tiistai 14. joulukuuta 2021

Pilkahduksia pimeimpään vuodenaikaan


Itsenäisyyspäivän kuusi Suomi 100 -juhlassa (2017) Vuonislahden seurojentalolla

Itsenäisyyspäivän aikaan ajattelen usein tätä Maaria Leinosen (1933 - 2013) runoa, niin tänä vuonnakin.  Runon suopursut, vanamot ja tuomen kukat ovat lempikukkiani. Kun siihen lisää vielä yhden lempikukan, sinisen lemmikin, itsenäisyyspäivään sopivaa sinivalkoistahan siitä tulee:

”Tämä maa

tämä pohjoinen

miten tuoksuukaan havumetsiltä

hiirenkorvakoivuilta

suopursuilta vanamoilta

 

miten maistuu rukiiselta leivältä

lakkasoilta lähdevedeltä

ja kyyneliltä

ja kyyneliltä

surun ja ilon

 

Tämä maa

tämä pohjoinen

miten siniseltä se näyttää

järvenselkien nuotiosavujen

 

isäni silmien siniseltä

tuomenkukkien hankien valkoiselta

havumetsien vihreältä

havumetsien

täynnä unia ja lauluja

 

Muuta väriä

muuta maata

en tunnusta

vain tämän

vain tämän.”

(Maaria Leinonen.)


Tämä pohjoinen maa tuoksuu suopursuilta... (ed. runoa mukaillen)

Joulukuun blogini on nyt hieman tiiviimpi kuin yleensä, ja keskityn vanhoihin tuttuihin teemoihin kuten ruokahävikin vähentämiseen ja sitä myötä myös siihen, kuinka kulutusta pienentäisi. Ei ehkä ykkösteemaa joulunalla (?), mutta ehkäpä juuri joulun tienoolle sopiikin. Tämän vuoden viimeisimpinä viikkoina ohjelmaani tuli muuta, mikä on paitsi ottanut aikaa myös piristänyt, tuonut vaihtelua ja toisaalta myös suunnannut ajatuksia aivan muuhun kuin eläkeläisen arkeen. Tilapäistyöt ilmeisesti sopivat minulle. Kohdallani taitaa olla niin, että hyvä on pääkoppaansa tuulettaa eläkkeelläkin jollakin ihan muulla kuin sillä vakiintuneella perusarjella.

Ed. suopursukuvan rantanäkymää itsenäisyyspäivän aikaan v. 2016 

Seuraavaksi suoraan arkisiin joulunaluspuuhiin. Ilana Aallon Paikka kaikelle -joulukortti nro 5 ”Syödään keittiöön tilaa” totesi 5.12.2021, että juuri nyt on oikea hetki alkaa syödä kaappeja tyhjäksi. Jouluna tulee ostettua paljon ruokaa ja sen kaiken pitäisi mahtua johonkin. Tosi hyvä on sekin muistutus, että nyt viimeistään pitää katsoa tarkemmalla silmällä niin pakastimeen, maakellariin kuin kuiva-ainekaappiinkin.

Ilana ohjeisti, että kun alat suunnitella lähiviikoille ruokia, katso mitä jo on. Samalla voisi tarkistaa tuotteista päiväykset ja poistaa vanhentuneet. Itseltäni löytyy näköjään ainakin fariinisokeria, ja jostain syystä kaksikin avattua purkkia siirappia, erilaisia hedelmä- ja kalasäilykkeitä ja pakastimesta + maakellarista marjoja ja sieniä. Pitääkin tarkistaa, mitkä päiväykset noissa kuiva-ainekaapin tuotteissa on. Hyvä idea Ilanalta oli myös se, että kun mietit jouluruokien ostoslistaa, voisi kirjata siihen, mitä EI tarvitse ostaa - ettei pelkästään vanhasta tottumuksesta ostaisi. Erityisesti nyt joulun aikaan kannattaa myös muistaa, miten roskaa saisi vähennettyä. Tuossa seinäkalenterissa tietokoneeni vieressä lukeekin, että "Rauhallista ja vähäjätteistä joulua! Anna lahjaksi aikaasi ja aineettomia lahjoja."

Joulupullat valmistuvat esim. kaupan gluteenittomasta pakastetaikinasta 😋

Pohdiskelin tammikuun 2021 blogissani riperuokien hyödyntämistä ja sen myötä ruokahävikin vähentämistä. Riperuuan tuunaamisen voisikin aloittaa jo ennen joulua – kohdallani lisäksi ajankohtaista nyt, kun suuren osan huomiostani on viime viikkoina saanut muu kuin vakiintuneet eläkeläisen puuhat. Aiemmin kiinnitin mielestäni enemmän huomiota ruokavaliooni, ja tiedostin kai hyvinkin selvästi, että ravinnolla on suuri merkitys toimintakyvyn, elämänlaadun ja terveyden ylläpitämisessä. Pizza on riperuokien klassikko, sitä on meilläkin tehty nyt useampana viikonloppuna. Siihen uppoavat kasvikset, raasteen jämät ja juuston loput. Pizzaan voi laittaa myös kalarippeet tai melkein mitä vain, esim. hieman nahistuneita hedelmiäkin. Jouluomenat ovat kauniita, mutta omaan makuuni usein kovia ja kirpeitä. Niitä voisi raastaa punajuuren kanssa salaatiksi, ja se korvaa rosollin, mitä meillä ei tule syötyä. Nyt tuli mieleeni valmis punakaalisalaatti, sitä voisikin jälleen hankkia, mielestäni se maistuu etenkin talvella. Riperuuista tuunatuissa keitoissa (esim. kalakeitto) ja salaateissa on oikeastaan vain mielikuvitus rajana, niin monet ovat vaihtoehdot sen mukaan, mitä sattuu kaapissa olemaan.
Seiminäkymä Joensuun ev.lut. kirkossa 1. adventtina 2021

Palauttelin muistiini viime tammikuussa, että porkkanalaatikon tähteistä voi paistaa kasvispihvejä tai -pullia ja miksei sitä voisi kokeilla sämpylöihin, leipiin, sosekeittoon, lettuihin tai pannukakkuunkin. Lanttulaatikon lopun voi laittaa vaikka rieskoihin. Meillä on tehty joskus tähdemuusista ja ripekermasta gluteenittomia perunarieskoja. Kahviakin jää usein tähteeksi. Sitä voisin harjoitella keittämään vain sen verran minkä juodaan, toisinaan kukkien kasvuaikaan laimennan tähdekahvin kasteluveteen. Glögin loput voi tuunata vaikka herkullisiin glögiporkkanoihin. Tätä kirjoittaessani muistin, että kaupunkikodin pakastimessa on mm. tatteja. Otin ne nyt sulamaan ja teen siitä tänään kastikkeen kuoriperunoiden ja porkkanoiden höysteeksi. Hyvää, helppoa ja edullista lähiruokaa. 
Ahvenisen Punaisen Talon seimi 

Martat.fi-sivuilla on kattavasti vinkkejä joulun riperuokien tuunaamiseen #marttailu. Koska suolasienisalaattia jää meillä näköjään joka joululta yli (olenhan ainoa syöjä sitä laatua) siitä voisi tuunata marttojen vinkkaamana lettuja, laittaa blinien täytteeksi, sosekeittoon silmäksi tai tehdä sienikeittoa. Jos tähteeksi jää juustonkannikoita, niitä voi laittaa pakastimeen raasteena (en yleensä tule ajatelleeksikaan), tehdä lämpimiä voileipiä, piirakoita tai juustokeittoa. Kiusausta tai muita paistoksia voi tehdä mitä moninaisimmista raaka-aineista, ja loput hedelmät voi tuunata salaatiksi. Pienistäkin tähteeksi jääneistä ruuan rippeistä voi tehdä uutta ruokaa, ja samalla vähentää ruokahävikkiä. (martat.fi.) Riisipuuroa voisi haudutella isomman satsin ja tehdä loppupuurosta riisipyöröjä eli kukkosia.
Hautausmaakäynnit kuuluvat jouluumme. Kuva on Lieksan Mähköltä; isäni, isovanhempieni ja monien muiden sukulaisteni ja tuttujeni viimeisiltä leposijoilta 💜

