Ruokamuistoja Pielisjärveltä

"Jos siihen porkkanaa kylvää, ei siinä punajuuria kasva".

Sekä isän- että äidinpuoleiset sukuni ovat itärajan tuntumasta, Pielisjärveltä, joten siitä voi jo päätellä jotain perinneruuistakin. Karjalaiset ruuat olivat kunniassaan etenkin mummoillani, joiden ruokapöytiin aina välillä päästiin. Lauantaisin oli useimmiten leipomispäivä, ja silloin tehtiin sokerivedellä voideltua letti(eltti?)pullaa, lihaperunakukkoa ja toisinaan karjalanpiirakoitakin. Isäni äiti tykkäsi tehdä myös sultsinoita, joiden kuoret hän paistoi puuhellan päällä. Leipä leivottiin ruisjuureen. Nykyään säilyttelen leipäjuurtani jääkaapissa tai pakastimessa, tuolloin leivän juuri oli puutiinun pohjalla ja reunoissa. Siitä se vaan liotellen virkosi! Ruokajuomana oli yleensä omista viinimarjapehkoista saatua punaista mehua, myös piimää juotiin ruoka- ja janojuomana. Meilläpäin ei muuten tunnettu sanaa herukka, vaan sitä sanottiin viinimarjaksi. Mustista viinimarjoista tehty juoma oli lähinnä flunssalääkettä, jota juotiin kuuman veden seassa. Kotikaljaa tehtiin erityisesti kesällä heinäntekoaikaan, ja heinättäjien kalja-astia pysyi kylmänä ojituksen (suopellon) lähteessä. 
 
Kaikki maito lähetettiin ainakin omassa lapsuudessani meijeriin. Isoäidit kirnusivat sitä kai voiksikin, vasta myöhemmin sitten laitettiin meijeriin. Kun lehmä poiki, ternimaidosta tehtiin uunijuustoa ja toisinaan pannukakkuakin. Kiinnostava yksityiskohta oli se, että kun he joskus harvoin lähtivät käymään junalla vaikkapa Joensuussa tai peräti Helsingissä asti, eväänä oli paperiin ja johonkin filtin tapaiseen kääritty kukko. Reissun kunniaksi kukon sisään oli laitettu isot köntit voita lihan ja perunan lisäksi. Kukonkuori oli ruistaikinasta. Juomana oli lasipulloihin pakattu punaviinimarjamehu. Itsellänikin oli kuuskytluvulla koulueväänä lasipullo, missä oli punaviinimarjamehua tai joskus maitoa. Eväsleipäpalaset oli kääritty voipaperiin, ja niiden välissä oli paksulti voita. Leikkeleitä ei muistini mukaan ollut. Koulussa saatiin lämmin ruoka, mikä oli useimmiten puuroa tai velliä. Lauantaisin oli koulupäivä, ja silloin saimme suurta herkkua: ruismarjapuuroa sokerin ja kokomaidon kanssa. Edellytyksenä tälle oli, että koululaiset veivät syksyisin puolukoita kouluun.

Kasviksista minulla ei ole muuta muistikuvaa, kuin joskus viiskytluvulta alkaen he alkoivat kasvattaa tuvan seinustalla tomaatteja. Seitkytluvulta lähtien saattoi olla jo jokin vanhoista ikkunoista tehty kasvihuoneen tapainenkin. Porkkanaa, perunaa, sipulia, naurista ja lanttua oli myös, ja ne olivatkin perusruokaa. Viittaan alun mietelauseeseen, ja muistelen että kasvispenkissä saattoi alkaa kasvaa joskus jotain ihan muutakin kuin mitä siemenien perusteella arveltiin... Emännät lainasivat toisiltaan siemeniä, ja paperipussissa saattoi olla mukana joskus muutakin kuin mitä lähdettiin hakemaan 😉

Karjalanpaisti ja muu liharuoka oli enemmän pyhäruokaa. Ruishuttu, perunavelli, perunamaito ja jotkin laatikkoruuat olivat arkiruokaa. Ongella tai katiskalla saatuja pikkukaloja paistettin voissa hauvikasperunoiden särpimeksi. Jos jollain verkontapaisella saatiin hauki, siitä tehtiin kalakeittoa. Suolakalaa ja jopa kuivattua kalaa (lahnaa?) oli toisinaan myös. Kalaa kai syötiinkin aika paljon, itse pyydystettyä tietysti. Muutenkin elettiin kokolailla omavaraistaloudessa, kuten maalla siihen aikaan yleensäkin.
Vahvaan suolaan säilöttyjä rouskuja syötiin etenkin isäni suvussa. Ennen ruokapöytään laittamista ne tietysti liotettiin useissa vesissä ja pilkottiin hienoksi sipulin kanssa. Etenkin uusien perunoiden kanssa ne olivat suurta herkkua. Mummollani oli kaivolla iso puinen korvo, missä oli liossa rouskuja, joita sanottiin siellä päin maiteroisiksi. Tatteja ei syöty, ne olivat  lähinnä lehmien ruokaa.  

