Muistojen helminauhaa ja Ismo Alangon elämäkerran innoittamaa

Ukrainan kansalliskukka Marttalan seinustalla

"Ystävä villi ja vallaton:

sinulle auringonkukka on,

avoin ja suuri ja ihana

tulvillaan päivänpaistetta.

 

Vartesi uljaana kohoaa.

Syleilet kirkkaana maailmaa,

kurkotat luottaen korkeuksiin,

maisemiin kaukana kutsuviin.

 

Auringonkukkani rohkea,

paljon saan sinulta oppia.

Valosi muillekin heijastuu

auringonkukka kuin keltainen kuu."  (Anna-Mari Kaskinen.)

Suruviesti pysäyttää silloinkin, kun tietää väistämättömän. Toivoimme, että aikaa olisi vielä. Kirjoitin ystävälleni viime viikolla, että seuraavassa blogissani kirjoitankin sitten Ismo Alangosta. Jatkan kirjoittamista, ainakin toistaiseksi. Nyt se tuttu kannustus, vuorovaikutus ja odotettu palaute jäävät pois. Ajatuksissa ne kuitenkin elävät ja konkreettisinakin saaduissa viesteissä. 

Muistelin ystävääni hiihtolenkillä aurinkoisella järven jäällä. Hän neuloi kauniita kirjoneuleita, oli kiinnostunut historiasta, luki paljon ja kuunteli äänitteitä, oli läsnä. Elämän onni oli pienissä lähellä olevissa asioissa. Mieleen tulee varmasti vielä useasti, että tämänkin ajatuksen, lukukokemuksen tai historiaan liittyvän haluaisin jakaa. Hän piti laillani mm. Anna-Mari Kaskisen runoista. 

Näkymä aurinkoiselta Pyhäselältä 💙

Muistan kun kävimme katsomassa 13.10.21 hänen kanssaan LÄHELLÄ-taidenäyttelyn Ahjossa ja sen jälkeen lounaalla Lumme-ravintolassa. Juttelimme silloin mm. sydänsairaiden vertaistukihenkilökoulutuksista, johon hän kannusti minua. Kirjoitin viime viikolla hänelle mese-viestiin, että nyt olen sitten ilmoittautunut sinne, ja menossa ko. koulutukseen tässä kuussa. Lähetin tuon viestin samana iltapäivänä, jolloin hän kuoli. Kun vastausta ei tullut, aavistin, että jotain on tapahtunut. Hän vastasi aina vaikka lyhyesti, jos ei sillä hetkellä jaksanut enempää kirjoittaa. Olimme yhteyksissä enemmän nyt n. kahden viime vuoden aikana ja suunnittelimme tapaamista lähiaikoina taidemuseolla. Jaoimme mm. sairauksiimme liittyvää, puhuimme elämästä ja kuolemasta. Kuolemasta emme puhuneet synkistellen tai dramatisoiden - itseasiassa nauroimme silloinkin paljon, vaikka se voi vaikuttaa erikoiselta. Kuolema tuntui samalla tavalla luonnolliselta ja elämään kuuluvalta kuin syntymäkin. Koin hänen olleen sinut väistämättömän kanssa. 

Myös Ismo Alanko pohti elämäkertateoksessaan paljon kuolemaa, siitä enemmän tuonnempana. Ismo mm. totesi, että me elämme kuolemamme jälkeen niissä ihmisissä, joihin olemme vaikuttaneet jotenkin elämämme aikana. Sillä tavalla edesmennyt kuin jatkaa elämäänsä.

Mielessäni on nyt viime aikoina käymämme keskustelut. Opin häneltä paljon. Tulee mieleen muisto viime kesältä läheiseltä hautausmaalta. Istuimme siellä penkillä hiljattain menehtyneen työtoverimme haudan läheisyydessä. Yht’äkkiä havahduimme, että onpa aika rientänyt, ja kyytikin varmaan jo odottaa. Kun läksimme kävelemään parkkipaikkaa kohti, hänen puolisonsa tuli vastaan ja sanoi, että olen kyllä kävellyt täällä jo kauemmin, mutta en raaskinut keskeyttää, kun teillä näytti olevan niin hauskaa 😍  Tuo keskustelu palaa mieleeni varmaan usein, kun kuljen sen penkin ohi.

On ikävä ystävää. Tunnen myös kiitollisuutta, että sain tutustua häneen. En tunne toista, joka olisi ollut niin läsnä ja ymmärsi jo sananpuolikkaastakin. Taivaalla on uusi kirkas tähti, valoisan ihmisen muisto 💖

Rakkaat lähtevät,

jää tyhjä tila muistojen asua 

– Helena Anhava –

Valoteos Joensuun Laululavan läheisyydessä 2.3.2022 💜

Nyt ajatukset Ismo Alankoon, kuten viime viikolla em. viestiini kirjoitin. Aluksi referointia Kirsin bookclubista: Kirjaa varten Katja Kettu ja Ismo Alanko, kaksi voimakastahtoista taiteilijaa, istuivat Ismon harjoitushuoneessa ja kävivät läpi valtavan joukon Alangon biisejä, joita kirjassa on esitelty kaksi ja puolisataa. Ne toimivat kuin Alangon ”päiväkirjoina” ja niiden kautta ja rinnalla he keskustelivat läpi myös Ismon elämän ja muusikkouran. Kirjan työstäminen vei kolme ja puoli vuotta. ”Litteroituja nauhoituksia kertyi 150 tuntia”, Katja Kettu kuvasi materiaalimäärää. Aina ei ollut helppoa, sitä kumpikaan ei ole peitellyt. (kirsinbookclub.com. 8.12.2021.)

Katja Kettu (s. 1978) kirjoitti Ismo Alangon (s. 1960) elämäkerran v. 2021. Kirjassa on ajankuvaa 60-luvulta alkaen tähän päivään. Ajankuva näkyy biiseissäkin. Kirjaa lukiessa tuli peilattua omankin elämänsä tapahtumia, fanitettujen biisien kautta ja muutenkin. Ollaanhan suunnilleen samaa ikäluokkaa, vain muutama vuosi ikäeroa. Samaistumispintaa oli mielestäni lopulta yllättävänkin paljon, vaikka elämänpolut ovat kovin erilaisia.

Ismo Alangon (s. 1960) elämäkerta v. 2021

Kriitikkojen kommenttien mukaan teos painottui liiaksi Ismon musiikkiin, ja henkilökohtainen osuus jäi ohueksi. Uskoisin, että teoksen sisältöön vaikutti sekin, mistä esim. Airi Vilhusen podcastissa (jossa hän haastatteli Katja Kettua) on mainittu, että Ismo ei juurikaan - ehkä luonteensa mukaisesti - halunnut paljastaa yksityiselämästään juurikaan. Se ei liene helppo lähtökohta elämäkerturille. Päähenkilön sielunmaisemaan päästiin lähinnä hänen biisiensä kautta. 

Ehkä itsekin lukijana olisin toivonut enemmän myös yksityisemmän elämän kuvausta, mutta kirja oli mielestäni hyvä näinkin, antoi ajattelemisen aiheita, ja niistä suunnittelin kirjoittavani tähän maaliskuun blogipäivitykseeni jo helmikuussa kirjan luettuani. Bänditreenien ja biisien kuvausta oli paljon, ja samalla ajattelin lähi-ihmisten vastaavia kokemuksia bänditoimintansa ajoilta. Eräällä keskustelupalstalla kuvattiin, että Ismo on erinomainen kokeilevan musiikin ammattilainen ja äänitaiteilija, hänellä on myös omaperäinen ja luova kirjallinen kyky.

Joensuun Laululavan valaistusta 3.3.22. Tuttu estradi Ismollekin 😍 

Ismo Alangon ”Risteys” (ote):

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee

Moni juuttuu nopeaan
tapaan täältä matkustaa
taidan vielä vaeltaa ja odottaa

Kunnes syksy minut saa
kunnes lumi peittää maan
jaksan vielä odottaa
talven selkä kyllä kantaa repussaan - -

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee
kutsun toista kulkijaa
kadun kannen takojaa
en voi enää vaeltaa ja odottaa”

En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että biisien sanoituksissa kuuluvat mm. Kalevalan kaltaiset alkusoinnut, loitsuaminen, hokemat, Kullervon koettelemusten teemat. Kirjaa lukiessa tuli peilattua myös oman elämänsä tapahtumia, erityisesti jostain 80-luvun tienoilta. Ajankuva ja muistot välittyvät biisien myötä. Mieleen tuli mm. Hassisen koneen aikainen ”Levottomat jalat” jo 80-luvun alusta, Ismo Alanko Säätiön ”Rappiolla” ja Sielun Veljien aikuinen ”Peltirumpu” sekä hiljattaisempi ”Risteys”; sekä runotilaisuuksissakin kuultu ”Kun Suomi putos puusta” (1990, ote seuraavana), ”Rakkaus on ruma sana” ja monta muuta.

Rockmuusikko Ismo Alanko vihittiin kesäkuussa 2018 Itä-Suomen yliopiston kunniatohtoriksi. Kuvasin yliopiston pihassa Alkukivet talvella 2022.

”- - Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä
Ei nähty itse sikaa eikä edes säkkiä
Kun Suomi putos puusta maito oli milkkiä
Pilkkisaalis pakasteita, yöt blackiä
Kun Suomi putos puusta kaikki kävi kovin äkkiä

Suo, kuokka ja Jussi
Martti Luther ja muovipussi
Lappi ja Kainuu ja Karjala huokas
Kuin yhdestä suusta
Kun Suomi putos puusta- -”

Tuttuja ja puolituttuja nimiäkin näkyi kirjan sivuilla; osa niistä tuttuja tuosta läheiseltä hautausmaaltakin. Alussa on kuvausta Ismon lapsuusvuosilta Joensuussa -60- ja 70-luvuilta. Kirjassa on kuvausta myös äiti-Anna-Liisan lapsuudesta ja hänen syntymäkodistaan. Äidin koti Hankasalmella oli pieni. Musikaalinen isä Voitto oli maalaistalon poika Keski-Pohjanmaalta Toholammilta. Isän perheeseen kuului mm. tanssimuusikoita. Voitto kuoli sydänkohtaukseen syyskuussa 1983 karjalaisessa kuntojuoksussa yhdeksän km:n kohdassa vain hieman yli 50-vuotiaana (s. 171).

Kuvaukset perheen kesämökiltä Onkamosta koskettivat itseäni lukijana, ja ne ovat mitä ilmeisimmin myös päähenkilölle tärkeitä. Onkamosta peräisin oli Ismon ensimmäinen kokemus siitäkin, että kaikki on yhtä (s. 26). Hän on kantanut koko elämänsä ajan mukanaan kuvaa siitä, kun hän makaa selällään veneen kokassa ja katselee puuveneestä taivaalle. Silloin syntyi oivallus, että olemme yhtä tämän ympäröivän maailman kanssa. Oivallus siitä, että on osa isompaa kokemusta, on auttanut mm. esiintymisjännityksessä. Ismo toteaa, että emme ole enempää emmekä vähempää kuin osa kaikkea, osa suurempaa kokonaisuutta (Emts.)

Ismo suunnitteli nuorena suomen kielen opintojakin (kuva yliopistolta ko. ainejärjestön seinältä)

Rippikoulu Lieksan Kylänlahdessa kristillisessä opistossa jäi myös Ismon mieleen. Siellä itsekin kävin rippikoulun 70-luvulla. Nukuttiin kerrossängyissä, iltanuotiolla laulettiin hengellisiä lauluja ja paistettiin lettuja. Pohdittiin uskontoa. Vapaa-aikana pelattiin lentopalloa ja saunottiin yhteissaunassa uikkarit päällä ja välillä uitiin. 

Kirjassa pohdittiin mm. sitä, kuinka paljon ihmisessä on pahuutta, ja miten se saa vallan joissakin tilanteissa. Sivulla 183 ollut virke kosketti: Ovatko kaikkein pahimpia ne, jotka vain hiljaisesti hyväksyvät sen, mitä tapahtuu. Myös Martin Luther King on sanonut, että pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. Valitettavasti monenkin kohdalla on ollut koulu- tai työpaikkakiusaamista, tai kiusaamista vaikka harrastuksissa. Ovatko pahimpia silloin(kin) he, jotka vain katsovat hiljaa vierestä? Kohdallani olen kiitollinen loppuun asti heille, jotka eivät katsoneet vierestä, vaan puuttuivat tapahtumien kulkuun.

Rakkaus on ruma sana -lyriikassa huomaa intertekstuaalisuuttakin:

”- - Parempi vois olla vaikka liivi taikka laavu
Suomi taikka suudelma, ilta taikka aamu
Kirosanan kaltainen on lempi pohjoinen
Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana
Rakkaus on ruma sana, runojen raiskaus

Jos sais kerran reissullansa rakkaudesta ruikuttaa - tekisin sen heti!
Muttei ole enää sanaa käytän rivii kauniimpaa - tekaisin sen heti!
... sana mikä sana!
Pelkkää syvää tunnetilaa, hyvää hekumaa, sana mikä sana!

Enää tarvitse ei valaa lemmenvaloja
Joudutaan ja juostaan pitkin onnen saloja
Kirosanan kaltainen on lempi pohjoinen
Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana - -”

Tuomas Korkalon "Dramaattinen sommitelma" Joensuun uudella konservatoriolla

Fb:n antamia korona-ajan muistoja lukiessa tuli mieleen, että kulkutauti on kurittanut ihmisiä kovalla kädellä jo kauan, eikä se täysin ole vieläkään loppunut. Nyt järkkyi muu turvallisuus, Eurooppaan tuli sota. Jo vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, on kuulunut hiljaisia ja äänekkäämpiäkin signaaleja siitä, että mm. luontoa tuhlaava koko ajan kasvava kulutus ei voi näin jatkua. Ehkä näitä signaaleja ei ole otettu (riittävän?) vakavasti. Voi vain miettiä, mihin tämä kaikki voi johtaa. 

Pieni kuriositeetti par’aikaa lukemastani Grand Hotel Europasta (Ilja Leonard Pfeijffer, 2018), joka kuvaa mm. ihmisten tuhlailevaa elämäntapaa ennen ekokatastrofia. Teoksessa avataan varsin kriittisiäkin näkymiä siihen, miten massaturismi vaikuttaa kohdemaiden alkuperäiskulttuureihin. Siinä pohdittiin mm. sitä, mihin se johtaa, jos ihminen tyydyttää vain estottomasti omaa hedonismiaan välittämättä siitä, mitä maapallolle tapahtuu. Teoksessa todettiin, että korona ja muut globaalit pandemiat tosin hillitsevät mm. massaturismia – ainakin jonkin aikaa.

Ismoa kiinnostavat myös itämaiset uskonnot, vaikka hindulaista, buddhistia tai sielunvaellukseen uskovaa hänestä ei tullutkaan. Näiden uskontojen myötä tuli kuitenkin oivallus, että kuolema ei ole kauhea, piilotettu, vaiettu ja pelottava mörkö, kuten niin usein meillä. Intian matkallaan hän huomasi, että kuolema on värikäs, valoisa, äänekäs ja jopa iloinen. Se helpottaa elämää, jos kuolemaa ei tarvitse pelätä. (S. 249.) 

Jo kolmikymppisenä Ismo pohtii paljon kuolemaa, ja silloin syntyi mm. biisi ”Hetki hautausmaalla”. Tuonpuoleiseen on ehtinyt mennä jo monta ikätoveria, mm. joensuulainen ystävä ja bänditoverikin. Biisin ”Väärään maailmaan” on kuvattu syntyneen 90-luvun alussa kuolleen bänditoveri-Jounin muistolle. Kuoleman mysteeri on kiehtonut aika, ei ole helppoa hyväksyä ruumiinsa katoavaisuutta. Kuolema on olennainen osa elämäämme, ja tiedämme siitä kaikkein vähiten. (S. 268.) Sivulla 281 Ismo toteaa, että toisaalta me elämme kuolemamme jälkeen niissä ihmisissä, joihin olemme vaikuttaneet jotenkin elämämme aikana. Sillä tavalla kuollut ikään kuin jatkaa elämäänsä.

Ilta-aurinkoa Kolin suunnalla

Tämän 543-sivuisen teoksen keskikohdan tunnistin olevan jossain s. 250 tienoilla. Onkamon mökin saunan portailla istuessaan Ismo tajusi, että Sielun Veljien yksi aika oli päättynyt, ja oli aika pistää hanskat naulaan. Kaikella on aikansa. Tällöin elettiin 90-luvun alkua. (S. 256.) Laululyriikassa, runoudessa, taiteessa ylipäätään, se on jännittävää, ettei tarvitse olla ihan varma, mitä tällä nyt halutaan sanoa (s. 294). Hieman samaa kuvattiin s. 317, kun Ismo sanoi, ettei hän osaa sanoa, mistä on kyse esim. tanssiesityksessä tai kuvataiteessa. Ei taiteen tarvitse kertoa mitään. Ei hän halua miettiä taidetta katsoessaan, mitä tällä halutaan sanoa, Ismo totesi. Mielestäni tuo on raikas ja myös jotenkin vapauttava näkökulma. Tuli mieleen jälleen eräs muisto. Aikoinaan minulla oli kausikortti kaupunginorkesterin konsertteihin. Vakipaikoillamme istui vieressäni vanhempi rouva, joka tykkäsi tauoilla ja hieman esitysten aikanakin analysoida kuulemaamme musiikkia. Itse olisin vain halunnut istua hiljaa, kuunnella ja nauttia. Muistan olleeni kiusaantunut ja kaipa jollakin tavalla tunsin ymmärtämättömyyttäkin.

Hiihtäjän varjo Paaterin läheisellä pellolla

Elämäkertateoksen noin 150 viimeistä sivua oli jo 2000-luvulta. Kronologisesti edenneessä teoksessa vuoden 2011 tienoilla elämäkerran päähenkilö alkoi miettiä alkoholinkäyttöään, ja sitä, miten päästä kohtuuteen, tai jos voisi lopettaa juomisen kokonaan. 80-luvulla alkoholia käytettiin niin runsaasti, että tuntuu kuin lukijallekin tulisi välillä pöhnäinen olo tai krapula. 

