Heinäkuun hellettä, kulttuuririentoja ja yhdessä tekemistä

Varjoisien lehtojen salaperäinen kaunotar varjolilja 💜

Eino Leinon päivää vietetään runoilija Eino Leinon syntymäpäivänä heinäkuun 6. päivänä. Se on ollut vuodesta 1992 vakiintunut liputuspäivä, jota vietetään runon ja suven päivänä. Aloite runon ja suven päivästä on peräisin Veikko Sinisalolta. (Wikipedia 2021.)  Tänä vuonna kävin Ilosaaressa seuraamassa Miihkali Arhippaisen patsaan kukitusta em. päivänä 6.7. Tilaisuuden järjesti Joensuun Kalevalaiset Naiset. Tässä päivityksessäni olen siteerannut Eino Leinon runoja sekä Heli Laaksosta ja Eila Kivikk'ahoa.  

Tämä kuva on alppiruusupuistikosta Vainonniemen huvilan risteyksen tienoilta.

Poikkeuksellisen kova hellekausi on jatkunut nyt jo pitkään. Tällaisilla helteillä ei jaksa tehdä oikein mitään, eikä onneksi ole pakkokaan. Jossain takaraivossa kuitenkin rummuttaa, että mattoja ja ikkunoita pitäisi pestä, lakkasuollekin tulisi rientää, mieluiten aamuyöstä kun on vielä viileämpää. Ne saavat kuitenkin odottaa ainakin tämän kohdalla. Hatun- ja peukunnosto teille, jotka jaksatte 👍

Pionit kukkivat upeasti Joensuun ev.lut. kirkon vierellä 

Nykyään (liittyneekö ikääntymiseen?) olen alkanut soveltaa yhä useammin "vie mennessäs tuo tullessas" -periaatetta, tai voisihan sen sanoa niinkin, että yksi tie monta asiaa. Harvoin viitsin edes esim. kaupungille lähteä vain yhden asian vuoksi (jos ei ole pakko mennä esim. apteekkiin), vaan koetan niputtaa samaan käyntiin useamman jutun. Myöhemmällä illalla, jos/kun päivällä on liian kuuma, olen yleensä tehnyt kävely- tai pyöräilylenkin. Selkä on oireillut pienenä kipuiluna ja kotona pitäisi kai jumppailla, ainakin venytellä, olipa kuinka lämmin tahansa 😓

Ruusupuiston ruusut kukkivat monivärisinä, joskin kuivuus ja kuumuus ehkä vaikutti kukoistukseen.

Laiskuus hyväksyttänee helleoloissa, sitä selittelee itselleen. On se vaan kumma, kun yhä näillä kymmenillä ja sairausdiagnoosin saaneenakin, jokin ääni pään sisällä käskee: tee työtä, suorita jotain! Moni kaltaiseni viiskytluvulla (tai aiemmin) syntynyt sanoo, että tuntuu kuin suorastaan se olemassaolonsa oikeutus pitäisi tienata työtä tekemällä niin kauan kuin elon päiviä riittää. Tässä iässä tätäkin asiaa huomaa pohtivansa ja etsivänsä jonkinlaisia selityksiä yhä enemmän. Loppujen lopuksi ei siihen sen kummempia selityksiä tarvita, kuin että sotien jälkeisessä jälleenrakentamisessa työ ja myös omillaan pärjääminen oli tietynlainen hyve, toisinaan jopa itsestään selvyys. Lapset kasvatettiin itse ja laitettiin myös mukaan kodin töihin heti, kun kynnelle kykeni. Oikeastaan tuntuu siltä, kuin kaikki olisivat tehneet silloin jotakin työtä koko ajan. Melkeinpä kadehdin heitä, jotka osaavat heittäytyä nauttimaan elämästä, ilman omantunnon pistosta tekemättömistä töistä tai velvoitteista.

Poltetun oranssin sävyiset ruskoliljat kukkivat noilla Punaisen talon seinustoilla, missä asutusta on ollut jo 1700-luvun alusta alkaen.

Huomaan että nykyään alkaa usein loppuiltapäivästä ja illasta helle väsyttää tavallista enemmänkin, mutta onneksi voin levätä. Iltapäivällä saattaa olla välillä jopa +45 astetta keittiön aurinkoisen puolen ikkunassa. Näihin keleihin on vain tottuminen. Tällaista ja kai pahempaakin tulevat kesät olemaan kiihtyvällä vauhdilla etenevän ilmastomuutoksen myötä. Sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen kasvaa, sanovat asiantuntijat. Tuuli olisi ihana ulkoillessa, paarmatkin pysyisivät loitolla. Viileällä ruohikolla olisi mukavaa makailla, mutta eipä voikaan, punkkeja on ollut tänä kesänä tavallista enemmän. Nahkassani ehti punkki majailla pari vuorokautta, mutta sitä punaista rengasta sen ympärille ei onneksi kehittynyt. Selvisin siis ilmeisesti pelkällä säikähdyksellä.

Tämä tekstiili on kudottu sillasta v. 1942 (kuva navettamuseosta Punaiselta talolta)

 

Ajattelin laittaa tähän heinäkuun blogiini tällä kertaa enemmän kuvia ja vähemmän tekstiä. Monet tässä olevat tekstiosat olen muokannut fb-päivityksistäni. Saamani palautteen mukaan vakituisissa lukijoissani on myös heitä, jotka eivät ole fb:ssä, joten haitanneekos tuo, jos samoja asioita tulee toistettua. Mietin yleensä jo hyvissä ajoin ennakkoon kulloistakin teemaani ja nyt tuntui, ettei oikein mitään erityistä ole mielessä – ei siis juuri muuta kuin h e l l e. Sitten aloin selata puhelimen kuvatiedostoa, ja valitsin sieltä kolmisenkymmentä viime viikkoina ottamaan kuvaa, pari kuvamuistoakin. Valitsin kuvat sillä ajatuksella, että niiden välittämänä on tullut jotain iloa tai innostuksen kipinää. Näitä asioita on värit, nyt esim. oranssin tai punaisen eri sävyt ja historia tietysti minulla on aina mukana eri muodoissaan. Tekstiä (ainakaan uutta asiaa?) ei tarvitse olla ainakaan niin paljon kuten kohdallani yleensä, kuvat puhukoot puolestaan 😊

Utran kesäteatterissa Anoppia katsomassa 6.7. Yhdessä nauraminen teki hyvää 👍

Käsityömyymälän peikot ja muut satuhahmot ihastuttivat tällä kertaa erityisesti – myymälässä oli kyllä niin paljon kaikkea kaunista 💗

Olen huomannut, että aiemmin vähäisinä pitämäni asiat tuntuvat nyt jotenkin merkityksellisemmiltä, johtuneeko korona-ajan opetuksista. Iloitsin eilen esim. kaupunkijuna-ajelusta, torilavan esityksistä, lauantaisin Vuonislahden kesätoreista jne. Kulttuuria ja erityisesti live-musiikkia on todellakin kaivannut pitkän koronaeristyksen jälkeen. On ollut nyt iso ilo päästä yhdessä toisten kanssa seuraamaan esim. kesäteatteria, laulamaan yhteislauluja ulkona ja ihan vaan tapaamaan tuttuja vaikka torikahvien merkeissä. Sain viime viikolla toisen koronarokotteen, joten siinä(kin) mielessä tuntuu nyt turvallisemmalta. 

Tervetuloa herkuttelemaan, toivottaa tämä tyylikäs daami kahvipannun kera 😋

Satuimme viime sunnuntaina Ahvenisen Punaiselle Talolle juuri 20-vuotisjuhlan alkaessa. Tuntuipa tosi hyvältä päästä sinne jälleen. Viime kesänähän se oli suljettuna. Saimme kuunnella harmonikkamusiikkia, juhlapuheen ja kuulimme myös talon historiasta. Lahtolan tila on perustettu jo 1600 - 1700-lukujen vaihteessa. Nykyinen asuinpaikka on perustettu 1800-luvun alussa. Hassilan talon omistaja oli Aadolf Juhonpoika Hassinen (s. 1893) ja hänen vaimonsa Eveliina (1914 - 1988) on ollut tilan viimeinen vakituinen asukas. Talo siirtyi Ahvenisen kyläyhdistyksen omistukseen v. 2014. 

Tuohitorvea soittava hahmo Punaisen talon pellon pientareella

Kulttuurinnälkäinen nautti myös museokäynnistä Punaisella talolla, erityisesti tuo sodan aikainen kasvivärjätty poltetun oranssin sävyinen sillavaate (ks. kuva edellä) herätti mielenkiintoni. Esittelytekstissä sanottiin, että tämä tekstiili on kudottu sillasta v. 1942. Sota-aikana oli kaupoissa myytävänä silla-paaleja. Silla piti karstata samoin kuin villa, että sitä pystyi kehräämään. Se oli varmasti kovan työn takana! Tämän tekstiilin langat on värjätty kasveilla. Siihen aikaan ei kaupasta värjäysaineita saanutkaan, esittelytekstissä todettiin. 

Emännät heinätöissä

Pois lähtiessämme ihailimme vielä veikeitä hahmoja heinäpellolla, tällekin haravoijalle sanoin vaistomaisesti "päivää", kun oli niin luonnollisen näköinen 😁

Ensin lypsetään, sitten siivilöidään ja siirretään tonkkaan...

Tämä Heli Laaksosen runo sopii hyvin helteiseen hetkeen (mittarissa juuri nyt auringon puolella +42) ja äskeiseen sähkökatkoonkin. Kaapelivaurion takia oli noin 4400 taloutta tässä keskikaupungilla vailla sähköä, ei kovin kauan, mutta tietoa ei ollut kestosta, ja monet sähköä vaativat puuhat olivat tietysti juuri "vaiheessa"... 😳

Lehm ja koiv

 Mää tahro olla lehm koivu al.

 

Mää en tahro olla luov.

Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.

Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.

Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.

Mää en tahro soitta Kelan tätil. 

Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.

 

Antakka mun olla lehm koivu al.