Metsämarjoja käytettiin paljon joka perheessä. Hedelmät olivat harvinaisempia, muistelen että vielä 60-luvulla harvinaisherkku eli appelsiini puolitettiin sisaruksen kanssa. Kanoja oli yleensä muiden hyötyeläinten lisäksi, mutta siitä minulla ei ole tarkempaa muistikuvaa, mihin kaikkeen kananmunia silloin käytettiin. Sitä olisikin kiinnostavaa tutkia, vaikkapa marttojen teemavuoden 2019 (kananmunat) merkeissä 😊 Muistelen että joskus leivottiin kakku, ja munia käytettiin ainakin siihen. Koulurepussa eväänäkin saattoi olla joskus keitetty kananmuna. Pääsiäisenä keitettiin reilu kattilallinen munia, jotka värjättiin sipulinkuorilla keltaisiksi.

Nykyisin puhutaan paljon lihan syönnin vähentämisestä, ja mielestäni aiheellisestikin - sekä oma elimistö että ympäristö kiittävät. Liharuuat olivat silloin ennenvanhaan lähinnä juhlapyhien ja viikonloppujen ruokaa; viikolla saattoi ehkä olla jotain lihanmaullaperunavelliä, jota tehtiin tähteeksi jääneestä karjalanpaistista, sipulista ja perunoista. Jouluna oli tuvan uunissa paistettu kinkku, kalkkunasta ei sielläpäin tiedettykään. Kokomaitoon tehtyä riisipuuroa oli jouluna myös, muistelen että sitä laitettiin leivinuunissa uunipuurona.
Luonnollista, terveellistä, yksinkertaista ja herkullista ruokaa!

Kyläkaverin tuomat itseleivotut karjalanpiirakat ja ystävänpäiväkukkaset 💚

Gluteenitonta, laktoositonta, suolatonta...

 

 

 "Anna muutokselle aikaa. Ei mikään voi kasvaa pellossa, jota jatkuvasti kynnetään."

 Graavisuolatun kalan ja muunkin suolaisen ystävälle on ollut opettelemista suolattomassa ruuassa, erityisesti kalaruuissa. Mutta niin sitä vaan oppii, tottuu, sopeutuu. Esim. tässä helpossa kasvispedillä loikovassa uunikalassa on reilusti sitruunaa ja tilliä, maltillisesti mustapippuria, eikä yhtään suolaa.


Marttojen kasvisruokakurssilla opin uusien mausteiden käyttöä kuten vaikkapa kuivatut limen lehdet ja sitruunaruoho. Nekin sopivat hyvin kalaan. Sienikeittoon olen kokeillut tuoretta inkivääriä, ja mikäpä ettei, sitä voisi laittaa muuhunkin. Tuoreesta inkivääristä, sitruunasta ja hunajasta värkkilty "flunssan torjuntajuoma" onkin tuttu jo ennestään.
Jos kaipaa vielä lisää makua, tuore chili antaa kyllä potkua 😋 Ennen olin sitä mieltä, että suolaton ruoka ei maistu millekään...

 

Entäpä sitten leivonnaiset, joissa ei ole laktoosia, gluteenia, eikä suolaa?

Itse siedän (vielä?) gluteenia, mutta perheemme toinen syöjä ei. Nämä pullat valmistuivat hyvinkin nopeasti ja helposti kaupan valmiista gluteenittomasta pullataikinasta. Etsiskelin tuota tuotetta tovin, ja K-kaupan pakastealtaasta löytyi. Makukin oli oikein hyvä ja marmeladilla sai vaihtelua. Gluteenittoman taikinan voisi kai tehdä itsekin, mutta pienin askelin etenen. Tällä hetkellä tämä riittää. Aiemmin sisäinen marttani ei taipunut kai muiden valmistaikinoiden käyttöön kuin torttu- ja piparitaikinaan joulukiireissä 😲

Gluteeniton ja laktoositon täytekakku on kuvattu viime viikonloppuisen kyläilymme lomassa iäkkään äitini luona, ja se sai miettimään, millaista oli ruoka ennen, esim. isovanhempiemme aikaan. Eikö silloin ollut allergioita tai ruokarajoitteita? Tai eikö niistä vaan tiedetty, ja ihmiset sopeuttivat elämänsä siihen, mitä sattui olemaan tai mitkä ominaisuudet sai.

