Muutoksen aikaako?

Kelvänjoki tammikuun pakkasilla (kuva v. 2016). Luonto on kaikkina vuodenaikoina ihmeellinen moninaisuudessaan 💙 Tässäkin voi nähdä pitsiä, helmiä, mystiikkaa... 

Vanha vuosi vaipui hautaan. Alkaneen vuoden vuosiluvussa on kolme kakkosta, mikä tuntuu minusta jollakin tavalla mukavalta. Se ikään kuin ilmentää, että et ole yksin, vaan aina on läsnä vähintään kaksi. 

Tämän tekstini ensimmäisistä sanoista tuli mieleen vanha Immi Hellénin lastenruno, mistä on tehty virsikin:

”Vuosi vanha vaipuu hautaan

riemuineen ja murheineen.

Ihmissydän puhkee nöyrään

rukoukseen, kiitokseen.

Oi, jos vuosi alkava

oisi Luojan siunaama!

Koittaisiko päivä uusi

joka lapsen sydämeen,

saisi siellä uinuavat,

hyvät henget valveilleen!

Silloin vuosi alkava

oisi Luojan siunaama.

Kasva suureks, Suomen lapsi,

kasva avuks isälles,

voimistu ja vartu vainen

tositurvaks äidilles!

Isän, äidin kotimaan

ole kelpo lapsi vaan!

Korkehimman haltuun anna

kallihimmat toivehes,

pienet huolesikin kanna –

Hän ne kääntää parhaakses.

Hänpä vuoden alkaneen

johtaa hyvään päätökseen.”

(Immi Hellén 1898. Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja.) 

Vuonislahden laivalaiturin kohdassa rannassa oli vuodenvaihteessa vaikka minkämoisia jäisiä urkupillejä, kukkia, jääsieniä - oikeastaan vain mielikuvitus on rajana niitä nimetessä. Joku voisi nähdä näissä hattivatteja, joku toinen vaikka hehkulamppuja 😍

"Härkäviikot ja reikäleivät", sanoivat länsisuomalaiset, arki siis alkoi. Syytä onkin ainakin ruokavalion kohdalla, paino on noussut viime kuukausien aikana, mutta siitä tuonnempana.

Tuntuu melkoiselta ajalliselta ja sisällölliseltäkin hyppäykseltä siirtyä heti Hellénin 1800-luvun lopun herkän runon jälkeen seuraavaan ajan ilmiöön: some-viestintään. Herkkyyksiä siinäkin on, mutta ihan eri tavalla. Olen saanut ystävältä kannustusta siirtyä tarkastelemaan näissäkin blogi-kirjoituksissani jatkossa jotain kulttuuri-ilmiötä lempiaiheeni luonto-ilmiöiden ohessa. Jospa niiden kautta voisi ymmärtää paremmin tämän ajankin ilmiöitä? Mielestäni tuo on hyvä ajatus. Kulttuuri- ja luontoaiheista saa elintärkeää myönteisyyttä, ja myös toivomaani voimistelua aivonystyröille: edellä olevaa runoa siteeraten "saisi siellä uinuavat, hyvät henget valveilleen".

 Nyt kuitenkin vielä hetkeksi siihen tämän ajan ilmiöön, mikä ei juuri hyvän mielen aihe ole, mutta tuntuu kuin se vain pitäisi koettaa puskea jotenkin itsestään ulos ja pois – ja milläpä sitä meikäläinen muulla kuin kirjoittamalla.

Rantaraitin kävelyreittiäni Joensuussa

Sellaisen uudenvuodenlupauksen ajattelin tehdä alkaneelle vuodelle, että yritän miettiä tarkemmin somen käyttöäni. Voisin vähentää sitä tai ainakin voisin valikoida aiempaa tarkemmin. Informaatiovirta on valtava ja taukoamaton, ja on pakkokin suodattaa, mihin keskusteluihin osallistuu ja mitä seuraa. Kirjoittamisesta pitävänä ja mielestäni varsin sosiaalisenakin en halua somesta luopuakaan. Siitä on ollut vuosien (oikeastaan jopa vuosikymmenten) varrella paljonkin iloa, viihdykettä ja hyötyäkin, mutta toki on myös miinuspuolia, kuten tietty on kaikessa muussakin.