Viäkkä mun väsyne nahk kamarim permanol,

kakluni ette. (Heli Laaksonen.)

Mies, tonkka ja maitokärryt Punaisen talon pellolla 

Patsaan kukituksen yhteydessä 6.7 kuulimme kantelemusiikkia Mari Matveiselta. Ehdin kuunnella iki-ihanan ”Karjalan lapsia”. Pääsylippu oli ennakkoon hankittu samalle illalle Anoppi-kesäteatteriesitykseen. Mainiot näyttelijät, hersyvä huumori, hyvä taustabändi, kaunis miljöö ja aurinkoinen ilta kruunasivat päivän 🌻

Mari Matveinen esiintyi Ilosaaressa 6.7

Oli ihanaa saada jakaa yhdessä toisten kanssa Eino Leinon, runon ja suven päivää 💗 Oheistan tähän Eino Leinon runon, minkä yhdistän aina niin vahvasti kypsyvään kesään, että tunnen niitetyn ja kuivumaan nostetun timotein tuoksun ihmeen konkreettisena tässäkin hetkessä. 

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

(Eino Leino.)

Oranssi taide hehkui Enon Louhitalolla (kuvamuisto 13.7.2015)

Vuonislahden Itikanhiekalla järjestettiin sunnuntaina 4.7 Vuoniskylien mökkiläisten ja marttojen yhdessä organisoima lankojen värjäys. Luonnonkuituisia lankoja värjättiin lupiineista, sipulin kuorista, mataran juurista ja koivunlehdistä tuossa n. 30 asteen helteessä. Kuutisen tuntia kestänyt tapahtuma oli hiekkarantamaisemissa Pielisen rannalla, joten välillä pääsi viilentymään pulahtamalla järveen.

Langat kuivuivat nopeasti

Poltetun oranssin sävyt syntyivät mataran juurista. Padassa oleva vihreä värjäysliemi valmistettiin lupiinien lehdistä. 

Pielisen pintaa katsellessa ote Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta: 

"- - Ja ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? -
Sitä utua unhota et. - "

Padassa lupiininlehtiliemi

Oranssin ja punaisen sävyt toistuivat sarafaaneissa ja fereseissä museo-Hilman näyttelyssä. Näitä käyn joka kerta museossa käydessäni katsomassa. Katselen kiireettömästi yksityiskohtia; helminauhaa, pirtanauhoja, pitsejä, päärmeitä, päähineitä... En itse osaa juurikaan käsitöitä tehdä, mutta ihailen ja arvostan sitäkin enemmän 😍  

Perinneasut museo-Hilmassa

Nämä kaksi kuvaa ovat Pohjois-Karjalan museo Hilmasta, missä pääsin tällä kertaa Museo tutuksi -opastukseenkin. Siinä sai uusia vinkkejä mm. museon äänimaailmaan. Tässä ensimmäisessä kuvassa on Bomban talo ja ulkorakennukset. Viileäksi ilmastoiduissa Hilman tiloissa oli virkistävää kierrellä katselemassa ja pysähtyä välillä kuuntelemaan esim. loitsuja ja kantelemusiikkia 💖

Bomban talo ulkorakennuksineen

Antin ahventa en ole poikennut katsomaan pitkiin aikoihin, vaikka se tuossa lähellä onkin. Tänä kesänä olen korjannut tilanteen ja otin kuvankin. Olin alle kouluikäinen, kun näin Antin ahvenen ensimmäistä kertaa, ajankohta oli -60 luvun alkua. Se oli niin vahva kokemus, että muistan sen hyvinkin selvästi yhä.

Antin ahven -niminen pronssiveistos vuodelta 1949

Joensuun taidemuseon nettisivuilla sanotaan, että Antin ahven -niminen pronssiveistos suihkulähteineen pystytettiin Joensuun kaupungin 100-vuotisjuhlien kunniaksi. Teos paljastettiin Vapaudenpuistossa 7. heinäkuuta 1949, noin vuoden viiveellä kaupungin satavuotisjuhlista. Teoksen on tehnyt kuvanveistäjä Lauri Leppänen (1895–1977), ja sen ovat lahjoittaneet Joensuun kaupungille paikkakunnan seitsemän vanhinta liikeyritystä vuonna 1949. Paljastustilaisuudessa lahjoittajien puolesta puhuneen Eino J. Aron mukaan patsaan aihe on lähtöisin niin Joensuun asukkaiden kuin koko Pohjois-Karjalan väestönkin kalastusinnokkuudesta. (joensuuntaidemuseo.fi.)

Pieni kappeli Enon Heposärkän hautausmaalla

Kävimme kaverin kanssa Enossa mm. sukulaisten haudoilla. Aika tuntui pysähtyvän nuoruuden ystävän haudalla, joko siitä on 50 vuotta, kun tapasimme viimeksi, mietin. Hänen varhaisesta kuolemastaankin on jo 30 vuotta. Oheiset vaaleat rakennukset ovat Enosta Heposärkän hautausmaan läheisyydestä. Nettitietojen mukaan näiden rakennusten läheisyydessä oleva Heposärkän hautausmaan vanhin osa on otettu käyttöön v.1818. Wikipedian mukaan nimi Eno tulee muuten karjalan kielen sanasta eno, joka tarkoittaa joen keskikohtaa, jossa vesi virtaa voimakkaimmin.

Siunauskappeli Enon Heposärkän hautausmaalla

Rakkaat lähtevät,

jää tyhjä tila muistojen asua 

– Helena Anhava –

Lukemista helteille: Vuonislahden kesätorilla sain omakseni Heikki Turusen uusimman teoksen Timotein tuoksu

Timotei, sinä keinuva heinä
varrella ojan,
sinun luotasi vei
tie kerran tytön ja pojan,
timotei,
sinä keinuva heinä.

Kesäpäiviä näitä
ja puntarpäitä
katsellen
kylä mietti jo häitä
ja niitä ja näitä, mut tiesimme sen:
kesä päiviä vain, suvi teitä,
puntarpäitä.

Kova viikate päivät ne niitti
ja heinä vei,
ja se onneaan kiitti,
ken itsekin murtunut ei
timotei,
sinä keinuva heinä. (Eila Kivikk'aho.)

... ja kirjailijan omistuskirjoituksella tietenkin 😊

Kroppakin tarvitsee ravintoa ja kylmä salaatti kauden kasviksista maistuu helteellä 😋 

Kävin aiemmin kesällä myös "Henkien tarkkailijat" -näyttelyssä Joensuun Taidemuseo Onnissa. Camilla Vuorenmaan näyttelyn idea syntyi vuoden 2018 aikana, kun taiteilija tutustui spiritualistisen liikkeen historiaan. New Yorkissa ja muualla Yhdysvalloissa taiteilijaresidensseissä asuessaan hän haastatteli mm. meedioita. Haastateltujen äänet kuuluvat näyttelyn ääniteoksissa. Vaikuttavaa! Näyttelyn keskiössä on ihmisen tarve olla yhteydessä henkiolentoihin ja tuonpuoleiseen. 

"Henkien tarkkailijat" -näyttelyssä Joensuun Taidemuseo Onnissa

Taiteilija käsittelee teoksissaan vuorovaikutussuhteita, ihmisten ja eläinten eleitä ja ilmeitä sekä yksilön suhdetta yhteisöön. Historia ja nykyhetken ilmiöt nivoutuvat yhteen. Camilla Vuorenmaa (s.1979) nostaa esille erityisesti välittäjiä: spiritualisteja, meedioita ja henkimaalareita. Näyttely on esillä Joensuussa 6.5 - 29.8.2021.

Haastatellut puhuivat näyttelyssä englantia, ja heidän vastauksiaan oli suomennettu näyttelytilan seinille. Tämä seuraavassa kuvassa oleva sitaatti puhutteli itseäni erityisesti 💜

Muutamia kertoja olen pitkän elämäni varrella kokenut tässä tekstissä kuvattua. Kaikkea ei voi sanoin selittää tai kehomme aistein havaita 😎 

Lopuksi vielä kolme kuvaa Taitokorttelin kesänäyttelystä "Rakas ryijy". Olen käynyt siellä nyt jo kolme kertaa 👍 Näyttely avattiin 28.6 ja se on avoinna Taitokorttelin aitoissa 28.8.2021 saakka. Näyttelyn ovat yhdessä järjestäneet Pohjois-Karjalan Martat ry ja Taito Pohjois-Karjala ry. 

Liekki punainen -ryijyn (vasemmalla) ja Liekki sininen -ryijyn (sen vierellä) on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela v. 1900. Nämä ryijyt on kutonut villasta kiteeläinen Esa Takala. (Lähde: esittelytekstit ryijyjen vierellä.) 

Lähteet sanovat, että ryijyjen suosio suomalaiskotien sisustuksessa kasvattaa nykyisin suosiotaan. Ryijyt voivat olla keräilykohdekin. Uutena ilmiönä on suomalaisten kasvava kiinnostus väreihin. Pariisin maailmannäyttelyssä v. 1900 esitelty Akseli Gallen -Kallelan Liekki-ryijy vuodelta 1899 on ryijyihin liittyvässä sisustushistoriassa merkittävä virstanpylväs. Uustuotantona olleen Liekki-ryijyn vasarahinta huutokaupassa on ollut 2 700 e. Rohkea sisustaja asettaa ryijyn kotiinsa paraatipaikalle perinteisen taulun paikalle, sisustuslehti kannustaa. (Lähteenä käytin artikkelia ”Ryijyt palaamassa muotiin” Il Lifestyle keräily -lehti kesäkaudelta 2021.)

Mirjamin kukka -ryijyn suunnitteli A. W. Raitio 1940-luvulla. Ryijyn on tehnyt villasta Eila Puustinen os. Mononen Rääkkylän Kiesvaarassa n. v. 1951 - 1954, esittelytekstissä kerrotaan. 

