Ystävänpäivän tervehdyksen ohessa tummempiakin sävyjä

Karkkisydämen sulle lähetän, lämpimin ajatuksin luoksesi lennätän. Suu karkin sulattaa, ystävyyttä ei milloinkaan 💗 Ystävänpäivän tervehdys Marttalan nimikkoikonin ääreltä 💜

Hyvää tätä ystävänpäivää 14.2.2022!  

"Voitte viedä elukan veden ääreen, mutta uppoamaan sitä ei voi pakottaa, tuumi Ihaa. Salaisuus piilee tässä: ystävyys kelluttaa" (A. A. Milne).

Iltanäkymää kaupunkiladultani Linnunlahdelta

Piti miettiä tovi, onko nyt uutta tai tuoreudessaan osuvaa mistä kirjoittaisin. Sitten sain viime viikonloppuna palautetta ystävältä, joka lukee blogiani säännöllisesti. Hän mm. sanoi, että jo odottaa helmikuun postaustani. Palaute tuntui hyvältä ja innosti 👍 Mietin sitäkin, tarvitseeko lopulta olla aina uutta ja erikoista, tai esim. sellaista, mistä en olisi jo fb:ssä kirjoittanut? Jos kokee jonkin asian merkitykselliseksi tai tarpeelliseksi käsitellä, sitä sitten - vaikka useampaan kertaan. Toisaalta kaikki eivät ole fb:ssä, ja jos tuntee, että pitää käsitellä yhä vaikkapa yhdenvertaisuutta tai kysymyksiä jotka satuttavat, niitä on sitten käsiteltävä. Siis vaikka useampaan kertaan, jos tuntee sen tarpeelliseksi. 

Tykkäsin jo yliopistossa kirjallisuuden opiskelusta, ja nyt pohdiskelinkin, miksi en käyttäisi joutoaikaani enemmän kirjallisuusaiheisten asioiden miettimiseen. Eräänä aamuna sain ajatuksen alkaa postata fb:iin jotain runoihin tai aforismeihin liittyvää ja välillä proosakatkelmiakin. Sitäkin lähinnä inspiraatiosta, ei suorittamisena. Myös tässä postauksessani on aineksia viime aikoina lukemistani kirjoista. Juuri tätä kirjoittaessani puhelimeni tekstari piippasi, että varaamani Ismo Alangon 543-sivuinen elämäkerta (Katja Kettu, v. 2021) on saapunut noudettavaksi. Sen herättämiä ajatuksia sitten myöhemmin keväällä, ehkä jo maaliskuussa. Nyt onkin runsaat tuhat sivua kirjallisuutta luettavana lähimpien viikkojen aikana, sillä myös maaliskuun kirjallisuuspiirikirja Pfeijfferin n. 600-sivuinen "Grand Hotel Europa" saapui samaan aikaan varauksesta. Se ei ole paljon aktiivisille lukijoille, mutta tällaiselle monesta kiinnostuneelle "renessanssityypille" on 😄

Helmikuun hedelmiä

Aluksi tiiviisti käytännöllinen marttailu-osio: Marttojen sivuilta löysin pyykinpesukoneen puhdistusvinkin (kone tulee sen mukaan puhdistaa 1–2 kertaa vuodessa, vaikka mitään näkyvää tai "tuoksuvaa" ei esiintyisikään). Siitä vain kone pyörimään tyhjiltään 90 asteeseen ja puhdasta tulee! Kirkkautta olisi varmaan lisännyt vielä sitruunahappo, mutta nyt normipesuaine hoiti homman.

Martat vinkkaa -livejä olen seurannut fb:stä edelleen myös. Niistä viimeisimmäksi katsomassani kannustettiin kauden kasvisten, juuresten ja hedelmien käyttöön; ovathan ne nyt edullisimmillaan, ravintorikkaimmillaan ja maukkaimmillaan. Meillä syötiin nyt liven innoittamana uunibataatteja kalan kera, mausteena oli mm. limeä ja välipaloina kauden hedelmiä sweetieitä (on greipin ja pomelon risteytys), veriappelsiineja ja kotimaisia omenoita. Livessä sanottiin, että jos varastosta vielä kotimaisia omenoita löytyy, niitä kannattaa käyttää, ja löytyihän niitä kaupan varastostakin. Nuo ed. kuvassa olevat omenat olivat muuten huomattavasti maukkaampia kuin ulkomaiset vastaavat 😋

Tämä viime keväänä valmistunut torkkupeitto lienee tähänastisista suurin käsityöni; olen siihen tyytyväinen, samoin kuin oli peiton lahjaksi saanutkin 🌸 

Mietin jälleen sitäkin, miksi luonto antoi käsityöläisten jälkeläiselle keskellä kämmentä olevat peukalot 😳 Niinpä vaan teki, mutta antoi sen sijaan kiinnostuksen perinnetekstiileihin, ihailun ja arvostuksen kädentaitoihin ja taitavien käsien luomaan. Pyrin muussakin ajattelemaan nykyään yhä enemmän niin, että vaikka sitä taikka tätä vaille olenkin jäänyt, niin jospa sain jotakin muuta sen sijaan. Voisin katsella ja käyttää käsitöitä vaikka kuinka usein tuntien mielihyvää, iloa, ja jos on vielä (vanhasta) tuunattu käsityö: siinä on lisäksi ekologisuutta ja persoonallisuutta – siis kestävää kehitystä parhaimmillaan 👍

Pitäisi polkaista tauon jälkeen liikkeelle myös raivausoperaatio, jossa laatikot/pussukat kierrätettäville, poisheitettäville ja tuunattaville. Ompelutaidottomana etsiskelin myös tekijää, joka ehtisi uudistamaan vintille vuosikymmeniksi säilömäni 90-luvun villakangastakkini. Löysinkin ilokseni tekijän, ja samalla sain vinkin kohteesta, jonne voin lahjoittaa ne 70-luvun turkiksenikin (hattu, puuhka ja puoliturkki), joille ei ole ollut käyttöä moniin vuosikymmeniin. Roskikseenkaan ei raaski ehjiä ja hyväkuntoisia heittää, ja kierrätyksessä/kirppareilla vaatteeni eivät jostakin syystä (?) ole suosittuja 😎

Suuria kiviä vuonislahtelaisen pellon reunalla

Tommy Tabermanin ajankohtaisina puhuttelevat sanat  kokoelmasta "Kukkiva kivi" tulivat mieleen hiljattaisten aluevaalien aikaan. Runoilija Tommy Tabermann (1947–2010) muistutti välittämisen ja yhteisvastuullisuuden tärkeydestä.

”Suuri kivi
nauraa neljää kättä
päin kasvoja eikä hievahda.
Silti, kun me ponnistelemme kaikin voimin yhdessä,
jokin
kiveäkin raskaampi
liikahtaa.”

Tabermania mukaillen yhdessä ponnistellen toivottavasti yhdenvertaisuuskin lisääntyy, ja siihen voi koettaa vaikuttaa äänestämällä. Yhdenvertaisuus julkisissa terveyspalveluissa on asuinpaikasta riippumatta tärkeää, vaalikampanjoissa painotettiin. En ainakaan huomannut, että minkään puolueen edustaja olisi sanonut, että kyllä julkisten terveyspalvelujen kuuluukin olla joillakin paikkakunnilla parempia tai huonompia kuin joillakin muilla paikkakunnilla 😚 

Luotetaan siis siihen, että uudistusten myötä myös yhdenvertaisuus lisääntyy. Väki toki ikääntyy, mikä tuo omat vaatimuksensa, mutta se ei ole vain yksien paikkakuntien ilmiö.

Lemmikkini kaksoskuuset kylätien varrella harmaana helmikuisena päivänä

Seurasin tammikuussa varsin aktiivisesti vaalikeskustelujakin ja aiheeseen liittyvää some-kirjoittelua. Havaintojen mukaan enemmän on ollut somessa palvelujen puutteista, mutta toisinaan on ollut kiittäviä kuvauksia, että asuinpaikkakunnalla saa nopeasti kattavan julkisen palvelun, oli kyse lääkäri-, hammaslääkäri-, fysioterapeutti- tm. palvelusta tai tutkimuksista. Joku kertoi, että jos esim. hammaslääkäriaikaa ei ole julkiselle saatavana, saa palvelusetelin yksityiselle. Se on hyvää palvelua. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla. Kohtelun tulisi olla kaikille (ainakin pääpiirteissään?) sama, onhan verojakin yhdessä kerrytetty. Kirjoitusten pohjalta vaikuttaa siltä, että ihmiset ovat yllättävänkin paljon eri asemassa sen mukaan missä asuvat.