Ruokahävikkiä ei muuten ollut ainakaan siellä maalla, missä itse kasvoin, vaan kaikki käytettiin hyvinkin tarkkaan. Jos jotain jäi yli, edellispäivän tähteistä tuunattiin uutta - ja tuota sanaa ei ollut silloin olemassakaan.  Luulenpa että käyttökelpoisen ruuan kippaaminen laskiämpäriin olisi ollut suorastaan kamalaa!

Ihana sitruuna ja muut kasvisruokien maustajat

"Vähät siitä kuinka pitkälle väärää
tietä olet kulkenut, käänny takaisin." (Tuntematon ajattelija)

Alun mietelmästä sain aasinsillan myös kasvisruuan maustamiseen 😏
Laittamani kasvisruoka on ollut nimittäin mautonta ja näin on etenkin talviaikaan, jolloin kotimaisia juuri pellosta saatuja kasviksia on vain niukasti saatavilla. Ruokaan on tehnyt mieli ripotella lisää suolaa, mikä koitui ongelmalliseksi viimeistään nyt, kun terveyssyistä on kartettava suolaa.
Osallistuin toissapäivänä (6.3) Joensuun marttakeskuksessa Karelian Marttojen järjestämälle Kas kas kasvisruokaa -kurssille. Ohjaajamme ravitsemusterapeutti Ringa Nenonen kysyi aluksi, mitä toiveita osallistujilla on kurssista. Monen muun lailla esitin toiveen saada vinkkejä kasvisruuan maustamiseen.

Mausteinen sienikeitto oli herkkua. Tämän kuvan keitossa (Kas kas kasvisruokaa -kurssilta 6.3) on käytetty herkkusieniä, mutta ohjaajamme mainitsi, että tähän voi käyttää mitä vain muitakin sieniä. Otin äsken pakastimesta sulamaan ystävältä saamiani kantarelleja, joten kokeilenpa niitä. Öljyä ja sipulia kotoa löytyykin, mutta maustehankintoja tulee vielä tehdä. Keittoon tulee kookosmaitoa nelisen desilitraa, hieman raastettua inkivääriä, limen lehtiä, tuoretta sitruunaa ja sitruunaruohoakin. Pääsimme tuoksuttelemaan kurssilla limen lehti -purkkia, ja ihanalta tuo kuivattu mauste tuoksui. Se on vielä arvoitus, löytyykö noita kahta viimeksi mainittua maustetta lähikaupastamme, mutta aion yrittää. Tuoretta chiliä olen kartellut sen vahvan maun vuoksi, mutta nyt aion kurssimme innoittamana laittaa sitäkin keittooni. Pari pientä tuoretta thaichiliä riittää. Eipähän tarvitse suolan kanssa läträtä, ja sydän kiittää!
Pakastimestani löytyi savolaistätini lahjoittamaa oman pellon lehtikaalia pieneksi silputtuna, ja taidankin lisätä sitä keittooni vihreäksi lisukkeeksi, koska tuoretta korianteria tai persiljaa ei nyt ole.
Makuasia se on tietysti, mutta mielestäni tuo lehtikaali sopii melkeinpä mihin vain keitto- tai pataruokaan. Ja jos onnistun tässä puoliksikin niin hyvin kuin kurssilla, tiedossa on herkullinen päivällishetki!

Kuituisa peltileipä (kuva em. kurssilta) sopii erittäin hyvin keiton lisukkeeksi. Leipä maistui lämpimänä todella herkulliselta, ja valmistuskin vaikutti helpolta ja nopealta. Tarveaineet (maito, hiiva, öljy, siirappi, kauralese ja hiivaleipäjauhot) löytyivät jo kaapista. Suolaa tähän puolen litran annokseen voi laittaa teelusikallisen verran, mutta itse jätän sen väliin - lorautan vaikka siirappia vähän reilummin...
Tässä ei sen kummempia pyörittelyjä tarvita, vaan taikina levitetään pellille ja päälle voi ripotella vaikka leseitä koristeeksi.
Lopputulos hurmasi ainakin tämän kurssilaisen, lisäksi se sujuvoittanee vatsan toimintaa ja on muutenkin terveellistä 💚
Levitteinä tässä ovat härkäpaputahna ja yrttihummus (Martat 2019). Härkäpaputahnaan tulee härkäpavun lisäksi valkosipulia, sitruunamehua, tilliä ja öljyä. Yrttihummukseen tulee saman tyyppisiä aineita lisättynä tahinilla, basilikalla, mustapippurilla  ja juustokuminalla. Suolaa voi tietty lisätä hän joka tahtoo, itse lisään vain hieman enemmän tuoretta sitruunaa.

