Kukkia, myrskyä, villivihanneksia ja kannanotto tasapuolisuuden tarpeeseen

Ihanat alppiruusut puulajipuistossa Linnunlahdella Vainoniemen huvilan lähistöllä.

Heinäkuulle en löytänyt muutamalla haulla Kotuksesta etymologiaa. Heinäkuun nimi juontunee siitä, että kesän lämpimimpänä aikana Suomessa korjataan heinä karjalle ja hevosille (Wikipedia 2020). 

Olemme olleet heinäkuun pääasiassa Vuonislahdessa, kun kumppanilla alkoi juhannukselta kuukauden kesälomansa. Kaupungissa on käyty lähinnä vain kukkienkastelu- ja pyykinpesureissuilla. Kuvasin nyt myös kaupunkiympäristön kukkia. Muun muassa alppiruusut kukkivat kesäkuun puolivälissä kauneimmillaan arboretumissa (puulajipuistossa) Linnunlahdella Vainoniemen huvilan risteyksessä.

Juhannusruusut kukkivat tänä kesänä tavallista myöhempään. Kuva on kaupunkikodin pihasta. 

Olen voinut tätä nykyä hyvinkin hyvin, silti alkukesän paahtava helle tuntui olossa jollain vaikeasti selitettävällä vähemmän mukavalla tavalla. Pitää vain koettaa muistaa ottaa rauhallisesti, se lienee tärkein muistisääntö tässä(kin) elämäntilanteessa. Stressiä olen pystynyt välttelemään hyvinkin tehokkaasti ja se näkyy mm. yöunissa. Sikeät ja katkottomat kahdeksan tunnin yöunet (pysyvänä olotilana) ovat todellista luxusta! 💝

Vahvat värit Marttalan rannassa vuorokauden vaihtuessa 6 - 7.7. 

 Sähköt olivat meillä Vuonislahdessa pisimmillään poikki kesä-heinäkuun vaihteessa n. 20 tuntia, naapurikylissä paljon pidempäänkin - jopa noin kolme vuorokautta. Edellisellä viikolla katko kesti 6 tuntia ja lyhyemmät sähkökatkot lisäksi. Tämä kesä on ollut säittensä puolesta hyvinkin erikoinen, ensin rutikuiva kausi paahtavine helteineen, sitten ennen näkemättömän rajut myrskyt ja rankkasateet 😳 Kiitollisuudella ajattelen niitä metsureita, sähköalan ammattilaisia ja mm. koneurakoitsijoita monia vuorokausia öitä myöten tehdystä vaativasta ja vaarallisestakin korjaustyöstä.

Vahvat puut kaatuivat juurineen myrskyn kourissa. Kuva Vuonislahden keskustasta. Varjo kuvaa mielestäni  varsin osuvasti ihmisen pienuutta ja voimien vähäisyyttä tuollaisessa tilanteessa 😶

 Luonto näyttää toden totta aina välillä voimansa. Vaikka pihamme tienoo oli myrskyn jäljiltä törkyisen näköinen puista katkeilleine oksineen ym., (kaikki irtonainen lenteli pitkin pihaa), pääsimme kuitenkin varsin vähällä tuosta todellisesta Raju Ilmasta ⚡ ☈. Vanha kansa sanoi, että kun ukkonen nousee ison veden esim. Pielisen yli, se on silloin todella raju. Ukkosen jyrinän ja veden kohinan jälkeen oli aina hetken ihmeen hiljaista. Aivan kuin luonto olisi kuulostellut. En ole koskaan ennen nähnyt tuossa salmellamme moisia tyrskyjä. Hetkeä ennen aallokkoa vielä uin siinä peilityynessä vedessä ilta-auringossa. Tänä kesänä olen muuten uinut jo peräti kolme kertaa, viime kesänä uinnit jäivät pientä kastautumista lukuun ottamatta väliin. Aiemminhan olen ollut mielestäni hyvinkin aktiivinen uija, mutta se loppusyksyn 2018 pysäytys teki siinä mielessä aran. Uimista ei ole kukaan kieltänyt, mutta olen vaan jostain syystä tullut araksi vedessä liikkujaksi 😔 

Marttojen yrttikurssilla opetettiin, että luonnonyrttejä voi kerätä kätevästi suodatinpusseihin 😊

Hellivänä puolena luonnolta ylistys poimulehdelle, nokkoselle ja vuohenputkelle 👍 Ei ole ihme, että poimulehdestä on niin monta myyttistäkin tarinaa, nätti se on kuin mikä pienine pisaroineen 💚 Jos haluaa kellanvihreää lankaa, poimulehti käy kuulemma värjäykseenkin. Somessa jotkut ovat kyselleet poimulehden käyttötarkoituksia. Se käynee oikeastaan mihin vain, missä miedonmakuisia villivihanneksia käytetään yleensäkin: salaatin lisäksi smoothiessä, teessä, wokissa, laatikkoruuissa tai vaikka uunikalan täytteenä. Itse en ole jälkimmäistä vielä kokeillut, mutta ehkäpä joskus. Muistelen jostain lukeneeni, että lääkekasvinakin poimulehteä on käytetty lievissä naistenvaivoissa.

Poimulehdellä tai nokkosella voi höystää munakkaankin. Tässä on poimulehteä ja sipulin ystävän suosimia kesäsipulin varsia silputtuina

Nokkosen kohdalla olen nyt pahemman kerran myöhässä, mutta onneksi sitä voi uudistaa kesän mittaan leikkaamalla kasvusto nurin, martat ohjeistavat. Sen jälkeen uutta kasvustoa voi hyödyntää kuten keväällä. Elokuussa voi kerätä nokkosen siemeniäkin. Niitä voi lisätä esimerkiksi puuron tai myslin joukkoon tai sämpylätaikinoihin, jogurttiin, smoothieen, leivän päälle, leipätaikinaan, munakkaaseen jne. Siementen käytössä samoin kuin muidenkin villikasvien käytössä on hyvä pitää välillä taukoa. Martat ohjeistavat, että ruoaksi valmistettaessa nokkoset on hyvä ensin kiehauttaa vähässä vedessä ja valuttaa ne hyvin siivilässä. Nokkosen lehtiä voi käyttää monenlaisiin ruokiin ja leivonnaisiin, keittoihin, munakkaisiin, ohukaisiin, piirakoihin ja sämpylätaikinoihin. Nokkosia voi säilöä kuivaamalla tai pakastamalla. Kuivattu nokkonen on vuohenputken lailla hyvä perusaines viherjauheeksikin 🌿. Ennen pakastamista nokkoset kiehautetaan ensin vähässä vedessä, sen jälkeen ne kaadetaan siivilään valumaan. Jäähtyneet nokkoset laitetaan pakastusrasioissa pakastimeen. Nokkosten keitinvettä voi käyttää hyödyksi monella tavalla, esimerkiksi hiusten huuhteluun ja kasvien lannoitteena. Viherpeukalo-sukulaiseni kertoi, että hän käyttää nokkosten keitinvettä kirvojen torjuntaan. (martat.fi.)

