Vapaaehtoistyötä ja vertaistukihenkilötoimintaa

Lokakuiset auringonsäteet voivat olla yllättävänkin kirkkaat 🌞 

VERTAISTUKIHENKILÖIDEN VIIKONLOPPU 26–27.9.26 TAMPEREELLA INSPIROI

Tällä kertaa keskeisimpänä mielessäni on ollut vertaistukihenkilötoiminta ja muukin vapaaehtoisuus, osallistuminen. Syyskuussa oli hyvä ja innostava nk. vertsuviikonloppu Tampereella. Käytin tässä tekstissäni lähteenä ja inspiraationa sekä sen että muiden vuositapaamisten + kurssien ja nettiluentojen muistiinpanojani sekä Sydänliiton nettisivuja. Lopuksi luopumisesta ja mietteitä "hiljentämisestä", mikä tässä iässä lienee jo sekin ajankohtaista. Kuvia on runsaat parikymmentä, joista pääosa kuluneen kesän aktiviteeteista, osallistumisesta. Kuvien yhteydessä on kuviin liittyviä tekstejä. 

Sydänsairaalan sisäänkäynti aamukävelylläni kuvattuna 27.9

Vertaistukihenkilökokemuksista kirjoitin jo mm. marraskuussa -25 blogiini, mutta aihepiiri ansaitsee mielestäni uusiakin nostoja. Kirjoitin vertaistukitehtävistä syksyllä -22 muistivihkooni, että siihen liittyy mm. luottamuksellisuus, yhdenvertaisuus, kohtaaminen, kuunteleminen, kysyminen, kokemusten jakaminen - - Lisääkin on mielessä kypsynyt matkan varrella: Vuosittain saamme uutta tietoa ja päivitämme opittua / Saamme uusia ihmisiä elämään / Voi vielä kokeilla uuttakin / Tavoitteita on eläkkeelläkin / Voi olla osallisena / Tavallisen ihmisen tiedoin ja taidoin ja koettua hyödyntäen! Vapaaehtoistyö hyödyttää paitsi tekijää itseään merkityksellisyyden kokemuksena, se hyödyttää myös yhteiskuntaa – ja uskon että niin on erityisesti tässä ajassa.

Kuvasin Minna Canthin patsaan junalle mennessäni 27.9.26 Tampereella

Sydänvertaistukihenkilöiden viikonloppumme Tampereella oli tänäkin syksynä asiapitoinen, hyvin kokemuksia ja opittua jakava ja tietysti iso ilo oli tavata jo osin tutuksi tulleita ja tutustua uusiinkin ihmisiin (osallistujia oli ympäri Suomen). Marja Pirttivaaran kirjassa "Sukupolvien jäljet" (2025) oli tähänkin yhteyteen sopiva sitaatti: "Olen iloinen, kun tapaan jonkun, joka jakaa uteliaisuuteni ja innostukseni" (Esko Valtaoja).  Näissä tapaamisissa käy useinkin niin 👍

Kulttuuriakin sain mahtumaan noihin päiviin 26–27.9; junaa odotellessa pääsin käymään Sara Hildenin museossa

Välillä mietimme, onko sairaalavertaiskäyntiemme myötä tullut uusia osallistujia sydänyhteisön jäsenjärjestöihin (esim. Karpatioihin, sepelvaltimotautiryhmiin, sydänyhdistyksiin jne.). Omasta kokemuksestani vastaisin, että välttämättä ei, vaikka toki sitä toivomme. Käyntimme esim. sairaalassa on vain kerran kuussa, ja niin ollen on lähinnä sattumaa, sattuuko juuri sillä hetkellä olemaan ko. keskustelua tai järjestöihin osallistumista toivovia potilaita. Tätäkin toimintaa kehitetään täällä yhdessä paikallisen Sydänpiirin kanssa, ja ehkäpä löydämme joskus ratkaisuja, johon seuraavalla otsikolla viittaan.

Kuva vertaistukihenkilöiden peruskoulutuksesta Jyväskylässä syksyllä -22

VERTAISTUKEA TARVITSEVIEN PAREMPI TAVOITTAMINEN ON TÄRKEÄÄ!

Joku ihanan aktiivinen hoitaja otti pari vuotta sitten puheeksi, että voisiko joku harjoittelija tai hoitotyön opinnäytetyöntekijä ottaa tämän toiminnan tiedottamiseen liittyvän selvittämisen tehtäväkseen. Ilmoitustaulu sydänosastolla toki on, mutta saavuttaako ko. kanava vertaistukea kaipaavat. Em. sairaanhoitaja ideoikin jo mm. sitä, voisiko jossain tv-ruudun kaltaisessa monitorissa pyöriä tiedotteita esim. Karpatioista. Olen ymmärtänyt, että uusien potilaiden saavuttaminen toimii varsin hyvin suuremmissa kaupungeissa kuten Kuopiossa, Tampereella ja/tai Helsingissä. Tässäkin voitaisiin mielestäni toteuttaa nk. esikuvaoppimista (benchmarking) hyviksi koettuja ideoita jakaen. Hyvistä toimintamalleista oppiminen ja parhaiden menetelmien soveltaminen omaankin toimintaan hyödyttäisi uskoakseni laajemminkin - melkeinpä missä vain toiminnassa. 

Vertsuillanvieton 27.9 keskustelujen yhteydessä oli mahd. maalata kiviä ja tehdä värityskirjan tehtäviä. Olin alkuun hieman vastahakoinen niihin (enhän ole kokenut askartelua omakseni), mutta tosi hauskaa ja rentouttavaa se olikin (kuva maalaamastani kivestä) 🐞

Esimerkiksi yhteistyö eri sydänjärjestöjen kanssa - vaikkapa Tampereen Sydänsairaalan puitteissa -  tuntuisi kiinnostavalta. Mielestäni harjoittelijan tai ont:n tekijän työnä tämä voisi onnistua hyvinkin, hoitohenkilökunnalla ei ole tähän välttämättä aikaa perustyössään. Tein amk:ssa töitä v. 2001–2018 mm. oppareiden (opinnäytetöiden) parissa, ja toki käytännöt ajassa muuttuvat, mutta uskon, etteivät kuitenkaan täysin. Tuon tyyppisiä oppareita tehtiin silloinkin esim. sairaanhoitaja- ja medianalan opiskelijan parityönä.

KÄYTÄNNÖN VERTAISTOIMINTAA

Aloin pohtia tätä aihepiiriä mm. vuositapaamisissa esiinnousseiden kysymysten kautta:

Mitä vertaistukihenkilönä toimiminen käytännössä tarkoittaa? Mistä olet saanut tukea ja voimaa? Missä olisit tarvinnut tukea? Mikä on parasta vapaaehtoisena toimimisessa?

Poimin luonnonkukkia vielä 12.10 

Muun muassa sydan.fi kirjoittaa, että tärkeintä on antaa tuettavalle aikaa ja tilaa tulla kuulluksi. Kun tukijalla on takanaan samanlainen kokemus (esimerkiksi vakava sairaus tai läheisen rooli), hän pystyy ymmärtämään tuettavan tunteita ilman selityksiä. Tukija voi kertoa, miten hän itse selvisi tilanteesta, mikä häntä auttoi ja miten hän oppi elämään uuden arjen ja sairautensa kanssa. Tämä luo tuettavalle parhaimmillaan toivoa ja näkökulmia tulevaisuuteen. (sydan.fi.)

