Vuoden varrella vastaan tullutta tai uudelleen kiinnostuksen herättänyttä

”Ihminen joka ei ole nuorena idealisti on sydämetön, mutta ihminen joka ei ole vanhana konservatiivi on idiootti” (Winston Churchill).

Kuukausi on jo vierähtänyt edellisestä blogipäivityksestäni. Tuolloin suunnittelin kirjoittavani tässä vuoden viimeisessä päivityksessäni siitä, mitä mieleen on jäänyt kuluneelta vuodelta. Kuvituskuvat ovat mieleen jääneistä tapahtumista vuoden varrella. Kirjoitan nyt niistä, mutta sen lisäksi ajattelin kirjoittaa vuoden mittaan kasvaneesta kiinnostuksesta politiikkaan/yhteiskunnallisiin asioihin. Elämme nyt todella mielenkiintoisia aikoja. Seuraan niin televisiosta, radiosta kuin somestakin kotimaan poliittista keskustelua varsin aktiivisesti. Esimerkiksi A-studio, eduskunnan kyselytunti ja muut ajankohtaisohjelmat saavat istumaan tv:n ääreen. Harvoin otan somessa kuitenkaan politiikkaan kantaa, sillä asioissa tuntuu olevan monta puolta ja kantakin saattaa osin muuttua, kun näkökulmaa vaihtaa. Mikään ei ole mustavalkoista. Siitä olen vakuuttunut, että ei ole helppoa päättäjillä, ministeritkin ovat vaihtuneet tämän vuosikymmenen aikana ennätysmäiseen tahtiin.  

Lähipiirimme viimeisen sotaveteraanin Villen hautajaisissa viime maaliskuussa oli sinivalkoiset värit: lippu, kukat ja sinivalkoinen arkku. Kanttori Matti Turunen lauloi Veteraanin iltahuudon ja soitti saattomatkalle klassisen Oi kallis Suomen maa. Sodassa invalidisoitunut Ville ei sotaa mielellään muistellut; isänmaallinen hän oli.   

 Alun mietelauseeseen viitaten, iän myötä myös tarkastelun näkökulmat ovat muuttuneet. Nuorena en olisi tohtinut ääneen sanoa (vaivoin itsellenikään tunnustaa) olevani esim. isänmaallinen tai uskonnollinen. Luulin silloin, että se on heti poliittinen kannanotto tiettyyn suuntaan, jos niin sanoo. Nykyään voin todeta, että koti, uskonto ja isänmaa ovat tärkeitä arvoja, eikä tämä ole (puolue)poliittinen kannanotto. Lapsena ihailin esimerkiksi Rafael Paasiota ja Johannes Virolaista. He olivat minulle luotettavia isähahmoja, ja heidän puhettaan kuunneltiin suurella kunnioituksella vanhasta putkiradiosta. Sähköthän tuolle pielisjärveläiselle pikkukylälle tulivat vasta 70-luvun alussa, ja televisiokin vasta sähköjen myötä. 

Satavuotias Miinan ja Kustaan koti Kiipulassa. Olin toukokuussa Sydänliiton/Karpatioitten järjestämällä sopeutumisvalmennuskurssilla sydän-Hämeessä; historia ja historialliset rakennukset kiinnostivat sielläkin ❤ 

 Historiasta mieleeni tuli vuosi 1967, kun Suomi täytti 50 vuotta. Kyläkoulunopettaja lähetti 12-vuotiaan Tuijan aineen itsenäisyyden juhlavuoden kirjoituskilpailuun. En muista sijoitustani, mutta sen muistan selvästi, että sain kunniakirjan, missä oli itsensä Johannes Virolaisen allekirjoitus 👍 Kaipa se oli kopiotekniikalla painettu nimikirjoitus, mutta minulle sen oli kirjoittanut omakätisesti hän itse! Olin koulussa varsin keskinkertainen oppilas ja itsetunnon horjuessa menin lipastonlaatikolle, ja katsoin kunniakirjaa. Koulussa oli usein hiihto- tai kesäurheilukisoja, enkä menestynyt niissäkään, joten tunnustus kirjoituskilpailussa oli tärkeä. On harmi, että tuo ruutupaperille kynällä kirjoitettu aine ei ole tallessa, eikä ole tallessa se kunniakirjakaan. Säilyttäisin ne kyllä huolellisesti, jos vielä löytyisivät. Otaksun tuon aineen olleen isänmaallinen, ajattelu oli toki 12-vuotiaan.

Hankin vuosiviisumin ja sen myötä kävin  edullisilla päivän matkoilla Sortavalassa huhti- ja lokakuussa. Tämä kuva on Sortavalan ortodoksisesta kirkosta 💜

Repivän populistiset ja/tai yhden asian liikkeet tässä nykyajassa(kin) pelottavat. Sellaiset ovat historiassa jääneet lyhytaikaisiksi, joskin ovat sitä ennen ehtineet saada paljon pahaa aikaan. Muistellessa ei tarvitse edetä kuin vajaat 80 vuotta taaksepäin. Ääriasetelmat eivät tunnu hyviltä, oltiinpa sitten missä vain äärimmäisyydessä. Vastuullisuutta, vakautta ja rakentavia voimia tarvitaan, kokeneet valtiomiehet ja -naiset vetoavat. Tulee mieleen YLE:n tekemä gallup viime itsenäisyyspäivän aikoihin, missä kansalaisilta kysyttiin sankaruudesta. Joku vastaaja sanoi, että sankari on hän, joka tekee pieniä hyviä tekoja joka päivä. Mielestäni se on erittäin hyvin sanottu. Tulee mieleen myös Rafael Paasion sanat: "Jos et muuten tiedä, mitä teet, ole aina heikomman puolella." Jos esim. palkka- ja eläke-erot kasvavat, jo alun perin heikommassa asemassa olevat voivat entistä huonommin. Työpaikoista irtisanonut saattavat joutua myymään asuntonsa pilkkahinnalla ja tuhlaamistaan jatkavat he, joiden tekoihin rahojen käytöstä vastaavat eivät rohkene puuttua.