Kävimme katsomassa ystäväni kanssa eilen mm. ryijynäyttelyn (montakohan kertaa vielä ehdinkään!) ja kuvasin siellä tällä kertaa ihastuttavan Mirjamin kukan ja mielestäni todella suloisen kasvivärjätyistä langoista valmistetun pikkuryijyn (kuva alla) . Tämän kauniin pienen ryijyn on suunnitellut Skade Florström. Ryijy on valmistettu heinävaaran Alavilla vuonna 2019. Malli on otettu vanhasta ryijystä (Katri Kontkanen).  

Skade Florströmin suunnittelema ryijy. 

 

Hehkeää heinäkuuta ja sopivasti sadetta luonnolle ja meille luontokappaleillekin 👍💧🌿🌸🍓

Kunnallisvaalien mietteitä, iloa kyläkaupasta ja tuntoja "en puoltakaan sun kivustas voi tietää" - elämän koko kirjo - -

Tässä heti kesäkuun alussa julkaisemassani blogissa on kunnallisvaaleihin liittyvää pohdintaa, iloa kyläkaupasta ja surumieltä laulun sanoja lainaten ”en puoltakaan sun kivustas voi tietää” – kuin elämän koko kirjo ❤

Keskikesällä valoisimpaan aikaan on jo aikoinaan vietetty säänjumala Ukon juhlaa. Kristinuskon myötä vanhat perinteet vähitellen muuttuivat, ja kesäkuun 24. päivä omistettiin Johannes Kastajalle. Juhlan nimi juhannus on nimen Johannes muunnelma. Ruotsista lainattu juhannuksen nimitys mittumaari on ollut käytössä laajalti suomen länsimurteissa. Juhannuksen viettoon on vanhastaan valmistauduttu huolellisesti. Pyykit on pesty, asumukset siivottu ja porraspieliin tuotu juhannuskoivuja tai koivunoksia. Myös taiat liittyvät juhannukseen. Niiden avulla on pyritty hankkimaan terveyttä, hyvää satoa ja karjaonnea sekä ennustamaan naimisiinmenoaikaa. Tuleva puolisokin on saattanut näkyä taikojen avulla. (kotus.fi.)

Autiotalon pihassa kukkii omenapuu

Kun aikaa on näinkin runsain mitoin, miettii näköjään tavallista tarkempaan sitäkin, ketä äänestäisi kuntavaaleissa. Otin avuksi ylen vaalikoneen ja mietin mielestäni aika tarkastikin antamiani vastauksia. Valinta monen hyvän ehdokkaan välillä oli nytkin aika hankalaa. Useammankin puolueen edustajat näköjään valikoituivat kärkeen, kuten vaalikoneissa niin usein ennenkin. Jakaumaa aiheuttanee sekin, että riippuu tietysti niin paljon siitäkin, mitä kysytään. Toki vaalikoneet antavat vain jonkinlaista suuntaa, mutta "tunnetasolla" saattaa jo yksikin (arvo?)valinta kallistaa ratkaisun toisen ehdokkaan puoleen -  kun on aikaa pohtia tarkemmin yksityiskohtiakin. Vaalikoneissa ”pakkaa saattaa sekoittaa” sekin, että painotin paitsi yhteiskunnan vastuuta myös henkilön omaa vastuuta itsestään ja perheestään. Tiiviisti ilmaisten kattavien palvelujen lisäksi myös työn tekemisen ja osallistumisen tärkeyttä. Vaikeaa kuvailla muuten kuin esimerkin kautta, aluksi jotenkin niin, että  toisinaan vähemmänkin houkutteleviin vaihtoehtoihin kannattaa tarttua mieluummin kuin olla tekemättä mitään. Se on selvää, että yhteiskunnan tulee tukea ja auttaa mm. sairauksien tmv. kohdatessa (siis ne tärkeät turvaverkot), ja tulisi tukea työikäisten kohdalla enemmän myös työkyvyn säilyttämistä ja kohentamistakin. Tärkeää olisi rohkaista tarttumaan vaikka tilapäisempäänkin työmahdollisuuteen. Olennaista on myös kiinnittää huomiota työolosuhteisiin, jotta väki jaksaa työskennellä. Tämän kertaisissa vaalitenteissä (tähän mennessä) tuon viimeksi mainitun puolesta on tainnut vain yksi pienen puolueen edustaja ottaa kantaa. Oikeastaan se oli yllättävääkin, että vain yksi otti kantaa 😳 

Voikukka - silmänruokaa ja vatsankin 😋

FB antoi muiston sanomalehti Karjalaisessa 13.4.2016 julkaistusta kolumnistani, ote siitä: "Miksi pitäisi käyttää viimeiset työvuotensa kovaan stressaamiseen tai sellaisten tehtävien parissa pinnistelemiseen, joita ei koe lainkaan omakseen? Hyödyllisintä olisi pohtia, mihin tässä vaiheessa keskityn, missä ovat terävimmät omat vahvuudet." Muistan saaneeni tuosta pikkukolumnistani yllättävänkin paljon palautetta, pääosin saman mielistä, mutta osin myös hyvinkin kriittistä. Kaikkein kriittisin kasvokkainen palaute taisi tulla eräältä juuri työpaikastaan irtisanotulta. Kaikki ei ole tietenkään mustavalkoista.  Eri elämäntilanteissa ajattelee eri tavalla, ehkä itsekin olisin suuttunut noista sanoista vastaavassa tilanteessa, vaikeaa tietää. Ihanteellista olisi, jos esim. hiljainen tieto ja muu kokemus hyödynnettäisiin paljon nykyistä paremmin, ja samalla kevennettäisiin tekijän kokonaiskuormaa niin, ettei hän uuvu tai jopa sairastu työtaakkansa alla. Näitä työelämässä jaksamisen tukitoimia on tietenkin muitakin; monet työhyvinvointitoimet, hyvä ja osaava johtaminen jne. Siitä riittää/-isi aihetta moneen muuhunkin yhteyteen.

Mesikat ja metsämansikat ja monet muutkin marjat kukkivat nyt runsaina

Muun muassa tiedotusvälineistä kuulee ja saa lukea, että esim. rakennus- tai siivoustöihin voi olla vaikeaa saada työntekijöitä. Toinen ala missä on työvoimapulaa, on esim. marjatilat ja muut vastaavat. Erityisesti kausityöntekijöistä on siellä pulaa. Samaan aikaan väkeä voi olla silläkin paikkakunnalla työttömänä. Työn vastaanottamisen tulisi olla houkuttelevaa silloinkin, vaikka se työ ei tarkalleen vastaisi omaa koulutusta tai ei muulla tavoin tuntuisi läheisimmältä. Tuo tilannehan voi olla väliaikainen, ja se omaa koulutusta tai kiinnostusta vastaava työpaikka voi löytyä myöhemmin. Työnantajat uskoakseni arvostavat, jos hakijan CV:ssä on mitä vain työtä. Vamman tai sairauden vuoksi vajaatyökykyisillä tulisi olla omat polkunsa työllistyä. On puhuttu kansalaispalkastakin ja erilaisten taloudellisten tukien lisäämisestä (en tarkoita koronatukia). Tärkeää on kuitenkin miettiä sitäkin, kuinka paljon yhteiskunnan kantokyky kestää - ainakin pidemmällä tähtäimellä. Omasta syvään juurtuneesta ajattelustaan ei näköjään pääse minnekään, kun on tottunut ajattelemaan, että suu säkkiä myöten.

Kesäkuussa kukkii moni valkoinenkin - syreeni, pihlaja, metsätähti jne...

Eräs mustalla huumorilla sävytetty sarjakuva oli kerran FB:ssä, siinä kuvattiin tilannetta, jossa lapsi sai koulussa huonoja arvosanoja ja teki kolttosia. Siinä sanottiin, että ennen vanhaan katse suunnattiin vastaavassa tilanteessa vanhempiin ja heidän kasvatusvastuuseensa, nyt syyttävä sormi sojotti kohti opettajaa ja kuvatekstissä moitittiin ankarin äänenpainoin, että sinä et ole osannut kasvattaa lastamme! Tämä mielikuva toimii aasinsiltana siihen, että lastenkasvatusvastuun tulisi olla vanhemmilla silloin, jos terveydellistä estettä siihen ei ole, tai ei ole ongelmia elämänhallinnan kanssa (esim. päihteet). Kuulun siihen joukkoon, joka ei esim. pidä kodin ulkopuolista varhaiskasvatusta ainoana hyvänä vaihtoehtona ainakaan pienimpien lasten kohdalla. Joissakin kohtaa se voi olla paras vaihtoehto, mutta onko aina ja kaikkialla? Joskus isä tai äiti voi haluta hoitaa lastaan muutaman vuoden kotona. Jos hänellä ei ole silloin työ- tai opiskelupaikkaa, oman lapsen hoito ja kasvatus voisi olla hyvinkin luonnollista.

Seuraavankin muiston FB antoi. Olen näköjään pohdiskellut näitä useampana eri vaalikautena ilmeisesti sopivaa äänestettävää miettiessäni. Taidanpa allekirjoittaa nämä edelleenkin niin valtakunnallisien kuin kunnallisienkin vaalien yhteyksissä:

🌸 luonto- ja ympäristöarvot aina tärkeitä

🌸 julkisen terveyden- ja sairaanhoidon kattavana ja laadukkaana pitäminen. Tasapuolisuus / yhdenvertaisuus tärkeää tässäkin!

🌸 hyvä ja riittävä hoiva elämän ehtoolla

🌸 omaishoitajien työn suurempi arvostus ja heidän työnsä tukeminen

🌸 tarjotun työn vastaanottamisen kynnyksen madaltaminen. Myös osa-aikaisen työn tekemisen tulisi olla työhön kykenevälle kannattavampaa kuin avustukset/tuet

🌸 koko maassa tulisi olla elämisen edellytykset; mm. julkisen liikenteen säilyttäminen syrjemmässäkin.