Olin kirjoittanut 13.10.18 sydänvalvonnassa 10 vrk ollessani faceen lempiaforismini: "Pessimisti sanoo, etteivät asiat voisi enää pahemmin olla. Optimisti vastaa, että kyllä voisivat." Positiivista ajattelua  tuokin, jonka olisin halunnut jakaa vertaistukihenkilön kanssa. 

Pääsimme seuraamaan 7.6. Kermankosken kesäteatteriin musiikkinäytelmää "Aikuinen nainen". Kun syksyllä -25 tuli tieto tästä näytelmästä, päätin jo silloin, että tuonne täytyy päästä! Tilaisuus tähän tarjoutui TSL Joensuun seudun opintojärjestö ry:n järjestämänä ryhmämatkana - suuret kiitokset hyvin järjestetystä kulttuuriretkestä. Kuvassa Paula Koivuniemen roolin upeanvaikuttavasti tulkinneen Saija Tuupasen helmat heilahtivat kuten perhosen siivet; Paulan kestosuosikki "Perhonen" oli odotetusti mukana esityksessä!

Joskus voi (kulloinenkin tilanne huomioiden) olla tarpeen esim. omien hyödylliseksi kokemiensa arjen vinkkien jakaminen. 

Melko useinkin ne koskevat esim. liikuntaa (uskallanko enää liikkua?) tai terveelliseksi koettua ruokavaliota. Ruokavaliossa pohjana on yleisesti hyväksi koettu lautasmalli ja liikunnassa sen hyödyllisyys useimmille (toki omaa oloa ja jaksamista kuunnellen). Tärkeää on kuitenkin huomata, ettei vertaistukihenkilö ole alan ammattilainen eikä anna ohjeita, jotka kuuluvat ammattilaisille. Toisaalta vertaistukihenkilö ei ole kokemusasiantuntijakaan, heille on omat toimintafooruminsa kokemustensa jakajana (esim. luennoitsijoina tai kirjoittajana) eri yhteyksissä. Luonnollisesti paljon yhteistä on. 

Outokummun retken 16.7 (TSL) yhteydessä oli mm. Ristin kesäteatteri: Finlanders-musikaali -näytelmän oli käsikirjoittanut Merita Seppälä, ohjauksesta vastasi Heidi Mutanen ja laulujen ohjaus oli Anne Härkösen 🌹🌹🌹

Vertaistukihenkilön peruskoulutuksessa jo painotettiin vaitiolovelvollisuutta ja luottamusta: Kaikki tukisuhteessa käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia. Ensimmäisellä kurssilla otettiin myös esille, että oman prosessin tulee olla tasapainossa, eli vertaistukihenkilönä voi toimia vasta silloin, kun on saanut jo riittävästi etäisyyttä omaan kriisiinsä tai elämänmuutokseensa ja oma tilanne on vakiintunut. Vuorovaikutus on parhaimmillaan molemmin puolin voimaannuttavaa; aikaansa toiselle antaessaan saa myös itse. Olen joskus kuullut hyväntahtoisen palautteen: olette kyllä ihania, kun teette tätä pyyteetöntä työtä. Olen silloin miettinyt ja toisinaan vastannutkin, että ei tämä ole välttämättä pyyteetöntä, vaan enemmänkin vuorovaikutusta, tästä saa itsekin paljon. 

Tutustuimme 16.7 myös Outokummun kaivoksen kultalaan, jauhimoon ja rinnerikastamoon.

Kannustan osallistumaan, ken kokee, että hänellä on innostusta ja tilaa elämässään vapaaehtoistyöhön! 

Jotkut kommentoivat, että esim. lapsenlapset ja/tai ikääntyneiden vanhempien tai muiden sukulaisten asioiden hoito ottaa hänen aikansa, ja ei ole niin ollen aikaa eikä energiaa muuhun. Kaikilla ei kuitenkaan ole sama elämäntilanne, ja silloin voisi olla oikea hetki vapaaehtoistyölle. Oma jaksaminen ja voimavarat on luonnollisesti tärkeää tässäkin huomioida. Kävin hiljattain vapaaehtoistyön messuilla Joensuun seurakuntakeskuksella, ja mm. siellä saimme huomata, että todella monenlaista vapaaehtoistyötä on täälläkin tarjolla, muuallakin kuin potilasjärjestöissä, jos sitä ei koe omakseen. Mieleeni jäi, että vapaaehtoistyötä on ainakin SPR:ssä, Mieli ry:n eri tehtävissä, eläinsuojelussa, ympäristönsuojelussa (vaikka roskien keräilyä), voi olla tukihenkilönä vanhukselle, nuorelle, tai maahanmuuttajalle jne. Netistä löytyy runsaastikin lisätietoa.

Istuskelen aitan rappusilla Komperon ulkoilmamuseolla 16.7 (kuva: Tiina Ahosola) 

MISTÄ VAPAAEHTOINEN ITSE SAA TUKEA?

Vertaistukijoille järjestetään usein taustaorganisaation (esim. potilasjärjestön) kautta työnohjausta ja tarvittaessa purkukeskustelujakin. Jos toimii esim. sairaalavertaistukihenkilönä, siinä on luontevaa toimia parin kanssa, ja kohdallani olen kokenut hyödylliseksi myös ns. purkukeskustelut parin kanssa. Järjestöt tarjoavat lisä- ja jatkokoulutusta esimerkiksi rajojen asettamisesta, haastavien tilanteiden kohtaamisesta ja oman jaksamisen tukemisesta. Piirijärjestöt järjestävät yleensä omille vertaistukihenkilöilleen esim. kerran vuodessa virkistys- ja koulutuspäivän tai päiviä. Niissä on mahdollisuus tavata myös muita oman paikkakunnan vertaistukihenkilöitä. Vertaistukihenkilöiden viikonlopussa Tampereella kannustettiin omien voimavarojen tunnistamiseen ja huolehtimaan omasta henkisestä ”happinaamaristaan”.

Näkymää aitan yläparvelta Komperossa 16.7.

Kohdallani kesti kyllä turhankin pitkään, ennen kuin ymmärsin, ettei iän ja sydänsairauden vuoksi fyysistä vahvuutta edellyttävät talkoohommat (esim. nopeatahtiset ja kantelua vaativat keittiötyöt ymv.) ole välttämättä (ainakaan enää?) minun juttuni.  Koska olen jo tämän ikäinen, voin toisaalta kokemuksestani tunnustaa, että lieneeköhän lopulta ollut noin koskaan 😉

Havainnollinen esimerkki kertoo enemmän kuin pitkä selostus; siispä muisto: Joskus nuorempana, viime vuosituhannen puolella, enolaisen lomakodin emäntä (olisiko ollut Ella tai Anja) pyysi minua kesätalkoolaiseksi lomakodille. Kun sanoin, että kunpa olen niin epäkäytännöllinen ja varsinkin teknisemmissä toimissa täystumpelo, minusta ei taida tuohon tehtävään olla. Emäntä sanoi, että senkun vain käyskelet pitkässä hameessa tai vaikka feresissä lomakodin vieraiden parissa, ja juttelet juttukaveria kaipaavien kanssa. Osa heistä oli tullut sinne yksin ja voi kaivata seuraa. Oi ne viisaat ja herkkävaistoiset naiset 💗 Olisikohan se ollut eräänlaista vertaistukihenkilötyötä tuokin?