Ismon elämään tuli sitten kävely luonnossa, uiminen ja saunominen. Hänen mielessään rakkaimmat saunomismuistot ovat lapsuuden mökkimaisemasta Onkamo-järven rannalta. Vuoden 2011 kohdalla kertoja totesi, että nyt on erään aikakauden päätös, Ismo oli ollut jo tuolloin monta vuotta raittiina, ja luonut hyvää musiikkia selvin päin. Todistanut itselleen, ettei tarvitse viinaa mihinkään, ei lavalla villiintymiseen eikä keikan jälkeiseen rentoutumiseen. On käyty pariterapiassa ja perehdytty itämaiseen mystiikkaan. (S. 436.) Elämässä oli suuria muutoksia. Avioero tuli v. 2013 tienoilla ja sen jälkeen jonkin ajan päästä uusi suhde ja uusi avioliitto syksyllä 2019. Myöhemmin Ismo sanoi, ettei edes uskonut, että vanhemmalla iällä voisi tulla vielä näin voimakas ja elämää muuttava kokemus. Monillahan sen sijaan nuoruudenrakkaus oli sellainen, josta ei päässyt koskaan yli.

Hiihtolenkkimuisto Sammallammelta lyhtyjen valaisemalta ladulta

Olen kokenut elämässäni paljon alemmuuden tunteita, Ismo Alanko kuvaa s. 474. Hän oli ajatellut, että muut ihmiset ovat jotenkin hienompia ja parempia, ovat nähneet maailmaa laajasti. Mitä enemmän elämänkokemusta on tullut, sitä selvemmin hän on tajunnut, kuinka turhaa se on – kaikilla on ongelmansa, puutteensa ja rajoitteensa. Joku voi tietää jostain yksittäisestä asiasta enemmän kuin joku toinen jne. Tuolla henkilöllä voi puolestaan olla toiset elämänalueet, mitkä eivät ole hänellä hallussa. Jollakin voi olla kuin kultamaalilla koristeltu julkisivu, sellainen näytelty elämä, mitä joku toinen kadehtii tietämättä, mitä sen julkisivun takana lopulta on.

Ismolla todettiin sydämen rytmihäiriö v. 2014, kun hän oli katkolla. Hän kertoo, ettei hän edes osannut kuvitellakaan, miten usein sydänongelmat liittyvät sydänsuruihin tai vastaaviin. Sydänvian paljastuminen järkytti, olihan isänsäkin kuollut sydänkohtaukseen. Sen jälkeen lääkäri sanoi tiukasti: et ota enää pisaraakaan, tai kuolet. Aikomisen piti muuttua vihdoin konkretiaksi. (S. 480.) Tämän jälkeen syntyi mm. biisi, jossa mielestäni erittäin osuvasti kuvattiin, että jokainen tässä elämässä ottaa omia kuviaan, tekee omaa taidettaan. Jonkun toisen tapa vain voi olla näkyvämpi kuin jonkun toisen. Esimerkiksi bisnekseen ja / tai politiikkaan Ismo ei halunnut isänsä lailla lähteä, ne hän näki kohtuuttoman stressaaviksi.

Tätä Mykräsaarenkin graafista väritystä katsellessa huomaa, että harmaassa(kin) on monia sävyjä🌲

Sivulla 467 viitattiin Ismon biisiin ”Harmaa on hyvä väri”, ote siitä:

”Harmaalokki lentää yllä harmaan kaupungin
Harmaa taivas huokuu turvaa talvipäivän pehmeyteen - -

Harmaa on hyvä väri - -

Helsinki on harmaa kaikki tunnustavat sen
Mutta kuinka moni näkee kaikki sävyt harmauden

Tai keltaista vihreää syvään punaista
Moni tipahtaa ennen kuin ehtii nuolaista - -”

Sivulla 302 oli mielestäni kiintoisa kohta, jota voisi soveltaa harrastelijan laulamiseenkin. Ismo sanoo, että aina on ollut suuria laulajia, jotka tulkitsevat jotain yksinkertaista tekstiä ja saavat siihen tulkinnallaan suuria merkityksiä ja tunnetiloja. Toisaalta hyvä tekstintekijä jättää tulkitsijalle tilaa. Jos teksti sisältää itsessään kaiken, mitä halutaan sanoa, se pitää tulkita neutraalisti. Kaikkein kauheinta on, jos joku tulkitsee sisältörikasta tekstiä voimallisesti eläytyen. Tulee kuin lisää lättyä lätyn päälle, ja biisi tukehtuu. Monet tekstit vaativat lakonista tulkintaa, jotta niille jää tilaa hengittää. Tästä tuli laulutunneiltani mieleen sisältörikas ja vahvateemainen Evakon laulu tai sitten toisaalta vaikka se voimallisempaa eläytymistä kaipaava pieni laulelma Kevätkoivu.

Harmaan sävyjä ja jäniksien jälkiä vuonislahtelaisella metsätiellä 6.3

Äidin kuolema tammikuussa 2018 kosketti syvästi kaikkia Alangon sisaruksia. Äidin kuolema oli siinäkin mielessä virstanpylväs, että nyt jäätiin eturintamaan; tuulinen tunne, kun ei ole edellisen sukupolven puskuria edessä. (S. 519.) Anna-Liisa (1935–2018) oli keskeinen kulttuurivaikuttaja Joensuussa. Hänen kuolemansa kosketti ihmisiä laajasti. Anna-Liisan itsekin tunsin. Ismo Alangon olen kohdannut kasvokkain vain kerran, ohimennen hänen äitinsä muistojuhlassa Joensuun ev.lut. seurakuntakeskuksella 15.4.2018.

Faniryhmä Sielunsiskot seuraavat Ismon elämäntapahtumia, keräävät arkistoja, kutovat sukkia, maalaavat tauluja ja virkkasivatpa he porukalla päiväpeitonkin, mihin jokainen teki yhden ruudun (s. 526). Nykyään Ismo on huomattavasti leppoisampi mies, Katja Kettu kirjoittaa. Ei ahdista, on rakkautta, pää toimii kirkkaana, saa asioita aikaan. Soolokeikkojen tekeminen v. 2022 on ihanaa, kun vain korona sen sallii. Soolokeikkoja voisi tehdä lopun ikäänsä, Ismo toteaa.

Aurinko nousee (kuva Marttalan rappusilta)

Loppusanoissa s. 529–530 Katja Kettu kirjoittaa, että Ismo ei ole helppo ihminen. Hän on varautunut, eikä päästä ihmisiä lähelleen. Tutustuminen vei kauan. Hän myös vaatii itseltään paljon. Ismosta on myös helppo pitää. Hän on mielenkiintoinen, aito ja luotettava. Pitää huolta läheistensä hyvinvoinnista. Johannan mukaan Ismo on viisas lapsi, joka jaksaa innostua elämästä. Elämä on hyvässä vaiheessa. On kivaa asua maalla. Kevätalvella 2021 Ismo ja Johanna ovat ostaneet huvilan kauniine pihapiireineen pääkaupunkiseudun läheisyydestä. Pako maalle johtui osittain kulkutaudin aiheuttamasta ankeudesta. Raittiudestaan Ismo on onnellinen. Kuusikymppinen mies ei myöskään laiminlyö terveysasioita; hän pyöräilee ja syö kasvisruokaa. Ismon elämässä on alkanut uusi vaihe maaseudun rauhassa. Lopuksi (s. 532) kirjailija toteaa: Olipa se seikkailu! Onnea matkaan, on ollut kunnia tutustua!

Mielestäni tämä kuvassa oleva bataattiruoka maistui paremmalta kuin näyttää 😋  

Käytännöllinen marttailu-osio vielä lopuksi. Kun maailma myllertää, tuntuu lohdulliselta tarttua kiinni tavallisiin arkisiin asioihin. Kauden kasviksista kuten bataateista olikin jo helmikuun päivityksessäni. Kuorin tällä kertaa puolenkymmentä irtomyynnissä ollutta bataattia, kuutioin ne, ja kiehautin pienessä vesimäärässä muutaman minuutin. Sillä välin paistoin Mifu-jauhista (original) paketillisen pannulla pienessä öljytilkassa (voi laittaa sipuliakin, jos haluaa), lisäsin siihen 2,5 dl:n purkillisen ruokakermaa, hieman timjamia, mustapippuria ja persiljaa. Sitten vain sekoiteltiin. 

Myös bataattimuusi ja mifu-kastike olivat hyviä, sen totesimme viime viikonloppuna. Seuraavaksi voisi kokeilla vielä vaikka bataattisosekeittoa. Monet sitrushedelmät kuten veriappelsiinit ja limet ovat bataattien ohella maaliskuunkin tuotteita, samoin mango. Kotimaisuutta kannatan tietysti mitä suurimmassa määrin, mutta vaikka nämä tuotteet tulevat ulkomailta, marttojen vinkki-videossa kerrottiin, että niiden ekologisuus on nyt satokauden aikana parempi mm. siksi, että nyt ylimääräistä kasteluvettä ei tarvita niin paljoa. Ne ovat nyt myös ravintorikkaampia ja edullisempia.

Monenlaisia aineksia oli tällä(kin) kertaa, kuten elämässä on yleensäkin. 

Tekstini oli osin tajunnanvirtaa. Mediakanavien kautta tajuntaan virtaa sota.  

"Meidän on hyväksyttävä rajallinen pettymys, mutta emme saa koskaan menettää rajatonta toivoa" (Martin Luther King).

Tänään 8.3 on kansainvälinen naistenpäivä. Tasa-arvoa työelämässä ja mm. yhtäläistä äänioikeutta vaadittiin jo sata vuotta sitten 1. kansainvälisenä naistenpäivänä. 

Vuoden takaiseen FB:n tekstimuistoon olin kirjoittanut: Nainen; niin samanlainen, erilainen, ihanainen, liikkuvainen, kotimainen, muukalainen, petomainen, keijukainen, hienonlainen nainen - niin monenlaisia naisia, on Marttoja ja Marioita. 