Vuohenputken lehdet ovat maukkaimmillaan pieninä. Suurempina niitä voi käyttää vaikka ruokien koristeluun

Vuohenputkea olen tänä kesänä käyttänyt lähinnä salaattina; huuhtelun jälkeen silppuan sen vaan pienemmäksi ja syön tuoreena vihreänä lisänä lämpimän ruuan ohessa. Vuohenputki on pihassamme kasvavan poimulehden lailla paitsi ilmaista ja luomua lähiruokaa, se ei kuole pois, vaikka en lannoittaisi tai kitke 😎 Yrttipenkistäni ovat hoidon puutteessa tainneet kadotakin kaikki muut paitsi ruohosipuli. Tänä keväänä sen kaveriksi istutettiin tädiltäni Vuokolta saatu raparperinjuurakko. Toivottavasti se sieltä Savon muhevasta mullasta ja viherpeukalon hellästä huomasta siirtyneenäkin viihtyy myös tämän patalaiskan kitkijän pihalla 🙏

Valkoinen akileija kukkii kaupunkikodin nurkalla

 Elokuun blogissani enemmän marjoista ja sienistä. Sen verran huhuja olen jo nyt kuullut, että lakkoja, metsämansikoita ja mustikoita tulisi tänä vuonna hyvin 😊👍 

Pinkki akileija Vuonislahden Marttalassa

Vakavammankin asian olen pyrkinyt ottamaan esille blogipäivityksissäni, yhteiskunnallisenkin, jos sellainen on mieltä askarruttanut. Tämänkertaisena hipaisuna tasapuolisuusasioita. Olen lukenut mökkioloissa niitä lehtiä, mitä yleensä tulee kaupunkireissuilla hankittua. Maija Törmänen kirjoitti Karjalaisessa 5.7.2020, että rahaa pitää liietä tasapuolisiin palveluihin myös laajoilla harvaan asutulla alueilla. Alueellisesti tasa-arvoisten palveluiden säilyttäminen on todella tärkeää. Merja Mäkisalo-Ropponen ja Seppo Eskelinen kirjoittivat heinäkuun Heilissä, että oikeudenmukainen rahoitus on turvattava Sote-maakunnassa ja suunnitteilla olevien rahoitusmallien on turvattava yhdenvertaiset palvelut kaikille. Palveluiden saatavuus on turvattava siis myös Pohjois-Karjalassa. Kyse on perustuslaillisten palveluiden turvaamisesta kaikkialla Suomessa, ja laajemmin ajatellen kyseessä on koko hyvinvointivaltion ylläpito ❤ 

Runsaina kukkivia pioneja olen kuvannut tänä kesänä paljon, mm. Joensuun ev.lut. kirkon ja Lieksan kirkon lähistöllä. Nämä vienosti tuoksuvat pinkit kaunokaiset ovat Marttalasta. 

Inspiraatiota lukemistani teksteistä sain aiheeseen, mitä olen pohtinut mielessäni paljonkin. Nämä asiat liippaavat henkilökohtaisestikin läheltä, onhan paitsi itselläni myös läheisilläni vakavia sairauksia. Nyt kun on ollut korona-rajoitusten ja kaikkien sosiaalisten harrastusten peruuntumisen vuoksi paljonkin enemmän joutoaikaa, olen seurannut somenkin kirjoittelua tavallista enemmän. Somessa esiintyy aina silloin tällöin viestiketjuja, joissa jotkut kirjoittajat kertovat, etteivät he saa terveydenhuollon palvelua tai erikoissairaanhoidon piiriin kuuluvaan sairauteensa hoitoa kohtuullisessa ajassa tai riittävästi 😢 Toisinaan näihin ketjuihin tulee viesti/viestejä, joissa joku kirjoittaja kertookin saavansa kaikki mahdolliset terveyden ja sairaanhoidot julkisella puolella nopeasti ja tehokkaasti, myös julkisen hammashoidon, fysioterapian, taksikyydit eri palveluihin jne. 😀 Hyvä tietenkin, kun/jos niin on, mutta tasapuolisuuden julkisissa palveluissa pitäisi olla  ensisijaista. Noiden kirjoitusten mukaan vaihtelua samankin sairaanhoitopiirin alueella vaikuttaisi olevan paljonkin. Minua tietävämmät voivat kuvata sitä, mistä tämä mahdollisesti johtuu. 

Sammaloituneet portaat symboloivat tässä ajattomia arvoja, vahvoja tunteita, tasapuolisuuttakin. Kuva on Enon Heposärkän hautausmaalta 12.7.2020. Hautausmailla voisin kävellä vaikka kauan, tuntikausia tai tuntemattomammassa ympäristössä vaikka koko päivän. Ympärillä henkivä historia on vahvaa ja mieli alkaa pohtia muistomerkkien alla lepäävien kohtaloita. 

Epätasa-arvoiselta tuo kaikki edellä kuvattu tuntuu todellakin, ja joku heitti somessa kysymyksen, että jospa ihmiset ovat vain kuulleet tai ymmärtäneet väärin, tai kenties jotkut äärimmillään vain kertovat asioista kärjistetysti? Tai voiko tämä johtua siitä, ettei osata ottaa yhteyttä oikeaan henkilöön/tahoon palvelua saadakseen? Vai provosoiko joku somen viestiketjujen kirjoittelua kertomalla kokemuksistaan niin, että hän on/olisi syystä tai toisesta erityisasemassa, ja jos resurssien supistuttua ns. priorisoidaan, hän kyllä menee aina vaikka jonon ohi 💪 Toki se voi antaa joissakin yhteyksissä turvaakin, jos voi ajatella olevansa jotenkin erityisasemassa. Vaikeaa tietää, miten lienee? Itse en vastauksia tiedä, herättelen vain kysymyksiä. Ymmärrän joka tapauksessa kirjoittajien epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen, jos toisia samassa tilanteessa olevia esim. kehotetaan siirtymään vaikkapa hammashoidossa yksityiselle tmv., ja toinen kertoo saavansa julkisen palvelun aina sitä tarvitessaan. Julkiset palvelut kustannetaan yhdessä kootuilla veroeuroilla, joten palvelun pitäisi olla tasapuolista. Jotkut puhuvat siitäkin, että pitää osata vaatia 😠 Jos niin on, kuka vaatii heidän puolestaan, joilla ei ole enää voimia tai kykyä vaatia tai esim. ottaa yhteyttä niihin oikeisiin henkilöihin?