Vanha perenna, kevätvuohenjuuri, kukkii pihassamme ensimmäisenä 💛

Kun edellä olevaa koostetta katsoo, ei ole kai ihme, että vaalikone antoi kärkeen useamman puolueen ehdokkaita 😉 Aina tärkeiden arvojen oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus lisäksi myös työ on tärkeää. Mielenkiintoni herätti tällä kertaa ehdokas, joka painotti kuntouttavaa työtoimintaa (tavoite kohenevassa työkyvyssä), siis polkua työkykyisyyteen, vaikka osa-aikaisena, ainakin aluksi. Hän painotti työn merkitystä laajemminkin, ei vain rahan ja verotulojen vuoksi, vaan mm. yksilön itsetunnon kannalta. On tärkeää voida kokea itsensä osalliseksi yhteiskunnassa. Toisaalta pitkä työelämän ulkopuolella olo voi passivoida kenet vain. Myös masennusta tai muita terveydellisiä ongelmia voi tulla, jos pitkäksi aikaa joutuu erilleen muusta yhteiskunnasta. Työelämään hakeutumisen kynnys voi kasvaa kasvamistaan, kun aikaa kuluu. Tällöin tarvitaan mm. juuri tuota kuntouttavaa työtoimintaa, jotta pääsee jälleen osalliseksi yhteiskunnassa.  

Joidenkin varttuneempien kanssa jutellessa on tullut esille, ettemme olisi silloin työikäisenä ja terveinä kieltäytyneet tarjotusta työstä, oli se sitten mitä vain. Vaikka kausitöitä pelloilla tai metsissä, siivoustyötä tai mitä vain kunniallista työtä, vaikka se ei juuri omaa koulutusta olisi vastannutkaan. Saattaa toki olla, että ennen on ollut nykyistä paremmin esim. tilapäistöitä. Muistan kuitenkin mm. 90-luvun alun, jolloin lama vei työpaikat. En päässyt tuolloin opiskeluaikanani esim. kirjastoon tai toimistoon kesätöihin, mihin olisin halunnut. Sain sitten tilapäisen pestin teollisuusalueelle, missä siivosin pihoja. Silloin jaksoi niinkin fyysistä työtä. Moni on sitä mieltä, että myös nykyisin osa-aikaisen työn vastaanottamisen tulisi olla kannattavaa ilman, että kokonaistulo on sen jälkeen vähemmän kuin tuet. 

Poimulehdet - luonnon tarjoamaa salaattiainesta

Olen nyt vain ihaillut kevätkesää ja poiminut päivittäin ruokaani villiyrttejä, lähinnä vuohenputkea, voikukkaa, poimulehteä. Niitä ei tarvitse sen kummemmin käsitellä. Nokkonen vaatii jo ryöppäyksen, enkö viitsi tehdä sitäkään… 😏 Koetan nykyelämässäni vältellä stressiä, kiirettä yms. niin huolellisesti kuin se vain suinkin omassa varassani on. Eläkeläisen elämään on oikein pitänyt opetella, ainakaan kohdallani se ei käynyt hetkessä. Tiettyä herkkyyttä stressaamiseen ja kuin automaattisesti siitä seuraavia univaikeuksia varmaankin koen koko lopun elämääni. Siitä ei ilmeisesti pääse yli eikä ympäri. Ajatteluaan ei kuitenkaan näemmä pysty pysäyttämään, ja siitä poiki mm. nämäkin ajatukset tällä kertaa. 

Kun luin tuon edellä olevan vaalipohdintoihin liittyvän tekstini, alkoi tuntua, että pitää jotenkin perustella. Kovin lyhyesti sitä ei voi perustella, mutta yritän. Kuulun siihen lähes 7-kymppisten sukupolveen, jolle tähdennettiin jo lapsuudessa työnteon merkitystä, vastuun kantamista ja ahkeruutta - äärimmillään jopa oman terveytensä kustannuksella. En väitä, että tämä on välttämättä aina ihanteellisinta, mutta näin se elämä on vain mennyt. Luultavasti olisin jatkanut osa-aikatöitä vielä tuon 45 vuoden ansiotyöurani jälkeenkin, ellei terveys olisi asettanut omia reunaehtojaan. Nykyaika on toisenlaista, ja on selvääkin, että ajassa kaikki muuttuu. Ehkä tänä päivänä painotetaan enemmän elämyksiä, elämästä nauttimista ja vapaa-ajan aktiviteetteja. Silloin ennen työ oli aina ykkösenä.

Riippumatto Itikanhiekan rannalla Vuonislahdessa 30.5. Pohjois-Karjalan Martat, VisitKarelia ja joensuulainen Nuorisoverstas ovat yhteistyössä keränneet ja tuunanneet riippumattoja yhteiseksi iloksemme 💙

Työtä ja verotuloja tarvitaan kuitenkin yhä edelleen, yhteiskunta ei pyöri muuten. Radiossa ja maakuntalehdessä on ollut tiedotteita, että tällä tienoolla on mm. todella suuri lääkäripula jne. Tarvitaan siis työtä ja tekijöitä, koulutettuja ammattilaisia ja rahoitusta. Terveydenhoito onkin jo oma juttunsa, paljon  laajempikin. Moni kunnallisvaaliehdokas on ottanut tämän agendalleen, mikä on tietenkin erittäin hyvä. Varmasti meistä useimpia julkinen terveyden- ja sairaanhoito koskettaa jossain vaiheessa tavalla tai toisella. Olen kuullut, että joissakin kunnissa maakunnassamme kaikki terveyspalvelut toimivat loistavasti, ja se on tietenkin hienoa. Lääkärille ja mm. hammaslääkärille pääsee kuulemma hyvin. Niin sen pitää ollakin, ja samaa toki toivoisi kaikille. Eräs ystäväni sanoi, että pitää vain koettaa pysyä mahdollisimman terveenä ja hoitaa itseään mm. terveillä elämäntavoilla niin hyvin kuin vain osaa ja voi. Kohdallanikin koetan panostaa itsehoitoon niin hyvin (ja kai jopa pikkutarkasti?) kuin vain osaan ja kykenen. Osa itsehoitoa on sekin, että koetan pitää painoani kurissa, harrastan liikuntaa, yritän katsoa mitä suuhuni laitan jne. Mihinkään täydellisyyteen en pääse, kesään kuuluu ainakin jäätelö ja grillimakkarakin silloin tällöin 😎  Kaikki ei tietenkään ole omassa kädessä, ja jos terveyteni tästä romahtaa, voi ajatella niin, että ainakin yritin kaikkeni. Ja kumppani tuki kaikin tavoin 👍 

Vaaleihin vielä mennäkseni, äänestin jo heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä kirjastolla. Mukaan ei tarvinnut muita asiakirjoja kuin henkilöllisyystodistuksen. Ennakkoäänestys näkyy jatkuvan vielä viikon ajan eli 8.6 saakka, ja varsinainen vaalipäivä on 13.6. Jokin "sisään kirjoitettu sääntö" on itselläni aina ollut, että ei pidä jäädä ainakaan nukkuvien puolueeseen. Luulen, että jos jonain päivänä menen niin huonoon kuntoon, etten pääse äänestämään kodin ulkopuolella, pyydän kotiäänestyksen. Kannustan kaikkia käyttämään ääntä 👍

Sitten toiseen aiheeseen, ilahduttavaan yrittäjyyteen liittyvään. Vuonislahden kyläkoululle avattiin toukokuun puolivälissä viikon jokaisena päivänä palveleva Wanhan Koulun Puoti. On aihetta iloon – tienoon elinvoima lisääntyy. Kauniisti remontoidulla vanhalla koululla on nyt kauppa, puoti, kahvila, antikvariaatti, Postin noutopiste ja lääkekaappi. Kahvilasta saa suolaisia ja makeita leivonnaisia + jäätelöä; kaupasta peruselintarvikkeita, tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, juomia monipuolisesti ja paistopisteessä uunituoretta leipääkin. Lisäksi puodissa on lahjatavaroita ja käsitöitä monenlaiseen tarpeeseen. Parhainta menestystä toivotamme yrittäjäperheelle 💕

Kannatetaan oman kylän kauppaa 👍

Referoin tähän hieman kyläkoulun historiaa Vuonis.netin sivuilta: Vuonislahden koulun historia alkoi jo vuodesta 1873, jolloin Pielisen rantakylän lapsia vietiin Lieksan kirkonkylän kouluun oppia saamaan. Sittemmin kontiolahtelainen maallikkosaarnaajan Juho Puhakka piti lapsille koulua Matti Ryynäsen omistamassa Kotalahden pirtissä, missä opiskeltiin ainakin kristinoppia, laskentoa ja hengellisiä lauluja. Tämän jälkeen alettiin puuhata kylälle omaa kansakoulua. Hankkeen sieluna oli herastuomari Kirkkolan Adam Turunen (1828 - 1898). Hänen apulaisenaan ja myöhemmin hankkeen johtajana toimi Kuivalan isäntä Lauri Kuivalainen (1840 - 1909). Vuoden 1891 tienoilla koulun paikaksi valikoitui Leppälän ja Herranniemen välinen havupuita kasvava särkkä. Vuonna 1939 koulurakennukseen valmistui lisäsiipi. Siihen rakennettiin yhdistetty alaluokka ja veistosali, sekä koulukeittiö, josta oli sisäänkäynti ulos ja kellariin ja oli myös alakoulunopettajan asunto. Vuonna 1985 koulussa tehtiin täydellinen peruskorjaus. Opettajan asunto otettiin silloin koulun käyttöön, luokkajärjestystä muutettiin ja rakennettiin WC ja sosiaaliset tilat. (vuonis.net.)