Eräällä keskustelupalstalla kommentoinut sanoi, että sinä se jaksat pitää tätä yhdenvertaisuutta agendalla! Vastasin, että miksi en pitäisi, koenhan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden todella tärkeiksi. Toisaalta olen kai aina asemoitunut enemmän heidän porukkaansa ja puolelleen, joilla kaikki ei ole mennyt tai ollut aina niin hienosti tai etuoikeutetusti. 

Se on tietenkin huolestuttavaa, kun äänestys% jäi niin alhaiseksi. Äänestäessämme olisimme ainakin kaikki yhdenvertaisia - jokaisen ääni yhtä tärkeänä.

Valon lisääntymisestä iloisena jatkan hiihtelyä pari kertaa viikossa ja ohjatut jumpatkin käynnistyivät jälleen pitkän tauon jälkeen. Laulutunnit ja kirjat tuovat puolestaan henkistä virkistystä ja vaihtelua.

Tasapuolisuudessa, yhdenvertaisuudessa tai miksi sitä nimittääkään, on lopulta kyse hyvinkin laajamittaisesta asiasta – ehkäpä lopulta kaikkein tärkeimmästä? Jos esim. lapsi tai nuori on kokenut jo varhain, että häntä ei kohdella samanarvoisena kotona, koulussa tai harrastuksissa, se jättää pahat jäljet pitkälle tulevaisuuteen, ehkä koko loppuelämäksi. Ajattelemattomat sanat ja nenänvartta pitkin silmäily haavoittavat. Jonkun itsetunto siinä kestää, mutta ei jokaisen. Nöyryytyksen kokemus jättää aina rankan tunnejäljen. Joku ajattelija sanoikin, että unohdamme kuulemamme ja näkemämme, mutta emme sitä tunnetta, minkä tuo kokemus herätti.

Herkkä kulkee antennit ojossa ja reagoi sellaiseen(kin), mihin muut tuskin korvaansa lotkauttaisivat. Niin on murheissa, mutta toivottavasti myös iloissa.

"Oli mullakin pienet murheeni,

mut minulle niiss’ oli kyllä,

vaikk’ ohitse kulkenut toinen ois

ja ne kuitannut hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni,

mut minusta oli se suuri,

ja luulenpa, siks oli suuri se,

kun se mun oli onneni juuri. - -" (Eino Leino.)

Helmikuun kirjallisuuspiirissämme on Martta Kaukosen esikoisromaani "Terapiassa"

Lasten ja nuorten kaltoinkohtelusta kertoi kirjallisuuspiirimme helmikuun kirjakin. Kirjallisuuspiirimme alkaa nyt jälleen kokoontua Teamsissa pitkän tauon jälkeen.

Helmikuun kirjanamme on Kuopiossa v. 1976 syntyneen Martta Kaukosen esikoisromaani "Terapiassa" ja maaliskuussa Ilja Leonard Pfeijfferin lähes 600-sivuinen"Grand Hotel Europa". Molemmat olivat itselleni aiemmin tuntemattomia, ja mielestäni kirjallisuuspiirin keskeinen ansio onkin siinä, että tulee tartuttua sellaisiin teoksiin, mihin ei muuten. Kaukosen kirjan kannessa oli sanat: "Sinä et kestä kuulla siitä. Minä olen elänyt sen." Nyt kun olen lukenut kirjan, sanojen merkitys avautuu. Loppupuolella oli myös puhutteleva ja mielestäni merkityksellinen virke: "Ajattelin ehkä, että jos siitä ei puhuta, sitä ei ole olemassa." Vaikka monikaan tuskin kertoo pitävänsä teemasta, jossa kuvataan esim. insestiä, raiskauksia, kiusaamista ja muuta väkivaltaa, mitä moninaisimpia loukkauksia ja vääryyksiä, niin lakkaavatko ne / eivät ole olemassa, jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta?  Puhujien ja kirjoittajien lisäksi tarvitaan myös kuuntelijoita ja lukijoita.

Anni Kytömäen Finlandia-palkittu Margarita ihastutti ja vaikutti 💚

Kirjailija Leena Lander sanoi Yle Areenan haastattelussaan, että kirjailijan tuleekin kirjoittaa (myös) rankoista tapahtumista; niitä pitää tutkia ja käsitellä - juuri se on kirjailijan tehtävä. Ehkäpä tämä tehtävä voisi olla myös blogien, kolumnien ja muiden tekstien kirjoittajillakin? Jos sitä kaikkea ei käsittele, se purskahtaa joka tapauksessa jotenkin esille ja näkyviin - tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, Lander sanoo. 

Myös kirjailija Märta Tikkanen sanoi kiinnostavasti Yle Areenan haastattelussa, että hän kirjoittaa siitä, mitä pelkää, mistä kokee kipua. Näin hän saa kanavan kipeille tunteille, ja siten se tunnemyrsky jotenkin katoaa tai ainakin laimenee. Ymmärrän niin, että jollain tapaa samoista asioista tässä on kyse. Kaukosen teoksessa koin olleen jotakin samaa kuin esim. Landerin "Tummien perhosten kodissa" tai Tikkasen teoksessa "Miestä ei voi raiskata". Kipeitä ja tuskallisia asioita, niitä joista mieluummin vaietaan joko häpeästä tai aiheen ahdistavuuden vuoksi. Ahdistavia kohtia lukiessani halusin uskoa, että oikeus lopulta voittaa. Kirja tuntui yllättävistä käänteistään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) hyvinkin todelta. Tällaista voi tapahtua missä vain, milloin vain ja tapahtuu juuri tällä hetkelläkin. Myös siellä, missä sitä ei ikinä voisi kuvitella tapahtuvan.

En ole varma, oliko seuraava mietelmä tässä teoksessa, vai jossain muussa viime aikoina lukemassani, mutta se tuli kuitenkin nyt kirjan luettuani mieleeni: "Sic transit gloria mundi". Kun oikeus jossain vaiheessa voittaa, voi komea kulissi romahtaa, järkyttäviä tekoja tehneen koreaksi kiillotettu ulkokuori rapisee, paha paljastuu ja saa ansionsa mukaan.

Helmikuisen pilvettömän päivän väreinä turkoosi ja vaaleansininen

Anni Kytömäen Finlandia-palkitun Margaritan luin hiljattain myös. Pidin sen kielestä, teemasta, historian ja luonnon kuvauksista. Kirjan päähenkilöä jäi suorastaan ikävä, kun luin loppuun kirjan kevyesti käänneltävät uusiopaperiset sivut. Samaistuin kirjan Senniin monessakin kohtaa, jopa saman lääketiet. operaation kokemuksessa. Teoksen s. 357–358 sanottiin: ”Joskus potilas vajoaa kiitollisuudenvelkaan. Silloin häntä on ystävällisesti oikaistava, että hänen terveytensä pelastivat lääketieteellinen tutkimus ja yhteiskunta, ei hoitohenkilökunnan yksittäinen jäsen.” Lääketieteellinen tutkimus ja yhteiskunta auttoivat niin Senniä kuin minuakin.

Kirjan Senni tuntui olevan sinut sen kanssa, että lapsia ei tule, eikä siis lapsenlapsiakaan. Hän ei tainnut sen kummemmin edes ajatella koko asiaa. Silloin tällöin kuulee, kun kysellään, eikö lapsia tai lapsenlapsia ala jo tulla, ja joskus jopa tiedustellaan, missä vika. Kysymyksiä saatetaan lisäksi tehostaa oman onnellisen lapsilykyn kuvauksilla. 

Mielestäni nuo asiat ovat jokaiselle yksityisiä, herkkiäkin. Väestöliiton vastuuasiantuntija Minna Oulasmaa kirjoitti Karjalaisessa 23.1.22, että harmittomaksi tarkoitettu kysymys voi satuttaa syvästi. Lisäksi hän haluaisi antaa onneaan hehkuttaville sellaisen hyväntahtoisen muistutuksen, että kaikki eivät ole samassa asemassa; ja pahimmillaan tällaiset tilanteet ovat johtaneet ystävien välirikkoihinkin. Ei pitäisi kysellä sitäkään, valitseeko joku tietoisesti lapsettomuuden vai onko se tahatonta. 