Mielestäni myös seuraava on kertomisen väärti, ja muistuttelen itsellenikin sitä yhä uudelleen. Avaamattomat ja itseltä ylijääneet suklaapakkaukset (ja miks' ei muunkin?) voisi kierrättää, kun pakkaus on avaamaton ja käyttöikää riittävästi jäljellä. Toisaalta noissa poisheitettävissä tuotteissa (ja missä vain muussakin kuin ruuassa) on joka tapauksessa jo käytetty suuri määrä erilaisia resursseja (mm. luonnonvaroja, työtä), kun tuote on valmistettu. Käyttökelpoisen tuotteen roskiin heittäminen on jo ajatuksena vastenmielinen. Myös paketointitarvikkeet (kuten lahjapaperit, -kassit ja -narut) voi uusiokäyttää. Toisaalta voisi ajatella niinkin päin, että jospa hankkisin kaikkea vain niin vähän, ettei rippeitä edes synny? Puutetta tuskin tulee, kun kaupat ovat koko joulun auki, ja ei siis ainakaan sen takia tarvitse ostaa paljoa kerralla. Samalla ruokahävikki pienenisi kuin itsestään.
Ruokavalinnoissa pätee mielestäni tämä varsin selkeä ohjenuora: minkä lähitienoon maa tai vesi on kasvattanut, se on ravinnoksi parasta - tämä sopii jouluruokiinkin 👍
Kauneimmissa joululauluissa olimme viimeksi v. 2019 Paaterin kirkossa 💖

Toisena teemana tällä kertaa hieman talviliikunnasta – itsellenikin jatkuvaksi muistutukseksi. FB antaa kuva- ja tekstimuistoja mm. hiihtoladuilta. Muistojen mukaan hiihtelin silloin ennen pidempää metsälenkkiä Paateriin asti. Ehkä aika kultaa muistot, mutta jaksoin silloin hyvin. Harrastan nykyisinkin liikuntaa säännöllisesti, mutta se voisi olla monipuolisempaa. Liikunnan hyödyt mm. sydänsairailla (kuten uskoakseni kaikilla muillakin) ovat tutkitusti kiistattomat. Kukin tietysti kuntonsa ja jaksamisensa mukaan. 

Muistan sellaisenkin kokemuksen, kun silloin tuli pari kertaa ylämäessä jotenkin huono olo, hikoilutti, sydän tykytti ja taisi olla jonkinlaisia näköhäiriöitäkin. Ajankohta taisi olla alkutalvea 2018. Enpä silloin aavistanutkaan, että loppuvuodesta -18 saan sydändiagnoosin. Kuka tietää, vaikka nuo em. oireet olisivat jo enteilleet sitä. Olin yleensä yksin ladulla ja muistan, kun soitin sieltä kumppanille, ja hän kehotti, että mene nyt siitä suoraan Paaterin kahvilaan (se oli tuolloin auki ja sopivasti lähellä) levähdä siellä, ja juo ja syö vaikka jotain. Hän tulee sitten sieltä autolla hakemaan, jos vielä heikottaa. Huono olo meni kyllä sitten siellä kahvilassa välipalaa nauttiessa ohi, ja kahvilan emännän rauhallinen juttelu suuntasi huomion sopivasti muuhun. Hiihtelin hiljakseen oikolatua jään poikki takaisin. Tuolle melko syrjäiselle ja mäkiselle (joskin kauniille) metsäladulle en enää uskaltautunut. Viime talvena kiersin sitä kylläkin jo pari kertaa oloani tunnustellen. Pysähtelin välillä, ja katselin mm. 1900-luvun alkupuolella paikalla olleen työväentalon maisemaa, nyt siinä on vain metsää ja kohoumina kivijalan jäänteitä lumen alla. Kun ajattelen nyt tuotakin v. -18 muistoa, ei ole ihme, jos vaikka taju olisi mennyt (jos se johtui sydämestä?), ja sinnehän sitä olisi yksinään tuupertunut lumeen metsän keskelle, jos ei joku satunnainen hiihtelijä olisi paikalle osunut. Toinen tarina olisi ollut se, kuinka nopeasti soittajan puhelimestaan näppäilemän 112:n myötä apu olisi sinne syrjäiselle metsäladulle ehtinyt. Ajattelen nyt, että ehkä aikani ei ollut vielä tuolloin. 

Iltakävelyllä Jauhiaisen salmen sillalla

Talvesta 2018 lähtien en ole pidemmille metsäladuille juurikaan yksin uskaltautunut, vaikka koenkin voivani nykyään hyvin. Viime talvena hiihtelin kyllä jo varsin aktiivisesti jäälatuja, lyhyempää matkaa metsäladulla ja kaupungissa suosittuja Mehtimäen ja Laululavan latuja. Yritän olla vertailematta itseäni muihin, aina löytyy ikäisiäni itseäni jaksavampia liikkujia kuten löytynee myös vähemmän jaksavia. 

Pääharrastukseni ulkoliikunnassa on ollut nytkin se vanha tuttu sauvakävely. Sitä olen harrastanut lähes joka päivä, ja kaupungissakin erityisesti nyt, kun ohjatut jumpat ja jooga ovat joulutauolla. Liike on lääke tämänkin sairauden omahoitona, niin uskon. Aktiivisuusrannekkeeseen kertyy tuon noin 1,5 tunnin päivittäisen lenkkini aikana noin kymppitonni askelia rauhallisesti kävellen. Samalla saatan soitella sukulaisille tai ystäville puheluita tai kuunnella kuulokkeilla radiota/keskusteluohjelmia/haastatteluja; nykyään erityisesti podcasteja tai toisinaan joitakin sydänteemaisia luentojakin.

Kävelyt kylätiellä etenevät joutuisasti puhelimesta podcasteja kuunnellen 😍

Koen että kylätiellä on turvallistakin kävellä. Jäälle en vielä uskaltaudu, ehkä piankin voisin hiihdellä vaikka tuossa metsäisellä lähiladulla, ihanat kyläläiset laittavat ne maalla kuntoon. Jäät ovat alkutalvesta petollisia, kun ohuen jään päälle on satanut pakkaslunta, varoittaa poliisi (Karjalainen 6.12.2021). Jään vahvuus voi esim. virtauksien vuoksi vaihdella paljonkin. Poliisi kertoo, että kiinteä viiden cm:n paksuinen syysjää kestää yhden henkilön; mutta ei esim. moottorikelkkaa.

Koetan muistutella itsellenikin yhä uudelleen, että on tärkeää hoitaa mm. liikunnalla terveyttään. Ajattelen jotenkin niin, että jos tai kun tulee huonot ajat (sairaus etenee tms.) ei tarvitse silloin katua/harmitella, että miksi en silloin tehnyt mitään, kun vielä pystyin. Toisaalta vaikuttaa siltä, että terveydenhuollon resurssit niukkenevat, niin kaipa sitä osaltaan koettaa itsekin tehdä jotain, mikä  omassa varassa on. Tällä hetkellä vointini ja jaksaminen on tiettyä viluherkkyyttä lukuun ottamatta mielestäni yhtä hyvä kuin kai kenellä vain perusterveellä tämän ikäisellä. Olimme viime torstaina kuoron kanssa laulamassa Joensuun Joulutorin lavalla, ja palelin niin, että kenties hampaiden kalina monistui mikkien kautta 😉 Pakkasta oli kylläkin reilut -15 astetta, ja olin tietenkin varustautunut sään mukaan. Kylmänherkkyys pitää vain huomioida, ja usein käytänkin nykyään lenkkeillessä akuilla lämmitettäviä hanskoja, sillä käsiä palelee kaikkein eniten. Lääkkeet otan mielestäni hyvinkin pedantisti samaan aikaan aamuin illoin ja pyrin huolehtimaan omahoidosta. Liikunta on tässä etunenässä, ja terveelliseen ja etenkin säännölliseen ruokailurytmiin voisin kyllä kiinnittää nykyään enemmän huomiota. Siitä kohtaa se minulla näköjään lähtee lipsumaan, kun ei ole enää tarjolla niitä työmaaruokalan monipuolisia salaattipöytiäkään 😏 

Karpatiat lehti 4/2021 s. 16 muistuttaa, että pehmeät rasvat ja ravinnon kuidut ovat tärkeitä ja ruokaan voi hakea makua muustakin kuin suolapurkista. Itselleni olennainen muistutus oli myös sydänmerkki. Diagnoosin saatuani katsoin kai varsin tarkkaankin jo kaupassa, onko paketin kyljessä sydänmerkki, mutta kun olo kohenee, sen näköjään unohtaa... 😒 

