PAALASMAAN ONNETTOMUUS MUISTOISSAMME

Läpinäkymätöntä usvaa syyskuussa Pielisen rannalla 💦

TAIDETTA JA HISTORIAA

Tervehdys jälleen, kolmen kuukauden kesätauon jälkeen!

Tänä kesänä 2026 koin joidenkin taidekokemusten ja kesäretkien myötä tietyn (vaikeasti selitettävän) ajattomuuden tunteen, monella tapaa tunteita koskettavan. Tyhjentävästi sitä ei pysty selittämään, mutta jotain suuntia siitä voi koettaa kirjoittaa. Toisaalta esim. taiteen kokeminen on mitä suurimmassa määrin subjektiivista, yhtä ”oikeaa” selitystä tai tyhjentävää kuvausta sille ei ole. Pääsimme käymään Taidekeskus Salmelassa Joensuun Museon ystävien ryhmämatkalla 2.8, siitä ohessa muutama kuva. Salmelan esitteessä sanotaan, että taide käsittelee yhä rohkeammin globaaleja teemoja, kuten ilmastonmuutosta, ihmisoikeuksia ja yhteiskunnallisia jännitteitä. Ne herättävät tunteita, kutsuvat vuoropuheluun ja myös haastavat katsojaa. Jälleen tuli mieleen, että taide ja kulttuuri on yhteistä, se kuuluu kaikille.

Jan Nevan (s. 1974) "Kesäyö" oli tällä kertaa (2.8) oma suosikkini. Aistin tässä luonnonmystiikkaa, ukkospilvien joukossa valon kajoa, toivoa on aina...

RASKAAT MUISTOT

Kun on pitkän elämänsä varrella kokenut suruja ja vastoinkäymisiä (tosin tämä on varsin ylimalkainen määrittely), jotenkin tuota aikanaan käsittelemättä jäänyttä vielä näin pitkien aikojenkin jälkeen käsittelee, ja käsittelee tuntemuksiaan myös toisten kokeman kautta. Ehkä koetun käsittely heti kokemusten jälkeen olisi järkevämpää (?), mutta aina siihen ei ole voimavaroja. Moni sanoittaa kokemaansa laillani melko samoin: voimat ovat menneet kulloiseenkin arkeen, selviytymiseen, ja joskus jo uusista kolhuista eteen päin pääsemiseen. 

Jotkut ovat sitä mieltä, että olisi parempi vain pyrkiä unohtamaan, haudata menneet niitä sen enempää miettimättä. En lopulta edes tiedä, kumpi sitten on parempi, pyrkiä unohtamaan vai käsitellä kokemaansa. On huomattava kuitenkin, että käyväthän jotkut terapiassakin, jotkut useitakin kertoja. Nyt iäkkäänä saa sentään onnekseen elää tasaista ja rauhallista elämää, hyvää siltikin, vaikka krempat iän myötä lisääntyvät kuten ikääntyessä useimmilla toisillakin. Tunnollinen itsehoito auttaa tietty jonkin verran, mutta ei kaikkeen; ”kone” kuluu.

Susanna Snellmanin (s. 1967) teos "Tunne" ("Henkäys") puhutteli minua vahvasti 2.8.
Näin siinä siirtymää, muutosta - toisaalta rukouksenkin 🙏

KATHARSIS?

Joskus koetun käsittely esim. taiteen kautta on hyväksi; vaikkapa kuvataiteen, musiikin tai kirjallisuuden kautta. Käsitteenä tuo lähenee monille (mm. kirjallisuutta opiskelleille) tuttua aristoteelisesta draamaa, katharsista. Eo. termi tunnetaan parhaiten Aristoteleen Runousopista, jossa se tarkoittaa tragedian herättämän myötätunnon purkautumista ja katsojan mielen uudistumista, joskus raskaista tunteista puhdistumistakin. Tieteentermipankki.fi sanoo, että taidekokemuksen yhteydessä mahdollisesti tapahtuva puhdistautuminen ja jalostuminen, vapautuminen ahdistuksesta ja jännityksestä on katharsista sekin. Sari Kuusela kirjoitti blogissaan katharsiksesta helpotuksen voimana jotenkin niin, että katharsis voi tuoda kokemuksen negatiivisista tunteista puhdistumisesta, ja siksi siitä puhutaan puhdistavana kokemuksena, joka tuntuu olevan tarpeen hankalien tai tunnepitoisten tilanteiden jälkeen.

Kollektiivisen surun kokemuksessa kyse on uskoakseni myös jakamisesta, tarpeesta olla ”me” mieluummin kuin ”minä”; olla ja kokea yhdessä muiden kanssa, jakaa kokemus. 

Tässä(kin) yhteydessä kiittäisin mm. ryhmämatkojen järjestäjiä ja kimppakyytien tarjoajia – mitä arvokkainta jakamista arjessa on sekin. 

Susanna Snellmanin (s. 1967) puhuttelevat luontoaiheiset maalaukset toivat mieleen mm. ilmastonmuutoksen (todellisen!) uhan. Luonto on kaunis ja elämän edellytys, mutta kuinka kauan, jos tositoimiin ei ryhdytä?

Kirjoitan tässä blogipäivityksessäni mm. Paalasmaan veneturmasta. Aihepiiri on herkkä, pyrin hiomaan tekstiäni mahdollisimman huolellisesti ja käytän lähteitä. Kun luin lähteitä tein havainnon, että silloin surua jaettiin. Hukkuneiden nuorten siunaustilaisuudessa oli n. 4000 ihmistä jakamassa tuota kaikkea. Istumapaikkoja Juuan kirkossa on 800, muu saattoväki seurasi siunaustilaisuutta kaiuttimista kirkon ulkopuolelta. Tässä syyskuun blogissani on Salmelan kuvien lisäksi keskeisenä aihepiirinä muistot 19.7.26 TSL:n Joensuun seudun opintojärjestön kokopäiväretkeltämme Juukaan ja Paalasmaalle. Otin myös silloin kuvia ja liitän niitä blogiini, kuvia tässä on yhteensä 21. Kuvien yhteydessä on tekstejä.

