Eläkeläiselämän plussia, miinuksia ja erilaisia näkökulmia 👩

”Ei Jumala kiireestä puhunut, kun aikaa loi” (suomalainen sananparsi).

Olen jutellut joidenkin kaverieni kanssa eläkkeelle siirtymisen iloista, huolista ja mm. siitä, oliko helppoa/vaikeaa jäädä eläkkeelle. Pyydettiin kirjoittamaan tänne blogiinikin aiheesta, ja niinpä nyt tuleekin ihan erityispitkä kooste 😃 Näkökulmat ovat tässä pääosin naisten, ja olisikin kiintoisaa kuulla, mitä mieltä miehet ovat. Kommentit ovat tervetulleita 👍 En usko mustavalkoisuuteen tässäkään, ts. että kaikki olisi vain joko ihanaa tai kamalaa, vaan lopputulema lienee jossakin välimaastossa. On plussia, miinuksia ja varsinkin eri näkökulmia. Paneuduin nyt ihan miettimään, mitkä sitten ovat niitä plussia ja miinuksia tässä omassa eläkeläisen elämässäni.

Joku kaverini kertoi olleensa eläkkeellä jo muutaman vuoden, ja totesi parin ensimmäisen vuoden olleen jonkinlaista välitilaa. Hän oli mieltänyt eläkkeelle siirtymisen olleen hänelle jonkinlainen prosessi, ja siinä oli mennyt noin 3 - 4 vuotta, ennen kuin tilanne ns. tasaantui. Sen jälkeen uuteen elämäntilanteeseen tottui. Joku toinen sanoi, että hän on eläkkeellä kuin pitkällä lomalla. Itse en ole (ainakaan vielä?) tällaista kokenut. Harmi sinänsä, mukavaahan se olisi, jos nauttisi tästä kaikesta kuin ihanasta lomasta. Mutta mistäpä tuon tietää, vaikka niin olisi vielä joskus, vuosihan tässä tätä uutta elämänvaihetta on vasta mennyt.

Mökkitielle riennämme yhä jokaisena viikonloppuna satoi tai paistoi. Jos itseä väsyttäisi lähteä sateisena marraskuun iltana ajelemaan, toinen kyllä jaksaa 😃

 Olen pohtinut sitäkin, miksi pidän tai ainakin aiemmin pidin mahdollisuutta keikkatyöhön kohdallani tärkeänä. Monista eri syistä eläkkeeni on työvuodet (45) huomioiden pieni, joten toki lisätienestikin olisi paikallaan. Eräs maataloustyötä ikänsä tehnyt piti tätä suomalaista keskieläkettä (noin 1600 - 1700 e/brutto) hyvänä. Hän sanoi, että näkökulma muuttuu, kun vertaan eläkettäni vaikka hänen eläkkeeseensä, minkä hän kertoi olevan paljon pienempi. Kiinnosti katsoa suomalainen keskieläke ihan lähteestä, ja miesten keskieläke oli 1 874 euroa kuukaudessa ja naisten 1 476 euroa, eli naisilla reilun viidenneksen vähemmän (Eläketurvakeskus 2019). Itseasiassa yllätyin tuon eron suuruutta yhä vielä nykyisinkin. Naiset kouluttautuvat pitkälle, joten voisi ajatella eläkkeen eron olevan kapeampi 😳

Mökin portailla sateisena kesäpäivänä wanhan ajan torille lähdössä (kuva: MP)

  Koetan muistutella mieleeni, että näkymä muuttuu oikeastaan ihan missä vaan sen mukaan, kehen tai mihin vertaa. Aina voi olla paremmin tai pahemmin. Olen kylläkin jo nyt huomannut, että vaikkapa hammaslääkärilaskuista tai esim. pyykinpesukoneen rikkoutumisesta/uusimisesta en olisi selviytynyt, jos en olisi säästänyt työvuosina ns. pahan päivän varalle. Toisaalta myös lääkekulut voivat olla korkeat, joten saattaa olla haasteellista niistäkin selviytyä, vaikka yhteiskunta tukeekin.  Vuonna 2019 lääkkeiden vuosiomavastuu on 572 euroa, sen jälkeen maksetaan yleensä vain hyvin pieni omavastuu. Olen pohtinut, että kannatti olla iloinen veronmaksaja 45 vuotta, nyt saan yhteiskunnalta tukea sydänlääkkeisiini, kuntoutukseen ja erikoissairaanhoitoon. 

Lettukestit mökkirannassa. Sirpan antamalla gluteenittomalla lettuohjeella onnistuttiin hyvin ja Pirjon lahjoittama kotitekoinen hillo kruunasi kestit 😋

 Mietin myös, onko taloudellisen puolen lisäksi muita huolen aiheita. Eräs on ehkä se, että sitä on itsekin aika "erikoisesti" ajatellut, että kaikki vuosikymmenten saatossa hankittu kokemus, koko elämän mittainen kurssitus ja mm. yliopistokoulutus käyvät eläkkeelle siirryttäessä yht´äkkiä ikäänkuin tarpeettomiksi. Joku korkeasti koulutettu tuttava sanoi, että ammatillinen osaaminen, kokemus ymv. tuntuu valuneen jonnekin olemattomiin, tai vähintäänkin käyneen merkityksettömäksi. Vain pelkkä murentunut hiekkalinna tuntuu olevan se, mitä on rakentanut vuosikymmeniä ja minkä varaan identiteettikin on saattanut rakentua 😞