Siitäpä sainkin aasinsillan seuraavaan. Isoäidinneliöitä virkatessani kuuntelin viimeksi Pertti J. Rosilan kirjaa ”Arkadianmäen kirstunvartija”. Valitsin kirjan alun perin siitä lähtökohdasta, mikä sattui olemaan vapaana. Kirja tempaisi kuitenkin niin mukaansa, että en muistanut vaihtaa langan väriä tai rajata kokoa isoäidinneliössäkään, vaan siitä kasvoi iso yksivärinen, käynee vaikka jakkaran päälliseksi. Tätähän voisi ajatella vertauskuvallisestikin: yksi yhtenäinen samanvärinen kuvio on ihan riittävä. Rosilan teos herätteli ajattelemaan mm. tuhlaamista ja kerskakulutusta. Tämän voisi laajentaa kirjoittajan kuvaaman ympäristön lisäksi oikeastaan mihin vain yhteisöön. Jos esimies tai rahakirstunvartija ei rohkene puuttua, joku voi esim. lennellä tiuhaan tahtiin ympäri maapalloa työnantajan piikkiin, nostaa päivärahat ja muut ”korvaukset” korkeimman mukaan. Hän voi käyttää lisäksi kallista työsuhdeautoa, vaikka halvemmallakin pääsisi jne. Samaan aikaan firmassa saatetaan käynnistää yt:t, ja lomautetaan tai irtisanotaan pääasiassa sitä pienipalkkaista väkeä, mikä ei em:sta ole päässyt kuunaan nauttimaan. Mietin kuunnellessani myös sellaista, tekeekö tilaisuus varkaan, ts. onko kuka vaan tilaisuuden tullen valmis hyväksikäyttämään, varastamaan tai vaikka väkivallan tekoihin kuten esimerkiksi työpaikkakiusaamiseen. Taustalta kuuluu sarkastisesti, että jospa varas odottaa tilaisuutta, mutta useammin kai houkutteleva tilaisuus tekee varkaan. Toisinaan pelko saa tekemään tekoja, mitä ei muuten hyväksyisi ja mitä jälkikäteen katuu. Heikko ja taitamaton voi koettaa pärjäillä ottamalla hampaisiinsa jonkun sopivasti tulilinjalle osuneen.

Vuonislahden Martat juhlivat 29.3.2019 järjestön 120-vuotismerkkipäivää kylätoimintakeskus Kukossa. Samana päivänä on omakin syntymäpäiväni 😊

 Opiskelua on mukavaa harrastaa eläkkeelläkin, ja kohdallani opiskelua on tänä vuonna ollut marttojen järjestämät kurssit.  Kävin kasvisruokakurssilla maaliskuussa, ekosiivous-kurssilla toukokuussa, ekologisen kosmetiikan kurssilla syyskuussa ja kananmuna-ruokakurssilla lokakuussa. Tulevana vuonna kiinnostaa Ilmastoruokaa – kestävää ruokaa arkeen -kurssi, Espanjalainen ilta -ruokakurssi, Leivotaan gluteenittomasti -kurssi ja Ruokailoa ikävuosiin -kurssi. Myös Makumatka Karjalaan -kurssi ja Perinnehuonekasvit-kurssi kiinnostavat, mutta katsotaan nyt, mihin voimat riittävät ja mihin kaikkeen ilman kiirettä ehdin. Kiirettä (ja varsinkin stressiä!) koetan vältellä edelleen. Olen iloinen, että näin monipuolista koulutusta on tarjolla tässä aivan kotinurkilla. 

Kas kas kasvisruokakurssilla marttakeskuksella maaliskuussa

Kananmuna-ruokakurssin herkkuja marttakeskuksella lokakuussa

Marttojen keväisen ekosiivouskurssin vinkit olivat käytössä heti alkukesästä 

Ekologisen kosmetiikan kurssilla valmistimme kehäkukkavoidetta, ruusu-kuorintavoidetta ja pihkavoidetta

 Kun katson aloittelevana virkkaajana vaikkapa tuota tuolinpäällistä, huomaan siellä (kuten muussakin elämässäni) monia virheitä. Purkaa valmista työtä en aio, harrastelijan huvikseen tekemä se on, mutta opikseen voi koettaa ottaa olemalla seuraavalla kerralla huolellisempi.

