Kuoleman metaforista, muistorunoista ja virheistä oppimisesta

Pielisjoen valoja ja varjoja alkutalvella 2023

Valon lisääntyessä helmihangilla teki mieli kirjoittaa henkisestä ja hengellisemmästäkin aihepiiristä. Lopuksi on vakiintuneena pieni marttailuosioni, ja siinä tällä kertaa satokauden tuotteista ja kohdallani ajankohtaisena muistutuksena silmälasien oikeaoppisesta puhdistuksesta. Käytännöllisenä osiona on siis eräänlainen virheistä oppiminen 😎 Eräs blogiani vakituisemmin lukeva ystävä kysyi puhelimessa, mistä sinä keksit nämä aiheet. Se olikin hyvä kysymys, piti ihan miettiä. Vastasin hänelle, että en kirjoita tekstiä kerralla, vaan kun tulee ajatuksiin jotakin mielestäni muistiin kirjoittamiseen inspiroivaa, kirjoitan sen (jos mahdollista heti) pöytäkoneeni Word-tiedostoon, ja kokoan sitten kuukausittain niistä laajemman blogitekstin. Joskus aihepiiri voi olla pirstaleinenkin, mutta haitanneeko tuo – monesta kiinnostuneen päässä kun liikkuu niin monenlaista 😍 

Suunnittelu on siis se oleellinen juttu tässäkin, kuten oli työelämässänikin. Koin silloin, että suunnittelu oli se kaikkein suurin työosuus - eli hyvin suunniteltu oli vähintäänkin kuin puoliksi tehty. Positiivareiden sivuilla oli 10.2.2016 tätä sivuava mietelmä: "Suunnittelu tarkoittaa sitä, että jossakin tilanteessa uhrataan hiukan aikaa, jotta myöhemmin voitettaisiin paljon aikaa". Katselen mielelläni mm. toisten tekemiä käsitöitä, itsehän en osaa niitä tehdä. Kaipa kirjoittaminen ja osin valokuvaaminenkin on kohdallani se miun ilmaisuni muoto, jonkun toisen kohdalla se on jotakin muuta. Koen että kirjoittaminen on ajattelua, ja välillä näemmä pitää pysähtyä ajattelemaan, missä mennään 😉 Toisaalta esim. musiikki tai kulttuuri kaikkinensa aktivoi kaikkea tätä. 

Näkymää ns. vakiopaikaltani Joensuun ev.lut. kirkosta

Aloitan hengellisemmästä. Silloin kun emme ole viikonloppuna maalla, käyn yleensä sunnuntaisin tuossa lähikirkossamme. Herättäjän kirkkopyhässä 29.1 pääsimme laulamaan siellä mm. suosikkigospel-lauluani "Kahden maan kansalainen" (kuva seuraavana). Sen jälkeen kävelimme Matin kanssa seurakuntakeskukselle keittolounaalle ja kakku-/pullakahveille. Päivä jatkui siioninvirsi-seuroilla srk-keskuksella. En suunnitellut tätä ennakkoon, vaan yksi asia johti toiseen - kuten kaikessa muussakin. Alustusten ja saarnankin teemoina oli tuolloin pelko ja pelot. Mitä me pelkäämme, ja miten selviydymme pelkojemme kanssa eteenpäin? Tunnemmeko esimerkiksi kuolemanpelkoa? (Olen pitkän elämäni aikana kohdannut heitäkin, jotka pelkäsivät kuolemaan johtavaa sairautta niin paljon, että eivät uskaltaneet mennä lääkäriin, vaikka oireitakin oli, ja sairaus havaittiin vasta, kun se oli jo edennyt.) 

Onko aihetta myös kiitollisuuteen - jostain? Miksi olen itsekin ajatellut ja muistellut l i i a n paljon heitä, jotka kiusasivat, sanoivat pahasti tai käyttivät hyväksi? Tavalla tai toisella ikään kuin kuluttivat ympärillä olevan energian/ilman loppuun niin, että olin nääntyä tai tukehtua? Onko lopulta kuitenkin ollut (ja on) enemmän heitä, jotka auttoivat, tukivat, työnsivät sen pelastusveneen esille silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsi? Kiitolliseen mieleen on aihetta mielestäni siinäkin, että ikääntymisessä taitaa olla se(kin?) etu, että yhä vähemmän ja vähemmän välittää siitä, miellyttääkö kaikkia 😄

Kahden maan kansalainen (Jaakko Löytty ja vaimonsa Kaija Pispa)🎵

Kävin 29.1 myös hiihtämässä ensimmäisen kerran tänä talvena tuon läheisen kaupunkiladun. Oheistan tähän erilaisia varjokuvia hiihto- ja lenkkeilyreiteiltäni. Toimikoot ne kuin eräänlaisina metaforina kuolema-aiheisiini. Luisto on ollut hyvä ja sekä läheinen Mehtimäen kaupunkilatu että Paaterin metsälatu ovat olleet hyvin kunnostettuja. Kiitokset yhteisen hyvän eteen ahkeroijille 🌸 🌹 🌺 🌻 🌼 

Hiihto- ja sauvakävelylenkeilläni kuuntelen yleensä puhelimen kuulokkeista eri ohjelmia melkeinpä laidasta laitaan, tällä kertaa kuuntelin kiinnostavaa podcastia herännäisyydestä. Maailmankuva / yleissivistys avartuu näin hieman. Esim. sana "körtti" on ollut ilmeisesti alunalkaen negatiivinen, sillä on haluttu kuvata vaatimatonta, nöyrää ja yksinkertaisiin vaatteisiin pukeutunutta maaseudun ihmistä, usein tummatakkista hurmoshenkistä miestä. Nykyajassa herättäjäliike on maltillinen ja yleiskirkollinen ja esim. city-körttiläisyys on varsin modernia. Pidän tärkeänä sitä, että syntyvyyden säännöstely on sallittua, ei torjuta naispappeutta ja suhtaudutaan sallivasti vähemmistöihin.

Kuvasin mm. körttinuken Kuopion museossa viime syksynä

Puhelimessani sattui olemaan edellä oleva muisto Kuopion museosta viime syksyltä, mikä liittyy herännäisyyteen: nukke körttipuvussaan. Omakin Pielisen Karjalan kansallispukuni on saanut vaikutteita korttiläisyydestä, on mm. röijyn vollit, koreilematon ilmiasu ja myös muita piirteitä.

Eräs ystäväni pyysi, että kirjoittaisin jotain myös kuoleman metaforista. Tällä kertaa valitsinkin aiheeksi kuolemaan liittyvät kuvakieliset ilmaukset. Sami Lopakka kirjoitti artikkelissaan Kielikuvia 2/2005 ”Viikatemiehen jäljillä” Nykysuomenseuran nettisivuilla kuolemaan liittyvistä metaforista. Hän tutki pro gradu -työssään (2001) kuolinilmoitusten muistosäkeissä esiintyviä kuoleman metaforia. Eri lähteissä emt. lailla sanottiin, että kuolema on voimakkaasti tabuksi koettu aihepiiri, jota lähestytään erinäisillä eufemistisilla (kiertoilmaisun kaltaisilla / kaunistelevilla) ilmaisuilla, vertauskuvin ja metaforin.

Tätä kirjoittaessani tuli tavallistakin enemmän mieleen myös n. vuosi sitten kuollut ystäväni, joka antoi ilokseni ja voiman lähteeksi säännöllisesti palautetta kirjoituksistani 💜 Näin oli vielä viime helmikuussakin, hieman ennen kuolemaansa. Hänen kanssaan juttelimme viimeisinä vuosina paljon myös kuolemasta; se hälvensi omaakin kuolemanpelkoani. Kaikessa tiiviydessään: kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymäkin. Jokainen joka syntyy, varmasti ja luonnollisesti myös kuolee jonakin päivänä. 

Marjakuusen aikaan. Lausujan muistelmat (2010), Anna-Liisa Alanko

Aika tuntuu menevän nopeasti. Anna-Liisankin (26.1.1935 Hankasalmi - 31.1.2018 Joensuu) kuolemasta on nyt jo viisi vuotta. Anna-Liisa lausui mm. T. S. Elliotin ja Ilpo Tiihosen  runoja. Kuuntelin lenkilläni kuulokkeista Ilpo Tiihosen (1950 - 2021) haastattelua. Tämäkin runoilija on jo poistunut keskuudestamme, mutta laaja tuotanto elää.

Tässä Anna-Liisa Alangon runossa on mielestäni kaunista kuolemaan viittaavaa luontoyhteyttä ja myös viittaus järven kaislikkoiseen rantaan. (Seuraavan varjokuvan jälkeen kuvataan kuolemaa matkan määränpäänä: tulla polkunsa päähän, purjehtia satamaan.) 

”Sen järven otan mukaani

kun lähden

tai en lähde ollenkaan

jään kimaltamaan

tähtenä kaislikkoon

kasteena ruohikkoon - - ” (Anna-Liisa Alanko, runoteoksessa Leikkikivi”.

Tämän talven ekalla hiihtolenkillä Paaterin metsäladulla 21.1 oli hyvin kunnostetut ladut. Mikä valo ja huikean sininen taivas 💙

Kuolemaa pidetään usein vielä nykyäänkin tabua muistuttavana kiellettynä puheenaiheena (mm. Varis 1998: 172 Lopakan artikkelissa). Esimerkiksi läheisen ihmisen kuolemaan viitattaessa turvaudutaan lähes poikkeuksetta metaforiin. Suora ilmaus ”kuolla” saattaa tuntua vainajan omaisille liian karkealta ja jopa tylyltä ja erilaisten kielikuvien käyttö koetaan suoria ilmauksia helpompana. 

Kun puhutaan erityisesti äskettäin kuolleesta läheisestä, turvaudutaan ehkä huomaamattakin metaforiseen kielenkäyttöön. Saatamme viitata hänen kuolemaansa esimerkiksi toteamalla hänen nukkuneen pois (KUOLEMA ON UNI) tai siirtyneen ajasta ikuisuuteen (KUOLEMA ON SIIRTYMINEN). Esimerkiksi metaforat elämäntaipaleen alkamisesta, elon kivikkoisesta tiestä tai tulemisesta matkansa päähän (jäljempänä eräs esimerkki kotiin pääsemisestä) heijastelevat kaikki samaa, laajempaa metaforaa: ELÄMÄ ON MATKA. Elämä saatetaan esimerkiksi nähdä pitkänä matkana ja kuolema perillepääsemisenä, matkan määränpäänä (tulla polkunsa päähän, saavuttaa matkansa pää, purjehtia satamaan jne.). (Emt.)