Oppaanamme Paalasmaan kylätalolla toimi Paalasmaan kyläpäällikkö Tuija Brax. Lämmin kiitos hyvästä opastuksesta ja maukkaista marjapiirakkakahveista ja mm. Paalasmaan historiallisen kylätalon esittelystä. Kuulimme mm., että kylätalo on yli 110-vuotias entinen Paalasmaan kansakoulu. Paalasmaa on Suomen korkein saari. Paalasmaan saarella on kolme huippua, jotka kohoavat yli 200 metrin korkeuteen merenpinnan yläpuolelle.  Paalasmaan pääkylä muodostuu kolmesta asutusta pääsaaresta: pääsaari Paalasmaa, Toinensaari ja Kolmassaari. Toisensaaren rannalta on tiettävästi löydetty kivikautinen asuinpaikkakin.

Jan Nevan (s. 1974) teoksien kautta koin mm. erämaiden rauhasta kumpuavaa luonnonmystiikkaa. Muistan että jo lapsena hain luonnosta suojaa ja lohtua. Luonto ei ollut koskaan pelottava, edes karhut ja sudet eivät mietityttäneet, vaikka niiden tiedettiin tienoolla liikkuvankin. 

KOLLEKTIIVINEN SURU JA MUISTO

Olin syksyllä 1959 Paalasmaan veneonnettomuuden aikaan vasta nelivuotias, mutta johonkin kollektiiviseen tunnemuistiin kaikki tuo on piirtynyt. Asuin lapsena ja nuorena Pielisen toisella puolella. Pian 92 v. täyttävä sukulaiseni on hyvämuistinen yhä, ja hän kertoi, ettei tuona surun syksynä juuri muusta puhuttukaan kuin ko. veneturmasta. Uutisia oli seurattu tarkasti lehdistä ja kuunneltu radiosta. Kollektiivinen suru kosketti oikeastaan koko Suomea, ei yksinomaan meitä Pielisen rannoilla eläviä. Onnettomuuden uhrien siunaaminen ja hautaus Juuan kirkon pihamaalle 16. lokakuuta oli koko maata koskettanut surujuhla, suuri kollektiivinen suru. Kirkko oli täynnä surevaa kansaa, ja osa kuunteli tilaisuutta ulkona kaiuttimista. (juukaseura.fi.) Jotkut muistelevat kuunnelleensa hautajaisia radiosta ja lukeneensa siitä eri lehdistä.

Pielisen harmaita aaltoja ja vaahtopäitä katsellessa tuli mieleen nuo lokakuiset 67 vuoden takaiset synkät hetket. Sää oli myös 19.7.26 sateinen, harmaa ja tuulinen kuten usein syksyllä.

Kesäretkellämme 19.7.26 satoi rankasti vettä, Pielinen oli harmaa ja vaahtopäinen, Paalasmaan polveilevan saarimaiseman taustalla leijui sumua. Maisema oli melkein kuin lokakuussa. Eläydyin jotenkin noihin 67 vuoden takaisiin tapahtumiin vahvasti, vaikkakaan ne eivät konkreettisesti koskettaneet lähiperhettäni. Uskon että monia tienoon ihmisiä nuo järkyttävät tapahtumat ovat seuranneet tavalla tai toisella läpi elämän. Yhden turmasta pelastuneen kanssa olemme vaihtaneet viestejäkin.

Jatkosodan päättymisestä oli tuona syksynä 1959 kulunut vasta 15 vuotta. Katselin Paalasmaan kylätalolla seinätaulua "Paalasmaan uhri". Siinä oli sodissa 1939 - 1945 kaatuneiden Paalasmaan kansakoulun entisten oppilaiden nimet. Noiden kuudentoista nimen joukossa oli useita samoja sukunimiä kuin veneonnettomuuden uhreilla. He olivat myös nuoria, osa kuollessaan vasta noin 20-vuotiaita. Pielisen saari on antanut raskaan uhrin 💔 

Hirvisaaren lossilla Paalasmaalle 19.7. Wikipedia kertoo, että lossiyhteys mantereelta Paalasmaalle toteutui vuonna 1969. Hirvisaaren lossimatkaa on Paalasmaalle noin 400 m.

Paalasmaan laivalaiturista oli Juuan kirkonkylälle noin 15 km. Onnettomuusveneistä rantaan oli noin 150 m. Kun avunhuudot alkoivat kuulua, rannan taloista lähdettiin nopeasti soutuveneillä apuun, hetkeäkään ei ollut hukattavana. Veden lämpötila oli vain noin 8 astetta; siinä hyväkin uimari on vaarassa kangistua. Järvelle alkoi nousta usvaa, ja illan hämärä voimistui onnettomuuden aikoihin klo 18–19. Aurinko laski noin klo 18.30. Apuun lähteneet saivat pelastettua viisi veden varaan joutunutta, yksi pääsi uimalla rantaan. Ylen artikkelissa kirjoitettiin, että osa pelastuneista ei pystynyt puhumaan asiasta vuosikymmeniin, osa on puhunut onnettomuudesta avoimesti.

Pielisen madaltuneita rantoja 19.7.26

JUUKA - PAALASMAAN RETKELLÄ 19.7.2026

Pääsimme TSL:n Joensuun seudun opintojärjestön järjestämälle ryhmämatkalle Juukaan 19.7. Päivä oli sateinen, mutta se ei meitä (täyden bussin matkalaisia) haitannut. Toivon pääseväni vastaavalle retkelle Juukaan ja Paalasmaalle toistekin, toivottavasti jo ensi kesänä. Oheisena on aluksi kuvia Juuan kirkolta, jossa pääsin kuvaamaan toivomani alttarinäkymänkin. Juuan nykyinen kirkko on otettu käyttöön v. 1851 ja vihitty käyttöönsä v. 1859; sen on suunnitellut arkkitehti C. A. Gustavsson (juuanseurakunta.fi).

