Kunnallisvaalien mietteitä, iloa kyläkaupasta ja tuntoja "en puoltakaan sun kivustas voi tietää" - elämän koko kirjo - -

Tässä heti kesäkuun alussa julkaisemassani blogissa on kunnallisvaaleihin liittyvää pohdintaa, iloa kyläkaupasta ja surumieltä laulun sanoja lainaten ”en puoltakaan sun kivustas voi tietää” – kuin elämän koko kirjo ❤

Keskikesällä valoisimpaan aikaan on jo aikoinaan vietetty säänjumala Ukon juhlaa. Kristinuskon myötä vanhat perinteet vähitellen muuttuivat, ja kesäkuun 24. päivä omistettiin Johannes Kastajalle. Juhlan nimi juhannus on nimen Johannes muunnelma. Ruotsista lainattu juhannuksen nimitys mittumaari on ollut käytössä laajalti suomen länsimurteissa. Juhannuksen viettoon on vanhastaan valmistauduttu huolellisesti. Pyykit on pesty, asumukset siivottu ja porraspieliin tuotu juhannuskoivuja tai koivunoksia. Myös taiat liittyvät juhannukseen. Niiden avulla on pyritty hankkimaan terveyttä, hyvää satoa ja karjaonnea sekä ennustamaan naimisiinmenoaikaa. Tuleva puolisokin on saattanut näkyä taikojen avulla. (kotus.fi.)

Autiotalon pihassa kukkii omenapuu

Kun aikaa on näinkin runsain mitoin, miettii näköjään tavallista tarkempaan sitäkin, ketä äänestäisi kuntavaaleissa. Otin avuksi ylen vaalikoneen ja mietin mielestäni aika tarkastikin antamiani vastauksia. Valinta monen hyvän ehdokkaan välillä oli nytkin aika hankalaa. Useammankin puolueen edustajat näköjään valikoituivat kärkeen, kuten vaalikoneissa niin usein ennenkin. Jakaumaa aiheuttanee sekin, että riippuu tietysti niin paljon siitäkin, mitä kysytään. Toki vaalikoneet antavat vain jonkinlaista suuntaa, mutta "tunnetasolla" saattaa jo yksikin (arvo?)valinta kallistaa ratkaisun toisen ehdokkaan puoleen -  kun on aikaa pohtia tarkemmin yksityiskohtiakin. Vaalikoneissa ”pakkaa saattaa sekoittaa” sekin, että painotin paitsi yhteiskunnan vastuuta myös henkilön omaa vastuuta itsestään ja perheestään. Tiiviisti ilmaisten kattavien palvelujen lisäksi myös työn tekemisen ja osallistumisen tärkeyttä. Vaikeaa kuvailla muuten kuin esimerkin kautta, aluksi jotenkin niin, että  toisinaan vähemmänkin houkutteleviin vaihtoehtoihin kannattaa tarttua mieluummin kuin olla tekemättä mitään. Se on selvää, että yhteiskunnan tulee tukea ja auttaa mm. sairauksien tmv. kohdatessa (siis ne tärkeät turvaverkot), ja tulisi tukea työikäisten kohdalla enemmän myös työkyvyn säilyttämistä ja kohentamistakin. Tärkeää olisi rohkaista tarttumaan vaikka tilapäisempäänkin työmahdollisuuteen. Olennaista on myös kiinnittää huomiota työolosuhteisiin, jotta väki jaksaa työskennellä. Tämän kertaisissa vaalitenteissä (tähän mennessä) tuon viimeksi mainitun puolesta on tainnut vain yksi pienen puolueen edustaja ottaa kantaa. Oikeastaan se oli yllättävääkin, että vain yksi otti kantaa 😳 

Voikukka - silmänruokaa ja vatsankin 😋

FB antoi muiston sanomalehti Karjalaisessa 13.4.2016 julkaistusta kolumnistani, ote siitä: "Miksi pitäisi käyttää viimeiset työvuotensa kovaan stressaamiseen tai sellaisten tehtävien parissa pinnistelemiseen, joita ei koe lainkaan omakseen? Hyödyllisintä olisi pohtia, mihin tässä vaiheessa keskityn, missä ovat terävimmät omat vahvuudet." Muistan saaneeni tuosta pikkukolumnistani yllättävänkin paljon palautetta, pääosin saman mielistä, mutta osin myös hyvinkin kriittistä. Kaikkein kriittisin kasvokkainen palaute taisi tulla eräältä juuri työpaikastaan irtisanotulta. Kaikki ei ole tietenkään mustavalkoista.  Eri elämäntilanteissa ajattelee eri tavalla, ehkä itsekin olisin suuttunut noista sanoista vastaavassa tilanteessa, vaikeaa tietää. Ihanteellista olisi, jos esim. hiljainen tieto ja muu kokemus hyödynnettäisiin paljon nykyistä paremmin, ja samalla kevennettäisiin tekijän kokonaiskuormaa niin, ettei hän uuvu tai jopa sairastu työtaakkansa alla. Näitä työelämässä jaksamisen tukitoimia on tietenkin muitakin; monet työhyvinvointitoimet, hyvä ja osaava johtaminen jne. Siitä riittää/-isi aihetta moneen muuhunkin yhteyteen.

Mesikat ja metsämansikat ja monet muutkin marjat kukkivat nyt runsaina

Muun muassa tiedotusvälineistä kuulee ja saa lukea, että esim. rakennus- tai siivoustöihin voi olla vaikeaa saada työntekijöitä. Toinen ala missä on työvoimapulaa, on esim. marjatilat ja muut vastaavat. Erityisesti kausityöntekijöistä on siellä pulaa. Samaan aikaan väkeä voi olla silläkin paikkakunnalla työttömänä. Työn vastaanottamisen tulisi olla houkuttelevaa silloinkin, vaikka se työ ei tarkalleen vastaisi omaa koulutusta tai ei muulla tavoin tuntuisi läheisimmältä. Tuo tilannehan voi olla väliaikainen, ja se omaa koulutusta tai kiinnostusta vastaava työpaikka voi löytyä myöhemmin. Työnantajat uskoakseni arvostavat, jos hakijan CV:ssä on mitä vain työtä. Vamman tai sairauden vuoksi vajaatyökykyisillä tulisi olla omat polkunsa työllistyä. On puhuttu kansalaispalkastakin ja erilaisten taloudellisten tukien lisäämisestä (en tarkoita koronatukia). Tärkeää on kuitenkin miettiä sitäkin, kuinka paljon yhteiskunnan kantokyky kestää - ainakin pidemmällä tähtäimellä. Omasta syvään juurtuneesta ajattelustaan ei näköjään pääse minnekään, kun on tottunut ajattelemaan, että suu säkkiä myöten.

Kesäkuussa kukkii moni valkoinenkin - syreeni, pihlaja, metsätähti jne...

Eräs mustalla huumorilla sävytetty sarjakuva oli kerran FB:ssä, siinä kuvattiin tilannetta, jossa lapsi sai koulussa huonoja arvosanoja ja teki kolttosia. Siinä sanottiin, että ennen vanhaan katse suunnattiin vastaavassa tilanteessa vanhempiin ja heidän kasvatusvastuuseensa, nyt syyttävä sormi sojotti kohti opettajaa ja kuvatekstissä moitittiin ankarin äänenpainoin, että sinä et ole osannut kasvattaa lastamme! Tämä mielikuva toimii aasinsiltana siihen, että lastenkasvatusvastuun tulisi olla vanhemmilla silloin, jos terveydellistä estettä siihen ei ole, tai ei ole ongelmia elämänhallinnan kanssa (esim. päihteet). Kuulun siihen joukkoon, joka ei esim. pidä kodin ulkopuolista varhaiskasvatusta ainoana hyvänä vaihtoehtona ainakaan pienimpien lasten kohdalla. Joissakin kohtaa se voi olla paras vaihtoehto, mutta onko aina ja kaikkialla? Joskus isä tai äiti voi haluta hoitaa lastaan muutaman vuoden kotona. Jos hänellä ei ole silloin työ- tai opiskelupaikkaa, oman lapsen hoito ja kasvatus voisi olla hyvinkin luonnollista.

Seuraavankin muiston FB antoi. Olen näköjään pohdiskellut näitä useampana eri vaalikautena ilmeisesti sopivaa äänestettävää miettiessäni. Taidanpa allekirjoittaa nämä edelleenkin niin valtakunnallisien kuin kunnallisienkin vaalien yhteyksissä:

🌸 luonto- ja ympäristöarvot aina tärkeitä

🌸 julkisen terveyden- ja sairaanhoidon kattavana ja laadukkaana pitäminen. Tasapuolisuus / yhdenvertaisuus tärkeää tässäkin!

🌸 hyvä ja riittävä hoiva elämän ehtoolla

🌸 omaishoitajien työn suurempi arvostus ja heidän työnsä tukeminen

🌸 tarjotun työn vastaanottamisen kynnyksen madaltaminen. Myös osa-aikaisen työn tekemisen tulisi olla työhön kykenevälle kannattavampaa kuin avustukset/tuet

🌸 koko maassa tulisi olla elämisen edellytykset; mm. julkisen liikenteen säilyttäminen syrjemmässäkin.

Vanha perenna, kevätvuohenjuuri, kukkii pihassamme ensimmäisenä 💛

Kun edellä olevaa koostetta katsoo, ei ole kai ihme, että vaalikone antoi kärkeen useamman puolueen ehdokkaita 😉 Aina tärkeiden arvojen oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus lisäksi myös työ on tärkeää. Mielenkiintoni herätti tällä kertaa ehdokas, joka painotti kuntouttavaa työtoimintaa (tavoite kohenevassa työkyvyssä), siis polkua työkykyisyyteen, vaikka osa-aikaisena, ainakin aluksi. Hän painotti työn merkitystä laajemminkin, ei vain rahan ja verotulojen vuoksi, vaan mm. yksilön itsetunnon kannalta. On tärkeää voida kokea itsensä osalliseksi yhteiskunnassa. Toisaalta pitkä työelämän ulkopuolella olo voi passivoida kenet vain. Myös masennusta tai muita terveydellisiä ongelmia voi tulla, jos pitkäksi aikaa joutuu erilleen muusta yhteiskunnasta. Työelämään hakeutumisen kynnys voi kasvaa kasvamistaan, kun aikaa kuluu. Tällöin tarvitaan mm. juuri tuota kuntouttavaa työtoimintaa, jotta pääsee jälleen osalliseksi yhteiskunnassa.  

