Hengen huoltoa heinäkuussa

Pionit Joensuun ev.lut. kirkonmäellä

Heinäkuun päivityksessäni paneudun poikkeuksellisenkin vilkkaaseen kulttuuriheinäkuuhun 👍 

Ehkä tähän ikään mennessä on saanut jo itsetuntemusta sen verran, että saa ja voi tiedostaa olevansa sellainen ihmistyyppi, joka nääntyy, kuihtuu, tmv., jos ei pääse välillä virvoittavan kulttuurin lähteelle. Jokaisella on oma voiman ja virvoituksen lähteensä. Jollakin se voi olla matkailu, jollakin vaikka golf ja jotkut kertovat keskittyvänsä perheeseensä, esimerkiksi lapsenlapsiinsa. Kaikki on tietenkin ok, ja tärkeintä tietysti, että jokainen löytää elämäänsä sen tärkeimmän sisällön, ja parhaimmillaan saa sitä kautta jopa elämäntehtävän. 

Luin hiljattain erään valovoimaisen uran näyttelijänä tehneen henkilön haastattelun, jossa hän kertoi, että nyt isoäitiyden myötä hän on kokenut elämäntehtäväkseen mummouden, mikä tietenkin on hienoa hänelle, kun se riittää. On tullut jo aiemminkin kerrottua, että itselleni työ on ollut aina ykkösenä (liikaakin?), ja nyt eläkkeellä kulttuuri on tullut yhä tärkeämmäksi ja tietenkin laaja sosiaalinen piiri, mikä tuntuu koko ajan vain laajenevan vapaaehtoistyön ja harrastusten myötä – ja se on tietenkin hienoa minulle. 

Ei voi vertailla, tai laittaa paremmuusjärjestykseen: yksi on yhdelle hyvä ja toinen toiselle.

Pionit Joensuun ev.lut. kirkonmäellä

Pysähdyin ihan miettimään, mitä on kulttuuri. 

Ensimmäisenä mieleen tulee esimerkiksi tältä kesältä, että kulttuuria ovat kesäteatterit, torilavaesitykset, iltamusiikit, katukonsertit, elokuvat, näyttelyt, runotapahtumat, metsäkirkot, perinneasutuuletukset, yhteislaulutapahtumat, jne., aivan yhtä hyvin kuin esim. vaikkapa oopperakin, johon suureksi ilokseni pääsin tässä kuussa. 

Minusta jaottelu korkeakulttuuriin ja muuhun kulttuuriin on ollut aina vähintäänkin outoa, enkä siitä nytkään tämän enempää kirjoita. Sen sijaan voisi ottaa esille roomalaisen filosofi Ciceron (106 eaa–43 eaa) käyttämän sanamuodon kulttuurista: ”animi cultura” eli ”hengen viljely” (useita nettilähteitä). Tämä kuvaa mielestäni hyvin mm. sitä, että kulttuuri on paljon muutakin kuin esim. kulttuurituotteiden kuluttamista.

"Avioliittostimulaattori" Loukun kesäteatterissa 21.7

Ennen kulttuuriaiheisiin siirtymistä aloitan pienellä luontokuvauksella kukista (kuvat edellä). Jokavuotinen kesäretkeni suuntautuu kesä-heinäkuun vaihteessa Joensuun ev.lut.-kirkon mäelle, vanhan kirkon muistomerkin ympärille. Sitä varten on tultava ihan maalta kaupunkiin hetkeksi... Pionit on nähtävä, ja on myös toive välittää somessa kuvien kautta aavistus kukkaloistosta toisillekin! Pihassani Marttalassa kasvaa vaaleanpunainen pioni, joka saattaa tehdä kymmenenkin kukkaa. Kirkonmäellä puolestaan kukkivat runsaina moniväriset pionit. Molemmat ovat ihania.

Sulosaaren näkymiä Savonlinnassa

21.7.2024 saimme kokea Egyptin korvessa iloista ja intohimoista joukkuepeliä kesäteatterin muodossa (kuva edellä). Loukun kesäteatterissa "Avioliittostimulaattori" oli tasapainoinen kokonaisuus, joka piti katsojan mielenkiinnon yllä alusta loppuun, murteiden itä-länsiottelu viehätti, lemmenparin Ainon (Saara Sofia Nevalainen) ja Jussin (Tapio Kärkkäinen) silmien pilke viehätti, ohjaaja Maria Karhapään varma ammattilaistyö näkyi - juuri sopivasti niin kuin kesäteatterissa parhaimmillaan!

Kaunis pinkki lettukahvila Kalliolinna on Sulosaaren ainoa rakennus, rak. 1889.

Lettukahvilasta sai lettuja sekä suolaisella että makealla täytteellä. Itse valitsin letun lakkahillolla ja leipäjuustolla sekä kermavaahdolla. Suussasulavan hyvää oli 😋

Don Giovannin loppukiitoksista 17.7. 

Seuraavalla viikolla (17–18.7) pääsin kauan odottamalleni oopperamatkalle Savonlinnaan - Don Giovanni! 

Savonlinnassa tavattiin tuttuja niin sattumalta kuin myös ennakkoon suunnitellen, shoppailtiin, nautittiin herkuista, kauniista säästä ja tietenkin oopperasta! Yöpaikkamme kesähotellissa oli mitä mainioin: kaksi huonetta, keittiö ja parveke – luxusta. Kalliolinnan lettukahvilassa (kuva edellä) vierailimme 18.7. 

Risteilimme Savonlinnan ympärillä 18.7.