Tämän alttaritaulun (kuva seuraavana) edustalla 15 valkoista arkkua oli siunaustilaisuudessa 16.10.59. Alttaritaulu on Kaarlo Kiljanderin (1885) tekemä jäljennös A. von Beckerin maalaamasta, tulipalossa tuhoutuneesta Kaavin kirkon alttaritaulusta ”Kristus ristillä” (juuanseurakunta.fi).

Juuan kirkon alttarinäkymä 19.7.26

Tutustuimme myös oppaamme Tuula Ikonen-Graafmansin johdolla Puu-Juukaan. Saimme kuulla myös Juuassa varttuneen Arja Puoskarin ja kuljettajamme Kai Rantatuvan kertomana historiaa Juuasta. Suurkiitos kaikille oppaillemme, historiasta kertoneille ja myös matkakavereille monista mielenkiintoisista keskusteluista, jakamisesta. Päivän päätteeksi pääsimme vielä Vuokon kesäteatteriin, ja sieltä sateen lakattua aurinkoisessa kesäillassa kotiin ajellessamme ihailin niitä satumaisen kauniita maalaismaisemia, vanhoja metsiä, vihreitä niittyjä ja vehmaita lehtoja. Mielestäni näimme tuolloin kappaleen kauneinta Suomea! 💚

Juuan kirkko on otettu käyttöön v. 1851 ja vihitty juhlallisesti käyttöönsä v. 1859

Lounasruokailumme oli ravintola Juuan Seurassa, ja sen jälkeen suuntasimme Hirvisaaren lossilla Paalasmaalle, tuo matka kesti noin 15 min. Sade rummutti bussin ikkunaan ja Pielinen velloi harmaana lossin ulkopuolella. Opastetun kierroksen myötä kiinnostukseni alkoi herätä laajemminkin. Sain heti retken jälkeen P-K:n maakunnan varastokirjastosta lainaan Paalasmaasta kertovan kirjan, johon uppouduin pikimmiten Pielisen toisella puolella, mökin hiljaisuudessa. Lopulta luin tuon hauraan, todella paljon luetun oloisen kirjan kahteenkin kertaan. Nyt vein sen jatketun laina-ajan jälkeen kirjastoon seuraaville lukijoille 👍

Tämähän on sitä historiasta kiinnostuneen laatuaikaa: mielenkiintoista, tiedonnälkää ruokkivaa, tunteita koskettavaakin – ehkäpä eräänlaista katharsistakin. Ken tietää? Tietyllä herkkyydellä näitä asioita lähestyvänä kuitenkin uskon, että voi se olla niinkin.

"Paalasmaa surun saari", 1969 (Matti Vainionpää, s. 1926–k. 2006)

PAALASMAAN RETKI 19.7.2026 MUISTUTTI HETKESTÄ JOLLOIN KAIKKI HILJENEE

Kirjallisuudessa ei ole Paalasmaan moottoriveneonnettomuutta (Mikkelinpäivän sunnuntaina 4.10.1959 klo 18 tienoilla) juurikaan käsitelty, lukuun ottamatta tätä pientä kirjaa (kuva edellä) "Paalasmaa surun saari", 1969 (Matti Vainionpää, s. 1926–k. 2006). Sain em. Matti Vainionpään kirjan lainaan P-K:n maakuntakirjaston varastokirjastosta. Olen käyttänyt tässä lähteenäni mm. sekä sitä, että mm. Paalasmaan kylätalolla 19.7 lukemaani Seura-lehden artikkelia 40/2020 ja joitakin nettilähteitä. Silmät kyyneltyivät useita kertoja näitä tekstejä lukiessani. Vainionpään uskonnollissävytteistä kirjaa lukiessani tuli mieleen, että sielut jatkavat matkaansa, mutta keskinäinen rakkaus on pysyvää 💜

Hukkuneiden muistomerkin on suunnitellut kuvanveistäjä Heikki Konttinen, paljastusjuhla oli v. 1962. Taustalla v. 1818 valmistunut kellotapuli, joka nettilähteiden mukaan on Juuan vanhin rakennus. 

Lauantaina 1.9.1962 oli hukkumisturmassa kuolleiden muistomerkin (kuva edellä) paljastusjuhla Juuan kirkon läheisyydessä, hukkuneiden nuorten hautapaikalla. Sen on suunnitellut kuvanveistäjä Heikki Konttinen. Juhlassa puhui mm. piispa Olavi Kares. Kunniavartiossa seisoivat turmasta pelastuneet nuori nainen ja nuori mies. Patsas kuvaa hukkuvaa nuorta miestä, joka on kuin viimeisillä voimillaan kohottanut kätensä kohti taivasta. Patsaaseen on kaiverrettu psalmin 107 sanat: "Hädässään he huusivat Herraa". (Emts. 78–79.)

Paalasmaan pääsaarella, Sydänvaaran näköalapaikalla usvakeijujen hunnut liehuivat horisontissa

Kolmen vuoden kuluttua tästä tragediasta on kulunut 70 vuotta 

Ajan kulumisesta huolimatta aihepiiri koskettaa vahvasti yhä, menettihän moni turmassa nuoren sukulaisensa, ystävänsä, naapurinsa tai esim. koulutoverinsa. Vielä useampi tuntee tai on tuntenut jonkun, joka menetti läheisensä. Muun muassa juukaseura.fi kirjoittaa, että Juuassa sijaitsevan (tuolloin n. 500 asukkaan) Suomen korkeimman saaren Paalasmaan edustalla vuonna 1959 sattunut onnettomuus on Suomen historian pahin sisävesillä tapahtunut pienveneonnettomuus.