Otan tähän aihepiiriin vielä siten kantaa, että kansainvälistä adoptiota pitäisi mielestäni helpottaa paljonkin. Mediassa on haastatteluja, joissa kerrotaan, että adoptioprosessi oli niin pitkä ja hankala, että ikäkin saattoi jo tulla esteeksi vanhemmuutta odottavilla. Adoption myötä moni vaikeissa oloissa elävä lapsi saisi täältä korkeamman elintason maista turvatumman elämän 💓

Laskiaissunnuntaina 27.2 pullakahvit 😋

Teemani olivatkin tällä kertaa jotenkin tummempisävyisiä. Koen että näistäkin on kirjoitettava, käsiteltävä, rankempiteemaisiakin kirjoja luettava jne. Martta Kaukosen teosta mukaillen: Ne eivät lakkaa olemasta sillä, että niistä ei puhuta.  Positiivareiden sivuilla olivat 10.2.2014 seuraavat Sokrateen sanat: "Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen." Viitisen sataa vuotta ennen ajanlaskua lausutut sanat pätevät yhä. Jotkut asiat vaan vaativat käsittelyä ja oppimista, jotta voi päästä eteenpäin. Jos jää loputtomasti ajattelemaan kokemaansa, se kuluttaa voimat, syövyttää sisintä ja myrkyllinen kokemus tuntuu vain kasvavan kasvamistaan. Äärimmillään kaikki voi päättyä ahdistukseen, peruuttamattomaan umpikujaan, ja lähteneen jälkeen jää vain kysymyksiä 💔  

Vahvuutensa tulisi huomata ja käyttää jäljellä oleva elämänsä sellaiseen, minkä kokee omakseen, missä kokee osallistuvansa jonkin hyvän rakentamiseen ja mistä saa iloa ja inspiraatiota. Nuorempana oli ainakin omalla kohdallani vallalla tietty osaamattomuuden tunne tai ei ainakaan tunnistanut omaa osaamistaan juurikaan. Sitä luetteli aina vain sujuvasti heikkouksiaan, mutta vaikeni visusti, jos tuli puhe vahvuuksista. Kypsillä kymmenillä tunnistanee jo melko hyvin vahvuutensa ja heikkoutensa, tietää ilon aiheensa ja myös sen, mikä ”tökkii” – tai toivottavasti näin olisi jo ainakin osapuilleen. Sama on kai jokaisella, myös heillä, joiden vuolaista ylisanoista (”tajunnan räjäyttävä”, ”maailmoja mullistava” jne.) huomaa ärsyyntyvänsä. Järki sanoo, että vaikka olisi kuinka "maailmoja mullistava" kokemus, tuskin kukaan voi 24/7 velloa kuvaamassaan valtaisassa onnentunteessa 😳 Toisaalta vahvoja ylisanoja käyttävän (kehuskelijankaan?) kohdalta ei voi tietää, millaista hänen elämänsä todella on, ja onko siellä taustalla lopulta jotakin ihan muuta.

FB antoi sopivasti tekstimuiston Hietalan runosta, mistä ote:

” - - Sehän on ihan kunniallinen ammatti

sanoi optikko, kun valitin,

että silmälasini tekevät minut

opettajan näköiseksi.

Kuinka totta.

Ihan tavallinen ammatti se on,

muiden ammattien joukossa.

Eikä toimenkuvaan kuulu olla

ihanteiden ruumiillistuma,

virheetön/erehtymätön

esikuva/epäihminen.

Kunhan vain hoitaa hommansa."

Mahdollisuuksia monenlaiseen toimintaan on eläkeläiselläkin, etenkin jos terveyttä ja jaksamista riittää. Eräs lähimain ikäiseni kaveri kirjoitti fb:ssä: ”Jatkan vanhenemista ja harrastan tulevaisuuden pohdintaa ja pyrin toimimaan tärkeinä pitämieni asioiden parissa." Siinä on kohdallenikin ohjenuoraa eteenpäin, ja voisinkin hakeutua jo ensi kuussa siihen vapaaehtoiskoulutukseenkin – siis jos korona suo. Jos suo, reissu suuntautuisi ensimmäisen kerran kahteen vuoteen jopa kotimaakuntaa kauemmaksi, peräti noin 300 km:n päähän 👍 😍 👍

Ystävänpäivänä 14.2.2015 kyläkaverit muistivat uunituoreilla piirakoilla ja kukkasilla🌷  

"Ystävyys ei vanhene.

Sitä ei voi hukata eikä hävittää.

Sillä ei ole viimeistä käyttöpäivää.

Se on leikki, joka on aina kesken."

(Anna-Liisa Alanko 2017.)

"Kaiken hyvän omistamisen tekee mielekkääksi se, että on ystäviä, joille ne voi jakaa" (Positiivarit 14.2.2013).

Kiitos ystävyydestänne ja jaetuista hetkistä  👪 💕 🌷

Muutoksen aikaako?

Kelvänjoki tammikuun pakkasilla (kuva v. 2016). Luonto on kaikkina vuodenaikoina ihmeellinen moninaisuudessaan 💙 Tässäkin voi nähdä pitsiä, helmiä, mystiikkaa... 

Vanha vuosi vaipui hautaan. Alkaneen vuoden vuosiluvussa on kolme kakkosta, mikä tuntuu minusta jollakin tavalla mukavalta. Se ikään kuin ilmentää, että et ole yksin, vaan aina on läsnä vähintään kaksi. 

Tämän tekstini ensimmäisistä sanoista tuli mieleen vanha Immi Hellénin lastenruno, mistä on tehty virsikin:

”Vuosi vanha vaipuu hautaan

riemuineen ja murheineen.

Ihmissydän puhkee nöyrään

rukoukseen, kiitokseen.

Oi, jos vuosi alkava

oisi Luojan siunaama!

Koittaisiko päivä uusi

joka lapsen sydämeen,

saisi siellä uinuavat,

hyvät henget valveilleen!

Silloin vuosi alkava

oisi Luojan siunaama.

Kasva suureks, Suomen lapsi,

kasva avuks isälles,

voimistu ja vartu vainen

tositurvaks äidilles!

Isän, äidin kotimaan

ole kelpo lapsi vaan!

Korkehimman haltuun anna

kallihimmat toivehes,

pienet huolesikin kanna –

Hän ne kääntää parhaakses.

Hänpä vuoden alkaneen

johtaa hyvään päätökseen.”

(Immi Hellén 1898. Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja.) 

Vuonislahden laivalaiturin kohdassa rannassa oli vuodenvaihteessa vaikka minkämoisia jäisiä urkupillejä, kukkia, jääsieniä - oikeastaan vain mielikuvitus on rajana niitä nimetessä. Joku voisi nähdä näissä hattivatteja, joku toinen vaikka hehkulamppuja 😍

"Härkäviikot ja reikäleivät", sanoivat länsisuomalaiset, arki siis alkoi. Syytä onkin ainakin ruokavalion kohdalla, paino on noussut viime kuukausien aikana, mutta siitä tuonnempana.

Tuntuu melkoiselta ajalliselta ja sisällölliseltäkin hyppäykseltä siirtyä heti Hellénin 1800-luvun lopun herkän runon jälkeen seuraavaan ajan ilmiöön: some-viestintään. Herkkyyksiä siinäkin on, mutta ihan eri tavalla. Olen saanut ystävältä kannustusta siirtyä tarkastelemaan näissäkin blogi-kirjoituksissani jatkossa jotain kulttuuri-ilmiötä lempiaiheeni luonto-ilmiöiden ohessa. Jospa niiden kautta voisi ymmärtää paremmin tämän ajankin ilmiöitä? Mielestäni tuo on hyvä ajatus. Kulttuuri- ja luontoaiheista saa elintärkeää myönteisyyttä, ja myös toivomaani voimistelua aivonystyröille: edellä olevaa runoa siteeraten "saisi siellä uinuavat, hyvät henget valveilleen".

 Nyt kuitenkin vielä hetkeksi siihen tämän ajan ilmiöön, mikä ei juuri hyvän mielen aihe ole, mutta tuntuu kuin se vain pitäisi koettaa puskea jotenkin itsestään ulos ja pois – ja milläpä sitä meikäläinen muulla kuin kirjoittamalla.