Isoäidinneliötekniikalla virkattu jakkaranpäällinen

 Vuoden varrella olen kirjoittanut useammankin kerran kiusaamisesta. Se ei ole mikään mukava aihe, mutta sitä pitää vaan näköjään käsitellä. Juttelimme hiljattain erään ystävän kanssa koulukiusaamisesta ja mm. siitä, kenellä on vastuu. Luin kivakoulu.fi-sivuilta sitaatin: ”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus”. Se on lainaus Martin Luther Kingiltä, ja kuvaa kiusatun kokemusta siitä, ettei kukaan välitä tai asetu hänen puolelleen. Katselin TV2:lta Tuhkimotarinoiden jaksoa, jossa nuori nainen kertoi kokemuksistaan koulukiusattuna. Uskon että  muita lahjakkaampi voi herkästi joutua koulussa silmätikuksi, ollaan kateellisia ja koetaan toinen erilaiseksi kuin itse on. Tuhkimotarinoiden tyttö oli joutunut kiusatuksi siksi, koska hänellä oli ylipainoa ja myöhemmin vielä siksi, koska puolusti kiusattua kaveria. Sen vuoksi moni kai ummistaa silmänsä tai lähtee jopa itse mukaan kiusaajaporukkaan, ettei itse joutuisi kohteeksi. Kaikin puolin väärinhän se on, mutta mikä on lapsen vastuu? Aikuisilla on vastuu teoistaan, mutta lasten kohdalla tuntuisi siltä, että ympärillä olevien aikuisten pitäisi puuttua asiaan. Joskus opettaja tai muu henkilökuntaan kuuluva saattaa pelätä vanhempien reaktiota tai päinvastoin. Tilanne vain jatkuu, kun katse käännetään pois ja korvat ummistetaan. Rohkeutta tarvitaan ja myös taitoa ratkaista vaikeita tilanteita. Kova vallan käyttö suuntaan tai toiseen ei kanna pitkälle, nöyryyttämisestä puhumattakaan. Nöyryyttämistä olen itsekin kokenut pitkän elämäni varrella, ja siitä ei ole seurannut mitään muuta kuin pahaa. Jos nyt aiemmin mainitsemani gallupkysymys osuisi kohdalleni, saattaisin vastata, että sankari on hän, joka uskaltaa puuttua kiusaamiseen, hän ei pelkää eikä luovuta. Olisi myös hyvä, jos tällä arjen sankarilla olisi myös voimia/valtaa siirtää kiusaaja(t) toiseen kouluun, eikä kiusattua, kuten useimmiten tehdään.

Jouluinen suosikkileivonnaiseni on piparipulla 😋

Lopuksi muisto lapsuuden kouluajoilta: siellä pienessä kyläkoulussa jokainen oppilas sai kuusijuhlassa samanlaisen paperipussin, missä oli punainen tuoksuva omena, suuri pyöreä vastaleivottu pulla ja pipari – siinä lahjassa oli aito joulun tuoksu ja tunnelma 💗
Olen lukenut lehdistä marttojen vinkkejä itse valmistetuista syötävistä joululahjoista. Niissä vain mielikuvitus on rajana, vaihtoehtoja on niin paljon. Sisareni oli paketoinut kauniisiin astiapyyhkeisiin lahjat lastensa opettajille. Mielestäni tässä oli loistava idea, luonto kiittää, kun käärepaperia ei ole käytetty ja nauhana oli kotoista villalankaa. Lahjan kääre pääsee hyötykäyttöön ja jos paketissa on vielä jotain hyvää itsevalmistettua, tämä ansaitsee ison peukutuksen 👍👍

Outin lahjapaketit (kuva julkaistu luvalla) 🙋

Tunnelmallista joulua ja turvallista vuodenvaihdetta kaikille! 💖

Eläkeläiselämän plussia, miinuksia ja erilaisia näkökulmia 👩

”Ei Jumala kiireestä puhunut, kun aikaa loi” (suomalainen sananparsi).

Olen jutellut joidenkin kaverieni kanssa eläkkeelle siirtymisen iloista, huolista ja mm. siitä, oliko helppoa/vaikeaa jäädä eläkkeelle. Pyydettiin kirjoittamaan tänne blogiinikin aiheesta, ja niinpä nyt tuleekin ihan erityispitkä kooste 😃 Näkökulmat ovat tässä pääosin naisten, ja olisikin kiintoisaa kuulla, mitä mieltä miehet ovat. Kommentit ovat tervetulleita 👍 En usko mustavalkoisuuteen tässäkään, ts. että kaikki olisi vain joko ihanaa tai kamalaa, vaan lopputulema lienee jossakin välimaastossa. On plussia, miinuksia ja varsinkin eri näkökulmia. Paneuduin nyt ihan miettimään, mitkä sitten ovat niitä plussia ja miinuksia tässä omassa eläkeläisen elämässäni.

Joku kaverini kertoi olleensa eläkkeellä jo muutaman vuoden, ja totesi parin ensimmäisen vuoden olleen jonkinlaista välitilaa. Hän oli mieltänyt eläkkeelle siirtymisen olleen hänelle jonkinlainen prosessi, ja siinä oli mennyt noin 3 - 4 vuotta, ennen kuin tilanne ns. tasaantui. Sen jälkeen uuteen elämäntilanteeseen tottui. Joku toinen sanoi, että hän on eläkkeellä kuin pitkällä lomalla. Itse en ole (ainakaan vielä?) tällaista kokenut. Harmi sinänsä, mukavaahan se olisi, jos nauttisi tästä kaikesta kuin ihanasta lomasta. Mutta mistäpä tuon tietää, vaikka niin olisi vielä joskus, vuosihan tässä tätä uutta elämänvaihetta on vasta mennyt.

Mökkitielle riennämme yhä jokaisena viikonloppuna satoi tai paistoi. Jos itseä väsyttäisi lähteä sateisena marraskuun iltana ajelemaan, toinen kyllä jaksaa 😃

 Olen pohtinut sitäkin, miksi pidän tai ainakin aiemmin pidin mahdollisuutta keikkatyöhön kohdallani tärkeänä. Monista eri syistä eläkkeeni on työvuodet (45) huomioiden pieni, joten toki lisätienestikin olisi paikallaan. Eräs maataloustyötä ikänsä tehnyt piti tätä suomalaista keskieläkettä (noin 1600 - 1700 e/brutto) hyvänä. Hän sanoi, että näkökulma muuttuu, kun vertaan eläkettäni vaikka hänen eläkkeeseensä, minkä hän kertoi olevan paljon pienempi. Kiinnosti katsoa suomalainen keskieläke ihan lähteestä, ja miesten keskieläke oli 1 874 euroa kuukaudessa ja naisten 1 476 euroa, eli naisilla reilun viidenneksen vähemmän (Eläketurvakeskus 2019). Itseasiassa yllätyin tuon eron suuruutta yhä vielä nykyisinkin. Naiset kouluttautuvat pitkälle, joten voisi ajatella eläkkeen eron olevan kapeampi 😳