Kulttuuririentojen lomassa olen mietiskellyt myös kirjallisia jatkosuunnitelmiani. Etsiskelin jo noin pari vuotta sitten kirjallisuuden opintojeni proseminaarityötä ajatuksenani, että kirjoittaisin siitä jotain Vuonislahdessa Simpauttaja-juhlavuoden 2023 merkeissä. Työnihän käsitteli Heikki Turusen romaaneja Simpauttajaa, Joensuun Elliä, Hojo hojoa ja Seitsemän kurvin suoraa. Työtäni ei sitten löytynyt mistään sähköisenä eikä paperisena. Etsin mm. kellarikomerot ja vinttikomerot niin maalla kuin kaupungissakin, mutta en löytänyt. Todennäköisesti se olisi löytynyt yliopiston kirjaston arkistoista, mutta niin pitkälle ei aktiivisuuteni riittänyt. Nyt sitten kun muutama viikko takaperin aloin etsiä jotain ihan muuta, eli Sirpalta saamaani gluteenittomien lettujen ohjetta, ja sieltähän se löytyi: leivontaohjeiden joukosta! Ensin löytyi tutkimussuunnitelma, sitten luonnosversio ja lopulta lopullinen työ, jossa ohjaajana toimi professori Erkki Sevänen ja opponentteina Taija Huotilainen ja Heikki Saarenketo. Toivoisin kyllä itselleni hieman järjestelmällisyyttä lisää, sillä asioita löytyy mitä yllättävimmistä paikoista...

Oopperaan mennessä 17.7 klo 18

Proseminaarityöni otsikkona oli ”KILJU JA PONTIKKA RUNON, RIVOUDEN JA RUKOUKSEN INSPIROIJINA. Alkoholin käytön kuvaukset Heikki Turusen Simpauttajassa, Joensuun Ellissä, Hojo hojossa ja Seitsemän kurvin suorassa”. Suuraakkosin kirjoitetun pääotsikon nimi tuli Simpauttajasta, jossa romaanihenkilö Jomppa kuvittelee juopotteluseurueensa pojat Ojaharjun ja Salaman romaanihenkilöiksi, joilla on yhtä aikaa huulillaan runo, rivous, itku ja rukous. Humalassa Jompan mieleen kun tuli monenlaisia tunnelmia ja elämyksiä.

Simpauttaja julkaistiin v. 1973. Heikki Turunen sai v. 1998 Helsingin Sanomien palkinnon parhaasta esikoisesta vuosilta 1964–1998 lukijaäänestyksellä. Palkintosumma oli 20 000 mk. Turunen oli tuolloin 53-vuotias. Simpauttajasta tehtiin jo tuohon aikaan tv-elokuva, näyttämösovituksia ym. (Karjalainen 19.11.1999.) 

Heikki Turunen puhui Siposen Sukuseuran tapahtumassa 13.7, ja kuulin samassa yhteydessä, että Kivenpyörittäjästä on tulossa Vuonislahteen kesäteatteriesitys lähivuosina – ehkäpä jo piakkoinkin?

Tämä aihepiiri jatkuu myöhemmin, kenties jo elokuussa…

Savonlinnan Tuomiokirkon sisänäkymää

Edellä olevat kuvat ovat Olavinlinnasta risteilyltä 18.7. toinen kuva maankamaralta oopperaan mennessä 17.7. 

Olavinlinnan perusti vuonna 1475 tanskalaissyntyinen ritari Erik Akselinpoika Tott, joka tuolloin toimi Viipurin käskynhaltijana. Paikka linnalle valittiin puolustuksen näkökulmasta; jyrkkä kalliosaari kohoaa vuolaan virran keskeltä kahden vesireitin risteyskohdassa. Vihollisen oli vaikea lähestyä linnaa. Linnan perusteellinen korjaaminen tuli ensimmäisen kerran ajankohtaiseksi kahden linnassa riehuneen tulipalon jälkeen 1870-luvulla. Olavinlinnasta kehittyi sittemmin merkittävä matkailukohde ja suosittu juhlien pitopaikka. Kesällä 1912 oopperalaulajatar Aino Ackté järjesti linnassa ensimmäiset niistä viidestä oopperajuhlasta, jotka olivat vuonna 1967 alkaneiden jokavuotisten oopperajuhlien edeltäjiä. (kansallismuseo.fi.)

Kuva on Savonlinnan keskustasta Sokos-hotellin Muikkuterassilta 6. kerroksesta. 

Oheisissa kuvissa on Savonlinnaa vesiltä, kattojen yläpuolelta, kirkosta (Tuomiokirkon uusgotiikkaa vuodelta 1879) ja metsästäkin Sulosaaresta 18.7. 

Kirkko peruskorjattiin 1990–1991 Ansu Ånströmin suunnitelmien mukaan. Alkuperäisessä asussaan kirkossa oli paljon puupintaa. Peruskorjauksen yhteydessä taiteilija Lauri Ahlgrén toteutti Paratiisin neljä virtaa -lasimaalauksen alttarin yläpuolella olevaan ikkunaan. Toukokuun 25. päivä vuonna 2017 salama iski kirkon kellotorniin aiheuttaen pienen tulipalon. Palo saatiin kuitenkin nopeasti taltutetuksi, eikä suurempia vahinkoja ehtinyt syntyä. (Wikipedia 2024.)

Savonlinnan Tuomiokirkon sisänäkymää

Paljon ehtii nähdä, kuulla ja kokea parissa päivässäkin, kun tietää suuntia mitä tahtoo, ja kun tarjonta on erinomaista kuten kesä-Savonlinnassa. Kiitos vielä Tiina-siskolle hyvistä ennakkovinkkauksista ja martta- ja matkakaveri Pirjolle aktiivisesta ja hyväntuulisesta seurasta. Käytimme ajan erittäinkin tehokkaasti iloksemme, virkistykseksemme ja kokemusmaailmojemme kartuttamiseksi. Tänne täytyy palata jälleen...

Savonlinnan Tuomiokirkon torni sinistä taivasta vasten

Savonlinnan tuomiokirkko on Savonlinnan seurakunnan pääkirkko. Kirkko on rakennettu vuosina 1874–1878. Kirkossa on istumapaikkoja 800. Tyyliltään kirkko noudattaa uusgotiikkaa. Talvisodassa 1. maaliskuuta 1940 Savonlinnan kaupunkia pommitettiin, ja kirkko raunioitui pahasti. Kirkko rakennettiin uudelleen vuosina 1947–1948 arkkitehti Bertel Liljequistin suunnitelmien mukaan ja vihittiin uudelleen käyttöön 4. joulukuuta 1949. (Wikipedia 2024.) 