Rantaraitin kävelyreittiäni Joensuussa

Sellaisen uudenvuodenlupauksen ajattelin tehdä alkaneelle vuodelle, että yritän miettiä tarkemmin somen käyttöäni. Voisin vähentää sitä tai ainakin voisin valikoida aiempaa tarkemmin. Informaatiovirta on valtava ja taukoamaton, ja on pakkokin suodattaa, mihin keskusteluihin osallistuu ja mitä seuraa. Kirjoittamisesta pitävänä ja mielestäni varsin sosiaalisenakin en halua somesta luopuakaan. Siitä on ollut vuosien (oikeastaan jopa vuosikymmenten) varrella paljonkin iloa, viihdykettä ja hyötyäkin, mutta toki on myös miinuspuolia, kuten tietty on kaikessa muussakin.

Kuutamonäkymä Joensuusta ja ote Eino Leinon runosta ”Sydämeni talvi”: Mutta kun illalla ikkunaan / loistavi kuu tahi tähti vaan, / kauniit on hallankin kukat.

Hiihtolenkeilläni olen pohtinut mm. sitä, voiko siinä olla tietty vaarakin, kun nonverbaalinen puoli jää mm. someviestinnässä pois. Kun nonverbaliikka (eleet, ilmeet, äänensävyt yms.) jää kirjallisessa viestinnässä pois, joutuu näkemään enemmän vaivaa viestin muotoilussa etenkin tunteikkaammissa asioissa. Aina tätä ei joko viitsitä, haluta tai osata tehdä, ja kommentti voi olla tahattomastikin tyly tai vähintään töksähtävä. On aika vaikeaa erottaa, mikä on tahallista ja mikä tahatonta. Omalla nimellä kirjoittavissa keskusteluryhmissä on havaintojeni mukaan vähemmän suoraa nettihäiriköintiä (esim. trollausta). Nimimerkkien tai tekaistujen nimien takaa on helpompaa häiriköidä. 

Kun viettää nettikeskusteluissa enemmän aikaa, vain harva voi kokonaan välttyä ilkeiltä ja provosoivilta kommenteilta. Tällöin voisi miettiä vaikkapa ns. vaakakuppimallia hyödyntäen, kummalle puolelle vaakakuppi kallistuu, plus- vai miinusmerkkisiin asioihin. Sen pohtimisesta, onko kommentoijalla kenties jotenkin paha olla, ja hän sen vuoksi purkaa kielteisiä fiiliksiään ilkeilemällä, ei ole lopulta hyötyä. Syitähän voi olla vaikka minkälaisia. Joskus kyseessä voi olla trollikin, joka pyrkii tarkoituksella saamaan aikaan sekaannusta keskusteluryhmässä. Myös yhteiskunnallisissa keskusteluissa erityisesti vaalien alla voi esiintyä likimain puoliammattimaista trollausta.

Jäälautasia Siikajoella

Mitäpä tällaisia surkeuksia vatvomaan, kuulen äänen takaraivossani. Mitäpä tosiaan, jos somevuorovaikutuksella ei ole merkitystä. Toisaalta some voi olla erityisesti yksinäisyyden, sairauden, liikuntaesteen tai vaikka karanteenin vuoksi yllättävänkin tärkeä osa elämää. Mitä tehdä silloin, jos kohtaa trollin tai muuta tylytystä? Vaan mikäpä se lopulta on se trolli? Pitikin ihan kertailla lähteistä merkitystä trollille ja sen käyttäytymisen mahdollisille motiiveille. Lähteiden mukaan trolli tai trollaus voi tarkoittaa ainakin seuraavia: se voi olla tahallista ärsyttämistä tai häiriköintiä nettikeskusteluissa. Sisaltosekaannus.fi kirjoittaa, että sosiaalisessa mediassa on oikeastaan mahdotonta olla törmäämättä trollaamiseen. Tällaisen käytöksen motiivina on yleensä ihmisten tuohtumuksesta saatu hupi, joskus kai voi olla pyrkimyksenä vaikuttaa. Trolli onnistuu, kun kohde ottaa härnäyksen tosissaan.

Kuvatekstiä välillä: Nämä kaksi kuvaa tässä ovat FB:n antamia kuvamuistoja 2.1.2016 Siikajoen Niskakoskelta, Lieksan Lapalieltä. Ihmeen symmetrisiä ja erikoisia jäälautasia. Pakkanen paukkui tuolloin parissa kymmenessä asteessa, pelloilla oli vain ohut lumikerros, metsät ja rantakalliot olivat yhä lähes lumettomat. Pakkanen ja virtaava vesi saivat aikaan erikoisia luonnonilmiöitä.

Lautaset etääntyvät hiljalleen

Tehokkain trollauksen torjuntakeino on huomiotta jättäminen, koska trollit janoavat huomiota. Trollaus voi olla esimerkiksi tykkäysten tai hymiöiden provosoivaa käyttämistä. (emt.) Joskus erityisesti nimimerkeillä kirjoittavassa ryhmässä alkaa ilmaantua esim. röhönauruhymiöitä sellaisten viestien yhteyteen, joissa joku kirjoittaa vastoinkäymisestään tai vaikka sairastumisestaan, ylipäätään jostakin vakavammasta aiheesta. Em. käytös voi tuntua lapselliseltakin, mutta aiheuttaa kuitenkin näennäisestä simppeliydestään huolimatta mielipahaa vastoinkäymisistään kertoneelle. Jotkut pystyvät ohittamaan tuollaiset olan kohautuksella, mutta jos se saa sykkeen nousemaan ja jopa painajaisia yöuniin, lienee aihetta reagoida siihenkin tavalla tai toisella.

Älä ruoki trollia yle.fi/uutiset (2013) ohjeistaa. Verkkohäirikkö hiljenee, kun häneen ei reagoida. Keskustelupalstojen häiriköt pyrkivät aiheuttamaan mielipahaa ja saamaan aikaan reaktion omaan kirjoitukseensa. Trollaajan kesyttää parhaiten jättämällä hänet vaille kommentoinnin tuomaa tyydytystä, neuvoo tutkija. Tässäpä jälleen oppimista tälle paljon somea käyttävälle 😳 Aina voi tosiaan tehdä ainakin sen, että jättää trollin vaille huomiota, ja jos siihen ei syystä taikka toisesta reagoimatta pysty, vaihtaa sellaiselle keskustelupalstalle, jossa trolli ei elämöi. Voi toki myös lähettää ilmiannon ko. palstan ylläpitäjälle.

Ahveninen tammikuussa 2022

Kasvata paksumpi nahka ja/tai vedä teflonia pintaan, jotkut neuvovat. Onnistuuko paksumman nahkan kasvattaminen tai ns. teflonin pintaan vetely sitten tuosta vaan? Toisin sanoen voisiko vain iloisesti ohittaa ja hypähdellä yli tylyt viestit ja keskittyä ainoastaan hyviin ja rakentaviin? Joillakin se kai onnistuu, joillakin ei. Pahinta lienee, jos ei pääse irti kurjasta kokemuksesta, vaan palaa mielessään siihen yhä uudelleen. Silloin nettihäirikkö tai kiusaaja on onnistunut. 

Näin kaupassa otsikon jonkin lehden kannessa: ”Olet sitä mitä ajattelet”. Jos siis ajattelee paljon kurjia asioita, muuttuuko itsekin niiden kaltaiseksi? Ei kai sentään. Pohdiskelen nyt, olisiko oma mieleni parempi, jos keskityn vain hyviin ja mukaviin asioihin niin ajatuksissani kuin kirjoittamisessanikin. Tuntuu aika helpolta toimintamallilta näin kirjoitettuna. Varmaan se olisikin ihanteellista, mutta toisaalta: ystävän vinkin mukaan paremmin siitä pääsee eroon, kun käsittelee asiaa jotenkin. Eivät ole helppoja nämäkään asiat; eikä yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua varmaankaan ole. Jos pohdintani herättivät ajatuksia, laittakaa toki kommenttia tulemaan 👍

Tammikuussa 2018 Paaterin polun ladun varressa oli vihreää kasvillisuuttakin 🌿

Miksi tätä kaikkea oikein mietin? Mietin myös sitä, onko tämä esille ottamani asia nyt tässä edes palstatilan väärti. Ihminen on lopulta aika monimutkainen olento, ja mietin sitäkin, miksi oikein ”roikun” palstalla, missä ilkeilyä esiintyy. Kyse voi olla tottumuksestakin. Pitäisi huomioida paremmin myös se, että vuosien saatossa porukka ja viestintäkulttuuri someryhmissä muuttuu. Oikeastaan kaikki muuttuu ajassa, etenkin sähköinen viestintä. Keskustelun sävy ja sisällöt eivät muutu aina hyvään suuntaan. Vaakakupeissa on kuitenkin edelleen plussia ja miinuksia. Se on ollut ilo, että on voinut tutustua kasvokkainkin joihinkin nettituttuihin, saanut heiltä virikkeitä ja vastavuoroista tukea vastoinkäymisissä ilman tarpeetonta dramatisointia tai säälittelyä. Harva varmaankaan haluaa kuulla esim. dramaattisia ennusteita sairaudestaan. Jokainen meistä kuolee joskus, mutta ainakaan itse en halua tietää, milloin se tapahtuu, mikä netin keskustelupalstan "asiantuntijan" mielestä olisi jo piakkoin 😨

Sattui sopivasti kohdalle fb:ssä 9 vuotta sitten jakamani mietelmä: "Keskustelutaitoon ei kuulu vain oikeiden asioiden sanominen oikeassa paikassa, vaan myös väärien asioiden sanomatta jättäminen houkuttelevalla hetkellä." (Dorothy Nevill.) Vaikeneminen on kultaa ainakin toisinaan – siinäpä lisää oppimista. Ei siis tästä aihepiiristä nyt enempää. 