Mökin portailla sateisena kesäpäivänä wanhan ajan torille lähdössä (kuva: MP)

  Koetan muistutella mieleeni, että näkymä muuttuu oikeastaan ihan missä vaan sen mukaan, kehen tai mihin vertaa. Aina voi olla paremmin tai pahemmin. Olen kylläkin jo nyt huomannut, että vaikkapa hammaslääkärilaskuista tai esim. pyykinpesukoneen rikkoutumisesta/uusimisesta en olisi selviytynyt, jos en olisi säästänyt työvuosina ns. pahan päivän varalle. Toisaalta myös lääkekulut voivat olla korkeat, joten saattaa olla haasteellista niistäkin selviytyä, vaikka yhteiskunta tukeekin.  Vuonna 2019 lääkkeiden vuosiomavastuu on 572 euroa, sen jälkeen maksetaan yleensä vain hyvin pieni omavastuu. Olen pohtinut, että kannatti olla iloinen veronmaksaja 45 vuotta, nyt saan yhteiskunnalta tukea sydänlääkkeisiini, kuntoutukseen ja erikoissairaanhoitoon. 

Lettukestit mökkirannassa. Sirpan antamalla gluteenittomalla lettuohjeella onnistuttiin hyvin ja Pirjon lahjoittama kotitekoinen hillo kruunasi kestit 😋

 Mietin myös, onko taloudellisen puolen lisäksi muita huolen aiheita. Eräs on ehkä se, että sitä on itsekin aika "erikoisesti" ajatellut, että kaikki vuosikymmenten saatossa hankittu kokemus, koko elämän mittainen kurssitus ja mm. yliopistokoulutus käyvät eläkkeelle siirryttäessä yht´äkkiä ikäänkuin tarpeettomiksi. Joku korkeasti koulutettu tuttava sanoi, että ammatillinen osaaminen, kokemus ymv. tuntuu valuneen jonnekin olemattomiin, tai vähintäänkin käyneen merkityksettömäksi. Vain pelkkä murentunut hiekkalinna tuntuu olevan se, mitä on rakentanut vuosikymmeniä ja minkä varaan identiteettikin on saattanut rakentua 😞

Ystäväni Riitan kanssa olemme jakaneet paljon ajatuksia ja kokemuksia. Tässä yhteisillä kahveilla Kuhasalossa 💜

 Itsestänikin tuntuu välillä kuin elämänmittainen tieto- ja taitopääoma olisi nyt kuin kourallinen hiekkaa vain, mikä sekin valuu sormien välistä jonnekin taivaan tuuliin. Voisi ajatella, että ”mitä välii”, mutta onhan tämä kaikki kuitenkin kovalla työllä rakennettu 😳 Siitä en lopulta osaa sanoa, onko se sitten plussaa vai miinusta, kun/jos jäljelle jää lopulta vain se ihminen, mikä hän ”paljaimmillaan” on, ilman ammatillista kuorta, suojamuuria tai mitään muutakaan työminään liittyvää. Tämä on eräs näkökulma. Kaikesta joutuu lopulta luopumaan, elämästäänkin. 

Eläkeläisen elämäni viikoittainen kohokohta on jooga tässä kauniissa historiallisessa salissa. Upeat punaiset samettiverhot, kiiltävä puulattia ja mm. joogatermit pienen aallon liike ja kuunsirppi viehättävät 💕 

 Julkisuudessa keskustelleittenkin mukaan eläkkeelle siirtyminen voi olla silloin vaikeaa, jos on ollut sellainen työ tai ammatti, ettei työvuosina tarvittuja taitoja voi eläkkeellä enää hyödyntää. Lisäksi minäkuva on voinut rakentua pitkälti työn varaan. Silloin voi joutua eläkkeelle jäätyään läpikäymään tietyn prosessin tai jopa surutyön. Koetan nyt ajatella myönteisemmin, että jospa sitä tietoa/taitoa/kokemusta voisi sittenkin vielä jossain käyttää - vaikka harrastuksissa, vapaaehtoistyössä tai järjestöissä. Mennessä näkee! Erään vapaaehtoistyöhön liittyvän ryhmän vetäjäksi pyydettiin perustelulla, että sinähän olet tottunut olemaan ihmisten kanssa. Arvostan perustelua, harkitsen... 

Visuaalista hahmottajaa kuvataide ilahduttaa, missä sitten liikkuukin. Tämä näkymä on Joensuun ev.lut. seurakuntasalista

 
Nyt on ollut aikaa mietiskellä enemmän sitäkin, kuinka suuria eläkkeiden erot ovatkaan. Koulutus tietenkin vaikuttaa, mutta samalla alalla työskennelleittenkin kk-eläkkeen ero voi olla reilusti nelinumeroinen luku. Ymmärrän, että eläke muodostuu maksetuista työeläkemaksuista yms., ja mitä suurempi palkka on työuran aikana ollut, sitä suurempi on eläkekin. Suuret tuloerot matkaavat mukana siis automaattisesti eläkevuosillekin. En aio keskittyä tässä politikoimiseen, mutta tiiviisti ilmaisten: kannatan pienempiä palkka- ja eläke-eroja. Tuloerojen kasvaessa uhkana voi olla vaikka mitä kielteistä ja esim. hyvinvointivaltion rapautumista siltäkin suunnalta, jos eläkeläinen ei pärjää enää taloudellisesti tai jonkun täytyy tehdä useampaa työtä, jotta selviytyy välttämättömistä kuluistaan. On avartavaa katsella asioita useammalta kantilta, ja seurasin esim. eduskuntavaalien aikaan ehdokkaiden esittelyjä, rohkeneeko joku laittaa vaaliteemakseen esim. sen, että eläkkeiden katto tulisi asettaa vaikkapa 3000 euroon kk:ssa. Mielestäni sillä kyllä toimeen tulee, ja usein tuon suuruista eläkettä saavalla on palkkatulotkin olleet jo sellaiset, että säästöön lienee jäänyt. Todella harvassa olivat muuten tällaiset vaaliteemat 😯 En osaa sanoa miksi. Luulen että ainakin pienituloisia äänestäjiä ko. teema olisi hyvinkin puhutellut.