Sukulaiset toivat Annan uurnan Englannista Joensuun hautausmaalle Mustosten sukuhautaan. Kuva: otettu kesällä 2022 keltaisten kukkien aikaan 💛 

 Annan Albumissa (Sirpa Sulopuisto 2022) s. 58 oli Annan äidin Louise Aurora Mustosen kuolinilmoitus. Hän oli syntynyt 1824 ja kuollut 1882. Ilmoituksessa kirjoitetaan, että hän nukkui rauhallisesti kuoleman uneen. Kuolemaansa edeltävänä aikana hän tiesi kotimatkansa olevan lähellä. Myös tässä tekstissä siis viitattiin kuolemaan unena ja elämää matkana taivaan kotiin. Sivulla 114 Sanfridin kirjeessä Annalle (ajoittunee 1890-luvun alkuun) on maininta tästä elämästä pois kutsumisesta. Hän kirjoittaa heikentyneestä terveydestään, ja toteaa, että hyvien lääkkeiden ansiosta hänen sydämensä pysyy kuitenkin kunnossa, ja hän odottaa keväällä alkavaa vesihoitokuuriaan. Sanfrid toteaa, etteihän sitä koskaan tiedä, koska kutsutaan pois. Monissa hengellisissä teksteissä sanotaan, että tulisi olla valmis, koska kutsu voi tulla milloin vain. 

Varjo etenee pellon laitaa aurinkoisena päivänä 4.2 Paaterin polun ladulla

Olen lukemassa nyt jo toista kertaa em. kiinnostavaa historiaa ja havainnollisia kuvia sisältävää kirjaa Annasta, ja se herätti kiinnostuksen katsella mm. tarkemmin netistä vanhoja kuolinilmoituksia. Eräässä ilmoituksessa sanottiin, että hän ”nukkui ijäiseen uneen v. 1928” tai ”vaipui kuolon uneen v. 1902”. Jälkimmäistä ilmausta käytettiin varsin yleisesti 1900-luvun alun kuolinilmoituksissa. Sotarintamalla kuolleiden ilmoituksissa oli vakiintuneena ilmaisu ”hän kaatui”. Sairauksiin nimeltä mainiten ei (näiden pintapuolisten havaintojeni mukaan) näissä vanhoissakaan ilmoituksissa viitattu, joskus muistokirjoituksessa saattoi olla, että ”ankara, hivuttava tauti mursi ahkeran ja työlleen omistautuneen ihmisen elämän”. 

Myös niissä muutamissa 1800-luvun kuolinilmoituksissa, joita katsoin, yleinen ilmaisu oli ”nukkui kuoleman uneen” ja usein oli maininta myös vainajan ahkeruudesta ja rehellisyydestä. Myöhäisemmän ajan ilmoituksissa voi olla esim. ”hänen evakkotiensä päättyi” viitaten vainajan syntymäpaikkakuntaan luovutetussa Karjalassa. Niiden sukulaisteni kuolinilmoituksissa, mitkä minulla on tallessa 1900-luvun jälkipuoliskolta ja 2000-luvulta, on yleensä vain lyhyt maininta syntymä- ja kuolinajankohdista. Muistokirjoituksissa saattoi olla, että hän kuoli lyhyt- tai pitkäaikaisen (tai vaikean tai nopeasti edenneen) sairauden murtamana. Sairauden nimeä ei ole yleensä mainittu. Katsoin mielenkiinnosta myös ihailemani kirjailijan Minna Canthin kuolinilmoitusta. Netistä löytyi kuolinilmoituskopio, jossa oli mainittu lyhyesti, että hän ”kuoli rauhallisesti 54 ikävuodellaan Kuopiossa”. (Minna Canth kuoli 12. toukokuuta 1897.) 

Näkymää Utran metsäkalmistosta kesällä 2022. Utrassa mm. Anna B. eli nuorena aviovaimona 1800-luvun jälkipuoliskolla 💗

Seuraava kaunis ja useinkin kuolinilmoituksissa käytetty muistovärssy viittaa myös kuolemaan matkana tai siirtymisenä: "Me kutsumme häntä, mutta hän ei käänny enää. Hän on matkalla lapsuutensa metsiin, sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan. Siellä laulavat toisenlaiset linnut." (Sirkka Turkka.)

Kuoleman siirtymiseen rinnastavia metaforia on Lopakan tekemien havaintojen mukaan kolmea lajia: kuolema vertautuu siirtymistä ilmaisevissa metaforissa joko lähtöön (esimerkiksi lähdit pois), matkaan (olet iäisyyden tiellä, kotimatkalla, taivaantiellä) tai paikkaan (olet enkelten maassa, tähtien tuolla puolen). Osa ilmauksista esittää elämän ja kuoleman välisen rajan rantana, veden ja maan rajana. Useimmiten vesi edustaa elämää ja maihin rantautuminen kuolemista. Kun ihminen kuolee, muistosäkeistöjen mukaan hänet esimerkiksi saatetaan ihanan maan rannalle, Sami Lopakka kirjoittaa.

Ensimmäinen hiihtolenkkini Laululavan ladulla 21.2.2019 dcm-diagnoosin (10/2018) jälkeen.

Kuoleman maan saatetaan kertoa sijaitsevan esimerkiksi sateenkaaren tuolla puolen. Muistoteksteissä voidaan kuvata esimerkiksi edesmenneen kulkevan valoon tai olevan kuoltuaan valossa tai kirkkaudessa. Ihmiselämän tuli voidaan mieltää myös esimerkiksi nuotioksi, jonka palettua loppuun jäljelle jää vain tuhkaa. Kenties se kuvaa sitäkin, että maallisesta tomumajasta jää jäljelle usein vain uurnallinen tuhkaa?

Lopakan tutkimusaineistossa suhteellisen yleinen oli myös metaforaketju, jonka mukaan ihmisen elinaika on yhden päivän mittainen: Ihmisen syntymä on aamu, aikuisuus päivä ja vanhuus ilta (elon ehtoo). Kuolema esitetään yönä (muistosäkeistöissä esimerkiksi hiljaa saapui luoksesi yö). (Lähde: Lopakka, Sami 2001: Rannalle ihanan maan. Kuolemaan suhtautuminen ja kuoleman metaforat kuolinilmoitusten muistosäkeistöissä. Pro gradu -työ. Oulun yliopiston suomen ja saamen kielen laitos.) 

Tässä artikkelissa en havainnut mainintaa ortodoksien yleisesti käyttämästä ilmaisusta ”siirtyä tuonilmaisiin”. Pidän siitä. Se kuvaa tavallaan myös lohdullista ajatusta siitä, että läheinen on siirtynyt johonkin toiseen ulottuvuuteen, hän on nyt jo toisessa ilmanalassa; on ikään kuin yhä läsnä, kenties aivan lähelläkin. Ort.fi-sivuilla sanotaan, että tuonilmaisiin siirtyneet eivät kuulu enää elävien muodostamaan seurakuntaan, mutta he ovat edelleen kirkon jäseniä. Joidenkin kirjoittajien käsityksen mukaan lapsi on ollut olemassa tuonilmaisissa jo ennen syntymäänsä. Pidän myös tästä ajatuksesta – menemme siis takaisin sinne, mistä olemme tulleetkin. Luonnollisesti faktatieto tästä kaikesta on meiltä salattu, eikä meistä kukaan voi varmuudella todistaa lopullista totuutta suuntaan tai toiseen.

Kirkon rakentaminen Utraan oli Anna Bamfordille (1866 - 1947) sydämenasia💓 

Kuoleman aihepiiriin liittyvänä vielä, että näin muutama päivä sitten unta noin neljä vuotta sitten kuolleesta ystävästäni. Uni oli merkillinen tai vaikeasti selitettävä kuten unilla usein on tapana olla. Mietin siinä unessa, miksi hän on tuossa, ja noin elinvoimaisena, hymyilevänä ja nuoren näköisenä. Hänenhän pitäisi olla jossain ihan muualla, mutta en kuitenkaan siinä unessani ymmärtänyt hänen jo kuolleen. Unen tunnelma oli lähinnä arkinen, puhuimme siinä hieman yllättäen nykytekniikan kehityksestä 😳 Unessa kun kaikki on mahdollista, siinä oli valtava peräkärryllinen rekka, mikä oli poikittain kaupungin keskustan kadulla. Tuo rekka oli ikään kuin täynnä uutta tekniikkaa, toinen toistaan modernimpia ja mielikuvituksellisempia tietoteknisiä sovelluksia. Liekö taustalla ollut ajatus, että entistä nopeammin laukkaavan tekniikan mukana on vain koetettava pysytellä. Uni jäi mieleeni siksi(kin), kun ystäväni oli siinä niin elävän ja läsnäolevan oloinen, ja tunnesiteeni häneen oli aikuisiällä lopulta kuitenkin melko kaukainen, asuimmehan eri paikkakunnilla jne. 

Lopuksi tästä aihepiiristä vielä, että erään havainnon olen tehnyt myös: en yleensä näe unta läheisestä, joka on kuollut vasta hiljattain tai ehkä vain vuosi, pari sitten. En tiedä, miksi on näin. Ovatko he kuolemansa jälkeisten läsnäolonsa viikkojen jälkeen menneet jonnekin kauemmaksi, ja tulevat vasta vuosien päästä uniin - jos ovat tullakseen? 

Lenkkeilijän varjo kuntoutuksessa 2/2021 Kunnon paikassa Savossa

Silloin tällöin näen unta myös noin 20 vuotta sitten kuolleesta isästäni, ja hänkin on unessa yleensä nuori ja hänelle rakas harmonikka on useimmiten tavalla tai toisella mukana. Kutsunkaltaisuutta oli isäni kuolinilmoituksen muistovärssyssäkin: ”Enkeli hiljaa vierellä kulki, tarttui käteen ja silmät sulki. Syliin kietoi siivillään, kuiskasi hiljaa, nyt lähdetään”.