Karpaloinen tofusmoothie (kuva em. kurssilta) olikin minulle täysin uusi juttu, mutta kokeiluun se kyllä menee kotonakin. Tähän voinee laittaa puolukoita tai herukoitakin, jos ei satu karpaloita olemaan. Lisäksi paketti pehmeää tofua, soijajuomaa, vähän sokeria, kanelia ja kardemummaa. Ainekset mitataan tehosekoittimeen ja sitten vain sur rur. Mausteet tekivät siitä jotenkin jouluisen makuisen, nam.


Kiitos Martoille, mieleni ja maustehyllyni täydentyi ❤

Perinneasuista onnea 💚

"Jokainen päivä joka menee, tekee meidät rikkaammaksi kokemuksista ja köyhemmäksi ajasta, mikä meillä on käytettävänä niistä hyötyäksemme." (V. A. Koskenniemi)

Hiljattaisen Kalevalan päivän innoittamana ajattelin kirjoittaa tämän päivitykseni aiheesta, mikä liittyy perinteisiin.
Mieleeni tulivat ensimmäisenä perinnetekstiilit. Historia kiinnostaa aina ja myös pukujen historia. Vaikka lienen ties kuinka monennessa polvessa kutojien, ompelijoitten ja suutarien sukua, en itse harmikseni omaa käden taitoja - elleivät ne sitten kuin ihmeen kaupalla putkahda esiin joskus elämän ehtoolla 😃 Mutta onneksi on toisten tekemiä pukuja ja muita perinnetekstiilejä!
Oheisessa kuvassa oleva käytettynä hankittu Pielisen Karjalan kansallispukuni pääsi vuonna 2017 Suomi 100 -merkeissä tuulettumaan useaankin kertaan. Tavallisena arkivuotena pukua ei tule käytettyä ja perhejuhliakin on harvakseltaan. Tämä kuva on otettu loppukesästä -17 sukulaislapsen nimiäisissä Joensuun Noljakassa. Tässä käytettynä hankkimassani puvussa on tummansininen käsinkudottu hame ja samasta kankaasta tehty kimonohihainen röijy. Koruina ovat röijyn pronssiset parinapit, hopeinen paljinsolki paidan etumuksessa, ja vyötäröllä on pronssinen (kuulemani mukaan savolaistyyppinen) avain. Esiliina voisi olla samaa kudottua puuvillakangasta kuin ruudullinen huivikin, mutta tässä puvussani on vaihtoehtoinen valkoinen pellavaesiliina. Tykkimyssy on kirjottua silkkiä ja tässä sen kanssa on teollinen tyllipitsi. Tykin reunassa voisi toki olla myös kapea nyplätty pitsi ja se olisikin hieno. Pukuun perinteisesti kuuluvat alushame ja sukat minulta vielä puuttuvat, niiden sijaan olen ainakin toistaiseksi käyttänyt kaupasta ostamiani luonnonvaaleita puuvillasukkia ja puuvillaista alushametta. Tuohesta tehty kanninkin on vielä hakusessa - mutta pikkuhiljaa, osa kerrallaan!

 Kansallispuku tai punainen feresi yllä on aina  jotenkin juhlava olo! Tämä feresikuva on otettu kesäkuussa 2017 Oslossa yhteispohjoismaisilla laulujuhlilla. Kuoron tapahtumissa feresi taitaa ollakin suosittu asu. Toivottavasti se pääsee mukaan jälleen ensi kesäkuussa kuoron laulumatkalle Petroskoihin.

