tiistai 12. toukokuuta 2020

Hyviä terveysuutisia, kiitoksia ja iloa ystävistä

Mistä tulee toukokuun nimitys? Touko on suomen kielen vanhimpia sanoja, ja sillä on vastineita lähes kaikissa sukukielissä kaukaista unkaria myöten, jossa vastine tavasz tarkoittaa kevättä. Itämerensuomalaisissa kielissä on tapahtunut muutos, jonka seurauksena kevään nimitykseksi siirtyi sana kevät, ja touko-sanan merkitys erikoistui tarkoittamaan keväällä suoritettavia töitä, ennen kaikkea kylvöä, ja töiden tulosta eli kasvavaa viljaa. Kuukauden nimeen touko tuli luontevasti, koska toukotyöt ajoittuvat juuri toukokuuhun. Silloin touotaan eli tehdään toukoa, kylvetään. (kotus.fi.)
Kevät keikkuen tulevi, välillä sataa räntää ja välillä on lämmintä ja aurinkoista. Jokohan ensi viikonloppuna lähtisi korvasieneen tai nokkosen tai vuohenputken versoja katselemaan? (kuva on joltain aiemmalta toukokuulta).
Terveysasioista aluksi. Voin juuri nyt hyvinkin hyvin. Sain lääkäriltä huhtikuun lopulla iloisia uutisia, että terveydentilani on nyt niin hyvä, etten enää tarvitse erikoissairaanhoitoa. Sekä verikokeet että sydänultra osoittivat nk. normaaleja tuloksia. Tietenkin ihan mitä vain voi sattua, voi vaikka saada vaikea-asteisen koronataudin. Tai ihan mitä vain. Tulevaa ei voi kukaan ennustaa, mutta en nyt niitä arvuuttele. Koetan ottaa myös opikseni välttämällä tiettyjä asioita, mistä kirjoitan enemmän myöhemmin. Kiitin face bookissa ystäviä kaikesta tuesta. Nyt kiitän myös tässä kaikkia mukanani myötäeläneitä. Some/puhelin toi sairasvuoteella ihmiset lähelle jotenkin samoin, kuin digi tuo nyt koronan aikaan ihmiset toistensa lähelle. Lueskelin fb-viestejä loppuvuodelta 2018, ja kaikki se tuki ja tsemppiviestit olivat mittaamattoman arvokkaita ja lämmittävät yhä. Moni kauempanakin asuva sanoi, että jos toivot, tulen sinua tapaamaan kasvokkainkin. Kerron erään sydäntä koskettaneen muiston noin sadan km:n päässä asuvasta ystävästä. Kun sanoin hänelle, että vain lähiomaiset pääsevät käymään täällä sairaalan valvontaosastolla, hän sanoi, että kun hän tulee työasussaan, se yllä yleensä pääsee 💜 Kaikki tämä välittäminen ja hyvä säilyy sydämessä ikuisesti.

Näitä lenkkeilyreittieni maisemia Vuonislahdessa katsellessa korvissa soi Petri & Pettersson Brassin 70-luvun hitti "Maalaismaisema" 💚
Mielessä alkoi nytkin soida "...katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vain saa aina asustaa...". Vaikka keväällä on upeinta kuunnella lintujen laulua, myönnän kuuntelevani lenkeilläni myös näitä 70-luvun soittolistoja ja aika usein kuuntelen myös kiinnostavia henkilöhaastatteluja puhelimen kuulokkeista.
Katsoin youtubesta tuon Maalaismaisema-laulun  videon, ja sen kuvathan olivat kuin Vuonislahdesta: lehmiä, hevosia, peltoja, latoja, rantoja, punaisia tupia 🐄🐓🐔🐑🐎🌱 Punaisen tupamme pihaan kuuluu naapurin kukon kiekaisut, toiselta puolelta Lilli-koiran haukahdus ja hieman kauempaa pelloilta lehmien äänet. Vakituisen lenkkeilyreittini varrella saan ihastella myös hevosia 💚