Tähän söpöön kaksoskuuseen huomioni kiinnittyy kylätiellä kävellessä

Raivaamisesta vielä sananen. Sain eräästä lukemastani tekstistä idean huoneentaulusta, jossa jaettiin eri tehtävät kolmeen eri osioon: odottavat (engl. to do), tekeillä olevat (engl. doing) ja tehdyt (engl. done). Kenties on vielä tehokkaampaa, kun on kahdella kielellä 😊 Tuo voisi olla siinäkin mielessä hyvä, että näkee, mitä on jo tehnyt. Välillä iskee turhautuminen, ja tuntuu, että enkö ole saanut mitään aikaiseksi, ja eikö tämä raivaaminen lopu koskaan…

Kolmansia korona-rokotuksia odotellaan. Vaikka voin nykyään yhtä hyvin (kuten mainitsin) kuin kuka tahansa terveellisiä elämäntapoja harrastava ja mm. painoaankin "vartioiva" tämän ikäinen naisihminen, tämä sydändiagnoosi aiheuttaa tiettyä lisävarovaisuutta. Kohdallamme rokotteiden ottaminen on ollut aina itsestäänselvyys, eihän mitään terveydellistä estettä sille ole ollut. Painonvartioinnista sen verran, että ainakin näin pimeän aikaan suklaa ja muu makea tuntuu maistuvan, ja vaikka ikää jo on, puntarin viisari alkaa näyttää heti suurempaa lukemaa, jos ei hillitse makeanhimoaan. 

Noin 18 metriä korkea valaistu kuusi Wanhan Koulun pihassa näkyy kauniina kauas 🌲

Kylällä on myös illan hämyssä kaunista, tänä vuonna joulukuussa on ollut hyvinkin jouluinen ja luminen maisema. Tien varrella talojen portinpielissä loistaa lyhtyjä, kynttilöitä ja roihuja. Olen ehkä sanonut ennenkin, että tämä kylähän on oikea maalaisidylli 💗 Muun muassa Simpauttajan aukiolla ja Wanhan Koulun puodin ympärillä Vuonislahdessa tuikkivat jouluvalot ja on suuri valaistu kuusi - kiitos aktiiviselle kylänväelle: toitte jälleen valoa tummiin päiviin 🌹 💛 Meillä joulun vietto sujuu rauhallisesti maalla Vuonislahdessa kuten aiemminkin.  

Päivän valoisa hetki on lyhyt. Mutta jo viikon päästä päivä alkaa pidentyä - kukonaskel kerrallaan kevättä kohti mennään. Talvipäivän seisaus on 21.12, silloin päivä alkaa pidentyä. Joulu on kohdallani ollut aina kuin valonpilkahdus keskellä pimeintä vuodenaikaa. En ole koskaan viettänyt joulua matkustellen tai en edes suurena sukutapaamisena. Jouluun on kuulunut hiljaista eloa metsän keskellä pihan jouluvaloja ja salmen yli näkyvää suurta valaistua kuusta (kuva edellä) katsellen ja joululauluja kuunnellen.

Joensuun seimipolun 1. kohde Taitokorttelin aitoilla

Viimeisellä laulutunnillani ennen joulutaukoa lauloimme tunteikasta joululaulua ”Taivas sylissäni”.  Tuon laulun sanojen (ote) myötä toivotan rauhaisaa joulua:

”Keneltä sai tähden, tuo katse pienokaisen?
Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten?
Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi?
Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni?

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?
Helmassani kantaa itse taivastako saan? - -”
  💓

(Alkuperäiset sanat Erik Hillestad; suomennos mm. Maija Kalaoja.)

maanantai 15. marraskuuta 2021

Luonto laskeutuu lepoon

- - Ohi syyskuun
läpi repaleisen lokakuun
kaipuun kaljakori kilisee
yli taivaan
päivät niinkuin varisparvi
raahautuu
mua vaivaa
ikävistä ikävin
milloin beibi palaat takaisin
etkö tiedä
voi yksinäisen miehen viedä
marraskuu - -” 
(Miljoonasateen albumilta ”Laukauksia viulukotelossa”, sanoittanut Heikki Salo.)

Joensuun kirkossa lehteriltä saarnastuoliin päin katsottuna. Väreistä kiinnostunut katsoo myös kirkkotekstiilejä, lokakuussa liturginen väri oli vihreä 💚

Nyt on marraskuu, vuoden pimein kuukausi - etenkin jos lunta ei ole vielä satanut. Tätä sanotaan toisinaan kuoleman kuukaudeksikin, tuntuuhan luonto kuolevan. Ehkä osuvampi ilmaus olisi jokin levolle laskeutumisen aika. Luonto asettuu lepäämään – ainakin pääosin. Kuolema on marraskuussa tosin lähempänä niinkin, että vainajia muistetaan ja muistellaan. Tänä vuonna vainajia muistettiin pyhäinpäivänä 6.11. Kuuntelin 21.10 aamupäivällä parvekkeella läheisen ev.lut. kirkon kelloja. Halusin palauttaa mieleeni, mitä tähän sielunkelloiksikin nimettyyn perinteeseen kuuluu. Evl.fi kirjoittaa, että kuolemantapauksista kertovat sanomakellot ovat osa kuolemaan liittyvää kirkonkellojen soittoperinnettä. Sanomakellot (myös sielunkelloiksi nimetyt) on soitettu jonakin arkipäivänä kuoleman jälkeen.

Katse urkuparvelle päin
Sanomakelloperinteestä on paikoin luovuttu toisen maailmansodan jälkeen, mutta monissa seurakunnissa sanomakelloja soitetaan yhä. Sanomakelloja soitetaan yleensä noin kymmenen tai viisitoista minuuttia. Nykyisin suurin osa tästä ajasta on jokaisen vainajan kohdalla samanlaista soittoa; esimerkiksi yhteiskunnallinen asema ei soitossa kuulu kuten historiallisena aikana. Kellojen soiton tarkoituksena on kuolemasta ilmoittamisen lisäksi myös muistuttaa kuulijoita omasta kuolevaisuudestaan. Sanomakellot voi ottaa myös kehotuksena rukoukseen ja edesmenneiden läheisten muistamiseen. Saattokelloja puolestaan soitetaan hautaan siunaamisen yhteydessä. (evl.fi/sanasto.)

Oheisessa kuvakoosteessa (tässä ylä- ja alapuolella) on Joensuun ev.lut. kirkostamme kaksi sellaista kuvakulmaa, joita en ole tainnut aiemmin kuvata. Tätä Joensuun kauneimpiin rakennuksiin kuuluvaa kirkkoa onkin kuvattu paljon. 

Porrasnäkymää lehterille noustessa Joensuun ev.lut. kirkossa
Ev.lut. seurakunnat kutsuvat usein kirjeellä Pyhäinpäivän jumalanpalvelukseen heitä, joiden läheinen on kuollut kuluneen vuoden aikana. Lähikirkossamme tämä jumalanpalvelus oli la 6.11.2021 klo 15. Jumalanpalveluksessa muistetaan kuluneen vuoden aikana kuolleita seurakunnan jäseniä ja luetaan heidän nimensä. Tänä vuonna kävin hautausmaalla vasta pyhäinpäivän jälkeisenä maanantai-iltana. Kynttilämeri oli vielä silloin lähes yhtä upea kuin jouluna (kuva seuraavana).

Kirkossa, taidenäyttelyissä ja hautausmaalla koen, että mieli rauhoittuu, mutta mitenkähän se muuten on alkanut tämä nykyinen normaali... 😏 Toisena päivänä lokakuuta pääsin pitkästä aikaa teatteriin. Tämä oli jo kolmas kerta yrittää päästä katsomaan Ulla Tapanisen vierailuesitystä ”Lava-ammuntaa”. Nyt se onnistui! Eilen kävin kuuntelemassa Siraruet-kuoron ja Tellu Turkan & kumpp. musiikkiesitystä Baba Yagaa Pakkahuoneelle, ja lippu on varattu Waltteri Torikan joulukonserttiin ev.lut. kirkkoon 18.12. Jospa ne lähiaikojen konserttimenot olisivatkin siinä - vaikka myös Diandran, Suvi Teräsniskan ja Joulumieltä jokaiselle -konsertit kiinnostaisivat; Iloinen leskikin olisi Carelia-salilla… Mutta ei makeaa mahan täydeltä. Konservatorion oppilaiden konsertteja saatan käydä kuuntelemassa lenkkeilyjeni yhteydessä.  Niihin voi mennä ex temporekin, ei tarvita lipun hankintaa ennakkoon tms. 