Seuraavaa Rakel Liehun runoa olen siteerannut aiemminkin, ja näihin varjojen kuviin ja kuvien metaforisiin varjoihin sopii jälleen: 

"Varjoniko osasi tien tälle valoa vapisevalle rannalle?

Kerran kahlaat rannalle,

ja aurinko loistaa lävitsesi.

Hämmästyt.

Ruumiisi seinä on joka puolelta poissa." (Rakel Liehu 2008.)

Tämä kiinnostava aihepiiri vie helposti mennessään, ja tekee mieli tehdä yhä uusia ja uusia hakuja. Aika on kuitenkin rajallinen - tässä yhteydessä muistotekstit ja kuolemametaforat vain pienenä pintahipaisuna – monesta kiinnostuneella kun on paljon sydämellä 💜 Toisaalta näin suurta ja salaperäisyydessään kiehtovaa aihetta voineekin käsitellä vain pienesti kerrallaan. Ehkäpä palaan tähän(kin) aihepiiriin vielä.

Mäntyharjun kirkko muistoristeineen kesällä 2022. Tämä näkymä liittyy osaltaan eo. tekstiini, mutta miten, sen jätän salaisuudekseni 😎

Mitäs sitä muuta helmikuussa. Uusi kansalaisopiston kurssini musiikin teoria on osoittautunut minulle haastavaksi, mutta suhtaudun siihen kuin tietynlaiseen aivovoimisteluun 🎼 Uskon, että on hyvä mennä ainakin välillä pois mukavuusalueeltaan, ja haastaa itseään ja voimisteluttaa päänuppiaan. Huomasin kerrankin, kun menin musiikin teoriasta suoraan kirjallisuuspiiriin, solahdin heti kuin mukavuusalueelleni ja koin olevani huomattavasti enemmän omalla alueellani. Kirjallisuutta olen opiskellut yliopistossakin, mutta musiikin teoriaa en koskaan ennen. Lapsena kansakoulussa musiikista innostunut opettajamme Matti opetti meille myös nuottienlukua, ja silloin osasin soittaa nokkahuilulla nuoteista. Nyt olen sen unohtanut. Laulaminen nuoteista onnistuu - tosin pitkälti korvakuulolla. Voisin kyllä kiinnittää laulaessani enemmän huomiota myös musiikin teoriaan...

Toisaalta rima uuden opiskelussa on nykyelämässäni matalalla, ei ole esim. tutkintotavoitetta, ja sanoin ohjaajallemmekin, että jos opin vaikka ihan pikkuisen jotain, se riittää hyvin minulle. Kotitehtäviäkin olen pyrkinyt tekemään. Niitä tehdessäni esim. pieni oivallus kolmi- ja nelisointujen harmoniasta tuotti yllättävääkin tyydytystä – vielä voi oppia 👍 Ehkäpä hankin vielä pienen edullisen pöytäsoittimenkin, jolla voisi harjoitella vaikka vanhoja koululauluja.  Yhdellä sormella osaan soittaa pianolla joitakin helppoja lauluja - mutta jos sointuja on kerralla useampi - siinäpä sitä jo onkin... 🎹 🎵 🎶

Sodan siviiliuhrien (1944) muistomerkki Lieksan kirkon läheisyydessä. Tässä muistopaadessa on mm. sukulaiseni ja hänen kahden pienen lapsensa nimet. Tästä ei ole juurikaan puhuttu, lieneekö syynä ollut pelko vai suru 😗

Sitten arkisempaan - Marttailu maadoittaa käytännölliseen. Marttojen nettisivuilla kerrotaan, että sesonkiajattelu säästää luonnonvaroja ja kukkaroa. Lisäksi sesonkiaikana voi valita maukkaimmat ruoka-aineet. Kesällä avomaalla kasvaneet kasvikset ovat tietty parhaimmillaan ja talvella kannattaa suosia enemmän varastovihanneksia: porkkanaa, punajuurta, kaalia, lanttua ja naurista. Myös marjat ja hedelmät voi valita vuodenaikojen vaihtelun mukaan. (martat.fi.) Satokausikalenterin mukaan helmikuun hedelmiä ovat mm. monet sitrushedelmät; juureksista kurkuma, bataatti, lanttu ja itselleni hieman tuntemattomampi mustajuuri. Myös sipuleita ja kaalia kannattaa syödä tähän vuodenaikaan.

Mielestäni jotenkin mystinen näkymä Pyhäselän jäältä helmikuussa 2022. Tumma varjo peittää valon -

Lopuksi vinkki teemalla ”älä tee samaa virhettä minkä minä tein”, tai älä tee ainakaan, jos et halua noin tonnin ylimääräistä laskua. Virheestäni koitui minulle noin 900 euron lasku, vaikka hyödynsin kaikki mahdolliset tarjoukset. Silmälaseistani meni pinnoitteet ja jouduin hankkimaan uudet, koska entisiin kehyksiin ei kannattanut laittaa uusia linssejä. Vahvuuksiin ei tullut muutosta ja kehyksetkin ovat suunnilleen samanlaiset kuin entiset; kotimaisuus, keveys ja mukavuus ratkaisi. Olen mielestäni varonut kuumia uunin luukkuja, kuumaa saunaa, takka- ja nuotiotulia, hiuslakkasuihkeita, hiustenkuivaajaakin tms. Todennäköinen virheeni on ollut liian kuumalla vedellä peseminen, olen nimittäin kuvitellut, että ihon rasva ja silmälaseihin käsistä siirtyneet bakteerit lähtevät paremmin kuumalla vedellä…😖 Googlailin neuvoja, ja netissä oli mm. ohje, että kannattaa pysyä erossa puhdistusaineista, jotka sisältävät alkoholia, sitruunahappoa, etikkaa, ammoniakkia tai valkaisuaineita, sillä ne voivat pilata linssien pinnoitteen. Linssit on hyvä pestä silmälaseille suunnitellulla pesusuihkeella. Kiireessä lasit tulee usein pyyhittyä esim. paidan helmaan. Linssien pinnalla tai paidan kankaassakin voi olla pölyä tai likaa, joka naarmuttaa linssejä hankautuessaan niitä vasten. 

Uusia laseja sovittamassa. Tässä Kalevalan kehykset, mitkä lopulta valitsin niiden keveyden ja mukavuuden perusteella.

Astianpesuainetta ei suositella suoraan linsseille laitettavaksi, koska se on siihen tarkoitukseen liian vahvaa.  Jos silmälaseille tarkoitettua pesusuihketta ei ole, voi tehdä miedon vesi-saippuaseoksen esimerkiksi hellävaraisesta kasvojen pesemiseen tarkoitetusta saippuasta. Rillejä ei kannata tosiaankaan pestä kuumassa vedessä. Jos pesee juoksevalla vedellä, kannattaa varmistaa, ettei hanasta tule vahingossa liian kuumaa vettä. Linssit eivät pidä suurista lämpötilanvaihteluista, sillä ne on yleensä valmistettu muovista ja ne lämpölaajenevat kuumassa. Pinnoitteet eivät pysy laajentumisessa mukana, vaan ne lähtevät irtoamaan hitaasti. Lisäksi ohjeissa sanotaan, että älä putsaa laseja likaisella mikrokuituliinalla. (Mm. kotiliesi.fi.) 

Lisäksi Instrun nettisivuilla ohjeistetaan: Silmälasit pestään haalealla vedellä ja miedolla pesuaineliuoksella, linssit kuivataan pehmeällä, puhtaalla ja nukkaamattomalla pyyhkeellä. Puhdistusliina on toki näppärä matkalla, tai kun vedellä puhdistaminen ei ole mahdollista. Niitäkin voisi varata mukaansa pari, jotta puhdas liina olisi varalla. Silmälasit säilytetään kotelossa, joka suojaa kolhuilta ja naarmuuntumiselta. Yritän muistaa myös sen, että en laske rillejä pöydälle linssit alaspäin. Pöydällähän voi olla siruja tai muruja, jotka naarmuttavat linssejä. 

Paljon on kyllä muistamista tässäkin - mutta jospa näidenkin asioiden muistamisesta tulisi tapa!

Italialaiset Bvlgarin kehykset olivat kauniit ja suunnilleen saman hintaiset Kalevalan kehysten kanssa. 

Hyvää ystävänpäivää 14.2, laskiaissunnuntaita 19.2 ja -tiistaita 21.2 sekä Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää 28.2 💑 🎿 💖

Alkaneen vuoden näköaloja, huolia ja toiveikkuuttakin

Tammikuun postaukseeni ajattelin laittaa hieman vähemmän tekstiä ja enemmän kuvia ja näköaloja avartavia mietelauseita. Kuvat ovat vuosien varrelta, hiihtämäänhän en vielä tänä talvena ole ehtinytkään. Mielessä on juuri nytkin niin paljon kaikkea, että jos yrittäisin sanoittaa kaiken mielessä pyörivän, siitä tulisi lähinnä jonkinlainen kaaos. 

Marttailu-teema maadoittaa käytännölliseen, ja vuoden vaihteen ruokiin liittyvästä kirjoitankin ja kierrättämiseen/raivaamiseen liittyvästä myös. Lopuksi katsaus alkaneeseen vuoteen ja toki vakioteemani kulttuuri on mukana myös. Metaforiin palaan varmaankin myöhemmissä postauksissani. Aika ja energia menee nykyoloissa arjen muutosten parissa. Mieli synkkenee mustaksi ajatellessa energiakriisiä, ilmastokriisiä, sotaa, pandemioita; ja henkilökohtaisemmin tulossa olevia isoja hammasremontteja, silmälasien uusimista, kolotuksia jne. huolehtiessa. Jonkinlaista helpotusta tuo sen ajattelu, että mitä voisin tehdä voivottelun sijaan? Vai voinko mitään? Ja onko jotain hyvääkin tämän kaiken keskellä? Eräs usein siteerattu lempiaforismini sanoo: 

Ajattele kuinka onnellinen olisit,
jos juuri nyt menettäisit kaiken
mitä sinulla on – ja sen jälkeen
saisit sen kaiken takaisin. (Frances Rodman).