Peltonäkymää Paaterin ladun varressa 8.1.2022

Viestintäkulttuurista siirryn vielä ruumiin/kehon kulttuuriin, ja välikevennyksenä ote Eino Leinon runosta ”Sydämeni talvi”:

Talvella murheita muisteta ei,

talvella paljon on lunta,

muistoja kauniita katsellaan,

riemuja vanhoja riemuitaan,

nähdähän kesästä unta. 

FB antaa hiihtomuistoja kuluneilta vuosilta. Metsälatuja olin muinakin vuosina tähän aikaan hiihdellyt, jäälle en ollut vielä vuoden vaihteessa uskaltautunut. Olen käynyt nytkin hiihtelemässä Mehtimäen kaupunkilatua ja Vuonislahdessa Paaterin polun metsälatua. Laitoin ihan muistiin, että talven ensimmäinen hiihtolenkki kaupungissa oli tänä vuonna 28.12 ja maalla 1.1. Koetan tehdä hiihdosta tavoitteellisempaa esim. siten, että pyrin hiihtämään sään salliessa Mehtimäen ladun vähintään kaksi kertaa viikossa ja Vuonislahdessa kerran viikonlopussa. Pieni lumisade tai alle -15 pakkanen ei haittaa hiihtämistä. Kovemmilla pakkasilla tai lumipyryssä jätän hiihdon väliin ja käyn vain pienellä kävelylenkillä. 

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun latu on suora edessään (Leinoa mukaillen) 💗

Nyt jouluruokia on nautittu jo riittävästi, olin fb:n antamissa vuodenvaihteen muistoissa kirjoittanut ja todennut, että  on aika palata keitto-, ruisleipä- ja kaurapuurolinjalle. Härkäviikot ja arki alkoivat. Samalta tuntuu tänäkin vuonna. En tiedä, lienenkö ollut edellisessä elämässäni suurperheen emäntä, koska en osaa varata ruokia vain vähän. Kaikkea jäi tänäkin vuonna jäljelle varsin paljon, onneksi pakastin on vetänyt suurimman osan ylijäämästä. Kun nyt muistaisi, ettei muutamaan aikaan hakisi kaupasta muuta kuin kahvimaitoa ja tuoretuotteita. Sienisalaatin, muussin ja kerman lopusta tein keittoa ja muitakin jouluruokien rippeitä pystyttiin tuunaamaan jotenkin. Ruokahävikkihän on meillä vähintäänkin ruma sana! Seuraavaksi jouluksi voisi säästää ostoslistan tai jonkin muun muistilapun tältä joululta, niin ehkä tiedostaisi ja muistaisi vähentää ruokamäärää reilusti. Vanhan tavan vuoksi "väkisin" syömistä ei pitäisi harrastaa, kuten kohdallani lienee yhä. Tänä jouluna lyhyt joulunaika (pidennetty viikonloppu) saattoi myös vaikuttaa siihen, että ruokaa jäi. Ensi vuonna on sama tilanne, eli joulu sattuu viikonloppuun.   

Keitot maistuvat härkäviikoilla, tässä on hyvää kanakeittoa rippeistä 😋

Mielestäni kiva tekstimuisto oli joulukuun lopulla v. 2010: ”Sulin suloiseen onnentunteeseen tajutessani, että tulevalla viikolla ei ole muuta sovittua/aikataulutettua/ns. pakollista kuin pyörän haku huollosta. Ja senkin voi halutessaan jättää vaikka seuraavaan viikkoon…”. Nytkään ei ole muita suunnitelmia alkaville viikoille kuin parit kahvitreffit kaupungilla ystävien kanssa, kirjasto- ja hammaslääkärikäynti. Tämä tuntuu hyvältä. Nyt on selvästi jonkinlaisen pysähtymisen paikka.

Tietokone ja tekstiviesti ilmoittivat, että sekä Kari Hotakaisen Tarina että Anni Kytömäen Margarita olivat saapuneet yhtä aikaa noudettaviksi kirjastosta. Taitaakin tulla pientä lukuruuhkaa, kun sain juuri luettua joululahjakirjani Lotta-Sofia Saahkon Kahvia ja karjalanpiirakoita. Joulun alla löysin aktikvariaatista kauan kaipaamani kirjan: suuren 620-sivuisen kuvateoksen Kantelettaresta (kuva seuraavana). 

Antikvariaattilöytöni Suur-Kanteletar nro 706. Näköispainos teoksesta Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä, 1 - 3, v. 1840 - 1841

Yritän miettiä nykyisin entistä tarkemmin mitä ostan, ja tuonkin kirjan hankintaa mietin pitkään. Ko. kirjaan palaan vielä varmaan useammankin kerran blogissani, joten hyvä lisä se on siinäkin mielessä pienessä käsikirjastossani.  Kantelettaren tekstejä on jo v. 1840 alkaen kirjoitettu, ja tässä teoksessa tekstiä on painettu mm. fraktuuralla, joten sen lukeminen vaatii kyllä harjoitusta. Ote runosta 223 Jouvuin puulle pyörivälle emt. sivulta 326:

”Voi minä polonen lapsi,

Polosella Pohjan maalla!

Jo minä johonki jouvuin,

Jouvuin puulle pyörivälle,

Varvalle vapisevalle,

Sain lehelle liekkuvalle.

Kunne puuhut pyörähtävi,

Sinne pyörrähän jälestä;

Kunne varpa vaapahtavi,

Sinne vaapahan jälestä;

Kunne lehti liekahtavi,

Sinne liekahan jälestä. - -”

Sininen hetki Mehtimäen hiihtoladulla

Koronan myötä tuntuukin kuin olisi joutunut puulle pyörivälle, tulevasta ei tiedä, on vain liikahdeltava taudin määräämään tahtiin. Harrastukset jäivät jälleen koronatauolle. Esimerkiksi jumpat, jooga- ja laulutunnit on siirretty koronan vuoksi eteenpäin. Muitakin ei niin välttämättömiä menoja olen siirtänyt eteenpäin. Katsotaan helmikuussa uudelleen, mikä silloin on tilanne. Kolmesti rokotettunakaan ei uskalla liikkua nyt paikoissa, joissa on enemmän ihmisiä, ovathan koronatartunnat jälleen kiihtymisvaiheessa. Rokotukset kuitenkin etenevät, ja rokotevastaisten kirjoittelut ovat (ainakin havaintojen mukaan) onneksi vähentyneet. Koetan ajatella hiljaisen elämän myönteisiä puolia: nyt on aikaa lukea kansanrunouttakin 👍

Tytönniityntien risteyksessä Paaterin polun hiihtoladulla

Ruumiinkulttuuriin liittynee tämäkin: ton-ton -ruokavalioista huolimatta paino pyrkii näköjään nousemaan. Suklaa, kahvileipä ja juustot maistuvat… Liikunta auttaa jonkin verran painonhallinnassa tai ainakin nostaa mielialaa. Vaaka näytti pari kiloa plussaa viimeisen kuukauden ajalta. Tällaisissa kohdissa lienee syytä miettiä, onko jotain jatkuvampaa muutosta ruokatottumuksiin tullut, vai kerääntyykö nestettä. Välipalakeksejä olen alkanut syödä säännöllisesti, ja jos niitä syö kaksikin päivässä, se tekee n. 300 kaloria. Ei paljon tilapäisenä muutoksena, mutta jatkuvana kyllä, jos se tulee kulutettujen kalorien lisäksi. Moni aktiivinen kaverini harrastaa kotijumppaa tai -joogaa, itse en saa sitä aikaiseksi 😚 

Ulkoliikunta on enemmän minun juttuni. Hiihdon jälkeen on yleensä hyvä olo, kanssaliikkujat hyväntuulisia ja luminen maisema kaunis niin maaseutu- kuin kaupunkiladullakin. Tervehdyksiä ja hyvän uudenvuoden toivotuksia kuulee toisinaan useammilla kielilläkin, ja se tuntuu hyvältä. Kaupunkilatu oli osin ihan mustalla mullalla, mikä on kai merkki siitä, että ihmiset hiihtävät paljon. Hitaampaa etenemistä ei mielestäni tarvitse hävetä, näillä lähiladuilla on monen ikäisiä ja -kuntoisia hiihtäjiä, myös lapsiperheitä ja ikäihmisiä. On tosi hyvä, kun eri ikäiset hiihtävät ja liikkuvat ulkona – näin saa terveellistä ja ilmaista kehon ja mielen huoltoa.