Vuonislahden koulun historia alkoi jo vuodesta 1873. Hienoa että se sai nyt kahvilan ja puodin myötä uuden elämän 👍

Lopuksi vielä kolmanteen, kokonaan erilaiseen aiheeseen. Kirjoitan tästä aiheesta aiheesta empien, arasti. Sanat tuntuvat kuitenkin pyrkivän ulos kohdallani luontaisella tavalla, kirjoittamalla. Tähän liittyen on ollut surullinen olo nämä nyt kuluneet viikot. Unetkin ovat olleet huonommat. Nukkuessani olen nähnyt outoja unia, kuin etsisi vastausta vaikeaan kysymykseen. Sitten kun herään ja nukahdan jälleen, vastauksen etsiminen jatkuu toisenlaisena unena, melkein kuin painajaisena. Keskustelut kanssakulkijoiden kesken ovat olleet hyväksi. Alentuvat hymähtelyt herkistelystä tuntuvat hyisiltä, ja ne pyrkii sivuuttamaan. Vähättely tai ylimielisyys voi ottaa herkemmän voimille, sitä eivät voimiensa tunnossa olevat tule ajatelleeksikaan. Joku voi murtua sellaisesta, mikä saa muissa aikaan vain olan kohautuksia tai vähätteleviä hymähtelyjä. Pitkään jatkunut korona-aikakin eristäytymisineen voi olla se oljenkorsi, mikä katkaisee selän herkkyydessäänkin pitkään jaksaneelta. Näennäisen sosiaalisuuden takana voi olla toisinaan syvää yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, toivottomuuttakin.

Pielisjoen sumuista näkymää

Olen puhunut kuluneen vuoden aikana - monen muun lailla - puhelimessa enemmän kuin koskaan, somesta puhumattakaan. Viikoittaisista maratonpuheluista on tullut kuin vakiokäytäntöä. Olisin kuitenkin voinut soittaa tai lähettää senkin lähettämättä jääneen viestin ja kysyä: mitä sinulle kuuluu. Ennen korona-aikaa nähdessämme ehdin sentään kiittää.

Luonto on nyt kauneimmillaan. Sateen ja lämmön myötä vihreys tuntuu kuin hetkessä lehahtaneen kaikkialle. Istutin jo osan kesäkukista ja ihailin mäntyjen juurelle nousseita narsisseja ja sinililjoja, ja tällä hetkellä voi katsella jo mitä moninaisimpia luonnonkukkia. Kohta kukkivat pihlaja ja syreenikin. Kukista ja kaikesta kauniista pitävä olisi nauttinut tästä vuodenajasta. 

Vastarantaa ei näy 

Kirjoitin fb:iin toukokuun puolivälissä, että istuin illalla rannalla keinussa ja katselin järvelle. Iltaruskon värit ja luonnon vihreys rauhoittivat. Mieleen tuli Raakel Liehun sanat:

"Varjoniko osasi tien tälle valoa vapisevalle rannalle? Kerran kahlaat rannalle, ja aurinko loistaa lävitsesi. Hämmästyt. Ruumiisi seinä on joka puolelta poissa.” (Raakel Liehu 2008.) 

Jokin asia, kenties pienikin, voi olla se viimeinen pisara, tai se korsi, mikä saa henkisen selän katkeamaan. Toisinaan jäljelle jää kirje, toisinaan ei mitään. Jää vain kysymyksiä. Herkimmät särkyvät tehokkuutta ja alituista kiirettä korostavassa kulttuurissa. Kovemmat pärjäävät, osa jää jalkoihin 💔 Kun muistelee elämää taaksepäin, nuo herkimmät ja itsekin elämän rankkoja osumia saaneet auttoivat eniten. He eivät kääntäneet selkäänsä esim. siinä pelossa, että jospa itse joudun huonoon valoon, jos autan. Avusta on jäänyt kiitolliset muistot. Olen itsekin ollut lähellä murtumista vaikeina hetkinä. Nyt jotkin yksityiskohdat noista ajoista tuntuvat mitättömiltä, silloin eivät tuntuneet.

Varjon takana suopursut - lempituoksuni kukinnot

Olen miettinyt ja lääkärienkin kanssa jutellut, oliko tietyllä tapahtumaketjulla (stresseineen ja unettomuuksineen) yhteyttä sydänsairauteni puhkeamiseen. Olen kirjoittanut täällä aiemminkin, että lääkärit ottivat esille takotsubon, särkyneen sydämen oireyhtymän. Nyt sairauteni on tasapainossa mm. tarkan itsehoidon ja päivittäin käytettävien lääkkeiden avulla. Kokemukseni kautta pystyn jollakin vaikeasti sanoin kuvailtavalla tavalla ymmärtämään sitä umpikujaan joutumisen tunnettakin. Ehkä senkin vuoksi olen sanonut yhä edelleen tilaisuuksien tullen, että jos kokee esim. työpaikkakiusaamista, siihen ei saa jäädä ainakaan pitkäksi aikaa, vaan tulee reagoida nopeasti, ja hankkiutua eroon vaikka irtisanoutumalla, jos mikään muu ei auta. Itselläni on ollut taipumusta viivytellä liikaa. Useimmiten kuitenkin löytyy jokin vaihtoehto. Jokaiselle soisi sen, että joukossa olisi hän tai heitä, jotka auttavat.

On onni jos on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa asioita, ja muistelen erityisellä lämmöllä ja kiitollisuudella heitä ja myös häntä, joka ei enää jaksanut. Toisiaan tukeva ja arvostava ilmapiiri on monessa mielessä tärkeää. Kohdallani on ollut onnea siinä, että on ollut mahdollisuus puhua ystävien kanssa. Kiitos myös tätä kautta tuesta vaikeina aikoina. Tiedän lähimpien lukevan tätäkin. Olen huomannut, kuinka suuri merkitys myös ystävien ja muiden läheisten kiittämisellä on. Onneksi ehdin kiittää häntä avusta niinä onnettomina aikoina. Sydämen sivistystä omaava antoi apuaan, vaikka oli niin monta muuta tehtävää silläkin hetkellä ❤

Iltaruskon tummia sävyjä

Kun tulee se syvin ja toivottomin umpikujaan joutumisen tunne, ei ehkä enää pysty puhumaan lähimmilleenkään herkimmistä tunnoistaan, ei edes sille kaikkein rakkaimmallekaan 💔 Tietyllä tavalla sitä kai itsekin prosessoi/käsittelee tiettyjä asioita yhä uudelleen vielä pitkien aikojen jälkeenkin. Olen monta kertaa miettinyt, kuinka kauan kestääkään päästä yli tietyistä nöyryyttäviksi kokemistaan tapahtumista. Ne ovat pureutuneet jonnekin niin syvälle tunnemuistiin, että tulevat yhä uniin ja valveilla ajatuksiin. Jos jotain myönteistä koettaa löytää, toivoo ainakin, että viimeistään nyt kiinnitettäisiin enemmän huomiota asioihin, jotka on ehkä ohitettu ja vaiettu. Eivät ne helppoja tai suoraviivaisia olekaan. Jos ne helppoja olisivat, kaipa ne olisi jo ratkaistu. Joskus vasta suuri, odottamaton ja ennakoimaton tragedia herättää ajattelemaan, miettimään muutosta. Tuo kaikki voi olla monen tekijän summaa; osaltaan ja arkisimmillaan tässä ajassa pitkään kestäneet koronarajoituksetkin voivat vaikuttaa. Asioita ei ole voinut suunnitella kuin pienen pätkän kerrallaan. Kukaan ei ole tiennyt, kuinka kauan tätä jatkuu. 

Ihmistä pitäisi kuitenkin voida auttaa ja tukea, tarjota keskusteluapua ja kuntoutustakin. Yhtä helppoa ratkaisua ei ole.  Lähimpien tuntoja ei pysty kuvittelemaankaan 💔 Itselleenkin sitä sanoo, että olisi voinut soittaa ja kysellä kuulumisia, ja sitten katuu, kun ei soittanut. Ei sitä aina sen ihmeellisempää asiaa tarvitsisi olla. Voi jutella niitä näitä, arkisia juttuja, havaintoja kesän tulosta, luonnon ilmiöistä. Joskus näennäisen pienellä teolla tai toisen huomaamisella voi olla suuri merkitys ratkaisevina hetkinä.

Ensikukkija Pielisen rannalla 

Hyvää laulajaa muistellessa mieleen on noussut nyt monta kertaa tämä Juha Tapion laulu ”Kelpaat kelle vaan”:

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
Hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

(Lähde: Musixmatch, lauluntekijä: Juha Tapio.)

Hyvää kesää 💗

Elämää, kuolemaa ja korona-ajassa opittua

Vuonislahden vappuun tuli 2021 uusi perinne: päällään seisovan orjan (viittaus Simpauttajaan) lakittaminen kylän käsityöpajassa valmistetulla Hankkijan lippiksellä (hatun koko 127) 😄

VAPPU on kevään loppupuolen juhlapäivä, kansainvälinen työväen juhlapäivä. Suomessa vapunpäivää aattoineen vietetään työväen ja ylioppilaiden juhlana. Vuodesta 1979 lähtien vappu on ollut Suomessa virallinen liputuspäivä, suomalaisen työn päivä. (Wikipedia 2021.) Vappu tulee käki kainalossa, pääskynen pivon pohjassa, sanottiin ennen. Toukokuun ensimmäinen päivä on kirkollisesti pyhitetty englantilaissyntyiselle nunnalle, pyhimyskuningas Rikhardin tyttärelle Walburgalle (suomalaisittain Valpurille tai Vapulle). Hän levitti keskiajalla kristinuskoa Saksassa ja perusti Heidenheimin luostarin. Nykyvappuun kuuluvat karnevaalitavarat kuten vappuhuiskat, serpentiinit ja ilmapallot. Vappupöytään laitetaan tippaleivät, munkit, nakit ja perunasalaatti ja tietenkin sima. Sima on kielessämme vanhastaan merkinnyt ’hunajaa’ tai ’mettä’. ’Juoman’ merkityksen sana sima on saanut Kalevalassa. (kotus.fi.)

Kelvän joen kuohuja äitienpäivänä 2021

HELATORSTAI (myös 'Kristuksen taivaaseenastumisen päivä') on vuotuinen kristillinen juhla, jota vietetään neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä Jeesuksen taivaaseenastumisen muistoksi (tänä vuonna 13.5). Taivaaseenastumisesta kerrotaan Apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa sekä lyhyesti myös Markuksen ja Luukkaan evankeliumien lopussa. Sana helatorstai on saatu muinaisruotsin sanasta helghathorsdagh, joka merkitsee pyhää torstaita. (Wikipedia 2021.) Helatorstain liturginen väri on valkoinen. Pääsiäisen juhlakausi päättyy helatorstain aattona. (oph.fi.)