Näkymä Paaterin metsäladulta on kuin turvaisa pesä metsän keskellä 💚

Eläkeläisen kalenteri oli vuoden viimeiset viikot täysi. Täysi on tässä tietenkin subjektiivinen käsite. En vertaile itseäni aktiivista työaikaansa eläviin. Vuoden vaihteessa oli sentään kolmen viikon tauko aikataulutetuista menoista. Luin Positiivareiden sivuilta: ”Kun unohdamme kiireen, alamme muistaa asioita, jotka olemme kiireessämme unohtaneet” (Paula Sainio). Tämän myötä aloinkin ajatella, mikä nyt on olennaista, minkä voin työntää hetkeksi tai kenties ihan pysyvästi syrjään. Harvinaisen hyödyllinen ajatus! Viime aikoina jo yöunia rassanneen myötä laitan tähän Positiivareiden 20.11.2013 mietelmän: ”Kahden vaiheilla oleminen on kuluttavaa. On parempi tehdä vaikka ei niin hyvä päätös kuin piinata itseään jatkuvalla epävarmuudella.” Totta sekin. Nyt nukunkin muuten jo varsin hyvin. Epämääräinen päänsärky on tosin vaivannut silloin tällöin, mikä on tällaiselle vatsan oireilla stressiin reagoivalle melko harvinaista. 

Graafinen hiihtonäkymä Pieliseltä antaa perspektiiviä

Aluksi hieman joulun ajan ruoista. Fb antoi joululta 2014 oli vatsatautimuistonkin, mikä väljästi tulkiten liittyy näihin joulun ajan ruokamieltymyksiin. Tuo "kulkutauti" vaikutti tavallista ärhäkämmältä ja tuttujen kertoman mukaan oli levinnyt ympäri Suomea. Tältäkin meni ruokahalut, mikä on harvinaista. Silloin tuli ruokahävikkiäkin, kun lopulta tauti tuli molempiin, eikä kaikkea voinut pakastimeenkaan säilöä. Erikoisella tavalla se sitten kehomuistiin jäi, ettei voi esim. syödä enää sitä ruokaa, mitä oli juuri maistamassa, kun oksennus alkoi lentää. Muistan kun olin maistelemassa tuolloin suurinta jouluherkkuani juuri uunista otettua aurajuusto-punajuurilaatikkoa, ja silloin oksentaminen alkoi. Sen koommin ei tuo ruoka ole maistunut, vaikka ei mahatauti tietenkään siitä ruuasta johtunut 😞

Kaariportti Paaterin ladulla muistuttaa: taipuu mut ei taitu 🙏 

Lienenkö ollut edellisessä elämässäni suurperheen emäntä, sillä fb:n antamien muistojen mukaan en ole osannut tehdä esim. jouluksi ruokia sopivasti. Aina on jäänyt jotain yli. Tällä ikää syö kai vähemmän ja lisäksi nykyään on ton-ton -ruokavaliot, missä pitää huomioida, että ei voi entiseen malliin toimia. Usein aiemmin kaikkea jäi jäljelle lähes 2/3, onneksi pakastin veti yleensä suurimman osan ylijäämästä. Nyt kun toimin seuraavankin joulun tämän viime joulun ostoslistan mukaan, ruokahävikkiä ei (ehkä?) jää, kaikki maistui ja riitti, eikä yli jäänyt. Talletankin listan seuraavaksi tähän jatkoa varten. Mukana listassa on muutakin kuin syötävää, esim. kukat ja hautakynttilät. Alunalkaen meinasin lisätä ostoslistaani myös seitankinkun tai Muu-rullan, mutta sitten huomasin, että vehnägluteiiniahan ne pääasiassa sisältävät.

Sininen hetki Mehtimäen ladulla - kaikkialla on kauneutta 💙 

JOULUNAJAN OSTOSLISTA V. 2022 (monet näistä voi mainiosti korvata joillakin muilla vastaavilla):

Glögi, sokeriton
Hautakynttilät
Hedelmiä, tällä kertaa omenoita ja persimoneja

Joulukukkia, tänä vuonna jouluruusu + tulilatva ja tarjousorkidea heräteostoksena
Kalat (kaupasta kylmäsavu ja pari eri mausteilla graavattua kalaa) tai hankin suoraan kalastajalta
Laatikot, gluteenittomat (Kymppi on vegaaninen), ainakin bataatti- ja porkkanalaatikot jatkoon
Munia
Perunoita
Piimäkakkutarpeet, joulumausteinen ja gluteeniton
Piirakoita kymmenkunta, gluteenittomina ja osa rukiisina
Pipari- ja pullataikinat valmiina, gluteenittomina
Riisipuuro- ja ”sekametelisoppa”-tarpeet
Ruispipareita pieni pkt esim. myyjäisistä
Saaristolaisleivät, gluteeniton ja tavallinen
Salaattisekoituksia, tomaatit, kurkut, porkkanat, pakasteherneet, ananasmurska
Sienisalaatti, joko valmiina tai tarvikkeet
Sitruunoita (muutamia) kalan ja salaatin oheen
Suklaata (maltillisesti), jos ei saakaan joululahjaksi sitä suklaarasiaa…
Taateleita, rusinoita ja pähkinöitä, luomuna jos mahd.

Olennaisen äärellä: jäniksen polku johtaa verkkovajalle 🐰

Ruuan nykyhinnoista tällä kertaa muutama sana hieman positiivisemmin: Mainosnippua selaillessani huomasin, että parissakin kaupassa näytti olevan varsin laaja valikoima hedelmiä ja vihanneksia eurolla. Sinne taajaman ulkopuolelle suunnattiinkin eilen ostoksille, ja lasku oli suunnilleen puolet kuin mikä olisi ollut esim. keskustan kaupoista hankittuna. Sieltä sai mm. eurolla kilon minitomaatteja, päärynöitä kilon, 400 g ruusukaaleja ja vieläpä tillipuntinkin. Toisaalta kyllä esim. päärynät ja mandariinit ja jotkin muutkin hedelmät ovat edelleen edullisia useammassakin kaupassa. 

Paikallisessa marketissa ilahduin kaikkien niiden kallistuneiden hintojen keskellä yllättävänkin edullisista pakastevihanneksista. Ostin kerralla isomman satsin parsa- ja kukkakaalia, kasvissekoituksia ja pikkuporkkanoita. Itsekeitetyt porkkanat ovat parempia, mutta kiireessä käy pakastetutkin. Nyt olisi aika jo kurkistaa pakastimen lisäksi kellarin puolukkasurvossankkoihinkin ja kuivattujen sienien pussukoihin. Suolasieniähän en viime syksynä saanut, koska en löytänyt rouskuja. Kantarelleja on muutama rasia pakasteessa. Avasin nyt juhlatilaisuuksia varten säästämäni Iralta lahjaksi saadun pulmupuolukkapurkin, ja tosi hyvää se oli edelleen. Herkkuakin pitää olla! Herkusta puheenolleen: naapuri vinkkasi paikallisen leipomon vatsaystävällisestä juureen leivotusta leivästä. Tätä PikkuEvästä nyt ostin, ja totesin sen todella maukkaaksi ja vatsa kiitti 👍  

Kelvänjoen uomaa pakkaspäivänä. Näkymä on välillä pelottavakin, sitten taas kaunis ja seesteinen... 

Sitten katse alkaneeseen vuoteen. Kevään aikatauluja katsellessani havaitsin, että jumppaseuramme kevätkausi näyttää olevan 9.1 - 7.5.2023. Pyrin siihen, että viikossa olisi 2 t ohjattua jumppaa ja 1,5 t kansalaisopiston joogaa. Kaiken tohinan keskellä tuntuu siltäkin, olenko ahnehtinut liikaa. Toisaalta vanheneva ja rapistuva kroppa tarvitsee liikuntaa. Jos liikunnan lopettaa, saa olla aivan varma siitä, että on useammin asiaa ruuhkaisiin sote-palveluihinkin. Aktiivisuusranneke näyttää toisinaan aktiivisia lukemia, joskus jopa 200-alkuisiakin. Tästä kuuluu iso ansio sille, että kävelen välit kirjastoon, jumppaan, kansalaisopistolle ja muihin harrastuksiin. Siitä kertyy mukavasti akselia kaupungin keskustassa asuvallakin. 

Täytyy myöntää, että tulee kyllä nyt liiankin täysi kalenteri harrastuksia, kun jatkan laulutunneilla ja kuorossa, uutena otin musiikin teorian, kirjallisuuspiirimme jatkaa, vertaistukitehtävät sydän-puolella, on marttailua ja sitten nuo jumpat + jooga. Toivottavasti järki sanoo, että kieltäydyn mahdollisista (uusista?) yhdistysten hallituspaikkakyselyistä, sillä jos on entistä veneessä, niitä voi tulla. Vaikuttaa siltä, että ihmisiä ei enää kiinnosta yhdistyksien hallituspaikat, joten sen vuoksi kai helposti kysytään sitä, joka kiltisti lupautuu 😓 

Katse eteenpäin 👍

Musiikin teoriaan ilmoittauduin jo viime syksynä, mutta silloin se ei toteutunut. Syksyllä olisi ollut enemmän aikaa ja energiaa panostaa esim. nettipianon soittoharjoituksiin. Nyt ei ole. Saa nähdä, miten ämmän käy 😎 Kurssin alussa ymmärsin, että musiikin teorian kurssilla tarvittaisiin ainakin välttävä jonkin soittimen soittotaito. Toki pianolle vaihtoehtona voi olla kitara, kantele tai vaikka ukulele. Itse olen soittanut vain nokkahuilua ja sitäkin lapsena. Jospa oppisin kuitenkin jotain, ja pitkäaikaisen  lauluharrastukseni tukemiseksi tämän kurssin otinkin. Jo etukäteen varoittelen itseäni vertailemasta kykyjäni toisiin ja muistamaan mm. seuraavien mietelauseiden opetuksen:  

Kukaan ei voi saada sinua tuntemaan
alemmuutta ilman sinun lupaasi (Eleanor Roosevelt).

Luonto varustaa jokaisen ihmisen jollakin kyvyllä, jonka avulla hän pystyy helposti tekemään sen mikä on jollekin toiselle mahdotonta (Ralph Waldo Emerson).