Toivoa ja valoa kevääseen ja hyvää naistenpäivää erityisesti sinne 💙 💛

Ystävänpäivän tervehdyksen ohessa tummempiakin sävyjä

Karkkisydämen sulle lähetän, lämpimin ajatuksin luoksesi lennätän. Suu karkin sulattaa, ystävyyttä ei milloinkaan 💗 Ystävänpäivän tervehdys Marttalan nimikkoikonin ääreltä 💜

Hyvää tätä ystävänpäivää 14.2.2022!  

"Voitte viedä elukan veden ääreen, mutta uppoamaan sitä ei voi pakottaa, tuumi Ihaa. Salaisuus piilee tässä: ystävyys kelluttaa" (A. A. Milne).

Iltanäkymää kaupunkiladultani Linnunlahdelta

Piti miettiä tovi, onko nyt uutta tai tuoreudessaan osuvaa mistä kirjoittaisin. Sitten sain viime viikonloppuna palautetta ystävältä, joka lukee blogiani säännöllisesti. Hän mm. sanoi, että jo odottaa helmikuun postaustani. Palaute tuntui hyvältä ja innosti 👍 Mietin sitäkin, tarvitseeko lopulta olla aina uutta ja erikoista, tai esim. sellaista, mistä en olisi jo fb:ssä kirjoittanut? Jos kokee jonkin asian merkitykselliseksi tai tarpeelliseksi käsitellä, sitä sitten - vaikka useampaan kertaan. Toisaalta kaikki eivät ole fb:ssä, ja jos tuntee, että pitää käsitellä yhä vaikkapa yhdenvertaisuutta tai kysymyksiä jotka satuttavat, niitä on sitten käsiteltävä. Siis vaikka useampaan kertaan, jos tuntee sen tarpeelliseksi. 

Tykkäsin jo yliopistossa kirjallisuuden opiskelusta, ja nyt pohdiskelinkin, miksi en käyttäisi joutoaikaani enemmän kirjallisuusaiheisten asioiden miettimiseen. Eräänä aamuna sain ajatuksen alkaa postata fb:iin jotain runoihin tai aforismeihin liittyvää ja välillä proosakatkelmiakin. Sitäkin lähinnä inspiraatiosta, ei suorittamisena. Myös tässä postauksessani on aineksia viime aikoina lukemistani kirjoista. Juuri tätä kirjoittaessani puhelimeni tekstari piippasi, että varaamani Ismo Alangon 543-sivuinen elämäkerta (Katja Kettu, v. 2021) on saapunut noudettavaksi. Sen herättämiä ajatuksia sitten myöhemmin keväällä, ehkä jo maaliskuussa. Nyt onkin runsaat tuhat sivua kirjallisuutta luettavana lähimpien viikkojen aikana, sillä myös maaliskuun kirjallisuuspiirikirja Pfeijfferin n. 600-sivuinen "Grand Hotel Europa" saapui samaan aikaan varauksesta. Se ei ole paljon aktiivisille lukijoille, mutta tällaiselle monesta kiinnostuneelle "renessanssityypille" on 😄

Helmikuun hedelmiä

Aluksi tiiviisti käytännöllinen marttailu-osio: Marttojen sivuilta löysin pyykinpesukoneen puhdistusvinkin (kone tulee sen mukaan puhdistaa 1–2 kertaa vuodessa, vaikka mitään näkyvää tai "tuoksuvaa" ei esiintyisikään). Siitä vain kone pyörimään tyhjiltään 90 asteeseen ja puhdasta tulee! Kirkkautta olisi varmaan lisännyt vielä sitruunahappo, mutta nyt normipesuaine hoiti homman.

Martat vinkkaa -livejä olen seurannut fb:stä edelleen myös. Niistä viimeisimmäksi katsomassani kannustettiin kauden kasvisten, juuresten ja hedelmien käyttöön; ovathan ne nyt edullisimmillaan, ravintorikkaimmillaan ja maukkaimmillaan. Meillä syötiin nyt liven innoittamana uunibataatteja kalan kera, mausteena oli mm. limeä ja välipaloina kauden hedelmiä sweetieitä (on greipin ja pomelon risteytys), veriappelsiineja ja kotimaisia omenoita. Livessä sanottiin, että jos varastosta vielä kotimaisia omenoita löytyy, niitä kannattaa käyttää, ja löytyihän niitä kaupan varastostakin. Nuo ed. kuvassa olevat omenat olivat muuten huomattavasti maukkaampia kuin ulkomaiset vastaavat 😋

Tämä viime keväänä valmistunut torkkupeitto lienee tähänastisista suurin käsityöni; olen siihen tyytyväinen, samoin kuin oli peiton lahjaksi saanutkin 🌸 

Mietin jälleen sitäkin, miksi luonto antoi käsityöläisten jälkeläiselle keskellä kämmentä olevat peukalot 😳 Niinpä vaan teki, mutta antoi sen sijaan kiinnostuksen perinnetekstiileihin, ihailun ja arvostuksen kädentaitoihin ja taitavien käsien luomaan. Pyrin muussakin ajattelemaan nykyään yhä enemmän niin, että vaikka sitä taikka tätä vaille olenkin jäänyt, niin jospa sain jotakin muuta sen sijaan. Voisin katsella ja käyttää käsitöitä vaikka kuinka usein tuntien mielihyvää, iloa, ja jos on vielä (vanhasta) tuunattu käsityö: siinä on lisäksi ekologisuutta ja persoonallisuutta – siis kestävää kehitystä parhaimmillaan 👍

Pitäisi polkaista tauon jälkeen liikkeelle myös raivausoperaatio, jossa laatikot/pussukat kierrätettäville, poisheitettäville ja tuunattaville. Ompelutaidottomana etsiskelin myös tekijää, joka ehtisi uudistamaan vintille vuosikymmeniksi säilömäni 90-luvun villakangastakkini. Löysinkin ilokseni tekijän, ja samalla sain vinkin kohteesta, jonne voin lahjoittaa ne 70-luvun turkiksenikin (hattu, puuhka ja puoliturkki), joille ei ole ollut käyttöä moniin vuosikymmeniin. Roskikseenkaan ei raaski ehjiä ja hyväkuntoisia heittää, ja kierrätyksessä/kirppareilla vaatteeni eivät jostakin syystä (?) ole suosittuja 😎

Suuria kiviä vuonislahtelaisen pellon reunalla

Tommy Tabermanin ajankohtaisina puhuttelevat sanat  kokoelmasta "Kukkiva kivi" tulivat mieleen hiljattaisten aluevaalien aikaan. Runoilija Tommy Tabermann (1947–2010) muistutti välittämisen ja yhteisvastuullisuuden tärkeydestä.

”Suuri kivi
nauraa neljää kättä
päin kasvoja eikä hievahda.
Silti, kun me ponnistelemme kaikin voimin yhdessä,
jokin
kiveäkin raskaampi
liikahtaa.”

Tabermania mukaillen yhdessä ponnistellen toivottavasti yhdenvertaisuuskin lisääntyy, ja siihen voi koettaa vaikuttaa äänestämällä. Yhdenvertaisuus julkisissa terveyspalveluissa on asuinpaikasta riippumatta tärkeää, vaalikampanjoissa painotettiin. En ainakaan huomannut, että minkään puolueen edustaja olisi sanonut, että kyllä julkisten terveyspalvelujen kuuluukin olla joillakin paikkakunnilla parempia tai huonompia kuin joillakin muilla paikkakunnilla 😚 

Luotetaan siis siihen, että uudistusten myötä myös yhdenvertaisuus lisääntyy. Väki toki ikääntyy, mikä tuo omat vaatimuksensa, mutta se ei ole vain yksien paikkakuntien ilmiö.

Lemmikkini kaksoskuuset kylätien varrella harmaana helmikuisena päivänä

Seurasin tammikuussa varsin aktiivisesti vaalikeskustelujakin ja aiheeseen liittyvää some-kirjoittelua. Havaintojen mukaan enemmän on ollut somessa palvelujen puutteista, mutta toisinaan on ollut kiittäviä kuvauksia, että asuinpaikkakunnalla saa nopeasti kattavan julkisen palvelun, oli kyse lääkäri-, hammaslääkäri-, fysioterapeutti- tm. palvelusta tai tutkimuksista. Joku kertoi, että jos esim. hammaslääkäriaikaa ei ole julkiselle saatavana, saa palvelusetelin yksityiselle. Se on hyvää palvelua. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla. Kohtelun tulisi olla kaikille (ainakin pääpiirteissään?) sama, onhan verojakin yhdessä kerrytetty. Kirjoitusten pohjalta vaikuttaa siltä, että ihmiset ovat yllättävänkin paljon eri asemassa sen mukaan missä asuvat.

Eräällä keskustelupalstalla kommentoinut sanoi, että sinä se jaksat pitää tätä yhdenvertaisuutta agendalla! Vastasin, että miksi en pitäisi, koenhan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden todella tärkeiksi. Toisaalta olen kai aina asemoitunut enemmän heidän porukkaansa ja puolelleen, joilla kaikki ei ole mennyt tai ollut aina niin hienosti tai etuoikeutetusti. 

Se on tietenkin huolestuttavaa, kun äänestys% jäi niin alhaiseksi. Äänestäessämme olisimme ainakin kaikki yhdenvertaisia - jokaisen ääni yhtä tärkeänä.