Eräs suosikkikukkani on perinteinen perenna ruskolilja, joka kukkii nyt parhaillaan myös täällä Marttalan pihassa. Tämä näkymä on Enon kirkon kiviaidan kupeelta 12.7.2020. Symboliikkaa tässäkin, kovaa ja pehmeän herkkää rinnakkain, molemmilla yhtäläinen arvo ja kauneus 💗💚💜

Rahalla saa yksityisiä palveluja tietenkin niin paljon kuin tarvitsee tai haluaa. Kaikilla ei kuitenkaan ole varaa yksityisiin palveluihin, vaikka siitä hieman yhteiskunnalta korvausta saisikin. Heitäkään ei voi moittia, jotka ajattelevat, että koska olen maksanut vuosikymmeniä veroja, minulla on oikeus julkisiin palveluihin niitä tarvitessani. Nämä asiat eivät ole toisaalta yksiselitteisiä; toisinaan hoidon saantiin voi vaikuttaa myös henkilön ikä tai se, onko hän monisairas tmv. Edellä esille ottamassani somekirjoittelussa ei kuitenkaan ollut sellaisesta kyse, vaan pikemminkin koettiin, että esim. eri alueilla asuvilla on erilaiset palvelut.

Nyt tämä kanava hiljenee taas muutamaksi viikoksi ja keskityn nauttimaan heinäkuun hehkeydestä - mitä se sitten tullessaan tuokin. Sitä samaa toivotan teille toisillekin 💕 🌸🌹🌺🌻🌼

Lentävät lehmät ja muita sydänsuven suakkunoita

Sanan kesäkuu alkuosa tarkoittaa myös kesantoa. Kesäkuu on ollut kesänajon aikaa, jolloin kesanto kynnettiin ensi kertaa. Nimitys perustuu siis kalendaariseen työkauteen samalla tavoin kuin kylvö- ja korjuuaikaa ilmaisevat touko-, heinä- ja elokuu. Suomen kielessä on lämpimimmällä vuodenajalla ollut kaksi nimitystä: kesä ja suvi. Suvesta on puhuttu Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä ja Uudellamaalla, muualla kesästä. Kesä-sanaa on kyllä vanhastaan käytetty myös lounaisessa Suomessa ja osassa Hämettäkin. Siellä se on tarkoittanut kasvukauden aikana viljelemättömänä pidettävää peltoa eli kesantoa. (kotus.fi.)

Tyyni rantanäkymä hänen muistolleen, joka auttoi pyyteettömästi naapureitaan 💝

Menneen tulkintaa ja tutkintaa

Nyt kun koronan keskellä on ollut paljon ”ylimääräistä” aikaa, toteutin eräänkin pitkäaikaisen suunnitelmani ja teetätin perimän testausta. Ajattelin että tulosten saapuminen sieltä USA:sta kestää hyvinkin pitkään, mutta tulokset tulivatkin sähköpostiini jo noin kuukauden kuluttua testin ottamisesta. FTDNA antaa lähes viikoittain sähköpostin välityksellä uusia serkkuosumia, joista en osaa sanoa, miten ne sukuuni liittyvät, sillä en hallitse (vielä?) tarvittavia atk-ohjelmia. Toivottavasti inspiroidun opettelemaan niitä joskus. En ole kai koskaan ollut erityisen tietotekniikkaorientoitunut ja uusien ohjelmien opettelu vaatii aina oman ponnistuksensa. Olen löytänyt nyt tuon dna-tutkimisen kautta muutamia uusia tuttavia, joiden kanssa olemme alkaneet tutkia yhteistä sukulaisuutta. Se on kiinnostavaa. Osumalistani kahdesta ensimmäisestä henkilöstä olen saanut jo selvitettyä, että heidän juuriaan on laillani eräällä korkealla vaaralla Pielisjärvellä, harjumaisemaa halkovan tien varrella. Siellä elänyt emäntä Vappu eli Valpuri (1854–1941) oli äidinpuoleisen isoukkini sisar. Näin löytyi sieltä yhteinen esiäiti henkilöille, joista en tiennyt, onko heillä samaa taustaa. Mielenkiintoista oli, että samassa yhteydessä löytyi myös varsin läheinen sukulaisuusosuma hyvään ystävääni, jonka kanssa emme ole sukulaisuudestamme tienneetkään. Toki syvää hengenheimolaisuutta olemme tunteneet jo yli 30 vuotta ja mm. musiikki on yhdistänyt 👭 ♫

Mielenkiintoista tämä kyllä on! Nämäkin lähimmät serkkuosumat ovat ”paperilla” vain kaukaista sukua, mutta dna:n mukaan osa näyttäisi jopa 1–2 serkkuosumaa. Ymmärrän, että se jotenkin kumuloituu, ja todennäköisesti sukulaisuusosuma eri henkilöihin tulee ikään kuin useampaa kautta. Koetan muistaa myös sen, että näissä listoissa näkyvät vain he, jotka ovat ko. testin teetättäneet. Tästä pitää itseään aina välillä ihan vasiten muistuttaa. Sukuasiat kiinnostavat muun muassa siksi, koska on niin paljon vastaamattomia kysymyksiä, mitkä ovat alkaneet askarruttaa enemmän näin vanhempana, siis se klassinen juttu tässäkin: vanhempana alkavat vanhat asiat kiinnostaa. Nyt on enemmän aikaakin miettiä. Ja toisaalta on tämä (havaintojeni mukaan aika monellekin tuttu) vaikeasti selitettävä ulkopuolisuuden tai jopa vierauden tunne. Mistä sekin sitten tulee, onkin jo toinen juttu 😎 

Mustikka kukkii Pielisen rannalla

Vahvojen naisten tarinat

Toisaalta vastauksia niihin kysymyksiin, mihin toivon vastauksia saavani, tuskin saan. Tai niin ainakin luulen. Mutta mistäpä sitäkään tietää? Aivan hiljattain sain yllätyksekseni tietoa isäni puoleisen mummoni äidin ja hänen vanhempiensa elämästä, ja sitä en olisi voinut uskoakaan. Näitä asioita muistavat lähisukulaiseni ovat jo kuolleet. Olen hyvin kiitollinen hänelle, joka sattumalta huomasi dna-osuman aikoihin yhtymäkohdan sukukirjassaan, ja otti yhteyttä. Näin nämä aiemmin nimiä vailla olleet Maria, Gunilla ja mm. Anna Kaisa alkoivat elää. Tieto heistä tuotti iloa iäkkäille sukulaisillenikin, ja äitini muisti lapsuudestaan Gunillan ladonkin, minkä sokea Esteri-täti oli täyttänyt kesäisin leppäkerpuilla. Pitkän metsätaipaleen ladolle hän oli kulkenut yksin, vaistonsa varassa 💗 Vahvojen naisten tarinat ovat kiehtoneet minua aina, ja nyt nämä em. naiset sekä toisaalta myös tämä äidinpuoleisen suvun esiäiti Valpuri alkoivat elää, ja he olivat mitä ilmeisimmin juuri niitä vahvoja naisia, hiljaisen ja tärkeän taustatyön tekijöitä, sitkeitä ja tunnnollisia uurastajia. Maria kuoli vakavaan sairauteen vain 35-vuotiaana, mutta esim. Valpuri eli 87-vuotiaaksi. Sekään ei ole ollut tavatonta tuohon aikaan, jos/kun naisesta on sanottu, että eihän se koskaan mitään tehnyt, oli vain kotona 😶 Kotona olijalla on voinut olla huolehdittavanaan toistakymmentä lasta ja navetallinen karjaa. Tämän päivän ihmiselle itsestään selviä mukavuuksia ei ole ollut. Myös miehet ovat olleet sitkeitä uurastajia. Em:n Marian aviopuoliso oli isoukkini Samuli, joka jäi vaimonsa varhaisen kuoleman jälkeen viiden pienen tyttären ja pian äitinsä jälkeen vauvana kuolleen pojan yksinhuoltajaksi. Suutarina perheensä elättänyt Samuli ei avioitunut uudelleen.  