Patikointinäkymä Naistenpolulla Vuonislahdessa muistuttaa luovuudesta ja sitkeydestä 💪

Vuoden vaihteessa tuntuu olevan jälleen aika katsoa kriittisesti vaatekaappiinkin. Jonkinlaiseen alkuun voisi päästä esim. esittämällä itselleen muutaman kysymyksen: Millaisia vaatteita nykyään tarvitsen? Helppo vastata: tarvitsen mukavia, itselle luontevia, (matalaverenpaineisena) lämpimiä ja helposti yhdisteltäviä! Entä tarvitsenko vielä esim. joitakin vanhoja työvaatteitani? Vaikka itse en osaa juurikaan tehdä käsitöitä, arvostan erittäin paljon vaatteiden korjaamista, huoltamista ja muodistamista – ovathan ne myös ekotekoja. Vaatteista tai tavaroista voi toisinaan tuunata tai askarrella lähes kokonaan uutta. Mutta tuleeko minulla tehtyä se? Jonkin vaatteen voisi toki korjauttaa sopiviksi ompelijalla. Kun helppo yhdisteltävyys on tärkeää, koetan miettiä, mitkä ylä- ja alaosat, mekot, kengät, huivit sopisivat edes kohtaisen hyvin yhteen. Voisi pysähtyä hetkeksi miettimään, tuottaako ko. kokonaisuus mielihyvää, vai säilytänkö sen siksi, että jospa joskus...? Värillä on toki väliä tässä iässäkin: raikas turkoosi, vihreä ja useimmat punaisen sävyt tuovat iloa, mutta esim. persikan sävy tai beige ei.

Vuonislahtelainen huurrepuunäkymä muistuttaa mielestäni erästä Victor Axel Westerholmin maalausta 💜 

Jotta elämä ei tuntuisi mm. tämän tavarakaaoksen keskellä loputtoman toivottomalta, koetan miettiä myös sitä, missä olen jo onnistunut: nykyään en enää osta esim. jotain nättiä vaatetta ajatellen, että ostanpa, kun näin halvalla saan. Eläkkeelle jäämisen jälkeen vaatteiden ostelu on muutenkin vähentynyt tosi paljon. Muistan kun työvuosina varsin useinkin palkitsin itseni tiukasta työrupeamasta shoppailemalla. Esim. halvalla saadut (sinänsä nätit) akryylineuleet ja monet muut keinokuituvaatteet ovat poistuneet kaapistani aikoja sitten. Kellastuneet tai pyykissä värjäytyneet on poistettu. Myös tavalla tai toisella huonojen fiilisten vaatekappaleet kuuluivat poistoon jo vuosia sitten. 

Aurinko näyttäytyy sydäntalvellakin - toivoa on 💛

Kroppa muuttuu vuosien saatossa, ja vaikka vaaka näyttäisi pienempiä lukemia, silti vaate voi kiristää. Esim. farkut eivät istu päälläni, niinpä en omista nykyään niistä yksiäkään. Joskus olen tehnyt poistoja kaapistani näinkin mekaanisella tavalla: ennen kaapin tai laatikon avaamista päätän, että tästä lähtee sitten esim. viisi tavaraa tai vaatetta kiertoon tai roskiin. Kovin pitkäksi aikaa ei kannata jäädä miettimään, tarvitsenko tätä vielä kenties joskus. Jos raaskin luopua siitä, tuskin edes muistan sitä sievää pinkkiä pellavajakkuakaan, minkä empien laitoin jo Kontin kassiin. 

Tammikuun kuu tummansinisessä aamunäkymässä on salaperäinen: mitä vain voi tapahtua 🌕

Mitä muuta voisi poistaa? Ainakin ne huonosti istuvat ja tai tavalla tai toisella tässä ajassa väärän kokoiset vaatteet. Liian pienet tai liian suuret vaatteet eivät saa tuntumaan oloa hyvältä. Siksi kai ne lojuvatkin kaapissa käyttämättöminä. Tuo ja tuokin vaate on kyllä ihan kiva, mutta olenko käyttänyt sitä muutamaan vuoteen – tai edes vuoteen? Entä mahtuuko se enää päälle tai onko peräti liian suuri? Jos en ole käyttänyt, poistoon vaan! Myös loppuun käytetyt ja korjauskelvottomat kengät, laukut ja vaatteet on aika poistaa. Kaapissani on myös kauniita korkokenkiä, jotka hiertävät tai puristavat. Lähde antaa vahvistusta: kengän kauneudella ei tee mitään, jos jalkine ei ole mukava. Entä toisaalta: kuinka paljon minulla on nykyään menoja, joissa edes käytän korkokenkiä, tai pitkiä satiinihameita tai niitä paria (pikkujoulussa joskus käytettyä) paljettitoppia…?

Kuusikaksoset vuonislahtelaisen pellon laidalla ilahduttavat joka kerta ohi kulkiessa 🌲🌲 

Kulahtaneet tekstiilit voi viedä puhtaana tekstiilikeräykseen. Se helpottaa tämänkin kierrättäjän tuskaa, ettei kaatopaikalle tarvitse heittää. Muun muassa martat.fi antaa selkeitä ohjeita tekstiilin kierrätykseen. Sukka- ja alusvaatelaatikkokin on syytä käydä aika-ajoittain läpi. Myös lähteet  ohjeistavat heittämään pois parittomat ja rikkinäiset sukat, löystyneet liivit ja muut kulahtaneet alusvaatteet. (Lähteet: is.fi; kodinkuvalehti.fi.)

Jokin ruokakuvakin: joulumausteinen gluteeniton piimäkakku onnistui hyvin 😋

Vaatekaappien henkareitakin voisin katsella kriittisesti, osa niistä joutaisi poistoon. Tai tarvitsenko esim. noin monta sateenvarjoa? Entä tarvitsenko noin monet hanskat? Äitini neuloo yhä ahkerasti villasukkia ja lapasia, ja niitä on varmasti loppuiän tarpeiksi, vaikka eläisin hyvin vanhaksi. 

Alkuun pääsy on näköjään vaikeinta, olipa kyse sitten mistä tahansa. Vaatekaapin raivaus voisi alkaa esim. sillä, että kantaa kaiken ulos vaatekaapista tai siitä laatikostosta, jonka aikoo raivata. Sitä ennen ottaa valmiiksi esiin pussit/laatikot, joista yksi on pois heitettäville, yksi kierrätettäville ja yksi säästettäville. Se on jo riittävän hyvä alku. Jos mietin koko homman kerralla tekemistä, uuvun jo pelkästä ajatuksesta 😰 

Viivähtäminen Vuonislahden hautausmaan muistelupaikalla jouluaattona rauhoitti hiljentymään jouluun. Pimeässä illassa valaisin ristin otsalampulla 🌟

Jouluviikolla oli kulttuuriakin: Mökit nukkuu lumiset -joulukonsertti Vuonislahden seurojentalolla. Perinteistä ja tunnelmallista joulumusiikkia esitti Seeli Toivio (mezzosopraano) & Cello Spirituals: Seeli Toivio, Katariina Kolehmainen ja Matti Makkonen. Saimme nauttia myös makoisasta kahvitarjoilusta konsertin väliajalla. Ihana oli tunnelma kynttilöiden valaisemassa puuntuoksuisessa salissa, jossa juhlia ja muita tilaisuuksia on järjestetty jo +100 vuoden ajan 💗

Arkisen marttailun lisäksi taiteen ja kulttuurin ajattelu ja kokeminen rauhoittaa. Esimerkiksi Victor Axel Westerholmin (1860– 1919) ja Hjalmar Munsterhjelmin (1840 - 1905) kuvataide lepuuttaa mieltä ja silmiä. Ja jos ei ehdi taidemuseoon, teoksia voi katsella netissä tai kirjoista.

Ihmisen pitäisi joka päivä
kuulla ainakin yksi pieni sävelmä,
lukea hyvä runo, nähdä hieno taulu
ja jos mahdollista, sanoa muutama
järkevä sana (Goethe.)

Mökit nukkuu lumiset -joulukonsertti kauniisti valaistulla Vuonislahden seurojentalolla 💖

Ensi huhtikuussa olevaa kuoron konserttia ennakoiden: 

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus (Vexi Salmi).

Säästetään, tuunataan, kierrätetään ja nautitaan kulttuurista ja talvisesta liikunnasta 👍 💙 🌟

Kaamoksen keitailla Elizan, Édithin ja Lempin seurassa

Adventtikirkkomme joulupuu 🎄

Avaan yleensä aamuisin ensimmäiseksi radion, ja kerran siellä miesääni koskettavasti ja ajankohtaisesti lauloi: ”Joku lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa.” Kirjoitin sen ylös jotta muistaisin, miten hyvin täällä 105. itsenäisyyspäivää viettävässä maassamme kaikki vielä kuitenkin on.  

Päätin myös, etten marise vuodenajasta, oli sää millainen vaan. Kylmää ja pimeää on aikansa jokaisena vuotena, sama se, valitanko vai mietinkö muuta. Valoa ja iloa mielenmaisemaansa saa vaikka värikkäiden kuvien katselusta ja kulttuuririennoista. Sydänpiirin vertaisryhmässä puhuimme mm. kaamoksen vaikutuksesta mielialaan. Totesin, että kun on syntynyt maalla, josta oli yli 30 km lähimpiin liikennevaloihin, ei osaa pitää pimeyttä sen kummempana. Siihen tottui. Sähkötkin tuolle syrjäiselle kylälle tulivat vasta 70-luvun alussa, sitä ennen valaisi mm. Tilley-lamppu ja hieman myöhemmin sähköä tuotti pihalla pörisevä aggregaatti.

Lumen alla piilossa on rantakukkakin

Marraskuussa oli runsaasti kulttuuririentoja: 12.11 Joensuun kaupunginteatterilla oli My Fair Lady marttojen yksityisnäytöksenä; su 20.11 oli Enon Louhitalolla Edith ja sen yhteydessä Villa Koivuranta, minne ruokailemaan pääsyä olen pitkään toivonut. Elizan jälkeen seurasimme Louhitalolla Edithin tarinaa, ja 29.11 sain vielä seurata Lempinkin tarinaa, ja yhtymäkohtiakin löytyi mielestäni kaikista.