Valon lisääntymisestä iloisena jatkan hiihtelyä pari kertaa viikossa ja ohjatut jumpatkin käynnistyivät jälleen pitkän tauon jälkeen. Laulutunnit ja kirjat tuovat puolestaan henkistä virkistystä ja vaihtelua.

Tasapuolisuudessa, yhdenvertaisuudessa tai miksi sitä nimittääkään, on lopulta kyse hyvinkin laajamittaisesta asiasta – ehkäpä lopulta kaikkein tärkeimmästä? Jos esim. lapsi tai nuori on kokenut jo varhain, että häntä ei kohdella samanarvoisena kotona, koulussa tai harrastuksissa, se jättää pahat jäljet pitkälle tulevaisuuteen, ehkä koko loppuelämäksi. Ajattelemattomat sanat ja nenänvartta pitkin silmäily haavoittavat. Jonkun itsetunto siinä kestää, mutta ei jokaisen. Nöyryytyksen kokemus jättää aina rankan tunnejäljen. Joku ajattelija sanoikin, että unohdamme kuulemamme ja näkemämme, mutta emme sitä tunnetta, minkä tuo kokemus herätti.

Herkkä kulkee antennit ojossa ja reagoi sellaiseen(kin), mihin muut tuskin korvaansa lotkauttaisivat. Niin on murheissa, mutta toivottavasti myös iloissa.

"Oli mullakin pienet murheeni,

mut minulle niiss’ oli kyllä,

vaikk’ ohitse kulkenut toinen ois

ja ne kuitannut hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni,

mut minusta oli se suuri,

ja luulenpa, siks oli suuri se,

kun se mun oli onneni juuri. - -" (Eino Leino.)

Helmikuun kirjallisuuspiirissämme on Martta Kaukosen esikoisromaani "Terapiassa"

Lasten ja nuorten kaltoinkohtelusta kertoi kirjallisuuspiirimme helmikuun kirjakin. Kirjallisuuspiirimme alkaa nyt jälleen kokoontua Teamsissa pitkän tauon jälkeen.

Helmikuun kirjanamme on Kuopiossa v. 1976 syntyneen Martta Kaukosen esikoisromaani "Terapiassa" ja maaliskuussa Ilja Leonard Pfeijfferin lähes 600-sivuinen"Grand Hotel Europa". Molemmat olivat itselleni aiemmin tuntemattomia, ja mielestäni kirjallisuuspiirin keskeinen ansio onkin siinä, että tulee tartuttua sellaisiin teoksiin, mihin ei muuten. Kaukosen kirjan kannessa oli sanat: "Sinä et kestä kuulla siitä. Minä olen elänyt sen." Nyt kun olen lukenut kirjan, sanojen merkitys avautuu. Loppupuolella oli myös puhutteleva ja mielestäni merkityksellinen virke: "Ajattelin ehkä, että jos siitä ei puhuta, sitä ei ole olemassa." Vaikka monikaan tuskin kertoo pitävänsä teemasta, jossa kuvataan esim. insestiä, raiskauksia, kiusaamista ja muuta väkivaltaa, mitä moninaisimpia loukkauksia ja vääryyksiä, niin lakkaavatko ne / eivät ole olemassa, jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta?  Puhujien ja kirjoittajien lisäksi tarvitaan myös kuuntelijoita ja lukijoita.

Anni Kytömäen Finlandia-palkittu Margarita ihastutti ja vaikutti 💚

Kirjailija Leena Lander sanoi Yle Areenan haastattelussaan, että kirjailijan tuleekin kirjoittaa (myös) rankoista tapahtumista; niitä pitää tutkia ja käsitellä - juuri se on kirjailijan tehtävä. Ehkäpä tämä tehtävä voisi olla myös blogien, kolumnien ja muiden tekstien kirjoittajillakin? Jos sitä kaikkea ei käsittele, se purskahtaa joka tapauksessa jotenkin esille ja näkyviin - tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, Lander sanoo. 

Myös kirjailija Märta Tikkanen sanoi kiinnostavasti Yle Areenan haastattelussa, että hän kirjoittaa siitä, mitä pelkää, mistä kokee kipua. Näin hän saa kanavan kipeille tunteille, ja siten se tunnemyrsky jotenkin katoaa tai ainakin laimenee. Ymmärrän niin, että jollain tapaa samoista asioista tässä on kyse. Kaukosen teoksessa koin olleen jotakin samaa kuin esim. Landerin "Tummien perhosten kodissa" tai Tikkasen teoksessa "Miestä ei voi raiskata". Kipeitä ja tuskallisia asioita, niitä joista mieluummin vaietaan joko häpeästä tai aiheen ahdistavuuden vuoksi. Ahdistavia kohtia lukiessani halusin uskoa, että oikeus lopulta voittaa. Kirja tuntui yllättävistä käänteistään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) hyvinkin todelta. Tällaista voi tapahtua missä vain, milloin vain ja tapahtuu juuri tällä hetkelläkin. Myös siellä, missä sitä ei ikinä voisi kuvitella tapahtuvan.

En ole varma, oliko seuraava mietelmä tässä teoksessa, vai jossain muussa viime aikoina lukemassani, mutta se tuli kuitenkin nyt kirjan luettuani mieleeni: "Sic transit gloria mundi". Kun oikeus jossain vaiheessa voittaa, voi komea kulissi romahtaa, järkyttäviä tekoja tehneen koreaksi kiillotettu ulkokuori rapisee, paha paljastuu ja saa ansionsa mukaan.

Helmikuisen pilvettömän päivän väreinä turkoosi ja vaaleansininen

Anni Kytömäen Finlandia-palkitun Margaritan luin hiljattain myös. Pidin sen kielestä, teemasta, historian ja luonnon kuvauksista. Kirjan päähenkilöä jäi suorastaan ikävä, kun luin loppuun kirjan kevyesti käänneltävät uusiopaperiset sivut. Samaistuin kirjan Senniin monessakin kohtaa, jopa saman lääketiet. operaation kokemuksessa. Teoksen s. 357–358 sanottiin: ”Joskus potilas vajoaa kiitollisuudenvelkaan. Silloin häntä on ystävällisesti oikaistava, että hänen terveytensä pelastivat lääketieteellinen tutkimus ja yhteiskunta, ei hoitohenkilökunnan yksittäinen jäsen.” Lääketieteellinen tutkimus ja yhteiskunta auttoivat niin Senniä kuin minuakin.

Kirjan Senni tuntui olevan sinut sen kanssa, että lapsia ei tule, eikä siis lapsenlapsiakaan. Hän ei tainnut sen kummemmin edes ajatella koko asiaa. Silloin tällöin kuulee, kun kysellään, eikö lapsia tai lapsenlapsia ala jo tulla, ja joskus jopa tiedustellaan, missä vika. Kysymyksiä saatetaan lisäksi tehostaa oman onnellisen lapsilykyn kuvauksilla. 

Mielestäni nuo asiat ovat jokaiselle yksityisiä, herkkiäkin. Väestöliiton vastuuasiantuntija Minna Oulasmaa kirjoitti Karjalaisessa 23.1.22, että harmittomaksi tarkoitettu kysymys voi satuttaa syvästi. Lisäksi hän haluaisi antaa onneaan hehkuttaville sellaisen hyväntahtoisen muistutuksen, että kaikki eivät ole samassa asemassa; ja pahimmillaan tällaiset tilanteet ovat johtaneet ystävien välirikkoihinkin. Ei pitäisi kysellä sitäkään, valitseeko joku tietoisesti lapsettomuuden vai onko se tahatonta. 

Otan tähän aihepiiriin vielä siten kantaa, että kansainvälistä adoptiota pitäisi mielestäni helpottaa paljonkin. Mediassa on haastatteluja, joissa kerrotaan, että adoptioprosessi oli niin pitkä ja hankala, että ikäkin saattoi jo tulla esteeksi vanhemmuutta odottavilla. Adoption myötä moni vaikeissa oloissa elävä lapsi saisi täältä korkeamman elintason maista turvatumman elämän 💓

Laskiaissunnuntaina 27.2 pullakahvit 😋

Teemani olivatkin tällä kertaa jotenkin tummempisävyisiä. Koen että näistäkin on kirjoitettava, käsiteltävä, rankempiteemaisiakin kirjoja luettava jne. Martta Kaukosen teosta mukaillen: Ne eivät lakkaa olemasta sillä, että niistä ei puhuta.  Positiivareiden sivuilla olivat 10.2.2014 seuraavat Sokrateen sanat: "Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen." Viitisen sataa vuotta ennen ajanlaskua lausutut sanat pätevät yhä. Jotkut asiat vaan vaativat käsittelyä ja oppimista, jotta voi päästä eteenpäin. Jos jää loputtomasti ajattelemaan kokemaansa, se kuluttaa voimat, syövyttää sisintä ja myrkyllinen kokemus tuntuu vain kasvavan kasvamistaan. Äärimmillään kaikki voi päättyä ahdistukseen, peruuttamattomaan umpikujaan, ja lähteneen jälkeen jää vain kysymyksiä 💔  

Vahvuutensa tulisi huomata ja käyttää jäljellä oleva elämänsä sellaiseen, minkä kokee omakseen, missä kokee osallistuvansa jonkin hyvän rakentamiseen ja mistä saa iloa ja inspiraatiota. Nuorempana oli ainakin omalla kohdallani vallalla tietty osaamattomuuden tunne tai ei ainakaan tunnistanut omaa osaamistaan juurikaan. Sitä luetteli aina vain sujuvasti heikkouksiaan, mutta vaikeni visusti, jos tuli puhe vahvuuksista. Kypsillä kymmenillä tunnistanee jo melko hyvin vahvuutensa ja heikkoutensa, tietää ilon aiheensa ja myös sen, mikä ”tökkii” – tai toivottavasti näin olisi jo ainakin osapuilleen. Sama on kai jokaisella, myös heillä, joiden vuolaista ylisanoista (”tajunnan räjäyttävä”, ”maailmoja mullistava” jne.) huomaa ärsyyntyvänsä. Järki sanoo, että vaikka olisi kuinka "maailmoja mullistava" kokemus, tuskin kukaan voi 24/7 velloa kuvaamassaan valtaisassa onnentunteessa 😳 Toisaalta vahvoja ylisanoja käyttävän (kehuskelijankaan?) kohdalta ei voi tietää, millaista hänen elämänsä todella on, ja onko siellä taustalla lopulta jotakin ihan muuta.