Muita toukokuun merkkipäiviä ovat 8.5 vietetty lapsettomien lauantai ja toukokuun toinen sunnuntai 9.5 äitienpäivä. Kirjoitin 8.5 fb:ssä:

Hyvää lapsettomien lauantaita ja huomista äitienpäivää kaikille, joilla on äiti, jotka ovat itse äitejä, isoäitejä tai isoisoäitejä. Äitiys ja isoäitiys ovat muuttaneet muotoaan ajassa paljonkin. Enää biologinen side ei ehkä ole se kaikkein tärkein; rakkaus, välittäminen ja kuten joku hyvin sanoi, äidillinen asenne on olennaista. Elämää kokeneemmilta lapsi saa neuvoja, tietoa ja moraalisia arvoja - parhaimmillaan rakkauttakin, ja lisäksi varttuneemmat voivat toimia lapselle roolimalleina. Nämä sanat painoin aikoinaan mieleeni sosiaalialan opiskelijan opinnäytetyöstä 💗 Työssä käsiteltiin monimuotoisia perheyhteisöjä ja mm. isovanhemmuutta. Eräs äiti kertoi, että heidän uusperhesuvussaan hänen lapsellaan on kahdeksan isovanhempaa ja useita reippaita isoisoäitejä ja -isiä. Jollakulla toisella lapsella taas ei ole sitä yhtäkään, ei ole ehkä läsnä olevia vanhempiakaan. Mieleen tulee ne paljon siteeratut presidentin puolison sanat: "Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa" (Sylvi Kekkonen, Kiteitä 1949, s. 17). Hyvää tulevaa sunnuntaita kaikille lapsen tietä tasoittaneille 💓

Valkovuokot äitini kutomalla matolla.

Juhlapäivistä muihin viime viikkojen tunnelmiin. Olen lukenut viime aikoina useita artikkeleja ja haastatteluja mm. hiljattain edesmenneestä Matti ”Fredi” Siitosesta (1942 – 2021). Eräässä niistä oli hänen tyttärensä Hanna-Riikan (1970–2018) sanat: ”Tämä elämä on koulutuskeikka. Uskon, että tulemme tänne uudelleen.” Uskon itsekin jonkinlaiseen uuteen tulemiseen – mitä se sitten onkaan, siitä on vain hennot ajatukset. Uskon jonkinlaiseen karman lakiin, eli siinä seuraavassa olomuodossa joutuisi jollain tapaa kohtaamaan ne oppiläksyt uudelleen, mitä nyt on jäänyt oppimatta. Joku kaveri sanoi jo nuoruudessa näistä asioista jutellessamme, että millä todistat, että jotain olisi vielä kuoleman jälkeen. Vastasin, että millä sinä todistat, ettei mitään ole. Taisi päättyä tasapeliin tuokin väittely. Mutta vakavammin puhuen, kukaan ei voi tietää, mitä silloin on, tai onko yhtään mitään. Uskon kuitenkin, että henki tai sielu siirtyy jonnekin toiselle tasolle, toiseen ulottuvuuteen sen jälkeen, kun tämä maallinen kehomme kuolee. 

Nyt korona-aikana on tullut puhuttua erityisen paljon puhelimessa tai kirjoitettua sähköpostia tai meseviestejä. Kirjoitin eräässäkin viestissä ystävälle, että tämä sydänsairaus on vaikuttanut jotenkin niin, että kuolema on tullut kuin lähemmäksi. Sitä on vaikeaa kuvailla tarkasti. Alussa ajatus kuolemasta pelotti, välillä jopa ahdisti, mutta nyt tuntuu kuin se olisi jokin tummasävyinen "kaveri", mikä kulkee olkapäällä mukana, ja muistuttaa (nyt kuitenkin jo enemmän lempeästi) elämän rajallisuudesta.  Kuolemistani en ole kuitenkaan viime aikoina juurikaan pohtinut. Kuolemaa ylipäätään olen miettinyt enemmänkin. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, voin tätä nykyä sydänlääkkeiden tuella hyvin. Mennessä näkee, miten on tulevaisuudessa. Sen tiedän, että ko. diagnoosi vaikuttaa ainakin nykytutkimuksen mukaan lyhentävästi elämäni pituuteen. En kuitenkaan halua tietää, kuinka paljon. Diagnoosin saatuani kylläkin kyselin lääkäreiltä ennusteista varsin paljonkin, kai liikaakin. Kun oli kulunut noin vuosi diagnoosista, aloin ajatella, että tärkeintä on pyrkiä elämään samanlaista elämää kuin ennenkin – tietysti terveelliset elämäntavat entistä tarkemmin huomioiden. Niissä onkin välillä suorastaan pilkuntarkkaa säätöä, kuten viime päivityksessäni kirjoitin 😉

Aurinkoinen aamu Pielisen rannalla 9.5.2021

Kuolemasta pitäisi puhua avoimemmin, yhtä luonnollinen asia se on kuin syntymäkin. Asiantuntijat sanovat, että kuolemaa pitäisi ajatella silloin, kun on enemmän voimissaan, ja sitten kun kuolema lähestyy, voisi ajatella elämää. Mielestäni se on hyvin sanottu. Tommy Hellsten sanoi eräässä haastattelussa vaimonsa kuoleman jälkeen, että elämän ja kuoleman välissä on vain ohut harso, ei mitään paksua betoniseinää. Hän mainitsi uskovansa, että kuolleet ovat lähellämme kuolemansa jälkeen jonkin aikaa, kunnes siirtyvät jonnekin kauemmaksi – sinne tuntemattomaan. Hellsten sanoi em. haastattelussaan myös, että tulisi miettiä sitäkin, onko elämää ENNEN kuolemaa. Noita sanoja voisi kyllä pohtia tarkemminkin.

Älä koskaan kasva niin isoksi,
ettetkö voisi esittää kysymyksiä,
älä koskaan tiedä niin paljon,
ettetkö voisi oppia jotain uutta (Og Mandino).

Itikanhiekan rantaa vappuna 2021

Edellä olevan mietelmän sanat johdattavat oppimiseen, ihmettelemiseen, mitä kaikkea onkaan tässä ajassa.  Nyt kun ollut reilusti aikaa mietiskellä yhtä ja toista, huomaa katsovansa entistä enemmän elämää myös niin eteen- kuin varsinkin taakse päin. FB:n antamat muistot vuosilta ennen koronaa tuovat kontrastia tähän aikaan. Niiden myötä katse on suuntautunut erityisesti nyt korona-karanteenin aikaan enemmän taaksepäin, muistoihin. Muutos elämänmenossa tuntuu olevan yllättävänkin suurta näin lyhyessä ajassa. Nähtäväksi jää, kuinka kauan muutos kestää, todennäköisesti kaikki ei kuitenkaan tuota pikaa palaa siihen menoon, mitä elettiin vielä esim. kolme vuotta sitten. Korona on ollut eräänlainen pakollinen pysähdys vauhtiin ja nousukiitoon. Moni on todennut, että jo pitkään meno on ollutkin sellaista, että koko ajan pitää olla enemmän ja enemmän, ja yhä ihmeellisempää, talouskasvun on edettävä vauhdilla. 

Tämä aika on nyt pysäyttänyt miettimään sitäkin, mikä on elämässä todella tärkeää. Jos mahdollisimman konkreettisen esimerkin kuluneesta vuodesta ottaa, jotkut hamstrasivat vuosi sitten lääkkeitä, vessapaperia ja makaronia – perusasioiden äärellä siis todellakin oltiin.  Eri keskusteluista on välittynyt, että ihmiset ovat helpottuneita, kun vapaa-aikaa ei enää tarvitse suorittaa. Eläkeläisenkin pienessä elämässä huomaan tässä kohtaa jonkinlaista helpotusta. Näin on siltikin, vaikka kohdallani koetan karttaa kiirettä. Jos joku tykkää eläkkeellä(kin?) kiireestä, ihan hyvä hänelle, itselleni se menneiden vuosikymmenien kiire riittää. Nyt en enää sitä halua. Terveyden merkitys tuntuu koronan myötä ymmärrettävästikin useimmilla korostuneen, niin henkisen kuin fyysisenkin. Omaa terveyttäni edistää ilmiselvästi se, että en hanki itselleni kiirettä, stressistä puhumattakaan 😬

Punarinta pihapuussa 💚

Koronavuosi on opettanut myös kohtuullisuuteen, siltä ainakin vaikuttaa. Marttojen tärkeinä pitämät kierrätys, tuunaus ja ruokahävikin välttäminen ovat tulleet monille muillekin entistä tärkeämmiksi. Marttojen garderobi-koulutuksessa todettiin, että kaikkein ekologisin hankinta on se vaate tai esine, mikä on jo kaapissa. Vanhalle tavaralle ja vaatteelle voi kehitellä uutta käyttöä. Ympäristöarvot ovat tulleet entistä tärkeämmiksi. Meillä on vain yksi maapallo, mistä halutaan pitää parempaa huolta. Kokousten pitäminen etäyhteydellä on tullut luontevaksi tällaisellekin, joka sitä aluksi arasteli. Pohjois-Karjalan Marttojen vuosikokous pidettiin 8.5 Teams-yhteydellä, kokoukseen osallistui runsaat 50 marttaa ympäri Pohjois-Karjalaa. Itse osallistuin siihen tietokoneen välityksellä Vuonislahdesta. Piirin puheenjohtaja Päivi Leinonen totesi avauspuheessaan (pandemiaan viitaten) erittäin osuvasti, että kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista. Nyt on ollut aikaa pysähtyä ihmettelemään elämänmenoa, löytää uusia näkökulmia ja pohtia sitä olennaistakin.  