Ompelutin tämän feresini ammattioppilaitoksessa Joensuussa jo noin kolmisenkymmentä vuotta sitten. Se on yhä kuin uusi. Tätini Vuokko neuloi puikoilla pitsit hihansuihin ja esiliinan helmaan. Feresin kanssa on mukavaa kokeilla vaihteluksi erilaisia huiveja ja Kalevala-koruja. Kantimena tässä on Oslon laulujuhlien teemareppu, jonka värit natsaavat näemmä feresiin hyvin 😊 Pienen rahapussukan olen tässä näköjään huitaissut kaulaani, ja joku kokeneempi neuvoikin, että sen kuuluu olla vyötäröllä, muistini mukaan vasemmalla.
Aino-puvusta haaveilin vuosikausia myös, mutta sitten tuli mieleeni sekin, ehdinkö sitä käyttää jo näiden hankittujen pukujen ohessa (viittaan alun Koskenniemi-lainaukseenkin).

 

 

Kuva: Hannu Härkönen

Kalevalanpäivänä 28.2.2019 olimme Joensuun Kalevalaisten Naisten kanssa Ilomantsin Parppeinpirtillä juhlistamassa taiteilija Liisa Matveisen saamaa Larin Paraske -palkintoa.
Tilaisuuden järjestäjät toivoivat, että pukeutuisimme perinneasuihin. Harkitsin ensin punaista juhlaferesiäni (kuva yllä), mutta sitten muistin että tämä viime vuonna käytettynä hankkimani feresimekko ei ole päässyt vielä kertaakaan ns. tuulettumaan. Se siis ylle mukaelmana valkoisen paidan, mustan kudotun essun (kirpputorilöytö) ja verkkopellavaisen hartiahuivin kanssa.
Feresiasu on mielestäni siitä(kin) mukava, että siinä ei ole tiukkoja sääntöjä, vaan (harkitut?) sovellukset ovat sallittuja.
Vuosien varrella on tullut hankittua erinäinen määrä Kalevala-koruja, ja ne pääsevät tuulettumaan feresin kanssa. Jalkineina olen käyttänyt välillä mustia avokkaita ja välillä nahkaisia supikkaita. Parppeinpirtin puulattialla olikin mukavaa sipsutella supikkaissa 😉

Historian havinaa museo Hilmassa

"Ihmisten suuret teot eivät ole niitä jotka pauhaavat. Suuri tapahtuu hiljaa
kuin veden lirinä, ilman virtaus, viljan kasvaminen."  Adalbert Stifter

Kävin eilen ystäväni Riitan kanssa Pohjois-Karjalan museo Hilmassa Joensuussa. Mieli rauhoittui jälleen kaikkea kaunista ja arvokasta katsellessa. Mennyttä aikaa ajatellessa, ajallista horisonttia pohtiessa aika tuntuu pysähtyvän. Olen välillä ajatellut, että olen syntynyt ikäänkuin väärään aikaan. Aikani olisi ehkä ollut sata vuotta sitten tai aiemminkin. Nykyinen maailmanmeno on jo lyhyellä aikavälillä muuttunut niin erilaiseksi kuin mitä se oli esim. lapsuudessani 50- tai 60-luvulla. Yhteiskunnallisista muutoksista voisi puhua jälleen paljonkin, mutta ehkä palaan niihin jossakin muussa päivityksessäni. Sivuan sen sijaan tekniikkaa. Vaikka itsekin käytän par'aikaakin tietotekniikkaa, olen alkanut ajatella, että se kaikki menee liian hurjaa vauhtia eteenpäin.
Hyvä renki, huono isäntä, sanottaisiin vanhassa sananparressa. Ihmiset uupuvat työpaikoilla, kun uudet tietotekniset järjestelmät tulevat pian sen jälkeen, kun on juuri ehtinyt oppia edellisen. Osa pysyy kelkassa, mutta eivät kaikki.

Päivitykseni kuvat otin museo Hilmassa. Alla on linkki Hilman sivuille.

http://www.joensuu.fi/pohjoiskarjalanmuseo/nayttelyt

Rauhallista pihapiiriä on ilo katsella. Tällaisessa tahtoisin käyskennellä, ympärillä luonnonäänet ja tuoksut. Kiireitä olisi kai tuollakin ajoittain, vie mennessäs, tuo tullessas -periaatteella kun edettäisiin. Ehkä kaikki pysyisi kuitenkin paremmin näpeissä kuin jatkuvasti uusiutuvan tekniikan kiemuroissa, yhteiskunnallisten myllerrysten ja ilmaston muutoksen keskellä.