Epätietoisuuksia tietenkin jää, ja niiden kanssa on vain opittava olemaan tämä elämänsä  loppusuorakin. Kenties jos osaisin käyttää alan eri tietokoneohjelmia, niin ehkä sitten saisi enemmän vastuksia. Nuo henkilöt, joihin olen nyt saanut yhteyden, ovat mukavia, ja juteltiin eräänkin uuden tutun kanssa puhelimessa melkein tunti. Ehkä paras anti tässä kaikessa (mm. dna:n tutkimisessa) onkin se, että tutustuu uusiin kiinnostaviin ihmisiin ja elämänpiiri siten laajenee - rakentavaa ja mielihyvää tuovaa kanssakäymistä siis tämäkin. Lisäksi on mukavaa huomata, että uusia vahvojen naisten tarinoita löytyy tästäkin ajasta.  Kenties vastauksia löytyykin jostain sieltä, kuin tulkintana rivien välistä, tai nykytermiä käyttääkseni: hiljaisina signaaleina. Toisaalta täsmällisiä vastauksia kaikkiin kysymyksiin ei ehkä tarvitsekaan tietää. Korona-karanteenilaisella riittää aikaa pohtia, ja olenkin miettinyt, että kärsivällisyyden kehittäminen – tällaiselle kärsimättömyyteen taipuvaiselle – onkin ollut eräs koronan myönteisistä puolista 👍 

Siposen sukuseura kokoontui Herranniemessä muutamia vuosia sitten. Äitini äiti Anna oli Siposia. 

Mitä myönteistä karanteenissa?

Korona-ajan huonoista puolista on puhuttu ja kirjoitettu jo niin paljon, että hyppään ne tässä yli ja keskityn myönteisiin. Nyt kun tätä kaikkea on kestänyt jo lähes kolme kuukautta, tästä on tullut kuin uusi normaali. Korona-ajassa on ollut myönteistä tietty verkkaisuus, rauha, pakottomuus. Kun on aina ollut jonkinlainen sisäinen tekemisen pakko, ja on konkreettisestikin tottunut pienestä pitäen tekemään koko ajan jotain. Hyvä on kuitenkin muistutella mieleensä, että kun on jo esim. puolessa välissä seitsemättä kymmentä, ei enää jaksa siten kuin nuorempana. Eikä tarvitsekaan jaksaa, päivätyöt on tehty. Huomaan ärsyyntyväni esim. joistakin lisäravinnemainoksista, joissa yli kahdeksankymppiset herrat ja ladyt hehkuttavat, kuinka he jaksavat (lisäravinnetta nautittuaan) tanssia pikkutunneille ja patikoida ja kiipeillä kymmeniä kilometrejä päivässä haastavien vuoristomaisemien jyrkänteissä. Siitä vaan, tämä sanoo lyhyesti: evvk 😒 Jollain kummallisella tavalla viihdyn siis korona-ajassa. On hiljaisuutta, rauhaa ja positiivista hitautta.  Ei tarvitse edes langeta itselle tyypilliseen ylitulkintaan, päivät seuraavat toisiaan tasaisina ja ennustettavina. Koronatukkakin kasvaa, en muista olisiko koskaan aikuisiälläni ollut näin pitkä kampaajalla käynnin väli! Pinnejä ja solkia onneksi on, joilla saa tämän petolinnun tiettyä ruumiinosaa muistuttavan kuontalonsa pois silmiltä 😁 

Tämän eläkeläisen elämä pyörii muutenkin pienissä ympyröissä ja on hyvinkin itseohjautuvaa, ja nyt voi oikein tiedostaen vältellä niitä pahaa mieltä tuottavia kohtaamisiakin. Tai ainakin harjoitella, sitähän en ole oivaltanut aiemmin. Lenkkeillessäni kuuntelen usein puhelimen kuulokkeista mm. keskusteluohjelmia, jotka käsittelevät (väljästi tulkiten) psykologiaan liittyviä aiheita. Somessakin törmää toisinaan epäreiluihin, suututtaviiin tai ihan vain ärsyttäviin keskusteluihin. Loppuelämän läksy lieneekin se, ettei joka soppaan tarvitse lusikkaansa pistää, on pidettävä puolensa ja vedettävä rajat. Ugh 💪 😉

Suopursujen tuoksua ei voita mikään 💚

Laiskottelun oikeus ja ihanuus

Katsoin äskettäin vielä omakannasta huhtikuisen kardiologin lausunnon, ja siellä luki, että käytännössä kaikki arvoni ovat nyt ns. normaalit, ja vajaatoimintani oli tai on hyvinkin epätyypillinen. Välillä tuntuu siltäkin, kuin olisi saanut jatkoajan tai vähintäänkin uuden mahdollisuuden. Mystiikkaan taipuvainen miettii, että kenties silläkin on jokin tarkoitus. Olen miettinyt paljon nk. takotsubo-oireyhtymääkin, eli ns. särkyneen sydämen syndroomaa. On todettu, että tähän kaikkeen on kohdallani liittynyt ko. oireyhtymälle ominaisesti pitkittynyttä stressiä, univaikeutta ja mitä kaikkea muuta kielteistä em:uun liittyykin; ja senpä vuoksi aina vaan muistutan sekä itseäni että myös muita liiallisesta itsensä rasittamisesta ja/tai vaikeisiin ristiriitatilanteisiin ajautumisesta. Työelämässä olevat eivät voi aina kiirettä välttää, häärinhän itsekin siellä kiireisenä 45 vuotta. Aina ristiriidatkaan eivät ole vältettävissä, mutta uskon että useimmiten ovat - ainakin eläkkeellä. 

Seurasin viime helluntaina TV1:ltä Tastulan haastatteluohjelmaa, jossa hän haastatteli kirjailija Tommi Kinnusta. Tommi sanoi, että hyvät hetket ymmärtää, kun on ollut niitä vähemmän hyviä. Nyt on oikeus ottaa hyvällä omallatunnolla rennosti ja tehdä sitä mikä huvittaa, esim. tarkkailla luontoa ja nauttia elämästä. Tekemistäkin riittää, jos ei halua vain oleilla. Kohdallani odottaa kolmen (!) eri huushollin ikkunoiden pesut... ja mattojen pesut tietysti, mikä sekin jäi viime kesältä väliin. Aloitin pesemällä yhden huushollin yhden ikkunan ja seuraavana toisen jne. Peruna kerrallaan, sanoi vanha kansa. En ota stressiä. Jos alkaa stressata, jääkööt siihen. Kukaan ei pakota. Tietysti helpommin sanottu kuin tehty, kun se "sisäinen ääni" käskee, että otsansa hiessä työtä on tehtävä, ja Luoja ei laiskoja elätä! Pysähdyin ihan miettimään, mitä tuo sanonta tässä ajassa merkitsee tai voisi merkitä. 