Joensuun hautausmaalla 8.11. klo 18
Pitkän koronakaranteenin jälkeen olen huomannut, että ”kone yskähtelee”, kun eri menot käynnistyvät. Kerkesin jo sättiä itseäni, että kuinka voit väsyä ja melkein stressaantua vain muutamasta menosta viikossa… Taidenäyttelyitä voi olla useitakin, sosiaaliset harrastukset ovat jotenkin eri juttu - joskin mukavia ja toivottuja tietysti ovat. Sitten muistin sen vanhan kartonkikonevertauksen, että niinhän se oli esim. kesälomaseisokin jälkeen, kun suuret koneet käynnistettiin, kaikki ei sujunutkaan heti kuin rasvattu. Koneet yskähtelivät, pysähtelivätkin, oli kaikenlaista käynnistymisvaikeutta. Sama pitäisi hyväksyä itselleenkin: etenkin jos pitkän hiljaiselon jälkeen tulee kerralla enemmän menoja, silloin olisi parasta jarruttaa ja levätä tai ainakin pysähtyä hetkeksi. Tänään ajattelin, että mikä olisi pahinta, mikä tapahtuisi, jos jäisin maalle koko viikoksi ja ohittaisin kaikki tulevan viikon varrelle suunnittelemani menot. Niitä on tällä viikolla puolenkymmentä ohjatut jumpat mukaan lukien. Eipä kai kovin kummoista, maapallo jatkaisi pyörimistään entiseen malliin 😉 Tuskin monikaan edes huomaisi, että joku on joukosta poissa.
Eero Järnefeltin Iltarusko (Ahjon näyttely, 1900-luvun alku, öljy kankaalle)

Henkisen ja hengellisen perinteen kokeminen ja kertaaminen antaa energiaa ja virkistystä. Mielestäni usein sen jälkeen, kun käy kirkossa tai taidenäyttelyssä, syntyy mielestäni hyviä oivalluksiakin. Kävimme Marjutin kanssa katsomassa Ahjon Lähellä-näyttelyn jo aiemmin syksyllä, ja lokakuisen kirkossa käyntini jälkeen poikkesin energialatauksessani sinne vielä kaksi kertaa!

Ahjossa nyt tarkimmin katselemassani teoksessa (kuva edellä) on Eero Järnefeltin Iltarusko (1900-luvun alku), ja sehän on kuin sielunmaisemaani Pielisellä. Ateljeekodin ympäristö Tuusulanjärven rannalla innosti Järnefeltiä luontoaiheisiin, esittelytekstissä todettiin. Iltarusko-maalaus ikuistaa auringonlaskun puiden peittämän vastarannan yllä. Maisemamaalaus oli Järnefeltille ennen muuta luontokokemusten herättämien tunteiden kuvaamisen väline. Järnefeltiltä siteeratut sanat esittelytekstissä tekivät vaikutuksen: "Kuinka selvä on kaihon tunne ennen auringonlaskua.” Palasin katsomaan teosta useammankin kerran ajatellen noita sanoja. Ajattelin kaihon tunnetta luopumisen hetkellä, esimerkiksi elämän illassa.

Seuraavaksi tähän postaamassani taideteos-kuvassa on Sigrid Schaumanin Näkymä Gianicololta (1953). Esittelytekstissä sanotaan, että maisemat ja ihmiskuvaukset ovat Sigrid Schaumanin taiteessa merkittävässä roolissa. Hän oli sitä mieltä, että taiteilija tarvitsi maalaamiseen aina mallin. ”Tyhjästä luominen ei ole koskaan mahdollista. Siihen pystyy vain Jumala”, taiteilija sanoi. Vaikuttavaa! 🌺 Schaumanin mukaan maalaustaiteen tarkoitus on auttaa ihmiskuntaa ymmärtämään maailman kauneutta. Gianicolon maisema kuvaa vihreää eteläeurooppalaista puistoa näköalapaikalta, jonne taiteilija suuntasi opintomatkallaan yli 70-vuotiaana.

Sigrid Schaumanin Näkymä Gianicololta (Ahjo)
Kävimme Joensuun Kalevalaisten Naisten kanssa katsomassa Joensuun taidemuseo Onnin Ihmiskäsityksiä-näyttelyn. Näyttelyn jälkeen kahvitellessamme sanoin, että Jukka Hautamäen (s. 1971) taide keinoälyllä ei puhutellut tätä katsojaa, mutta totesin silloin samaan hengenvetoon, että pitääkin käydä katsomassa tämä useampaan kertaan (kuva alla). Esittelytekstissä sanotaan, ettei tekoälyn(kään) informaatio synny tyhjästä, vaan ne nojautuvat jo olemassa olevaan materiaaliin. Kuvien takana on aina näkymätöntä tietoa, minkä varaan alati muuntuvat kuvat rakentuvat. Nyt yksin siellä käydessäni istuin pitkään kaikessa rauhassa katsellen teoksia keskittyneemmin. Ne alkoivat puhutella silloin eri tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, ja nostivat melko henkilökohtaisiakin tuntemuksia pintaan. Jotkut kuvat näyttävät hätkähdyttävän vastenmielisiltä, mutta niinhän se taitaa olla missä vaan elämässä. Kun tutustuu tarkemmin, kuva useimmiten muuttuu. Joskus ensivaikutelmalla voi olla hyvinkin suuri merkitys esim. tutustuttaessa, mutta toisinaan kuva tuosta ihmisestä tai mistä vain havainnoinnin kohteesta muuttuu paljonkin, kun tutustutaan paremmin.

Jukka Hautamäen (s. 1971) taidetta keinoälyllä (Onni)

Sain kaverilta hyvän lukuvinkin Tommy Hellstenin kirjasta ”Enää en pelkää” (2019). Siinä hän kirjoittaa s. 11, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä yksinkertaisemmaksi asiat käyvät. Suurimmat asiat ilmaistaan pienin sanoin ja tiiviisti, sen muistan myös työelämävuosilta, viestinnän tunneilta 😊. Toisaalta jotenkin samoinhan se on runoissa ja aforismeissakin.  Hellsten sanoo, että kaikessa oleellisessa on lopulta kyse totuudesta ja rakkaudesta. Hellsten kirjoittaa, että kun hän käsittelee aiheita, joita hän ei ymmärrä ja joita hän ihmettelee, juuri siitä tulee se kirjoittamisen energia. Mielenkiintoinen oli mielestäni myös Hellstenin ajatus, että heillä, joilla on koko ajan kiire, on itseasiassa liikaa aikaa. Jotkut kertovat, että eläkkeellä heillä onkin aivan erityisen kiire – voisiko silloin olla niin, että kun on paljon aikaa, ei lopulta tiedä mitä sillä ajalla tekisi – ja onkin yht’äkkiä kiire? Marrasaikaan sopinee tällainenkin pohdiskelu: ikuisuudessa ei ole aikaa; tässä meidän olomuodossamme elämää määrittää ensisijaisesti aika. On olemassa myös sanonta ”hän siirtyi ajasta ikuisuuteen”, eli siellä rajan takana olemista ei mitata ajassa. Se mitä siellä ikuisuudessa sitten onkaan, on meiltä salattu.

Kun sairastuu vakavasti, joutuu tai saa pohtia muun muassa em. asioita. Luin Ilta-Sanomista 9.11.21 henkilöhaastattelun, jossa nuorehko tv-juontaja kertoi sairastumisestaan aivoinfarktiin. Hän totesi mm., että univaje on aivoille myrkkyä ja todellinen ja vakava terveysriski. Siihen hän ei halua enää palata. (En minäkään, pahat univaikeudet olivat todella kamala kokemus.) Hän sanoi, että vakava sairastuminen on kuin uudelleen tutustumista itseensä. Siinä joutuu pohtimaan, mihin nyt tässä elämänvaiheessa vielä pystyn, ja mikä ei enää suju entiseen malliin. 