Ystäväni Riitan kanssa olemme jakaneet paljon ajatuksia ja kokemuksia. Tässä yhteisillä kahveilla Kuhasalossa 💜

 Itsestänikin tuntuu välillä kuin elämänmittainen tieto- ja taitopääoma olisi nyt kuin kourallinen hiekkaa vain, mikä sekin valuu sormien välistä jonnekin taivaan tuuliin. Voisi ajatella, että ”mitä välii”, mutta onhan tämä kaikki kuitenkin kovalla työllä rakennettu 😳 Siitä en lopulta osaa sanoa, onko se sitten plussaa vai miinusta, kun/jos jäljelle jää lopulta vain se ihminen, mikä hän ”paljaimmillaan” on, ilman ammatillista kuorta, suojamuuria tai mitään muutakaan työminään liittyvää. Tämä on eräs näkökulma. Kaikesta joutuu lopulta luopumaan, elämästäänkin. 

Eläkeläisen elämäni viikoittainen kohokohta on jooga tässä kauniissa historiallisessa salissa. Upeat punaiset samettiverhot, kiiltävä puulattia ja mm. joogatermit pienen aallon liike ja kuunsirppi viehättävät 💕 

 Julkisuudessa keskustelleittenkin mukaan eläkkeelle siirtyminen voi olla silloin vaikeaa, jos on ollut sellainen työ tai ammatti, ettei työvuosina tarvittuja taitoja voi eläkkeellä enää hyödyntää. Lisäksi minäkuva on voinut rakentua pitkälti työn varaan. Silloin voi joutua eläkkeelle jäätyään läpikäymään tietyn prosessin tai jopa surutyön. Koetan nyt ajatella myönteisemmin, että jospa sitä tietoa/taitoa/kokemusta voisi sittenkin vielä jossain käyttää - vaikka harrastuksissa, vapaaehtoistyössä tai järjestöissä. Mennessä näkee! Erään vapaaehtoistyöhön liittyvän ryhmän vetäjäksi pyydettiin perustelulla, että sinähän olet tottunut olemaan ihmisten kanssa. Arvostan perustelua, harkitsen... 

Visuaalista hahmottajaa kuvataide ilahduttaa, missä sitten liikkuukin. Tämä näkymä on Joensuun ev.lut. seurakuntasalista

 
Nyt on ollut aikaa mietiskellä enemmän sitäkin, kuinka suuria eläkkeiden erot ovatkaan. Koulutus tietenkin vaikuttaa, mutta samalla alalla työskennelleittenkin kk-eläkkeen ero voi olla reilusti nelinumeroinen luku. Ymmärrän, että eläke muodostuu maksetuista työeläkemaksuista yms., ja mitä suurempi palkka on työuran aikana ollut, sitä suurempi on eläkekin. Suuret tuloerot matkaavat mukana siis automaattisesti eläkevuosillekin. En aio keskittyä tässä politikoimiseen, mutta tiiviisti ilmaisten: kannatan pienempiä palkka- ja eläke-eroja. Tuloerojen kasvaessa uhkana voi olla vaikka mitä kielteistä ja esim. hyvinvointivaltion rapautumista siltäkin suunnalta, jos eläkeläinen ei pärjää enää taloudellisesti tai jonkun täytyy tehdä useampaa työtä, jotta selviytyy välttämättömistä kuluistaan. On avartavaa katsella asioita useammalta kantilta, ja seurasin esim. eduskuntavaalien aikaan ehdokkaiden esittelyjä, rohkeneeko joku laittaa vaaliteemakseen esim. sen, että eläkkeiden katto tulisi asettaa vaikkapa 3000 euroon kk:ssa. Mielestäni sillä kyllä toimeen tulee, ja usein tuon suuruista eläkettä saavalla on palkkatulotkin olleet jo sellaiset, että säästöön lienee jäänyt. Todella harvassa olivat muuten tällaiset vaaliteemat 😯 En osaa sanoa miksi. Luulen että ainakin pienituloisia äänestäjiä ko. teema olisi hyvinkin puhutellut.

Tälle eläkeläiselle keskeinen harrastus on mm. pöytälaatikoiden ja komeroiden raivaus. Pöytälaatikosta löytyivät tällaisetkin aarteet noin 20 - 30 vuoden takaa: presidenttien Ahtisaaren ja Halosen sekä työministeri Jaakonsaaren kutsukortit 👍 Tässä pienessä nykyelossani tuntuu uskomattomalta, että tuollaisetkin hienot kokemukset olen saanut kerran elää!

 Plussaa eläkeläisen elämässä on kaikessa moniselitteisyydessään sekin, että eläkkeellä ei esim. tarvitse olla sellaisessa seurassa, jossa on paha olla. Jos työympyröissä on äärimmillään kiusaamista, sen tyyppisistä tilanteista voi eläkkeellä pysytellä loitolla - jos ei sitten välttämättä halua masokistisesti työntyä riitaporukoihin, oli kyse sitten somesta tai muusta kanssakäymisestä. Tämä somen suurkäyttäjä on ottanut ohjenuorakseen, että kun itse yrittää olla mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen, saa useimmiten samanlaista vastakaikua. Aina näin ei välttämättä ole; rakeita voi tulla niin että ropisee, mutta kohdallani some on ollut onneksi varsin helläkätinen 😏 

Eläkeläisen elämän hemmotteluhetkiä on kampaajalla käynti joka toinen kuukausi (kuva: Seija Weeman). Tässä on yllä feresi, sillä kampaajalta riensimme ystäväni Tuulan kanssa vapaaehtoistyökeikalle Vetreaan 😍

 Plussaa eläkeläiselämässä on myös se, että ei tarvitse esim. askaroida itselle merkityksettömien tai toisaalta liian raskaiden tai uuvuttavien asioiden parissa - jos ei sitten välttämättä halua. Täysin tämä ei luullakseni onnistu, mutta uskon että suurelta osin kuitenkin. Aamu-tv:ssä joku haastateltava sanoi, että jokin asia tai joku henkilö tuntuu kuin imevän itsestä energiaa, ja mitään ei saa takaisin. Lopulta tuntee olonsa todella tyhjätakkiseksi. Itseään säästääkseen tällaisia tilanteita voi eläkkeellä koettaa vältellä.