Tietysti välillä huono omatunto uhkaa laiskottelijaa, ja silloin kysyn mielessäni, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua, jos jätän tuon tai tuonkin homman vaikka kokonaan tekemättä... Huomaan että ei ole kovin kummoiset seuraukset, vähemmälläkin pääsee. Välillä istun koko päivän kuuntelemassa äänikirjaa ja virkkaan. Tuo virkkaus on lähinnä mukavaa ajankulua. Tässäkin ns. matkalla olo (virkkaus) on pääasia, ei niinkään lopputulos. Ei siis tarvitse tulla huippusuoritusta 😄 Harrastelen edelleen yhtä ja toista, ja kenties kirjoittaminen on se mieluisin juttuni, muuhun ei juuri löydy taipumuksia tai lahjoja. Esim. laulutunneilla ja kuorossa käyn huvikseni, en siinäkään ole mitään erityisiä tavoitteita. Mutta riittävän hyvä on sekin, että pysyn nuotissa ja kuorolaulussa stemmoissa. Laulu tuottaa myös iloa ja kuorossa tapaa ystäviä 💑 ♬

Isoukkini Samulin ja isäni hauta Lieksan Mähköllä (pahoittelen vinoa kuvaa)

Opinnäytteitä tai lastenhoitoa?

Ainakin näin elämänsä viimeistä kolmannesta elävän kohdalla tekeminen voisi tarkoittaa sitä, että koettaa olla jollain tavalla paitsi itselleen myös toisille hyvä ja mahdollisuuksien mukaan  hyödyksikin. Tekemistä ei voi mitata, ts. mikä on suurta ja mikä pientä. Hiljattain joku ehdotti, että kun sinä kerran voit nyt niin hyvin, ja sinulla ei ole lastenlasten hoitoakaan, voisit alkaa tehdä vaikka väitöskirjaa. Mielenkiintoinen ajatus, imartelevakin 😊 Kohdallani en vain keksi aihetta, missä pärjäisi suomen kielellä, lisäksi tarvittaisiin miel. useamman vieraan kielen taito, jotta voi referoida eri lähteitä monipuolisesti. Seli seli? Pysähdyin kuitenkin miettimään, mikä se aihe olisi, jos väitöskirjan tekemiseen tarvittava motivaatio, energia ja kielitaito olisi. Vaikkapa Metaforat yhteiskunnallisen kielen kontekstissa tässä ajassa olisi kyllä aiheena kiinnostava. Lähteet löytyisivät todennäköisesti pääosin yleisen kielitieteen puolelta, ja suomen kielellä siellä ei pitkälle edetä. Lisäksi puuttuu tarvittava tavoitteellisuus/kunnianhimo tai mitä motivaatiota se sitten lopulta olisikaan. Koen riittäväni näine hyvineni ainakin itselleni. Jatkuvasti mukana kulkeva kysymys on kai monelle myös se, mitkä ovat aidosti niitä oman elämän omia toiveita, ja mitkä ovat jonkun toisen. Kävinhän minäkin aikoinaan pyrkimässä oikeustieteelliseenkin luultavasti lähi-ihmistä miellyttääkseni 😎 Opiskelupaikka Rovaniemellä jäi muutaman pisteen päähän, mutta onneksi en päässyt, ei se omintani olisi ollut. Olen lopulta saanut enemmän koulutusta kuin mitä nuorena olisin voinut kuvitellakaan. On aihetta olla kiitollinen, kun oma paikka on löytynyt tässä ja tällaisena. Tietenkin sitä haluaa loppuun saakka tehdä jotain, mistä olisi vaikka pieneltä osin iloa tai hyötyä jollekin, vaikka yhdelle ihmiselle jossain. Väitöskirja se ei kuitenkaan ole, vaikka niistä saatavaa laajempaa hyötyä en tietenkään epäile. Nostan hattua jokaiselle väitöskirjan tekijälle, ja erityisesti heille, jotka jaksavat tehdä sen vielä eläkeiässä 👍 

Menneitä muistellessa omakuvakin noin puolen vuosisadan takaa 😉

Mielivalta hyvissä tarkoituksissa on pahinta

Tommi Kinnusen haastattelu sai miettimään seuraavaakin. Hän sanoi haastattelussa 31.5, että elämä ei tule koskaan valmiiksi, kaikki on aina keskeneräistä ja keskeneräiseksi jää. Ihmisestä ei jää toisten muistoihin hänen hankkimansa omaisuudet, vaan pikemminkin se, miten hän on suhtautunut muita ihmisiä kohtaan, Kinnunen sanoi. Hän viittasi haastattelussa mielenkiintoisella tavalla myös Yksi lensi yli käenpesän teoksen ylihoitajatar Mildred Ratchediin. Kinnunen sanoi, että pahinta on, kun ihmiset hyvissä tarkoituksissa tekevät toisille pahaa. Yksi lensi yli käenpesän -teoksen ylihoitajatar harjoitti hyvissä tarkoituksissa (?) häikäilemätöntä mielivaltaa toisia kohtaan ja ei kaihtanut keinoja suojellakseen valta-asemaansa. Elokuvan Louise Fletcher ylihoitajatar Ratchedin roolissa oli niin kylmän karmaiseva, että jo pelkkä ajatus hänestä saa ihon kananlihalle 😲 

Myös hengellisyyden nimissä (uskonsodissa ymv.) on tehty maailman laajuisestikin järkyttävästi pahaa. Hyvissä tarkoituksissa ”oikeutetut” sodat, väkivalta ja julmuus ovat yhä tätä päivää.  
Hyvissä tarkoituksissa tehtyä pahaa voi olla myös tietynlaisten suosikkiasetelmien rakentelu. Tätä voi olla esim. perheen sisäisestikin, joku voi suosia vaikkapa yhtä lapsistaan tai lapsenlapsistaan. Työpaikalla esimies voi suosia jotakin työntekijöistä jne. Kun on valtaa, se houkuttelee tekemään sellaistakin, mitä ei ehkä edes itse sisimmässään hyväksy. Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä, ja tarkempi paneutuminen vaatisi kai hyvinkin pitkät ja perusteelliset pohdinnat.