Paalasmaan pääsaarella, Sydänvaaran näköalapaikalla. Lähistöllä on myös näköalatorni. Erämaajärvemme Pielinen näkyy taustalla. 

Sunnuntaina 4. lokakuuta 1959 Paalasmaalta lähti kohti Juuan kirkonkylää moottorivene, jonka kyydissä oli 19 paikkakuntalaista nuorta. Lähteiden mukaan nuoret miehet (11) jäivät kohteliaasti kannelle, nuoret naiset (8) menivät kajuuttaan. Osa nuorista oli menossa Mikkelinpäivän tanssi-iltamiin Juuan työväentalolle (tuonnempana on 19.7.26 ottamani kuva työväentalosta). Osa nuorista oli palaamassa Juuan kunnan keskikoulun asuntolaan kotona vietetyn viikonlopun jälkeen. Matkaa vesiteitse oli viitisentoista km, linnuntietä noin 10 km. Veden lämpötila on lähteiden mukaan ollut tuolloin noin 8 astetta. Onnettomuudessa menehtyi 15 ihmistä, joista suurin osa oli 1930-luvulla syntyneitä paalasmaalaisia nuoria. 

Tuon hetkistä mielenmaisemaani 19.7. oli Sydänvaaran näköalapaikalta poispäin johtava tie, taustalla tässäkin usvaa. Kauempana voi mielikuvissaan nähdä esim. reppuselkäisen koululaisen etenevän...

Kun katselin tänään Karjalaista, siinä julkaistujen kuolinilmoitusten vainajat olivat pääosin 1930-luvulla syntyneitä. Nämäkin tuolloin henkensä menettäneet nuoret olisivat nyt noin 90-vuotiaita. Nuorin tuossa turmassa menehtynyt oli vain 16-vuotias koulutyttö. 

Olin tämän onnettomuuden aikaan vasta nelivuotias, mutta jonnekin syvään alitajuntaan on Paalasmaa jäänyt kuin surun saarena. Useimpien onnettomuuden uhrien lailla 30-luvulla syntynyt sukulaiseni kertoi, ettei tuona surun syksynä juuri muusta puhuttukaan, järkytys 15 nuoren hukkumiskuolemasta oli syvä kauempanakin asuneille. Koettiin, että suru kosketti koko Suomea. M. Vainionpää kirjoittaa emts. 74, että Paalasmaan saaren kalliita uhreja vielä tulevatkin sukupolvet muistelevat, ja viipyvät heidän muistonsa äärellä. Näin olen havainnut monissa satunnaisemmissakin keskusteluissa.

Paalasmaan Camping-alueen läheisyydessä on veneturman uhrien muistomerkki. Wikipedia kertoo, että Paalasmaan laivarannassa on kuvanveistäjä Kauko Kortelaisen veistämä onnettomuuden muistomerkki ”Surukivi”, joka paljastettiin vuonna 1984.

Onnettomuudessa menehtyi nuoria kaikkiaan kymmenestä kodista, kahdesta perheestä kummastakin kolme lasta. Toisesta tytär ja kaksi poikaa; toisesta kaksi tytärtä ja poika. Kolmannesta perheestä kuoli veljekset. Vainionpään kirjassa s. 43 kerrotaan, että iäkkäät vanhemmat menettivät nämä molemmat poikansa, jotka olivat turman aikaan 27- ja 23-vuotiaita. Pojat hoitivat jo rannan tuntumassa ollutta kotitaloa. Onnettomuudesta selviytyi hengissä kuusi, mm. nuori opettajatar, joka huomasi riisua heti painavat päällysvaatteet yltään. Joku onnettomuudesta selviytynyt kertoi lehtiartikkelissa, että hän kiskoi heti hansikkaatkin käsistään, ja illan hämärtyessä oli vaikeaa hahmottaa, kelluiko veden pinnalla vaatteita, laukkuja, reppuja vai ihmisiä.

Näkymä Paalasmaan Camping-alueen läheisyydessä olevan veneturman uhrien muistomerkin edustalta. Vettä satoi rankasti kuvan ottohetkellä, joten kuvakulma on aivan satunnainen.

Matti Vainionpään kirjassa s. 24, 28 ja 29 kerrotaan, että tehokkaalla moottorilla varustettu mantereen suunnasta tullut pikakiitäjä törmäsi illan hämärtyessä nuoria kuljettaneen veneen keulaan. Tuohon aikaan veneissä ei välttämättä ollut valoja eikä matkustajilla pelastusliivejä. Törmänneen veneen kuljettaja pääsi uimalla rantaan, matkustajana ollut mieshenkilö hukkui. Em. kirjassa pohdittiin, että ehkä jotkut saivat vammoja törmäyksessä, mikä vaikeutti uimista. Turma tapahtui noin 150 metrin päässä rannasta. Naarauksissa todettiin, että kaikki vajonneet yhtä (myöhemmin illemmalla löytynyttä, veljeksistä toista) lukuun ottamatta löytyivät toinentoistensa läheisyydestä. Onnettomuudesta hengissä selviytynyt kertoi haastattelussa, että järkyttävintä oli se hiljaisuus, kun avunhuudot vähitellen lakkasivat. Kuolonuhrien lisäksi myös molemmat onnettomuusveneet saatiin ylös seuraavana päivänä 5.10 noin 8 m:n syvyydestä.

Kylätalolla on kaunis sinisävyinen käspaikka ja ikoni (kuva seuraavana) veneturman uhrien muistolle 💙 Vierellä on veneturmassa hukkuneiden nimitaulu. Luin face bookista, että käspaikan on valmistanut juukalainen Lahja Kirjavainen, joka lahjoitti käspaikan ikonille, joka on maalattu veneonnettomuuden uhrien muistolle. Alkuperäisen ikonin on maalannut valtimolainen ikonimaalarimunkki Stefanos. Ikoni sijaitsee Paalasmaalla Herman Alaskalaisen tsasounassa. Kuvan ikoni on siitä ensimmäinen toisinto.