Kuutamonäkymä Joensuusta ja ote Eino Leinon runosta ”Sydämeni talvi”: Mutta kun illalla ikkunaan / loistavi kuu tahi tähti vaan, / kauniit on hallankin kukat.

Hiihtolenkeilläni olen pohtinut mm. sitä, voiko siinä olla tietty vaarakin, kun nonverbaalinen puoli jää mm. someviestinnässä pois. Kun nonverbaliikka (eleet, ilmeet, äänensävyt yms.) jää kirjallisessa viestinnässä pois, joutuu näkemään enemmän vaivaa viestin muotoilussa etenkin tunteikkaammissa asioissa. Aina tätä ei joko viitsitä, haluta tai osata tehdä, ja kommentti voi olla tahattomastikin tyly tai vähintään töksähtävä. On aika vaikeaa erottaa, mikä on tahallista ja mikä tahatonta. Omalla nimellä kirjoittavissa keskusteluryhmissä on havaintojeni mukaan vähemmän suoraa nettihäiriköintiä (esim. trollausta). Nimimerkkien tai tekaistujen nimien takaa on helpompaa häiriköidä. 

Kun viettää nettikeskusteluissa enemmän aikaa, vain harva voi kokonaan välttyä ilkeiltä ja provosoivilta kommenteilta. Tällöin voisi miettiä vaikkapa ns. vaakakuppimallia hyödyntäen, kummalle puolelle vaakakuppi kallistuu, plus- vai miinusmerkkisiin asioihin. Sen pohtimisesta, onko kommentoijalla kenties jotenkin paha olla, ja hän sen vuoksi purkaa kielteisiä fiiliksiään ilkeilemällä, ei ole lopulta hyötyä. Syitähän voi olla vaikka minkälaisia. Joskus kyseessä voi olla trollikin, joka pyrkii tarkoituksella saamaan aikaan sekaannusta keskusteluryhmässä. Myös yhteiskunnallisissa keskusteluissa erityisesti vaalien alla voi esiintyä likimain puoliammattimaista trollausta.

Jäälautasia Siikajoella

Mitäpä tällaisia surkeuksia vatvomaan, kuulen äänen takaraivossani. Mitäpä tosiaan, jos somevuorovaikutuksella ei ole merkitystä. Toisaalta some voi olla erityisesti yksinäisyyden, sairauden, liikuntaesteen tai vaikka karanteenin vuoksi yllättävänkin tärkeä osa elämää. Mitä tehdä silloin, jos kohtaa trollin tai muuta tylytystä? Vaan mikäpä se lopulta on se trolli? Pitikin ihan kertailla lähteistä merkitystä trollille ja sen käyttäytymisen mahdollisille motiiveille. Lähteiden mukaan trolli tai trollaus voi tarkoittaa ainakin seuraavia: se voi olla tahallista ärsyttämistä tai häiriköintiä nettikeskusteluissa. Sisaltosekaannus.fi kirjoittaa, että sosiaalisessa mediassa on oikeastaan mahdotonta olla törmäämättä trollaamiseen. Tällaisen käytöksen motiivina on yleensä ihmisten tuohtumuksesta saatu hupi, joskus kai voi olla pyrkimyksenä vaikuttaa. Trolli onnistuu, kun kohde ottaa härnäyksen tosissaan.

Kuvatekstiä välillä: Nämä kaksi kuvaa tässä ovat FB:n antamia kuvamuistoja 2.1.2016 Siikajoen Niskakoskelta, Lieksan Lapalieltä. Ihmeen symmetrisiä ja erikoisia jäälautasia. Pakkanen paukkui tuolloin parissa kymmenessä asteessa, pelloilla oli vain ohut lumikerros, metsät ja rantakalliot olivat yhä lähes lumettomat. Pakkanen ja virtaava vesi saivat aikaan erikoisia luonnonilmiöitä.

Lautaset etääntyvät hiljalleen

Tehokkain trollauksen torjuntakeino on huomiotta jättäminen, koska trollit janoavat huomiota. Trollaus voi olla esimerkiksi tykkäysten tai hymiöiden provosoivaa käyttämistä. (emt.) Joskus erityisesti nimimerkeillä kirjoittavassa ryhmässä alkaa ilmaantua esim. röhönauruhymiöitä sellaisten viestien yhteyteen, joissa joku kirjoittaa vastoinkäymisestään tai vaikka sairastumisestaan, ylipäätään jostakin vakavammasta aiheesta. Em. käytös voi tuntua lapselliseltakin, mutta aiheuttaa kuitenkin näennäisestä simppeliydestään huolimatta mielipahaa vastoinkäymisistään kertoneelle. Jotkut pystyvät ohittamaan tuollaiset olan kohautuksella, mutta jos se saa sykkeen nousemaan ja jopa painajaisia yöuniin, lienee aihetta reagoida siihenkin tavalla tai toisella.