Rannan tyrskyt huuhtelevat kivet puhtaiksi

Lentävät lehmät ja muuta erikoista

Eläkkeellä on aikaa miettiä elämänsä virheitäkin, mistä niin monet on tehty epävarmuuden ja/tai miellyttämisen halun kiemuroissa. Ylireagoimista olen myös miettinyt, ja huomio kiinnittyy  siihenkin, että jos ns. antennit ovat koko ajan sojossa ja herkkinä, mieli kuormittuu sellaisistakin tilanteista tai asioista, mihin muut eivät juuri korvaansa lotkauta. Ja heille tietenkin hyvä niin. Erityisherkille sensijaan on turha sanoa, että ei pidä välittää 😓 Se on sama kuin sanoisi lehmälle, että lennä! 
Kerron eräästä kohtaamisesta, mitä jäin miettimään jälkikäteen. Tapasin lapsuuden tuttuni eräässä tapahtumassa ennen koronaa, olimme tavanneet viimeksi noin 50 vuotta sitten. Kun kysyin mitä hänelle kuuluu, hän alkoi kertoa lapsenlapsistaan ja jo nyt syntyneestä lapsenlapsenlapsestaan. Kun vastasin hänen tiedusteluunsa, että eikö itselläni ole lapsenlapsia, hän kysyi, että eikös se olisi sinustakin kiva? Nyökkäilin innokkaasti, että tietysti, tietysti, joskin totesin, että ihan hyvähän tämä elämä on näinkin. Lisäsin vielä, että en oikeastaan osaa kaivata sellaista, mitä ei ole ollutkaan. Tähän tuttuni jatkoi: vaan kun sitä saa olla niin ylpeä, ja on hyvä, että suku jatkuu. Vastasin, että tottakai, minäkin olen ylpeä siskoni tytön ihanista pikkupojista ja veljeni poikien pienistä tyttäristä ja pojista ja myös heidän vanhemmistaan. Suku jatkuu siis. Samalla mieltäni alkoi kaihertaa jokin vaikeasti selitettävä kielteinen olo, herkkyyskö taas? Olinko jälleen liian mielin kielin tai jotain? Keskustelumme tyrehtyi sitten hieman vaivaantuneeseen hiljaisuuteen, mitä nyt vaihdettiin vielä muutama sana nivelrikoista ja muista ikään kuuluvista krempoista. Pohdin jälkikäteen, että tässäkö olivat ne puolen vuosisadan merkityksellisimmät kuulumisemme 😮 

Iltanäkymä 70-vuotiaasta verkkovajasta Pieliselle

 On varmaan monelle tuttua, kun on aikaa rauhassa ja ajan kanssa mietiskellä, asioista alkaa nousta esiin uusia puolia ja itsetuntemuskin kohenee. Jos on esimerkiksi erityisherkkä, sen tiedostaminen auttaa luovimaan monen karikon yli. Olen myös sen havainnut, ettei erityisherkkyys tosiaankaan näy päällepäin. Moni voi olla hyvinkin varman ja vahvan näköinen ulospäin, mutta on sisimmässään herkkä. Hieman kulunut mutta kuitenkin niin tosi elämänohje sanoo, että asiat pitää käsitellä, tai ainakin pyrkiä siihen ja sitten niihin vaan tottuu. Jos ei käsittele, siellä se hiertää kivenä kengässä aina vaan 😓

Vanha syreeni kukkii kevätkesä toisensa jälkeen

Kukin kukkii tavallaan

Uskon että jokaisen kiireisenkin olisi hyvä välillä pysähtyä miettimään, kuka hän todella on, miksi hän kokee asiat niin kuin kokee, ja mitkä ovat hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan. Joissakin keskusteluissa on nostettu esille, että onko se jopa kulttuurinenkin juttu, kun omat heikkoudet ovat aina niin kirkkaina mielessä, vahvuuksista sanotaan vain, että kunpa ei niitä vahvuuksia olekaan! Moni meistä pystyy kysyttäessä luettelemaan oikopäätä itsestään useita huonoja puolia; kehittämistä vaativia, heikkoja, jopa noloja juttuja. Hyvien ja vahvojen puolien julkilausuminen varsinkin toisten kuullen vaatiikin sitten jo ponnistusta. 

Rinta rottingille vaan - kuten tuolla pihani syreenivanhuksella! Ylpeänä kantaa se harvalukuiset kukkansa kuin sanoen: tavallani kukin minäkin  🌼

Hyvää sydänsuven aikaa 💖

Hyviä terveysuutisia, kiitoksia ja iloa ystävistä

Mistä tulee toukokuun nimitys? Touko on suomen kielen vanhimpia sanoja, ja sillä on vastineita lähes kaikissa sukukielissä kaukaista unkaria myöten, jossa vastine tavasz tarkoittaa kevättä. Itämerensuomalaisissa kielissä on tapahtunut muutos, jonka seurauksena kevään nimitykseksi siirtyi sana kevät, ja touko-sanan merkitys erikoistui tarkoittamaan keväällä suoritettavia töitä, ennen kaikkea kylvöä, ja töiden tulosta eli kasvavaa viljaa. Kuukauden nimeen touko tuli luontevasti, koska toukotyöt ajoittuvat juuri toukokuuhun. Silloin touotaan eli tehdään toukoa, kylvetään. (kotus.fi.)

Kevät keikkuen tulevi, välillä sataa räntää ja välillä on lämmintä ja aurinkoista. Jokohan ensi viikonloppuna lähtisi korvasieneen tai nokkosen tai vuohenputken versoja katselemaan? (kuva on joltain aiemmalta toukokuulta).

Terveysasioista aluksi. Voin juuri nyt hyvinkin hyvin. Sain lääkäriltä huhtikuun lopulla iloisia uutisia, että terveydentilani on nyt niin hyvä, etten enää tarvitse erikoissairaanhoitoa. Sekä verikokeet että sydänultra osoittivat nk. normaaleja tuloksia. Tietenkin ihan mitä vain voi sattua, voi vaikka saada vaikea-asteisen koronataudin. Tai ihan mitä vain. Tulevaa ei voi kukaan ennustaa, mutta en nyt niitä arvuuttele. Koetan ottaa myös opikseni välttämällä tiettyjä asioita, mistä kirjoitan enemmän myöhemmin. Kiitin face bookissa ystäviä kaikesta tuesta. Nyt kiitän myös tässä kaikkia mukanani myötäeläneitä. Some/puhelin toi sairasvuoteella ihmiset lähelle jotenkin samoin, kuin digi tuo nyt koronan aikaan ihmiset toistensa lähelle. Lueskelin fb-viestejä loppuvuodelta 2018, ja kaikki se tuki ja tsemppiviestit olivat mittaamattoman arvokkaita ja lämmittävät yhä. Moni kauempanakin asuva sanoi, että jos toivot, tulen sinua tapaamaan kasvokkainkin. Kerron erään sydäntä koskettaneen muiston noin sadan km:n päässä asuvasta ystävästä. Kun sanoin hänelle, että vain lähiomaiset pääsevät käymään täällä sairaalan valvontaosastolla, hän sanoi, että kun hän tulee työasussaan, se yllä yleensä pääsee 💜 Kaikki tämä välittäminen ja hyvä säilyy sydämessä ikuisesti.

Näitä lenkkeilyreittieni maisemia Vuonislahdessa katsellessa korvissa soi Petri & Pettersson Brassin 70-luvun hitti "Maalaismaisema" 💚

Mielessä alkoi nytkin soida "...katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vain saa aina asustaa...". Vaikka keväällä on upeinta kuunnella lintujen laulua, myönnän kuuntelevani lenkeilläni myös näitä 70-luvun soittolistoja ja aika usein kuuntelen myös kiinnostavia henkilöhaastatteluja puhelimen kuulokkeista.