Toipumiseni puolentoista vuoden takaisesta hyvinkin vaikeasta tilanteesta on ollut myös lääkärin mukaan hämmästyttävän nopeaa. Uskon, että sydän voi särkyä kovista kokemuksista ihan konkreettisestikin, ei ainoastaan kuvaannollisesti, kuten esim. lauluissa sanotaan. Onneksi tilanne voi korjaantuakin systemaattisella kuntoutuksella, huolellisella hoidolla, lähi-ihmisten ja ystävien tuella. Kun koetin selviytyä erilaisten vastoinkäymisten ahdistamana, keskustelut ystävien ja kavereiden kanssa toimivat tärkeänä henkireikänä ja apuna. Nyt voin toivottavasti painaa nuokin traumaattiset kokemukset unholaan. Herkät ja varsinkin erityisherkät jäävät ehkä liiankin pitkäksi aikaa miettimään, murehtimaan ja sillä sydäntään kuormittamaan. Muistan kun vielä muutama vuosi sitten tunsin häpeää silloinkin, jos joku moitti (kenties oman huonon itsetuntonsa vuoksi?), että kuinka sinä voitkaan olla noin huono/surkea tuossa ja tuossakin asiassa. Sillä hetkellä ei tiedostanut, että se oli vain tuon henkilön oma käsitys tai ehkä keino, millä hän pyrki itseään korottamaan. Samaan aikaan ei kuullut, vaikka enemmistö ympärillä olisi ollut siitäkin asiasta aivan toista tai jopa vastakkaista mieltä. Olen todella monesti miettinyt, miksi ihminen muistaa juuri sen huonon palautteen niin paljon paremmin kuin hyvän. Se lienee ikuinen mysteerio 😯 Toinen mysteeri on se, miksi esim. väkivallan kohde tuntee häpeää. Senhän pitäisi kaiken oikeudentajun nimissä olla pikemminkin niin, että väkivallan tekijä häpeäisi? Monissa haastatteluissa esim. perheväkivallan kohteeksi joutuneet, raiskatut tai muulla tavoin väkivaltaa kokeneet kertovat hävenneensä kokemustaan 😥 Kuoleman lähellä käyminen voi ilmeisesti poistaa lopunkin sellaisen häpeän, mitä kaikki tuo aiheutti. On varmasti muitakin keinoja, mutta tässä tapauksessa kenties kävi niin. Nyt toivottavasti ymmärtää vetää entistä tiukemmat rajat, ja kiertää kaukaa sellaiset, jotka haluavat aiheuttaa pahaa mieltä, nöyryyttää, loukata tai alistaa. Tärkeää on myös koettaa unohtaa. Entisaikaisissa sanonnoissa piilee viisautta. Esim. 29.4.2014 muistiin kirjoittamani Positiivareiden sivuilla ollut mietelmä puhuttelee yhä: "Kierrä, älä kiroa, sanoi kivi kyntäjälle"...
Kuvamuisto työyhteisön kokouksesta Wärtsilä-talolta. Nuo punaiset korkokengät ovat vaihtuneet nyt lenkkareihin ja jakut + hameet tuulipukuihin ja verkkareihin 😉
 Olen nyt viimeisten viikkojen aikana nähnyt yllättävänkin paljon unia viimeisiltä työvuosiltani. Unet ovat olleet työstä sosionomien, koneinsinöörien ja tradenomien kasvokkaisilta opetustunneilta. Fb antoi muiston loppukeväältä 2018, minkä kopioin tähän sellaisena, kuin sen olin tuolloin muistiin kirjoittanut: Eiliset perjantai-iltapäivän tunnit koululla olivat monessa mielessä erityiset. Kenelläkään ei ollut kiire, jatkoimme yli ajan, vaikka oli perjantaiehtoo. Innostuneita esityksiä omalta alalta. Joku käsitteli lapsen asemaa 50-luvulla, sodassa särkyneen isän ja työn uuvuttaman äidin huomassa.
Joku toinen valotti miehen ja isän asemaa tänään, jäädäkö vanhempainvapaalle vai keskittyisikö tienaamaan, nuorilla perheillä ei ole paljon.
Vaatimukset ovat monet.
"Mitä kaikkee miehen tulee olla" siteerasimme Suurlähettiläiden laulua ja nauroimme. Miten hyvältä yhdessä nauraminen tuntuikaan vakavien ja vaikeidenkin aiheiden keskellä - tai erityisesti vakavien!