Joskus saattaa kuulla säälittelyäkin vakavasti sairastunutta kohtaan, ja usein säälijä on hän, jonka kohdalle ei (vielä?) ole sattunut sairautta tai muutakaan vakavaa takaiskua. Säälissä on aina jotain ylemmyydentuntoista, jopa itsekästä; myötätunto on eri asia. Sanojen merkityksiä miettii näköjään yhä eläkkeelläkin, ja tulin ajatelleeksi myös empatiaa ilmaisuna. Tarkistinkin ko. merkityksen ihan sanakirjasta 😉 Empatiassa on sanakirjan mukaan lähinnä kyse kyvystä asettua toisen asemaan.  Myötätunto ja empatia ovat tosiaankin kaukana säälistä.

Näen tässä Amin teoksessa Pielisen rantamaiseman kuin unessa utuisessa 💙
Kyläkaverini Ami Ihatsun näyttelyn "Muistikuvien virrassa" saimme nähdä Lieksan kirjastossa. Ami oli tuolloin paikalla, ja juttelimme mm. siitä, että teokset antavat tilaa tulkita. Oli kyse maalaamisesta tai esim. kirjoittamisesta, aiheet tulevat eletystä elämästä, havainnoista, kokemuksista. Nämä teokset olivat vuosilta 2010 - 2015. Amin käyttämä tekniikka on grafiikkaan luettava monotypia - jokainen työ on tällöin uniikki. Vesi ja virta olivat näyttelyn nimen mukaisesti läsnä useassa työssä, myös omassa tuon päivän suosikissani (kuva edellä).

Kirjoitin fb:iin leikillisesti, että näin sai syyslomalainen viettää kulttuurin ja elämysten täyteisiä päiviä kotinurkilla ja aivan ilmaiseksi (Taidemus. yst. jäsenkortilla Onniin). Lisäksi sai liikuntaa ja aurinkoista syysilmaa, kun käveli välimatkat. Lopulta elämyksiin ei tarvita juurikaan aineellista, ei rahaa tai esim. ponnistautumista matkaan toiselle puolelle maapalloa viruksia peläten.

Pyroshow Joensuun torilla 22.10
Kun käy katsomassa taidenäyttelyn useamman kerran, tunne ja tulkinta useimmiten muuttuvat. Teokset puhuttelevat ajassa eri tavoilla, oli sitten kyse kuvataiteesta, teatterista, musiikista tai vaikka kirjallisuudesta. Taide yleensäkin on mitä suurimmassa määrin subjektiivinen kokemus, ja näyttäytyy eri aikoina ja eri elämäntilanteissa samallekin kokijalle erilaisena. Kävin vuosia sitten harrastuspiirissä, jossa tehtiin tulkintoja – noin tiivisti sanoen. Eräs osallistuja pahoitti mielensä ja jopa hieman loukkaantui, jos joku tulkitsi teosta toisin kuin hän. Surullista toisaalta, ja hän jäikin ryhmästä pois jo muutaman kokoontumiskerran jälkeen. Myös Pyroshow (kuva edellä) herätti somessa hyvinkin monenlaisia mielipiteitä ja aktivoi postauksiin.  

Sopivaan aikaan (joskin sattumalta) kuljin 22.10 torin poikki. Silloin illan hämärryttyä Joensuun keskustassa oli Joensuun Virran tilaama tulta, ääntä ja elämystä räiskyvä Pyroshow. Väkeä oli mukavasti liikkeellä, lapsiperheitä myös. Hieno "Yhen illan juttu" - kiitos Virta 🌼

Heikki Kotilaisen oma suosikkityö kertoo unesta; matkasta höyhensaarille.

Lokakuun lopulla pääsimme seuraamaan myös lieksalaissyntyisen graafikon Heikki Kotilaisen (HeKo) esittelyä töistään "Sivusilmällä"-näyttelyssä P-K:n museo Hilmassa. Nämä kolme kuvaa ovat Heikin näyttelystä. Museot.fi kertoo, että Sivusilmällä-näyttely toi esille sanomalehti Karjalaisen pitkäaikaisen graafikon Heikki Kotilaisen töitä. Pääosassa ovat sanomalehdessä julkaistut, erilaisilla digitekniikoilla toteutetut kuvitukset. Näyttely loi samalla katsauksen tänä vuonna 300 vuotta täyttävän Pohjois-Karjalan maakunnan lähihistoriaan.

Vuonislahden tanssilavan tunnelmia Heikin nuoruusvuosilta 1970-luvulta 💗

Huumori on reikä, joka päästää ylimääräiset höyryt ulos liian tiukasta piposta (Positiivarit 26.5.2021).

Iloitse, iloitse ihminen, on elämä hetki vain!
On parempi tanssia elämän tietä kuin kulkea laahustain.
(Saima Harmaja.)

Heikin grafiikkaa: yleisimpiä sukunimiä maakunnassamme. Turunen ja Nevalainen olivat odotetusti kärjessä Pielisjärvellä, Ikonen idässä ja Hirvonen lännessä, Tanskanen Polvijärvellä jne...😊


Kolme sataa vuotta täyttävää maakuntaamme ajatellessa tuli mieleen, että täällä syrjäisessä maakunnassamme on pärjätty auttamalla toisiaan, puhaltamalla yhteen hiileen. Yksin ei voi juuri mitään - yhteistyössä on sen voima 👏

Asia kuuluu myös sinulle, jos naapurisi seinä palaa (Horatius). 

Metsänväen asuinsijoilla Vuonislahdessa 
Valitsin tähän edellä olevan kuvan Baba Yaga - Häpeämätön! -esityksen jälkitunnelmissa. Esitys vei seuraajan mystiikan maailmaan, sinne missä liikutaan jossain aisteilla koettavan ja ihmisiltä salatun välimaastossa. Esityksessä oli vahvaa naisenergiaa ja edellä oleva kuva on otettu puolestaan Vuonislahden naisten polun varrelta. Katselen siellä kävellessäni suuria kiviä ja niiden väleissä olevia sammaloituneita luolia. Asuukohan siellä menninkäinen tai peikko – tai ehkä keiju, joka lehahtaa usvasiivin Pielisen yli Kolin rinteille? Uskoin niihin lapsena, ja mikäpä estää uskomasta yhä 😍 Ei voi tietää (tai ainakaan ei voi olla varma?), ketä tuolla kivien koloissa asustaa. 

Se, joka poikkeaa polulta, löytää uusia polkuja (Niels Kjaer).

Baba Yaga - Häpeämätön! oli liikkuva kuoroteos, joka kaatoi naiseuden raameja. Baba Yaga on saaga naisen matkasta valtaan ja voimaan. Tullakseen hyväksytyksi naiset ovat aina oppineet pienentämään itseään; teoksessa oli toisin, kuten on (onneksi) jo nykyelämässäkin. Nykyisin nuoret naiset toimivat ministereinä, puoluejohtajina, kirkkoherroina, piispoina jne. 👍

Yksi orvokkiamppeli kukkii Marttalassa vielä marraskuun puolivälissä. Muut pihaorvokkimme kuolivat tänä vuonna jo noin kolme kuukautta sitten, kuumuusko lie vaikuttanut 😳

Pimeys alkaa kohta väistyä ja pianhan on jo joulukuu 👍 Joulukuu on vakiharrastuksien kohdalla hiljaisempi, ja enpä taida varatakaan siihen juuri menoja, jotta saisi nuo loput tavarat (lähinnä vaatteita) muutettua silloin. Ei siis liikaa kerralla, eikä ainakaan kiirettä 👎 Olisikohan se nyt päätetty? Positiivareiden sivuilla kirjoitettiin 14.11.2013 fb:n antaman muiston mukaan: "Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä loppumatkan haluamansa kaltaiseksi." Hyvin sanottu, ja tuohon kun vielä lisää sen, että ainakin itseni tulisi myös muistaa toimia noin, eikä harrastaa vain hyviä aikomuksia puheissa.