Kaunis sinisävyinen käspaikka, ikoni ja hukkuneiden nimitaulu Paalasmaan Kylätalolla

Turman jälkeisenä päivänä (samoin kuin hautajaispäivänä 16.10) kaikkialla Juuassa siniristiliput olivat puolitangossa. Myöhemmin lehdessä oli ollut yhteinen kuolinilmoitus turmassa menehtyneistä, mikä monessa sivullisemmassakin perheessä talletettiin arvokkaimpien lehtileikkeiden joukkoon.

Onnettomuuden uhrien yhteinen siunaustilaisuus oli Juuan kirkossa pe 16.10.59 klo 10. Kirkko oli täynnä, n. 4000 saattajaa, joista osa kuunteli siunaustilaisuutta ulkona kaiuttimista. Juuan seurakunnan kirkkoherra Lauri Hakamies siunasi 15 valkoisissa arkuissa lepäävää entistä rippilastaan. Pastorit Matti Ahonen ja mm. monille lieksalaisille tuttu Toivo Salomaa avustivat. Juuan mieskuoro ja seurakunnan kuoro lauloivat. Siunaustilaisuudessa esitettiin mm. Titanic-hymninä tunnettu "Sua kohti Herrani" ja Heikki Klemetin "Laine". Haudalta omaiset siirtyivät jatkamaan surujuhlaa Juuan keskikoululle. SPR järjesti lisäksi yhteisen muistojuhlan 18.10.59 vanhalla kansakoululla. (Emt.) Eräs juukalaissyntyinen tuttuni, joka oli ollut tuolloin noin 6-vuotiaana vanhempiensa kanssa kirkossa, kertoi että kirkko oli ollut todella täynnä, ja lähiomaisille oli varattu paikat kirkon etuosasta. Tuo kaikki oli piirtynyt lapsen tunnemuistiin tarkasti.

Veneturmassa hukkuneiden suunnikkaan muotoinen yhteishauta muistomerkin ympärillä. Jokaisella haudalla oli tänäkin kesänä kauniit punaiset kesäkukat ja perennat. 

Matti Vainionpään kirjassa oli kuvia mm. veneturmassa kuolleiden hautajaisista 16.10.1959. Kirjassa oli koskettava kuvaus lähiomaisesta, joka poimi hallalta säästyneet kukat menehtyneen kotipihasta, sitoi ne kimpuksi ja laski omaisensa haudalle. Eräässä hautajaisten kuvatekstissä ko. kirjassa sanotaan, että näitä kuvia katsellessa tulee mieleen, että meidän jokaisen on kerran aikanamme kuljettava tämä tie. 

Em. kirjassa oli myös mieleeni jäänyt metafora elämästä kuoleman odotushuoneena. Kun ovi avautuu ja kutsu kuuluu, kaikki täällä päättyy. Itsellenikin tuo ovi on avautunut jo ainakin kerran, mutta kutsua ei silloin vielä kuulunutkaan. Sain kuin jatkoajan, samoin kuin nuo viisi nuorta, jotka pelastajat poimivat vedestä 4.10.1959. Kutsu tästä ajasta ja olevaisuudesta voi tulla milloin vain, minkä ikäisenä vain, ennalta arvaamatta, tai joskus jo kauankin tulevaa ja väistämätöntä ennakoiden.

Juuan historiallinen työväentalo valmistui v. 1909. Sitä käytetään edelleen aktiivisesti. 

Olen miettinyt viime vuosina paljon kuolemaa, ja siitä on tullut realismia, elämään kuuluva tosiasia siinä missä syntymäkin. Kun lapsi lähtee täältä ennen vanhempaansa, jäljelle jää kysymyksiä: miksi näin? Vastausta ei voi tietää. Paalasmaan retkemmekin myötä olen ajatellut entistä enemmän paitsi kaiken katoavaisuutta, myös ennalta arvaamattomuutta. Tätä ajatellessa aika on tuntunut menettäneen merkityksensä, tai muuttuneen jotenkin abstraktiksi – kuin ajattomuudeksi. Unenikin ovat olleet välillä merkillisiä, kuin kaikki tuo ajattelemani ei jättäisi rauhaan, vaan nousisi erilaisina kuvina uniinkin. Mieli- ja unikuvissa nuo 67 vuotta sitten kuolleet nuoret ovat yhä nuoria, kauniita ja vahvoja. Itse olin 67 vuotta sitten nelivuotias ja nyt olen jo vanha. Olen puhunut tästä kaikesta mm. joillekin ystävilleni, ja he ovat kehottaneet kirjoittamaan siitä. Moni voi jakaa näitä saman tyyppisiä tuntoja, joku enemmänkin, joku vain hiukan, joku haluaa ohittaa. Kukin kokee omalla tavallaan. 

Kiitos kaikille hyvistä keskusteluista ja kiitos myös sinne jonnekin jo 20 vuotta sitten menehtyneelle Matti Vainionpäälle tunteita koskettaneesta kirjasta ”Paalasmaa surun saari” 🙏

Näillä miettein syyskuussa 2026, toisinaan Pielisen vaahtopäitä ja toisinaan sen peilityyntä katsellen.