Maukkaat juhlakakut Herranniemessä 13.7. 

13.7.2024 osallistuin Herranniemessä Siposten sukuseura ry:n sukujuhlaan ja vuosikokoukseen. Hienointa oli kaikki mukavat kohtaamiset sukulaisten kanssa, mutta mahtava bonus on myös herkkupöydän antimet ja viihtyisä ympäristö. Sukutapaaminen järjestettiin nyt 15. kerran, ja Herranniemessäkin on tavattu tätä ennen jo vuosina 2014 ja 2015.

Kittilän teatterin Loihakat lausujat

Saimme kokea Vuonislahdessa vähälle aikaa toisenkin lämpimän kulttuurisen tuulahduksen, tällä kertaa pohjoisesta 11.7.24: Kittilän teatterin Loihakat lausujat esittivät "KOHTAAMISIA".  Suomalaisten alkuperäiskulttuurien kohtaaminen elämyksin -esitys oli Pohjois-Karjalassa nyt kuudennen kerran, mikä oli tällä erää kiertueen viimeinen esitys. Ohjelmassa oli musiikkia, murretta, monipuolista materiaalia. Tekstejä Tove Janssonilta, Edith Södergranilta, Nils-Aslak Valkeapäältä ja Oiva Arvolalta. Kiitokset viihtyisästä kesäillasta Kukku-teatterin nuotiopiirissä Kittilän teatterille ja Pielisen Lumo ry:lle 🌸

Runonlaulajan pirtin sisänäkymää 8.7.

Historiaa ja kulttuuria on mielestäni vaikeaa erottaa toisistaan, ainakaan omassa kokemusmaailmassani – esimerkkinä voisi ottaa vaikkapa kirkot tai muut historialliset rakennukset ja niiden esineistön (esim. kuva edellä). Mietin, että kun kirkkoja ja muita vanhoja rakennuksia kiertelee ihastelemassa, onko se kulttuurin vai historian harrastamista? Ei löydy vastausta, en minulta ainakaan. Heinäkuussa pääsin myös historian äärelle mm. niin kirkkoihin tutustuessani kuin historiakävelylläkin, josta lopuksi.

Raappanan maja Ilomantsissa 8.7.

Ilomantsin Parppeinvaaralla oleva maja on alkujaan kenraalimajuri Erkki Raappanan johtaman 14. divisioonan sodanaikainen komentopaikka. Sieltä johdettiin Rukajärven taisteluita. Raappana johti loppukesällä 1944 myös Ilomantsin puolustustaisteluita. Maja evakuoitiin Itä-Karjalasta alkukesällä 1944 vetäytyvien suomalaisjoukkojen mukana. (viakarelia.fi.)

Näkymä Hermannin Viinitornista

Tämä kuva on Hermannin Viinitornista 33 metrin korkeudesta. Itselleni ja joukolle matkakavereitani annan "papukaijamerkit" lähes kahdensadan portaan kapuamisesta ylös ja laskeutumisesta alas. Vanhan vesitornin huipulle rakennetulta näköalaterassilta avautuivat huikeat näköalat vehreille pelloille, sinisenä siintelevälle järvelle ja mm. historiallisiin pihapiireihin. Iloa väreistä 💚💙

Sadan enkelin kirkosta 8.7

Pääsimme tällä 8.7 retkellä tutustumaan sekä Pyhän Elian kirkkoon että luterilaiseen Sadan enkelin kirkkoon. Kirkkojen ulkopuolelta en ottanut kuvia, koska korjaustoimia (mm. ulkomaalausta) oli meneillään molemmissa kirkoissa. Sadan enkelin kirkko on värikkyydessään ja kuviensa runsaudessa ainutlaatuinen, totesimme sen jo sisään astuessamme. Oppaamme mm. mainitsi, että kuvien yhteydessä on tekstit selittämässä aiheita, kirkko on rakennettu jo 1700-luvun lopulla ja kirkon urut ovat 1930-luvulta.

Sadan enkelin kirkosta 8.7

Hieman lähdetietoa luterilaisesta Sadan enkelin kirkosta:

Ilomantsin luterilainen kirkko on kuvakirkko. Järjestyksessään viides luterilainen kirkko on rakennettu vuonna 1796. Kirkossa on noin 800 istumapaikkaa. Kirkon sisätilat ovat värikkäästi koristellut. Koristeet maalasi Samuel Elmgren. Kirkon sisämaalauksissa on laskettu olevan yli sata enkelin kuvaa - siksi kirkkoa kutsutaankin "Sadan enkelin kirkoksi". (ilomantsinseurakunta.fi.)

Sadan enkelin kirkosta 8.7

Ajatus kuvakirkosta on voinut saada innoitusta ortodoksisen kirkon läheisyydestä. 1700-luvulla sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko sijaitsivat Pappilanvaaralla, mutta vuonna 1794 salama poltti molemmat kirkot, ja siitä asti ne ovat olleet erillään. (visitilomantsi.fi.)

Elian kirkosta 8.7

Pääsimme käymään 8.7 myös mm. Pyhän Elian kirkossa Ilomantsissa. Hyvin ja monipuolisesti rakennetun kesäretkemme järjesti TSL, suurkiitos erityisesti Aulille! Tämä kokija keskittyi kirkossa mm. ihailemiinsa perinnekäsitöihin. Huomiotani kiinnitti erityisesti Elian kirkon kauniit käspaikat. Isä Jason opasti meitä ja kertoi, että aiemmin seurakunnassa toimi käsityöpiiri/-piirejä, jotka valmistivat mm. käspaikkoja. Toisaalta kukin kädentaitaja saattoi tehdä oman (nimikko?) ikoninsa ympärille käspaikan.