Sunnuntaina 27.11. oli Karelian Marttojen perinteinen adventtikirkko Joensuun ev.lut. kirkossa. Adventtikirkon jälkeen juhlimme: Meijerin Marttojen (nykyisin Karelian Martat) perustamiskokous oli 28.10.1972, ja adventtikirkon jälkeen vietimme 50-vuotisjuhlaa Joensuun seurakuntakeskuksessa.

Lauantaina 3.12 klo 13.00–15.00 oli Vuonislahden kylän Joulunavaus ja joulupuuro sekä joulutori Wanhan Koulun Puodin edessä.  

Lauantaina 17.12 laulamme Soihtu-kuoron kanssa Joensuun joulutorilla ja sen jälkeen on yhteinen ruokailu. Näillä mennään jouluun asti – keitaalta keitaalle.

Pielinen alkaa jäätyä marraskuun lopulla

Metaforat mielessäin

Tällä kertaa kirjoitan teatterikokemuksistani ja muun muassa metaforista, johon sain sytykkeen ystävältä. Juttelimme hänen kanssaan kirjastolla mm. opiskelujemme opinnäytteistä ja keskustelu eteni kielen metaforiin ja muuhun kuvakielisyyteen. Opinnoistani on jo aikaa, mutta muistan suomen kielen pro-seminaarityöni olleen nimeltään ”Metaforat politiikan kielessä”. Rima on ollut näemmä korkealla (!), vaikka melko epävarmaksi opiskelijaksi itseäni luonnehtisinkin. Itsetunnon horjuessa opintojen keskeyttäminenkin oli etenkin alkuvaiheessa mielessä, mutta maisterin paperit sain kuitenkin viidessä vuodessa. 

Jo edesmennyt ystäväni kannusti väitöstilaisuutensa karonkassa: ala toki sinäkin tehdä jatko-opintoja, osaat kirjoittaa ja se on paljon se! Jatko-opintoja en kuitenkaan suunnittele (mm. tavoitteellisuus siihen puuttuu), mutta ehkä ilo kirjoittamisesta auttoi silloin ammoisina opiskeluaikoinakin. Esim. proseminaarissa innostus ja kiinnostus kielikuviin kai kompensoi osaltaan heikkouksia. Olisin saattanut jatkaa samasta aiheesta graduksi asti, mutta vieraiden kielten vähäinen taito sai muuttamaan aiheen suomen kielen kielenhuolloksi. Siinä lähteet löytyivät suomeksi. Tuota aihetta en myöhemmin kuitenkaan katunut, olihan se aivan keskeistä ”ruisleipää” työssäni. Työssäni kannustin opiskelijoitakin elävöittämään tekstejään sopivilla metaforilla tai vertauksilla. Niissä on suuri kielellinen voima! Nyt jos olisin tekemässä opinnäytetyötä metaforista, aihe saattaisi liittyä kielikuviin, joilla kuvataan sairautta tai vammaa – noin jotensakin suuntaa antavasti ilmaisten.

Talvilepoon siirtyvän luonnon sävyjä

Kiinnostuin katselemaan myös lähteitä. Monissa lähteissä oli varsin rajujakin kielikuvia, ajattelin mm. sota- tai taistelumetaforien runsautta, esim. sairautta kuvattaessa ”taisteli ylivoimaista vihollista vastaan” tai ”kamppaili kauan”. Esimerkiksi koronaviruspandemiasta ja muista vastaavista puhutaan usein sodan kielikuvin. Vakavat sairaudet ovat pelottavia, ja jäin miettimään, lisäävätkö vahvat kielikuvat vielä entisestäänkin pelkoa tai uhkan tunnetta. Metafora ”pandemia on sota” ei ole yksiulotteisesti huono tai hyvä, Tuomas Forsberg kirjoitti artikkelissaan (Kosmopolis 2020) ja lisäsi, että taistelu koronavirusta vastaan on sotaa, jota terveydenhuollon henkilöstö käy päätöksentekijöiden johtamana ja kansan tukemana. Myös sairastuneet voivat olla taistelijoita, kun elimistöä puolustavat immuunijärjestelmät käyvät vastahyökkäykseen. Poikkeusolot muistuttavat sodan olosuhteista ja takaisin normaaliin päästään vasta, kun pandemia on kukistettu. (Forsberg 2020.) Useammissa lähteissä sanotaan, että vaikka tarkoitetaan hyvää, ei surevalle kannata esim. sanoa: ”Hän taisteli loppuun saakka”. Tästä tulee tunne, ettei taistelu kuitenkaan riittänyt, koska hän menehtyi ts. ”koki tappion”, ja olisiko hänen pitänyt taistella vielä kovemmin.

Sumua Pielisjoen rannassa

Laakarilehti.fi (21.8.2020) kirjoitti mm. muistisairauden metaforista: Populaarissa puheessa käytetään mielellään metaforista kieltä. Metaforat ovat keino käsitellä vaikeita tai abstrakteja ilmiöitä, kuten sairautta tai kuolemaa. Muistisairauden uhka rinnastetaan epidemiaan ja vitsaukseen tai kriisiin ja käsiin räjähtävään aikapommiin. Luonnonmullistuksiin viittaavat vertauskuvat, kuten "hiljainen tsunami" tai "nouseva hyökyaalto" ovat tavallisia. Luonnonkatastrofien lisäksi muistisairaus herättää mieliin myös myyttistä kuvastoa. Se voidaan nähdä "vuosisadan demonina", jota vastaan pitää taistella. Alzheimerin tautiin on liitetty joskus myös kauhufilmien kuvastoa, sairastuneita on kutsuttu milloin "eläviksi kuolleiksi" tai äärimmillään "vihanneksiksi", em. lähteessä todetaan. Tällaiset metaforat viittaavat persoonallisuuden häviämiseen taudin myöhäisessä vaiheessa. Tilaa on kuvattu kuolemaan kytkeytyvillä vertauskuvilla, esimerkiksi ilmaisuilla "kuolema ennen kuolemaa", "sosiaalinen kuolema" tai "loppumattomat hautajaiset". Kuten vertauskuvat toteavat, muistisairaus on itsepintaisesti liitetty kuolemaan ja kärsimykseen. Ovatko voittopuolisesti negatiiviset mielikuvat muuttaneet itse muistisairauden vertauskuvaksi, laakarilehti.fi kysyy.

Kuutamo marraskuussa Ylisoutajansillan tienoilla

Lähdetekstejä silmäillessäni ja omaa ja läheisten sairauksia ajatellessani muistuttelen mieleeni, että jokaisen sairaus on yksilöllinen. Sairauteni alkuvaiheessa kyselin lääkäreiltä ennusteesta. Vastaus oli useimmiten juuri se, että kaikki riippuu niin monesta tekijästä ja kunkin tilanne on yksilöllinen; eli mitään yleispäteviä ennusteita ei mielellään anneta. Kanssani samassa tilanteessa oleville olen vinkannut, että älä ainakaan katsele vanhoja nettilähteitä. Hakukone saattaa antaa relevantilta tuntuvan lähteen parinkymmenen vuoden takaa, mutta lääketiede on kehittynyt siitä jo todella paljon. 

Mitä enemmän metafora-lähteitä silmäilin, sitä kiinnostavampia tekstejä alkoi tulla… Eräs puhutteleva oli kirjallisuusterapiaopintojen lopputyö ”Taistelu vai tarina? Syöpäkokemus kirjallisuusterapeuttisesta näkökulmasta” (Jaana Miettinen 2013, Helsingin yliopisto), jossa todetaan, että sairastuessaan ihminen joutuu luopumaan terveen ihmisen identiteetistään ja rakentamaan minäkuvansa uudelleen. Tuleeko tästä loppujen lopuksi vahvuus vai taakka, sitä olen kohdallanikin pohtinut. Ko. lopputyössä myös todetaan, että sairaudet ovat raskaina metaforista, esimerkkeinä mm. syöpä tai tuberkuloosi. Olen kiinnittänyt huomiota samaan kuin em. lähteessä: Muistokirjoituksissa ei useimmiten mainita henkilön kuolleen syöpään, vaan hänen sanotaan ”menehtyneen pitkällisen sairauden uuvuttamana”. Onko syöpä kuin myyttinen taruolento, jota ei parane ärsyttää mainitsemalla turhaan sen nimeä - kenties se alkaisi etsiä uusia uhreja yhden nujerrettuaan, työn loppupäätelmissä kysytään. Militaristinen kuvasto eli oman elimistönsä mieltäminen jatkuvan sodankäynnin taistelutantereeksi voi olla myös stressin aiheuttaja (emts. 9). (Miettinen Jaana 2013; toissijainen lähde mm. Sontag Susan 2010.)

Perinteinen seimi Carelicumissa

Metaforissa ja muissa kielikuvissa on todellakin voimaa! Edellä kuvattujen vahvojen kielikuvien myötä tuli mieleen sekin, että jos kauhistun jonkin sairauden pelottavaa mainetta, voisin samalla toistaa itselleni, että ei ole kahta samanlaista, vaikka diagnoosi olisikin sama. Joillakin sairaus saattaa edetä nopeasti hyvästä hoidosta huolimatta, jotkut elävät saman diagnoosin saatuaan iäkkäiksi ja kuolevat lopulta johonkin aivan muuhun, ehkä vanhuuteen. Uskon myös vakaasti, että useimpien sairauksien etenemiseen voi vaikuttaa myös elämäntavoillaan. Tätä olen pohtinut usein aiemminkin, ja tällä kertaa myös kielikuvat vain jonkinlaisena pienenä pintaraapaisuna, ja ehkäpä palaan tähän inspiroivaan aiheeseen myöhemmin… Kaipa blogitekstin vapaassa genressä voisikin ottaa esille kulloinkin vaikka vain yhden kiinnostavan metafora-esimerkin? Vaikkapa sen, miksi mieluummin sanotaan, ”hän nukkui pois” kuin ”hän kuoli”.