Tälle eläkeläiselle keskeinen harrastus on mm. pöytälaatikoiden ja komeroiden raivaus. Pöytälaatikosta löytyivät tällaisetkin aarteet noin 20 - 30 vuoden takaa: presidenttien Ahtisaaren ja Halosen sekä työministeri Jaakonsaaren kutsukortit 👍 Tässä pienessä nykyelossani tuntuu uskomattomalta, että tuollaisetkin hienot kokemukset olen saanut kerran elää!

 Plussaa eläkeläisen elämässä on kaikessa moniselitteisyydessään sekin, että eläkkeellä ei esim. tarvitse olla sellaisessa seurassa, jossa on paha olla. Jos työympyröissä on äärimmillään kiusaamista, sen tyyppisistä tilanteista voi eläkkeellä pysytellä loitolla - jos ei sitten välttämättä halua masokistisesti työntyä riitaporukoihin, oli kyse sitten somesta tai muusta kanssakäymisestä. Tämä somen suurkäyttäjä on ottanut ohjenuorakseen, että kun itse yrittää olla mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen, saa useimmiten samanlaista vastakaikua. Aina näin ei välttämättä ole; rakeita voi tulla niin että ropisee, mutta kohdallani some on ollut onneksi varsin helläkätinen 😏 

Eläkeläisen elämän hemmotteluhetkiä on kampaajalla käynti joka toinen kuukausi (kuva: Seija Weeman). Tässä on yllä feresi, sillä kampaajalta riensimme ystäväni Tuulan kanssa vapaaehtoistyökeikalle Vetreaan 😍

 Plussaa eläkeläiselämässä on myös se, että ei tarvitse esim. askaroida itselle merkityksettömien tai toisaalta liian raskaiden tai uuvuttavien asioiden parissa - jos ei sitten välttämättä halua. Täysin tämä ei luullakseni onnistu, mutta uskon että suurelta osin kuitenkin. Aamu-tv:ssä joku haastateltava sanoi, että jokin asia tai joku henkilö tuntuu kuin imevän itsestä energiaa, ja mitään ei saa takaisin. Lopulta tuntee olonsa todella tyhjätakkiseksi. Itseään säästääkseen tällaisia tilanteita voi eläkkeellä koettaa vältellä.

Miinusmerkkistä voi olla se, jos ei ole lapsenlapsia, joiden seurasta nauttia ja heitä hoivata. Lapset tuovat sisältöä elämään, ja joku voi kokea niinkin, että putoaa kuin tyhjän päälle eläkkeelle jäädessään. Näissä tilanteissa joutunee enemmän käyttämään luovuuttaan, jotta saa elämäänsä mielekästä toimintaa ja sisältöä. Mutta entäpä seuraava näkökulma: tämähän voi olla sekä plus- että miinusmerkkinen juttu? Aivojahan on kehotettu käyttämään monipuolisesti ja luovasti. Asiantuntijat sanovat, että tämä on tärkeää mm. muistisairauksien ja jopa aivoinfarktin ehkäisyn kannalta 😄 

Plussaa kaikessa arkisuudessaan on se, ettei kello ole (yleensä) soimassa aamulla ja ainakin itse nukun nykyään PALJON paremmin kuin työaikana. Toisinaan saatan laittaa kellon yhdeksäksi (!) soimaan, jos on jumppa kymmeneltä. Tällaista en ole kokenut vuosikymmeniin. Työaikana heräsin useimmiten viimeistään kuudelta (tai paljon aikaisemmin) vaikka kello ei olisi ollut soimassakaan.

Kuoromatkalla Petroskoissa ja Tsalnassa Tuomi-kuoron vieraana kesäkuussa 2019 (kuva: Eveliina Salomaa, Äänisen tuulisella rannalla kesäkuun lopussa). Toivottavasti noille runon ja laulun maille pääsee jälleen ensi kesänä!

 Ollaan joskus kaveriporukoissa juteltu sellaistakin, mitä nostaisi esille esim. kuolinvuoteellaan, tai mitkä asiat haluaisi muistokirjoituksessaan olevan, jos joku sellaisen laatisi. On varsin mielenkiintoista pysähtyä miettimään, mitä haluaisi itsestään muistettavan. Tässä juttutuokiossa ansiokseni mainitsin sen, että olen pystynyt omin voimin (ja tietty yhteiskunnan maksaman opintotuen turvin) kouluttautumaan: kauppaopisto, iltalukio ja yliopistoa viisi vuotta pääosin työn ohessa. Keskinkertaiset kykyni 😉huomioiden etenin mielestäni vaikeissakin käänteissä sitkeästi ja määrätietoisesti, ja valmistuin opinnoistani määräajassa. Lähtökohdat olivat varsin heiveröiset, epävarmuus vaivasi. Takaraivossa kaikuivat aikoinaan kuullut epäilyksentäyteiset sanat 😟 En kuitenkaan luovuttanut.