Kauniit käspaikat Elian kirkossa

Lähdetietoa ortodoksisesta Elian kirkosta:

Nykyinen profeetta Elian kirkko valmistui vuonna 1891 ja vihittiin käyttöön v. 1892. Se on tiettävästi jo kuudes ortodoksinen kirkko Ilomantsin tienoilla. Kirkon suunnitteli pietarilainen arkkitehti Dimitrij Sadovnikov ja siinä on myöhäisklassistisia piirteitä. Pääkupolia ympäröi neljä pienempää kupolia. Länsipäädyssä on kellotorni. Elian kirkko on Suomen suurin ortodoksinen puukirkko. Elian kirkon nimikkoikonin (ensimmäisessä kuvassa oikealla) maalasi tunnettu ikonimaalari Petros Sasaki 1980. Ensimmäinen kirjallinen maininta Ilomantsin Elian seurakunnasta on vuoden 1500 Vatjan viidenneksen verokirjassa. Ilomantsi oli laajan pogostan eli veronkantopiirin keskuskylä. (ortodoksinenkulttuurikeskus.fi.)

Ilja & kumpp. Vuonislahdessa 3.7. 

Ilja Teppo (laulu ja kitara), Sami Hopponen (harmonikka) ja Antti Huuskonen (lyömäsoittimet ja mandoliini) saapuivat iloksemme konsertoimaan Vuonislahteen 3.7 (kuva edellä). Esitys oli tällä kokoonpanolla ensimmäinen - saimme siis kokea Vuonislahden tanssilavalla maailman ensi-ilta-esityksen!

Nurmes-talon edustalla 1.7.

Antoisan Nurmeksen kulttuuripäivämme 1.7 päätteeksi pääsimme konserttiin "Luovan hulluuden lumoa" Hannikaisen salille Nurmes-talolle. Sää ei haitannut edes "omakuvan" ottoa sateessa Nurmes-talon edustalla (oheisen kuvan otti matkakaverini Tuula).  Nurmeksen kesämusiikkia oli mahd. kuulla koko tuon viikon ajan 30.6–7.7.2024. 

Heinäkuun 1. päivänä pääsimme Joensuun kaupunginorkesterin ystävien järjestämälle konserttimatkalle Nurmekseen. Päivän aluksi suuntasimme v. 1905 rakennetulle Kauppalantalolle, jossa Risto Nordell piti luentonsa vanhan musiikin historiasta. Kerrassaan upea luento, laaja tietosisältö ja mitä kauneimmat musiikkiotteet mm. yli puolen vuosituhannen takaa. Täytyykin hakea YleAreenalta lisää kuunneltavaksi näitä Nordellin luentoja, joista eräs matkakaverimme vinkkasi.

Nurmeksen ort. kirkko

Nurmeksen ort. kirkossa saimme kuunnella musiikkia teemalla "Flow my Tears - Kyynelteni virta" 🙏 Kuulimme luuttulauluja renessanssin englantilaisista ja ranskalaisista kammareista Risto Nordellin johdattelemana; sopraano Tuuli Lindeberg lauloi ja Eero Palviainen soitti luuttua.

Lopuksi muisto kuluneelta heinäkuulta, mikä liittynee enemmän historiaan - vai olisiko kulttuurihistoriaa. Pyysimme "Annan albumin" kirjoittaneen Sirpan oppaaksemme ja sovimme kokoontumisen ajankohdaksi tiistai-iltapäivän 2.7.2024 Joensuun hautausmaan portilla. Aurinkoisena iltapäivänä meitä historiasta kiinnostuneita saapui paikalle reilusti toistakymmentä. Taustatiivistystä: Mustosten kotitalo Joensuussa (Koskikatu 1) on yksi harvoista hyvin säilyneistä puutaloista Joensuussa. Siellä on yhä ilonamme Annan kammari, Kauppaneuvoksen kahvila ja mm. käsityömyymälöitä.

Violetit syreenit kukkivat Anna Bamfordin os. Mustosen haudalla 4.6.2024.

Annan (1866–1947) juuret ovat isänsä Antti Mustosen puolelta Pielisjärveltä, Lieksan Hovilasta. Antti syntyi Hovilassa 1810 ja kuoli Joensuussa 1877.  Kiinnostavaa on myös se, että Joensuun hautausmaalle Mustosten sukuhaudan läheisyyteen haudattu vuonislahtelaissyntyinen Reinhold eli "Reittu" Ryynänen (1838–1872) oli aviossa kauppaneuvos Mustosen vaimon Lovisan sisaren Sophia Alexandran kanssa. 31-vuotiaana kuolleesta Sophiasta on komea-asuinen kuva Sirpan kirjassa s. 16. 

Reinholdin isovanhemmat olivat vuonislahtelainen Matti Ryynänen ja kauppaneuvos Mustosen vanhempi sisar Anna. Kauppaneuvos A.M auttoi Joensuuhun muuttaneen sukulaispoikansa Reinholdin liike-elämän alkuun; kauppaneuvoshan oli Reinholdin isoäidin veli. Sittemmin vain 33-vuotiaana sydänkohtaukseen menehtyneestä Reinholdista kasvoi merkittävä pankki- ja liike-elämän vaikuttaja Joensuussa. Mielenkiintoista – historia avautuu palanen kerrallaan! Menneiden aikojen pohtiminen on mielestäni myös todella tehokasta aivovoimistelua. Juuri sitähän se mitä suurimmassa määrin onkin! Olen sanonut ystävilleni puolileikilläni, että koska en välitä sudokuista, sanaristikoista, peleistä, askarteluista, palapeleistä tmv., hyvänä ja tuiki tarpeellisena tällaisen ikääntyneen (69 v.) aivovoimisteluna toimikoon vaikka historian koukeroiden pohtiminen - kukin taaplaa tyylillään. Inspiraatiota siihen antavat mm. hautausmaakävelyt ja nyt myös kirja "Annan albumi" (Sirpa Sulopuisto 2022). 

 Hyvää sydänkesän aikaa kulttuurin parissa ja marjametsässäkin 🍒🍓🌼

Vinkkejä eläkeläisen elämään ja iloa yhteisistä bussimatkoista

Keskikesän näkymää Vuonislahdesta Jauhiaisen sillan kohdasta

Aluksi kesäsuunnitelmista

Jotkut kaverini ovat kysyneet, voitaisiinko nähdä kesän mittaan ja milloin ja missä. Laitan tähän menojani tältä kesältä siitä lähtökohdasta, että olisi iso ilo, jos voitaisiin nähdä vaikka niiden yhteydessä tai jos se ei käy yhteen esim. aikatauluissa, niin sitten jossain niiden välissä.