Tuntien päätyttyä viipyileviä hyvän kesän toivotuksia ja kaiken muunkin hyvän. Haikeaakin oli, nielaisin liikutuksen. Jokainen heistä ihanista edelleen niin läsnä, silmissä iloinen tuike ❤ 💑
Kuvamuisto kansallisarkiston aulasta Joensuusta
FB antoi kuvamuistoja kahden vuoden takaa. Suunnitelmat eivät menneet niin kuin ajattelin, mutta hienoa on tietää, että kansallisarkiston ystävälliset ihmiset toivottavat tervetulleiksi sitten, kun sen aika on. Arkistot ja tutkijain sali eivät katoa.
Iloinen ja kiitollinen olen myös siitä, että olen saanut jakaa mm. fb:ssä sydämenasiaani historiaa innostuneiden ja inspiroivien kumppanien kanssa 👍
 Tutustumisreissultani kansallisarkistoon (4.5.18) saamani kukkapistokkaat ovat kasvaneet nyt hyvään mittaansa ja vaikuttavat elinvoimaisilta.
 Minulle tämä koronakaranteeni näyttää itseasiassa sopivan oikein hyvin 😄 Sanoin lääkärillekin, että olen voinut nyt tosi hyvin ja mm. nukkunut erittäinkin hyvin. Olen pohtinut, mille kuuluu siitä kiitos.  Osin johtunee siitä, että ei tarvitse lähteä minnekään, kukaan ei odota yhtään mitään, ei tarvitse tehdä mitään - ainakaan jos ei huvita. Jos päättää lopettaa kokonaan kellon ja kalenterin katsomisen, sekin onnistuu.  Kumppani on hoitanut nyt kauppa-asiatkin. Suorituspaineet ovat menneisyyttä. Ylikorostunut velvollisuudentunto tai jokin kummallinen tekemisen pakko juontunee jo hamasta menneisyydestä. Aina on pitänyt tehdä työtä koko ajan; vähintäänkin sen sisäisen pakkonsa ajamana. Nyt ei tarvitse. Saa oikein luvalla laiskotella vaikka koko ajan. Toki olen nyt eläkkeellä, mutta silti olen yhä varsin paljon mm. järjestötehtävissä ja hieman vapaaehtoistyössäkin. Nyt se kaikki on tauolla joitakin Teams-kokouksia lukuun ottamatta. Puhelimella ja/tai tietokoneella pidän yhteyttä heihin, jotka yhteydenottojani kaipaavat tai odottavat. Tunnen myötätuntoa ikävöiviä isovanhempia kohtaan, mutta onneksi moni heistäkin on pystynyt ottamaan nyt sen paljon puhutun ”digiloikan”. He pitävät yhteyttä omaisiinsa videolla, skypellä, Teamsilla jne. Nyt myös huomaan, kuinka valtavasti onkaan lukematonta / kuuntelematonta kirjallisuutta ja tietysti on se ikuisuusprojekti eli RAIVAUS. Tekemistä näköjään riittää niin paljon kuin jaksaa ja viitsii. Pakkoa ei kuitenkaan ole. 
Tällä hetkellä kuuntelen E-kirjana Riitta Konttisen kirjoittamaa Aino Sibeliuksen elämäkertaa. Sitä ennen kuuntelin Matssonin kirjoittaman Sylvi Kekkosen elämäkerran. Samalla syntyy isoäidinneliöitä.
 Eräässä asiassa pitäisi kyllä tehdä ryhtiliike 😎 Olisi nimittäin korkea aika keskittyä lihaskunnonkin parantamiseen. Hyvä lihaskunto edesauttaa sydämenkin jaksamista. Ihailen heitä, jotka jumppaavat tai joogaavat säännöllisesti esim. TV:n tai netin ohjeiden mukaan. Minulla liikunta on rajoittunut viime kuukausina noin 1,5 tunnin päivittäiseen verkkaiseen sauvakävelyyn. Hyvä kuitenkin, että edes sen olen pitänyt päivittäisessä ohjelmassani 👍
Huomasin, että kun tässä eräänä päivänä kyykistelin ja istutin muutaman kukkapistokkaan, niin jo oli seuraavana yönseutuna lonkissa ja alaselässä särkyä. Siinä tuli tehtyä poikkeavia liikkeitä, minkä tunsi heti seuraavan vuorokauden aikana nahoissaan.