Soihtu-kuoro ja venäläinen Tuomi-kuoro esiintyvät yhdessä Joensuun Pakkahuoneella 3.11.2019 (kuva: Auli Turunen 3.11.2019). Itse laulelen alttoa tuossa keskivaiheilla tenori-Anssin ja altto-Eveliinan välissä 💙❤

Kun kirjoitan tästä kaikesta, on hyvä tilaisuus samalla prosessoida elämäntilannettaan. Luulen että jos oikein todella halajaisin ja jaksaisin, voisin tietysti ilmoittautua työnhakijaksi keikkatöihin, ja saattaisi hyvinkin tulla toimeksiantoja. Ko. työ voisi olla myös sellaista, mikä ei veisi nuoremmilta työtä, vaan parhaimmillaan olisi eräänlaista kokemukseen perustuvaa (täydentävää?) asiantuntijatyötä. Elämä on valintoja eläkkeelläkin. Nyt kuitenkin tuntuu, että terveyteni / sairauteni hoito ja mahdollisimman stressitön ja kiireetön elämä on se numero yksi. Niin eläkeläisen kuin työssä käyvänkin olisi hyvä mitoittaa toimintansa voimavarojensa mukaiseksi, ja alun sananparteen viitaten, itselleni todella tärkeää on kiireettömyys. Jotkut eläkeläiset sanovat, että on ihanaa kun on eläkkeellä kiire; mutta mikä sopii naapurille, ei välttämättä sovi itselle ja päinvastoin.Toisaalta pelkään stressiä yövalvomisineen, mitä kiire tai se sinällään mielenkiintoinen ja antoisa työ kenties toisi...

Digitaalisuus on myös sellainen juttu, mitä en lue vahvuudekseni tai edes mielenkiinnon kohteekseni. Digiloikka ja -laukka on sangen vauhdikasta niilläkin aloilla, mitä nyt ajattelen. Käytän toki tietotekniikkaa tätä blogiakin kirjoittaessani, mutta esim. jatkuvat ohjelmistopäivitykset rasittavat. Tänään huomasin netistä kiinnostavan linkin yle.fi/digitreenit. Jospa siitä olisi apua esim. fb:n uuden version päivittämiseen. Eilen illalla sitä jo puhelimestani yritin, mutta eipä onnistunut useallakaan yrittämällä. Elämä on yhtä opiskelua hautaan saakka - ainakin digiasioissa!

Suuria tunteita, elämänmenon pohdintaa...

"Jos vastoinkäymisen jälkeen olet enemmän kuin sitä ennen,
niin ei se ollutkaan vastoinkäyminen."
-Kaarlo Marjanen

Näkymä savolaisesta mökkirannasta. Tulevan isänpäivä-viikonlopun merkeissä muisto: kuvassa keskellä on isäni (1930 - 2003) viimeiseksi jäänyt puunistutustyö, terijoensalava

 Carpe diem on latinaa ja käännetään yleensä muotoon "tartu hetkeen". Tämä hyvin tunnettu lause on peräisin Horatiukselta, jossa kehotetaan Leuconoë-nimistä naista käyttämään hyväkseen jokainen käsillä oleva hetki, elämään mahdollisimman täysillä juuri tätä hetkeä. (Wikipedia 2019.) Tämä hetki on lopulta kuitenkin se kaikki, mitä meillä on. Aikamme on rajallista, eikä sitä soisi tuhlattavan itselle merkityksettömiin asioihin tai kuluttaviin ihmissuhteisiin – jos se vain suinkin omassa varassa on. Horatiuksen ohjeen mukaan tulisi ottaa hetkestä kiinni ja iloita pienistä, nauttia kulloisestakin hetkestä.

Joku kaverini sanoi vuosi sitten, että yritä nyt rakentaa mahdollisimman helppoa elämää. Kummallista kyllä, se ei ole aivan yksinkertaista, vaikka kukaan ei pakota yhtään mihinkään. ”Otsasi hiessä sinun pitää…” kaikuu takaraivossa yhä. Vaikka kuinka sanon itselleni, että 45 vuotta leipätöitä ja toimimista verojen maksajana riittää, silti se muinoin sisäistetty ”ääni” kehottaa yhä edelleen ahkeroimaan ja vähintäänkin olemaan hyödyllinen. Vapaaehtoistyötä arvostan paljon ja sitä pienimuotoisesti teenkin, mutta myös siinä tulee/-isi olla tietty vastavuoroisuus. Ei voi olla vain antavana osapuolena – ei ainakaan jatkuvasti.

Toivottavasti voin nähdä ja kokea elämää vielä pitkään. Lääkärit eivät laadi ennusteita, ja aikaa voi olla jäljellä vähän tai vaikka kymmenen vuotta. Kymmenen vuoden kuluttua olen 74-vuotias, ja haluan kokea tuon päivän 🙏 Olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka maailma makaa vuonna 2030! 

Savosta 30.10 poimitut suppilovahverot

  Olen löytänyt iloa harrastuksistani ja mm. vertaisryhmän myötä on tullut uusia ystäviäkin. Liikuntaa harrastan edelleen, luonnossa mieluisimmin, ja hoidan terveyttäni mahdollisimman hyvin. Välillä jopa tuntuu, että liiankin pikkutarkasti. Vähempikin mittaaminen, punnitseminen ja ruokavalion (erityisesti suolan) tarkkailu riittäisi. Meillä on todella hyvä sairaanhoito, siitä olen joka päivä kiitollinen.