Eilen 18.6 pääsin Savonlinnaan ja Kerimäelle päivän retkelle Hukanhaudan marttojen kanssa. Tästä mukavasta retkestä hieman lisää tuonnempana.

Vuonislahden mökkiläisten palaveri on 6.7 klo 13 - noin 14.30 Rekiniemessä kesätorin jälkeen ja yhteislaulut samana päivänä klo 15 Vuonislahden Kukku-teatterilla.

Kesätorit em. lisäksi Puodilla Vuonislahdessa klo 11 - 13 seuraavina päivinä: 29.6, 13.7 (tällöin olen Siposten tapaamisessa Herranniemessä), 20.7 ja 27.7. Torilla voi tehdä perinteisesti kesäkukka- ja kirppariostoksia, vaihtaa kuulumisia, laulaa karaokea, nauttia maukasta pizzaa ja virvokkeita iloisessa kesäseurassa ja kauniissa ympäristössä.

Enkeliparvi Kerimäen kirkossa (kuva 18.6.24)

Heinäkuuta ja elokuuta ennakoiden

Heinäkuun 1. päivänä on konserttiretki Nurmekseen Joensuun kaupunginorkesterin ystävien kanssa ja 2.7 klo 14 historiakävely Joensuussa Sulopuiston Sirpan opastamana.

Vuonislahden Kukku-teatterin tapahtumiin olen ajatellut osallistua ainakin 3.7 (Ilja Teppo ym.) ja 11.7 (Kittilän teatteri) ja ehkä myös 18.7.

TSL:n järjestämä retki Ilomantsiin 8.7.

Siposten sukuseuran kokous ja juhlatapaaminen 13.7 klo 9.30 - 17 Herranniemessä.

Martan päivän tapahtuma Joensuun torilla 26.7.

Kunnon kyytiä Utran teatterissa 31.7, sinne Karelian marttojen kanssa.

Jakokosken teatterilla on "Vihainen leski" 4.8, sinne tekee TSL retken.

Elokuussa on Joensuun Kalevalaisilla naisilla kansallispuku- ja feresituuletuksia ja 3.8 retki Ilomantsiin, missä kiinnostaisi erityisesti Katri Vala -keskus.

Tavaratalosta hankittu verenpisara ei juo eikä kasva, mutta ei ole menehtynytkään...😳

Muita kesän tunnelmia 

Juttelin Joensuun marttakahviossa blogiani lukevan kaverini kanssa, ja hän antoi vinkin aiheeseen: kirjoittaisit enemmän tai ainakin jotain kokemastasi sydämen ortodoksisuudesta. Erittäin kiehtova aihe tämä onkin, mutta jo pieni pohdinta osoitti, että ei ole lainkaan helppo. Ei ainakaan minulle, jolle se näyttäytyy utuisina häivähdyksinä, lämmön läikähdyksinä mielessä, ilona, hyväntahtoisuutena. Tokko sitä pystyy kovin tarkkaan sanoilla kuvaamaankaan? Tykkäsin jo opiskeluaikaan kielen metaforista, joten jospa niiden kautta. Kuvasin ikkunoita mm. eilen niin Riihisaaren museossa kuin Kerimäen kirkossakin ja mielessäni alkoi muhia teksti, jonka aihe olisi "Ikkunat". Näkökulma olisi lähinnä metaforinen - osin historiaakin hipaiseva. Myöhemmin sitten siitä...

Toinen kaveri osui juttusille kaupassa ja hän sanoi, että antaisit vinkkejä tulevaan eläkeläisen elämään, eli miten sitä voisi ennakoida ja onko ennakoiminen tarpeen. Hänellä eläkeaika lähenee muutaman vuoden päästä, ja ko. asiat pohdituttavat. Jospa siitä aihepiiristä tässä heti aluksi, onhan kokemusta eläkeläiselosta kertynyt jo 5,5 vuotta. 

Lopuksi hieman eilisestä retkestämme Savonlinnaan ja Kerimäelle.

Keltainen dahlia ja huovinkukka ovat tämän kesän kukkasuosikkejani 💛💛

Marraskuussa 2019 paneuduin blogissani miettimään, mitkä ovat niitä plussia ja miinuksia tässä eläkeläisen elämässäni. Vuosi uutta elämänvaihetta oli tuolloin vierähtänyt. En usko mustavalkoisuuteen tässäkään, ts. että kaikki olisi vain joko ihanaa tai ikävää, vaan lopputulema tässäkin lienee jossakin välimaastossa. On plussia, miinuksia ja varsinkin eri näkökulmia. Joku voi kokea niinkin, että putoaa kuin tyhjän päälle eläkkeelle jäädessään. Elämänsisältö ja ihmissuhteet jäävät työpaikalle. Näissä tilanteissa joutunee käyttämään luovuuttaan, jotta saa elämäänsä mielekästä toimintaa ja sisältöä. Toisaalta mielikuvituksen käyttökin voi olla sekä plus- että miinusmerkkinen juttu. Aivojahan on kehotettu käyttämään monipuolisesti ja luovasti. Itselläni ei ole kokemusta siitä, että eläkkeelle jääminen olisi se hartaasti odotettu helpotus tai jonkinlainen ikuisen kesäloman alku. Joku toinen voisikin kirjoittaa siitä, vink 👍

Ennen sydändiagnoosiani mietin, että ilmoittautuisin eläkkeellä työnhakijaksi keikkatöihin, ja saattaisihan tässä työvoimapulan ajassa olla hyvinkin toimeksiantoja. Voisin kyllä mielihyvin suositella tätä, jos joku kokee ansiotyöt eläkkeellä omakseen. Kuulin hiljattain paristakin henkilöstä, jotka ovat alkaneet tehdä eläkkeellä osa-aikaisina jotain ihan muuta työtä kuin mitä he tekivät aktiivityövuosinaan. Hienoa, arvostan! Ko. työ on useimmiten myös sellaista, mikä ei vie nuoremmilta työtä, vaan parhaimmillaan on eräänlaista kokemukseen perustuvaa (täydentävää?) asiantuntijatyötä. 