Miinusmerkkistä voi olla se, jos ei ole lapsenlapsia, joiden seurasta nauttia ja heitä hoivata. Lapset tuovat sisältöä elämään, ja joku voi kokea niinkin, että putoaa kuin tyhjän päälle eläkkeelle jäädessään. Näissä tilanteissa joutunee enemmän käyttämään luovuuttaan, jotta saa elämäänsä mielekästä toimintaa ja sisältöä. Mutta entäpä seuraava näkökulma: tämähän voi olla sekä plus- että miinusmerkkinen juttu? Aivojahan on kehotettu käyttämään monipuolisesti ja luovasti. Asiantuntijat sanovat, että tämä on tärkeää mm. muistisairauksien ja jopa aivoinfarktin ehkäisyn kannalta 😄 

Plussaa kaikessa arkisuudessaan on se, ettei kello ole (yleensä) soimassa aamulla ja ainakin itse nukun nykyään PALJON paremmin kuin työaikana. Toisinaan saatan laittaa kellon yhdeksäksi (!) soimaan, jos on jumppa kymmeneltä. Tällaista en ole kokenut vuosikymmeniin. Työaikana heräsin useimmiten viimeistään kuudelta (tai paljon aikaisemmin) vaikka kello ei olisi ollut soimassakaan.

Kuoromatkalla Petroskoissa ja Tsalnassa Tuomi-kuoron vieraana kesäkuussa 2019 (kuva: Eveliina Salomaa, Äänisen tuulisella rannalla kesäkuun lopussa). Toivottavasti noille runon ja laulun maille pääsee jälleen ensi kesänä!

 Ollaan joskus kaveriporukoissa juteltu sellaistakin, mitä nostaisi esille esim. kuolinvuoteellaan, tai mitkä asiat haluaisi muistokirjoituksessaan olevan, jos joku sellaisen laatisi. On varsin mielenkiintoista pysähtyä miettimään, mitä haluaisi itsestään muistettavan. Tässä juttutuokiossa ansiokseni mainitsin sen, että olen pystynyt omin voimin (ja tietty yhteiskunnan maksaman opintotuen turvin) kouluttautumaan: kauppaopisto, iltalukio ja yliopistoa viisi vuotta pääosin työn ohessa. Keskinkertaiset kykyni 😉huomioiden etenin mielestäni vaikeissakin käänteissä sitkeästi ja määrätietoisesti, ja valmistuin opinnoistani määräajassa. Lähtökohdat olivat varsin heiveröiset, epävarmuus vaivasi. Takaraivossa kaikuivat aikoinaan kuullut epäilyksentäyteiset sanat 😟 En kuitenkaan luovuttanut.

Soihtu-kuoro ja venäläinen Tuomi-kuoro esiintyvät yhdessä Joensuun Pakkahuoneella 3.11.2019 (kuva: Auli Turunen 3.11.2019). Itse laulelen alttoa tuossa keskivaiheilla tenori-Anssin ja altto-Eveliinan välissä 💙❤

Kun kirjoitan tästä kaikesta, on hyvä tilaisuus samalla prosessoida elämäntilannettaan. Luulen että jos oikein todella halajaisin ja jaksaisin, voisin tietysti ilmoittautua työnhakijaksi keikkatöihin, ja saattaisi hyvinkin tulla toimeksiantoja. Ko. työ voisi olla myös sellaista, mikä ei veisi nuoremmilta työtä, vaan parhaimmillaan olisi eräänlaista kokemukseen perustuvaa (täydentävää?) asiantuntijatyötä. Elämä on valintoja eläkkeelläkin. Nyt kuitenkin tuntuu, että terveyteni / sairauteni hoito ja mahdollisimman stressitön ja kiireetön elämä on se numero yksi. Niin eläkeläisen kuin työssä käyvänkin olisi hyvä mitoittaa toimintansa voimavarojensa mukaiseksi, ja alun sananparteen viitaten, itselleni todella tärkeää on kiireettömyys. Jotkut eläkeläiset sanovat, että on ihanaa kun on eläkkeellä kiire; mutta mikä sopii naapurille, ei välttämättä sovi itselle ja päinvastoin.Toisaalta pelkään stressiä yövalvomisineen, mitä kiire tai se sinällään mielenkiintoinen ja antoisa työ kenties toisi...

Digitaalisuus on myös sellainen juttu, mitä en lue vahvuudekseni tai edes mielenkiinnon kohteekseni. Digiloikka ja -laukka on sangen vauhdikasta niilläkin aloilla, mitä nyt ajattelen. Käytän toki tietotekniikkaa tätä blogiakin kirjoittaessani, mutta esim. jatkuvat ohjelmistopäivitykset rasittavat. Tänään huomasin netistä kiinnostavan linkin yle.fi/digitreenit. Jospa siitä olisi apua esim. fb:n uuden version päivittämiseen. Eilen illalla sitä jo puhelimestani yritin, mutta eipä onnistunut useallakaan yrittämällä. Elämä on yhtä opiskelua hautaan saakka - ainakin digiasioissa!