Joidenkin varttuneempien kanssa jutellessa on tullut esille, ettemme olisi silloin työikäisenä ja terveinä kieltäytyneet tarjotusta työstä, oli se sitten mitä vain. Vaikka kausitöitä pelloilla tai metsissä, siivoustyötä tai mitä vain kunniallista työtä, vaikka se ei juuri omaa koulutusta olisi vastannutkaan. Saattaa toki olla, että ennen on ollut nykyistä paremmin esim. tilapäistöitä. Muistan kuitenkin mm. 90-luvun alun, jolloin lama vei työpaikat. En päässyt tuolloin opiskeluaikanani esim. kirjastoon tai toimistoon kesätöihin, mihin olisin halunnut. Sain sitten tilapäisen pestin teollisuusalueelle, missä siivosin pihoja. Silloin jaksoi niinkin fyysistä työtä. Moni on sitä mieltä, että myös nykyisin osa-aikaisen työn vastaanottamisen tulisi olla kannattavaa ilman, että kokonaistulo on sen jälkeen vähemmän kuin tuet. 

Poimulehdet - luonnon tarjoamaa salaattiainesta

Olen nyt vain ihaillut kevätkesää ja poiminut päivittäin ruokaani villiyrttejä, lähinnä vuohenputkea, voikukkaa, poimulehteä. Niitä ei tarvitse sen kummemmin käsitellä. Nokkonen vaatii jo ryöppäyksen, enkö viitsi tehdä sitäkään… 😏 Koetan nykyelämässäni vältellä stressiä, kiirettä yms. niin huolellisesti kuin se vain suinkin omassa varassani on. Eläkeläisen elämään on oikein pitänyt opetella, ainakaan kohdallani se ei käynyt hetkessä. Tiettyä herkkyyttä stressaamiseen ja kuin automaattisesti siitä seuraavia univaikeuksia varmaankin koen koko lopun elämääni. Siitä ei ilmeisesti pääse yli eikä ympäri. Ajatteluaan ei kuitenkaan näemmä pysty pysäyttämään, ja siitä poiki mm. nämäkin ajatukset tällä kertaa. 

Kun luin tuon edellä olevan vaalipohdintoihin liittyvän tekstini, alkoi tuntua, että pitää jotenkin perustella. Kovin lyhyesti sitä ei voi perustella, mutta yritän. Kuulun siihen lähes 7-kymppisten sukupolveen, jolle tähdennettiin jo lapsuudessa työnteon merkitystä, vastuun kantamista ja ahkeruutta - äärimmillään jopa oman terveytensä kustannuksella. En väitä, että tämä on välttämättä aina ihanteellisinta, mutta näin se elämä on vain mennyt. Luultavasti olisin jatkanut osa-aikatöitä vielä tuon 45 vuoden ansiotyöurani jälkeenkin, ellei terveys olisi asettanut omia reunaehtojaan. Nykyaika on toisenlaista, ja on selvääkin, että ajassa kaikki muuttuu. Ehkä tänä päivänä painotetaan enemmän elämyksiä, elämästä nauttimista ja vapaa-ajan aktiviteetteja. Silloin ennen työ oli aina ykkösenä.

Riippumatto Itikanhiekan rannalla Vuonislahdessa 30.5. Pohjois-Karjalan Martat, VisitKarelia ja joensuulainen Nuorisoverstas ovat yhteistyössä keränneet ja tuunanneet riippumattoja yhteiseksi iloksemme 💙

Työtä ja verotuloja tarvitaan kuitenkin yhä edelleen, yhteiskunta ei pyöri muuten. Radiossa ja maakuntalehdessä on ollut tiedotteita, että tällä tienoolla on mm. todella suuri lääkäripula jne. Tarvitaan siis työtä ja tekijöitä, koulutettuja ammattilaisia ja rahoitusta. Terveydenhoito onkin jo oma juttunsa, paljon  laajempikin. Moni kunnallisvaaliehdokas on ottanut tämän agendalleen, mikä on tietenkin erittäin hyvä. Varmasti meistä useimpia julkinen terveyden- ja sairaanhoito koskettaa jossain vaiheessa tavalla tai toisella. Olen kuullut, että joissakin kunnissa maakunnassamme kaikki terveyspalvelut toimivat loistavasti, ja se on tietenkin hienoa. Lääkärille ja mm. hammaslääkärille pääsee kuulemma hyvin. Niin sen pitää ollakin, ja samaa toki toivoisi kaikille. Eräs ystäväni sanoi, että pitää vain koettaa pysyä mahdollisimman terveenä ja hoitaa itseään mm. terveillä elämäntavoilla niin hyvin kuin vain osaa ja voi. Kohdallanikin koetan panostaa itsehoitoon niin hyvin (ja kai jopa pikkutarkasti?) kuin vain osaan ja kykenen. Osa itsehoitoa on sekin, että koetan pitää painoani kurissa, harrastan liikuntaa, yritän katsoa mitä suuhuni laitan jne. Mihinkään täydellisyyteen en pääse, kesään kuuluu ainakin jäätelö ja grillimakkarakin silloin tällöin 😎  Kaikki ei tietenkään ole omassa kädessä, ja jos terveyteni tästä romahtaa, voi ajatella niin, että ainakin yritin kaikkeni. Ja kumppani tuki kaikin tavoin 👍 

Vaaleihin vielä mennäkseni, äänestin jo heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä kirjastolla. Mukaan ei tarvinnut muita asiakirjoja kuin henkilöllisyystodistuksen. Ennakkoäänestys näkyy jatkuvan vielä viikon ajan eli 8.6 saakka, ja varsinainen vaalipäivä on 13.6. Jokin "sisään kirjoitettu sääntö" on itselläni aina ollut, että ei pidä jäädä ainakaan nukkuvien puolueeseen. Luulen, että jos jonain päivänä menen niin huonoon kuntoon, etten pääse äänestämään kodin ulkopuolella, pyydän kotiäänestyksen. Kannustan kaikkia käyttämään ääntä 👍

Sitten toiseen aiheeseen, ilahduttavaan yrittäjyyteen liittyvään. Vuonislahden kyläkoululle avattiin toukokuun puolivälissä viikon jokaisena päivänä palveleva Wanhan Koulun Puoti. On aihetta iloon – tienoon elinvoima lisääntyy. Kauniisti remontoidulla vanhalla koululla on nyt kauppa, puoti, kahvila, antikvariaatti, Postin noutopiste ja lääkekaappi. Kahvilasta saa suolaisia ja makeita leivonnaisia + jäätelöä; kaupasta peruselintarvikkeita, tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, juomia monipuolisesti ja paistopisteessä uunituoretta leipääkin. Lisäksi puodissa on lahjatavaroita ja käsitöitä monenlaiseen tarpeeseen. Parhainta menestystä toivotamme yrittäjäperheelle 💕

Kannatetaan oman kylän kauppaa 👍

Referoin tähän hieman kyläkoulun historiaa Vuonis.netin sivuilta: Vuonislahden koulun historia alkoi jo vuodesta 1873, jolloin Pielisen rantakylän lapsia vietiin Lieksan kirkonkylän kouluun oppia saamaan. Sittemmin kontiolahtelainen maallikkosaarnaajan Juho Puhakka piti lapsille koulua Matti Ryynäsen omistamassa Kotalahden pirtissä, missä opiskeltiin ainakin kristinoppia, laskentoa ja hengellisiä lauluja. Tämän jälkeen alettiin puuhata kylälle omaa kansakoulua. Hankkeen sieluna oli herastuomari Kirkkolan Adam Turunen (1828 - 1898). Hänen apulaisenaan ja myöhemmin hankkeen johtajana toimi Kuivalan isäntä Lauri Kuivalainen (1840 - 1909). Vuoden 1891 tienoilla koulun paikaksi valikoitui Leppälän ja Herranniemen välinen havupuita kasvava särkkä. Vuonna 1939 koulurakennukseen valmistui lisäsiipi. Siihen rakennettiin yhdistetty alaluokka ja veistosali, sekä koulukeittiö, josta oli sisäänkäynti ulos ja kellariin ja oli myös alakoulunopettajan asunto. Vuonna 1985 koulussa tehtiin täydellinen peruskorjaus. Opettajan asunto otettiin silloin koulun käyttöön, luokkajärjestystä muutettiin ja rakennettiin WC ja sosiaaliset tilat. (vuonis.net.)

Vuonislahden koulun historia alkoi jo vuodesta 1873. Hienoa että se sai nyt kahvilan ja puodin myötä uuden elämän 👍

Lopuksi vielä kolmanteen, kokonaan erilaiseen aiheeseen. Kirjoitan tästä aiheesta aiheesta empien, arasti. Sanat tuntuvat kuitenkin pyrkivän ulos kohdallani luontaisella tavalla, kirjoittamalla. Tähän liittyen on ollut surullinen olo nämä nyt kuluneet viikot. Unetkin ovat olleet huonommat. Nukkuessani olen nähnyt outoja unia, kuin etsisi vastausta vaikeaan kysymykseen. Sitten kun herään ja nukahdan jälleen, vastauksen etsiminen jatkuu toisenlaisena unena, melkein kuin painajaisena. Keskustelut kanssakulkijoiden kesken ovat olleet hyväksi. Alentuvat hymähtelyt herkistelystä tuntuvat hyisiltä, ja ne pyrkii sivuuttamaan. Vähättely tai ylimielisyys voi ottaa herkemmän voimille, sitä eivät voimiensa tunnossa olevat tule ajatelleeksikaan. Joku voi murtua sellaisesta, mikä saa muissa aikaan vain olan kohautuksia tai vähätteleviä hymähtelyjä. Pitkään jatkunut korona-aikakin eristäytymisineen voi olla se oljenkorsi, mikä katkaisee selän herkkyydessäänkin pitkään jaksaneelta. Näennäisen sosiaalisuuden takana voi olla toisinaan syvää yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, toivottomuuttakin.

Pielisjoen sumuista näkymää

Olen puhunut kuluneen vuoden aikana - monen muun lailla - puhelimessa enemmän kuin koskaan, somesta puhumattakaan. Viikoittaisista maratonpuheluista on tullut kuin vakiokäytäntöä. Olisin kuitenkin voinut soittaa tai lähettää senkin lähettämättä jääneen viestin ja kysyä: mitä sinulle kuuluu. Ennen korona-aikaa nähdessämme ehdin sentään kiittää.

Luonto on nyt kauneimmillaan. Sateen ja lämmön myötä vihreys tuntuu kuin hetkessä lehahtaneen kaikkialle. Istutin jo osan kesäkukista ja ihailin mäntyjen juurelle nousseita narsisseja ja sinililjoja, ja tällä hetkellä voi katsella jo mitä moninaisimpia luonnonkukkia. Kohta kukkivat pihlaja ja syreenikin. Kukista ja kaikesta kauniista pitävä olisi nauttinut tästä vuodenajasta. 