Pääsimme käymään 16.7 Komperon kotiseutumuseossa ja vanhassa ruismyllyssä toimivassa Siikakosken Myllykahvilassa Liperissä. Kiitos TSL Joensuun seudun opintojärjestö ry:lle joustavuudesta sisällyttää nämä ihanat kohteet kesäretkeemme 🌹

Uskon, että jokainen on vapaaehtoistehtävissäkin parhaimmillaan silloin, kun hän saa tehdä sitä, minkä osaa ja minkä kokee omimmakseen tai jopa mistä eniten tykkää. Ainahan tämä ei täydellisesti onnistu, mutta sitä kohti kannattaa pyrkiä 👍Minua virkistää ja ilahduttaa paljonkin seuraavanlaiset suorat kommentit, joista esimerkki erään vertaistukihenkilön sanomana: Kiva että osa teistä on niin innostunut hallitustyöskentelystä - minua ei voisi vähempää kiinnostaa! Minua kiinnostaa enemmän vertaisryhmän vetäminen. Hienoa, hän oli löytänyt paikkansa! 

Voiko vapaaehtoinen uupua taakkansa alle? 

Havaintojen mukaan ikävä kyllä voi, jos hän ei pysty sanomaan ”EI”, hän on tunnollinen ja häntä pyydetään koko ajan uusiin ja uusiin tehtäviin. Vastuuta on kyllä mielestäni tällöin myös pyytäjillä. Itse "entisenä kilttinä tyttönä" voin sanoa, ettei kaikille se ein sanominen ole niinkään helppoa kuin sivusta katsoen luulisi. Harmillisinta on, jos hyvä ja pidetty vapaaehtoistyöntekijä lyö väsyessään rukkaset tiskiin ja sanoo, että mulle riitti 😵 Toiminta eri kuvioissa voi tuntua hyvinkin tärkeältä, mutta jos johonkin niistä liittyy stressiä ja/tai turhautumista, niin olisi aika putsata kalenteria siltä osin. Itse en ole tätä oikein osannut, nyt alan vähitellen oppia. 

Mekaanisen Musiikin Museo Varkaudessa oli huippuvalinta vierailukohteeksemme sydänkavereiden (Savon ja P-K:n Karpaloiden) kesäretkellä 13.6.26. Museon opas taustoitti, että jo ammoisista ajoista ihmisillä on ollut tarve kuunnella musiikkia myös tallennettuna. Täältä esimerkkejä siitä löytyi runsaasti. Suosittelen vierailukohteeksi! Kiitos Claudialle ja kaikille kuopiolaisille erinomaisista järjestelyistä 🌸

Mistä sitten saa voimaa? 

Joku saa voimaa toimintaansa kulttuurista tai luonnosta, joku toinen jostain muusta. Tässäkin olemme yksilöitä ja omia persooniamme, kaikki eivät ole eikä tarvitse olla samoista asioista innostuvia. Olen pohtinut, että monissa nk. ihmissuhdeammateissakin työtä tehdään omalla persoonalla, ja uskon että niin on pitkälle vertaistukihenkilötoiminnassakin. Ajattelen myös, että kaiken saadun elämänkokemuksen, hankitun koulutuksen ja eri harrastusten kautta saatu tietotaito on eduksi tässäkin. Esim. vertaistukikeskustelut liikkuvat välillä aivan muissa aihepiireissä kuin sairauteen keskittyen. Jotakuta voi pelottaa tai jännittää esim. tulossa oleva leikkaus tmv., ja silloin hän ehkä haluaa puhua jostakin ihan muusta kuin sairaudesta tai tulossa olevasta.

Pääsimme Kermankosken retken yhteydessä 7.6. tutustumaan upeaan Heinäveden kirkkoon, Suomen toiseksi vanhimpaan puukirkkoon.

TARPEELLISTA OLISI PYSÄHTYÄ AIKA-AJOITTAIN MIETTIMÄÄN OMAA ROOLIAKIN VERTAISTUKIJANA

Parasta vapaaehtoisena ja vertaistukihenkilönä toimimisessa on usein juuri se aiemmin mainittu merkityksellisyyden tunne. Kursseilla ja nettiluennoilla on otettu esille, että joskus rankatkin omat kokemukset muuttuvat voimavaraksi: esimerkiksi oma vakava sairaus saa kuin uuden tarkoituksen, kun niiden avulla voi auttaa samassa tilanteessa olevaa. Itselleni diagnoosivaiheessa sydänvalvonnassa olisi ollut erittäin tärkeää, jos joku saman kokenut vertaistukihenkilö olisi jakanut kokemuksensa ja rohkaissut: kyllä tästä selvitään, et ole yksin, minäkin selviydyin. Ajattelin tuossa yllättävässä tilanteessa siellä sydänvalvonnan letkuissa ollessani, että tästä tuskin hengissä selviydyn. Silloin myös ajattelin, että jos tästä elolle selviän, sairaalavertaistukihenkilönä toimiminen voisi olla minun juttuni.  

Sain lääkäreiltä ja hoitajilta oikein hyvää hoitoa, mutta kaipasin myös saman kokeneen rohkaisua. Itselleni olisi ollut tärkeää myös tähdentää heti sairastumisen alussa, että älä googlaa vanhoja lähteitä, vaan luota tuoreisiin ja luotettaviin lähteisiin. Luotettavia lähteitä kohdallani on ollut mm. Sydänliiton ja Terveyskylän nettisivut. Lääketiede on kehittynyt ja kehittyy koko ajan, ja vanhoissa lähteissä esim. elinajanodote voi olla yllättävän lyhyt ja herättää pelkojakin.

Heinäkuun 4. oli Jarkon ja Sonjan häät Kontiolahdella, kuvassa on aurinkoisessa säässä kuvaamani kirkko, jonne kokoonnuimme vihkiäistilaisuuteen klo 14.

Toisten kokemusten kuuleminen auttaa usein laittamaan omatkin huolet uuteen perspektiiviin. Toiminnassa tarvitaan läsnä olevaa kuuntelemista, hyväksyntää, arvostusta ja empatiakykyä. Vertaistukihenkilöiden viikonlopussa 26–27.9.26 kuulimme kouluttajalta mm. nämä tärkeät sanat: kuuntele ymmärtääksesi, älä vain vastataksesi. Itselläni on ollut taipumusta tehdä eri keskusteluissa välikysymyksiä, nykyään ymmärtänen jo paremmin, että ne eivät ole tarpeen, ellei keskustelu aivan tykkänään tyrehdy. Läsnäoleva kuunteleminen on tärkeintä. 

Saimme osallistua 4.7 veljenpoikani Jarkon ja hänen puolisonsa Sonjan kauniiseen vihkitilaisuuteen Kontiolahden kirkossa ja hääjuhlaan Kontiolahden kotiseutukeskuksessa. Lämminhenkinen ja tunteikas juhla, kiitos kaikille osallisille 💖

Lopuksi vielä pari sanaa siitä niin tärkeästä  - eli rajoista. 

Tärkeää on pitää huolta myös omasta jaksamisesta ja rajoista ja vähentää tarvittaessa muuta. Rajojen asettamisesta (myös vastuuseen ja haastaviin tilanteisiin liittyen) on uskoakseni hyötyä muussakin elämässä kuin ainoastaan vapaaehtoistyössä. Jossakin koulutustilaisuudessa (jossa olin kai vanhin) muistan sanoneeni, että toivottavasti te nuoremmat ette odota yhtä pitkään kuin itse odotin hetkeä, kun osasin ja ”uskalsin” sanoa paljon rohkeammin ja jämäkämmin ”EI” tai ”EI NYT”. Noita sanoja voi tarvita muulloinkin kuin liioista tehtävistä kieltäytymisessä. Teoriassahan noiden sanojen sanominen on ollut minullekin helppoa, mutta käytännössä vaikeaa...