Älä ruoki trollia yle.fi/uutiset (2013) ohjeistaa. Verkkohäirikkö hiljenee, kun häneen ei reagoida. Keskustelupalstojen häiriköt pyrkivät aiheuttamaan mielipahaa ja saamaan aikaan reaktion omaan kirjoitukseensa. Trollaajan kesyttää parhaiten jättämällä hänet vaille kommentoinnin tuomaa tyydytystä, neuvoo tutkija. Tässäpä jälleen oppimista tälle paljon somea käyttävälle 😳 Aina voi tosiaan tehdä ainakin sen, että jättää trollin vaille huomiota, ja jos siihen ei syystä taikka toisesta reagoimatta pysty, vaihtaa sellaiselle keskustelupalstalle, jossa trolli ei elämöi. Voi toki myös lähettää ilmiannon ko. palstan ylläpitäjälle.

Ahveninen tammikuussa 2022

Kasvata paksumpi nahka ja/tai vedä teflonia pintaan, jotkut neuvovat. Onnistuuko paksumman nahkan kasvattaminen tai ns. teflonin pintaan vetely sitten tuosta vaan? Toisin sanoen voisiko vain iloisesti ohittaa ja hypähdellä yli tylyt viestit ja keskittyä ainoastaan hyviin ja rakentaviin? Joillakin se kai onnistuu, joillakin ei. Pahinta lienee, jos ei pääse irti kurjasta kokemuksesta, vaan palaa mielessään siihen yhä uudelleen. Silloin nettihäirikkö tai kiusaaja on onnistunut. 

Näin kaupassa otsikon jonkin lehden kannessa: ”Olet sitä mitä ajattelet”. Jos siis ajattelee paljon kurjia asioita, muuttuuko itsekin niiden kaltaiseksi? Ei kai sentään. Pohdiskelen nyt, olisiko oma mieleni parempi, jos keskityn vain hyviin ja mukaviin asioihin niin ajatuksissani kuin kirjoittamisessanikin. Tuntuu aika helpolta toimintamallilta näin kirjoitettuna. Varmaan se olisikin ihanteellista, mutta toisaalta: ystävän vinkin mukaan paremmin siitä pääsee eroon, kun käsittelee asiaa jotenkin. Eivät ole helppoja nämäkään asiat; eikä yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua varmaankaan ole. Jos pohdintani herättivät ajatuksia, laittakaa toki kommenttia tulemaan 👍

Tammikuussa 2018 Paaterin polun ladun varressa oli vihreää kasvillisuuttakin 🌿

Miksi tätä kaikkea oikein mietin? Mietin myös sitä, onko tämä esille ottamani asia nyt tässä edes palstatilan väärti. Ihminen on lopulta aika monimutkainen olento, ja mietin sitäkin, miksi oikein ”roikun” palstalla, missä ilkeilyä esiintyy. Kyse voi olla tottumuksestakin. Pitäisi huomioida paremmin myös se, että vuosien saatossa porukka ja viestintäkulttuuri someryhmissä muuttuu. Oikeastaan kaikki muuttuu ajassa, etenkin sähköinen viestintä. Keskustelun sävy ja sisällöt eivät muutu aina hyvään suuntaan. Vaakakupeissa on kuitenkin edelleen plussia ja miinuksia. Se on ollut ilo, että on voinut tutustua kasvokkainkin joihinkin nettituttuihin, saanut heiltä virikkeitä ja vastavuoroista tukea vastoinkäymisissä ilman tarpeetonta dramatisointia tai säälittelyä. Harva varmaankaan haluaa kuulla esim. dramaattisia ennusteita sairaudestaan. Jokainen meistä kuolee joskus, mutta ainakaan itse en halua tietää, milloin se tapahtuu, mikä netin keskustelupalstan "asiantuntijan" mielestä olisi jo piakkoin 😨

Sattui sopivasti kohdalle fb:ssä 9 vuotta sitten jakamani mietelmä: "Keskustelutaitoon ei kuulu vain oikeiden asioiden sanominen oikeassa paikassa, vaan myös väärien asioiden sanomatta jättäminen houkuttelevalla hetkellä." (Dorothy Nevill.) Vaikeneminen on kultaa ainakin toisinaan – siinäpä lisää oppimista. Ei siis tästä aihepiiristä nyt enempää. 