Vastarantaa ei näy 

Kirjoitin fb:iin toukokuun puolivälissä, että istuin illalla rannalla keinussa ja katselin järvelle. Iltaruskon värit ja luonnon vihreys rauhoittivat. Mieleen tuli Raakel Liehun sanat:

"Varjoniko osasi tien tälle valoa vapisevalle rannalle? Kerran kahlaat rannalle, ja aurinko loistaa lävitsesi. Hämmästyt. Ruumiisi seinä on joka puolelta poissa.” (Raakel Liehu 2008.) 

Jokin asia, kenties pienikin, voi olla se viimeinen pisara, tai se korsi, mikä saa henkisen selän katkeamaan. Toisinaan jäljelle jää kirje, toisinaan ei mitään. Jää vain kysymyksiä. Herkimmät särkyvät tehokkuutta ja alituista kiirettä korostavassa kulttuurissa. Kovemmat pärjäävät, osa jää jalkoihin 💔 Kun muistelee elämää taaksepäin, nuo herkimmät ja itsekin elämän rankkoja osumia saaneet auttoivat eniten. He eivät kääntäneet selkäänsä esim. siinä pelossa, että jospa itse joudun huonoon valoon, jos autan. Avusta on jäänyt kiitolliset muistot. Olen itsekin ollut lähellä murtumista vaikeina hetkinä. Nyt jotkin yksityiskohdat noista ajoista tuntuvat mitättömiltä, silloin eivät tuntuneet.

Varjon takana suopursut - lempituoksuni kukinnot

Olen miettinyt ja lääkärienkin kanssa jutellut, oliko tietyllä tapahtumaketjulla (stresseineen ja unettomuuksineen) yhteyttä sydänsairauteni puhkeamiseen. Olen kirjoittanut täällä aiemminkin, että lääkärit ottivat esille takotsubon, särkyneen sydämen oireyhtymän. Nyt sairauteni on tasapainossa mm. tarkan itsehoidon ja päivittäin käytettävien lääkkeiden avulla. Kokemukseni kautta pystyn jollakin vaikeasti sanoin kuvailtavalla tavalla ymmärtämään sitä umpikujaan joutumisen tunnettakin. Ehkä senkin vuoksi olen sanonut yhä edelleen tilaisuuksien tullen, että jos kokee esim. työpaikkakiusaamista, siihen ei saa jäädä ainakaan pitkäksi aikaa, vaan tulee reagoida nopeasti, ja hankkiutua eroon vaikka irtisanoutumalla, jos mikään muu ei auta. Itselläni on ollut taipumusta viivytellä liikaa. Useimmiten kuitenkin löytyy jokin vaihtoehto. Jokaiselle soisi sen, että joukossa olisi hän tai heitä, jotka auttavat.

On onni jos on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa asioita, ja muistelen erityisellä lämmöllä ja kiitollisuudella heitä ja myös häntä, joka ei enää jaksanut. Toisiaan tukeva ja arvostava ilmapiiri on monessa mielessä tärkeää. Kohdallani on ollut onnea siinä, että on ollut mahdollisuus puhua ystävien kanssa. Kiitos myös tätä kautta tuesta vaikeina aikoina. Tiedän lähimpien lukevan tätäkin. Olen huomannut, kuinka suuri merkitys myös ystävien ja muiden läheisten kiittämisellä on. Onneksi ehdin kiittää häntä avusta niinä onnettomina aikoina. Sydämen sivistystä omaava antoi apuaan, vaikka oli niin monta muuta tehtävää silläkin hetkellä ❤

Iltaruskon tummia sävyjä

Kun tulee se syvin ja toivottomin umpikujaan joutumisen tunne, ei ehkä enää pysty puhumaan lähimmilleenkään herkimmistä tunnoistaan, ei edes sille kaikkein rakkaimmallekaan 💔 Tietyllä tavalla sitä kai itsekin prosessoi/käsittelee tiettyjä asioita yhä uudelleen vielä pitkien aikojen jälkeenkin. Olen monta kertaa miettinyt, kuinka kauan kestääkään päästä yli tietyistä nöyryyttäviksi kokemistaan tapahtumista. Ne ovat pureutuneet jonnekin niin syvälle tunnemuistiin, että tulevat yhä uniin ja valveilla ajatuksiin. Jos jotain myönteistä koettaa löytää, toivoo ainakin, että viimeistään nyt kiinnitettäisiin enemmän huomiota asioihin, jotka on ehkä ohitettu ja vaiettu. Eivät ne helppoja tai suoraviivaisia olekaan. Jos ne helppoja olisivat, kaipa ne olisi jo ratkaistu. Joskus vasta suuri, odottamaton ja ennakoimaton tragedia herättää ajattelemaan, miettimään muutosta. Tuo kaikki voi olla monen tekijän summaa; osaltaan ja arkisimmillaan tässä ajassa pitkään kestäneet koronarajoituksetkin voivat vaikuttaa. Asioita ei ole voinut suunnitella kuin pienen pätkän kerrallaan. Kukaan ei ole tiennyt, kuinka kauan tätä jatkuu. 

Ihmistä pitäisi kuitenkin voida auttaa ja tukea, tarjota keskusteluapua ja kuntoutustakin. Yhtä helppoa ratkaisua ei ole.  Lähimpien tuntoja ei pysty kuvittelemaankaan 💔 Itselleenkin sitä sanoo, että olisi voinut soittaa ja kysellä kuulumisia, ja sitten katuu, kun ei soittanut. Ei sitä aina sen ihmeellisempää asiaa tarvitsisi olla. Voi jutella niitä näitä, arkisia juttuja, havaintoja kesän tulosta, luonnon ilmiöistä. Joskus näennäisen pienellä teolla tai toisen huomaamisella voi olla suuri merkitys ratkaisevina hetkinä.

Ensikukkija Pielisen rannalla 

Hyvää laulajaa muistellessa mieleen on noussut nyt monta kertaa tämä Juha Tapion laulu ”Kelpaat kelle vaan”:

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
Hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

(Lähde: Musixmatch, lauluntekijä: Juha Tapio.)

Hyvää kesää 💗

Elämää, kuolemaa ja korona-ajassa opittua

Vuonislahden vappuun tuli 2021 uusi perinne: päällään seisovan orjan (viittaus Simpauttajaan) lakittaminen kylän käsityöpajassa valmistetulla Hankkijan lippiksellä (hatun koko 127) 😄

VAPPU on kevään loppupuolen juhlapäivä, kansainvälinen työväen juhlapäivä. Suomessa vapunpäivää aattoineen vietetään työväen ja ylioppilaiden juhlana. Vuodesta 1979 lähtien vappu on ollut Suomessa virallinen liputuspäivä, suomalaisen työn päivä. (Wikipedia 2021.) Vappu tulee käki kainalossa, pääskynen pivon pohjassa, sanottiin ennen. Toukokuun ensimmäinen päivä on kirkollisesti pyhitetty englantilaissyntyiselle nunnalle, pyhimyskuningas Rikhardin tyttärelle Walburgalle (suomalaisittain Valpurille tai Vapulle). Hän levitti keskiajalla kristinuskoa Saksassa ja perusti Heidenheimin luostarin. Nykyvappuun kuuluvat karnevaalitavarat kuten vappuhuiskat, serpentiinit ja ilmapallot. Vappupöytään laitetaan tippaleivät, munkit, nakit ja perunasalaatti ja tietenkin sima. Sima on kielessämme vanhastaan merkinnyt ’hunajaa’ tai ’mettä’. ’Juoman’ merkityksen sana sima on saanut Kalevalassa. (kotus.fi.)

Kelvän joen kuohuja äitienpäivänä 2021

HELATORSTAI (myös 'Kristuksen taivaaseenastumisen päivä') on vuotuinen kristillinen juhla, jota vietetään neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä Jeesuksen taivaaseenastumisen muistoksi (tänä vuonna 13.5). Taivaaseenastumisesta kerrotaan Apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa sekä lyhyesti myös Markuksen ja Luukkaan evankeliumien lopussa. Sana helatorstai on saatu muinaisruotsin sanasta helghathorsdagh, joka merkitsee pyhää torstaita. (Wikipedia 2021.) Helatorstain liturginen väri on valkoinen. Pääsiäisen juhlakausi päättyy helatorstain aattona. (oph.fi.)

Muita toukokuun merkkipäiviä ovat 8.5 vietetty lapsettomien lauantai ja toukokuun toinen sunnuntai 9.5 äitienpäivä. Kirjoitin 8.5 fb:ssä:

Hyvää lapsettomien lauantaita ja huomista äitienpäivää kaikille, joilla on äiti, jotka ovat itse äitejä, isoäitejä tai isoisoäitejä. Äitiys ja isoäitiys ovat muuttaneet muotoaan ajassa paljonkin. Enää biologinen side ei ehkä ole se kaikkein tärkein; rakkaus, välittäminen ja kuten joku hyvin sanoi, äidillinen asenne on olennaista. Elämää kokeneemmilta lapsi saa neuvoja, tietoa ja moraalisia arvoja - parhaimmillaan rakkauttakin, ja lisäksi varttuneemmat voivat toimia lapselle roolimalleina. Nämä sanat painoin aikoinaan mieleeni sosiaalialan opiskelijan opinnäytetyöstä 💗 Työssä käsiteltiin monimuotoisia perheyhteisöjä ja mm. isovanhemmuutta. Eräs äiti kertoi, että heidän uusperhesuvussaan hänen lapsellaan on kahdeksan isovanhempaa ja useita reippaita isoisoäitejä ja -isiä. Jollakulla toisella lapsella taas ei ole sitä yhtäkään, ei ole ehkä läsnä olevia vanhempiakaan. Mieleen tulee ne paljon siteeratut presidentin puolison sanat: "Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa" (Sylvi Kekkonen, Kiteitä 1949, s. 17). Hyvää tulevaa sunnuntaita kaikille lapsen tietä tasoittaneille 💓

Valkovuokot äitini kutomalla matolla.