Tähteet talteen

Alkavalla viikolla on marttojen järjestämä Yhden padan taktiikka -kurssi. Se viehättää jo etukäteen mm. siten, että tuolla taktiikalla opetetaan todennäköisesti pääsemään ruuanlaitossa helpommalla 😄 Ei paljoa tiskiä, tähteet tulisi hyödynnettyä, eikä ruuan laittoon menisi paljoa aikaakaan. Ruuanlaiton ja leivonnan inspiraatiot vaihtelevat (nekin!) kohdallani ajassa; välillä kiinnostun enemmän, välillä vähemmän. Nyt on se vähemmän-aika 😎  

Lopuksi lukijan toive 💑 Blogini vakituinen lukija (hän ei ole esim. somessa) sanoi, että on kiva lukea ja katsella tavallisia arkiruokavinkkejä. Kaivoin nyt aiemmin ottamani kuvan esiin (edellä), siinä on otettu tähteet talteen: porkkanaraasteen tähteestä, lehtikaalista (tai muusta jo hieman nahistumaan päässeestä vihanneksesta) ja laktoosittomasta viherpippurisulatejuustosta syntyi yllättävänkin maukas ruoka. Pannulle hieman sitruunarypsiöljyä ja raastetut porkkanat, silputut lehtikaalit, tilkka sitruunamehua tai esim. sitruunapippuria ja väliin tuota em. sulatejuustoa. Sipulin ystävälle lisäksi pari sipulia paistettuna ja tähteeksi jääneet keitetyt perunat paistettiin samalla. Hyvää, helppoa ja edullista 😋

Ulkovalojen, kynttilöiden ja (kohta) lumilyhtyjenkin loisteessa joulua kohti ⛄⛅

Harmaa taivas on vain ohikiitävien pilvien parvi (Duke Ellington). 

maanantai 18. lokakuuta 2021

Kestoaiheena kestävä kehitys

Pielisen rantojen ruskaa pysyvästi mieleen painuneena päivänä 10.10.2018. Nämä maisemat ovat näyttäneet kauan suunnilleen samalta ja näin ne näyttäytyvät, kun meistä aika jättää.

Alun aforismina Positiivareiden mietelmä 23.9.2021: ”Kahden vaiheilla oleminen on kohtalokasta. On parempi tehdä vaikka väärä päätös kuin piinata itseään jatkuvalla epävarmuudella”.

Lokakuu on mielestäni varsin mielenkiintoinen vuodenaikojen taitekohdan kuukausi. Kuun alkupuolella puut hohtavat kullankeltaisina, punaisina ja maaruska mitä moninaisimmin värein. Puolukoita, karpaloita ja osin sieniäkin voi vielä poimia. Monet luonnonkukat kukkivat yhä. Loppukuuta kohden loska lisääntyy, tuuli kylmenee, puista tippuvat loputkin lehdet, joutsenet lähtevät viimeisien joukossa muodostaen laulukonsertin säestämän auran taivaalle. Värien kirjo on vaihteleva vielä loppukuustakin. Kun ihminen vanhenee, silloinkin ulkoiset värit haalenevat, harmaantuvatkin. Sisäisesti voi iäkäskin elää vielä värikästä elämää 😊 

Olen ruvennut vanhemmiten tykkäämään syksystä yhä enemmän. Mietin, johtuuko se siitä, että itsekin elää jo elämänsä syksyä, vai osin myös siitä, että hankimme meille tärkeän vapaa-ajanpaikan Marttalan juuri syksyllä. Sen myötä koko kyläyhteisöstä tuli tärkeä. Jaamme iloja ja suruja. Titteleitä tai tilejä ei mainita eikä kysellä, aiheet löytyvät muusta. Tavalliset arkisina pidetyt asiat ovat tärkeimpiä.  

Tänä syksynä on ollut mm. paljon pihlajanmarjoja. Nyt pihlajien lehdet ovat lähteneet kuten lehdet tästä hedelmäpuustakin. Kuvasin tämän Joensuun vanhimman kerrostalon (rakennusvuosi 1863) puun oksien lomitse.

Ns. arkistojenikin läpikäyntiä olen miettinyt nyt raivaustouhun edetessä ja niiden myötä nousevien muistojen kirjoittamista muotoon tai toiseen. En tarkoita mitään muistelmia, jonkinlaista asioiden muistiin kirjoittamista vain. Sana ”arkisto” kuulostaa sekin isolta ja juhlavalta, mutta arkisto se on kai pieni ja arkinenkin. Esim. lehtileikekansiossani on leikkeitä jo 70-luvun alusta, mm. kuvia ja tekstejä heistä, jotka ovat jo edesmenneet. Ehkäpä kirjoitankin enemmän heidän kauttaan, en niinkään itsestäni, virheitäni tai ansioitani kerraten. Uudessa asunnossa iloa on tuottanut erillinen hylly tietokonepöydän vieressä, missä ovat runo- ja aforismikirjat nyt tiettynä osionaan, ystäviltä saadut ja myös heidän kirjoittamansa kirjat omanaan. Niistä saa inspiraatiota vaikka blogiin tai mihin vaan kirjoittamiseen – tai ihan vaan ajatustensa avartamiseen.
Ruskanäkymää 3. kerroksen ikkunasta Kalevankadulla

Tämän kuun blogissa kirjoitan vielä pääosin raivauksesta kestävyyden teemaa painottaen. Lykkäsin pitkään ns. asiapapereiden lajittelua. Huomasin sitten, että tuntui helpommalta ottaa asiapapereiden laatikosta esimerkiksi vain todistukset tai verotusta koskevat paperit erilleen ja jatkaa myöhemmin muista. Viime kuussa otin täällä esille vinkin ns. sälälaatikosta. Tuo menetelmä toimi sen suuritöiseksi arvelemani pikkutavarankin laatikoissa, kun otin sieltä pois vain polkupyörään liittyvät tarvikkeet (olivat isoimpia) + heijastimet. Tärkeintä oli, että pääsi noiden tympeimpien tyhjennettävien kanssa jotenkin alkuun. Kokeneemmat järjestelijät sanovat, että kun vaan saa kiinni raivauksesta niin heti helpottaa, kun huomaa jotain tapahtuvan. 
Jauhiainen lokakuun väreissä

Sometuttava kertoi, että yhteen aikaan hän teki niin, että otti aina yhden lipaston laatikon irti, nosti sen sängyn päälle ja tyhjensi kaiken ulos. Sitten hän puhdisti laatikon ja katsoi jokaisen esineen, vaikkapa yksittäisen pikkutavaran, ja laittoi takaisin vain, mikäli totesi sen tarpeelliseksi. Loput menivät roskiin tai kierrätykseen. Sitten jonakin toisena päivänä vuorossa oli seuraava laatikko. Kun oli tehnyt tuollaisen kierroksen pari-kolme kertaa, ei laatikoissa lopulta ollut enää tavarapaljoutta, kun joka kerta lähti lisää poistoon. Hieman samoin tein minäkin, kun aloitin pienimuotoisen raivauksen jo melko pian eläkkeelle jäätyäni. Em. esimerkin innoittamana tyhjensin kerrankin jumppaan lähtiessäni piirongin laatikon tavarat eteisen matolle, ja kun tulin jumpalta, oli "pakko" aloittaa tavaroiden käsittely. Jos ei muuten saa itseään alkuun, niin olipahan eräs keino tuokin... 

Kun aloittaa muuttopakkaamisen ajoissa, pystyy etsimään ensin ne tavarakategoriat, joita ei enää ennen muuttoa tarvitse, esim. hellevaatteet, pakkasten pukeutuminen, harrastevälineet, paremmat astiat jne. Ammattijärjestäjät sanovat, että jos pakkaa laatikoihin, ne kannattaa merkitä hyvin: mihin huoneeseen/kaappiin ne tulevat uudessa kodissa – on siis hyvä olla vähintään suuntaa antava suunnitelma.