Pois joulun ajan tuhdit antimet ja tilalle omena, välipalapatukka ja vesipullo. Näinkin tarkkaa säätöä on ollut näköjään tammikuussa 2017 😄

Etenemistä hidastaessaan näkee ikään kuin uusia maisemia ja entisiäkin uudella tavalla. Voi pysähtyä katsomaan jotakin luonnon yksityiskohtaa ajatellen, että luontomme on kaikkina vuodenaikoina kaunis. Yritän muistaa, etten enää mittaisi suorituskertojen tai askelten määrää tai edes liikuntasessioihin käytettyä aikaa. Eräs laillani hitaammin hiihtänyt totesikin, että meillä ei ole rinnassa lappuja, joten miksi kiirehtiä. Pitäisi ymmärtää, että sellaisen aika on kohdallani ohi; joskin ranteessa mukana kulkevaa aktiivisuusranneketta tuleekin vilkuiltua. Sykkeiden seurailusta voi olla toki konkreettistakin hyötyä. Matalat paineet voivat huipata ja nouseva syke rivakammin liikkuessa jarruttaa, kun päivittäisessä käytössä on beetasalpaaja.

Tammikuussa voi ihailla kävely- ja hiihtolenkeillään taivaan pastellissävyjä, pinkkiä, turkoosia, indigoa, oranssiakin.

Liikunnan nautinnoistakin on puhuttu joidenkin tuttujen kanssa. Itse en koe tuntevani siitä sen kummempaa nautintoa, parasta on piristyminen ja muutenkin mielialan koheneminen. Ulkoliikunnassa antoisaa on luonnon katselu ja raikkaan ilman hengittely. Samalla kokee kuin huomaamatta hoitavansa kuntoaan. Kohdallani hiihtoon ja sauvakävelyyn motivoikin lähinnä terveellisyys, lihaskunto kohenee ja pumppu tykkää. Siinä sivussa voi kuunnella kiinnostavia podcasteja. Olen kuunnellut ohjelmia mm. eri kulttuurihenkilöistä, viime aikoina Aale Tynnistä, Heli Laaksosesta ja Eeva-Liisa Mannerista. Jälkimmäisen kuolemasta tuli viime vuonna kuluneeksi 100 v. Historia-aiheiset podcastit ovat myös kiinnostavia. Pukki toi lahjaksi kahdetkin uudet kuulokkeet, liekö kuullut, että ovat jokapäiväinen välttämättömyys liikunnan ohessa ja etenkin liikkeelle lähdössä. Maalla käytössäni on hyvät karvapohjasukset; ne ovat oivalliset tällaiselle saamattomalle voitelijalle. Kun on kaksipaikkainen asuja, pitää molemmissa paikoissa olla sukset. Kaupungissa on tavalliset sukset ja eron todellakin huomaa. Karvapohjilla hiihto sujuu luistavammin.

Tammikuinen näkymä Itikanhiekalla

Lopuksi eräs kevättä odottavan ja valon lisääntymisestä iloitsevan mieliruno:

"JÄÄN ALLA

Jääriite on langennut vesiin.

Meri on kuin silkki raitainen,

kalat pienet liikkuvat alla sen.

Ne liikkuvat vilkkain evin

ja pyrstöin värisevin.

Ja ne katsovat pienin, pystyin päin,

miten aurinko kylmästi kimmeltäin,

lumivaunuilla ajaa esiin.

Oi suveen on paljon aikaa.

Lumi tulee ensin ja pakkanen

ja pimeät päivät myötä sen

ja viimat tuiskusäiden

ja ankara paino jäiden.

Ja ne lähtevät kaikki, kun aika on,

suvipilliä soittaa vallaton

ja rannat naurua raikaa.

Jään alla jo nauraa salaa,

sata iloista pientä kalaa."

(Aale Tynni 1946.)

 Hyviä härkäviikkoja 🐂💓⛄ 

ja käyttäkäähän ääntä aluevaaleissa 👍

Pilkahduksia pimeimpään vuodenaikaan

Itsenäisyyspäivän kuusi Suomi 100 -juhlassa (2017) Vuonislahden seurojentalolla

Itsenäisyyspäivän aikaan ajattelen usein tätä Maaria Leinosen (1933 - 2013) runoa, niin tänä vuonnakin.  Runon suopursut, vanamot ja tuomen kukat ovat lempikukkiani. Kun siihen lisää vielä yhden lempikukan, sinisen lemmikin, itsenäisyyspäivään sopivaa sinivalkoistahan siitä tulee:

”Tämä maa

tämä pohjoinen

miten tuoksuukaan havumetsiltä

hiirenkorvakoivuilta

suopursuilta vanamoilta

 

miten maistuu rukiiselta leivältä

lakkasoilta lähdevedeltä

ja kyyneliltä

ja kyyneliltä

surun ja ilon

 

Tämä maa

tämä pohjoinen

miten siniseltä se näyttää

järvenselkien nuotiosavujen

 

isäni silmien siniseltä

tuomenkukkien hankien valkoiselta

havumetsien vihreältä

havumetsien

täynnä unia ja lauluja

 

Muuta väriä

muuta maata

en tunnusta

vain tämän

vain tämän.”

(Maaria Leinonen.)

Tämä pohjoinen maa tuoksuu suopursuilta... (ed. runoa mukaillen)

Joulukuun blogini on nyt hieman tiiviimpi kuin yleensä, ja keskityn vanhoihin tuttuihin teemoihin kuten ruokahävikin vähentämiseen ja sitä myötä myös siihen, kuinka kulutusta pienentäisi. Ei ehkä ykkösteemaa joulunalla (?), mutta ehkäpä juuri joulun tienoolle sopiikin. Tämän vuoden viimeisimpinä viikkoina ohjelmaani tuli muuta, mikä on paitsi ottanut aikaa myös piristänyt, tuonut vaihtelua ja toisaalta myös suunnannut ajatuksia aivan muuhun kuin eläkeläisen arkeen. Tilapäistyöt ilmeisesti sopivat minulle. Kohdallani taitaa olla niin, että hyvä on pääkoppaansa tuulettaa eläkkeelläkin jollakin ihan muulla kuin sillä vakiintuneella perusarjella.

Ed. suopursukuvan rantanäkymää itsenäisyyspäivän aikaan v. 2016 

Seuraavaksi suoraan arkisiin joulunaluspuuhiin. Ilana Aallon Paikka kaikelle -joulukortti nro 5 ”Syödään keittiöön tilaa” totesi 5.12.2021, että juuri nyt on oikea hetki alkaa syödä kaappeja tyhjäksi. Jouluna tulee ostettua paljon ruokaa ja sen kaiken pitäisi mahtua johonkin. Tosi hyvä on sekin muistutus, että nyt viimeistään pitää katsoa tarkemmalla silmällä niin pakastimeen, maakellariin kuin kuiva-ainekaappiinkin.