Ihana täytekakku 5.7 Herranniemessä 😋 

Vuonislahden Herranniemessä oli Siposten sukuseuran tapaaminen 5.7. Vesisadetta uhmaten 15 sukuseuralaista lähti myös Kivenpyörittäjää katsomaan Lieksan teatterin iltanäytökseen klo 19. Osallistuin klo 17 pitämällä alustuksen teatteriin teemalla ”Kivenpyörittäjän etkoilla”.

Pääsimme Kivenpyörittäjän ensi-iltaan 26.6. Kiitos Heikki-kirjailijalle upeasta yhden päivän romaanista Kivenpyörittäjän kylä, Kai Paavilaiselle käsikirjoituksesta ja ohjauksesta ja Lieksan harrastajateatterille tasokkaasta ja tunteita koskettaneesta esityksestä. Kiitokset myös Tanja Pennaselle musiikista, Riitta Laaksolle puvustuksesta ja kiitokset koko työryhmälle - unohtamatta tietenkään esityksen mahdollistanutta Kulttuuriseura Pielisen Lumon Leenaa ja Reinoa 🌹🌹🌹🌹🌹🌹

Ruoka oli todella maukasta niin hääjuhlassa 4.7 kuin Siposten sukutapaamisessa 5.7 Herranniemessäkin. Tällä kertaa en tapani mukaan kuvannut ruokia, vaan keskityin nauttimaan. Kuvasin ainoastaan herkullisen ja kauniin täytekakun 5.7 Herranniemestä (kakkukuva edellä). Tutustuin muuten 5.7 Herranniemessä "uusiin" pikkuserkkuihinkin, mummomme Anna ja Hilja ovat siskoksia - en ole tätä aiemmin tiedostanutkaan!

ROOSA NAUHA JA MUUT VASTAAVANLAISET KERÄYKSET

Jos taloudellinen tilanne sallii, eri keräyksiin voi antaa omastaan, sekin on omalla tavallaan osallistumista, kortensa kantamista yhteiseen kekoon. Osallistun silloin tällöin SPR:n keräykseen, Pieni ele -keräyksiin vaalien yhteydessä ja Roosa nauhan pyrin ostamaan vuosittain. Roosa nauha -keräys on tänä vuonna käynnissä 17.9.–1.11.2026, ja sen on suunnitellut artisti Lauri Haav. Se on tehty kierrätysmateriaalista ja niitä saa mm. S- ja K-kaupoista (kuva). Tuotto 5 €/nauha ja ranneke 9,00 € menee lyhentämättömänä syöpäsäätiön Roosa nauha -tutkimukseen. Osta sinäkin!

Roosa nauha 2026 💗

☆☆☆☆☆

ELÄMÄÄ JA ELÄMÄNNÄLKÄÄ

Kesärientoja on ollut näemmä jälleen paljon, tässä oli vain osa kuviksi tallennettuina. Syyskuun blogissani oli kuvia ja tekstiä Juuan ja Paalasmaan retkestämme ja Joensuun Museon ystävien retkestä Salmelaan Mäntyharjulle. Tosi kiinnostavaa olisi tehdä joskus kesäretki myös P. E. Svinhufvudin ja vaimonsa Ellenin Kotkaniemeen ja Pulsan asemalle, joita Luumäen suunnan retkikohteina on kehuttu kovasti. Samalla voisi tavata siellä mökkeileviä Karoa, Peteä ja Hilmaa! Kenties ja toivottavasti tämä toteutuu esim. Savon ja Karjalan Karpalo-ryhmäläisten kesätapaamisen merkeissä. Tätä jo hivenen ideoimme Tampereella viime kuussa.

Postailen face bookiin varsin avoimestikin elämästäni ja mm. osallistumisistani, ja välillä kannustuksen ja iloisen jakamisen ohessa voi havaita ärtymykseksikin tulkittavaa. Joku voi kysyä: miten sinä jaksat, eikö jo vähempikin riitä! Joku voi yksityisviestissä kommentoida henkilökohtaisemminkin, että etkö ajattele sydänsairauttasi ja ikääsi ja lepää. 

Tavallaan tämä kaikki on tietenkin asiaa, ja kyllä vähempikin riittäisi, enkä näistä kommenteista pahastu, jokaisella on oma näkemyksensä. Elämännälkää vain tuntuu yhä riittävän, ja olen ajatellut niinkin, että teen, osallistun ja elän näin niin kauan kuin intoa ja jaksamista riittää. Hieman kieli poskessa myös sanon, että eipähän tarvitse sitten aikanaan harmitella, että miksi en osallistunut ja elänyt silloin, kun vielä jaksoin ja pystyin. Toki elämä voi päättyä aivan yllättäenkin, ilman hiljaista hiipumista lähinnä vain vuoteessa lepäillen. Ei voi etukäteen tietää, miten täällä meistä kullekin käy!

Vuonislahden 38. muikkumarkkinoilla 19.9.2026 esiintyi Marko Tuovisen trio. Saimme kuulla kaunista suomalaista musiikkia!

Aika-ajoittain tulee näissäkin yhteyksissä mieleen ne tuntemattoman ajattelijan sanat: "Tärkeintä ei ole se, kuinka paljon elämässäsi on päiviä vaan se, kuinka paljon päivissäsi on elämää." Minna Canth sanoi v. 1884: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää". Mielestäni nämä paljonkin käytetyt sitaatit ovat erittäin viisaita sanoja ajassa kuin ajassa! 

Jokainen elää omalla tyylillään ja tekee ja toimii innostuksensa ja jaksamisensa rajoissa. Lepuutan nyt silmiäni katsellen välillä näkymää ikkunasta, jossa vilkasliikenteisellä kaupungin keskustan kadulla kulkee ihmisiä tasaisena virtana, joku verkkaan rollaattoriinsa nojaten, joku kiireisenä polkupyörällä tai sähköpotkulaudalla eteenpäin kiiruhtaen. Jokaisella on omanlaisensa elämä, omat kiireensä ja mielenkiinnon kohteensa. Tällä kirjoituksella oli tavoitteena tehdä kai omalta pieneltä osaltaan näkyväksi mahdollisuutta vapaaehtoistyöhön, osallistumiseen, vertaistukihenkilötoimintaankin👍  

Olimme ”Laulun iloa” -hoivakotikeikalla Siun Soten Villarannassa Kontioniemessä 11.8. Pääsimme Sinikan, Hannun ja Jussin kanssa laulamaan Villarantaan Karjalan Karaoke Klubin organisoimaan virkistystapahtumaan. Kuvasin tämän puhuttelevan tekstin sieltä aulan seinältä. Vapaaehtoistoimintaa on tämäkin!

Edellä kirjoittamani sai ajattelemaan lopuksi sitä lopullista rajaa eli kuolemaa. 

Kun tuttavapiiri on laaja, suruviestit saavuttavat etenkin tässä iässä jo varsin useinkin. Kuuntelen par’aikaa Antti Heikkisen kirjoittamaa Seela Sellan elämäkertaa, ja siinä hiljattain edesmennyt Seela sanoi, että kun elää kauan, saa jättää paljon jäähyväisiä. Välillä kuulee sanottavan, että edesmenneeltä jäi niin paljon kesken. Eräs hiljattain edesmennyt ystävä, joka tulee nyt mieleeni, sai elää pitkän ja sisältörikkaan elämän eläen aktiivista elämää loppuun asti. Tapasimme säännöllisesti eri aktiviteeteissa, hän oli sosiaalinen ja huumorintajuinen, porukassa jokaista yhdenvertaisesti arvostava tunnelman luoja. Hän jakoi mielellään kokemastaan, osallistui, antoi rohkaisten tilaa toisillekin. 