Vanhat tekstiilit, feresit, sarafaanit ja kansallispuvut ovat alkaneet kiinnostaa iän karttuessa yhä enemmän. Itse en osaa näitä valmistaa, mutta ymmärrän ihailla ja jopa rakastaa niiden kauneutta ja arvokkuutta. Äitini oli ja on yhä kutoja, mummoni oli ompelija ja hänen isänsä suutari. Miten lie tämän kohdalla geenit kiertyneet, kun käden taitoja ei juurikaan ole...
Onneksi on toisten valmistamia pukuja. Ensi torstaina on Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä. Silloin pääsen Kalevalaisten Naisten mukana Parppeinvaaralle Ilomantsiin juhlistamaan päivää. Mietin laittaisinko silloin ylle Pielisen Karjalan kansallispukuni vai feresin. Todennäköisesti laitan feresin, ollaanhan silloin itäisessä Pohjois-Karjalassa, perinteisillä feresien konnuilla, karjalaisilla  laulumailla.  Odotan innolla tuota tapahtumaa!

Saunomista rakastan. Tämä saunahuone on kuulemani mukaan museo Hilmassakin yleisön suosikkeja, näin myös tälle kävijälle. Kun sairastuin, aloin kokea huimausta saunomisen yhteydessä. Olin jo huolissani, pitääkö kylyllä käymistä harventaa tai peräti lopettaa. Sain hoitajalta neuvon, että juo vettä jo ennen saunaa ja myös lauteilla istuessa, ei pelkästään saunan jälkeen, kuten tapanani oli. Tätä neuvoa noudattaessani huimaus on vähentynyt paljonkin, ja saunanautinto on palannut. Se on toisinaan niin pienestä kiinni!
Lapsena juoksimme ulkosaunasta kapeaa polkua pitkin tupaan, hiukset jääpuikoilla ja iho höyryten pakkasilla. Huopatossut suojasivat jalkoja, ympärillä paksu pyyheliina. Tuvassa odotti iltapala, mikä oli usein kokkelia maidon kanssa ja itse leivottua ruisleipää. Leivän päälle laitettiin reilusti voita, makkaraa tai muita leikkeleitä ei ollut. Muistelen että esim. voin syömisestä ja kokomaidon juomisesta huolimatta kellään ei ollut juurikaan ylipainoa. Töitä paiskittiin aamusta iltaan pelloilla ja metsissä, kalorit kuluivat. Lapset kulkivat alle viiden kilometrin koulumatkat suksella tai kävellen. Asuntolaan pääsi, jos koulumatkaa oli yli viisi kilometriä. Koulutakseja ei ollut.

Koskaan ei tiedä...

"Varjoniko osasi tien - -" (Raakel Liehu 2008.)

Sitä miettii, kuinka haluaisi elää jäljellä olevan ajan - eihän tiedä, onko elämää jäljellä paljon vai vähän. Päällimmäisenä tulee mieleen, että haluaa ainakin kuunnella hyvää musiikkia, lukea mieluisia tekstejä, samoilla luonnossa ja käydä katsomassa museoiden kokoelmia ja taidenäyttelyitä. Lukemiseen liittyvänä minulla taitaa muuten olla eräskin aika erikoinen "lukuharrastus", nimittäin muistokirjoitusten lukeminen! Luen niitä mistä vain käsiini saamistani julkaisuista, eikä ole väliä, onko kyseessä tuttu vai tuntematon, julkisuuden henkilö tai kuka vaan. Niissä on mielenkiintoista historiaa ja kauniina ja mietittynä tiivistelmänä olennaista edesmenneen henkilön elämästä. Joskus häivähti mielessäni sellaistakin, että muistokirjoituksissahan voisi olla historiasta kiinnostuneelle suomen kielen maisterille oivallinen jatkotutkimusaihe ;)enkilöitä vai ihan tavallisia ihmisiä, miehiä, naisia, eri ikäisiä... Pohdiskelin että mikä niissä oikein niin vetää puoleensa ja kiinnostaa, että lukea pitää vaikkei tuntisikaan. Todennäköisesti ainakin se, että ne ovat kuin pieniä kauniisti kirjoitettuja tiivistelmiä ko. ihmisen elämästä. Historia toki kiinnostaa ylipäätään, ja sitähän monet muistokirjoitukset sisältävät useimmiten myös.

Hälinää tai tungoksia en ympärilleni kaipaa, luonnon ääniä ja näkymiä kyllä. Jos jossain ulkomailla vielä toimerrun käymään, niin Pariisiin ja Espanjan Aurinkorannikolle haluaisin. Kotimaassakin olisi paljon kiinnostavaa katseltavaa, Lappi kaikkinensa ja Etelä-Suomesta vaikka Rauma ja Hanko. Helikopterireissu Tallinnaan oli muinainen haaveeni, ja se voisikin olla mainio kokemus!  Matkustelu ei kuitenkaan ole juuri nyt päällimmäisenä mielessäni, vaikka tuonne itärajan suuntaan tähyänkin...