Katsoin youtubesta tuon Maalaismaisema-laulun  videon, ja sen kuvathan olivat kuin Vuonislahdesta: lehmiä, hevosia, peltoja, latoja, rantoja, punaisia tupia 🐄🐓🐔🐑🐎🌱 Punaisen tupamme pihaan kuuluu naapurin kukon kiekaisut, toiselta puolelta Lilli-koiran haukahdus ja hieman kauempaa pelloilta lehmien äänet. Vakituisen lenkkeilyreittini varrella saan ihastella myös hevosia 💚

Toipumiseni puolentoista vuoden takaisesta hyvinkin vaikeasta tilanteesta on ollut myös lääkärin mukaan hämmästyttävän nopeaa. Uskon, että sydän voi särkyä kovista kokemuksista ihan konkreettisestikin, ei ainoastaan kuvaannollisesti, kuten esim. lauluissa sanotaan. Onneksi tilanne voi korjaantuakin systemaattisella kuntoutuksella, huolellisella hoidolla, lähi-ihmisten ja ystävien tuella. Kun koetin selviytyä erilaisten vastoinkäymisten ahdistamana, keskustelut ystävien ja kavereiden kanssa toimivat tärkeänä henkireikänä ja apuna. Nyt voin toivottavasti painaa nuokin traumaattiset kokemukset unholaan. Herkät ja varsinkin erityisherkät jäävät ehkä liiankin pitkäksi aikaa miettimään, murehtimaan ja sillä sydäntään kuormittamaan. Muistan kun vielä muutama vuosi sitten tunsin häpeää silloinkin, jos joku moitti (kenties oman huonon itsetuntonsa vuoksi?), että kuinka sinä voitkaan olla noin huono/surkea tuossa ja tuossakin asiassa. Sillä hetkellä ei tiedostanut, että se oli vain tuon henkilön oma käsitys tai ehkä keino, millä hän pyrki itseään korottamaan. Samaan aikaan ei kuullut, vaikka enemmistö ympärillä olisi ollut siitäkin asiasta aivan toista tai jopa vastakkaista mieltä. Olen todella monesti miettinyt, miksi ihminen muistaa juuri sen huonon palautteen niin paljon paremmin kuin hyvän. Se lienee ikuinen mysteerio 😯 Toinen mysteeri on se, miksi esim. väkivallan kohde tuntee häpeää. Senhän pitäisi kaiken oikeudentajun nimissä olla pikemminkin niin, että väkivallan tekijä häpeäisi? Monissa haastatteluissa esim. perheväkivallan kohteeksi joutuneet, raiskatut tai muulla tavoin väkivaltaa kokeneet kertovat hävenneensä kokemustaan 😥 Kuoleman lähellä käyminen voi ilmeisesti poistaa lopunkin sellaisen häpeän, mitä kaikki tuo aiheutti. On varmasti muitakin keinoja, mutta tässä tapauksessa kenties kävi niin. Nyt toivottavasti ymmärtää vetää entistä tiukemmat rajat, ja kiertää kaukaa sellaiset, jotka haluavat aiheuttaa pahaa mieltä, nöyryyttää, loukata tai alistaa. Tärkeää on myös koettaa unohtaa. Entisaikaisissa sanonnoissa piilee viisautta. Esim. 29.4.2014 muistiin kirjoittamani Positiivareiden sivuilla ollut mietelmä puhuttelee yhä: "Kierrä, älä kiroa, sanoi kivi kyntäjälle"...

Kuvamuisto työyhteisön kokouksesta Wärtsilä-talolta. Nuo punaiset korkokengät ovat vaihtuneet nyt lenkkareihin ja jakut + hameet tuulipukuihin ja verkkareihin 😉

 Olen nyt viimeisten viikkojen aikana nähnyt yllättävänkin paljon unia viimeisiltä työvuosiltani. Unet ovat olleet työstä sosionomien, koneinsinöörien ja tradenomien kasvokkaisilta opetustunneilta. Fb antoi muiston loppukeväältä 2018, minkä kopioin tähän sellaisena, kuin sen olin tuolloin muistiin kirjoittanut: Eiliset perjantai-iltapäivän tunnit koululla olivat monessa mielessä erityiset. Kenelläkään ei ollut kiire, jatkoimme yli ajan, vaikka oli perjantaiehtoo. Innostuneita esityksiä omalta alalta. Joku käsitteli lapsen asemaa 50-luvulla, sodassa särkyneen isän ja työn uuvuttaman äidin huomassa.

Joku toinen valotti miehen ja isän asemaa tänään, jäädäkö vanhempainvapaalle vai keskittyisikö tienaamaan, nuorilla perheillä ei ole paljon.
Vaatimukset ovat monet.
"Mitä kaikkee miehen tulee olla" siteerasimme Suurlähettiläiden laulua ja nauroimme. Miten hyvältä yhdessä nauraminen tuntuikaan vakavien ja vaikeidenkin aiheiden keskellä - tai erityisesti vakavien!
Tuntien päätyttyä viipyileviä hyvän kesän toivotuksia ja kaiken muunkin hyvän. Haikeaakin oli, nielaisin liikutuksen. Jokainen heistä ihanista edelleen niin läsnä, silmissä iloinen tuike ❤ 💑

Kuvamuisto kansallisarkiston aulasta Joensuusta

FB antoi kuvamuistoja kahden vuoden takaa. Suunnitelmat eivät menneet niin kuin ajattelin, mutta hienoa on tietää, että kansallisarkiston ystävälliset ihmiset toivottavat tervetulleiksi sitten, kun sen aika on. Arkistot ja tutkijain sali eivät katoa.

Iloinen ja kiitollinen olen myös siitä, että olen saanut jakaa mm. fb:ssä sydämenasiaani historiaa innostuneiden ja inspiroivien kumppanien kanssa 👍

 Tutustumisreissultani kansallisarkistoon (4.5.18) saamani kukkapistokkaat ovat kasvaneet nyt hyvään mittaansa ja vaikuttavat elinvoimaisilta.