Paitsi lihaskuntoon myös painoon pitänee kiinnittää huomiota jatkossa nykyistä enemmän. Nyt kun lääkitystä on purettu (ei kokonaan) siinä poistui myös eräs nestettä pitkällä aikavälillä poistava lääke. Näin erinomaisilla ruokahaluilla ja suklaan syönnillä paino lähtee kyllä herkästi nousemaan, ja se ei ole etenkään polvien ja lonkkien kannalta hyväksi 😚 

Kuvassa on Marjatta Palaston (s. 1943) teos "Tyhjä takki" (Joensuun taidemuseo Onni).

 Lopuksi vielä joitakin ajatuksia korona-ajasta ja jatkoa tyhjä takki/-katse teemaan. 
Olen tuuminut, että koetan sisällyttää postauksiini jonkin tarinan, mietelmiä tmv. Positiivareiden mietelmänä oli kerran arabialainen sananlasku: "Ikuinen auringonpaiste synnyttää hiekkaerämaan." Kun menee pitkään hyvin, ihminen tottuu siihenkin ja alkaa pitää sitä itsestään selvyytenä tai toisinaan kuin saavutettuna etuna. 
Korona-aika on muuttanut monia asioita ja ajattelutapoja, joitakin pysyvästi (?) ja joitakin kai väliaikaisesti. Joskus taannoin kun kysyi kuulumisia, saattoi kuulua vuolas raportti hankituista tavaroista, tiuhaan toistuvista kaukomatkoista maapallon eri puolille, rahasta, lasten ja lastenlasten menestystarinoista - usein juuri taloudelliseen menestykseen liittyvistä.
Muistan yhä, kun eräs juttukumppani havainnollisti em. kuvaustaan näyttämällä kännykästä kuvia komeasta omakotitalostaan keskellä kaupunkia järven rannalla, sen eteen näkyvälle paikalle parkkeeratusta autoparista, kauniista lapsistaan ja lapsenlapsistaan menestyneinä kalliissa harrastuksissaan.
Mutta miksi sitten kertojalla niin tyhjä katse, noiden kuin ulkoa opeteltujen sanojen takana kumiseva onttous? Tyhjiin silmiin syttyisi kenties ilonpilkahdus, jos hän antaisi yltäkylläisyydestään vähäosaisille, jakaisi kaikkea sitä runsautta, minkä on osakseen saanut. Jos aikaansa ei pysty antamaan (tai ei halua?), tai mielikuvitus ei riitä keksimään auttamiskohteita, voisi ryhtyä vaikka kuukausilahjoittajaksi kehitysmaahan. Suurista kuukausitulosta riittäisi lahjoitettavaksikin, ja vaikka komean elintason ylläpito maksaa, niin kyllä vielä jää 😐 
Kuvamuisto kansallisarkistosta 4.5.18
Auttamiskohteita riittää nyt kotimaassakin, korona on aiheuttanut monenlaista puutetta, konkursseja, irtisanomisia, lomautuksia.  

Viime vuosina on tehty useitakin tutkimuksia siitä, että ihmisen onnellisuus ei lisäänny käytettävissä olevan rahan lisääntymisen myötä, jos bruttokuukausitulot ovat vaikkapa jo viiden tonnin luokkaa. Jos puoliso saa saman verran, tulot ovat kuukausittain jo viisinumeroiset 💰 Karjalaisen pääkirjoituksessa 10.5.2020 todettiin, että tutkimusten mukaan raha ei ole ratkaisu elämän onnellistuttajana, vaikka tietysti toimeentulo ja oman talouden turvalliseksi kokeminen ovat  jokaiselle tärkeitä. Tulotason nousu selittää tyytyväisyyden kasvua vain tiettyyn rajaan asti, ja tärkeintä on, että raha riittää jokapäiväiseen elämään, em. tekstissä todettiin.
Onnellisuutta näyttää pikemminkin lisäävän se, jos kykenee jakamaan omastaan, auttamaan toisia - myös heitä, jotka eivät omaa lähiperhettä ole. Koronan aikaan naapuriapu ja muu toisten auttaminen onkin selvästi lisääntynyt, mikä todetaan joka päivä monella suulla myönteisenä ilmiönä tässä ajassa. 

Vuokot kukkivat juuri nyt
Synttärilahjaksi saamani aktiivisuusranneke ilmoitti, että nyt on syytä nousta tietokoneen ääreltä ja lähteä liikkeelle 😀 Ulkona paistaa aurinko ja kevään kukat kukkivat - siispä ulos 🌞 Tapaamisiin jälleen kesäkuussa 💑