Kiitos yhteisistä hetkistä ja osaaottavia ajatuksia läheisille 💜 Lopuksi mielestäni tähän sopiva sitaatti ja muisto vuoden takaa: "Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä että se on ollut" (J.W. von Goethe).

Iran minulle tasavuosipäivänäni lahjoittaman Eeva Kilven runokirjan ohessa oli Iran kirjoittama puhutteleva kortti, jossa oli mm. sanat ”tämä matka on ollut täynnä elämän nälkää”… Täyttä elämää siis loppuun asti 👍

Tänä syksynä puolukkaa on ollut hyvin, nämä hilloksi survotut ja maakellariin säilötyt marjat keräsimme 12.9. Viimeisimmät ns. syöntimarjat poimin 11.10. Minulle puolukalla on muuten pientä lääkinnällistäkin vaikutusta, niin ainakin uskon 🙏

Lokakuu on hyvä syyskuukausi - nautitaan siis siitä 🍂🍁🍂

PAALASMAAN ONNETTOMUUS MUISTOISSAMME

Läpinäkymätöntä usvaa syyskuussa Pielisen rannalla 💦

TAIDETTA JA HISTORIAA

Tervehdys jälleen, kolmen kuukauden kesätauon jälkeen!

Tänä kesänä 2026 koin joidenkin taidekokemusten ja kesäretkien myötä tietyn (vaikeasti selitettävän) ajattomuuden tunteen, monellakin tapaa tunteita koskettavan. Tyhjentävästi sitä ei pysty selittämään, mutta jotain suuntia siitä voi koettaa kirjoittaa. Toisaalta esim. taiteen kokeminen on mitä suurimmassa määrin subjektiivista, yhtä ”oikeaa” selitystä tai tyhjentävää kuvausta sille ei ole. Pääsimme käymään Taidekeskus Salmelassa Joensuun Museon ystävien ryhmämatkalla 2.8, siitä ohessa muutama kuva. Salmelan esitteessä sanotaan, että taide käsittelee yhä rohkeammin globaaleja teemoja, kuten ilmastonmuutosta, ihmisoikeuksia ja yhteiskunnallisia jännitteitä. Ne herättävät tunteita, kutsuvat vuoropuheluun ja myös haastavat katsojaa. Jälleen tuli mieleen, että taide ja kulttuuri on yhteistä, se kuuluu kaikille.

Jan Nevan (s. 1974) "Kesäyö" oli tällä kertaa (2.8) suosikkini. Aistin tässä luonnonmystiikkaa, ukkospilvien joukossa valon kajoa, toivoa on aina...

RASKAAT MUISTOT

Kun on pitkän elämänsä varrella kokenut suruja ja vastoinkäymisiä (tosin tämä on varsin ylimalkainen määrittely), jotenkin tuota aikanaan käsittelemättä jäänyttä vielä näin pitkien aikojenkin jälkeen käsittelee, ja käsittelee tuntemuksiaan myös toisten kokeman kautta. Ehkä koetun käsittely heti kokemusten jälkeen olisi järkevämpää (?), mutta aina siihen ei ole voimavaroja. Moni sanoittaa kokemaansa laillani melko samoin: voimat ovat menneet kulloiseenkin arkeen, selviytymiseen, ja joskus jo uusista kolhuista eteen päin pääsemiseen. 

Jotkut ovat sitä mieltä, että olisi parempi vain pyrkiä unohtamaan, haudata menneet niitä sen enempää miettimättä. En lopulta edes tiedä, kumpi sitten on parempi, pyrkiä unohtamaan vai käsitellä kokemaansa. On huomattava kuitenkin, että käyväthän jotkut terapiassakin, jotkut useitakin kertoja. Nyt iäkkäänä saa sentään onnekseen elää tasaista ja rauhallista elämää, hyvää siltikin, vaikka krempat iän myötä lisääntyvät kuten ikääntyessä useimmilla toisillakin. Tunnollinen itsehoito auttaa tietty jonkin verran, mutta ei kaikkeen; ”kone” kuluu.

Susanna Snellmanin (s. 1967) teos "Tunne" ("Henkäys") puhutteli minua vahvasti 2.8.
Näin siinä siirtymää, muutosta - toisaalta rukouksenkin 🙏

KATHARSIS?

Joskus koetun käsittely esim. taiteen kautta on hyväksi; vaikkapa kuvataiteen, musiikin tai kirjallisuuden kautta. Käsitteenä tuo lähenee monille (mm. kirjallisuutta opiskelleille) tuttua aristoteelista draamaa, katharsista. Eo. termi tunnetaan parhaiten Aristoteleen Runousopista, jossa se tarkoittaa tragedian herättämän myötätunnon purkautumista ja katsojan mielen uudistumista, joskus raskaista tunteista puhdistumistakin. Tieteentermipankki.fi sanoo, että taidekokemuksen yhteydessä mahdollisesti tapahtuva puhdistautuminen ja jalostuminen, vapautuminen ahdistuksesta ja jännityksestä on katharsista sekin. Sari Kuusela kirjoitti blogissaan katharsiksesta helpotuksen voimana jotenkin niin, että katharsis voi tuoda kokemuksen negatiivisista tunteista puhdistumisesta, ja siksi siitä puhutaan puhdistavana kokemuksena, joka tuntuu olevan tarpeen hankalien tai tunnepitoisten tilanteiden jälkeen.

Kollektiivisen surun kokemuksessa kyse on uskoakseni myös jakamisesta, tarpeesta olla ”me” mieluummin kuin ”minä”; olla ja kokea yhdessä muiden kanssa, jakaa kokemus. 

Tässä(kin) yhteydessä kiittäisin mm. ryhmämatkojen järjestäjiä ja kimppakyytien tarjoajia – mitä arvokkainta jakamista arjessa on sekin. 

Susanna Snellmanin (s. 1967) puhuttelevat luontoaiheiset maalaukset toivat mieleen mm. ilmastonmuutoksen (todellisen!) uhan. Luonto on kaunis ja elämän edellytys, mutta kuinka kauan, jos tositoimiin ei ryhdytä?

Kirjoitan tässä blogipäivityksessäni mm. Paalasmaan veneturmasta. Aihepiiri on herkkä, pyrin hiomaan tekstiäni mahdollisimman huolellisesti ja käytän lähteitä. Kun luin lähteitä tein havainnon, että silloin surua jaettiin. Hukkuneiden nuorten siunaustilaisuudessa oli n. 4000 ihmistä jakamassa tuota kaikkea. Istumapaikkoja Juuan kirkossa on 800, muu saattoväki seurasi siunaustilaisuutta kaiuttimista kirkon ulkopuolelta. Tässä syyskuun blogissani on Salmelan kuvien lisäksi keskeisenä aihepiirinä muistot 19.7.26 TSL:n Joensuun seudun opintojärjestön kokopäiväretkeltämme Juukaan ja Paalasmaalle. Otin myös silloin kuvia ja liitän niitä blogiini, kuvia tässä on yhteensä 21. Kuvien yhteydessä on tekstejä.