 Minulle tämä koronakaranteeni näyttää itseasiassa sopivan oikein hyvin 😄 Sanoin lääkärillekin, että olen voinut nyt tosi hyvin ja mm. nukkunut erittäinkin hyvin. Olen pohtinut, mille kuuluu siitä kiitos.  Osin johtunee siitä, että ei tarvitse lähteä minnekään, kukaan ei odota yhtään mitään, ei tarvitse tehdä mitään - ainakaan jos ei huvita. Jos päättää lopettaa kokonaan kellon ja kalenterin katsomisen, sekin onnistuu.  Kumppani on hoitanut nyt kauppa-asiatkin. Suorituspaineet ovat menneisyyttä. Ylikorostunut velvollisuudentunto tai jokin kummallinen tekemisen pakko juontunee jo hamasta menneisyydestä. Aina on pitänyt tehdä työtä koko ajan; vähintäänkin sen sisäisen pakkonsa ajamana. Nyt ei tarvitse. Saa oikein luvalla laiskotella vaikka koko ajan. Toki olen nyt eläkkeellä, mutta silti olen yhä varsin paljon mm. järjestötehtävissä ja hieman vapaaehtoistyössäkin. Nyt se kaikki on tauolla joitakin Teams-kokouksia lukuun ottamatta. Puhelimella ja/tai tietokoneella pidän yhteyttä heihin, jotka yhteydenottojani kaipaavat tai odottavat. Tunnen myötätuntoa ikävöiviä isovanhempia kohtaan, mutta onneksi moni heistäkin on pystynyt ottamaan nyt sen paljon puhutun ”digiloikan”. He pitävät yhteyttä omaisiinsa videolla, skypellä, Teamsilla jne. Nyt myös huomaan, kuinka valtavasti onkaan lukematonta / kuuntelematonta kirjallisuutta ja tietysti on se ikuisuusprojekti eli RAIVAUS. Tekemistä näköjään riittää niin paljon kuin jaksaa ja viitsii. Pakkoa ei kuitenkaan ole. 

Tällä hetkellä kuuntelen E-kirjana Riitta Konttisen kirjoittamaa Aino Sibeliuksen elämäkertaa. Sitä ennen kuuntelin Matssonin kirjoittaman Sylvi Kekkosen elämäkerran. Samalla syntyy isoäidinneliöitä.

 Eräässä asiassa pitäisi kyllä tehdä ryhtiliike 😎 Olisi nimittäin korkea aika keskittyä lihaskunnonkin parantamiseen. Hyvä lihaskunto edesauttaa sydämenkin jaksamista. Ihailen heitä, jotka jumppaavat tai joogaavat säännöllisesti esim. TV:n tai netin ohjeiden mukaan. Minulla liikunta on rajoittunut viime kuukausina noin 1,5 tunnin päivittäiseen verkkaiseen sauvakävelyyn. Hyvä kuitenkin, että edes sen olen pitänyt päivittäisessä ohjelmassani 👍

Huomasin, että kun tässä eräänä päivänä kyykistelin ja istutin muutaman kukkapistokkaan, niin jo oli seuraavana yönseutuna lonkissa ja alaselässä särkyä. Siinä tuli tehtyä poikkeavia liikkeitä, minkä tunsi heti seuraavan vuorokauden aikana nahoissaan.

Paitsi lihaskuntoon myös painoon pitänee kiinnittää huomiota jatkossa nykyistä enemmän. Nyt kun lääkitystä on purettu (ei kokonaan) siinä poistui myös eräs nestettä pitkällä aikavälillä poistava lääke. Näin erinomaisilla ruokahaluilla ja suklaan syönnillä paino lähtee kyllä herkästi nousemaan, ja se ei ole etenkään polvien ja lonkkien kannalta hyväksi 😚 

Kuvassa on Marjatta Palaston (s. 1943) teos "Tyhjä takki" (Joensuun taidemuseo Onni).

 Lopuksi vielä joitakin ajatuksia korona-ajasta ja jatkoa tyhjä takki/-katse teemaan. 
Olen tuuminut, että koetan sisällyttää postauksiini jonkin tarinan, mietelmiä tmv. Positiivareiden mietelmänä oli kerran arabialainen sananlasku: "Ikuinen auringonpaiste synnyttää hiekkaerämaan." Kun menee pitkään hyvin, ihminen tottuu siihenkin ja alkaa pitää sitä itsestään selvyytenä tai toisinaan kuin saavutettuna etuna. 

Korona-aika on muuttanut monia asioita ja ajattelutapoja, joitakin pysyvästi (?) ja joitakin kai väliaikaisesti. Joskus taannoin kun kysyi kuulumisia, saattoi kuulua vuolas raportti hankituista tavaroista, tiuhaan toistuvista kaukomatkoista maapallon eri puolille, rahasta, lasten ja lastenlasten menestystarinoista - usein juuri taloudelliseen menestykseen liittyvistä.
Muistan yhä, kun eräs juttukumppani havainnollisti em. kuvaustaan näyttämällä kännykästä kuvia komeasta omakotitalostaan keskellä kaupunkia järven rannalla, sen eteen näkyvälle paikalle parkkeeratusta autoparista, kauniista lapsistaan ja lapsenlapsistaan menestyneinä kalliissa harrastuksissaan. Mutta miksi sitten kertojalla niin tyhjä katse, noiden kuin ulkoa opeteltujen sanojen takana kumiseva onttous? Tyhjiin silmiin syttyisi kenties ilonpilkahdus, jos hän antaisi yltäkylläisyydestään vähäosaisille, jakaisi kaikkea sitä runsautta, minkä on osakseen saanut. Jos aikaansa ei pysty antamaan (tai ei halua?), tai mielikuvitus ei riitä keksimään auttamiskohteita, voisi ryhtyä vaikka kuukausilahjoittajaksi kehitysmaahan. Suurista kuukausitulosta riittäisi lahjoitettavaksikin, ja vaikka komean elintason ylläpito maksaa, niin kyllä vielä jää 😐 

Kuvamuisto kansallisarkistosta 4.5.18

Auttamiskohteita riittää nyt kotimaassakin, korona on aiheuttanut monenlaista puutetta, konkursseja, irtisanomisia, lomautuksia.  

Viime vuosina on tehty useitakin tutkimuksia siitä, että ihmisen onnellisuus ei lisäänny käytettävissä olevan rahan lisääntymisen myötä, jos bruttokuukausitulot ovat vaikkapa jo viiden tonnin luokkaa. Jos puoliso saa saman verran, tulot ovat kuukausittain jo viisinumeroiset 💰 Karjalaisen pääkirjoituksessa 10.5.2020 todettiin, että tutkimusten mukaan raha ei ole ratkaisu elämän onnellistuttajana, vaikka tietysti toimeentulo ja oman talouden turvalliseksi kokeminen ovat  jokaiselle tärkeitä. Tulotason nousu selittää tyytyväisyyden kasvua vain tiettyyn rajaan asti, ja tärkeintä on, että raha riittää jokapäiväiseen elämään, em. tekstissä todettiin.
Onnellisuutta näyttää pikemminkin lisäävän se, jos kykenee jakamaan omastaan, auttamaan toisia - myös heitä, jotka eivät omaa lähiperhettä ole. Koronan aikaan naapuriapu ja muu toisten auttaminen onkin selvästi lisääntynyt, mikä todetaan joka päivä monella suulla myönteisenä ilmiönä tässä ajassa. 

Vuokot kukkivat juuri nyt

Synttärilahjaksi saamani aktiivisuusranneke ilmoitti, että nyt on syytä nousta tietokoneen ääreltä ja lähteä liikkeelle 😀 Ulkona paistaa aurinko ja kevään kukat kukkivat - siispä ulos 🌞 Tapaamisiin jälleen kesäkuussa 💑