Korona-ajan käsityö torkkupeitto valmistui äänikirjoja kuunnellessa

Ihminen uskoo lopulta kaiken sen,
minkä hän toistaa itselleen
riittävän usein, olipa toteamus
sitten oikea tai väärä. Paljon tärkeämpää on se, mitä sinussa tapahtuu, kuin se mitä sinulle tapahtuu. (Positiivarit 6.5.2021).

Ympäristöarvoihin liittyviä asioita huomaan toistelleeni näissä blogikirjoituksissanikin, ja näin on varmasti jatkossakin. Minkä kokee tärkeäksi, sitä toistaa. Olen muistellut menneitä mm. FB:n antamien muistojen myötä. FB antoi alkukeväästä 2018 tällaisenkin muiston: Eilen tuumin, että koetan sisällyttää postauksiini jonkin tarinan, mietelmän tmv. Tämän päivän mietelmänä voisi olla arabialainen sananlasku: "Ikuinen auringonpaiste synnyttää hiekkaerämaan." Joillakin tuntuu olevan jatkuva päivänpaiste, erityisesti materiaalinen yltäkylläisyys ja valtaa käyttävä ja korostava asema - miksi sitten niin tyhjä katse, ja sanojen takana kumiseva onttous.

Jotkut kamppailivat jo silloin, riittääkö pienestä eläkkeestä esim. lääkkeisiin. Eriarvoisuuden suuruutta korostava hehkutus toi entistä selvemmin esiin taloudellisen menestyksen kasvaneen eron. Mietiskelin tuolloin muutama vuosi sitten mm. seuraavaa: silloin tällöin tulee kohdalle (täällä niukkuuden Suomessa?) seuraavanlaisia tuokioita: kun juttukumppanilta kysyi, mitä SINULLE kuuluu, alkoi kuulua vuolas selostus hankituista taloista ja tavaroista, tiluksista, mittavista kuukausituloista, lasten ja lastenlasten huikeista menestystarinoista ymv.  Esitystä havainnollistettiin kännykästä näytetyillä kuvilla komeasta omakotitalosta keskellä kaupunkia järven rannalla, lapsista ja lapsenlapsista kauniina ja rohkeina kalliissa harrastuksissaan.

Marjatta Palaston (s. 1943) teos Tyhjä takki (Joensuun taidemuseo Onni) voisi symboloida myös tyhjää katsetta, tyhjää mieltä.

Komean kulissin ylläpitoako tuo kaikki on, ken tietää. Joku voi tietysti tuntea suurta epävarmuutta erilaisten vaatimusten ristitulessa, miksi hän muuten olisi niin keskittynyt korostamaan itsensä ja perheensä asemaa, rahan ja omaisuuden tuomaa turvaa. Erään kiintoisan havainnon olen tehnyt maaseudun ihmisten suhtautumisesta. Kenties minulla on ollut vain hyvä tuuri, kun kohdalle on sattunut tietynlaisia ihmisiä, tai sitten harvaanasutulla seudulla todellakin ajatellaan jotenkin toisin? Kun aloimme viettää aikaa maalla n. kymmenen vuotta sitten, jäin jo silloin juttelemaan kylätiellä vastaan tulevien kanssa. Saatoin silkkaa epävarmuuttani alkaa kertoa, että kyllä tässä on hankittu yliopistotutkintokin, ja ylioppilaaksikin kirjoitettu iltalukiosta vielä aikuisiällä, omin avuin, työn ohessa. Onnekseni sain palautuksen olennaiseen melko pian, ja selväksi tuli, että pointti on siinä, mitä meillä on tässä juuri nyt; miten menee tällä hetkellä, ja olisiko kenties mahdollisuus johonkin yhteiseen jatkossa. Liittyisitkö siihen ja siihen työryhmään tai yhteiseen projektiin, saatettiin kysyä. Menneillä urotöillä tai toisaalta itsetuntoa horjuttaneilla virheillä elämän varrella ei tuntunut olevan juurikaan merkitystä. Syntyperästä tai omaisuuksista ei kysytty, ja jos olisin alkanut sellaisia luetella, minut olisi mitä varmimmin palautettu olennaiseen. Joku iäkkäämpi kyläläinen tosin taisi kysäistä, onko sinulla sukujuuria tälle tienoolle, oletko Julkuvaaran tyttöjä. Ihan vikaan ei arvaus mennyt, asuihan isotätini perhe aikoinaan Julkuvaarassa 💑

Tuumin jo tuolloin vuosia sitten, että useitakin tutkimuksia on siitä, että ihmisen onnellisuus ei lisäänny käytettävissä olevan rahan lisääntymisen myötä, riittää hyvin, jos bruttokuukausitulot ovat jo n. viiden tonnin luokkaa. Onnellisuutta näyttää lisäävän se, jos kykenee jakamaan omastaan, auttamaan toisia - myös heitä, jotka eivät omaa lähiperhettä ole. Kenties noihinkin em. tyhjiin silmiin syttyisi ilonpilkahdus, jos hän antaisi yltäkylläisyydestään toisille. Jos ei aikaansa pysty antamaan tai ei halua antaa, eikä mielikuvituskaan riitä miettimään auttamiskohteita, voisi ryhtyä vaikka kuukausilahjoittajaksi kehitysmaahan tai antaa johonkin kotimaiseen avustuskohteeseen. Puolison kanssa yhdessä tilille tulevasta yli kymppitonnin kuukausitulosta kyllä riittäisi - jos halua on. Suuren talon, huvilan ja parin kolmen auton (komeita näemmä, kuvissa autot yleensä poseeraavat talon edessä) ylläpito tietenkin maksaa, ja suunnitellut kaukomatkat koko lähiperheen voimin ovat tiettyjä kustannuseriä tietysti nekin, mutta vielä jäänee ylikin!

Tommy Hellsten sanoi hyvin fb:ssä eilen 10.5.2021: ”Saat sen mistä luovut ja menetät sen mitä vaadit”.

Nämä sinivuokot olivat ilmeisesti karanneet jonkun pihasta kylätien varteen

Raskas olo tuli tuota kaikkea kirjoittaessani. Huoh. Nyt kun luin tuonkin kolmen vuoden takaisen muiston, huomaan, kuinka paljon se kaikki ärsytti tuolloin. Miksi se ärsytti, sitä voisi pohtia ja myös sitä, voisiko tästä oppia jotain. Eräs arkinen esimerkki noista tuontapaisista muistoista on sekin, kun jotkut hehkuttivat silloin, kuinka ihanaa on päästä mukaan esim. tiettyihin hankkeisiin, sillä niissä saa matkustella, toisinaan kaukaisiin maanosiinkin ja useita kertoja vuodessa. Lieneekö koronan ansiota, mutta sellaisia hehkutuksia ei nyt juurikaan kuulu. Pikemminkin on käynyt niin, että kun media nostaa esiin tapauksia, jossa henkilö on matkustanut esim. sadan tuhannen euron edestä melko lyhyellä aikavälillä työnantajansa piikkiin, se pikemminkin aiheuttaa paheksuntaa kuin ihastusta. Voi aiheuttaa jotain epämääräistä myötähäpeääkin. Etätyö ja muu etänä osallistuminen on herättänyt ajattelemaan, että tällä tavoin voi säästää luontoa ja samalla voi säästää omia voimavarojaankin, kun ei tarvitse olla koko ajan reppu pykälässä valmiina kiiruhtamaan lentokentälle. Uskon monen muun lailla, että mm. järjestötyössä ja jopa harrastuksissa etäyhteydellä osallistuminen jää jatkossa pysyväksi. Tuskin se kokonaan lähikokoontumisia korvaa, mutta mitä varmimmin korvaa osaltaan.

Ruukkukukaksi kevättalvella hankittu sinililja sai uuden elämän metsässä 💙

 
Mitä muuta mieleen on palannut vuosien varrelta. Jossain muistossani vuosien takaa mietin parin ikätoverini kertomaa, kuinka ylpeitä he kertovat olevansa, kun vanhemmat kouluttivat heidät, laittoivat aikanaan oppikouluun ja kannustivat yliopistoon. Tasoittivat tietä pitkälle aikuisuuteen. Hankkivat pianon ja luistimet. Aikoinaan tunsin jotain epämääräistä haikeutta, liekö ollut kateuttakin. Nyt näin ei ole enää, aika on tehnyt tehtävänsä ja hyvä niin. Nyt jollekin jopa nauran: tuskin minä kömpelönä olisin oppinut luistelemaan tai soittamaan pianoa. Muuta kuitenkin opin. Kävin koulut ja suoritin opiskelut aikuisena opintotuella - toisaalta tämä taisi mennä samoin kuin useimmilla nykyisin. Sieltä syrjäiseltä maaseudulta keskustaan opiskelukortteeriin ei ollut mahdollisuutta hankkiutua monestakin syystä. Silloin ei ollut peruskoulua, mikä tasa-arvoistaa koulutusta kiitettävästi nykyisin, ja näin on ollut jo noin puolen vuosisadan ajan. Piti ihan tarkistaa, milloin se tapahtui: Peruskoulujärjestelmään siirryttiin koko maassa pohjoisesta alkaen asteittain vuodesta 1972 lähtien (Wikipedia 2021). 