FB antoi sopivasti tekstimuiston Hietalan runosta, mistä ote:

” - - Sehän on ihan kunniallinen ammatti

sanoi optikko, kun valitin,

että silmälasini tekevät minut

opettajan näköiseksi.

Kuinka totta.

Ihan tavallinen ammatti se on,

muiden ammattien joukossa.

Eikä toimenkuvaan kuulu olla

ihanteiden ruumiillistuma,

virheetön/erehtymätön

esikuva/epäihminen.

Kunhan vain hoitaa hommansa."

Mahdollisuuksia monenlaiseen toimintaan on eläkeläiselläkin, etenkin jos terveyttä ja jaksamista riittää. Eräs lähimain ikäiseni kaveri kirjoitti fb:ssä: ”Jatkan vanhenemista ja harrastan tulevaisuuden pohdintaa ja pyrin toimimaan tärkeinä pitämieni asioiden parissa." Siinä on kohdallenikin ohjenuoraa eteenpäin, ja voisinkin hakeutua jo ensi kuussa siihen vapaaehtoiskoulutukseenkin – siis jos korona suo. Jos suo, reissu suuntautuisi ensimmäisen kerran kahteen vuoteen jopa kotimaakuntaa kauemmaksi, peräti noin 300 km:n päähän 👍 😍 👍

Ystävänpäivänä 14.2.2015 kyläkaverit muistivat uunituoreilla piirakoilla ja kukkasilla🌷  

"Ystävyys ei vanhene.

Sitä ei voi hukata eikä hävittää.

Sillä ei ole viimeistä käyttöpäivää.

Se on leikki, joka on aina kesken."

(Anna-Liisa Alanko 2017.)

"Kaiken hyvän omistamisen tekee mielekkääksi se, että on ystäviä, joille ne voi jakaa" (Positiivarit 14.2.2013).

Kiitos ystävyydestänne ja jaetuista hetkistä  👪 💕 🌷

Muutoksen aikaako?

Kelvänjoki tammikuun pakkasilla (kuva v. 2016). Luonto on kaikkina vuodenaikoina ihmeellinen moninaisuudessaan 💙 Tässäkin voi nähdä pitsiä, helmiä, mystiikkaa... 

Vanha vuosi vaipui hautaan. Alkaneen vuoden vuosiluvussa on kolme kakkosta, mikä tuntuu minusta jollakin tavalla mukavalta. Se ikään kuin ilmentää, että et ole yksin, vaan aina on läsnä vähintään kaksi. 

Tämän tekstini ensimmäisistä sanoista tuli mieleen vanha Immi Hellénin lastenruno, mistä on tehty virsikin:

”Vuosi vanha vaipuu hautaan

riemuineen ja murheineen.

Ihmissydän puhkee nöyrään

rukoukseen, kiitokseen.

Oi, jos vuosi alkava

oisi Luojan siunaama!

Koittaisiko päivä uusi

joka lapsen sydämeen,

saisi siellä uinuavat,

hyvät henget valveilleen!

Silloin vuosi alkava

oisi Luojan siunaama.

Kasva suureks, Suomen lapsi,

kasva avuks isälles,

voimistu ja vartu vainen

tositurvaks äidilles!

Isän, äidin kotimaan

ole kelpo lapsi vaan!

Korkehimman haltuun anna

kallihimmat toivehes,

pienet huolesikin kanna –

Hän ne kääntää parhaakses.

Hänpä vuoden alkaneen

johtaa hyvään päätökseen.”

(Immi Hellén 1898. Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja.) 

Vuonislahden laivalaiturin kohdassa rannassa oli vuodenvaihteessa vaikka minkämoisia jäisiä urkupillejä, kukkia, jääsieniä - oikeastaan vain mielikuvitus on rajana niitä nimetessä. Joku voisi nähdä näissä hattivatteja, joku toinen vaikka hehkulamppuja 😍

"Härkäviikot ja reikäleivät", sanoivat länsisuomalaiset, arki siis alkoi. Syytä onkin ainakin ruokavalion kohdalla, paino on noussut viime kuukausien aikana, mutta siitä tuonnempana.

Tuntuu melkoiselta ajalliselta ja sisällölliseltäkin hyppäykseltä siirtyä heti Hellénin 1800-luvun lopun herkän runon jälkeen seuraavaan ajan ilmiöön: some-viestintään. Herkkyyksiä siinäkin on, mutta ihan eri tavalla. Olen saanut ystävältä kannustusta siirtyä tarkastelemaan näissäkin blogi-kirjoituksissani jatkossa jotain kulttuuri-ilmiötä lempiaiheeni luonto-ilmiöiden ohessa. Jospa niiden kautta voisi ymmärtää paremmin tämän ajankin ilmiöitä? Mielestäni tuo on hyvä ajatus. Kulttuuri- ja luontoaiheista saa elintärkeää myönteisyyttä, ja myös toivomaani voimistelua aivonystyröille: edellä olevaa runoa siteeraten "saisi siellä uinuavat, hyvät henget valveilleen".

 Nyt kuitenkin vielä hetkeksi siihen tämän ajan ilmiöön, mikä ei juuri hyvän mielen aihe ole, mutta tuntuu kuin se vain pitäisi koettaa puskea jotenkin itsestään ulos ja pois – ja milläpä sitä meikäläinen muulla kuin kirjoittamalla.

Rantaraitin kävelyreittiäni Joensuussa

Sellaisen uudenvuodenlupauksen ajattelin tehdä alkaneelle vuodelle, että yritän miettiä tarkemmin somen käyttöäni. Voisin vähentää sitä tai ainakin voisin valikoida aiempaa tarkemmin. Informaatiovirta on valtava ja taukoamaton, ja on pakkokin suodattaa, mihin keskusteluihin osallistuu ja mitä seuraa. Kirjoittamisesta pitävänä ja mielestäni varsin sosiaalisenakin en halua somesta luopuakaan. Siitä on ollut vuosien (oikeastaan jopa vuosikymmenten) varrella paljonkin iloa, viihdykettä ja hyötyäkin, mutta toki on myös miinuspuolia, kuten tietty on kaikessa muussakin.

Kuutamonäkymä Joensuusta ja ote Eino Leinon runosta ”Sydämeni talvi”: Mutta kun illalla ikkunaan / loistavi kuu tahi tähti vaan, / kauniit on hallankin kukat.

Hiihtolenkeilläni olen pohtinut mm. sitä, voiko siinä olla tietty vaarakin, kun nonverbaalinen puoli jää mm. someviestinnässä pois. Kun nonverbaliikka (eleet, ilmeet, äänensävyt yms.) jää kirjallisessa viestinnässä pois, joutuu näkemään enemmän vaivaa viestin muotoilussa etenkin tunteikkaammissa asioissa. Aina tätä ei joko viitsitä, haluta tai osata tehdä, ja kommentti voi olla tahattomastikin tyly tai vähintään töksähtävä. On aika vaikeaa erottaa, mikä on tahallista ja mikä tahatonta. Omalla nimellä kirjoittavissa keskusteluryhmissä on havaintojeni mukaan vähemmän suoraa nettihäiriköintiä (esim. trollausta). Nimimerkkien tai tekaistujen nimien takaa on helpompaa häiriköidä. 

Kun viettää nettikeskusteluissa enemmän aikaa, vain harva voi kokonaan välttyä ilkeiltä ja provosoivilta kommenteilta. Tällöin voisi miettiä vaikkapa ns. vaakakuppimallia hyödyntäen, kummalle puolelle vaakakuppi kallistuu, plus- vai miinusmerkkisiin asioihin. Sen pohtimisesta, onko kommentoijalla kenties jotenkin paha olla, ja hän sen vuoksi purkaa kielteisiä fiiliksiään ilkeilemällä, ei ole lopulta hyötyä. Syitähän voi olla vaikka minkälaisia. Joskus kyseessä voi olla trollikin, joka pyrkii tarkoituksella saamaan aikaan sekaannusta keskusteluryhmässä. Myös yhteiskunnallisissa keskusteluissa erityisesti vaalien alla voi esiintyä likimain puoliammattimaista trollausta.