Mielenkiintoista oli kaivella jäisiä suppiksia lumen joukosta 😃

 Huomaan että minusta on tullut sairauden myötä itsekkäämpikin. Voihan se tietty liittyä ikäänkin, ei välttämättä ainakaan yksinomaan sairauteen. Olen mm. pyrkinyt jättämään elämästäni pois ihmiset, joiden seurassa ei ole hyvä olla. Minulla on ollut aina taipumusta kehitellä ”selityksiä” eri ilmiöille 😫 Vielä nytkin huomaan pohtivani, onko joku esim. lapsuudessaan tai myöhemmin joutunut kokemaan kovia, jopa traumatisoitunut ja/tai itsetuntonsa on syystä tai toisesta romuna, ja niin ollen mukana kulkeva painolasti voi olla hyvinkin raskas. Joku voi tuolloin saada helpotusta ahdistavaan oloonsa vaikka kiusaamalla muita. Myötätuntoa voi tuntea ja toivoa, että kyettäisi lääkitsemään itsetuntoa niin, että kykenisi arvostamaan myös muita. Tai voisi edes lakata painamasta muita alas. Koetan teroittaa mieleeni, että jos en taidoillani ja voimillani pysty auttamaan, ei voi muuta kuin ottaa välimatkaa - äänestää niin sanotusti jaloillaan 😕 Se voi tuntua itsekkäältä, mutta jos toinen vaihtoehto on ottaa vastaan toistuvat ahdistuksen ja riittämättömyyden ilmenemät raivonpuuskineen, ilkeyksineen ja ties mitä, niin valinnan pitäisi olla selvä 😐 

Pellot lokakuun lopun auringossa

Siellä se suppismetsä siintelee...

  Välittävistä lähi-ihmisistä on tullut kaiken koetun myötä entistä tärkeämpiä. Muun muassa kumppanin pienet huomionosoitukset ja tuki tuovat iloa päivittäin. Ystävien ja mm. ihanien Savon sukulaisteni lämmin myötäeläminen ja asioiden jakaminen on ollut aina tärkeää ja nykyisin vieläkin tärkeämpää. Kaunis maalaismaisema avarine peltoineen ja sammalmättäisine metsineen hoitavat mieltä. Oman pellon viljasta paistettu hapanjuurileipä, kahvileivät, itsekasvatetut kasvikset ja juurekset maistuvat todella ihanilta. 

Muutama kukkakuva marraskuun piristykseksi 😍 Savolaiset rentukat viime kevään vierailullani kuvattuina

Puna-ailakki kukki jo alkukeväästä

Savon tätini nimikkokukka on Vuokko 💚 Näitä metsä oli keväällä tulvillaan

Tässä myös alkukevään kukkijia. Nimeä en tiedä, mutta ensimmäisten joukossa tämä viehko pikkuinen kukka ilmestyi pellon pientareelle

Kun vointi on kohentunut, kaipaa näköjään jotakin uutta elämäänsä. Olen jo aloittanut uusia harrastuksia kuten yksinlaulutunnit ja virkkauksen 😃 Laulutunneilla harjoittelemme par`aikaa  ”Evakon laulua”, ja se jos mikä on kohdallani paitsi rakas myös suurien tunteiden laulu. Kyyneleet vierivät herkästi poskille etenkin kahden viimeisen säkeistön kohdalla. Siteerasin täällä aiemmin mietelmää: "Me käyttäydymme niin kuin mukavuudet ja ylellisyys olisivat elämän päätarpeita, vaikka onnellisiksi tullaksemme tarvitsemme vain jotakin mistä innostua" (Charles Kingsley). Tämä on helppoa allekirjoittaa!

Nuottiteline on nykyään vakiokalusteenani makuuhuoneen ikkunan ääressä

 Eläkeläisen elämäni saattaa olla toisenlaista kuin aiemmin kuvittelin. Kuvittelin hakeutuvani kielikursseille ja opiskelevani vaikka mitä muutakin uutta. Suunnittelin käyväni seuraamassa yliopiston luentoja ja tutkivani kansallisarkiston aarteita. Kenties joskus 👍  
Myös keikkatöissä ajattelin ahkeroida. Mielestäni on hienoa, jos joku pystyy ja jaksaa antamaan kokemuksestaan vielä eläkkeelläkin, vaikka keikkatöissä, asiantuntijana. Toisinaan tuntuu kuin käykö se elämänmittainen kokemus, koulutus ymv. yht´äkkiä tarpeettomaksi, haihtuu ikäänkuin olemattomiin? Nyt elämä on erilaista, mutta ei kuitenkaan sellaista, että itsesääliin kannattaisi vaipua.  Jälleen kerran tulee mieleen usein käyttämäni mietelause, jossa pessimisti sanoo, ettei enää pahemmin voisi olla. Optimisti vastaa, että kyllä voisi.

Tie vie eteenpäin 💓💙💚💛💜

Lomanen Sortavalassa ja värien voimaa

Kun suunnitelmat laaditaan etukäteen, on hämmästyttävää, miten usein olosuhteet sopivat niihin. (Positiivarit 8.8.2019)

Veistos Sortavalan ortodoksisen kirkon pihassa

 Kun hankin vuosiviisumin alkuvuodesta 2019, suunnittelin että teen viisumin voimassaoloaikana ainakin yhden kevätmatkan, yhden syysmatkan ja yhden talvimatkan Sortavalaan. Nyt suunnitelma on toteutunut jo pääosin. Kirjoitin tänne viime huhtikuun lopulla kevätmatkastamme ja nyt eilen toteutimme sitten syysmatkan.  Ortodoksinen kirkko oli tälläkin kertaa ensimmäinen kohteemme. Se sopikin hyvin myös siksi, koska vettä sateli puolenpäivän maissa aika reippaasti. Suitsukkeet tuoksuivat, kirkkomusiikki soi hiljaa taustalla ja tuntui, että kirkon penkillä voisi istua vaikka kuinka kauan ja nauttia tunnelmasta. Tuntui hyvältä elää siinä hetkessä; sehän on kaikki mitä meillä on.