Linnunlahden iltatunnelmaa lokakuussa

Yritän lähestyä urakkaa positiivisuuden kautta: jääkaapin, pakastimen ja siivouskaapin sisällöt ovat mielestäni helpoimmat. Myös kuivien elintarvikkeiden, lääkkeiden, vitamiinien jne. kohdalla voisi miettiä, mihin ne tulevat.  Ns. lusikkalaatikko tuntuu puolestaan työläältä 😨 Kun koettaa lähestyä tätä(kin?) urakkaa positiivisuuden kautta, voi ajatella, että kun hankalin tehty, seuraavat ovatkin jo sitten helpompia. Somekeskustelun myötä tuli mieleen myös jotkin lahjaksi saadut astiat/koriste-esineet, joita en ole juurikaan käyttänyt, mutta ovat kauniita ja niihin liittyy tunnearvo; onhan ne saatu esim. rakkaalta edesmenneeltä. Tätäkin tavaraa on yli 6-kymppisille kertynyt paljon, vaikka jo ainakin parin kymmenen vuoden ajan olen sanonut ystäville/sukulaisille, että en toivo lahjaksi mitään materiaalista, vaan jos haluatte antaa lahjan vaikka tasavuosipäivänä, niin lahjakortti johonkin palveluun olisi toivotumpi. Joskus läheiset kysyvätkin jo ennakkoon, mitä toivoisit merkkipäivälahjaksi. Nyt korona-aikana ei ole tohtinut pyytää lahjakorttia teatteriin tai konserttiin (niin paljon kuin niistä pidänkin), mutta tämä on hyvä idea: lahjakortti paikallisen yrittäjän tarjoamaan hoitoon ja rentoutumiseen - kauneushoitolaan, hierojalle, kampaajalle... Hyvä vinkki kenelle vain, jos miettii lahjaa vaikka sukulaiselle, joka ei tavaroita toivo tai tarvitse. Onneksi yhteiskunta avautuu vähitellen, ja alamme päästä elokuviin, teatteriin, näyttelyihin ja konsertteihinkin 👍 

Tuulen tekemä vedenalainen kaislakala Itikanhiekalla oli hetken taidetta, seuraavana päivänä se oli jo poissa - tuuli otti omansa 💦

Hyvä ajatus on myös se, että nyt on mahdollisuus ikään kuin shoppailla kotona kaikessa rauhassa ja saada ilmaiseksi ne tavarat, mitkä sinne uuteen kotiin haluaa. Jotkut antavat jäljelle jäävät tavarat jollekin paikalliselle firmalle tyhjennettäväksi ja loppusiivous niiltä myös. Tunnearvoa sisältävistä tavaroista luopumisessa auttaa ajatus, että niin siinä käy sitten kuitenkin, kun meistä aika jättää. Sometuttu sanoi, että muuton yhteydessä jokaisen esineen, jonka hän asetteli uusiin kaappeihin ja komeroihin, oli läpäistävä tarpeellisuustarkastus. Pois turhat, vaikka se kirpaisisikin. Ilana Aalto sanoi webinaarissaan 26.9, että luopumisen tuska on erittäin yleistä – me sitä kokevat emme ole siis yksin! Siinä sanottiin myös, ettei kannata odottaa suotuisia olosuhteita tai inspiraatiota. On aloitettava vaan jostakin matalalla kynnyksellä, ja ainakaan omalle kohdalleni ei sovi se ajattelu, että nyt on saatava kerralla valmista – parempi edetä peruna kerrallaan. Raivatessa voi jäsentää myös päätä, ja eräs ystävä nimittikin muuttoprosessia osuvasti puhdistautumiseksi. Eräänlaista elämän suursiivousta siis. Ilanan antamista nikseistä kohdallani sopii näköjään parhaiten se, että ennen jonnekin lähtöä teen jotain eräänlaisen aikataulupaineen alla. Toimii muuten yllättävänkin hyvin.

Kannattaa siis tehdä asian eteen jotain joka päivä, vaikka vähän, jos suurempaan ei aika tai energia riitä. Kokeneet järjestäjät sanovat, että uuteen kotiin voisi viedä hyvissä ajoin sellaiset laatikot hyvin merkattuina, mistä tietää, että loppujärjestelyn keskellä ei aika riitä, esim. harrastustarvikkeet (esim. sukset) tai ns. paremmat astiat. Kirjat meillä pakattiin heti ensimmäisten joukossa. Joka viikko on viety Konttiin tavaroita, kirjaston kierrätyshyllyyn kirjoja ja homma tuntuu jo nyt jo suurimmalta osin selkeältäkin.

Viime viikonloppuna myrskytuuli kohisi Vuoniskylillä ja Pielinen velloi suurina harmaina laineina. Poimin kohmeisin käsin 16.10 vielä pari litraa nk. syömä-/syöntipuolukoitakin, hyviä ovat nuo pakkasen puraisemat herkut. Tänä syksynä luonto onkin hemmotellut meitä mitä runsaimmilla antimilla 🍎🍏

On tässä vielä tekemistä, mutta onneksi ei ole kiire. Toisaalta voisin lakata toistamasta tuota kiireettömyyttä, se antaa ikään kuin luvan venyttää asioita vaikka loputtomiin. En ole edes miettinyt, milloin laitan tämän asunnon myyntiin. Ehkä tosiaan sekin vasta ensi kesänä, tai parhaimmassa tapauksessa vuodenvaihteen jälkeen? Tässä on tehty varsin paljon taloyhtiön remontteja, joten (kiireen kaupalla?) ei alihinnallakaan halua myydä, vaikka myisikin siinä kunnossa kuin se nyt on. Vai vuokraisiko? Löytyykö vuokralainen, jolle kelpaa asunto, mihin ei ole vuosikymmeniin tehty remonttia? Hyvällä tuurilla voi löytyäkin - ja toisaalta jokuhan voi tykätä vanhanaikaisesta tyylistä 😉. 

Muikkumarkkinat olivat Vuonislahdessa vuoden tauon jälkeen 18.9. Oli mukavaa tavata kasvokkain työkaveri-Saria + puolisoaan ja monia muitakin 💕

Välillä tuntuu siltä, että jospa laittaisi asunnon heti myyntiin (maksetut taloyhtiön remontit huomioiden), ja katsoisi kuinka käy. Taustalta kuuluu, että ei vielä, näin hyvältä paikalta tämän kokoinen asunto voi vanhempanakin mennä nopeasti kaupaksi. Toisaalta tuottaa jonkinlaista kummallista tyydytystä tässä ikä-/elämänvaiheessa sekin, että mitään pakkoa ei ole suuntaan eikä toiseen, ei kahden asunnon loukkua, ei toisaalta rahapulaakaan. Onkohan se niitä muuten harvalukuisempia iäkkyyden etuja? Sen vielä avaudun tästä, että me molemmat olemme olleet kai ikämme tarkkoja (joku voisi sanoa jopa nuukia) ja säästöönkin silloin yleensä kertyy. Määrän suuruus on tietysti vähintäänkin suhteellinen käsite, mutta kuvailisinko tätä varsin henkilökohtaista asiaa niin, että meille se mitä on, on ihan riittävästi. 

Kierrätysintoisen sydän itkee, jos muun kierrätyspaikan puuttuessa kaatopaikalle joutuu siistiä ja hyväkuntoista tavaraa. Nyt Puhaksen autoon meni mm. kulmasohva, lähes käyttämätön kellarissa ollut varajääkaappi, vanha polkupyöräni (se tosin oli jo romu) ja jotain muutakin. Harmi etten ollut aktiivisempi, ja ilmoittanut esim. FB:n roskalavaryhmään, että noutopalkalla saa täältä hakea käyttökelpoista tavaraa. En voi puolustautua muulla, kuin että luulin niiden kelpaavan kierrätyskeskuksiin tms. Sitten selvisi sekin, että työtä hakevien yhdistyksen ylläpitämät kierrätyskeskukset ovat jo lopettaneet täällä toimintansa - todella harmillista - toivottavasti joku muu jatkaisi 👍 Kontti ei ota nykyään enää suurempikokoista tavaraa. Pitäisi ottaa selvää asioista tarkemmin, ja selvitellä mm. kaupungin tarjoaman kierrätyspaikan mahdollisuuksia; siitähän oli paikallislehdessä juttukin. Nyt olen alkanut ottaa valokuvia käyttökelpoisimmista tavaroista, ja tarjoan niitä ilmaiseksi eteenpäin. Osa on näin jo saanutkin uuden kodin 😍

Vielä löytyy vihreääkin, niin metsissä kuin laitumillakin ja kaupungin puistoissa 💚

Välillä kuulee vähätteleviä kommentteja, ettei yhden ihmisen valinnoilla ole kestävässä kehityksessä mitään merkitystä, suuryritykset, suurvaltiot ja niiden päätökset ratkaisevat. En ajattele noin. Uskon että pienistä puroista syntyvät tässäkin ne suuret joet. Ts. jos kaikki kierrättävät, tuunaavat, kuluttavat maltillisesti (tai ainakin välttävät t u r h a a kuluttamista), välttävät hävikkiä ruuassa ja muussakin jne., maailma tulee hivenen paremmaksi tai ainakin tulevilla sukupolvilla on täällä parempi elää. Jokainen voi tehdä jotain, ja jos kaikki (tai ainakin suurin osa) toimivat kestävän kehityksen ja kestävän kuluttamisen idean mukaan, sillä on oikeasti merkitystä. Olen iloinen, että nuorempi sukupolvi ajattelee näköjään jo näistä asioista eri tavalla. Moni vanhempikin pitää nykyään turhaa kuluttamista ja esim. ylenpalttista kaukomatkailua tai kertakäyttöisyyttä karteltavana, ehkäpä jopa jollain tapaa nolonakin.