Suuria tunteita, elämänmenon pohdintaa...

"Jos vastoinkäymisen jälkeen olet enemmän kuin sitä ennen,
niin ei se ollutkaan vastoinkäyminen."
-Kaarlo Marjanen

Näkymä savolaisesta mökkirannasta. Tulevan isänpäivä-viikonlopun merkeissä muisto: kuvassa keskellä on isäni (1930 - 2003) viimeiseksi jäänyt puunistutustyö, terijoensalava

 Carpe diem on latinaa ja käännetään yleensä muotoon "tartu hetkeen". Tämä hyvin tunnettu lause on peräisin Horatiukselta, jossa kehotetaan Leuconoë-nimistä naista käyttämään hyväkseen jokainen käsillä oleva hetki, elämään mahdollisimman täysillä juuri tätä hetkeä. (Wikipedia 2019.) Tämä hetki on lopulta kuitenkin se kaikki, mitä meillä on. Aikamme on rajallista, eikä sitä soisi tuhlattavan itselle merkityksettömiin asioihin tai kuluttaviin ihmissuhteisiin – jos se vain suinkin omassa varassa on. Horatiuksen ohjeen mukaan tulisi ottaa hetkestä kiinni ja iloita pienistä, nauttia kulloisestakin hetkestä.

Joku kaverini sanoi vuosi sitten, että yritä nyt rakentaa mahdollisimman helppoa elämää. Kummallista kyllä, se ei ole aivan yksinkertaista, vaikka kukaan ei pakota yhtään mihinkään. ”Otsasi hiessä sinun pitää…” kaikuu takaraivossa yhä. Vaikka kuinka sanon itselleni, että 45 vuotta leipätöitä ja toimimista verojen maksajana riittää, silti se muinoin sisäistetty ”ääni” kehottaa yhä edelleen ahkeroimaan ja vähintäänkin olemaan hyödyllinen. Vapaaehtoistyötä arvostan paljon ja sitä pienimuotoisesti teenkin, mutta myös siinä tulee/-isi olla tietty vastavuoroisuus. Ei voi olla vain antavana osapuolena – ei ainakaan jatkuvasti.

Toivottavasti voin nähdä ja kokea elämää vielä pitkään. Lääkärit eivät laadi ennusteita, ja aikaa voi olla jäljellä vähän tai vaikka kymmenen vuotta. Kymmenen vuoden kuluttua olen 74-vuotias, ja haluan kokea tuon päivän 🙏 Olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka maailma makaa vuonna 2030! 

Savosta 30.10 poimitut suppilovahverot

  Olen löytänyt iloa harrastuksistani ja mm. vertaisryhmän myötä on tullut uusia ystäviäkin. Liikuntaa harrastan edelleen, luonnossa mieluisimmin, ja hoidan terveyttäni mahdollisimman hyvin. Välillä jopa tuntuu, että liiankin pikkutarkasti. Vähempikin mittaaminen, punnitseminen ja ruokavalion (erityisesti suolan) tarkkailu riittäisi. Meillä on todella hyvä sairaanhoito, siitä olen joka päivä kiitollinen.

Mielenkiintoista oli kaivella jäisiä suppiksia lumen joukosta 😃

 Huomaan että minusta on tullut sairauden myötä itsekkäämpikin. Voihan se tietty liittyä ikäänkin, ei välttämättä ainakaan yksinomaan sairauteen. Olen mm. pyrkinyt jättämään elämästäni pois ihmiset, joiden seurassa ei ole hyvä olla. Minulla on ollut aina taipumusta kehitellä ”selityksiä” eri ilmiöille 😫 Vielä nytkin huomaan pohtivani, onko joku esim. lapsuudessaan tai myöhemmin joutunut kokemaan kovia, jopa traumatisoitunut ja/tai itsetuntonsa on syystä tai toisesta romuna, ja niin ollen mukana kulkeva painolasti voi olla hyvinkin raskas. Joku voi tuolloin saada helpotusta ahdistavaan oloonsa vaikka kiusaamalla muita. Myötätuntoa voi tuntea ja toivoa, että kyettäisi lääkitsemään itsetuntoa niin, että kykenisi arvostamaan myös muita. Tai voisi edes lakata painamasta muita alas. Koetan teroittaa mieleeni, että jos en taidoillani ja voimillani pysty auttamaan, ei voi muuta kuin ottaa välimatkaa - äänestää niin sanotusti jaloillaan 😕 Se voi tuntua itsekkäältä, mutta jos toinen vaihtoehto on ottaa vastaan toistuvat ahdistuksen ja riittämättömyyden ilmenemät raivonpuuskineen, ilkeyksineen ja ties mitä, niin valinnan pitäisi olla selvä 😐 

Pellot lokakuun lopun auringossa

Siellä se suppismetsä siintelee...

  Välittävistä lähi-ihmisistä on tullut kaiken koetun myötä entistä tärkeämpiä. Muun muassa kumppanin pienet huomionosoitukset ja tuki tuovat iloa päivittäin. Ystävien ja mm. ihanien Savon sukulaisteni lämmin myötäeläminen ja asioiden jakaminen on ollut aina tärkeää ja nykyisin vieläkin tärkeämpää. Kaunis maalaismaisema avarine peltoineen ja sammalmättäisine metsineen hoitavat mieltä. Oman pellon viljasta paistettu hapanjuurileipä, kahvileivät, itsekasvatetut kasvikset ja juurekset maistuvat todella ihanilta. 