Toisinaan kuuli kerrottavan, että perintörahoillaan hän hankki sitä ja tätä ja rakennutti mm. toisen asunnon perintömaillensa. Kohdallani (ja varmasti monella muullakin) elämä eteni tässäkin kohtaa eri tavalla; ei peritty maata tai muutakaan, asunto-osake ja vapaa-ajan paikka on hankittu säästöillä työansioista +40 työvuoden ajalta. Ikä taitaa tehdä tehtävänsä tässäkin, ja nimenomaan myönteisessä mielessä; en tunnista kummoisiakaan ikäviä fiiliksiä lähtökohtien erilaisuudesta – en ainakaan enää. Myönnän kyllä sen tuntuvan yhä kurjalta, jos joku katselee (korkeammiksi kokemiensa lähtökohtiensa vuoksi) ylhäältä alaspäin, alentuvasti 😟 Siitä sen sijaan iloitsen vielä tänäänkin, että opiskelut toteutuivat - parempi siis myöhään kuin ei milloinkaan 👍 Sain vielä aikuisena nauttia koulutusmahdollisuuksista itseäni paljon nuorempien rinnalla. Esteitä ei asetettu, tasa-arvoisen opiskelujärjestelmän myötä sai opiskella niin pitkälle kuin pää riitti. Minulla se riitti maisterintutkintoon asti. Se on ollut varmaankin parasta, mitä kohdallani on ollut. Kullanneeko aika muistot, mutta nautin täysillä yliopisto-opiskelusta, iltalukiostakin. Tuntui kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut. Hain tietoa eri asioista, ja otin useamman sivuaineenkin pääaineeni suomen kielen lisäksi. Olen viime aikoina alkanut nähdä uniakin opiskeluajoista, välillä olen niissä oppilaana välillä opettajana. Mielenkiintoista 😊

Punakukat kaupungissa

Liekö nuo tietyt ärsyyntymiset merkkejä siitä(kin), että tässäkin kohtaa on jokin oppimisen paikka. Miksi sekin asia ärsyttää tai jopa vihastuttaa? Nyt kun on ollut runsaasti aikaa mietiskellä, olen pohtinut sitäkin, miksi jotkut vielä kypsillä kymmenilläkin korostavat syntyperäänsä, sen myötä perimäänsä omaisuutta ja ylipäätään syntymässä saatuja upeita lähtökohtiaan elämälle. Olisiko olennaisempaa, millaista elämä on juuri nyt? Tietysti jos ne lapsuuden ja nuoruuden kultaiset muistot tekevät nyt onnelliseksi, niin se on kai eri juttu, vaikeaa tietää. 

Tulee vielä mieleen eräskin lounaskeskustelu muutaman vuoden takaa. Kun kysyin lounaskumppanilta, mitä eräälle yhteiselle vanhalle tutulle kuuluu, alkoi selostus tuon tuttavan omaisuuksista, mikä oli vielä avioliiton myötä tuplaantunut. Se ei kuitenkaan kysyjää kiinnostanut. En silti ”kilttinä tyttönä” sitä sanonut (vaikka olisi kai pitänyt), vaan kuuntelin hiljaa epämääräisin tympääntymisen tuntein. Enemmän olisi kiinnostanut, mitä tuolle ihmiselle kuuluu ylimalkaan, missä päin asuu, onko ollut terveenä tai mitä vain muuta.

Valkovuokot nousevat uskollisesti joka kevät samoille sijoilleen 💚

Onnellisinta olisi, jos jokainen voisi toteuttaa itseään jonkin oman lahjansa/vahvuutensa kautta, silloin ei ehkä olisi niin paljon tarvetta korostaa syntyperäänsä tai esim. perimäänsä tai muulla tavoin lahjana saamaansa materiaalista hyvää. Uskon että jokaisella on jokin lahjakkuus, tai vähintäänkin taipumuksia vaikkapa urheiluun, taiteisiin, käden taitoihin tai mihin vain itsensä toteuttamiseen. Keittiöpsykologi löytää tässä jälleen yhtymäkohdan itsetuntoonkin, ja kaipa sekin osaltaan vaikuttaa. Paljon siteerattu virke toteaa, että jos ei arvosta itseään, voi olla vaikeaa arvostaa muitakaan. Se ainakin on varmaa, että vaikka noin toimisi huonon itsetuntonsa vuoksi, ylimielisyydellä tai pahimmillaan toisten nöyryyttämisellä ei koidu kenellekään mitään hyvää. Huonon itsetunnon kipuilu voi saada monia muotoja. Ylenpalttinen hehkutus esim. omaisuuksista on kai lopulta merkki jonkinlaisesta tyytymättömyydestä - tavalla tai toisella. Ihmisellä tuskin on silloin sisimmässään hyvä olla, vaikka ulospäin kaikki näyttäisi hienolta.

Nyt ikääntyneenä toivottavasti oppisi ”äänestämään jaloillaan” em. kohdatessa – toivottavasti ainakin useimmiten. Jos ei ole vieläkään oppinut, jospa ymmärtäisi edes pysähtyä miettimään, mitä tämä kokemus haluaa opettaa, mikä saa tästäkin asiasta ärsyyntymään. Toisaalta voisi ottaa esimerkkiä heistä, jotka tuollaisia vuodatuksia kuultuaan huomaavat laittaa sormet korviinsa ja suunnata ajatuksensa ja katseensa muualle. Sekin, että ei ota kantaa tai ummistaa silmänsä ja korvansa on eräänlainen kannanotto. Se on toisinaan viisasta tai vähintäänkin jonkinlaista vastarintaa tuollaiselle toiminnalle. Kaikeksi onneksi on toisenlaisiakin kertomuksia. Jotkut ovat jo ennen korona-aikaa auttaneet naapuriaan, vieneet vanhuksen kävelylle tai auttaneet asioimisessa. Antaneet aikaansa, jakaneet henkistä tai aineellistakin hyvää. Jotkut ystäväni kalastavat, sienestävät tai marjastavat, ja antavat näitä luonnonherkkuja toisillekin.

Pielinen äitienpäivänä klo 11, maisemassa alati muuttuvat värit 💙

Muistojen kautta palautui nyt mieleen, että jotkut antavat omastaan toisille henkistä hyvää antamalla aikaansa, kuuntelemalla tai jopa luovat toisten kanssa yhdessä uutta kulttuuria. Se lämmittää sivullisempaakin. Joku voi antaa omastaan kuin valikoiden. Tietysti on erilaisia elämäntilanteita, voimavarat voivat olla niukat. Jossain ystävänpäivän kortissa luki, että kaiken hyvä omistamisen tekee merkitykselliseksi se, että on joku/joitakin jonka kanssa sen voi jakaa. Hyvin sanottu, on se jaettava sitten vaikka kykyä antaa huomiotaan toisille. Tällaiset viestit tuntuvat hyvältä. Jospa laitaisinkin nämä muistot päällimmäisiksi, omaisuuden ja muun vastaavan hehkutuspuheet syrjään tai kokonaan pois mielestä 😒 

Pikku-Martaksi nimetty vene ja kevään ensimmäiset antimet korvasienet ja raparperit toukokuulla 2014

Lopuksi muihin aiheisiin. FB antoi tällaisen mieltä herkistävän muiston 28.4.2018: Silmäilen tupani ikkunasta lunta ja sitä vauhdilla sulattavaa aurinkoa. Leskenlehtiä ei vielä näy, kaupunkikodin seinustalla kukkivat sinililja ja vuokko. Sulavesi rannalla, siinä pulikoi kolme joutsenta. Kukahan noista lienee kolmas pyörä, mietin kisailuaan seuratessani. Kimakka meteli syntyy, lieneekö mustasukkaisuutta ilmassa.

Samassa yhteydessä olin kirjoittanut muiston työpäivästäni: Eiliset perjantai-iltapäivän tunnit koululla olivat monessa mielessä erityiset. Kenelläkään ei ollut kiire, jatkoimme yli ajan, vaikka oli perjantaiehtoo. Innostuneita esityksiä omalta alalta. Joku käsitteli lapsen asemaa 50-luvulla, sodassa särkyneen isän ja työn uuvuttaman äidin huomassa.

Joku toinen valotti miehen ja isän asemaa tänään, jäädäkö vanhempainvapaalle vai keskittyisikö tienaamaan; nuorilla perheillä ei ole paljon. Vaatimukset ovat monet. "Mitä kaikkee miehen tulee olla" siteerasimme Suurlähettiläitä ja nauroimme. Miten hyvältä yhdessä nauraminen tuntui vakavienkin aiheiden keskellä - tai erityisesti vakavien! Tuntien päätyttyä viipyileviä hyvän kesän toivotuksia ja kaiken muunkin hyvän. Haikeaakin oli, nielaisin liikutuksen. Jokainen heistä ihanista edelleen niin läsnä, silmissä iloinen tuike. Nyt häivyn herkistelemään taustalle, koetan somepaastotakin - ainakin hieman. Jatkan luonnonilmiöiden seuraamista. Viikonloppuvapaata on neljä päivää. 💗

Maamies peltoon pehmeään kylvää, kyntää siementään

En tuolloin aavistanut, että nuo edellä mainitut olivat viimeisimpiä lähitunteja opettajan työssäni. Verkkokursseja toki vielä oli yms. Tässäkin voisi siteerata Eino Leinon Tummaa: 

”- - pannen päivät päälletyksin / niin tulevat kuin menevät, / niin paremmat kuin pahemmat; / päällimmäiseksi paremmat.”

Hyvät muistot päällimmäiseksi, muut sivuun tai alimmaisiksi - tai kokonaan unholaan. Jos niihin on tarvetta palata, lienee se merkki siitä, että jotain on yhä käsittelemättä, oppimatta. Keittiöpsykologin pohdintaa - tarpeellista vai tarpeetontako, en tiedä 😮

Aiempina keväinä vajan taakse viedyt pääsiäisnarsissit nousevat heti, kun lumi sulaa 💛 

Lopuksi vielä muisto niinkin kaukaa kuin toukokuulta yli puolen vuosisadan takaa. Säkeet tulivat mieleen katsellessani noita kuvamuistoja toukokuulta vuosien varrelta, pikkulinnuista, vuokoista, maamiehen pellosta, kalastajaa kuljettavasta purresta. Tätä kevätlaulua laulettiin aikoinaan siellä pienen kyläkoulun kevätjuhlassa:

Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee, pikkulintu suruton laulelee; "nyt kevät on!" Vuokko kaino kuvustaan avaa silmäns' unestaan, kaunokukat hymyten nousee kaste niityllen.

Pursi kaunis kiikuttaa somasti sen soutajaa! Maamies peltoon pehmeään kylvää, kyntää siementään. Lapset kukkakimpuillaan koristavat hiuksiaan, riemulaulu verraton kaikuvi: Nyt kevät on! (Suomalainen teksti Olli Vuorinen, sävellys C. M. Bellman.)

Kaunista kevättä kaikille - oi ihana toukokuu 😍