Ilana ohjeisti, että kun alat suunnitella lähiviikoille ruokia, katso mitä jo on. Samalla voisi tarkistaa tuotteista päiväykset ja poistaa vanhentuneet. Itseltäni löytyy näköjään ainakin fariinisokeria, ja jostain syystä kaksikin avattua purkkia siirappia, erilaisia hedelmä- ja kalasäilykkeitä ja pakastimesta + maakellarista marjoja ja sieniä. Pitääkin tarkistaa, mitkä päiväykset noissa kuiva-ainekaapin tuotteissa on. Hyvä idea Ilanalta oli myös se, että kun mietit jouluruokien ostoslistaa, voisi kirjata siihen, mitä EI tarvitse ostaa - ettei pelkästään vanhasta tottumuksesta ostaisi. Erityisesti nyt joulun aikaan kannattaa myös muistaa, miten roskaa saisi vähennettyä. Tuossa seinäkalenterissa tietokoneeni vieressä lukeekin, että "Rauhallista ja vähäjätteistä joulua! Anna lahjaksi aikaasi ja aineettomia lahjoja."

Joulupullat valmistuvat esim. kaupan gluteenittomasta pakastetaikinasta 😋

Pohdiskelin tammikuun 2021 blogissani riperuokien hyödyntämistä ja sen myötä ruokahävikin vähentämistä. Riperuuan tuunaamisen voisikin aloittaa jo ennen joulua – kohdallani lisäksi ajankohtaista nyt, kun suuren osan huomiostani on viime viikkoina saanut muu kuin vakiintuneet eläkeläisen puuhat. Aiemmin kiinnitin mielestäni enemmän huomiota ruokavaliooni, ja tiedostin kai hyvinkin selvästi, että ravinnolla on suuri merkitys toimintakyvyn, elämänlaadun ja terveyden ylläpitämisessä. Pizza on riperuokien klassikko, sitä on meilläkin tehty nyt useampana viikonloppuna. Siihen uppoavat kasvikset, raasteen jämät ja juuston loput. Pizzaan voi laittaa myös kalarippeet tai melkein mitä vain, esim. hieman nahistuneita hedelmiäkin. Jouluomenat ovat kauniita, mutta omaan makuuni usein kovia ja kirpeitä. Niitä voisi raastaa punajuuren kanssa salaatiksi, ja se korvaa rosollin, mitä meillä ei tule syötyä. Nyt tuli mieleeni valmis punakaalisalaatti, sitä voisikin jälleen hankkia, mielestäni se maistuu etenkin talvella. Riperuuista tuunatuissa keitoissa (esim. kalakeitto) ja salaateissa on oikeastaan vain mielikuvitus rajana, niin monet ovat vaihtoehdot sen mukaan, mitä sattuu kaapissa olemaan.

Seiminäkymä Joensuun ev.lut. kirkossa 1. adventtina 2021

Palauttelin muistiini viime tammikuussa, että porkkanalaatikon tähteistä voi paistaa kasvispihvejä tai -pullia ja miksei sitä voisi kokeilla sämpylöihin, leipiin, sosekeittoon, lettuihin tai pannukakkuunkin. Lanttulaatikon lopun voi laittaa vaikka rieskoihin. Meillä on tehty joskus tähdemuusista ja ripekermasta gluteenittomia perunarieskoja. Kahviakin jää usein tähteeksi. Sitä voisin harjoitella keittämään vain sen verran minkä juodaan, toisinaan kukkien kasvuaikaan laimennan tähdekahvin kasteluveteen. Glögin loput voi tuunata vaikka herkullisiin glögiporkkanoihin. Tätä kirjoittaessani muistin, että kaupunkikodin pakastimessa on mm. tatteja. Otin ne nyt sulamaan ja teen siitä tänään kastikkeen kuoriperunoiden ja porkkanoiden höysteeksi. Hyvää, helppoa ja edullista lähiruokaa. 

Ahvenisen Punaisen Talon seimi 

Martat.fi-sivuilla on kattavasti vinkkejä joulun riperuokien tuunaamiseen #marttailu. Koska suolasienisalaattia jää meillä näköjään joka joululta yli (olenhan ainoa syöjä sitä laatua) siitä voisi tuunata marttojen vinkkaamana lettuja, laittaa blinien täytteeksi, sosekeittoon silmäksi tai tehdä sienikeittoa. Jos tähteeksi jää juustonkannikoita, niitä voi laittaa pakastimeen raasteena (en yleensä tule ajatelleeksikaan), tehdä lämpimiä voileipiä, piirakoita tai juustokeittoa. Kiusausta tai muita paistoksia voi tehdä mitä moninaisimmista raaka-aineista, ja loput hedelmät voi tuunata salaatiksi. Pienistäkin tähteeksi jääneistä ruuan rippeistä voi tehdä uutta ruokaa, ja samalla vähentää ruokahävikkiä. (martat.fi.) Riisipuuroa voisi haudutella isomman satsin ja tehdä loppupuurosta riisipyöröjä eli kukkosia.

Hautausmaakäynnit kuuluvat jouluumme. Kuva on Lieksan Mähköltä; isäni, isovanhempieni ja monien muiden sukulaisteni ja tuttujeni viimeisiltä leposijoilta 💜

Mielestäni myös seuraava on kertomisen väärti, ja muistuttelen itsellenikin sitä yhä uudelleen. Avaamattomat ja itseltä ylijääneet suklaapakkaukset (ja miks' ei muunkin?) voisi kierrättää, kun pakkaus on avaamaton ja käyttöikää riittävästi jäljellä. Toisaalta noissa poisheitettävissä tuotteissa (ja missä vain muussakin kuin ruuassa) on joka tapauksessa jo käytetty suuri määrä erilaisia resursseja (mm. luonnonvaroja, työtä), kun tuote on valmistettu. Käyttökelpoisen tuotteen roskiin heittäminen on jo ajatuksena vastenmielinen. Myös paketointitarvikkeet (kuten lahjapaperit, -kassit ja -narut) voi uusiokäyttää. Toisaalta voisi ajatella niinkin päin, että jospa hankkisin kaikkea vain niin vähän, ettei rippeitä edes synny? Puutetta tuskin tulee, kun kaupat ovat koko joulun auki, ja ei siis ainakaan sen takia tarvitse ostaa paljoa kerralla. Samalla ruokahävikki pienenisi kuin itsestään.

Ruokavalinnoissa pätee mielestäni tämä varsin selkeä ohjenuora: minkä lähitienoon maa tai vesi on kasvattanut, se on ravinnoksi parasta - tämä sopii jouluruokiinkin 👍

Kauneimmissa joululauluissa olimme viimeksi v. 2019 Paaterin kirkossa 💖

Toisena teemana tällä kertaa hieman talviliikunnasta – itsellenikin jatkuvaksi muistutukseksi. FB antaa kuva- ja tekstimuistoja mm. hiihtoladuilta. Muistojen mukaan hiihtelin silloin ennen pidempää metsälenkkiä Paateriin asti. Ehkä aika kultaa muistot, mutta jaksoin silloin hyvin. Harrastan nykyisinkin liikuntaa säännöllisesti, mutta se voisi olla monipuolisempaa. Liikunnan hyödyt mm. sydänsairailla (kuten uskoakseni kaikilla muillakin) ovat tutkitusti kiistattomat. Kukin tietysti kuntonsa ja jaksamisensa mukaan. 

Muistan sellaisenkin kokemuksen, kun silloin tuli pari kertaa ylämäessä jotenkin huono olo, hikoilutti, sydän tykytti ja taisi olla jonkinlaisia näköhäiriöitäkin. Ajankohta taisi olla alkutalvea 2018. Enpä silloin aavistanutkaan, että loppuvuodesta -18 saan sydändiagnoosin. Kuka tietää, vaikka nuo em. oireet olisivat jo enteilleet sitä. Olin yleensä yksin ladulla ja muistan, kun soitin sieltä kumppanille, ja hän kehotti, että mene nyt siitä suoraan Paaterin kahvilaan (se oli tuolloin auki ja sopivasti lähellä) levähdä siellä, ja juo ja syö vaikka jotain. Hän tulee sitten sieltä autolla hakemaan, jos vielä heikottaa. Huono olo meni kyllä sitten siellä kahvilassa välipalaa nauttiessa ohi, ja kahvilan emännän rauhallinen juttelu suuntasi huomion sopivasti muuhun. Hiihtelin hiljakseen oikolatua jään poikki takaisin. Tuolle melko syrjäiselle ja mäkiselle (joskin kauniille) metsäladulle en enää uskaltautunut. Viime talvena kiersin sitä kylläkin jo pari kertaa oloani tunnustellen. Pysähtelin välillä, ja katselin mm. 1900-luvun alkupuolella paikalla olleen työväentalon maisemaa, nyt siinä on vain metsää ja kohoumina kivijalan jäänteitä lumen alla. Kun ajattelen nyt tuotakin v. -18 muistoa, ei ole ihme, jos vaikka taju olisi mennyt (jos se johtui sydämestä?), ja sinnehän sitä olisi yksinään tuupertunut lumeen metsän keskelle, jos ei joku satunnainen hiihtelijä olisi paikalle osunut. Toinen tarina olisi ollut se, kuinka nopeasti soittajan puhelimestaan näppäilemän 112:n myötä apu olisi sinne syrjäiselle metsäladulle ehtinyt. Ajattelen nyt, että ehkä aikani ei ollut vielä tuolloin. 