Usvaa Kolin suunnalla syyskuussa 2026 (kuva mökkimme Marttalan läheisyydestä)

Kaikkea hyvää syksyynne 🍂🍁🍂

Fuengirolan matkan muistoja ja alkavan kesän suunnitelmia🍓

Auringonnousu aamulla varhain 19.4

Jatkan nyt 19.4 eteenpäin matkakertomustani Fuengirolan matkalta (10–24.4).  Alkuosa on huhtikuun blogissani. Loppuun liitän koosteen kesäsuunnitelmistani toiveella, että ehkäpä voisimme tavata jonkun kanssa kesäriennoissa jollakin kertaa, jossain. Viimevuotiseen tapaani pidän kesätaukoa blogista kesä–, heinä- ja elokuun, ellei sitten jotain aivan välttämätöntä kirjoitettavaa tule. Oheisena on parikymmentä kuvaa lomani jälkipuoliskolta ja viimeisenä kuva Kuhasalon luontoretkeltä 19.5. Lopuksi on niitä kesäsuunnitelmiani alkavalle kesälle🍓

Rondan historiallista näkymää

RONDAN KAUPUNKIIN JA VIINITILALLE su 19.4

Tämä oli ehkä tietyllä tapaa reissuni rankin päivä aikaisine herätyksineen, ja kotijoukot jo etänä kysyivätkin, että onko (sydänsairaus huomioiden?) ihan pakko. No ei oo, ja päätinkin, että pari seuraavaa päivää ovat lepopäiviä. Ensimmäisenä oleva kuva on auringonnoususta klo 7 ja päivä päättyi herkullisiin schurro-kahveihin.

Rondan keskustassa olevalta sillalta avautui komea näkymä kauas horisonttiin

Ohjattu retkemme mm. Rondaan maksoi 75 € ja piipahdus Rondaan kesti n. 2 t omatoimisesti kierrellen. Olisin mielelläni maksanut vaikka enemmän, jos olisi saanut kierrokseen opastusta. Ei lie tarpeen tarkemmin selittää, minkä verran jäi käteen kokemattomalle ja eksymispelkoiselle matkailijalle todella valtavassa väentungoksessa "seikkaillen". Varsinkin vanhassa kaupungissa olisin halunnut kierrellä paljon kauemmin ja etenkin kiireettömästi.

Huikeat korkeuserot Rondassa!

Retkemme Rondaan oli siis su puoliltapäivin, ja jälkikäteen kuulin tienoolla 20 v. asuneelta, että tuohon aikaan sekä paikalliset perheet että turistit rientävät katselemaan tämän maan vanhimpiin kuuluvan kaupungin näkymiä ja etenkin sen ylittävää yli 100 m syvää rotkoa. Kun kiipeilin portaille ja kynnyksille sain räpsittyä (korkeanpaikan kammoani uhmaten) sankan ihmismuurin yli kuvia (oheisena). Tungos oli todella tiivis jopa kirkossa, josta seuraavana yksi kuva. 

Useampi kokenut matkailija-tuttuni on sanonut, että heidän ehdoton ykköskohteensa tuolla tienoolla on juuri Ronda. En sitä epäile, jos sinne pääsee ruuhkattomampaan aikaan ja varaa aikaa reilummin, mielellään koko päivän.

Kaunis näkymä Rondan keskustan kirkosta

Viinitilalla käynti sen sijaan oli raikas ja rauhallinen tuulahdus tungoksessa rämpimisen jälkeen. Koirien ystävänä kuvasin tilan omat hauvat, joista vanhempi asettui kuvaan rauhallisesti makoillen, toinen nuorempi käänsi päänsä pois, kun kuvaajalla ei ollutkaan antaa namupalaa. Kikhernekeitto alkupaloineen maistui hyvältä pienten viinimaistiaisten kera. Saimme kuulla myös kattavan esittelyn Andalusian viinikulttuurista.

Rondan retkellä pääsimme käymään viinitilalla

Tähän "matkapäiväkirjaani" taisinkin kirjoittaa jo aiemmin, että näiden yhteisien retkien parhaita anteja on myös se, että saa jutella muiden matkalaisten kanssa. Tällä retkellä mukavana juttuseuranani oli mm. manselaisen pesäpallojoukkueen nuoret naiset. Vaikka en yleensä harrasta penkkiurheilua, nyt voisinkin mennä seuraamaan heidän otteluaan tulevana kesänä Joensuussa. Ihania nuoria, isot aplodit heille mm. liikunnallisesta elämäntavastaan!

Saimme kuulla kattavan esittelyn viinitilan toiminnasta👍

20.4 oli ns. lepopäivä, aamulla oli vain asahitunti joogaajapatsaan (kuva huhtikuun blogissani) äärellä mereltä delfiinejä tähyillen. Asahin jälkeen menimme El Puerto -hotellin kattoterassille maisemia katselemaan (kuva oheisena). Kiitos Petelle vinkistä, ei olisi itse keksittykään. Tuumimme, että ollapa tällaiset näkymät omalta partsilta. Suunnittelinkin jo, että jos vielä pääsen vastaavalle matkalle, pyrin selvittelemään jo ennakkoon, minne ikkunoiden ja parvekkeen näkymät ovat. Luontonäkymää (meri-, vuoristo- tmv.) saisi olla, vaikka se maksaisi enemmän. Etenkin kun näin vähän matkustelee, "sentinvenyttäminen" ei ole se kovin olennainen juttu. Toki nuorempana se oli useimmiten tärkeysjärjestyksen kärjessä. 

Näkymää El Puerto -hotellin kattoterassilta

Luontonäkyminä oheistin tähänkin mm. punakukkaisen "harjapuun" (kuva seuraavana) sekä hedelmäpuita. Parvekettahan ei huoneistossamme ollut. Huoneisto oli kyllä hyvinkin tilava ja siisti, ja hotellin henkilökunta ystävällistä. Jälkikäteen ajatellen majoitus matkan edulliseen hintatasoon suhteutettuna oli ihan ok.

Nk. harjapuu oli täynnä punaisia kukkia 🌺

Liikuskelen yleensä ympäristöissä niin paljon, ettei hotellihuoneesta välittyvillä näkymillä ole olennaista väliä, mutta jos saisi joskus sen paremman puoliskon myös mukaan, uskon, että merkitystä olisi silläkin, onko parveketta, ja välittyykö ikkunoista takapihan roskikset ani varhain kolisevine autoineen vai onko rauhallisia luontonäkymiä. Luulen, että mitä pidempi matka on, tämän merkitys kasvaa. 