Jäälautasia Siikajoella

Mitäpä tällaisia surkeuksia vatvomaan, kuulen äänen takaraivossani. Mitäpä tosiaan, jos somevuorovaikutuksella ei ole merkitystä. Toisaalta some voi olla erityisesti yksinäisyyden, sairauden, liikuntaesteen tai vaikka karanteenin vuoksi yllättävänkin tärkeä osa elämää. Mitä tehdä silloin, jos kohtaa trollin tai muuta tylytystä? Vaan mikäpä se lopulta on se trolli? Pitikin ihan kertailla lähteistä merkitystä trollille ja sen käyttäytymisen mahdollisille motiiveille. Lähteiden mukaan trolli tai trollaus voi tarkoittaa ainakin seuraavia: se voi olla tahallista ärsyttämistä tai häiriköintiä nettikeskusteluissa. Sisaltosekaannus.fi kirjoittaa, että sosiaalisessa mediassa on oikeastaan mahdotonta olla törmäämättä trollaamiseen. Tällaisen käytöksen motiivina on yleensä ihmisten tuohtumuksesta saatu hupi, joskus kai voi olla pyrkimyksenä vaikuttaa. Trolli onnistuu, kun kohde ottaa härnäyksen tosissaan.

Kuvatekstiä välillä: Nämä kaksi kuvaa tässä ovat FB:n antamia kuvamuistoja 2.1.2016 Siikajoen Niskakoskelta, Lieksan Lapalieltä. Ihmeen symmetrisiä ja erikoisia jäälautasia. Pakkanen paukkui tuolloin parissa kymmenessä asteessa, pelloilla oli vain ohut lumikerros, metsät ja rantakalliot olivat yhä lähes lumettomat. Pakkanen ja virtaava vesi saivat aikaan erikoisia luonnonilmiöitä.

Lautaset etääntyvät hiljalleen

Tehokkain trollauksen torjuntakeino on huomiotta jättäminen, koska trollit janoavat huomiota. Trollaus voi olla esimerkiksi tykkäysten tai hymiöiden provosoivaa käyttämistä. (emt.) Joskus erityisesti nimimerkeillä kirjoittavassa ryhmässä alkaa ilmaantua esim. röhönauruhymiöitä sellaisten viestien yhteyteen, joissa joku kirjoittaa vastoinkäymisestään tai vaikka sairastumisestaan, ylipäätään jostakin vakavammasta aiheesta. Em. käytös voi tuntua lapselliseltakin, mutta aiheuttaa kuitenkin näennäisestä simppeliydestään huolimatta mielipahaa vastoinkäymisistään kertoneelle. Jotkut pystyvät ohittamaan tuollaiset olan kohautuksella, mutta jos se saa sykkeen nousemaan ja jopa painajaisia yöuniin, lienee aihetta reagoida siihenkin tavalla tai toisella.

Älä ruoki trollia yle.fi/uutiset (2013) ohjeistaa. Verkkohäirikkö hiljenee, kun häneen ei reagoida. Keskustelupalstojen häiriköt pyrkivät aiheuttamaan mielipahaa ja saamaan aikaan reaktion omaan kirjoitukseensa. Trollaajan kesyttää parhaiten jättämällä hänet vaille kommentoinnin tuomaa tyydytystä, neuvoo tutkija. Tässäpä jälleen oppimista tälle paljon somea käyttävälle 😳 Aina voi tosiaan tehdä ainakin sen, että jättää trollin vaille huomiota, ja jos siihen ei syystä taikka toisesta reagoimatta pysty, vaihtaa sellaiselle keskustelupalstalle, jossa trolli ei elämöi. Voi toki myös lähettää ilmiannon ko. palstan ylläpitäjälle.

Ahveninen tammikuussa 2022

Kasvata paksumpi nahka ja/tai vedä teflonia pintaan, jotkut neuvovat. Onnistuuko paksumman nahkan kasvattaminen tai ns. teflonin pintaan vetely sitten tuosta vaan? Toisin sanoen voisiko vain iloisesti ohittaa ja hypähdellä yli tylyt viestit ja keskittyä ainoastaan hyviin ja rakentaviin? Joillakin se kai onnistuu, joillakin ei. Pahinta lienee, jos ei pääse irti kurjasta kokemuksesta, vaan palaa mielessään siihen yhä uudelleen. Silloin nettihäirikkö tai kiusaaja on onnistunut. 

Näin kaupassa otsikon jonkin lehden kannessa: ”Olet sitä mitä ajattelet”. Jos siis ajattelee paljon kurjia asioita, muuttuuko itsekin niiden kaltaiseksi? Ei kai sentään. Pohdiskelen nyt, olisiko oma mieleni parempi, jos keskityn vain hyviin ja mukaviin asioihin niin ajatuksissani kuin kirjoittamisessanikin. Tuntuu aika helpolta toimintamallilta näin kirjoitettuna. Varmaan se olisikin ihanteellista, mutta toisaalta: ystävän vinkin mukaan paremmin siitä pääsee eroon, kun käsittelee asiaa jotenkin. Eivät ole helppoja nämäkään asiat; eikä yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua varmaankaan ole. Jos pohdintani herättivät ajatuksia, laittakaa toki kommenttia tulemaan 👍

Tammikuussa 2018 Paaterin polun ladun varressa oli vihreää kasvillisuuttakin 🌿

Miksi tätä kaikkea oikein mietin? Mietin myös sitä, onko tämä esille ottamani asia nyt tässä edes palstatilan väärti. Ihminen on lopulta aika monimutkainen olento, ja mietin sitäkin, miksi oikein ”roikun” palstalla, missä ilkeilyä esiintyy. Kyse voi olla tottumuksestakin. Pitäisi huomioida paremmin myös se, että vuosien saatossa porukka ja viestintäkulttuuri someryhmissä muuttuu. Oikeastaan kaikki muuttuu ajassa, etenkin sähköinen viestintä. Keskustelun sävy ja sisällöt eivät muutu aina hyvään suuntaan. Vaakakupeissa on kuitenkin edelleen plussia ja miinuksia. Se on ollut ilo, että on voinut tutustua kasvokkainkin joihinkin nettituttuihin, saanut heiltä virikkeitä ja vastavuoroista tukea vastoinkäymisissä ilman tarpeetonta dramatisointia tai säälittelyä. Harva varmaankaan haluaa kuulla esim. dramaattisia ennusteita sairaudestaan. Jokainen meistä kuolee joskus, mutta ainakaan itse en halua tietää, milloin se tapahtuu, mikä netin keskustelupalstan "asiantuntijan" mielestä olisi jo piakkoin 😨

Sattui sopivasti kohdalle fb:ssä 9 vuotta sitten jakamani mietelmä: "Keskustelutaitoon ei kuulu vain oikeiden asioiden sanominen oikeassa paikassa, vaan myös väärien asioiden sanomatta jättäminen houkuttelevalla hetkellä." (Dorothy Nevill.) Vaikeneminen on kultaa ainakin toisinaan – siinäpä lisää oppimista. Ei siis tästä aihepiiristä nyt enempää. 

Peltonäkymää Paaterin ladun varressa 8.1.2022

Viestintäkulttuurista siirryn vielä ruumiin/kehon kulttuuriin, ja välikevennyksenä ote Eino Leinon runosta ”Sydämeni talvi”:

Talvella murheita muisteta ei,

talvella paljon on lunta,

muistoja kauniita katsellaan,

riemuja vanhoja riemuitaan,

nähdähän kesästä unta. 

FB antaa hiihtomuistoja kuluneilta vuosilta. Metsälatuja olin muinakin vuosina tähän aikaan hiihdellyt, jäälle en ollut vielä vuoden vaihteessa uskaltautunut. Olen käynyt nytkin hiihtelemässä Mehtimäen kaupunkilatua ja Vuonislahdessa Paaterin polun metsälatua. Laitoin ihan muistiin, että talven ensimmäinen hiihtolenkki kaupungissa oli tänä vuonna 28.12 ja maalla 1.1. Koetan tehdä hiihdosta tavoitteellisempaa esim. siten, että pyrin hiihtämään sään salliessa Mehtimäen ladun vähintään kaksi kertaa viikossa ja Vuonislahdessa kerran viikonlopussa. Pieni lumisade tai alle -15 pakkanen ei haittaa hiihtämistä. Kovemmilla pakkasilla tai lumipyryssä jätän hiihdon väliin ja käyn vain pienellä kävelylenkillä. 

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun latu on suora edessään (Leinoa mukaillen) 💗

Nyt jouluruokia on nautittu jo riittävästi, olin fb:n antamissa vuodenvaihteen muistoissa kirjoittanut ja todennut, että  on aika palata keitto-, ruisleipä- ja kaurapuurolinjalle. Härkäviikot ja arki alkoivat. Samalta tuntuu tänäkin vuonna. En tiedä, lienenkö ollut edellisessä elämässäni suurperheen emäntä, koska en osaa varata ruokia vain vähän. Kaikkea jäi tänäkin vuonna jäljelle varsin paljon, onneksi pakastin on vetänyt suurimman osan ylijäämästä. Kun nyt muistaisi, ettei muutamaan aikaan hakisi kaupasta muuta kuin kahvimaitoa ja tuoretuotteita. Sienisalaatin, muussin ja kerman lopusta tein keittoa ja muitakin jouluruokien rippeitä pystyttiin tuunaamaan jotenkin. Ruokahävikkihän on meillä vähintäänkin ruma sana! Seuraavaksi jouluksi voisi säästää ostoslistan tai jonkin muun muistilapun tältä joululta, niin ehkä tiedostaisi ja muistaisi vähentää ruokamäärää reilusti. Vanhan tavan vuoksi "väkisin" syömistä ei pitäisi harrastaa, kuten kohdallani lienee yhä. Tänä jouluna lyhyt joulunaika (pidennetty viikonloppu) saattoi myös vaikuttaa siihen, että ruokaa jäi. Ensi vuonna on sama tilanne, eli joulu sattuu viikonloppuun.   