Keltaiset kukat Riihisaaren museon edustalta. Saisinpa tuollaisen kukkasen viihtymään niilläkin mökkini töyräillä, missä ei juuri kukat (tai muukaan?) kasva...

Elämä voi olla valintoja eläkkeelläkin

Sairausosuman saatuani tuntui, että stressitön ja kiireetön elämä on minulle nyt se numero yksi. Niin eläkeläisen kuin työssä käyvänkin olisi hyvä mitoittaa toimintansa voimavarojensa mukaiseksi. Jotkut eläkeläiset sanovat, että on hyvä, kun eläkkeellä on kiire, sillä se pitää liikkeellä. Mutta mikä sopii naapurille, ei välttämättä sovi itselle ja päinvastoin. Itse suorastaan pelkään stressiä yövalvomisineen, mitä kiire tai ehkä jopa se mielenkiintoinen ja antoisa työ kenties toisi. Jo nyt huomaan nukkuvani huonosti, jos seuraavana päivänä on esim. jokin tavanomaisesta poikkeava meno. Univaikeus ei sovi sydänsairaalle, joten siksikin teen tästä näin ison numeron.  

Onnellisuutta lisää useimpien kohdalla se, jos voi olla jotenkin iloksi, avuksi tai hyödyksi toisille. Uskon että ihmisiin on ikään kuin sisäänkirjoitettu se, että haluaa kokea olevansa hyödyksi tai iloksi toisille. Tämä toteutuu suurella osalla ihmisistä uskoakseni juuri ansiotyön tai vapaaehtoistyön kautta, kun voi kokea, että omasta työstä on hyötyä. Vähintäänkin kokemus siitä on tärkeä, että tekemisilläni on tavalla tai toisella jollekin merkitystä. Eläkkeelläkin tuntuu tärkeältä, että haluaa antaa aikaansa ja tarvittaessa tukeaankin toisille.

Kerimäen kirkon edustalta kuvaamani huovinkukka-amppeli. En ole aiemmin nähnyt tätä kaunokaista amppelissa, erilaisissa asetelmissa kyllä. Hyvä idea! Tällainen meillekin sitten ensi kesänä 👍

Maaliskuussa 2021 olin pohdiskellut blogissani loppuelämän haaveita/tavoitteita

Tavoitteet ja haaveet/unelmat kuuluvat eläkeläisenkin elämään. Tuumin silloin 2021 seuraavaa: Koetan loppuun saakka löytää jotakin mistä innostua, tai jos ei voi tai jaksa innostua, niin voisipa vaikka hiukkasen ilahtua. Sillä ei ole väliä, onko se toisten mielestä iloitsemisen väärti, riittää kun itsestä on. Aitoa iloa pienistä asioista Fransiskus Assisilaisen sanoin: "Yksi ainoa auringonsäde riittää hävittämään miljoonia varjoja." Välillä kyllä innostun yhä edelleen milloin mistäkin, mutta ylipäätään koetan nyt vapaalla ollessani tehdä sitä mistä tykkään, ja sitäkin vain hyvin nukuttujen öiden jälkeen. Valvottua tai huonosti nukuttua yötä seuraa kohdallani valitettavasti ns. rokulipäivä. Silloin on niin henkisesti kuin fyysisestikin vetämätön ja kurja olo. 

Koetan myös ihan tietoisesti pyrkiä siihen, etten koskaan lakkaisi liikkumasta luonnossa ja lakkaisi iloitsemasta eläimistä, niin luonnon eläimistä kuin lemmikeistäkin. Mökkipihassamme nykyään asustava siili tuo iloa ja linnut niin kaupungissa kuin maallakin. Jos liikuntakyky menee, toivottavasti voisi silloin lähteä luontoon mielikuvissaan tai virtuaalisesti.

Satumaiset saniaislehdot Vuoniskylillä 💚

Arjen rutiineja voisi rikkoa enemmänkin keskittymällä välillä (hyödyllisyyttä tai järkevyyttä miettimättä?) sellaisiin asioihin, joista tulee hyvälle mielelle. Toisaalta vaihtelu virkistää harmaita aivosoluja. Eilen Savonlinnassa Riihisaaren nukkemuseo inspiroi mm. ajatukseen, pitäisikö hakea esiin vintille ja komeroihin säilömäni nuket, joita olen taannoisina vuosikymmeninä keräillyt. Tämänkin ikäinen tyttö voi leikkiä nukeilla, kivaa puuhaa, eikö vain?

Koetan pitää myös aktiivisemmin yhteyttä heihin, joiden kanssa voi jakaa jonkin yhteisen kiinnostuksen, löytää yhteistä kosketuspintaa. Yhteistä kiinnostusta voisi löytyä esim. luontoon, kulttuuriin, historiaan (esim. paikallis- ja henkilöhistoriaan), marttailuun, vapaaehtoistyöhön tai vaikka perinnetekstiileihin liittyvänä. Niitä tekstiilejäkään ei tietty tarvitse itse osata valmistaa, kiinnostus riittää 😍

Visuaalista hahmottajaa kuvataide ja värit ilahduttavat aina, missä sitten liikkuukin. Tässä Kerimäen kirkon kaunis alttaritaulu ja kaunis vihreä alttarivaate. 

Onko vielä muita haaveita 

Toivon voivani vielä joskus matkustaa kaupunkilomalle Pariisiin ja merenrantalomalle manner-Espanjaan. En erityisemmin kannata (ainakaan runsasta) lentomatkustamista, mutta nuo kaksi matkaa kotimaan ulkopuolelle toivoisin vielä voivani tehdä. Edellinen lentomatkani oli kesällä 2017 Osloon. Mikset sitten mene, kuulen jonkun kysyvän. Nuorempana matkustelu oli ennen muuta rahasta kiinni, matkustusintoisia kavereita olisi silloin ollut. Huomaan nyt, että pienestäkin eläkkeestä jää säästöön, kun nuukasti elää. Rahasta ei matkustelu ehkä olisi tässä elämänvaiheessa ensisijaisesti kiinni, pikemminkin matkakavereiden puutteesta. Osa ystävistä on jo kuollut, osa matkustelee oman puolisonsa ja perheensä kanssa, osa ei ole syystä taikka toisesta kiinnostunut (enää?) matkustelusta. Itse en enää tällä iällä ole innokas lähtemään yksinäni matkustelemaan. Onneksi on eläkeläisten bussimatkat! Tässä kohtaa on muuten sekin plussapuoli, että kun ei tee suurten elämyksien matkoja ympäri maapalloa, iloitsee näemmä täysillä esim. bussimatkasta naapurimaakuntaankin.