Listaanpa tähän näiden hieman mollivoittoisten sävyjen vastapainoksi muutamia plussia tämän hetkisestä elostani:

❤ Terveyteni ja kuntoni sallii vielä varsin monipuolisen harrastamisen, ja aiemmin mainittuun liittyvänä olen laittanut vuosiviisumin vetämään - rohkeasti vaan! Kesäkuussa on tiedossa kuoron matka Petroskoihin ja toivon mukaan vielä useita lyhyempiä reissuja ystävien kanssa rajan takaiseen Karjalaan.

❤ Läheiseni voivat tällä hetkellä hyvin – ja se on erityinen ilon aihe! Terveyttä arvostan nyt enemmän kuin koskaan.

❤ Kaunis maalaismaisema, järvi ja luonto ovat ympäri vuoden ehtymätön ilonlähde!

❤ Mihinkään ei koske, ja pystyn käymään joogassa ja jumpassakin. Sauvakävelenkin silloin tällöin, mutta hiihtotaipaleille en ole vielä uskaltautunut.

❤ Nukun nykyään riittävän hyvin ja stressi ei vaivaa. Tummasävyisempiin ajatuksiin olen saanut apua vertaistuesta, ja tänään pudotin postilaatikkoon hakemuksen sopeutumisvalmennuskurssille Kiipulaan. Odotan siltä paljon 😊

Olen aina ajatellut, että elämä tavallaan tasii. Muutoksia on tullut paljon, mutta kaikki ei ole synkkää. Kukaan ei lopulta tiedä päiviensä määrää, riennämme täällä aikamme kuin lastut laineilla, välillä ylöspäin kiitäen ja sieltä taas alas jysähtäen. Tällä hetkellä en osaa muuta toivoa, kuin että elämä pysyisi suurinpiirtein ennallaan sellaisena, kuin se tällä hetkellä on. Toivon ettei tulisi lisäsairauksia, joiden vuoksi pitää ehkä kokea kovia kipujakin. Kuolemaa en oikeastaan osaa (tai ymmärrä?) pelätä, mutta kovia kipuja kyllä tunnustan pelkääväni.

Ennen eläköitymistä ja sairastumista tulevaisuudensuunnitelmiini kuuluivat vapaaehtoistyöt. Ehkäpä hakeudunkin vielä esim. seurakunnan tai vaikka Sydänliiton järjestämille tukihenkilökursseille. Toisaalta vapaaehtoistyötä riittää myös vapaa-ajan kotimme paikkakunnalla. Se on ollut monessa mielessä palkitsevaa, kiinnostavaa ja monipuolista. Hyviä ystäviäkin olen sitä kautta saanut, ja heidän tukensa on ollut myös nyt elämän kolhaistessa korvaamatonta. Tuntuu kuin osa huolentaakasta olisi otettu pois, siirretty leveämmille hartioille.

Maailmasta löytyy vielä vastuunkantajaihmisiä, jotka aidosti välittävät sekä lähimmäisistään että ympäristöstään 💓

 

 Varjoniko osasi tien tälle valoa vapisevalle rannalle? Kerran kahlaat rannalle, ja aurinko loistaa lävitsesi. Hämmästyt. Ruumiisi seinä on joka puolelta poissa.” (Raakel Liehu 2008.)

Konkreettisuutta puheisiin ja tavoitteisiin

Onkohan olemassa ongelmaa, mistä puhumatta jättäminen
auttaisi sen ratkaisemisessa? (Positiivarit 31.1.2019).

Päätinpä tässä televisioitua eduskunnan välikysymystuntia odotellessani ottaa kantaa pariin mielessäni olleeseen asiaan. Yhteiskunnallisten asioitten seuraamiseen kun on nykyään huomattavasti enemmän aikaa. Lähes kaikki poliittiset puolueet ovat nostaneet esille huolestuttavalla vauhdilla etenevän ilmastonmuutoksen. Kansainväliset ilmastoraportit pysäyttävät epäilevimmänkin. Tämä kaikki herättää jälleen ajattelemaan tietysti myös sitä, mitä itse voin tehdä luonnon ja paremman tulevaisuuden puolesta. Tavaroita ja kulutusjätteitä kierrätetään aktiivisesti, lisäksi on tuunattu ja pienennetty ruokahävikkiä, suosittu kasvis- ja lähiruokaa ja eletty säästäväisesti. Muovikassit ovat jo ajat sitten vaihtuneet kestokasseihin. Veden kuluttaminen on rajattu välttämättömimpään. Juna tai linja-auto on pyritty valitsemaan yksityisauton sijaan, jos kohteeseen julkisella kyydillä pääsee. Tärkeitä asioita tietysti nuo kaikki ja kuten sananlasku sanoo: pienistä puroista isot joet syntyvät. Mutta riittääkö se? Kansainväliset päätökset ovat tietysti oleellisimpia, mutta niihin en tässä pienessä kirjoituksessani paneudu.