Tonttu-uko ilahdutti kävijää Carelicumissa

Kuluttamiseen liittyvän asenneilmapiirin muuttumisesta

Seuraavaksi menenkin kuvakielisyydestä käytännölliseen. Marttailu-osiona voisi olla näin joulun alla lahjavinkit – ja näinä säästöaikoina kuluttamisen vähentämiseen liittyvinä. Fb:n muistossa 12.11.20 oli ajatus jaettavaksi erityisesti näin poikkeusaikana. Siinä kehotettiin ostamaan joululahjat pieniltä suomalaisyrityksiltä ja itse itsensä työllistäneiltä ihmisiltä. Se voisi olla lahjakortti hierojalle, kampaajalle, jalkahoitoon, nuohoojalle, valokuvaajalle, siivoojalle, remonttimiehelle, kaivinkoneyrittäjälle, teatteriin, yksityiselle optikolle, käsityöläiselle tai laboratorioon... Näin varmistettaisiin, että raha jää Suomeen ja yksityisille yrityksille eikä monikansallisille yhtiöille ulkomaille, ehdotuksessa kannustettiin. Näin se on myös ekologisempaa. Siten monille ihmisille tulee parempi joulu. Ja jos on taitoa valmistaa lahjat itse, ne ovat tietenkin kaikkein arvokkaimpia. Kohdallamme päätimme, että tänä vuonna annamme toisillemme vain yhden käytännöllisen joululahjan. Lisäisin tähän vielä erään lahjavinkin eli esim. talon rännien putsauksen tai vaikka kuusiaidan leikkauksen – tai todella tärkeänä myös sen, että antaa lahjaksi aikaansa.

Siikajoen sävyjä marraskuun lopulla

Olen ilahtunut mm. somessa tietystä asenneilmapiirin muuttumisesta, mikä liittyy kuluttamiseen. Eräs kaverini kirjoitti siellä, että hän kestää tämän kaamoksen sen varassa, kun tuli juuri etelän aurinkolomalta ja seuraava loma on varattu palmujen katveeseen kevättalvelle. 
Kommentoin siihen, että keitaita tarvitaan oikeastaan ihan kaikessa. Kerroin, että itselleni iloa tuottaa kevätkaudelle sovittu pidennetty viikonloppu Mikkelissä ja syyskaudella (jos tautitilanne sen suo) peräti viikon kylpyläloma Imatralla. Nuoruudessani jos tuollaista olisi kirjoittanut tai puhunut mainitussa yhteydessä, olisi mitä todennäköisimmin saanut osakseen joko säälittelyä tai jopa pilkkaa/ivaa (riippuu tietysti kommentoivasta henkilöstä) tyyliin, että voi sinua raukkaa, pienetpä ovat ilosi 😆 Silloin kaukomatkoja ihailtiin, ja pidettiin jopa kadehdittavina. 

Hieman samaan liittynee sekin, kun marraskuun viimeisenä viikonloppuna vietettiin ns. mustaa perjantaita kulutuksen merkeissä. Kirjoitin somessa meneväni shoppailun sijaan opiskelijoiden (maksuttomaan) konserttiin, enkä aio ostaa mitään.  Ei tullut vähättelyä tai ivaa, pikemminkin kommentoijat ja keskustelun aloittanut etelän matkaajakin pitivät näitä vaihtoehtoja hyvinä - ja eikä vähiten ilmastosyistäkin. Toisaalta jos ei tarvitse mitään, miksi ostaisi jotain turhaa alennusmyynnistäkään nurkkiaan tai vaatekaappejaan täyttämään. 

Helppoa arkiruokaa

Jouluruuista ja niiden tuunauksesta kirjoitin tänne mm. viime joulukuussa, ja nyt vain pikkuvinkki eräästä arkisesta lounasruoastamme. Huomaan, että enemmän suunnittelua vaatii, kun ei käytetä lihaa eikä gluteiinia ja tyydyttyneitä rasvoja ja suolaa mahd. niukasti. Eli meillä on se paljon puhuttu ton-ton-ruokavalio. Monivärisiä kasviksia tulisi käyttää joka päivä; jossain lähteessä luki että viittä. Porkkanasta, herneistä, tomaatista ja kaalista tulee jo neljä väriä - riittää mielestäni hyvin. Tässä aineksina on Mifu-jauhista, kasviksia, mausteita ja hieman gluteiinitonta kaura/riisiä. Yllättävänkin hyvää ruokaa kaikessa yksinkertaisuudessaan! 

Kotimaiselle ruualle tässäkin yhteydessä iso peukku 👍

Kukkasen🌼kuvasin taidegalleria Ratamon porstuassa Jyväskylässä

Katselin 19.11 Ykkösaamua TV1:ltä. Ko. ohjelmassa puhuttiin ilmastonmuutoksesta - karua kertomaa on asiantuntijoidenkin suulla. Mitä sitten tavallinen ihminen voi tehdä, toimittajat kysyvät. Kasvisruokavalio tai kasvispainotteisuus syömisisään on mitä ilmeisimmin ilmastoteko. Myös kotimaisen ruuan suosiminen on hyväksi. Luin erästä artikkelia, jossa viitattiin Sitran raporttiin. Raportissa kirjoitettiin lentämiseen liittyvistä päästöistä, että maapallon ekologinen kantokyky ei kestä enempää kuin yhden lyhyen meno-paluulennon kerran kolmessa vuodessa TAI yhden kaukomatkan kerran viidessä vuodessa ihmistä kohden. Onneksi myös Suomi on täynnä upeita kohteita, missä voi matkustella. Korona-pandemia on lähteiden mukaan hillinnyt päästöjä, mutta nyt on palattu entiseen, ja menty jo aiemmasta ylikin.

Kirjoitan lopuksi myös teatterikokemuksistani, jotka saivat pohtimaan mm. naisen asemaa runsaan sadan vuoden takaisista ajoista näihin päiviin. Toisaalta kun on hyvä kulttuurikokemus, se inspiroi tutkimaan myös tarinan taustoja tarkemmin. Kaltaiseni pitkään eläneet ovat myös kokeneet ajan, jolloin tasa-arvo oli hyvinkin eri mallilla kuin mitä se on tänään.

Teatterielämystä odottaessa 

My Fair Ladyn Eliza

Pääsimme 12.11 seuraamaan Joensuun kaupunginteatterissa upeaa My Fair Ladya. Tämä oli Pohjois-Karjalan Marttojen tilaama yksityisnäytös. Näimme esityksessä mm. Riverian tanssialan opiskelijoita Outokummusta – ihastuttavia ja taitavia tanssijoita 👍 Viisihenkisessä orkesterissa oli mukana opiskelijoita Joensuun konservatoriolta. Kaunista musiikkia, upeita pukuja, hieno lavastus ja valaistus – pääsimme näin hetkeksi arjen yläpuolelle. Esitys hereytti nauruunkin, kun professori Higgins (Petteri Rantatalo) kouli kukkaistyttö Eliza Doolittlesta (Regina Launivuo) seurapiirikelpoista opettamalla häntä puhumaan sivistyneesti. Eliza halusi kuitenkin oppia muutakin kuin kauniita korulauseita. Professorin kirjasto oli hänelle aarreaitta, ja oppikirjallisuus oli keskeinen osa monipuolista lavastustakin. 

My Fair Ladyn kiitoksista 🌸🌹🌺🌻🌼

Joensuun teatterin nettisivuilla todetaan, että kun tekstin pintaa raapaisee syvemmältä, voi huomata, että todellisuudessa tämä on nuoren naisen kasvukertomus, ja tässä esityksessä Eliza nähdään toimijana, ei kohteena. Eliza haluaa itse päättää omasta elämästään. Hän on eteenpäin pyrkivä nainen, joka haluaa opiskella saadakseen itselleen paremman elämän. Kulttuurikokemus saa toisinaan pohtimaan omaakin elämäänsä, sen myötä- ja vastamäkiä. Olen usein aiemminkin todennut, että parasta oli, kun sai vielä aikuisena opiskella kuten oli halunnut. Nuoruuden haave toteutui. Vielä 50-luvulla syntyneillä syrjäseutujen ihmisillä ei ollut (ainakaan välttämättä) opiskelumahdollisuuksia. Joskus silloin kuuli myös sanottavan, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, hehän menevät naimisiin (ja puoliso elättää?) tai he pääsevät piioiksi paremmille ihmisille. Tänä päivänä esim. tuo sana ”paremmille” särähtää jo korvaan. Tasa-arvo on mennyt mielestäni Suomessa paljon eteenpäin jo muutamassa kymmenessä vuodessa, mutta todellakaan ja valitettavasti samoin ei ole kaikkialla maailmassa.

Tämän klassikkoteoksen kirjoittamisen aikoihin (1900-luvun alussa) ammattikoulutus ja äänioikeus olivat vielä vain kaukaisia haaveita naisille riippumatta siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan he kuuluivat. Eliza oppi kuitenkin pitämään puoliaan. Kun professori Higgins sai nähdä tämän uuden, itsestään tietoisen naisen, hän rakastui. Löysin tässä yhtymäkohtia suomalaisiin klassikkoihinkin kuten Juurakon Huldaan. Hella Wuolijoki kirjoitti salanimellä Juhani Tervapää tämän omassa ajassaan (1930-luvulla) edistyksellisen yhteiskunnallisen teoksen. Tuskinpa pelkkää sattumaa on sekään, että salanimi oli miehen.

Tämän tyyppiset teokset saavat myös pohtimaan, että jospa jokaisella nuorella olisi elämässään vaikka yksikin henkilö, joka kannustaa, rohkaisee erityisesti kriittisellä hetkellä. Se voi auttaa häntä ratkaisevastikin eteenpäin. Tukija voi olla vaikka koulun keittäjä, asuntolanhoitaja, naapuri tai joku etäisempikin sukulainen tai ystävä. Erään ystäväni kanssa olemme pohdiskelleet näitä asioita useinkin. Mietimme, miksi joidenkin kohdalle tuntuu kasautuvan kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä ja suruja. Kun mietin elämää taakse päin, asioilla näyttää tosiaan olevan taipumusta kasaantua. Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin mitä varmimmin muuttuu. Harvan elämä on vain pelkkää vastoinkäymistä tai toisaalta pelkkää onneakaan. 