Eräs liikuntaesteinen tuttuni sanoi, että hän ei mieti sitä, mitä ei voi enää tehdä, vaan miettii sitä, mitä vielä voi. Jos jokin kehon toiminta on mennyt, jokin toinen on säilynyt. Mieleen palautui myös erään tuttavan sanat vuosia sitten, kun hän teki päätöksen pudottaa ylipainoaan terveydellisistä syistä: "En mieti sitä, mitä en voi syödä, vaan mietin sitä, mitä voin syödä." Useimmilla paikkakunnilla on järjestetty eläkeläisillekin monenlaista toimintaa. Yhtä ja toista voi harrastaa ilmaiseksikin tai pienellä rahalla. Onni tulee pienistä asioista: saunan jälkeisestä hyvästä olosta, hyvin nukutusta yöstä ja erityisesti luonnossa liikkumisesta. 

Jos nuo penkit ja lattialankut voisivat kertoa...

Edellä on näkymä Kerimäen kirkosta. Kuvan näkymässä minua puhuttelee alkuperäiset puupenkit ja alkuperäiset puulattiat (kirkko on rakennettu v. 1847). Huikeaa ajatella, kuinka suuri määrä väkeä näiden 177 vuoden aikana on näillä penkeillä istunut ja kuunnellut saarnoja ja aiemmin papin kertomia uutisiakin! Ihmiset lienevät olleet ennen keskimäärin pienempiä kuin nykyisin, kapea istuin on riittänyt.

Nyt eläkkeellä ollessani olen koettanut muistutella omaankin mieleeni, että missä vain asioissa voisin keskittyä enemmän siihen, mitä vielä voi tehdä kuin siihen, mitä ei enää voi. Huomaan toistavani sitä, että tekemistä ei voi mitata millään mittareilla, eli mikä on riittävän suurta ja mikä liian pientä. Välillä mietin sitäkin, miksi olen (yhä?) niin monesta kiinnostunut, ja siihen on oikeastaan kaksi selitystä: nyt kun vielä pystyn ja jaksan, osallistun, sillä jonain päivänä (jos vielä elää esim. kymmenenkin vuotta) voi olla vastassa tilanne, ettei jaksa enää mitään. Toisaalta koen virikkeet tarpeellisiksi ja esim. nuo alussa luettelemani pienet paikalliset tapahtumat korvaavat minulle vaikkapa ulkomaan matkat ja muut yleisellä mittapuulla arvioidut suuret elämykset. 

Kuoleman lähellä käyminen todennäköisesti laittaa asioita uuteen perspektiiviin ja poistaa myös  sellaista häpeää, mitä ennen koki. Ennen minua esim. hävetti kertoa, että eipä ole tullut juuri matkusteltua kuin ehkä naapurikaupungissa vähäsen, kun toinen kertoi eksoottisista matkoistaan ympäri maapalloa.

Marttanukke keinumassa Riihisaaressa

Eläkeläisen rutiineista hieman 

Maaliskuun 2021 blogissani oli mm. rutiinien rikkomisesta ja toisaalta myös rutiinien hyödyllisyydestä eläkeläisenkin elämässä. Rutiineissa on tietenkin hyviä ja vähemmän hyviä puolia. Olen huomannut, että esim. mökillä käyntejämme rytmittää yhä vieläkin melko pitkälle se, kuin olisimme vielä työssä. Näin on havaintojeni mukaan etenkin nuoremman osapuolen kohdalla, myöhemmin eläkkeelle jääneellä. Helposti rutiiniksi muodostuu, että mökille lähdetään perjantaina ”töiden jälkeen” ja tullaan takaisin sunnuntaina iltapäivällä, että ehtii valmistautua töihin maanantai-aamuksi. Tämän rutiinin haluaisin rikkoa - onhan viikonloppuisin kaupungissakin monenlaista mielenkiintoista, kulttuuria muun muassa. Mökillä taas on aivan yhtä ihanaa oli pyhä taikka arki 😍

Ei voi tietääkään, kuinka kiinnostavia näköaloja rohkea hyppy aiemmin tuntemattomaan voi tuoda tullessaan. Olen yhä toisinaan miettinyt, kuinka kauan kestää päästä yli tietyistä nöyryyttäviksi kokemistaan tapahtumista. Ne ovat pureutuneet jonnekin syvälle tunnemuistiin, ja tulevat toisinaan yhä uniin ja valveilla ajatuksiin. Jos jotain myönteistä koettaa tästäkin ryteiköstä kaivaa, toivoo ainakin, että viimeistään nyt kiinnittäisi enemmän huomiota asioihin, jotka on ehkä aiemmin ohitettu ja vaiettu. Pitääkö ne vain aina jotenkin työstää loppuun, vaikeaa sanoa. Ei tämä kaikki helppoa ole tai suoraviivaistakaan. Jos tämä helppoa olisi, kaipa kaikki pulmat olisi jo ratkaistu. Joskus vasta suuri, odottamaton ja ennakoimaton vastoinkäyminen herättää ajattelemaan, miettimään muutosta.