Peltonäkymää Paaterin ladun varressa 8.1.2022

Viestintäkulttuurista siirryn vielä ruumiin/kehon kulttuuriin, ja välikevennyksenä ote Eino Leinon runosta ”Sydämeni talvi”:

Talvella murheita muisteta ei,

talvella paljon on lunta,

muistoja kauniita katsellaan,

riemuja vanhoja riemuitaan,

nähdähän kesästä unta. 

FB antaa hiihtomuistoja kuluneilta vuosilta. Metsälatuja olin muinakin vuosina tähän aikaan hiihdellyt, jäälle en ollut vielä vuoden vaihteessa uskaltautunut. Olen käynyt nytkin hiihtelemässä Mehtimäen kaupunkilatua ja Vuonislahdessa Paaterin polun metsälatua. Laitoin ihan muistiin, että talven ensimmäinen hiihtolenkki kaupungissa oli tänä vuonna 28.12 ja maalla 1.1. Koetan tehdä hiihdosta tavoitteellisempaa esim. siten, että pyrin hiihtämään sään salliessa Mehtimäen ladun vähintään kaksi kertaa viikossa ja Vuonislahdessa kerran viikonlopussa. Pieni lumisade tai alle -15 pakkanen ei haittaa hiihtämistä. Kovemmilla pakkasilla tai lumipyryssä jätän hiihdon väliin ja käyn vain pienellä kävelylenkillä. 

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun latu on suora edessään (Leinoa mukaillen) 💗

Nyt jouluruokia on nautittu jo riittävästi, olin fb:n antamissa vuodenvaihteen muistoissa kirjoittanut ja todennut, että  on aika palata keitto-, ruisleipä- ja kaurapuurolinjalle. Härkäviikot ja arki alkoivat. Samalta tuntuu tänäkin vuonna. En tiedä, lienenkö ollut edellisessä elämässäni suurperheen emäntä, koska en osaa varata ruokia vain vähän. Kaikkea jäi tänäkin vuonna jäljelle varsin paljon, onneksi pakastin on vetänyt suurimman osan ylijäämästä. Kun nyt muistaisi, ettei muutamaan aikaan hakisi kaupasta muuta kuin kahvimaitoa ja tuoretuotteita. Sienisalaatin, muussin ja kerman lopusta tein keittoa ja muitakin jouluruokien rippeitä pystyttiin tuunaamaan jotenkin. Ruokahävikkihän on meillä vähintäänkin ruma sana! Seuraavaksi jouluksi voisi säästää ostoslistan tai jonkin muun muistilapun tältä joululta, niin ehkä tiedostaisi ja muistaisi vähentää ruokamäärää reilusti. Vanhan tavan vuoksi "väkisin" syömistä ei pitäisi harrastaa, kuten kohdallani lienee yhä. Tänä jouluna lyhyt joulunaika (pidennetty viikonloppu) saattoi myös vaikuttaa siihen, että ruokaa jäi. Ensi vuonna on sama tilanne, eli joulu sattuu viikonloppuun.   

Keitot maistuvat härkäviikoilla, tässä on hyvää kanakeittoa rippeistä 😋

Mielestäni kiva tekstimuisto oli joulukuun lopulla v. 2010: ”Sulin suloiseen onnentunteeseen tajutessani, että tulevalla viikolla ei ole muuta sovittua/aikataulutettua/ns. pakollista kuin pyörän haku huollosta. Ja senkin voi halutessaan jättää vaikka seuraavaan viikkoon…”. Nytkään ei ole muita suunnitelmia alkaville viikoille kuin parit kahvitreffit kaupungilla ystävien kanssa, kirjasto- ja hammaslääkärikäynti. Tämä tuntuu hyvältä. Nyt on selvästi jonkinlaisen pysähtymisen paikka.