Juhlapäivistä muihin viime viikkojen tunnelmiin. Olen lukenut viime aikoina useita artikkeleja ja haastatteluja mm. hiljattain edesmenneestä Matti ”Fredi” Siitosesta (1942 – 2021). Eräässä niistä oli hänen tyttärensä Hanna-Riikan (1970–2018) sanat: ”Tämä elämä on koulutuskeikka. Uskon, että tulemme tänne uudelleen.” Uskon itsekin jonkinlaiseen uuteen tulemiseen – mitä se sitten onkaan, siitä on vain hennot ajatukset. Uskon jonkinlaiseen karman lakiin, eli siinä seuraavassa olomuodossa joutuisi jollain tapaa kohtaamaan ne oppiläksyt uudelleen, mitä nyt on jäänyt oppimatta. Joku kaveri sanoi jo nuoruudessa näistä asioista jutellessamme, että millä todistat, että jotain olisi vielä kuoleman jälkeen. Vastasin, että millä sinä todistat, ettei mitään ole. Taisi päättyä tasapeliin tuokin väittely. Mutta vakavammin puhuen, kukaan ei voi tietää, mitä silloin on, tai onko yhtään mitään. Uskon kuitenkin, että henki tai sielu siirtyy jonnekin toiselle tasolle, toiseen ulottuvuuteen sen jälkeen, kun tämä maallinen kehomme kuolee. 

Nyt korona-aikana on tullut puhuttua erityisen paljon puhelimessa tai kirjoitettua sähköpostia tai meseviestejä. Kirjoitin eräässäkin viestissä ystävälle, että tämä sydänsairaus on vaikuttanut jotenkin niin, että kuolema on tullut kuin lähemmäksi. Sitä on vaikeaa kuvailla tarkasti. Alussa ajatus kuolemasta pelotti, välillä jopa ahdisti, mutta nyt tuntuu kuin se olisi jokin tummasävyinen "kaveri", mikä kulkee olkapäällä mukana, ja muistuttaa (nyt kuitenkin jo enemmän lempeästi) elämän rajallisuudesta.  Kuolemistani en ole kuitenkaan viime aikoina juurikaan pohtinut. Kuolemaa ylipäätään olen miettinyt enemmänkin. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, voin tätä nykyä sydänlääkkeiden tuella hyvin. Mennessä näkee, miten on tulevaisuudessa. Sen tiedän, että ko. diagnoosi vaikuttaa ainakin nykytutkimuksen mukaan lyhentävästi elämäni pituuteen. En kuitenkaan halua tietää, kuinka paljon. Diagnoosin saatuani kylläkin kyselin lääkäreiltä ennusteista varsin paljonkin, kai liikaakin. Kun oli kulunut noin vuosi diagnoosista, aloin ajatella, että tärkeintä on pyrkiä elämään samanlaista elämää kuin ennenkin – tietysti terveelliset elämäntavat entistä tarkemmin huomioiden. Niissä onkin välillä suorastaan pilkuntarkkaa säätöä, kuten viime päivityksessäni kirjoitin 😉

Aurinkoinen aamu Pielisen rannalla 9.5.2021

Kuolemasta pitäisi puhua avoimemmin, yhtä luonnollinen asia se on kuin syntymäkin. Asiantuntijat sanovat, että kuolemaa pitäisi ajatella silloin, kun on enemmän voimissaan, ja sitten kun kuolema lähestyy, voisi ajatella elämää. Mielestäni se on hyvin sanottu. Tommy Hellsten sanoi eräässä haastattelussa vaimonsa kuoleman jälkeen, että elämän ja kuoleman välissä on vain ohut harso, ei mitään paksua betoniseinää. Hän mainitsi uskovansa, että kuolleet ovat lähellämme kuolemansa jälkeen jonkin aikaa, kunnes siirtyvät jonnekin kauemmaksi – sinne tuntemattomaan. Hellsten sanoi em. haastattelussaan myös, että tulisi miettiä sitäkin, onko elämää ENNEN kuolemaa. Noita sanoja voisi kyllä pohtia tarkemminkin.

Älä koskaan kasva niin isoksi,
ettetkö voisi esittää kysymyksiä,
älä koskaan tiedä niin paljon,
ettetkö voisi oppia jotain uutta (Og Mandino).

Itikanhiekan rantaa vappuna 2021

Edellä olevan mietelmän sanat johdattavat oppimiseen, ihmettelemiseen, mitä kaikkea onkaan tässä ajassa.  Nyt kun ollut reilusti aikaa mietiskellä yhtä ja toista, huomaa katsovansa entistä enemmän elämää myös niin eteen- kuin varsinkin taakse päin. FB:n antamat muistot vuosilta ennen koronaa tuovat kontrastia tähän aikaan. Niiden myötä katse on suuntautunut erityisesti nyt korona-karanteenin aikaan enemmän taaksepäin, muistoihin. Muutos elämänmenossa tuntuu olevan yllättävänkin suurta näin lyhyessä ajassa. Nähtäväksi jää, kuinka kauan muutos kestää, todennäköisesti kaikki ei kuitenkaan tuota pikaa palaa siihen menoon, mitä elettiin vielä esim. kolme vuotta sitten. Korona on ollut eräänlainen pakollinen pysähdys vauhtiin ja nousukiitoon. Moni on todennut, että jo pitkään meno on ollutkin sellaista, että koko ajan pitää olla enemmän ja enemmän, ja yhä ihmeellisempää, talouskasvun on edettävä vauhdilla. 

Tämä aika on nyt pysäyttänyt miettimään sitäkin, mikä on elämässä todella tärkeää. Jos mahdollisimman konkreettisen esimerkin kuluneesta vuodesta ottaa, jotkut hamstrasivat vuosi sitten lääkkeitä, vessapaperia ja makaronia – perusasioiden äärellä siis todellakin oltiin.  Eri keskusteluista on välittynyt, että ihmiset ovat helpottuneita, kun vapaa-aikaa ei enää tarvitse suorittaa. Eläkeläisenkin pienessä elämässä huomaan tässä kohtaa jonkinlaista helpotusta. Näin on siltikin, vaikka kohdallani koetan karttaa kiirettä. Jos joku tykkää eläkkeellä(kin?) kiireestä, ihan hyvä hänelle, itselleni se menneiden vuosikymmenien kiire riittää. Nyt en enää sitä halua. Terveyden merkitys tuntuu koronan myötä ymmärrettävästikin useimmilla korostuneen, niin henkisen kuin fyysisenkin. Omaa terveyttäni edistää ilmiselvästi se, että en hanki itselleni kiirettä, stressistä puhumattakaan 😬

Punarinta pihapuussa 💚

Koronavuosi on opettanut myös kohtuullisuuteen, siltä ainakin vaikuttaa. Marttojen tärkeinä pitämät kierrätys, tuunaus ja ruokahävikin välttäminen ovat tulleet monille muillekin entistä tärkeämmiksi. Marttojen garderobi-koulutuksessa todettiin, että kaikkein ekologisin hankinta on se vaate tai esine, mikä on jo kaapissa. Vanhalle tavaralle ja vaatteelle voi kehitellä uutta käyttöä. Ympäristöarvot ovat tulleet entistä tärkeämmiksi. Meillä on vain yksi maapallo, mistä halutaan pitää parempaa huolta. Kokousten pitäminen etäyhteydellä on tullut luontevaksi tällaisellekin, joka sitä aluksi arasteli. Pohjois-Karjalan Marttojen vuosikokous pidettiin 8.5 Teams-yhteydellä, kokoukseen osallistui runsaat 50 marttaa ympäri Pohjois-Karjalaa. Itse osallistuin siihen tietokoneen välityksellä Vuonislahdesta. Piirin puheenjohtaja Päivi Leinonen totesi avauspuheessaan (pandemiaan viitaten) erittäin osuvasti, että kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista. Nyt on ollut aikaa pysähtyä ihmettelemään elämänmenoa, löytää uusia näkökulmia ja pohtia sitä olennaistakin.  

Korona-ajan käsityö torkkupeitto valmistui äänikirjoja kuunnellessa

Ihminen uskoo lopulta kaiken sen,
minkä hän toistaa itselleen
riittävän usein, olipa toteamus
sitten oikea tai väärä. Paljon tärkeämpää on se, mitä sinussa tapahtuu, kuin se mitä sinulle tapahtuu. (Positiivarit 6.5.2021).

Ympäristöarvoihin liittyviä asioita huomaan toistelleeni näissä blogikirjoituksissanikin, ja näin on varmasti jatkossakin. Minkä kokee tärkeäksi, sitä toistaa. Olen muistellut menneitä mm. FB:n antamien muistojen myötä. FB antoi alkukeväästä 2018 tällaisenkin muiston: Eilen tuumin, että koetan sisällyttää postauksiini jonkin tarinan, mietelmän tmv. Tämän päivän mietelmänä voisi olla arabialainen sananlasku: "Ikuinen auringonpaiste synnyttää hiekkaerämaan." Joillakin tuntuu olevan jatkuva päivänpaiste, erityisesti materiaalinen yltäkylläisyys ja valtaa käyttävä ja korostava asema - miksi sitten niin tyhjä katse, ja sanojen takana kumiseva onttous.

Jotkut kamppailivat jo silloin, riittääkö pienestä eläkkeestä esim. lääkkeisiin. Eriarvoisuuden suuruutta korostava hehkutus toi entistä selvemmin esiin taloudellisen menestyksen kasvaneen eron. Mietiskelin tuolloin muutama vuosi sitten mm. seuraavaa: silloin tällöin tulee kohdalle (täällä niukkuuden Suomessa?) seuraavanlaisia tuokioita: kun juttukumppanilta kysyi, mitä SINULLE kuuluu, alkoi kuulua vuolas selostus hankituista taloista ja tavaroista, tiluksista, mittavista kuukausituloista, lasten ja lastenlasten huikeista menestystarinoista ymv.  Esitystä havainnollistettiin kännykästä näytetyillä kuvilla komeasta omakotitalosta keskellä kaupunkia järven rannalla, lapsista ja lapsenlapsista kauniina ja rohkeina kalliissa harrastuksissaan.

Marjatta Palaston (s. 1943) teos Tyhjä takki (Joensuun taidemuseo Onni) voisi symboloida myös tyhjää katsetta, tyhjää mieltä.