Sisänäkymää Sortavalan ortodoksisesta kirkosta

Nuotit kiinnostivat Sortavalan ortodoksisessa kirkossakin, vaikka kieltä ei ymmärtänytkään... 😏

Sytytimme 19.10 tuohukset ortodoksisessa kirkossa

 Tällä kertaa suunnittelimme jo ennakkoon, että menemme lounaalle Karjalankadun varrella sijaitsevaan Relaxiin, mitä moni tuttu on kehunut erittäin hyväksi ruokapaikaksi. Mitä varmimmin se sitä onkin, sillä kaikki pöydät olivat varattuja ja jatkoimme vatsat kurnien matkaamme eteenpäin. Edelliseltä reissulta tuttu kansankuppila Kronid Gogolevin puutaidegallerian läheisyydessä ei pettänyt tälläkään kertaa. Tilaa oli ja valinnanvaraa riitti. Vatsat täyttyivät herkullisesta ruuasta ja mukaankin lähti pussillinen ihania kaalipiirakoita take away -periaatteella. Galleriaan teki mieli, mutta nyt emme ajan rajallisuuden vuoksi sinne ehtineet - ehkäpä sitten talvimatkalla! (Gogolevin galleria on muuten suomalaisten 1800-luvun lopulla rakentamassa talossa, jossa toimi aikoinaan Karjalan Rauta Oy:n myymälä.) Liekö sateinen sää vaikuttanut, mutta shoppailtua tuli (edullisten hintojen houkuttamana) tällä reissulla tavallista enemmän. Ostoskassiin kertyi paitsi kaalipiirakoita, lankoja ja lasihelmiä myös suklaata, tattaria, kosmetiikkaa ja ihon ja hiusten hoitoaineita. Kaikki sangen tarpeellisia 😉

Kotieväiksi hankitut kaalipiirakat olivat todella herkullisia

Ennen kotimatkaa ehdimme vielä nauttia kakkukahvit muistorikkaassa Seurahuoneen kahvilassa - ennen sitä taidettiin sanoa Seurahuoneen baariksi (kuva: Marja-Liisa Kontturi)

Koska Sortavalassa ei ehtinyt tällä kertaa galleriaan, taiteen katselutarve jäi ilmeisesti päälle, ja heti seuraavana päivänä suuntasin Joensuun taidemuseo Onniin ja Ahjoon. Tuntui mahtavalta kierrellä jälleen talon kaikki kolme kerrosta ajan kanssa, rauhassa, välillä tuolilla istuskellen ja ihaillen.
Sortavalasta ostin pastellisävyisiä lankoja ja saman sävyisiä lasihelmiä, ja pastellisävyt tuntuvat tätänykyä viehättävän muutenkin, huomaan että myös taiteessa 😍

Suosikkejani Onnissa on madonnaa ja lasta esittävä teos (taidemuseo Onnin 2. kerros, Madonna-huone)

Albert Edelfeltin (1854 - 1905) "Virginien" (1883) äärelle pysähdyn aina. Taiteilijan muusan katse lumoaa 💘

Ferdinand von Wright (1822 - 1906) Peipposia (1889) ihastuttaa lintujen ystävää

Ikoninäyttely museon 3. kerroksessa tuntuu antavan jokaisella käyntikerralla hengenevästä, mitä on vaikeaa tarkasti kuvata. Tällä kertaa puhutteli erityisesti kuvan "Aina valvova Kristus" (Kati Peltomaa1998). Tämä on toinen suuren lauantain ikoneista, siinä Kristus esitetään ylösnousemusta odottavana. Kärsimysten välineistä on tässä kuvattu vain risti, joka on ylienkeli Mikaelin vaatteella peitetyissä käsissä. Käsien peittäminen merkitsee palvontaa. Vasemmalla on Neitsyt Maria rukousasennossa. Luonto kuvaa paratiisia.

Teos "Tyhjä takki" (Marjatta Palasto, 1999) herättää muistoja. Muistan kun taannoisina vuosina seisoin toisinaan väsyneenä sen äärellä ajatellen, että omakin takkini on typötyhjä. Univaje, väsymys ja usein myös stressi painoivat. Nyt se on muisto vain. Sairautta  kulkee tietty selkärepussa, mutta sen kanssa pärjää - ainakin toistaiseksi.  

Kauniita pastellisävyjä Sam Vannin (1908 - 1992) teoksessa "Suhteita" (1953). Ottamani kuva jotenkin muutti vaaleanpunaista oranssin suuntaan, luonnossa viileä pinkki miellytti enemmän 

Myös kolmannen kerroksen vaihtuvassa näyttelyssä pinkki hehkui: Canal Cheong Jagerroos, Vaaleanpunainen Tuhkimo (2018)

 Ahjon ovi jäi kutsuvasti raolleen kollegan siitä ulos pujahdettua ja niinpä pistäydyin sisään ja se kannatti. Hehkuvia värejä, mielenkiintoisia muotoja ja teemoja on tässä Joensuun taiteilijaseuran näyttelyssä.  Näyttely on avoinna vielä 3.11 saakka. Linkki näyttelyyn: http://www.taidekeskusahjo.net/kalenteri.html

Talo, Ahjo (Heidi Vasara 2018). Turkoosi talo ja lukuisat yksityiskohdat kuten sydämet ikkunassa teoksen oikeassa ylänurkassa  miellyttivät katsojan silmää 

Vaaleanpunaista maskuliinisemmin: All My Brothers, Ahjo (Tarja Tella 2018 - 2019)

Rosa Rugosa Therese Bugnet, Ahjo (Laura Melkinen 2019). Ihana ❤

Herkulliset sävyt Tuuli Meriläisen (2019) teoksessa Ahjossa

Väriä elämään 💗 💛  Värillä on väliä 💙 ❤  Väreissä on voimaa 💚💜