Oppaanamme Paalasmaan kylätalolla toimi Paalasmaan kyläpäällikkö Tuija Brax. Lämmin kiitos hyvästä opastuksesta ja maukkaista marjapiirakkakahveista ja mm. Paalasmaan historiallisen kylätalon esittelystä. Kuulimme mm., että kylätalo on yli 110-vuotias entinen Paalasmaan kansakoulu. Paalasmaa on Suomen korkein saari. Paalasmaan saarella on kolme huippua, jotka kohoavat yli 200 metrin korkeuteen merenpinnan yläpuolelle.  Paalasmaan pääkylä muodostuu kolmesta asutusta pääsaaresta: pääsaari Paalasmaa, Toinensaari ja Kolmassaari. Toisensaaren rannalta on tiettävästi löydetty kivikautinen asuinpaikkakin.

Jan Nevan (s. 1974) teoksien kautta koin mm. erämaiden rauhasta kumpuavaa luonnonmystiikkaa. Muistan että jo lapsena hain luonnosta suojaa ja lohtua. Luonto ei ollut koskaan pelottava, edes karhut ja sudet eivät mietityttäneet, vaikka niiden tiedettiin tienoolla liikkuvankin. 

KOLLEKTIIVINEN SURU JA MUISTO

Olin syksyllä 1959 Paalasmaan veneonnettomuuden aikaan vasta nelivuotias, mutta johonkin kollektiiviseen tunnemuistiin kaikki tuo on piirtynyt. Asuin lapsena ja nuorena Pielisen toisella puolella. Pian 92 v. täyttävä sukulaiseni on hyvämuistinen yhä, ja hän kertoi, ettei tuona surun syksynä juuri muusta puhuttukaan kuin ko. veneturmasta. Uutisia oli seurattu tarkasti lehdistä ja kuunneltu radiosta. Kollektiivinen suru kosketti oikeastaan koko Suomea, ei yksinomaan meitä Pielisen rannoilla eläviä. Onnettomuuden uhrien siunaaminen ja hautaus Juuan kirkon pihamaalle 16. lokakuuta oli koko maata koskettanut surujuhla, suuri kollektiivinen suru. Kirkko oli täynnä surevaa kansaa, ja osa kuunteli tilaisuutta ulkona kaiuttimista. (juukaseura.fi.) Jotkut muistelevat kuunnelleensa hautajaisia radiosta ja lukeneensa siitä eri lehdistä.

Pielisen harmaita aaltoja ja vaahtopäitä katsellessa tuli mieleen nuo lokakuiset 67 vuoden takaiset synkät hetket. Sää oli myös 19.7.26 sateinen, harmaa ja tuulinen kuten usein syksyllä.

Kesäretkellämme 19.7.26 satoi rankasti vettä, Pielinen oli harmaa ja vaahtopäinen, Paalasmaan polveilevan saarimaiseman taustalla leijui sumua. Maisema oli melkein kuin lokakuussa. Eläydyin jotenkin noihin 67 vuoden takaisiin tapahtumiin vahvasti, vaikkakaan ne eivät konkreettisesti koskettaneet lähiperhettäni. Uskon että monia tienoon ihmisiä nuo järkyttävät tapahtumat ovat seuranneet tavalla tai toisella läpi elämän. Yhden turmasta pelastuneen kanssa olemme vaihtaneet viestejäkin.

Jatkosodan päättymisestä oli tuona syksynä 1959 kulunut vasta 15 vuotta. Katselin Paalasmaan kylätalolla seinätaulua "Paalasmaan uhri". Siinä oli sodissa 1939 - 1945 kaatuneiden Paalasmaan kansakoulun entisten oppilaiden nimet. Noiden kuudentoista nimen joukossa oli useita samoja sukunimiä kuin veneonnettomuuden uhreilla. He olivat myös nuoria, osa kuollessaan vasta noin 20-vuotiaita. Pielisen saari on antanut raskaan uhrin 💔 

Hirvisaaren lossilla Paalasmaalle 19.7. Wikipedia kertoo, että lossiyhteys mantereelta Paalasmaalle toteutui vuonna 1969. Hirvisaaren lossimatkaa on Paalasmaalle noin 400 m.

Paalasmaan laivalaiturista oli Juuan kirkonkylälle noin 15 km. Onnettomuusveneistä rantaan oli noin 150 m. Kun avunhuudot alkoivat kuulua, rannan taloista lähdettiin nopeasti soutuveneillä apuun, hetkeäkään ei ollut hukattavana. Veden lämpötila oli vain noin 8 astetta; siinä hyväkin uimari on vaarassa kangistua. Järvelle alkoi nousta usvaa, ja illan hämärä voimistui onnettomuuden aikoihin klo 18–19. Aurinko laski noin klo 18.30. Apuun lähteneet saivat pelastettua viisi veden varaan joutunutta, yksi pääsi uimalla rantaan. Ylen artikkelissa kirjoitettiin, että osa pelastuneista ei pystynyt puhumaan asiasta vuosikymmeniin, osa on puhunut onnettomuudesta avoimesti.

Pielisen madaltuneita rantoja 19.7.26

JUUKA - PAALASMAAN RETKELLÄ 19.7.2026

Pääsimme TSL:n Joensuun seudun opintojärjestön järjestämälle ryhmämatkalle Juukaan 19.7. Päivä oli sateinen, mutta se ei meitä (täyden bussin matkalaisia) haitannut. Toivon pääseväni vastaavalle retkelle Juukaan ja Paalasmaalle toistekin, toivottavasti jo ensi kesänä. Oheisena on aluksi kuvia Juuan kirkolta, jossa pääsin kuvaamaan toivomani alttarinäkymänkin. Juuan nykyinen kirkko on otettu käyttöön v. 1851 ja vihitty käyttöönsä v. 1859; sen on suunnitellut arkkitehti C. A. Gustavsson (juuanseurakunta.fi).

Tämän alttaritaulun (kuva seuraavana) edustalla 15 valkoista arkkua oli siunaustilaisuudessa 16.10.59. Alttaritaulu on Kaarlo Kiljanderin (1885) tekemä jäljennös A. von Beckerin maalaamasta, tulipalossa tuhoutuneesta Kaavin kirkon alttaritaulusta ”Kristus ristillä” (juuanseurakunta.fi).

Juuan kirkon alttarinäkymä 19.7.26

Tutustuimme oppaamme Tuula Ikonen-Graafmansin johdolla myös Puu-Juukaan. Saimme kuulla myös Juuassa varttuneen Arja Puoskarin ja kuljettajamme Kai Rantatuvan kertomana historiaa Juuasta. Suurkiitos kaikille oppaillemme, historiasta kertoneille ja myös matkakavereille monista mielenkiintoisista keskusteluista, jakamisesta. Päivän päätteeksi pääsimme vielä Vuokon kesäteatteriin, ja sieltä sateen lakattua aurinkoisessa kesäillassa kotiin ajellessamme ihailin niitä satumaisen kauniita maalaismaisemia, vanhoja metsiä, vihreitä niittyjä ja vehmaita lehtoja. Mielestäni näimme tuolloin kappaleen kauneinta Suomea! 💚

Juuan kirkko on otettu käyttöön v. 1851 ja vihitty juhlallisesti käyttöönsä v. 1859

Lounasruokailumme oli ravintola Juuan Seurassa, ja sen jälkeen suuntasimme Hirvisaaren lossilla Paalasmaalle, tuo matka kesti noin 15 min. Sade rummutti bussin ikkunaan ja Pielinen velloi harmaana lossin ulkopuolella. Opastetun kierroksen myötä kiinnostukseni alkoi herätä laajemminkin. Sain heti retken jälkeen P-K:n maakunnan varastokirjastosta lainaan Paalasmaasta kertovan kirjan, johon uppouduin pikimmiten Pielisen toisella puolella, mökin hiljaisuudessa. Lopulta luin tuon hauraan, todella paljon luetun oloisen kirjan kahteenkin kertaan. Nyt vein sen jatketun laina-ajan jälkeen kirjastoon seuraaville lukijoille 👍

Tämähän on sitä historiasta kiinnostuneen laatuaikaa: mielenkiintoista, tiedonnälkää ruokkivaa, tunteita koskettavaakin – ehkäpä eräänlaista katharsistakin. Ken tietää? Tietyllä herkkyydellä näitä asioita lähestyvänä kuitenkin uskon, että voi se olla niinkin.