Iltakävelyllä Jauhiaisen salmen sillalla

Talvesta 2018 lähtien en ole pidemmille metsäladuille juurikaan yksin uskaltautunut, vaikka koenkin voivani nykyään hyvin. Viime talvena hiihtelin kyllä jo varsin aktiivisesti jäälatuja, lyhyempää matkaa metsäladulla ja kaupungissa suosittuja Mehtimäen ja Laululavan latuja. Yritän olla vertailematta itseäni muihin, aina löytyy ikäisiäni itseäni jaksavampia liikkujia kuten löytynee myös vähemmän jaksavia. 

Pääharrastukseni ulkoliikunnassa on ollut nytkin se vanha tuttu sauvakävely. Sitä olen harrastanut lähes joka päivä, ja kaupungissakin erityisesti nyt, kun ohjatut jumpat ja jooga ovat joulutauolla. Liike on lääke tämänkin sairauden omahoitona, niin uskon. Aktiivisuusrannekkeeseen kertyy tuon noin 1,5 tunnin päivittäisen lenkkini aikana noin kymppitonni askelia rauhallisesti kävellen. Samalla saatan soitella sukulaisille tai ystäville puheluita tai kuunnella kuulokkeilla radiota/keskusteluohjelmia/haastatteluja; nykyään erityisesti podcasteja tai toisinaan joitakin sydänteemaisia luentojakin.

Kävelyt kylätiellä etenevät joutuisasti puhelimesta podcasteja kuunnellen 😍

Koen että kylätiellä on turvallistakin kävellä. Jäälle en vielä uskaltaudu, ehkä piankin voisin hiihdellä vaikka tuossa metsäisellä lähiladulla, ihanat kyläläiset laittavat ne maalla kuntoon. Jäät ovat alkutalvesta petollisia, kun ohuen jään päälle on satanut pakkaslunta, varoittaa poliisi (Karjalainen 6.12.2021). Jään vahvuus voi esim. virtauksien vuoksi vaihdella paljonkin. Poliisi kertoo, että kiinteä viiden cm:n paksuinen syysjää kestää yhden henkilön; mutta ei esim. moottorikelkkaa.

Koetan muistutella itsellenikin yhä uudelleen, että on tärkeää hoitaa mm. liikunnalla terveyttään. Ajattelen jotenkin niin, että jos tai kun tulee huonot ajat (sairaus etenee tms.) ei tarvitse silloin katua/harmitella, että miksi en silloin tehnyt mitään, kun vielä pystyin. Toisaalta vaikuttaa siltä, että terveydenhuollon resurssit niukkenevat, niin kaipa sitä osaltaan koettaa itsekin tehdä jotain, mikä  omassa varassa on. Tällä hetkellä vointini ja jaksaminen on tiettyä viluherkkyyttä lukuun ottamatta mielestäni yhtä hyvä kuin kai kenellä vain perusterveellä tämän ikäisellä. Olimme viime torstaina kuoron kanssa laulamassa Joensuun Joulutorin lavalla, ja palelin niin, että kenties hampaiden kalina monistui mikkien kautta 😉 Pakkasta oli kylläkin reilut -15 astetta, ja olin tietenkin varustautunut sään mukaan. Kylmänherkkyys pitää vain huomioida, ja usein käytänkin nykyään lenkkeillessä akuilla lämmitettäviä hanskoja, sillä käsiä palelee kaikkein eniten. Lääkkeet otan mielestäni hyvinkin pedantisti samaan aikaan aamuin illoin ja pyrin huolehtimaan omahoidosta. Liikunta on tässä etunenässä, ja terveelliseen ja etenkin säännölliseen ruokailurytmiin voisin kyllä kiinnittää nykyään enemmän huomiota. Siitä kohtaa se minulla näköjään lähtee lipsumaan, kun ei ole enää tarjolla niitä työmaaruokalan monipuolisia salaattipöytiäkään 😏 

Karpatiat lehti 4/2021 s. 16 muistuttaa, että pehmeät rasvat ja ravinnon kuidut ovat tärkeitä ja ruokaan voi hakea makua muustakin kuin suolapurkista. Itselleni olennainen muistutus oli myös sydänmerkki. Diagnoosin saatuani katsoin kai varsin tarkkaankin jo kaupassa, onko paketin kyljessä sydänmerkki, mutta kun olo kohenee, sen näköjään unohtaa... 😒 

Tähän söpöön kaksoskuuseen huomioni kiinnittyy kylätiellä kävellessä

Raivaamisesta vielä sananen. Sain eräästä lukemastani tekstistä idean huoneentaulusta, jossa jaettiin eri tehtävät kolmeen eri osioon: odottavat (engl. to do), tekeillä olevat (engl. doing) ja tehdyt (engl. done). Kenties on vielä tehokkaampaa, kun on kahdella kielellä 😊 Tuo voisi olla siinäkin mielessä hyvä, että näkee, mitä on jo tehnyt. Välillä iskee turhautuminen, ja tuntuu, että enkö ole saanut mitään aikaiseksi, ja eikö tämä raivaaminen lopu koskaan…

Kolmansia korona-rokotuksia odotellaan. Vaikka voin nykyään yhtä hyvin (kuten mainitsin) kuin kuka tahansa terveellisiä elämäntapoja harrastava ja mm. painoaankin "vartioiva" tämän ikäinen naisihminen, tämä sydändiagnoosi aiheuttaa tiettyä lisävarovaisuutta. Kohdallamme rokotteiden ottaminen on ollut aina itsestäänselvyys, eihän mitään terveydellistä estettä sille ole ollut. Painonvartioinnista sen verran, että ainakin näin pimeän aikaan suklaa ja muu makea tuntuu maistuvan, ja vaikka ikää jo on, puntarin viisari alkaa näyttää heti suurempaa lukemaa, jos ei hillitse makeanhimoaan. 

Noin 18 metriä korkea valaistu kuusi Wanhan Koulun pihassa näkyy kauniina kauas 🌲

Kylällä on myös illan hämyssä kaunista, tänä vuonna joulukuussa on ollut hyvinkin jouluinen ja luminen maisema. Tien varrella talojen portinpielissä loistaa lyhtyjä, kynttilöitä ja roihuja. Olen ehkä sanonut ennenkin, että tämä kylähän on oikea maalaisidylli 💗 Muun muassa Simpauttajan aukiolla ja Wanhan Koulun puodin ympärillä Vuonislahdessa tuikkivat jouluvalot ja on suuri valaistu kuusi - kiitos aktiiviselle kylänväelle: toitte jälleen valoa tummiin päiviin 🌹 💛 Meillä joulun vietto sujuu rauhallisesti maalla Vuonislahdessa kuten aiemminkin.  

Päivän valoisa hetki on lyhyt. Mutta jo viikon päästä päivä alkaa pidentyä - kukonaskel kerrallaan kevättä kohti mennään. Talvipäivän seisaus on 21.12, silloin päivä alkaa pidentyä. Joulu on kohdallani ollut aina kuin valonpilkahdus keskellä pimeintä vuodenaikaa. En ole koskaan viettänyt joulua matkustellen tai en edes suurena sukutapaamisena. Jouluun on kuulunut hiljaista eloa metsän keskellä pihan jouluvaloja ja salmen yli näkyvää suurta valaistua kuusta (kuva edellä) katsellen ja joululauluja kuunnellen.

Joensuun seimipolun 1. kohde Taitokorttelin aitoilla

Viimeisellä laulutunnillani ennen joulutaukoa lauloimme tunteikasta joululaulua ”Taivas sylissäni”.  Tuon laulun sanojen (ote) myötä toivotan rauhaisaa joulua:

”Keneltä sai tähden, tuo katse pienokaisen?
Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten?
Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi?
Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni?

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?
Helmassani kantaa itse taivastako saan? - -”  💓

(Alkuperäiset sanat Erik Hillestad; suomennos mm. Maija Kalaoja.)