Tietokone ja tekstiviesti ilmoittivat, että sekä Kari Hotakaisen Tarina että Anni Kytömäen Margarita olivat saapuneet yhtä aikaa noudettaviksi kirjastosta. Taitaakin tulla pientä lukuruuhkaa, kun sain juuri luettua joululahjakirjani Lotta-Sofia Saahkon Kahvia ja karjalanpiirakoita. Joulun alla löysin aktikvariaatista kauan kaipaamani kirjan: suuren 620-sivuisen kuvateoksen Kantelettaresta (kuva seuraavana). 

Antikvariaattilöytöni Suur-Kanteletar nro 706. Näköispainos teoksesta Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä, 1 - 3, v. 1840 - 1841

Yritän miettiä nykyisin entistä tarkemmin mitä ostan, ja tuonkin kirjan hankintaa mietin pitkään. Ko. kirjaan palaan vielä varmaan useammankin kerran blogissani, joten hyvä lisä se on siinäkin mielessä pienessä käsikirjastossani.  Kantelettaren tekstejä on jo v. 1840 alkaen kirjoitettu, ja tässä teoksessa tekstiä on painettu mm. fraktuuralla, joten sen lukeminen vaatii kyllä harjoitusta. Ote runosta 223 Jouvuin puulle pyörivälle emt. sivulta 326:

”Voi minä polonen lapsi,

Polosella Pohjan maalla!

Jo minä johonki jouvuin,

Jouvuin puulle pyörivälle,

Varvalle vapisevalle,

Sain lehelle liekkuvalle.

Kunne puuhut pyörähtävi,

Sinne pyörrähän jälestä;

Kunne varpa vaapahtavi,

Sinne vaapahan jälestä;

Kunne lehti liekahtavi,

Sinne liekahan jälestä. - -”

Sininen hetki Mehtimäen hiihtoladulla

Koronan myötä tuntuukin kuin olisi joutunut puulle pyörivälle, tulevasta ei tiedä, on vain liikahdeltava taudin määräämään tahtiin. Harrastukset jäivät jälleen koronatauolle. Esimerkiksi jumpat, jooga- ja laulutunnit on siirretty koronan vuoksi eteenpäin. Muitakin ei niin välttämättömiä menoja olen siirtänyt eteenpäin. Katsotaan helmikuussa uudelleen, mikä silloin on tilanne. Kolmesti rokotettunakaan ei uskalla liikkua nyt paikoissa, joissa on enemmän ihmisiä, ovathan koronatartunnat jälleen kiihtymisvaiheessa. Rokotukset kuitenkin etenevät, ja rokotevastaisten kirjoittelut ovat (ainakin havaintojen mukaan) onneksi vähentyneet. Koetan ajatella hiljaisen elämän myönteisiä puolia: nyt on aikaa lukea kansanrunouttakin 👍

Tytönniityntien risteyksessä Paaterin polun hiihtoladulla

Ruumiinkulttuuriin liittynee tämäkin: ton-ton -ruokavalioista huolimatta paino pyrkii näköjään nousemaan. Suklaa, kahvileipä ja juustot maistuvat… Liikunta auttaa jonkin verran painonhallinnassa tai ainakin nostaa mielialaa. Vaaka näytti pari kiloa plussaa viimeisen kuukauden ajalta. Tällaisissa kohdissa lienee syytä miettiä, onko jotain jatkuvampaa muutosta ruokatottumuksiin tullut, vai kerääntyykö nestettä. Välipalakeksejä olen alkanut syödä säännöllisesti, ja jos niitä syö kaksikin päivässä, se tekee n. 300 kaloria. Ei paljon tilapäisenä muutoksena, mutta jatkuvana kyllä, jos se tulee kulutettujen kalorien lisäksi. Moni aktiivinen kaverini harrastaa kotijumppaa tai -joogaa, itse en saa sitä aikaiseksi 😚 

Ulkoliikunta on enemmän minun juttuni. Hiihdon jälkeen on yleensä hyvä olo, kanssaliikkujat hyväntuulisia ja luminen maisema kaunis niin maaseutu- kuin kaupunkiladullakin. Tervehdyksiä ja hyvän uudenvuoden toivotuksia kuulee toisinaan useammilla kielilläkin, ja se tuntuu hyvältä. Kaupunkilatu oli osin ihan mustalla mullalla, mikä on kai merkki siitä, että ihmiset hiihtävät paljon. Hitaampaa etenemistä ei mielestäni tarvitse hävetä, näillä lähiladuilla on monen ikäisiä ja -kuntoisia hiihtäjiä, myös lapsiperheitä ja ikäihmisiä. On tosi hyvä, kun eri ikäiset hiihtävät ja liikkuvat ulkona – näin saa terveellistä ja ilmaista kehon ja mielen huoltoa.