Tältä asemalta pääsee junalla mm. Malagaan

Aamulla 21.4 läksin heti aamupalan jälkeen Los Pacosiin haeskelemaan Aurinkorannikon suomalaista koulua; tämä oli siis jo kotona laaditussa ennakkosuunnitelmassani. Matkustinhan Fuengirolaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Ajattelin, että olisi mukavaa tavata esim. alani kollegoita tmv. Onhan tuossa koulussa ollut tuttujani opetusharjoitteluissa ja töissäkin aikoinaan. Lukio löytyikin vaivattomasti, mutta vastaanotto siellä todellakin yllätti. En halua herkistellä enempää, totean vain, että jäipä ikävä mieli. Aulassa seisoi kaksi naishenkilöä, joista toinen (onneksi!) opasti minua, kuinka tulee toimia. 

Haluankin kertoa nyt muun muassa kouluista kiinnostuneille kollegoille: jos haluat edetä em. koulussa ulko-ovea pidemmälle, kysy siihen etukäteen sähköpostitse kirjallista lupaa koulun rehtorilta. Siitä minulla ei ole tietoa, saako luvan vai ei, mutta ainahan kysyä voi. Jos tietoa tästä olisi ollut, olisin toiminut toisin. Tutkin heidän nettisivujaan, samoin kuin koulun oven/pääsisäänkäynnin yhteydessä olevia mahdollisia (?) tiedotteita, mutta tietoa em:sta en löytänyt. Nettisivuilla ohjeistettiin opiskelijoita varsin runsassanaisesti mm. ystävälliseen ja kohteliaaseen käyttäytymiseen kanssaihmisiä kohtaan.  Koulun ovi oli kutsuvasti avoinna. Eteisaula jonka ehdin nähdä, vaikutti varsin kodikkaalta. 

"Koulukierroksen" jälkeen menin Los Bolichesin kirkkoon

Nyt jälkikäteen haluan kuitenkin kääntää matkan positiiviset kokemukset päällimmäisiksi. Kaikkialla paikalliset ihmiset sekä tapaamani turistit ja myös pidempään tienolla asuvat suomalaiset olivat ystävällisiä, avuliaita ja halukkaita vaihtamaan kokemuksia. Sanallisen viestinnän lisäksi oheisviestintä oli mukavaa, hymyyn vastattiin, ja ohjeita esim. tietä tai muuta neuvoa kysyttäessä sai aina. Jotenkin sitä ajattelee niinkin, että jos itse pyrkii olemaan ystävällinen ja huomaavainen toisia kohtaan, saa/saisi samanlaista kohtelua muilta.  

Em. koulun aulan kirjahyllyt olisivat toki kiinnostaneet, mutta onneksi pääsimme 23.4 silmäilemään mm. Antequeran kirjaston moneen käyttöön soveltuvaa ulkoaulaa👍

Illalla 21.4 läksimme hyväntuuliseen karaokeen läheiseen Youpiter-baariin. Koska taidan olla jo vuosia sitten päättyneen työurani myötä yhä tietynlainen ”suunnittelijatyyppi”, parinkymmenen lauluni lista oli laadittu tietty jo kotona ennakkoon, ja mukavan vastaanoton lauluni saivatkin. Tylysti käyttäytyviä tai esim. juopuneita en havainnut. Jotkut tulivat juttelemaankin laulujen välillä, ja uusia tuttavuuksia syntyi. 

Kaipasin pientä hemmottelua, ja menin Glow'hun hiusten laittoon 😊

BIOBARC, KIRKKO, KAMPAAJA JA VARPAAT VETEEN 22.4 🌴

Nyt onkin jo huhtikuisen lomani toiseksi viimeinen "matkapäiväkirjakooste".

Kuuman keskipäivän tunnit oli mukavan vilpoisaa viettää Biobarcin (Fuengirolan nk. eläintarhan) puiden katveessa. Tämäkin kohde oli jo etukäteissuunnitelmassani. Laatuaikaa eläintarhassa saimme viettää useamman tunnin - suosittelen tätä paikkaa (oheisena kaksi kuvaa).

Biobarcin upea lisko

Eläintarhan retken jälkeen Tiina ja Harri johdattelivat meidät läheiseen kirkkoon, josta seuraavana kuva. Kirkkoja rakastan - niin täällä kuin muuallakin. Niissä on mukavan viileää, rauhallista ja tunnelmallista – on myös runsaasti kaipaamaani kiinnostavaa historiaa. Kävimme eläintarhan retken jälkeen yhdessä syömässä aasialaisessa ruokapaikassa, ja sitten olikin jo aikani Glow'hun (kuva edellä) hiusten laittoon. Melkein nukahdin kampaajan tuoliin; oli todella rentouttavaa antaa toisen pestä ja letittää hiukset.

Biobarcin linnut

Glow'sta tullessani tuli mieleen, etten ole vielä kertaakaan käynyt meressä, vaikka kaksiviikkoinen lomani jo läheni loppuaan. Niinpä menin rantaan kahlailemaan ja katselin, löytyisikö simpukankuoria. Yhden poimin mukaani matkamuistoksi. Mietin hieman haikeana, että huomenna on enää vain nunnaluostari- ym. retki, ja illan hämärtyessä suunta jo kohti Malagaa ja kotia.

Biobarcin retken jälkeen kävimme läheisessä upeassa kirkossa

ANTEQUERA, DOLMENES DE ANTEQUERA ja EL TORCAL DE ANTEQUERA 23.4

Laukku oli jo hyvissä ajoin pakattu ja lentokenttäbussi nouti hotellilta illalla klo 22. Olimme 23.4 kuitenkin vielä kokopäiväretkellä eo. otsikon mukaisissa paikoissa. Opas Tiina kiitteli, että onpa hyvä, kun osallistutte, harva lähtee vielä lomansa viime tunneilla kokopäiväretkelle!