"Paalasmaa surun saari", 1969 (Matti Vainionpää, s. 1926–k. 2006)

PAALASMAAN RETKI 19.7.2026 MUISTUTTI HETKESTÄ JOLLOIN KAIKKI HILJENEE

Kirjallisuudessa ei ole Paalasmaan moottoriveneonnettomuutta (Mikkelinpäivän sunnuntaina 4.10.1959 klo 18 tienoilla) juurikaan käsitelty, lukuun ottamatta tätä pientä kirjaa (kuva edellä) "Paalasmaa surun saari", 1969 (Matti Vainionpää, s. 1926–k. 2006). Sain em. Matti Vainionpään kirjan lainaan P-K:n maakuntakirjaston varastokirjastosta. Olen käyttänyt tässä lähteenäni mm. sekä sitä, että mm. Paalasmaan kylätalolla 19.7 lukemaani Seura-lehden artikkelia 40/2020 ja joitakin nettilähteitä. Silmät kyyneltyivät useita kertoja näitä tekstejä lukiessani. Vainionpään uskonnollissävytteistä kirjaa lukiessani tuli mieleen, että sielut jatkavat matkaansa, mutta keskinäinen rakkaus on pysyvää 💜

Hukkuneiden muistomerkin on suunnitellut kuvanveistäjä Heikki Konttinen, paljastusjuhla oli v. 1962. Taustalla v. 1818 valmistunut kellotapuli, joka nettilähteiden mukaan on Juuan vanhin rakennus. 

Lauantaina 1.9.1962 oli hukkumisturmassa kuolleiden muistomerkin (kuva edellä) paljastusjuhla Juuan kirkon läheisyydessä, hukkuneiden nuorten hautapaikalla. Sen on suunnitellut kuvanveistäjä Heikki Konttinen. Juhlassa puhui mm. piispa Olavi Kares. Kunniavartiossa seisoivat turmasta pelastuneet nuori nainen ja nuori mies. Patsas kuvaa hukkuvaa nuorta miestä, joka on kuin viimeisillä voimillaan kohottanut kätensä kohti taivasta. Patsaaseen on kaiverrettu psalmin 107 sanat: "Hädässään he huusivat Herraa". (Emts. 78–79.)

Paalasmaan pääsaarella, Sydänvaaran näköalapaikalla usvakeijujen hunnut liehuivat horisontissa💦

Kolmen vuoden kuluttua tästä tragediasta on kulunut 70 vuotta 

Ajan kulumisesta huolimatta aihepiiri koskettaa vahvasti yhä, menettihän moni turmassa nuoren sukulaisensa, ystävänsä, naapurinsa tai esim. koulutoverinsa. Vielä useampi tuntee tai on tuntenut jonkun, joka menetti läheisensä. Muun muassa juukaseura.fi kirjoittaa, että Juuassa sijaitsevan (tuolloin n. 500 asukkaan) Suomen korkeimman saaren Paalasmaan edustalla vuonna 1959 sattunut onnettomuus on Suomen historian pahin sisävesillä tapahtunut pienveneonnettomuus.

Paalasmaan pääsaarella, Sydänvaaran näköalapaikalla. Lähistöllä on myös näköalatorni. Erämaajärvemme Pielinen näkyy taustalla. 

Sunnuntaina 4. lokakuuta 1959 Paalasmaalta lähti kohti Juuan kirkonkylää moottorivene, jonka kyydissä oli 19 paikkakuntalaista nuorta. Lähteiden mukaan nuoret miehet (11) jäivät kohteliaasti kannelle, nuoret naiset (8) menivät kajuuttaan. Osa nuorista oli menossa Mikkelinpäivän tanssi-iltamiin Juuan työväentalolle (tuonnempana on 19.7.26 ottamani kuva työväentalosta). Osa nuorista oli palaamassa Juuan kunnan keskikoulun asuntolaan kotona vietetyn viikonlopun jälkeen. Matkaa vesiteitse oli viitisentoista km, linnuntietä noin 10 km. Veden lämpötila on lähteiden mukaan ollut tuolloin noin 8 astetta. Onnettomuudessa menehtyi 15 ihmistä, joista suurin osa oli 1930-luvulla syntyneitä paalasmaalaisia nuoria. 

Tuon hetkistä mielenmaisemaani 19.7. oli Sydänvaaran näköalapaikalta poispäin johtava tie, taustalla tässäkin usvaa. Kauempana voi mielikuvissaan nähdä esim. reppuselkäisen koululaisen etenevän...

Kun katselin tänään Karjalaista, siinä julkaistujen kuolinilmoitusten vainajat olivat pääosin 1930-luvulla syntyneitä. Nämäkin tuolloin henkensä menettäneet nuoret olisivat nyt noin 90-vuotiaita. Nuorin tuossa turmassa menehtynyt oli vain 16-vuotias koulutyttö. 

Olin tämän onnettomuuden aikaan vasta nelivuotias, mutta jonnekin syvään alitajuntaan on Paalasmaa jäänyt kuin surun saarena. Useimpien onnettomuuden uhrien lailla 30-luvulla syntynyt sukulaiseni kertoi, ettei tuona surun syksynä juuri muusta puhuttukaan, järkytys 15 nuoren hukkumiskuolemasta oli syvä kauempanakin asuneille. Koettiin, että suru kosketti koko Suomea. M. Vainionpää kirjoittaa emts. 74, että Paalasmaan saaren kalliita uhreja vielä tulevatkin sukupolvet muistelevat, ja viipyvät heidän muistonsa äärellä. Näin olen havainnut monissa satunnaisemmissakin keskusteluissa.

Paalasmaan Camping-alueen läheisyydessä on veneturman uhrien muistomerkki. Wikipedia kertoo, että Paalasmaan laivarannassa on kuvanveistäjä Kauko Kortelaisen veistämä onnettomuuden muistomerkki ”Surukivi”, joka paljastettiin vuonna 1984.

Onnettomuudessa menehtyi nuoria kaikkiaan kymmenestä kodista, kahdesta perheestä kummastakin kolme lasta. Toisesta tytär ja kaksi poikaa; toisesta kaksi tytärtä ja poika. Kolmannesta perheestä kuoli veljekset. Vainionpään kirjassa s. 43 kerrotaan, että iäkkäät vanhemmat menettivät nämä molemmat poikansa, jotka olivat turman aikaan 27- ja 23-vuotiaita. Pojat hoitivat jo rannan tuntumassa ollutta kotitaloa. Onnettomuudesta selviytyi hengissä kuusi, mm. nuori opettajatar, joka huomasi riisua heti painavat päällysvaatteet yltään. Joku onnettomuudesta selviytynyt kertoi lehtiartikkelissa, että hän kiskoi heti hansikkaatkin käsistään, ja illan hämärtyessä oli vaikeaa hahmottaa, kelluiko veden pinnalla vaatteita, laukkuja, reppuja vai ihmisiä.