Komean kulissin ylläpitoako tuo kaikki on, ken tietää. Joku voi tietysti tuntea suurta epävarmuutta erilaisten vaatimusten ristitulessa, miksi hän muuten olisi niin keskittynyt korostamaan itsensä ja perheensä asemaa, rahan ja omaisuuden tuomaa turvaa. Erään kiintoisan havainnon olen tehnyt maaseudun ihmisten suhtautumisesta. Kenties minulla on ollut vain hyvä tuuri, kun kohdalle on sattunut tietynlaisia ihmisiä, tai sitten harvaanasutulla seudulla todellakin ajatellaan jotenkin toisin? Kun aloimme viettää aikaa maalla n. kymmenen vuotta sitten, jäin jo silloin juttelemaan kylätiellä vastaan tulevien kanssa. Saatoin silkkaa epävarmuuttani alkaa kertoa, että kyllä tässä on hankittu yliopistotutkintokin, ja ylioppilaaksikin kirjoitettu iltalukiosta vielä aikuisiällä, omin avuin, työn ohessa. Onnekseni sain palautuksen olennaiseen melko pian, ja selväksi tuli, että pointti on siinä, mitä meillä on tässä juuri nyt; miten menee tällä hetkellä, ja olisiko kenties mahdollisuus johonkin yhteiseen jatkossa. Liittyisitkö siihen ja siihen työryhmään tai yhteiseen projektiin, saatettiin kysyä. Menneillä urotöillä tai toisaalta itsetuntoa horjuttaneilla virheillä elämän varrella ei tuntunut olevan juurikaan merkitystä. Syntyperästä tai omaisuuksista ei kysytty, ja jos olisin alkanut sellaisia luetella, minut olisi mitä varmimmin palautettu olennaiseen. Joku iäkkäämpi kyläläinen tosin taisi kysäistä, onko sinulla sukujuuria tälle tienoolle, oletko Julkuvaaran tyttöjä. Ihan vikaan ei arvaus mennyt, asuihan isotätini perhe aikoinaan Julkuvaarassa 💑

Tuumin jo tuolloin vuosia sitten, että useitakin tutkimuksia on siitä, että ihmisen onnellisuus ei lisäänny käytettävissä olevan rahan lisääntymisen myötä, riittää hyvin, jos bruttokuukausitulot ovat jo n. viiden tonnin luokkaa. Onnellisuutta näyttää lisäävän se, jos kykenee jakamaan omastaan, auttamaan toisia - myös heitä, jotka eivät omaa lähiperhettä ole. Kenties noihinkin em. tyhjiin silmiin syttyisi ilonpilkahdus, jos hän antaisi yltäkylläisyydestään toisille. Jos ei aikaansa pysty antamaan tai ei halua antaa, eikä mielikuvituskaan riitä miettimään auttamiskohteita, voisi ryhtyä vaikka kuukausilahjoittajaksi kehitysmaahan tai antaa johonkin kotimaiseen avustuskohteeseen. Puolison kanssa yhdessä tilille tulevasta yli kymppitonnin kuukausitulosta kyllä riittäisi - jos halua on. Suuren talon, huvilan ja parin kolmen auton (komeita näemmä, kuvissa autot yleensä poseeraavat talon edessä) ylläpito tietenkin maksaa, ja suunnitellut kaukomatkat koko lähiperheen voimin ovat tiettyjä kustannuseriä tietysti nekin, mutta vielä jäänee ylikin!

Tommy Hellsten sanoi hyvin fb:ssä eilen 10.5.2021: ”Saat sen mistä luovut ja menetät sen mitä vaadit”.

Nämä sinivuokot olivat ilmeisesti karanneet jonkun pihasta kylätien varteen

Raskas olo tuli tuota kaikkea kirjoittaessani. Huoh. Nyt kun luin tuonkin kolmen vuoden takaisen muiston, huomaan, kuinka paljon se kaikki ärsytti tuolloin. Miksi se ärsytti, sitä voisi pohtia ja myös sitä, voisiko tästä oppia jotain. Eräs arkinen esimerkki noista tuontapaisista muistoista on sekin, kun jotkut hehkuttivat silloin, kuinka ihanaa on päästä mukaan esim. tiettyihin hankkeisiin, sillä niissä saa matkustella, toisinaan kaukaisiin maanosiinkin ja useita kertoja vuodessa. Lieneekö koronan ansiota, mutta sellaisia hehkutuksia ei nyt juurikaan kuulu. Pikemminkin on käynyt niin, että kun media nostaa esiin tapauksia, jossa henkilö on matkustanut esim. sadan tuhannen euron edestä melko lyhyellä aikavälillä työnantajansa piikkiin, se pikemminkin aiheuttaa paheksuntaa kuin ihastusta. Voi aiheuttaa jotain epämääräistä myötähäpeääkin. Etätyö ja muu etänä osallistuminen on herättänyt ajattelemaan, että tällä tavoin voi säästää luontoa ja samalla voi säästää omia voimavarojaankin, kun ei tarvitse olla koko ajan reppu pykälässä valmiina kiiruhtamaan lentokentälle. Uskon monen muun lailla, että mm. järjestötyössä ja jopa harrastuksissa etäyhteydellä osallistuminen jää jatkossa pysyväksi. Tuskin se kokonaan lähikokoontumisia korvaa, mutta mitä varmimmin korvaa osaltaan.

Ruukkukukaksi kevättalvella hankittu sinililja sai uuden elämän metsässä 💙

 
Mitä muuta mieleen on palannut vuosien varrelta. Jossain muistossani vuosien takaa mietin parin ikätoverini kertomaa, kuinka ylpeitä he kertovat olevansa, kun vanhemmat kouluttivat heidät, laittoivat aikanaan oppikouluun ja kannustivat yliopistoon. Tasoittivat tietä pitkälle aikuisuuteen. Hankkivat pianon ja luistimet. Aikoinaan tunsin jotain epämääräistä haikeutta, liekö ollut kateuttakin. Nyt näin ei ole enää, aika on tehnyt tehtävänsä ja hyvä niin. Nyt jollekin jopa nauran: tuskin minä kömpelönä olisin oppinut luistelemaan tai soittamaan pianoa. Muuta kuitenkin opin. Kävin koulut ja suoritin opiskelut aikuisena opintotuella - toisaalta tämä taisi mennä samoin kuin useimmilla nykyisin. Sieltä syrjäiseltä maaseudulta keskustaan opiskelukortteeriin ei ollut mahdollisuutta hankkiutua monestakin syystä. Silloin ei ollut peruskoulua, mikä tasa-arvoistaa koulutusta kiitettävästi nykyisin, ja näin on ollut jo noin puolen vuosisadan ajan. Piti ihan tarkistaa, milloin se tapahtui: Peruskoulujärjestelmään siirryttiin koko maassa pohjoisesta alkaen asteittain vuodesta 1972 lähtien (Wikipedia 2021). 

Toisinaan kuuli kerrottavan, että perintörahoillaan hän hankki sitä ja tätä ja rakennutti mm. toisen asunnon perintömaillensa. Kohdallani (ja varmasti monella muullakin) elämä eteni tässäkin kohtaa eri tavalla; ei peritty maata tai muutakaan, asunto-osake ja vapaa-ajan paikka on hankittu säästöillä työansioista +40 työvuoden ajalta. Ikä taitaa tehdä tehtävänsä tässäkin, ja nimenomaan myönteisessä mielessä; en tunnista kummoisiakaan ikäviä fiiliksiä lähtökohtien erilaisuudesta – en ainakaan enää. Myönnän kyllä sen tuntuvan yhä kurjalta, jos joku katselee (korkeammiksi kokemiensa lähtökohtiensa vuoksi) ylhäältä alaspäin, alentuvasti 😟 Siitä sen sijaan iloitsen vielä tänäänkin, että opiskelut toteutuivat - parempi siis myöhään kuin ei milloinkaan 👍 Sain vielä aikuisena nauttia koulutusmahdollisuuksista itseäni paljon nuorempien rinnalla. Esteitä ei asetettu, tasa-arvoisen opiskelujärjestelmän myötä sai opiskella niin pitkälle kuin pää riitti. Minulla se riitti maisterintutkintoon asti. Se on ollut varmaankin parasta, mitä kohdallani on ollut. Kullanneeko aika muistot, mutta nautin täysillä yliopisto-opiskelusta, iltalukiostakin. Tuntui kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut. Hain tietoa eri asioista, ja otin useamman sivuaineenkin pääaineeni suomen kielen lisäksi. Olen viime aikoina alkanut nähdä uniakin opiskeluajoista, välillä olen niissä oppilaana välillä opettajana. Mielenkiintoista 😊

Punakukat kaupungissa

Liekö nuo tietyt ärsyyntymiset merkkejä siitä(kin), että tässäkin kohtaa on jokin oppimisen paikka. Miksi sekin asia ärsyttää tai jopa vihastuttaa? Nyt kun on ollut runsaasti aikaa mietiskellä, olen pohtinut sitäkin, miksi jotkut vielä kypsillä kymmenilläkin korostavat syntyperäänsä, sen myötä perimäänsä omaisuutta ja ylipäätään syntymässä saatuja upeita lähtökohtiaan elämälle. Olisiko olennaisempaa, millaista elämä on juuri nyt? Tietysti jos ne lapsuuden ja nuoruuden kultaiset muistot tekevät nyt onnelliseksi, niin se on kai eri juttu, vaikeaa tietää. 

Tulee vielä mieleen eräskin lounaskeskustelu muutaman vuoden takaa. Kun kysyin lounaskumppanilta, mitä eräälle yhteiselle vanhalle tutulle kuuluu, alkoi selostus tuon tuttavan omaisuuksista, mikä oli vielä avioliiton myötä tuplaantunut. Se ei kuitenkaan kysyjää kiinnostanut. En silti ”kilttinä tyttönä” sitä sanonut (vaikka olisi kai pitänyt), vaan kuuntelin hiljaa epämääräisin tympääntymisen tuntein. Enemmän olisi kiinnostanut, mitä tuolle ihmiselle kuuluu ylimalkaan, missä päin asuu, onko ollut terveenä tai mitä vain muuta.

Valkovuokot nousevat uskollisesti joka kevät samoille sijoilleen 💚

Onnellisinta olisi, jos jokainen voisi toteuttaa itseään jonkin oman lahjansa/vahvuutensa kautta, silloin ei ehkä olisi niin paljon tarvetta korostaa syntyperäänsä tai esim. perimäänsä tai muulla tavoin lahjana saamaansa materiaalista hyvää. Uskon että jokaisella on jokin lahjakkuus, tai vähintäänkin taipumuksia vaikkapa urheiluun, taiteisiin, käden taitoihin tai mihin vain itsensä toteuttamiseen. Keittiöpsykologi löytää tässä jälleen yhtymäkohdan itsetuntoonkin, ja kaipa sekin osaltaan vaikuttaa. Paljon siteerattu virke toteaa, että jos ei arvosta itseään, voi olla vaikeaa arvostaa muitakaan. Se ainakin on varmaa, että vaikka noin toimisi huonon itsetuntonsa vuoksi, ylimielisyydellä tai pahimmillaan toisten nöyryyttämisellä ei koidu kenellekään mitään hyvää. Huonon itsetunnon kipuilu voi saada monia muotoja. Ylenpalttinen hehkutus esim. omaisuuksista on kai lopulta merkki jonkinlaisesta tyytymättömyydestä - tavalla tai toisella. Ihmisellä tuskin on silloin sisimmässään hyvä olla, vaikka ulospäin kaikki näyttäisi hienolta.