Pois joulun ajan tuhdit antimet ja tilalle omena, välipalapatukka ja vesipullo. Näinkin tarkkaa säätöä on ollut näköjään tammikuussa 2017 😄

Etenemistä hidastaessaan näkee ikään kuin uusia maisemia ja entisiäkin uudella tavalla. Voi pysähtyä katsomaan jotakin luonnon yksityiskohtaa ajatellen, että luontomme on kaikkina vuodenaikoina kaunis. Yritän muistaa, etten enää mittaisi suorituskertojen tai askelten määrää tai edes liikuntasessioihin käytettyä aikaa. Eräs laillani hitaammin hiihtänyt totesikin, että meillä ei ole rinnassa lappuja, joten miksi kiirehtiä. Pitäisi ymmärtää, että sellaisen aika on kohdallani ohi; joskin ranteessa mukana kulkevaa aktiivisuusranneketta tuleekin vilkuiltua. Sykkeiden seurailusta voi olla toki konkreettistakin hyötyä. Matalat paineet voivat huipata ja nouseva syke rivakammin liikkuessa jarruttaa, kun päivittäisessä käytössä on beetasalpaaja.

Tammikuussa voi ihailla kävely- ja hiihtolenkeillään taivaan pastellissävyjä, pinkkiä, turkoosia, indigoa, oranssiakin.

Liikunnan nautinnoistakin on puhuttu joidenkin tuttujen kanssa. Itse en koe tuntevani siitä sen kummempaa nautintoa, parasta on piristyminen ja muutenkin mielialan koheneminen. Ulkoliikunnassa antoisaa on luonnon katselu ja raikkaan ilman hengittely. Samalla kokee kuin huomaamatta hoitavansa kuntoaan. Kohdallani hiihtoon ja sauvakävelyyn motivoikin lähinnä terveellisyys, lihaskunto kohenee ja pumppu tykkää. Siinä sivussa voi kuunnella kiinnostavia podcasteja. Olen kuunnellut ohjelmia mm. eri kulttuurihenkilöistä, viime aikoina Aale Tynnistä, Heli Laaksosesta ja Eeva-Liisa Mannerista. Jälkimmäisen kuolemasta tuli viime vuonna kuluneeksi 100 v. Historia-aiheiset podcastit ovat myös kiinnostavia. Pukki toi lahjaksi kahdetkin uudet kuulokkeet, liekö kuullut, että ovat jokapäiväinen välttämättömyys liikunnan ohessa ja etenkin liikkeelle lähdössä. Maalla käytössäni on hyvät karvapohjasukset; ne ovat oivalliset tällaiselle saamattomalle voitelijalle. Kun on kaksipaikkainen asuja, pitää molemmissa paikoissa olla sukset. Kaupungissa on tavalliset sukset ja eron todellakin huomaa. Karvapohjilla hiihto sujuu luistavammin.

Tammikuinen näkymä Itikanhiekalla

Lopuksi eräs kevättä odottavan ja valon lisääntymisestä iloitsevan mieliruno:

"JÄÄN ALLA

Jääriite on langennut vesiin.

Meri on kuin silkki raitainen,

kalat pienet liikkuvat alla sen.

Ne liikkuvat vilkkain evin

ja pyrstöin värisevin.

Ja ne katsovat pienin, pystyin päin,

miten aurinko kylmästi kimmeltäin,

lumivaunuilla ajaa esiin.

Oi suveen on paljon aikaa.

Lumi tulee ensin ja pakkanen

ja pimeät päivät myötä sen

ja viimat tuiskusäiden

ja ankara paino jäiden.

Ja ne lähtevät kaikki, kun aika on,

suvipilliä soittaa vallaton

ja rannat naurua raikaa.

Jään alla jo nauraa salaa,

sata iloista pientä kalaa."

(Aale Tynni 1946.)

 Hyviä härkäviikkoja 🐂💓⛄ 

ja käyttäkäähän ääntä aluevaaleissa 👍