Kaunis madonna em. kirkossa

Sää vaihteli tuolloin asteissa 17–23, ja 1200 m meren pinnan yläpuolella oli sumua niin, että patikointi El Torcalissa jäi turvallisuussyistä toiseen kertaan. Oli sinänsä mieleen painuva kokemus, kun kokenut kuljettajamme luovi bussin sakean sumun läpi kapeaa tietä, paikoin jyrkänteiden reunoilla, vastaantulijoita väistellen.

Antequeran historiaa: Dolmen de Menga

Antequera oli viehättävä pieni ja hyvin aidon tuntuinen kaupunki monine kirkkoineen, joista alla tietenkin kuva. Espanjalaisten palvelualttiutta kuvasi sekin, että kun ruoka ei ollut ihan sellaista kuin toive oli, jälkkäriksi tuli iso annos erinomaista suklaakakkua veloituksetta. Myös Antequeran retkellä oli kiva jutella kanssamatkanneiden kanssa. Erityisen piristävää oli huomata ensimmäisiä matkapäiviään viettävien ilo ja energia 😍 

Upeita sisänäkymiä Antequeran kirkossa

Maaseutu oli silmiä hivelevän kaunista, mm. malva, unikko, puna-ailakki ja monet siniset ja keltaiset kukat kukkivat runsaina - kuvat kertovat lisää. Hedelmiään kypsyttelevää mantelipuuta (kuva alla) en muista ennen nähneenikään lähietäisyydeltä, siitäkin sain nyt muistoksi kuvan. Vastaleikatun ruohikon tuoksu oli huumaava 💚

Mantelipuu Antequeran maaseudulla

Yölennon jälkeen olin väsähtänyt, mutta mieli täynnä kiitollisuutta. Ilon ja kiitollisuuden aihe on ihmeen toimintakykyisenä pysynyt kroppa, joka jaksoi kuljettaa aktiivisen mielen mm. monille retkille etelän lämmössä. Polvetkin kestivät hyvin, polvituet olivat tosin käytössä koko matkani ajan. Haavereita ei sattunut, enkä ennakkoon pelkäämääni rajua flunssaakaan saanut. Maskia käytin lentokoneessa tullen mennen ja busseissa retkien yhteydessä. Tiedä sitten, auttoiko se, mutta pääasia ettei sairastuttu. 

Puistonäkymiä Antequerasta

Ihana oli myös tavata matkalla ent. kuorokaveri, jonka olen tavannut viimeksi vuosikymmeniä sitten, kai viime vuosituhannella. Paikkamme olivat vierekkäin sekä Malagan että Joensuun koneissa - mikä onnellinen sattuma 😊 Saimme jakaa ilot ja surut, menetykset ja onnen aiheet. Lupasimme pitää nyt jälleen yhteyttä, ja olemme pitäneetkin. Jaettavaa on.

Antequeran maaseudulla kukki huhtikuussa myös kotoinen puna-ailakkimme 💚

Kotitienoon viileää mutta kuulasta kevättä katsellen valmistauduin lähtemään heti seuraavana aamuna Kotkaan sydänjärjestön vuositapaamiseen, kimppakyytimahdollisuudesta kiitollisena.

Edellä on mm. muutamia lempikuviani Antequeran tienoon keväästä 23.4. Kuvasaalis tältä kahden viikon matkaltani on muiltakin osin laaja, kirkkokuviakin eri puolilta on varmaan useita kymmeniä. 

Antequeran kirkon pihalla

🍓 LOPUKSI KESÄSUUNNITELMISTANI 2026 🍓

🍓 Heikki Turusen Kuokka ja kannel -romaaniin pohjautuva Malanja-ooppera la 23.5 klo 18 Joensuun konservatoriolla.

🍓 TSL:n Js:n seudun op.järjestön mukana yhteiskyydillä Kermankosken kesäteatteriin ”Aikuinen nainen” 7.6 (Saija Tuupanen pääroolissa).

🍓 Varkauteen yhteisretkelle Savon sydänryhmäläisten kanssa 13.6.

🍓 Heinäkuun 4. sukulaispojan häät Kontiolahdella.

🍓 Vuonislahteen Siposten sukuseuralaisten kanssa Kivenpyörittäjää katsomaan 5.7 (iltanäytös klo 19, Lieksan teatteri). Samana päivänä Siposten sukuseuran kesätapaaminen klo 12 alkaen Herranniemessä. Saan pitää siellä klo 17 alustuksen teatteriin teemalla ”Kivenpyörittäjän etkoilla” 😊

🍓 Outokummun retkelle 16.7 (TSL). Retken yhteydessä on mm. Ristin kesäteatteri: Finlanders-musikaali -näytelmän on käsikirjoittanut Merita Seppälä, ohjauksesta vastaa Heidi Mutanen ja laulujen ohjaus on Anne Härkösen.

🍓 Juuan retkelle 19.7 (tämän TSL:n retken yhteydessä on mm. Vuokonjärven kesäteatteri). Neljäkymmentä vuotta täyttävässä Vuokonjärven kesäteatterissa esitetään näytelmä ”Onnennumerot”.

🍓 Aikaisempina vuosina suuren suosion saavuttanut Joensuun Museon ystävien retki Salmelaan on tänäkin vuonna 2.8.

🍓 Utraan marttojen järjestämälle kesäteatteriretkelle 6.8 seuraamaan esitystä ”Puhelinlangat laulaa”.

🍓 Tosi kiinnostavaa olisi tehdä kesäretki myös P. E. Svinhufvudin ja vaimonsa Ellenin Kotkaniemeen ja Pulsan asemalle, joita Luumäen suunnan retkikohteina on kehuttu kovasti. Samalla voisi tavata Hilmaa, Karoa ja Peteä 💗

Sydänkavereiden kanssa luontoretkellä Joensuun Kuhasalossa 19.5.

Hyvää ja sopivan lämmintä kesää!💚

Tätä kirjoittaessani 20.5 varjon puoleisessa ulkomittarissa Joensuussa on peräti +26!