Nyt ikääntyneenä toivottavasti oppisi ”äänestämään jaloillaan” em. kohdatessa – toivottavasti ainakin useimmiten. Jos ei ole vieläkään oppinut, jospa ymmärtäisi edes pysähtyä miettimään, mitä tämä kokemus haluaa opettaa, mikä saa tästäkin asiasta ärsyyntymään. Toisaalta voisi ottaa esimerkkiä heistä, jotka tuollaisia vuodatuksia kuultuaan huomaavat laittaa sormet korviinsa ja suunnata ajatuksensa ja katseensa muualle. Sekin, että ei ota kantaa tai ummistaa silmänsä ja korvansa on eräänlainen kannanotto. Se on toisinaan viisasta tai vähintäänkin jonkinlaista vastarintaa tuollaiselle toiminnalle. Kaikeksi onneksi on toisenlaisiakin kertomuksia. Jotkut ovat jo ennen korona-aikaa auttaneet naapuriaan, vieneet vanhuksen kävelylle tai auttaneet asioimisessa. Antaneet aikaansa, jakaneet henkistä tai aineellistakin hyvää. Jotkut ystäväni kalastavat, sienestävät tai marjastavat, ja antavat näitä luonnonherkkuja toisillekin.

Pielinen äitienpäivänä klo 11, maisemassa alati muuttuvat värit 💙

Muistojen kautta palautui nyt mieleen, että jotkut antavat omastaan toisille henkistä hyvää antamalla aikaansa, kuuntelemalla tai jopa luovat toisten kanssa yhdessä uutta kulttuuria. Se lämmittää sivullisempaakin. Joku voi antaa omastaan kuin valikoiden. Tietysti on erilaisia elämäntilanteita, voimavarat voivat olla niukat. Jossain ystävänpäivän kortissa luki, että kaiken hyvä omistamisen tekee merkitykselliseksi se, että on joku/joitakin jonka kanssa sen voi jakaa. Hyvin sanottu, on se jaettava sitten vaikka kykyä antaa huomiotaan toisille. Tällaiset viestit tuntuvat hyvältä. Jospa laitaisinkin nämä muistot päällimmäisiksi, omaisuuden ja muun vastaavan hehkutuspuheet syrjään tai kokonaan pois mielestä 😒 

Pikku-Martaksi nimetty vene ja kevään ensimmäiset antimet korvasienet ja raparperit toukokuulla 2014

Lopuksi muihin aiheisiin. FB antoi tällaisen mieltä herkistävän muiston 28.4.2018: Silmäilen tupani ikkunasta lunta ja sitä vauhdilla sulattavaa aurinkoa. Leskenlehtiä ei vielä näy, kaupunkikodin seinustalla kukkivat sinililja ja vuokko. Sulavesi rannalla, siinä pulikoi kolme joutsenta. Kukahan noista lienee kolmas pyörä, mietin kisailuaan seuratessani. Kimakka meteli syntyy, lieneekö mustasukkaisuutta ilmassa.

Samassa yhteydessä olin kirjoittanut muiston työpäivästäni: Eiliset perjantai-iltapäivän tunnit koululla olivat monessa mielessä erityiset. Kenelläkään ei ollut kiire, jatkoimme yli ajan, vaikka oli perjantaiehtoo. Innostuneita esityksiä omalta alalta. Joku käsitteli lapsen asemaa 50-luvulla, sodassa särkyneen isän ja työn uuvuttaman äidin huomassa.

Joku toinen valotti miehen ja isän asemaa tänään, jäädäkö vanhempainvapaalle vai keskittyisikö tienaamaan; nuorilla perheillä ei ole paljon. Vaatimukset ovat monet. "Mitä kaikkee miehen tulee olla" siteerasimme Suurlähettiläitä ja nauroimme. Miten hyvältä yhdessä nauraminen tuntui vakavienkin aiheiden keskellä - tai erityisesti vakavien! Tuntien päätyttyä viipyileviä hyvän kesän toivotuksia ja kaiken muunkin hyvän. Haikeaakin oli, nielaisin liikutuksen. Jokainen heistä ihanista edelleen niin läsnä, silmissä iloinen tuike. Nyt häivyn herkistelemään taustalle, koetan somepaastotakin - ainakin hieman. Jatkan luonnonilmiöiden seuraamista. Viikonloppuvapaata on neljä päivää. 💗

Maamies peltoon pehmeään kylvää, kyntää siementään

En tuolloin aavistanut, että nuo edellä mainitut olivat viimeisimpiä lähitunteja opettajan työssäni. Verkkokursseja toki vielä oli yms. Tässäkin voisi siteerata Eino Leinon Tummaa: 

”- - pannen päivät päälletyksin / niin tulevat kuin menevät, / niin paremmat kuin pahemmat; / päällimmäiseksi paremmat.”

Hyvät muistot päällimmäiseksi, muut sivuun tai alimmaisiksi - tai kokonaan unholaan. Jos niihin on tarvetta palata, lienee se merkki siitä, että jotain on yhä käsittelemättä, oppimatta. Keittiöpsykologin pohdintaa - tarpeellista vai tarpeetontako, en tiedä 😮

Aiempina keväinä vajan taakse viedyt pääsiäisnarsissit nousevat heti, kun lumi sulaa 💛 

Lopuksi vielä muisto niinkin kaukaa kuin toukokuulta yli puolen vuosisadan takaa. Säkeet tulivat mieleen katsellessani noita kuvamuistoja toukokuulta vuosien varrelta, pikkulinnuista, vuokoista, maamiehen pellosta, kalastajaa kuljettavasta purresta. Tätä kevätlaulua laulettiin aikoinaan siellä pienen kyläkoulun kevätjuhlassa:

Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee, pikkulintu suruton laulelee; "nyt kevät on!" Vuokko kaino kuvustaan avaa silmäns' unestaan, kaunokukat hymyten nousee kaste niityllen.

Pursi kaunis kiikuttaa somasti sen soutajaa! Maamies peltoon pehmeään kylvää, kyntää siementään. Lapset kukkakimpuillaan koristavat hiuksiaan, riemulaulu verraton kaikuvi: Nyt kevät on! (Suomalainen teksti Olli Vuorinen, sävellys C. M. Bellman.)

Kaunista kevättä kaikille - oi ihana toukokuu 😍

Koronaväsymystä, muistoja ja monenlaisia sävyjä huhtihopeassa

Pääsiäistä vietettiin tänä vuonna huhtikuun ensimmäisellä viikolla. Kotuksen (2021) nettisivuilla sanotaan, että pääsiäinen on johdettu verbistä päästä. Pääsiäisenä paasto päättyy, toisin sanoen silloin päästään paastoamisesta. Sana on ollut käytössä suomen kirjakielessä aina 1500-luvulta lähtien.

Talitintin titityy aloittaa, joutsenten fanfaari jatkaa, ja kevään edetessä mitä moninaisin lintukuoro laulaa ja soittaa luonnon omaa musiikkia 💗

Idea tuntui olevan nyt hakusessa, mietin mistä oikein kirjoittaisin, vai jättäisinkö huhtikuun blogipäivityksen väliin? Sitten ajattelin, että huhtikuu on minulle se lempikuukausi, ja en saa antaa pitkään jatkuneen koronaeristyksen ja -väsymyksen lamaannuttaa. Tämä aika tuntuu koettelevan voimia, siitä enemmän tuonnempana. Olen huomannut kanssakulkijoiden kesken ajatuksia vaihtaessamme (etänä tietenkin), että en ole yksin näiden aatoksieni kanssa, mitä kaikkea  tajunnanvirrasta tänään tähän poiminkin. Kevät etenee vauhdilla, ja kirjoitan kuvien oheen kevennykseksi muutaman lempivuodenaikani tunnelman luonnosta ja muustakin.

Mielessä saattaa olla nyt myös T. S. Eliotin runon tunnelmaa:

"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää

sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston ja pyyteen, kiihoittaa

uneliaita juuria kevätsateella.

Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla

maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä

elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin..." T.S. Eliot, 1922.

Mietin, mistä tulee tuo tuttu sanonta "huhtikuu on kuukausista julmin". Voisiko se kummuta kansanperinteestä: ihmisiä kuoli keväisin ehkä vielä tavallista enemmän; rankka talvi uuvutti voimia, varastot hupenivat jne.  Sääolosuhteet vaihtelevat huhtikuussa paljonkin, heikkenevät jäät vievät uhrinsa, joet tulvivat, herkkä mieli masentui kun valo lisääntyi.  Arkisemmin: valo paljastaa pölypallot ja pesemättömät ikkunatkin, tekemistä olisi, mutta ei oikein jaksa. Toki taustalla voi olla vain tunnettu Eliot-sitaatti T.S. Eliotin (1922) runosta Autio maa – kukapa tietää.

Pääsiäisen aika on kirkkovuoden tapahtumista läheisin tälle sydämen ortodoksille.
Täällä v. 1887 valmistuneessa Pyhän Nikolaoksen kirkossa on joinakin aiempina pääsiäisinä seurattu ristisaattoa ja kuunneltu kuoroa 💜 Nyt tv:n kautta etänä Tampereelta. 

Harjoittelen par'aikaa viime viikolla käyttöön otetun uuden puhelimeni käyttöä, ja huomaan että uusi laite opetteluttaa. Kertaan tässäkin jo face bookissa viestimääni, että osa yhteystiedoista katosi tietojen siirron yhteydessä; otan mahd. puuttuvan numerosi talteen soittosi yhteydessä. Myös kaikki aiemmat WhatsApp-viestit ja tekstiviestit valitettavasti katosivat. Joidenkin sellaistenkin viestien menetys harmitti, mitä muuten en olisi muistanutkaan. Tuli mieleen Hilja Mörsärin sanat: ”Juuri menetetty on enemmän olemassa kuin silloin, kun se vielä oli.”