Muutama kukkakuva marraskuun piristykseksi 😍 Savolaiset rentukat viime kevään vierailullani kuvattuina

Puna-ailakki kukki jo alkukeväästä

Savon tätini nimikkokukka on Vuokko 💚 Näitä metsä oli keväällä tulvillaan

Tässä myös alkukevään kukkijia. Nimeä en tiedä, mutta ensimmäisten joukossa tämä viehko pikkuinen kukka ilmestyi pellon pientareelle

Kun vointi on kohentunut, kaipaa näköjään jotakin uutta elämäänsä. Olen jo aloittanut uusia harrastuksia kuten yksinlaulutunnit ja virkkauksen 😃 Laulutunneilla harjoittelemme par`aikaa  ”Evakon laulua”, ja se jos mikä on kohdallani paitsi rakas myös suurien tunteiden laulu. Kyyneleet vierivät herkästi poskille etenkin kahden viimeisen säkeistön kohdalla. Siteerasin täällä aiemmin mietelmää: "Me käyttäydymme niin kuin mukavuudet ja ylellisyys olisivat elämän päätarpeita, vaikka onnellisiksi tullaksemme tarvitsemme vain jotakin mistä innostua" (Charles Kingsley). Tämä on helppoa allekirjoittaa!

Nuottiteline on nykyään vakiokalusteenani makuuhuoneen ikkunan ääressä

 Eläkeläisen elämäni saattaa olla toisenlaista kuin aiemmin kuvittelin. Kuvittelin hakeutuvani kielikursseille ja opiskelevani vaikka mitä muutakin uutta. Suunnittelin käyväni seuraamassa yliopiston luentoja ja tutkivani kansallisarkiston aarteita. Kenties joskus 👍  
Myös keikkatöissä ajattelin ahkeroida. Mielestäni on hienoa, jos joku pystyy ja jaksaa antamaan kokemuksestaan vielä eläkkeelläkin, vaikka keikkatöissä, asiantuntijana. Toisinaan tuntuu kuin käykö se elämänmittainen kokemus, koulutus ymv. yht´äkkiä tarpeettomaksi, haihtuu ikäänkuin olemattomiin? Nyt elämä on erilaista, mutta ei kuitenkaan sellaista, että itsesääliin kannattaisi vaipua.  Jälleen kerran tulee mieleen usein käyttämäni mietelause, jossa pessimisti sanoo, ettei enää pahemmin voisi olla. Optimisti vastaa, että kyllä voisi.

Tie vie eteenpäin 💓💙💚💛💜

Lomanen Sortavalassa ja värien voimaa

Kun suunnitelmat laaditaan etukäteen, on hämmästyttävää, miten usein olosuhteet sopivat niihin. (Positiivarit 8.8.2019)

Veistos Sortavalan ortodoksisen kirkon pihassa

 Kun hankin vuosiviisumin alkuvuodesta 2019, suunnittelin että teen viisumin voimassaoloaikana ainakin yhden kevätmatkan, yhden syysmatkan ja yhden talvimatkan Sortavalaan. Nyt suunnitelma on toteutunut jo pääosin. Kirjoitin tänne viime huhtikuun lopulla kevätmatkastamme ja nyt eilen toteutimme sitten syysmatkan.  Ortodoksinen kirkko oli tälläkin kertaa ensimmäinen kohteemme. Se sopikin hyvin myös siksi, koska vettä sateli puolenpäivän maissa aika reippaasti. Suitsukkeet tuoksuivat, kirkkomusiikki soi hiljaa taustalla ja tuntui, että kirkon penkillä voisi istua vaikka kuinka kauan ja nauttia tunnelmasta. Tuntui hyvältä elää siinä hetkessä; sehän on kaikki mitä meillä on.

Sisänäkymää Sortavalan ortodoksisesta kirkosta

Nuotit kiinnostivat Sortavalan ortodoksisessa kirkossakin, vaikka kieltä ei ymmärtänytkään... 😏

Sytytimme 19.10 tuohukset ortodoksisessa kirkossa

 Tällä kertaa suunnittelimme jo ennakkoon, että menemme lounaalle Karjalankadun varrella sijaitsevaan Relaxiin, mitä moni tuttu on kehunut erittäin hyväksi ruokapaikaksi. Mitä varmimmin se sitä onkin, sillä kaikki pöydät olivat varattuja ja jatkoimme vatsat kurnien matkaamme eteenpäin. Edelliseltä reissulta tuttu kansankuppila Kronid Gogolevin puutaidegallerian läheisyydessä ei pettänyt tälläkään kertaa. Tilaa oli ja valinnanvaraa riitti. Vatsat täyttyivät herkullisesta ruuasta ja mukaankin lähti pussillinen ihania kaalipiirakoita take away -periaatteella. Galleriaan teki mieli, mutta nyt emme ajan rajallisuuden vuoksi sinne ehtineet - ehkäpä sitten talvimatkalla! (Gogolevin galleria on muuten suomalaisten 1800-luvun lopulla rakentamassa talossa, jossa toimi aikoinaan Karjalan Rauta Oy:n myymälä.) Liekö sateinen sää vaikuttanut, mutta shoppailtua tuli (edullisten hintojen houkuttamana) tällä reissulla tavallista enemmän. Ostoskassiin kertyi paitsi kaalipiirakoita, lankoja ja lasihelmiä myös suklaata, tattaria, kosmetiikkaa ja ihon ja hiusten hoitoaineita. Kaikki sangen tarpeellisia 😉