Näkymä Paalasmaan Camping-alueen läheisyydessä olevan veneturman uhrien muistomerkin edustalta. Vettä satoi rankasti kuvan ottohetkellä, joten kuvakulma on aivan satunnainen.

Matti Vainionpään kirjassa s. 24, 28 ja 29 kerrotaan, että tehokkaalla moottorilla varustettu mantereen suunnasta tullut pikakiitäjä törmäsi illan hämärtyessä nuoria kuljettaneen veneen keulaan. Tuohon aikaan veneissä ei välttämättä ollut valoja eikä matkustajilla pelastusliivejä. Törmänneen veneen kuljettaja pääsi uimalla rantaan, matkustajana ollut mieshenkilö hukkui. Em. kirjassa pohdittiin, että ehkä jotkut saivat vammoja törmäyksessä, mikä vaikeutti uimista. Turma tapahtui noin 150 metrin päässä rannasta. Naarauksissa todettiin, että kaikki vajonneet yhtä (myöhemmin illemmalla löytynyttä, veljeksistä toista) lukuun ottamatta löytyivät toinentoistensa läheisyydestä. Onnettomuudesta hengissä selviytynyt kertoi haastattelussa, että järkyttävintä oli se hiljaisuus, kun avunhuudot vähitellen lakkasivat. Kuolonuhrien lisäksi myös molemmat onnettomuusveneet saatiin ylös seuraavana päivänä 5.10 noin 8 m:n syvyydestä.

Kylätalolla on kaunis sinisävyinen käspaikka ja ikoni (kuva seuraavana) veneturman uhrien muistolle 💙 Vierellä on veneturmassa hukkuneiden nimitaulu. Luin face bookista, että käspaikan on valmistanut juukalainen Lahja Kirjavainen, joka lahjoitti käspaikan ikonille, joka on maalattu veneonnettomuuden uhrien muistolle. Alkuperäisen ikonin on maalannut valtimolainen ikonimaalarimunkki Stefanos. Ikoni sijaitsee Paalasmaalla Herman Alaskalaisen tsasounassa. Kuvan ikoni on siitä ensimmäinen toisinto.

Kaunis sinisävyinen käspaikka, ikoni ja hukkuneiden nimitaulu Paalasmaan Kylätalolla 💙

Turman jälkeisenä päivänä (samoin kuin hautajaispäivänä 16.10) kaikkialla Juuassa siniristiliput olivat puolitangossa. Myöhemmin lehdessä oli ollut yhteinen kuolinilmoitus turmassa menehtyneistä, mikä monessa sivullisemmassakin perheessä talletettiin arvokkaimpien lehtileikkeiden joukkoon.

Onnettomuuden uhrien yhteinen siunaustilaisuus oli Juuan kirkossa pe 16.10.59 klo 10. Kirkko oli täynnä, n. 4000 saattajaa, joista osa kuunteli siunaustilaisuutta ulkona kaiuttimista. Juuan seurakunnan kirkkoherra Lauri Hakamies siunasi 15 valkoisissa arkuissa lepäävää entistä rippilastaan. Pastorit Matti Ahonen ja mm. monille lieksalaisille tuttu Toivo Salomaa avustivat. Juuan mieskuoro ja seurakunnan kuoro lauloivat. Siunaustilaisuudessa esitettiin mm. Titanic-hymninä tunnettu "Sua kohti Herrani" ja Heikki Klemetin "Laine". Haudalta omaiset siirtyivät jatkamaan surujuhlaa Juuan keskikoululle. SPR järjesti lisäksi yhteisen muistojuhlan 18.10.59 vanhalla kansakoululla. (Emt.) Eräs juukalaissyntyinen tuttuni, joka oli ollut tuolloin noin 6-vuotiaana vanhempiensa kanssa kirkossa, kertoi että kirkko oli ollut todella täynnä, ja lähiomaisille oli varattu paikat kirkon etuosasta. Tuo kaikki oli piirtynyt lapsen tunnemuistiin tarkasti.

Veneturmassa hukkuneiden suunnikkaan muotoinen yhteishauta muistomerkin ympärillä. Jokaisella haudalla oli tänäkin kesänä kauniit punaiset kesäkukat ja perennat. 

Matti Vainionpään kirjassa oli kuvia mm. veneturmassa kuolleiden hautajaisista 16.10.1959. Kirjassa oli koskettava kuvaus lähiomaisesta, joka poimi hallalta säästyneet kukat menehtyneen kotipihasta, sitoi ne kimpuksi ja laski omaisensa haudalle. Eräässä hautajaisten kuvatekstissä ko. kirjassa sanotaan, että näitä kuvia katsellessa tulee mieleen, että meidän jokaisen on kerran aikanamme kuljettava tämä tie. 

Em. kirjassa oli myös mieleeni jäänyt metafora elämästä kuoleman odotushuoneena. Kun ovi avautuu ja kutsu kuuluu, kaikki täällä päättyy. Itsellenikin tuo ovi on avautunut jo ainakin kerran, mutta kutsua ei silloin vielä kuulunutkaan. Sain kuin jatkoajan, samoin kuin nuo viisi nuorta, jotka pelastajat poimivat vedestä 4.10.1959. Kutsu tästä ajasta ja olevaisuudesta voi tulla milloin vain, minkä ikäisenä vain, ennalta arvaamatta, tai joskus jo kauankin tulevaa ja väistämätöntä ennakoiden.

Juuan historiallinen työväentalo valmistui v. 1909. Sitä käytetään edelleen aktiivisesti. 

Olen miettinyt viime vuosina paljon kuolemaa, ja siitä on tullut realismia, elämään kuuluva tosiasia siinä missä syntymäkin. Kun lapsi lähtee täältä ennen vanhempaansa, jäljelle jää kysymyksiä: miksi näin? Vastausta ei voi tietää. Paalasmaan retkemmekin myötä olen ajatellut entistä enemmän paitsi kaiken katoavaisuutta, myös ennalta arvaamattomuutta. Tätä ajatellessa aika on tuntunut menettäneen merkityksensä, tai muuttuneen jotenkin abstraktiksi – kuin ajattomuudeksi. Unenikin ovat olleet välillä merkillisiä, kuin kaikki tuo ajattelemani ei jättäisi rauhaan, vaan nousisi erilaisina kuvina uniinkin. Mieli- ja unikuvissa nuo 67 vuotta sitten kuolleet nuoret ovat yhä nuoria, kauniita ja vahvoja. Itse olin 67 vuotta sitten nelivuotias ja nyt olen jo vanha. Olen puhunut tästä kaikesta mm. joillekin ystävilleni, ja he ovat kehottaneet kirjoittamaan siitä. Moni voi jakaa näitä saman tyyppisiä tuntoja, joku enemmänkin, joku vain hiukan, joku haluaa ohittaa. Kukin kokee omalla tavallaan. 

Kiitos kaikille hyvistä keskusteluista ja kiitos myös sinne jonnekin jo 20 vuotta sitten menehtyneelle Matti Vainionpäälle tunteita koskettaneesta kirjasta ”Paalasmaa surun saari” 🙏

Näillä miettein syyskuussa 2026, toisinaan Pielisen vaahtopäitä ja toisinaan sen peilityyntä katsellen.

Usvaa Kolin suunnalla syyskuussa 2026 (kuva mökkimme Marttalan läheisyydestä)

Kaikkea hyvää syksyynne 🍂🍁🍂