Entinen älypuhelimeni kestikin yllättävän kauan, peräti 6,5 vuotta, vaikka oli tosi kovassa käytössä 😁 Uskon ettei tuon uuden hyvän puhelimen käytössä ole pidemmän päälle ongelmia, mutta käyttöön otossa oli. Muutama huomio: sen entisen puhelimeni sim-kortti oli mikro-kokoa, kun uuteen kävi vain nano-koko. Lopulta saatiin aktivoitua uusi sim-kortti ja saatiinkin se käyttöön uudessa puhelimessa. Laulutuntieni säestykset olivat siinä entisessä puhelimessa, sekä WhatsAppin viestit, ja koko joukko tekstiviestejä, mitkä kaikki katosivat tiedon siirron yhteydessä. Erikoisinta minusta oli, että yhteystiedoista (puhelinnumerot) suurin osa säilyi, mutta sieltä täältä tietoja katosi, ja jostain syystä katosi juuri kymmenkunta sellaista läheisimpien yhteystietoa, mitä eniten käytin  😓 Eipä auta valittaa, tekee vain parhaansa, ei kai muutakaan voi. Olen kyllä nyt miettinyt, että tässä olisi saumaa vaikka jollekin tietotekniikka-alan yrittäjälle, joka opettaisi meille (hieman varttuneemmille?) uusien laitteiden käyttöä ja erityisesti tuota edellä mainitsemaani käyttöön ottoa tiedonsiirtoineen. Kolmas sektori (kuten TSL) järjestää nörttikerhoja ja muuta opastusta. Itse kaipaisin myös koulutusta tämän blogini ulkoasun ymv. uudistamiseen. Olen opetellut blogin tekniikkaa ylipäätäänkin vain yritysten ja erehdysten kautta, en ole käynyt siihen mitään kurssia tms. "Papukaijamerkki" siis, kun olen edes jotenkin onnistunut, vaikka ulkoasu kaipaisikin uudistamista  😏Teamsia käytän sovelluksen kautta, enkä ole onnistunut asentamaan taustakuvaa tai joitakin muita lisätoimintoja. Asennus pitäisi tehdä kai Microsoftin kautta tai jotain, en tiedä. Siinä lienee seuraava oppimisen paikka? Opiskelijat ja työssä käyvät saavat mm. Teamsin  oman yhteisönsä kautta, meillä muilla se on omassa varassa, ei ole lisenssejä, mikrotukea tmv.

Huhtikuun hopeinen valo, loppukuusta usein turkoosikin - kauneinta vuodenkierrossa

 
Pitkän eristäytyneisyyden jälkeen alkaa näköjään käydä jotenkin herkillä, mökkihöperöityä jollain tapaa.  Sos. kontaktit ovat rajoittuneet kohdallani omaan kumppaniin, ulkoillessa tapaamiini ihmisiin ja somessa ja puhelimessa tietysti viestitellään. Huomaan kaipaavani yhä enemmän kasvokkaisia kohtaamisia, mm. ohjattuja jumppia ja ryhmäjoogaa, uimahallikäyntejäkin. Iäkkäämpiä sukulaisiani en ole tavannut aikoihin. Puhelimella pidämme heidän kanssaan yhteyttä. Jotkut ovat somessa ja joillakin on sähköposti, heidän kanssaan yhteydenottoja on myös sitä kautta. Joidenkin järjestöjen toiminnassa olen sitkeästi mukana, niissä yhteydet ovat Teamsin kautta, samoin viikoittainen laulutuntini on ollut etänä Teamsilla. Laulutunnit päättyvätkin tällä erää huhtikuun lopussa. 

Vaihdoin kerran kevätladulla muutaman sanan erään suunilleen ikäiseni kanssahiihtäjän kanssa. Minut sai silloin mietteliääksi hänen tokaisunsa, että kyllä nyt jo tympäisee tämä hiihtokin, kun ei ole mitään muuta (otaksun että hän tarkoitti pääosin koronakaranteenia). Hätkähdin ensin tuota tokaisua siinä ihanassa auringonpaisteessa, mutta tovin mietittyäni uskon ymmärtäneeni pointin. Nyt viime viikkoina tämän tietyn eristäytyneisyysahdistuksen/-väsymyksen iskiessä itseänikin alkoi jo tympäistä yksinäiset kävelylenkkini 😳. 

Keskusteluohjelmia ja haastatteluja puhelimen kuulokkeista kuunnellen olen saanut itseni kynnyksen yli ja liikkeelle. Joskus kuuntelen puhelimen kuulokkeista musiikkiakin, viime aikoina eri versioita laulutuntieni kappaleesta "Odotusta Pariisissa" ja kevään viimeisestä harjoituslaulusta ”Pariisin kuu”. Kuluneen vuoden aikana olen soitellut pitkiä yksityispuheluja varmaan enemmän kuin koskaan ennen. On ollut antoisaakin päivittää asioita ystävien ja mm. vanhojen koulukavereiden kanssa: syntymät, kuolemat, yhteen menot ja eroamiset, sairastumiset ja tervehtymiset, projektien loppuunsaattamiset ja keskeytymiset, myötämäet ja vastoinkäymiset. Erästäkin entistä naapuriani en ole tavannut kai 30 vuoteen, ja juttu luisti puhelimessa kuten ennen.

Metsien mättäät lumettomat, hankikannot toisaalla, tähän aina pysähdyn - onko tullut melkein kesä?

Välillä mieliala laskee, kun elämässä ei tunnu olevan juuri muuta kuin yksinäiset kävelylenkit. Vai onko? Sitten muistan tietokoneen kautta kuunneltavat äänikirjat (sekä virkkauksen niiden lomassa), webinaarit ja Teams-palaverit + viikoittaisen laulutunnin. Eilen oli marttojen ystäväkahvilakin ensimmäistä kertaa, etänä sekin. Kun välillä kyllästyttää sauvakävelemään tai pyöräilemään lähtö, muistan vaakakuppivertauksen: mitä on siellä toisella puolella vaakakupissa; lihaskunnon säilyttäminen ja muut terveyshyödyt, ja voinee sanoa senkin, että normaalipainossa pysyminen on kohdallani jo terveyssyistä tärkeää. Koetan työntää kyllästymisen tunteet taka-alalle, ja sitkeästi vaan ulkoliikkumaan. Välillä sitten ajattelen jo hyvinkin toiveikkaana, että nyt kahden ja puolen vuoden kuluttua eläköitymisestä olen alkanut löytää sisältöä ja uusia merkityksiä lopulle elämää. Omalla kohdallani en allekirjoita sitä, että ihana elämä koittaa kuin taikaiskusta sen jälkeen, kun ovi työelämään sulkeutuu. En allekirjoita sitä silloinkaan, vaikka tekemistä vapaallakin riittäisi. Onhan iso osa merkityksellistä elämänsisältöä jäänyt pois. Kun mittariin tuli maaliskuun lopussa jälleen uusi lukema, uusien suunnitelmien sijaan olisi toisaalta aika myös miettiä, mitä jättää pois, mistä luopuu. Uuden rakentaminen kuuluu ihmisen perusluontoon, joku haastateltava totesi hyvin Efter Niossa 19.4. Uuden rakentaminen on jonkinlaista ikuista tasapainoilua pois jättämisen ja uuden rakentamisen välillä.

Jäät risahtavat ja kun kuulen kuovin äänen, en enää mene järven jäälle (kuva Enosta 18.4)

Viime aikoina leposyke on ollut jo välillä lähempänä satasta ja yöunet ovat olleet katkonaisia. Huonosti nukkuessa sävyt synkkenevät.  Pienemmätkin vastoinkäymiset (kuten erinäiset  tietotekniikkaongelmat ja esim. rokotuksen varaamisen vaikeus) tuntuvat saavan ihan eri mittasuhteet, tietysti paljon suuremmat.  Tänään sain kyllä olooni iloakin, eli takaisinsoiton vuosikontrollin verikokeista ja tiedon, että ne olivat hyvät. 

Koronarokotusten varausjärjestelmistä vielä muutama virke. Hyvinkin erilaisilta ko. systeemit vaikuttavat eri alueilla Suomessa. Muun muassa Uudenmaan alueella se toimii kuulemma loistavasti ja hyvä niin. Myös monilla muilla alueilla takaisinsoitto- ym. järjestelmät ovat toimineet tuttavien kertoman mukaan hienosti, ja tietenkin hyvä on sekin. Täällä on ollut toisin. Ko. ajanvaraussysteemissä on ollut jotain perin "erikoista" ja linjoja ruuhkauttaa varmasti sekin, kun ihmiset ohjataan varaamaan aikaansa samalla kellonlyömällä. Toisaalta jotkut jonottavat rokotusaikaansa hätäpäissään useamman henkilön voimin, mikä entisestään lisää ruuhkaa. 

Olen ollut rokotusvuoroni ajankohtaiseksi tultua kahden viikon alussa tietokoneen ääressä jonottamassa, ja viime ma 3,5 tunnin jonotuksen jälkeen sain lopulta ajan noin 100 km:n päähän, siellä oli aika ko. viikon perjantaille. Lähitienoolle en aikaa saanut. Kumppani sai järjestymään töistään sen päivän palkatonta vapaata, ja hän lähti kuskaamaan. Mitäpä sitä ei tekisi, jotta riskiryhmäläinen saa turvaa antavan rokotuksen, vaikkapa sadan km:n päässä? Jotkut tuttuni onnistuivat saamaan ajan ma heti klo 8:n jälkeen, olen tietenkin iloinen heidän puolestaan. Itse satuin ilmeisesti vain kuulumaan siihen huono-onnisempaan porukkaan.  En ainakaan osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, kun en ehtinyt varaamaan aikaa, vaikka olin tietokoneella klo 8.00 ja lisäksi myös puhelimessa klo 8 lähtien parin minuutin välein. Ehkä jonotus olisi pitänyt aloittaa jo ennen klo 8:aa? Vaikeaa tietää. Lopuksi vielä se, että hoitohenkilökunta tekee varmasti parhaansa, suurkiitos heille.

Pajunkissat olivat tänä keväänä erityisen pörheitä - turkit kuin silkkiä silittäville sormille 💚

Rokotuksen jälkioireista en ole tunnistanut muuta kuin pistoskohta on ollut samalla tavalla hieman arka kuin minkä tahansa rokotuksen jälkeen. Pientä väsymystä oli rokotuksen jälkeisenä päivänä, mutta se voi johtua heräilystäkin. Havahduin yöllä muutaman kerran, kun kierähdin rokotuskäsivarren päälle. Eräs erikoisempi tuntemus oli rokotuspäivänä, kuin metallin maku suussa.  Veren hyytymishäiriöitä tämän AZ:n jälkeen en ajattele. Jos se kohdalleni osuu, vaikka on muista syistä päivittäin ns. verenohennuslääkekin, se ei sitten olisi mielestäni enää edes harvinaista sattumaa, vaan suorastaan kohtalo. Seuraava rokotus minulla on heinäkuussa samalla paikkakunnalla kuin missä ensimmäinenkin.