Kotieväiksi hankitut kaalipiirakat olivat todella herkullisia

Ennen kotimatkaa ehdimme vielä nauttia kakkukahvit muistorikkaassa Seurahuoneen kahvilassa - ennen sitä taidettiin sanoa Seurahuoneen baariksi (kuva: Marja-Liisa Kontturi)

Koska Sortavalassa ei ehtinyt tällä kertaa galleriaan, taiteen katselutarve jäi ilmeisesti päälle, ja heti seuraavana päivänä suuntasin Joensuun taidemuseo Onniin ja Ahjoon. Tuntui mahtavalta kierrellä jälleen talon kaikki kolme kerrosta ajan kanssa, rauhassa, välillä tuolilla istuskellen ja ihaillen.
Sortavalasta ostin pastellisävyisiä lankoja ja saman sävyisiä lasihelmiä, ja pastellisävyt tuntuvat tätänykyä viehättävän muutenkin, huomaan että myös taiteessa 😍

Suosikkejani Onnissa on madonnaa ja lasta esittävä teos (taidemuseo Onnin 2. kerros, Madonna-huone)

Albert Edelfeltin (1854 - 1905) "Virginien" (1883) äärelle pysähdyn aina. Taiteilijan muusan katse lumoaa 💘

Ferdinand von Wright (1822 - 1906) Peipposia (1889) ihastuttaa lintujen ystävää

Ikoninäyttely museon 3. kerroksessa tuntuu antavan jokaisella käyntikerralla hengenevästä, mitä on vaikeaa tarkasti kuvata. Tällä kertaa puhutteli erityisesti kuvan "Aina valvova Kristus" (Kati Peltomaa1998). Tämä on toinen suuren lauantain ikoneista, siinä Kristus esitetään ylösnousemusta odottavana. Kärsimysten välineistä on tässä kuvattu vain risti, joka on ylienkeli Mikaelin vaatteella peitetyissä käsissä. Käsien peittäminen merkitsee palvontaa. Vasemmalla on Neitsyt Maria rukousasennossa. Luonto kuvaa paratiisia.

Teos "Tyhjä takki" (Marjatta Palasto, 1999) herättää muistoja. Muistan kun taannoisina vuosina seisoin toisinaan väsyneenä sen äärellä ajatellen, että omakin takkini on typötyhjä. Univaje, väsymys ja usein myös stressi painoivat. Nyt se on muisto vain. Sairautta  kulkee tietty selkärepussa, mutta sen kanssa pärjää - ainakin toistaiseksi.  

Kauniita pastellisävyjä Sam Vannin (1908 - 1992) teoksessa "Suhteita" (1953). Ottamani kuva jotenkin muutti vaaleanpunaista oranssin suuntaan, luonnossa viileä pinkki miellytti enemmän 

Myös kolmannen kerroksen vaihtuvassa näyttelyssä pinkki hehkui: Canal Cheong Jagerroos, Vaaleanpunainen Tuhkimo (2018)

 Ahjon ovi jäi kutsuvasti raolleen kollegan siitä ulos pujahdettua ja niinpä pistäydyin sisään ja se kannatti. Hehkuvia värejä, mielenkiintoisia muotoja ja teemoja on tässä Joensuun taiteilijaseuran näyttelyssä.  Näyttely on avoinna vielä 3.11 saakka. Linkki näyttelyyn: http://www.taidekeskusahjo.net/kalenteri.html

Talo, Ahjo (Heidi Vasara 2018). Turkoosi talo ja lukuisat yksityiskohdat kuten sydämet ikkunassa teoksen oikeassa ylänurkassa  miellyttivät katsojan silmää 

Vaaleanpunaista maskuliinisemmin: All My Brothers, Ahjo (Tarja Tella 2018 - 2019)

Rosa Rugosa Therese Bugnet, Ahjo (Laura Melkinen 2019). Ihana ❤

Herkulliset sävyt Tuuli Meriläisen (2019) teoksessa Ahjossa

Väriä elämään 💗 💛  Värillä on väliä 💙 ❤  Väreissä on voimaa 💚💜

Vuosi on kulunut ❤ diagnoosistani

Turusen solan lehtikultaa Vuonislahdessa 11.10.2019

"Jokainen metsä on Jumalan puisto, pudonnut lehti eletty elämä" (Sylvi Kekkonen, teoksessa "Kiteitä" 1949, s. 13).

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä 10.10.2018 ei tältä suomen kielen ja kirjallisuuden opettajalta (monessakaan mielessä) hevin unohdu. Sain tuona päivänä sydänsairausdiagnoosin ja olin sairaalassa kymmenen vuorokautta. Diagnoosi tuli aivan "puskista", vaikka en koskaan kuvitellutkaan pysyväni iän kaiken terveenä. Suvussani on paljon sairauksia, joten alitajuisesti ajattelin periväni jonkin (muun) sairauden.
Luin nyt facebookin viestiketjussa vuosi sitten olleet tsemppiviestit uudelleen ja sydämessä lämpimästi ailahti: kuinka paljon ihania, aidosti myötäeläviä ja kannustavia viestejä ❤

Kannustusviestejä tuli niin sukulaisilta, työkavereilta, ystäviltä kuin ihanilta kyläkavereilta Vuonislahdesta.