Elämä tasii – siltä se ainakin vaikuttaa. Lähes jokainen joutuu jossakin elämänsä vaiheessa kokemaan itse tai kohtaamaan läheisillään myös sairauksia tai sairauden. Sairauksista myös puhutaan nykyään avoimemmin, ja ihmiset elävät vanhemmiksi, jolloin sairauksiakin on luonnollisesti enemmän. Kohdalleni osuneen sairausdiagnoosin jälkeen pohdin myös sitä, halusiko sairauteni kertoa (tai opettaa?) minulle jotakin. Tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan ainakin se on selvää, että kiireen ja stressin sekä niistä johtuvien univaikeuksien pitää loppua. Jos joskus nykyään nukun yön huonosti, mieleen palautuu todella selvästi se henkisesti ja fyysisesti hirveä olo, mikä valvomisesta seuraa. 

Olen muistellut yhä kiitollisena ja lämmöllä saamaani myötätuntoa ja tsemppiviestejä. Sääliä en kaivannut, ja nyt miellän ne harvat säälisävyiset viestitkin sellaisiksi, että ehkä viestin lähettänyt pelkäsi, että jospa hänellekin käy samoin. Pelko kanavoitui siten kauhisteluna tai säälittelynä 😞 Tämän kokemuksen myötä uskon oppineeni sen, että en ala säälitellä tai kauhistella, vaikka juttukumppani kertoisi kuinka rankasta kokemuksesta tahansa. Myötäelävä kuunteleminen on aivan eri asia. 

Eläkkeellä kun on aikaa miettiä elämänsä käännekohtiakin, ajattelen että onneksi kannustajia sattui kohdalle elämän eri käänteissä. Jos lie ollut joskus alas painajia, oli ylös nostajiakin. Jälkimmäisille kuuluu iso ansio siitä, että vielä aikuisena (ja keskikertaisena oppijana) suoritin työn ohella aikuislukion ja yliopistotutkinnon täydennyskursseineen. Vaikka se voi tuntua erikoiselta, opiskelua pidänkin elämäni merkittävimpänä saavutuksena. Ehkäpä sitä siksi tulee näin toistelleeksikin. Eräänlainen Juurakon Huldan tarina siis tässäkin – tavallaan 😉

Edithin punasävyisiä lavasteita 🌹

Edith!

My Fair Ladyn Elizan tarinan jälkeen saimme seurata viikon päästä toista herkkyydestään vahvuuden luoneen naisen eli Edithin tarinaa. Louhiteatteri esitti Katariina Leinon kirjoittaman ja Kirsikka Leinon Louhiteatterille sovittaman ja ohjaaman musiikkinäytelmän, joka kulkee Pariisin kaduilta ja Edith Piafin lapsuudesta suurille lavoille ja suuriin tunteisiin. Miehet vaihtuvat, mutta intohimoinen rakkaus laulamiseen pysyi ja ohjasi elämää sen loppuun saakka. Piaf ei voinut elää ilman laulua. 

Louhiteatterin lavalla nähtiin Edith Piafin raskaan elämän vaiheita ja kuultiin Piafin rakastetuimpien kappaleiden suomenkielisiä versioita. Edith Piafin roolissa vuorottelivat nuori Sara Tahvanainen, aikuinen Veera Turunen ja ikääntynyt Edith Anna Mustonen. Näytelmän musiikista vastasi Tanja Pennanen, lavastuksesta Tuija Hirvonen-Puhakka ja rekvisiitasta Tarja Männistö-Laakkonen. Tanjan harmonikka sopi mielestäni erityisen hyvin ranskalaiseen tunnelmaan. Tutuimpia kappaleita olivat Pariisin taivaan alla, Padam padam, Hymne a l`amour eli Hymni rakkaudelle ja Kun saapuu syys.

”Ei sinun tarvitse jäädä katuojaan vain sen takia, että satuit syntymään sinne”, sanoi eräs Edithin ystävä. Legendan mukaan Édith Piaf syntyikin kadulla Pariisissa 19.12.1915. Mutta näin ei kuitenkaan ollut, ja todellisuudessa hän syntyi sairaalassa läntisessä Pariisissa.

Herkkuruokaa Villa Koivurannassa 😋

Referoin tähän hieman yle.fi:n nettisivuilta Édithin elämän vaiheita. Édith Piafin elämä ei alkanut onnellisesti. Äiti hylkäsi hänet ja isä lähti sotaan. Ensimmäinen maailmansota riehui Euroopassa ja kaikesta oli puutetta. Édithin isoäiti, joka oli ilotalon emäntä Normandiassa, otti tytön hoiviinsa. Myös ilotytöt osallistuivat hänen kasvatukseensa. Seitsemän vuoden ikäisenä Édith lähti isänsä luokse Pariisiin. Isä oli katuakrobaatti ja Édith sai temppujen välissä viihdyttää yleisöä. Katulaulajan kova koulu oli kuitenkin myös hyödyllinen Édithille, jonka äänestä tuli kantava ja voimakas.

Syksyllä 1935 kun Édith oli 19 vuoden ikäinen, hän tapasi yökerhon omistaja Louis Lepléen, joka kiinnitti Édithin esiintyjäkaartiinsa. Leplée alkoi kutsua 142 cm:n pituista Édithiä nimellä la môme Piaf, eli pikku varpunen. Ja pian kaikki tunsivat Édithin nimellä Édith Piaf. Édith Piafin ura alkoi edetä nopeasti. Hänet haluttiin esiintymään kaikkialle, myös radioon ja sitä kautta hän myös pääsi levyttämään.

Édith Piafin rakkauselämä oli lievästikin ilmaistuna kaoottista. Vain 17-vuotiaana hän synnytti tyttären, joka kuitenkin kuoli vain parivuotiaana aivokalvontulehdukseen. Hän rakastui moniin nuoriin nouseviin artisteihin ja auttoi heitä matkalla maineeseen. Miehiä tuli ja meni, mutta jotkut myös inspiroivat Piafia kirjoittamaan sanoituksia. La vie en rosen kerrotaan syntyneen suhteesta Yves Montandin kanssa. Charles Aznavour kuului myös Piafin hyviin ystäviin ja he myös levyttivät yhdessä. Kesällä 1948 Édith Piaf rakastui palavasti ranskalaiseen nyrkkeilijään Marcel Cerdaniin. Laulu Hymn á l’amour oli omistettu Cerdanille, joka kuoli lento-onnettomuudessa vain vähän ennen kuin Piaf levytti laulun. Veera Turunen esitti mm. Hymnin rakkaudelle suurella tunteella ja taidolla. Tästä inspiroituneena pyysin ja sain Hymnin rakkaudelle myös laulutunneilleni. Oli ilo huomata, että on mennyt eteenpäin +kolmen vuoden laulutuntien aikana – aiemmin pidin tätä laulua itselleni aivan liian haasteellisena. Tuskin olisin uskaltanut edes yrittää 😶 Kolmen sävelaskeleen puolikkaan laskemisella oli suuri merkitys sille, että laulusta tulikin ihan riittävän hyvä. Ja mukavaa huomata sekin, kun uskaltaa ottaa vaativampia kappaleita, silloin on oiva tilaisuus opiskella myös musiikin teoriaa 👍

Édith Piafin heikko kunto ja morfiiniriippuvuus olivat seurausta kahdesta vuonna 1951 sattuneesta auto-onnettomuudesta, joissa hän loukkaantui pahoin. Siksi onkin erikoista, että hän jaksoi 50-luvulla tehdä niin monta hienoa levytystä. Vuonna 1959 Édithin kunto romahti ja hän joutui sairaalaan. Monet luulivat, ettei hän enää pystyisi esiintymään, mutta ihme tapahtui, ja vuonna 1962 Piaf meni toisen kerran naimisiin itseään 20 vuotta nuoremman kampaajan Leo Sarapon kanssa. Édith Piaf kuoli (11.10.1963) seuraavana vuonna vain 47-vuotiaana. Hänet haudattiin Pére Lachaisen hautausmaalle tyttärensä ja isänsä viereen. Piafin taide elää ikuisesti. (yle.fi.) 

Tänä syksynä Piafin taide syttyi elämään vahvasti ja vaikuttavasti Enossa 👍 💖

Komea valaistu kuusi näkyy kauas Vuonislahdessa 🎄

Lempi

Sain hankittua viimeisen vapaan lipun arkitiistain 29.11 päivänäytökseen. Eläkkeellä koen suoranaisena luxuksena sen, että voi keskellä arkipäivää lähteä vaikka teatteriin – ja toisinaan ex tempore - ilman mitään ennakkosuunnitteluja! Esityksessä taustalla oli kuusamolaisen Minna Rytisalon romaani Lempi, josta tykkäsin kirjanakin kovasti. Teos kuvasi Lapin sodan aikoja, tällaiselle historian rakastajalle se oli siis kaikkinensa hyvin mielenkiintoinen. 

Naisten elämää tämäkin teos kuvasi, tällä kertaa 1940-luvulta. Naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta ohitettiin tässä lähinnä toteavasti, jotenkin kuin itsestään selvyytenä. Ensin se hätkähdytti, mutta sitten ajattelin, että juuri näinhän se mitä ilmeisimmin silloin oli – nainen oli miehen omaisuutta, jolle sai ja saattoi tehdä mitä halusi. Vaikka hakata, raiskata ja nöyryyttää. Näin oli tämän teoksen kuvauksessa erityisesti silloin, jos oli sattunut vielä lähtemään ulkomaalaisen miehen matkaan. Tämän päivän Suomessa niin naisen kuin miehenkin elämä on paljon parempaa, vaikka sota, ilmasto- ja energiakriisi ja pandemiat pelottavatkin. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta tämän päivän voi olla turvassa.

Itsenäisyyden kukat 100-vuotisjuhlasta 6.12.2017 Vuonislahden Seurojentalolla

Tänään on Suomen 105. itsenäisyyspäivä. 

Lainaan lopuksi Sotainvalidi-lehteä 4/2019 s. 33: Hyvää itsenäisyyspäivää maassamme, jonka olemme saaneet hoidettavaksemme veteraanisukupolvelta. Vapaus on luotava, ansaittava, rakennettava. Vapaus on vastuuta. Ilman vastuullisuutta, lähimmäisenrakkautta ja oikeudenmukaisuutta vapauskin voi muuttua itsekkyydeksi ja toisten alistamiseksi. Kaikkina aikoina ja kaikkialla alistettu ihminen on unelmoinut vapaudesta ja itsenäisyydestä.

Itsenäisyyden kynttilän lämpöä ja valoa💙 🌟