Mielestäni eräs paljon luontoa kuormittava kuluttamisen muoto on saanut varsin vähän palstatilaa, ja se on lentäminen. Tiuhaan lentämällä matkustavat pitänevät sitä ns. saavutettuna etunaan. Sähköiset viestintävälineet ja yhteydenpitomenetelmät ovat kehittyneet erittäin paljon, ja lentomatkan vaikkapa kokouspaikkaan voisi useinkin korvata esim. videoneuvottelulla, skypellä tai muulla vastaavalla etäyhteydellä.  Mieleen jäi eräskin tapaus, jossa työssään useisiin hankkeisiin hakeutunut totesi, että niiden etu on mahdollisuus runsaaseen matkustamiseen, hän kun niin tykkää matkustamisesta. Matkailu kai avartaa, mutta tämä ”reissaaja” voisi edes varata enemmän aikaa ja valita junan lentämisen sijaan - tai vielä parempi jos suosii esim. em. sähköisiä viestintäkeinoja.  

Jotkut rohkeat runsaaseen lentomatkustamiseen ja sen ilmastovaikutuksiin kantaa ottaneet ovat ehdottaneet lentoveron huomattavaakin tiukentamista, jopa sen kolmin- tai nelinkertaistamista. Itse maksaisin harkituista ja harvoista lentomatkoistani vaikka nelinkertaisen hinnan, kun sillä ¾:lla tehdään ympäristötekoja. Tämä olisi varmaankin järjestettävissä.

Alun mietelauseeseen viitaten monille lienee luontaista se, ettei epämukavia asioita halua ajatella tai niistä ei ainakaan halua puhua. Helpompaa on vain työntää ne ajattelussaan syrjään.  Silloin mieli on kevyt esim. suunnitellessa jälleen seuraavaa eksoottista kaukomatkaa. Joku taas voi puheissaan kannattaa voimakkaastikin vihreitä arvoja ja rummuttaa kestävän kehityksen puolesta, mutta käytännössä kuitenkin suosii runsasta (kerska?)kuluttamista ja mm. jatkuvaa lentomatkustamista.

Seuraavissa vaaleissa odotan sitä ehdokasta - ja toivottavasti heitä on useitakin, jotka ottavat vaaliteemakseen esim. lentoveron tiukentamisen tai muun turhan kuluttamisen nykyistä suuremman verottamisen. Konkretiaa kehiin! Mielestäni vaaliehdokkaan toteamus "kannatan kestävää kehitystä" tmv. on pelkkää diibadaabaata ilman konkreettisia esimerkkejä. Konkreettisia esimerkkejä esille nostava ehdokas saa toivottavasti näissä nykyoloissa runsasta kannatusta ja sanahelinät jäävät katveeseen.

Toisaalta myös pelkkä toteamus esim. ikäihmisten asioiden ajamisesta on vähintäänkin ontto. Eräs mielenkiintoni herättänyt ehdokas kirjoitti paikallislehdessä, että hän kannattaa joko pienten eläkkeitten korotusta tai huomattavaa veronalennusta/verovapautta niihin, ja rahat saataisiin siitä, että eläkkeitten yläraja rajattaisiin 3000 euroon per eläkkeen saaja.  Kyllä sillä summalla jo toimeen tulee, ja etenkin kun huomioi sen, että tuon suuruisen eläkkeen saajilla on mitä varmimmin muitakin varoja sukanvarressaan. Tällainen on mielestäni hienoa ja konkreettista: selkeä parannusehdotus ja samalla otettiin esille kohde, mistä rahat otetaan. Ensi huhtikuun vaaleissa tarkastelen herkällä otteella erityisesti vakiintuneitten ehdokkaitteni vaaliteemoja, kuinka konkreettisilla toimintamalleilla he näihin asioihin kantaa ottavat!

Vielä kukkii, mutta kuinka kauan...