Sydänperuna vuonislahtelaisen kyläkaverin pellosta 💚

Ajattelin kirjoittaa tänne tunnoista, mitä kulunut vuosi ja tämä uusi elämäntilanne tuo mieleen. Paitsi sairastuminen myös eläköityminen 45 vuoden työputken jälkeen on uutta. Välillä mietin, että jos diagnoosi oli selvinnyt aiemmin, olisiko ennuste parempi. Sitten luovuin tuosta pohdinnasta, mutta se ei näköjään estä neuvomasta muita 😉 Yhä edelleen painotan juttukumppaneilleni, että jos koet esim. pitkittynyttä ja sitkeää yskää, mikä ei tunnu millään paranevan, ole rohkea ja pyydä lisätutkimuksia! Olen ymmärtänyt, että näissä(kin) sairauksissa ennuste on parempi, jos tilanne ei ole ehtinyt kovin pahaksi. Pään pensaaseen laittaminen ei auta, vaan lääkäriin on mentävä oireiden pitkittyessä. Diagnoosi saattaa pelottaakin, mutta toisaalta siitä alkaa toipuminen - ainakin siinä määrin kuin se nykylääketieteen keinoin on mahdollista.

Diagnoosini on pysyvä ja etenevä, mutta tällä hetkellä voin hyvin. Hoito ja seuranta ovat hyviä ja kattavia, lääkkeet tehokkaita ja omahoitokin niin huolellista kuin mahdollista. Kun sanoin lääkärille, että tuo sana etenevä pelottaa minua, hän vastasi mielestäni hyvin, että tavallaanhan jokaisen tilanne on etenevä; kenenkään olotila ei ole pysyvä. En osaa avata tätä paremmin, mutta toivon että tästä ymmärsi pointin. Alkuaikojen pelot ovatkin nyt jo siirtyneet jonnekin taustalle. Muistan kun alkuaikoina tarrauduin kiihkeästi joihinkin arkisiin asioihin, esim. hapanjuurileivontaan. Jos en jaksanut leipoa, selasin kännykästä ohjeita ja luin ko. keskustelupalstojen viestejä. Ajatus siitä hieman huvittaa nyt, mutta ehkäpä se oli mielen keino keskittyä johonkin muuhun kuin sairauden miettimiseen.

Suolatonta hapanjuurileipää 

Olen aktiivisesti mukana vertaistukiryhmissä niin netissä kuin kasvokkain, ja osallistuin keväällä Hämeessä Karpatioitten sopeutumisvalmennuskurssille ja nyt hain myös Kelan kuntoutukseen. Harrastuksiani jatkan niin kauan kuin se hyvältä tuntuu ja jaksan. Aloitin seutuopistolla uuden kiinnostavan harrastuksenkin: yksinlaulutunnit. Alkusysäyksenä siinä oli, että jaksaisin jatkaa kuoroharrastustani, sillä välillä kuorostemmoja laulaessa tuntui, kuin happi ei riittäisi. Ajattelin että se johtuu tästä nykytilanteestani, mutta ehkä olin väärässä. Olen saanut laulutunneilla hyviä tekniikkaohjeita, ja happi riittää - ainakin toistaiseksi. Myös tulkintaan on tullut hyvää ohjausta, en enää mielestäni vain "suorita" laulua läpi keskittyen siihen, että mahdollisimman oikein on mentävä. Harrastajalaulajakin on eräänlainen tunteiden tulkki 💙 Haluaisin antaa vinkin toisille, jotka syystä taikka toisesta ovat uuden edessä: koeta löytää jokin harrastus tai muu juttu, mikä aidosti innostaa ja kiinnostaa sinua. Siihen löytyy kyllä sen jälkeen aikaa. Voimavaroista ajattelen niin, että harrastaa niin kauan kuin jaksaa ja pystyy, ja murehtii mahdollista jaksamattomuutta sitten, kun/jos se on edessä. Jos murehtii nyt, tulee tehtyä se kahteen kertaan tai kenties jopa turhaan.

Uskon että aiemmin terveenä ja lääkkeiden käyttöön tottumattomana mm. päivittäiset lääkkeet aamuin illoin, monenlaiset tutkimukset, alkuaikojen pelot ja epävarmuus ovat jollakin tavoin muuttaneet minua. Toivon etteivät silti huonompaan suuntaan varsinkaan suhteessa kanssaihmisiin 😘

Sydänkahvit kuorokavereiden seurassa

Alussa esim. lääkkeiden ottaminen oli jotenkin vaikeaa. Muistan kun keittelin iltaisin löysää kauravelliä, jonka lomassa pillereitä nieleskelin. Vatsa oli turpea kuin rantapallo, ja vasta jälkikäteen tajusin, että joillakin lääkkeisiin tottumattomilla alkuaikojen runsas lääkitys voi jopa pahentaa oireita. Nyt ymmärtäisin sen olevan ohimenevää. Myöhemmin ajattelin, etten voi kontrolloida ja hallita kaikkea, on vain luotettava. Teologi ja kirjailija Tommy Hellsten on sanonut, että pelko synnyttää kontrollin. Kasvuun voi suostua, ja suostuminen on usein myös kipuun suostumista ja vastoinkäymisten edessä nöyrtymistä. Hyväksyy sen mitä tapahtuu; jotakin se vastoinkäyminenkin haluaa opettaa, Hellsten lisää. Olen sitä mieltä, että vastoinkäymiset eivät ns. jalosta, mutta kun ajattelen tällaisia henkilöitä, jotakin myönteisessä mielessä erityistä on heissä, joiden elämä on jossain vaiheessa tavalla tai toisella suistunut raiteiltaan. Heissä ei ole itsekorostuksen tarvetta tai ylimielisyyttä. He eivät esim. tunne tarvetta kiusata, vähätellä tai alistaa muita. Olen käynyt kuuntelemassa Tommy Hellstenin luentoja tuossa lähikirkossamme. Hengellisyys on tuntunut aina läheiseltä, vaikkakin sunnuntain kirkossa käynnit ovat harventuneet paljonkin maalla vietettyjen viikonloppujen vuoksi. Jos olemme viikonlopun kaupungissa, yleensä suuntaan tuohon parinsadan metrin päässä olevaan lähikirkkoon (ikkunakuva). Jos tilaisuus tarjoutuu, on suurta juhlaa päästä seuraamaan myös ortodoksista vigiliaa. Rohkenen ajatella tämän olevan myös tietynlaista ekumeenisuutta 💜