Pääni on askaroinut nyt esim. sen parissa, raaskisiko laittaa mummon pitsilakanat ja hyväkuntoiset satiinitäkit kierrätykseen... Täkit ja rispaantuneet pyyheliinat menisivät tuttujen vinkkien mukaan esim. lemmikkieläinhoitolaan, puhtaita kun ovat. Pitsilakanoita tai merkattuja liinoja en raaski laittaa  menemään, onhan niissä mummon käden jälki. Huomasin nyt, kun tutkin lakanoita tarkemmin, että nuo yli 50 vuotta vanhat pitsilakanat ovat paljon parempaa materiaalia kuin uudemmat. Tosi hyvän tuntuista napakkaa jokamiehen lakanakangasta ne ovat. Kun katselin Konttiin lähteviä liinavaatteita, huomioni kiinnitti varsin hyvän näköiset uudehkot lakanat ja ajattelin, että ne eivät tunnu iholle hyvältä, hiottavat jne. Kun katsoin tuoteselostetta, niissä oli jopa 70 % polyesteriä ja 30 % puuvillaa... Kaikkein kauneimmat kiiltävät pussilakanat olivat sataprosenttista polyesteriä... Niin vähän sitä on tullut katsottua, mitä ostaa 😩 Kiertoon lähtevät, ja jäljelle jäävät nuo napakat vanhat puuvillaiset lakanat ja tyynyliinat. Ikäeroa niillä on yli 50 vuotta (säästettävät ovat siis tässä tapauksessa vanhempia), mutta nyt jäävät käyttöön ne vanhat, ja uudehkot polyesterilakanat ja tyynyliinat lähtevät kiertoon.

Turusen solan lehtikultaa Vuonislahdessa

Olen jutellut mm. martta-kavereiden kanssa, että alkaisimme isommalla joukolla edistää tekstiilijätteen (ennen puhuttiin lumppukeräyksestä) keräystä omalla paikkakunnalla. Se tulee paikkakunnallemme kai v. 2023 ja muualle maahan (ymmärsin että lakisääteisesti) v. 2024. Olisi kuitenkin tärkeää, jos se saataisiin jo aiemmin. Tuo asia on tullut nyt itsellenikin entistä läheisemmäksi, kun olen nyt muuttopuuhissa lajitellut tavaraa ja vaatteita, ja harmittaa jos/kun joutuu mättämään sekajätteeseen sellaista puhdasta tekstiiliä, mille ei ehkä enää ole Kontissa tai muussa kierrätyspaikassa käyttöä.

Vasemmalla Akseli Gallen-Kallelan "Ensilumi", keskellä Pekka Halosen "Talvimaisema" ja oikealla Helmi Biesen "Kevättalvea Emsalössä" (kuva Ahjon näyttelystä 13.10)

Hankintani koetan miettiä nykyään entistä tarkemmin. Jos jotain vielä hankkii, koetan ainakin pyrkiä kotimaisuuteen, oli se sitten esim. vaate, kengät, laukku, astia, elintarvike tai vaikka kangas. Siltikin, vaikka se enemmän maksaisi. Erään esimerkin voisinkin kertoa alusvaatteista. Tässäkin lienee eräs henkilökohtainen paljastus: ostin tavaratalosta halpoja - joskin kauniita - alusvaatteita (tyyliin ”osta kolmet kympillä”), ja ne hajosivat jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Lisäksi ne tuntuivat epämukavilta yllä. Ei tuollaisia kertakäyttötuotteita enää - nolo juttu 😚 Vähemmän siis, mutta laadukkaampaa, ja jos samalla voi tukea paikallista yrittäjää - aina parempi. Olen näköjään ottanut sydämenasiakseni kotimaisten tuotteiden ja lähipalveluiden puolesta hehkuttamisen missä vain tarjoutuu tilaisuus. Kun lisää tavaraa ei tarvitse ja matkusteluun ei mene rahaa, voisi silläkin rahalla antaa itselleen(kin) lahjaksi useammin vaikka ekohoitolan hemmotteluhoidon – luonnonaineita siinäkin hyödyntäen. Ehkäpä juuri nyt tarvitsisikin jonkin rentouttavan hoidon, välillä nimittäin väsymys painaa. Heräilyäkin on jo ollut välillä sen kuuluisan suden hetken aikaan, mikä lienee tyypillistä stressaantuneelle 😣 Sydän sanoo: pois paha stressi! Esim. viikonloppuna pilkkopimeässä havahtuessani mietin, missä näistä kolmesta elinpaikastamme oikein nukun. Pilkkopimeys ja taustalta vaimeana kuuluva junan ääni auttoivat arvaamaan, että maallahan sitä ollaan tällä kertaa.

Anu Torikan (s. 1948) teos "Ihmiskäsityksiä" vuodelta 1980

Hieman kulttuurista lopuksi. Osallistuin 13.10 Joensuun Kalevalaisten Naisten kanssa opastetulle kierrokselle Taidemuseo Onnissa. Onnissa on 22.9.2021–9.1.2022 vaihtuva näyttely Ihmiskäsityksiä - nostoja kokoelmista ja kuvataiteilija Jukka Hautamäen mediataideteoksia (kaksi kuvaa). Oheisessa kuvassa on Onnin vaihtuvan näyttelyn nimikkoteos joensuulaissyntyisen taiteilijan Anu Torikan "Ihmiskäsityksiä". Toisessa oheisessa kuvassa (Ahjossa olevassa näyttelyssä) vasemmalla on Akseli Gallen-Kallelan Ensilumi, keskellä Pekka Halosen Talvimaisema ja oikealla Helmi Biesen Kevättalvea Emsalössä. Marjatta Hanhijoen "Mirja huilaa" (kuva on tässä viimeisenä) vuodelta 1985 ihastutti katsojaa juuri nyt jotenkin erityisesti. Huilaamisen tarvettako?

Marjatta Hanhijoen (s. 1948) teos "Mirja huilaa" vuodelta 1985
 
Kävimme katsomassa Marjutin kanssa LÄHELLÄ-taidenäyttelyn Ahjossa. Näyttelyn ja lounaan yhteydessä käymämme keskustelut talletan helminä sydämeeni elämän evääksi 💗 Olen ajatellut niitä paljon. Kiitos Marjut 💓 

Taidekeskus Ahjon Sysi-salissa on nyt esillä 6.–26.10.2021 taideteoksia LähiTapiolan kokoelmista. Näyttelyssä on muun muassa Albert Edelfeltin, Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Eero Järnefeltin, Helene Schjerfbeckin ja Ellen Thesleffin maalauksia. Lähellä-näyttelyssä on esillä 28 kuvataiteen kultakauden teosta. (joensuuntaiteilijaseura.fi.) Ensimmäinen taidekuva tässä on Ahjon näyttelystä.

Suosittelen lämpimästi molempia näyttelyjä! Taidemuseo Onnin ja Taidekeskus Ahjon aukioloajat: ma suljettu; ti, to–su: 10.00-16.00; ke: 10.00–19.00. Muualta tuleville tiedoksi: molemmat taidetalot sijaitsevat Joensuun torin tuntumassa kaupungin keskustassa. 

 Lopuksi Paula Sainion mietelmä: "Jos emme luopuisi kesästä, emme voisi kokea kevään ihmettä".

Joka päivä olemme hieman lähempänä uutta kesää. 

Sitä ennen Hyvää loppusyksyä 💦 💙 💧