Entinen vesikelkka, nykyinen kukkateline

Rahaa ei voi ohittaa eläkesuunnitelmissakaan 

Koska tiesin kohdallani jo ennakkoon eläkkeeni pienuuden, aloin säästää työvuosinani. Nyt voin käyttää esim. hyvin toimivia yksityisiä hammaslääkäripalveluja, toisinaan yksityisiä erikoislääkäripalvelujakin. Entäpä sitten vielä se muu materia, kaikille tuttu tavarapaljous, raivailuhan on edessä monella eläkeläiselläkin… Elokuussa 2021 olen kysellyt blogissani kavereilta, mitä te teitte ylim. tavaralle muutossanne; veittekö Konttiin tai muuhun kierrätyskeskukseen, nettikirppikselle, tai lahjoititteko tutuille/sukulaisille tms. Tai oletteko kaivannut jälkikäteen jotakin sellaista, mistä luovuit. Aika harvoin niitä kuulemma kaivataan. Olen näköjään laiska myymään tavaraa kirppiksellä, mieluummin lahjoitan pois.

Kestävän kehityksen ideologian sisäistäneen kierrättäjän ja tuunaajan on vaikeaa heittää ehjää ja käyttökelpoista tavaraa roskiin; esim. hyväkuntoisten kirjojen roskiin heittäminen on suorastaan mahdotonta. Kierrätyspiste kirjastossa onkin osoittautunut hyväksi paikaksi viedä kirjoja, sieltä ne lähtevät yllättävänkin nopeasti eteenpäin. Edellä on kuva romuläjästä löytyneestä ja jo hapertuneesta (ehkä 50-luvulta olevasta?) vesikelkasta, mikä tuunattiin kukkatelineeksi pihaan. Muun ylimääräisen tavaran kanssa olen yhä ihmeissäni: vaatteita, kenkiä ja laukkuja on paljon ja varsinkin ns. koriste-esineitä. Mutta vähitellen voi tyhjennellä. 

Timo Puhakan "Karhu" v. 2019

Oheistan tähän edelle FB:n antaman kuvamuiston Timo Puhakan "Karhu" (Keskeneräisyys-näyttelystä Ahvenisen Punaisella talolla 4.8.2019) mm. siksi, koska tämä sisältää mielestäni syvällisemmänkin ajatuksen kaiken keskeneräisyydestä. Kaikki on lopulta aina kesken. Mitään ei saa täysin valmiiksi. Jotenkin se on hyvin vapauttava ja jopa lohdullinen ajatus. 

Eräs nyt jo edesmennyt ystäväni sanoi osuvasti, että kontekstissaan merkitys kirkastuu. Kun asuu tavallaan kahdessa paikassa, olen ajatellut seuraavaakin: kaupungissa monet tärkeät ja isot jutut tuntuvat maalla jotenkin merkityksettömiltä ja maalla puolestaan moni tärkeäksi koettu kutistuu kaupungissa pieneksi. Kaupunkioloissa jotkin asiat tuntuvat suorastaan turhilta, mutta maalla niillä on merkitystä. Siellä ymmärtää mm. sen, että luonto on AINA ihmistä vahvempi.

Kansallispukuiset nuket Riihisaaressa

Luonto on nyt kauneimmillaan 💚

Luonnosta vielä pieni yksityiskohta. Vuohenputkea olen tänä kesänä käyttänyt tavallista enemmän salaattina; huuhtelun jälkeen silppuan nuoret vuohenputken lehdet taloussaksilla pienemmäksi ja syön tuoreena vihreänä lisukkeena muun ruuan ohessa. Vuohenputki on pihassamme kasvavan poimulehden lailla paitsi ilmaista ja luomua lähiruokaa, se ei kuole pois, vaikka en lannoita tai kitke. Vuohenputkea ilmeisesti joko vihataan tai rakastetaan, itse kuulun jälkimmäisiin. Yrttipenkistäni ovat hoidon puutteessa tainneet jo kadotakin kaikki muut paitsi kaksi sitkeää: ruohosipuli ja raparperi.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä vielä eräs huomio vinkiksi niin itselleni kuin muillekin. Juttelin juuri tänään kirjaston kahvilassa ent. työkaverini kanssa, että aivoja pitää virkistää joka päivä tavalla tai toisella meidänkin, jotka emme enää ole työssä. Itse en ole kiinnostunut sanaristikoista, sudokuista, palapeleistä, lauta- tai korttipeleistä tms., mitkä olisivat varmaankin hyvää aivojen virkistystä. Niiden sijaan kirjoitan esim. tätä blogia, olen aktiivinen somessa, valokuvaan ja olen mukana vapaaehtoistyössä.  Aivovoimistelua ne ovat tavallaan nekin. 

Pieni harmonikkakin siellä museossa oli ja mm. soittajapoika Ville villapuvussaan

Nukkekuvat ovat Riihisaaren museosta, mikä toimii Savonlinnan vanhassa viljamakasiinissa kauniin vesistömaiseman äärellä. Olimme Hukanhaudan marttojen järjestämällä retkellä, ja luonnollisesti erityisesti marttanuket kiinnostivat meitä. Keinussa kiikkuvalla nukella (aiempi kuva) on muuten melkein samanlainen marttamekko kuin minulla (niitähän on nykyään hieman erilaisiakin) ja samanlainen sininen essu, jonka sain lahjaksi tänä keväänä. Saimme nauttia Riihisaaressa kiehtovasta historiasta kauniissa miljöössä hyvin opastettuna.

Kuva risteilyltä Savonlinnassa 18.6.2024

Kesäretkellämme 18.6 tutustuimme maailman vanhimpaan puukirkkoon Kerimäellä, ruokailimme Vanhan koulun ravintolassa Savonlinnassa, tutustuimme Riihisaaren museoon ja risteilimme Elviralla Savonlinnan kaupungin ympäristössä. Sää oli välillä hieman sateinen, mutta se ei haitannut. 

Kiitos oppaillemme ja Hukanhaudan martoille, kun saimme nauttia retkestä yhdessä noin 40 iloisen matkaseuralaisen kanssa. Tulin ajatelleeksi saamieni uusien marttatuttavuuksien myötä, että paljon enemmän pitäisikin olla yhteyksissä eri yhdistyksiin. Sitä kautta saa paitsi uusia kavereita, saa myös ideoita, inspiraatiota ja virtaa omankin yhdistyksensä toimintaan.

Martta-kuksa retkelle mukaan 🌲 

Hyvää juhannuksen aikaa 🌸🌻🌼🌿