Sydän löytyy Joensuun ev.lut. kirkon lasimaalauksestakin ❤

Millaisia elämänmuutoksia tämä vuosi on sitten tuonut tullessaan. Liikuntaa olen harrastanut lähes entiseen malliin jo noin puolen vuoden ajan, lähinnä joogaa ja ohjattua ikäliikuntaa viikoittain. Kumppanilta synttärilahjaksi saatu aktiivisuusranneke mittaa paitsi sykkeitä, myös ilmoittaa, joko päivän liikuntatinki on täytetty 😉 Välillä on kyllä heräteltävä tietoisuutta, että en orjallisesti ala elää rannekkeen ohjeistusten mukaan...

Painoani seurailen päivittäin, mikä ei minulle (ylipainoon taipuvaiselle) ole mitenkään uusi juttu. Niissä harvoissa perinteisissä illanistujaisissa valitsen yhä useammin alkoholittoman vaihtoehdon, tai nautin sen yhden kuoharilasillisen tai kahvikonjakin hyvällä omallatunnolla. Eräs ystäväni kysyi, että sinähän tykkäät siideristä ja lonkerosta, etkö voi niitä enää lainkaan nauttia 😢 Vastasin että otan sitten, kun mieli tekee, sillä kohtuudella voi tietysti niitäkin nauttia. Ei vaan ole tehnyt mieli, ja olen tiedostanut, kuinka paljon erinomaisia alkoholittomia vaihtoehtojakin löytyy. Toisaalta totaalikiellot eivät ole toimineet aiemminkaan, ja näin on varmaan nytkin.

Parin vuoden takaisen kuorokeikan jälkeen poksautettu kuohari laulajakaverin seurassa💕

Myös sitä silloin tällöin kysytään, onko lääkkeistäni sivuvaikutuksia. En osaa sanoa, onko nenän vuotaminen seurausta sairaudesta vai jonkin lääkkeen sivuvaikutusta. Nokka joka tapauksessa vuotaa usein ja etenkin ulkona ja rasituksessa. Joskus juttukumppanit ottavat taka-askeleita tartunnan pelossa, kunnes sanon että ei mulla flunssaa ole, tämä niistäminen nyt vain kuuluu tähän nykytilanteeseeni. En tiedä, onko se tilapäistä vai jääkö pysyväksi. Myös jalat ja kädet ovat usein kylmät ja herkät palelemaan. Viime viikonloppuna vein neulomista harrastavalle äidilleni pinkkejä villalankoja, jotta hän neuloisi minulle säärystimet ja ranteiden lämmittimet. Niitä käytän mm. joogatunneilla, koska lattia on viileä. Eilisiltä Joensuun satamamarkkinoilta löytyivät pinkit lammastossut, mitkä ovat nytkin jalassa.

Värillä on ollut aina väliä - nyt tuntuu puhuttelevan pinkki ja muut pastellisävyt 💗

Marttailuharrastus tuntuu edelleenkin mukavalta, ja olen varsin aktiivisesti mukana Karelian Martoissa ja myös P-K:n marttapiirissä. Rinnakkaisjäsenenä olen Vuonislahden Martoissa. Olen tehnyt myös jonkin verran vapaaehtoistöitä. Koetan kuitenkin välttää kiirettä ja suorittamista - ja varsinkin stressiä! Ikuinen opin tarve on myös koettaa elää tässä hetkessä, ei menneisyyttä muistellen tai tulevia miettien. Marttojen ruokakurssit ovat olleet kiinnostavia ja tarpeellisia ja mielestäni ne soveltuvat hyvin mahdollisimman vähäsuolaiseen ruokavalioon pyrkivällekin. Minulle on sanottu, että millään täyssuolattomalla ruokavaliolla ei tarvitse olla, mutta kun siihen (että en lisää ruokiin suolaa) on nyt tottunut, niin hyvinpä tuo tuntuu menevän näinkin. Suolaa saa kyllä riittävästi kaupan valmistuotteissakin, mm. leivässä ja leikkeleissä.

Sydämen bongasin martta-hallituksen kokouspaikastammekin Joensuun Kotikartanolta (ns. Piparkakkutalolta)

Olen koettanut tiedostaa myös sen, että arvokas kokemus kanssaihmisten aidosta välittämisestä ja mitä moninaisemmasta tuesta olisi jäänyt väliin ilman tätä kaikkea. Annan sille suuren arvon ja muistan aina. Kiitos teille kaikille kultaiset kanssakulkijat 💕

Vuonislahden Marttojen puheenjohtajan Maijan tuoma ihana gluteeniton mansikkasydänkakku 💖