Keitot maistuvat härkäviikoilla, tässä on hyvää kanakeittoa rippeistä 😋

Mielestäni kiva tekstimuisto oli joulukuun lopulla v. 2010: ”Sulin suloiseen onnentunteeseen tajutessani, että tulevalla viikolla ei ole muuta sovittua/aikataulutettua/ns. pakollista kuin pyörän haku huollosta. Ja senkin voi halutessaan jättää vaikka seuraavaan viikkoon…”. Nytkään ei ole muita suunnitelmia alkaville viikoille kuin parit kahvitreffit kaupungilla ystävien kanssa, kirjasto- ja hammaslääkärikäynti. Tämä tuntuu hyvältä. Nyt on selvästi jonkinlaisen pysähtymisen paikka.

Tietokone ja tekstiviesti ilmoittivat, että sekä Kari Hotakaisen Tarina että Anni Kytömäen Margarita olivat saapuneet yhtä aikaa noudettaviksi kirjastosta. Taitaakin tulla pientä lukuruuhkaa, kun sain juuri luettua joululahjakirjani Lotta-Sofia Saahkon Kahvia ja karjalanpiirakoita. Joulun alla löysin aktikvariaatista kauan kaipaamani kirjan: suuren 620-sivuisen kuvateoksen Kantelettaresta (kuva seuraavana). 

Antikvariaattilöytöni Suur-Kanteletar nro 706. Näköispainos teoksesta Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä, 1 - 3, v. 1840 - 1841

Yritän miettiä nykyisin entistä tarkemmin mitä ostan, ja tuonkin kirjan hankintaa mietin pitkään. Ko. kirjaan palaan vielä varmaan useammankin kerran blogissani, joten hyvä lisä se on siinäkin mielessä pienessä käsikirjastossani.  Kantelettaren tekstejä on jo v. 1840 alkaen kirjoitettu, ja tässä teoksessa tekstiä on painettu mm. fraktuuralla, joten sen lukeminen vaatii kyllä harjoitusta. Ote runosta 223 Jouvuin puulle pyörivälle emt. sivulta 326:

”Voi minä polonen lapsi,

Polosella Pohjan maalla!

Jo minä johonki jouvuin,

Jouvuin puulle pyörivälle,

Varvalle vapisevalle,

Sain lehelle liekkuvalle.

Kunne puuhut pyörähtävi,

Sinne pyörrähän jälestä;

Kunne varpa vaapahtavi,

Sinne vaapahan jälestä;

Kunne lehti liekahtavi,

Sinne liekahan jälestä. - -”

Sininen hetki Mehtimäen hiihtoladulla

Koronan myötä tuntuukin kuin olisi joutunut puulle pyörivälle, tulevasta ei tiedä, on vain liikahdeltava taudin määräämään tahtiin. Harrastukset jäivät jälleen koronatauolle. Esimerkiksi jumpat, jooga- ja laulutunnit on siirretty koronan vuoksi eteenpäin. Muitakin ei niin välttämättömiä menoja olen siirtänyt eteenpäin. Katsotaan helmikuussa uudelleen, mikä silloin on tilanne. Kolmesti rokotettunakaan ei uskalla liikkua nyt paikoissa, joissa on enemmän ihmisiä, ovathan koronatartunnat jälleen kiihtymisvaiheessa. Rokotukset kuitenkin etenevät, ja rokotevastaisten kirjoittelut ovat (ainakin havaintojen mukaan) onneksi vähentyneet. Koetan ajatella hiljaisen elämän myönteisiä puolia: nyt on aikaa lukea kansanrunouttakin 👍

Tytönniityntien risteyksessä Paaterin polun hiihtoladulla

Ruumiinkulttuuriin liittynee tämäkin: ton-ton -ruokavalioista huolimatta paino pyrkii näköjään nousemaan. Suklaa, kahvileipä ja juustot maistuvat… Liikunta auttaa jonkin verran painonhallinnassa tai ainakin nostaa mielialaa. Vaaka näytti pari kiloa plussaa viimeisen kuukauden ajalta. Tällaisissa kohdissa lienee syytä miettiä, onko jotain jatkuvampaa muutosta ruokatottumuksiin tullut, vai kerääntyykö nestettä. Välipalakeksejä olen alkanut syödä säännöllisesti, ja jos niitä syö kaksikin päivässä, se tekee n. 300 kaloria. Ei paljon tilapäisenä muutoksena, mutta jatkuvana kyllä, jos se tulee kulutettujen kalorien lisäksi. Moni aktiivinen kaverini harrastaa kotijumppaa tai -joogaa, itse en saa sitä aikaiseksi 😚 

Ulkoliikunta on enemmän minun juttuni. Hiihdon jälkeen on yleensä hyvä olo, kanssaliikkujat hyväntuulisia ja luminen maisema kaunis niin maaseutu- kuin kaupunkiladullakin. Tervehdyksiä ja hyvän uudenvuoden toivotuksia kuulee toisinaan useammilla kielilläkin, ja se tuntuu hyvältä. Kaupunkilatu oli osin ihan mustalla mullalla, mikä on kai merkki siitä, että ihmiset hiihtävät paljon. Hitaampaa etenemistä ei mielestäni tarvitse hävetä, näillä lähiladuilla on monen ikäisiä ja -kuntoisia hiihtäjiä, myös lapsiperheitä ja ikäihmisiä. On tosi hyvä, kun eri ikäiset hiihtävät ja liikkuvat ulkona – näin saa terveellistä ja ilmaista kehon ja mielen huoltoa.

Pois joulun ajan tuhdit antimet ja tilalle omena, välipalapatukka ja vesipullo. Näinkin tarkkaa säätöä on ollut näköjään tammikuussa 2017 😄

Etenemistä hidastaessaan näkee ikään kuin uusia maisemia ja entisiäkin uudella tavalla. Voi pysähtyä katsomaan jotakin luonnon yksityiskohtaa ajatellen, että luontomme on kaikkina vuodenaikoina kaunis. Yritän muistaa, etten enää mittaisi suorituskertojen tai askelten määrää tai edes liikuntasessioihin käytettyä aikaa. Eräs laillani hitaammin hiihtänyt totesikin, että meillä ei ole rinnassa lappuja, joten miksi kiirehtiä. Pitäisi ymmärtää, että sellaisen aika on kohdallani ohi; joskin ranteessa mukana kulkevaa aktiivisuusranneketta tuleekin vilkuiltua. Sykkeiden seurailusta voi olla toki konkreettistakin hyötyä. Matalat paineet voivat huipata ja nouseva syke rivakammin liikkuessa jarruttaa, kun päivittäisessä käytössä on beetasalpaaja.

Tammikuussa voi ihailla kävely- ja hiihtolenkeillään taivaan pastellissävyjä, pinkkiä, turkoosia, indigoa, oranssiakin.

Liikunnan nautinnoistakin on puhuttu joidenkin tuttujen kanssa. Itse en koe tuntevani siitä sen kummempaa nautintoa, parasta on piristyminen ja muutenkin mielialan koheneminen. Ulkoliikunnassa antoisaa on luonnon katselu ja raikkaan ilman hengittely. Samalla kokee kuin huomaamatta hoitavansa kuntoaan. Kohdallani hiihtoon ja sauvakävelyyn motivoikin lähinnä terveellisyys, lihaskunto kohenee ja pumppu tykkää. Siinä sivussa voi kuunnella kiinnostavia podcasteja. Olen kuunnellut ohjelmia mm. eri kulttuurihenkilöistä, viime aikoina Aale Tynnistä, Heli Laaksosesta ja Eeva-Liisa Mannerista. Jälkimmäisen kuolemasta tuli viime vuonna kuluneeksi 100 v. Historia-aiheiset podcastit ovat myös kiinnostavia. Pukki toi lahjaksi kahdetkin uudet kuulokkeet, liekö kuullut, että ovat jokapäiväinen välttämättömyys liikunnan ohessa ja etenkin liikkeelle lähdössä. Maalla käytössäni on hyvät karvapohjasukset; ne ovat oivalliset tällaiselle saamattomalle voitelijalle. Kun on kaksipaikkainen asuja, pitää molemmissa paikoissa olla sukset. Kaupungissa on tavalliset sukset ja eron todellakin huomaa. Karvapohjilla hiihto sujuu luistavammin.

Tammikuinen näkymä Itikanhiekalla

Lopuksi eräs kevättä odottavan ja valon lisääntymisestä iloitsevan mieliruno:

"JÄÄN ALLA

Jääriite on langennut vesiin.

Meri on kuin silkki raitainen,

kalat pienet liikkuvat alla sen.

Ne liikkuvat vilkkain evin

ja pyrstöin värisevin.

Ja ne katsovat pienin, pystyin päin,

miten aurinko kylmästi kimmeltäin,

lumivaunuilla ajaa esiin.

Oi suveen on paljon aikaa.

Lumi tulee ensin ja pakkanen

ja pimeät päivät myötä sen

ja viimat tuiskusäiden

ja ankara paino jäiden.

Ja ne lähtevät kaikki, kun aika on,

suvipilliä soittaa vallaton

ja rannat naurua raikaa.

Jään alla jo nauraa salaa,

sata iloista pientä kalaa."

(Aale Tynni 1946.)

 Hyviä härkäviikkoja 🐂💓⛄ 

ja käyttäkäähän ääntä aluevaaleissa 👍