Pekka Turusen Lieksan Taidetoimintakeskuksella maalaama taulu 🐦

Hiljaiselossani olen koettanut hakea elämänsisältöä mm. lukemalla entistä tarkemmin FB:n antamia muistojakin. Fb antaa kuva- ja tekstimuistoja vuosien varrelta. Tekstimuisto 19.4.2013: Liisa Salo-Lee (2010) tarjoili sanallisen välipalan Leonardo da Vinciä mukaillen: teoria antaa purjehdukselle suunnan ja kompassin. Jaksan ihastua yhä uudelleen, kun joku osaa muotoilla isommankin asian yksinkertaiseen ja tiiviiseen pakettiin. Tässä lienee itselläkin loppuelämän oppiläksy. Kun tekstissä on mukana vielä kuvallisuutta, niin aina parempi 👍

 Fb antoi nyt tämänkin muiston yhdentoista vuoden takaa 20.4.2010. Esimieheni Anneli kannusti minua tuolloin kolmen viikon työelämäjaksolle, jota ensin emmin. Emmin siksi, että työelämäähän oli jo tuolloin takana reilusti yli 30 v. Työkokemukseni oli kertynyt mm. tradenomien ja insinöörien työympäristöistä, ei kuitenkaan sosionomien, ja heidän kanssaanhan sain toimia amk:ssa lähes puolet työajastani. Työelämäjaksolle hakeuduin siis Honkalampisäätiölle. Pääsin tuolloin mukaan bänditreeneihin Honkalampikeskukselle, sekä mm. tutustumaan avustaja- ja tulkkikeskuksiin, palvelukotiin ja puheterapiaan. Lauloimme yhteislauluna bänditreeneissä viittomin toivelaulut Levoton Tuhkimo ja Viidestoista yö. Viikon viimeisenä päivänä sain osallistua AAC-koulutukseen. Lyhenne tulee sanoista Augmentative and Alternative Communication eli puhetta tukevat ja korvaavat kommunikointimenetelmät. Opin mielestäni paljon sellaista, mistä en ollut ennen kuullutkaan. Työelämäjakso oli rikastuttava kokemus, mistä jäi aineellinenkin muisto: vuonisjärveläisen Pekka Turusen Lieksan Taidetoimintakeskuksella maalaama taulu (kuva). Se on nyt kehystettynä olohuoneessamme. Taulussa on vahvat värit ja ohjaaja kertoi, että Pekan tauluissa on aina jossakin kohtaa lintu 💖

Nyt nousee lenkkeilypolkujen varrella jo useampikin pieni kultainen pää - keltakukkia, kultatukkia 💛 Leskenlehti ja rentukka ovat melkeinpä lempikukkiani, niin paljon ne ilahduttavat talven jälkeen 💛

Luonto näyttää kukoistavan tänä keväänä entistä hehkeämmin – liekö osansa lepotauolla ilmansaasteista? Hankkeiden ja muiden työyhteisöjen toimijat eivät tulevaisuudessa (toivottavasti) kannusta entiseen malliin työntekijöitään lentämään ja katselemaan siellä paikanpäällä kutakin kaukaista kohdetta; senhän voi tehdä etänä tietotekniikan keinoinkin. Korona-aikana on tehty iso digiloikka, ja olisi tosi kummallistakin, jos paluu entiseen menoon olisi automaattista. Kuuntelin tällä viikolla eräänkin henkilön haastattelua, joka oli käyttänyt vuoden aikana yli 50 000 euroa veronmaksajien/yhteiskunnan rahoja matkusteluun ympäri maapalloa toinen toistaan eksoottisempiin kohteisiin. Hätkähdin ihan googlaamaan, ja verkkouutisten mukaan hänellä oli vuonna 2019 yli 55 000 euron matkakulut. Verkkouutiset kirjoittaa, että vuonna 2018 hänen matkalaskunsa olivat peräti 64 233 euroa 😱. Koronavuosi 2020 hillitsi matkustusintoa. Matkakuluja hänellä kertyi kahden vuoden -18 ja -19 aikana yhteensä liki 120 000 euroa (verkkouutiset.fi 2020). Toisinaan kyllä tuntuu, että tässä ajassa on ilmiöitä, mitä ei tavallisella arkijärjellä pysty edes käsittämään. Vaikka tämä kaikki herättää kurjia tuntemuksia, on tietenkin hyvä, että media nostaa ko. asioita julkisuuteen, ja mitähän onkaan vielä julkitulematta...? 

Matkan elämykset saattavat jäädä etänä osallistuessa vähäisemmäksi, mutta ilmastotalkoisiin on osallistuttava jokaisen, elämyshakuisimpienkin. Olen miettinyt aiemminkin, että useimmille saattaisi riittää esim. se (enintään?) yksi lomalento vuodessa. Saattaisi olla niinkin, että siitä yhdestä matkasta nauttisikin enemmän, kun harventaisi tiheää matkustamistaan milloin millekin kulmalle maapalloa. 

Kävin tällä viikolla talven jälkeen ensimmäistä kertaa viipyilevällä kävelyllä hautausmaallakin. Siellä mieleen tuntuu tulevan usein uusia näkökulmia, parhaimmillaan sotkuiset ajatukset selkiytyvät. Ajattelin erään suunilleen ikäiseni naisen sanoja, että  elämästä nauttiminen on tärkeintä ja siihen kuuluu myös jatkuva uusien elämyksien hakeminen ja kokeminen. Jotkut taas korostavat työn teon, kohtuullisuuden ja yksinkertaisemman elämän merkitystä. En lopulta sitten tiedä, mikä on se perimmäinen totuus tai jopa elämän tarkoitus tässäkin kohtaa 😶 Vielä monimutkaisemmaksi muuttuu, kun ajattelee, ettei kaikilla ole varaa eikä muitakaan mahdollisuuksia toteuttaa esimerkiksi eksoottisia kaukomatkoja. Kyynikko voisi todeta, että siinähän se tasaantuu: joku matkustaa työnantajansa piikkiin kuudellakymmenellä tonnilla vuodessa + yksityismatkat siihen päälle ja jotkut eivät lainkaan. Huoh 😰 Tympeältä tuntuu, mutta välillä näin. 

Kevätsade kovempikin – vanhan lumen surma, kohta rentukat tulevat...

Nyt korona-aikana on huomattu, että ihminen kyllä tottuu luonnonmukaisempaan elämään, oppii elämään säästäväisemmin ja karsii menojaan. Samalla tavalla siihen kai tottuu kuin on tottunut runsaaseen kuluttamiseenkin? Mediassa on ollut juttuja, että nyt eri yhteisöillä ja myös yksityisillä henkilöillä on säästynyt rahaa, joillakin reilusti. Toivottavasti ymmärrämme ja osaamme käyttää rahat viisaasti, kun kuluttaminen lähtee jälleen kasvuun 😒 Arkisimmillaan perusasioiden korostuminen näkyi n. vuoden takaisena vessapaperin ja makaronin hamstrauksena, laajemmin kotoilun trendikkyytenä ja mm. väljempiin oloihin (esim. kesämökeille) etätöihin hakeutumisena. Toivottavasti luonnonvarojen tuhlaajat havahtuvat korjaamaan toimintaansa heti, eikä vasta sitten, kun on se viimeinen pakko. Jotkut ovat sitä mieltä, että vastuu on yrityksillä ja eniten saastuttavilla mailla, itse en ajattele ihan niinkään. Vastuunsa on kaikilla. 

Siitä sainkin aasinsillan FB:n antamaan muistoon vuoden takaa. Asiantuntijat sanovat, että jos ihmiskunta ei pysty tekemään ilmastoratkaisuja, olemme pian entistä suurempien ongelmien edessä. Tiettävästi viimeisessä haastattelussaan (alkuvuodesta 2020) Kulttuuritoimitus-verkkojulkaisulle Pentti Linkola (1932–2020) kommentoi ajankohtaista koronaviruspandemiaa näin: ”Koronavirus voi hieman jarruttaa maapallon tuhoa, mutta kun se on saatu lannistettua, jatkuu sama elämäntapa  😥 Niin kauan kuin taloudellinen edistys ja kehitys ovat ihmisen keskeisiä tavoitteita, on maapallon pelastaminen menetetty”, Linkola sanoi tuossa viimeisessä haastattelussaan.

Keltakukat kukkivat Malmikadulla

Ikkunaluukun raoista virtaavia valonsäteitä ei enää muisteta sen jälkeen,
kun luukut on kokonaan avattu (Henry Thoreau).

Synttärikakkua pääsiäisen väreissä 😋

Lopuksi vielä hieman hiljattaisista synttäreistäni. Maaliskuun lopulla tuli jälleen uusi lukema mittariin. Syntymäpäiväni inspiroimana kyselin äidiltäni tarkemmin syntymäni ajoista. Äitini muisteli, että samana päivänä kun synnyin, oli samassa pienessä sairaalassa syntynyt kaikkiaan 19 lasta. Onkin todella suuri määrä! Ennen en suurin surminkaan sanonut tarkkaa ikääni, pitihän sitä olla olevinaan nuorempi, mutta nyt sillä ei ole enää väliä, luullaanhan minua toisinaan jo ikäistäni vanhemmaksikin 😎 Johtunee siitä(kin?), kun ei nyt eläkkeellä viitsi samalla tavalla laittaa itseään, mm. meikkaus ja kampaajakäynnit ovat todellakin harventuneet. Synnyin maaliskuun viimeisenä tiistaina v. 1955 klo 00.10 Lieksan sairaalan synnytysosastolla. Ko. sairaala (tai sen synnytysosasto?) oli otettu käyttöön syyskaudella v. 1954. Lapset olivat syntyneet sitä ennen kai kotona? Aloitin kuulemma tuon vuorokauden synnytys"ruuhkan", ja ko. vuorokauden viimeinen lapsi oli syntynyt klo 23.40. Äidilläni on iäkkääksi hyvinkin hyvä muisti, ja hän muisti senkin, että osasto oli ollut niin täynnä, että seurusteluhuoneessakin oli ollut neljä sänkyä, käytävällä kolme ja lopuissa seitsemässä kahden ja neljän hengen potilashuoneissa oli ollut lisävuoteita. Syntymästämme yhdeksän kuukautta taaksepäin oli juhannus, ja onhan se romanttista aikaa 😉 Olisipa kiinnostavaa tietää, ketä nuo muut samana päivänä samassa paikassa syntyneet ovat. Ikääntyessä historia on alkanut kiinnostaa muutenkin yhä enemmän, ja olisi kiinnostavaa tietää tuostakin.

Kevään ensimmäisen pyöräilylenkin 19.4 kruunasi jäätelö Ylisoutajan kioskilla 👍  Rannan ilma on ihmeen kevyttä hengittää 😍 

Päätän näihin jotenkin niin lohdullisiin sanoihin ”Kaikki on jatkuvassa muutoksen tilassa – mikään ei pysy samana, eikä mikään kestä loputtomiin. Lohdullista, eikö vain?” (Dalai-lama, Dalai-lama & Desmond Tutu Ilon kirja 2016).

Huhtikuun hopeaa ja hopeanharmaata ~ terveisiä Tuijalta 🌷🌸🌹🌺🌻🌼