tiistai 13. helmikuuta 2024

Harrastajalaulajan ääniongelmista ja äänenhuollosta

Joutsenet Jauhiaisella jonain syksynä

Helmikuun päivityksessäni pääteemana on laulaminen, ja siinä keskeisenä kokemani harrastajalaulajan ääniongelmat ja äänenhuollon tarpeellisuus. Linnuista tulee mieleen laulu, niinpä kuvissa on pääosin lintuja joko taideteoksista kuvattuna tai luonnosta. Joulunalla kävin kuuntelemassa useampaakin joulukonserttia niin kirkossa kuin mm. Carelia-salillakin. Myös kauneimpiin joululauluihin osallistuin perinteiseen tapaan. Etenkin vanhemmat joululaulut virittävät juuri siihen aitoon vanhanajan joulutunnelmaan. 

Tykkään käydä muulloinkin kuin joulun tienoilla yhteislauluissa ja välillä karaokessakin, ja niinpä keskityn tällä kertaa äänenhuoltoon ja kansalaisopiston laulutunneilla ja musiikin teoriassa oppimaani. Tämän koen ajankohtaisena kohdallani nyt, kun kurkunpään kiristymistä ja muita vastaavia oireita on ollut erityisesti korkeampia ääniä laulaessa. Mietin jo, pitääkö rakas lauluharrastus jättää, vai löytyisikö jotain keinoja lievittää ongelmia vielä tässä iässäkin ja myös kipujen ja vaivojen koetellessa.

Eveliina Salomaa teki kauniin kuoroilmoituksen 10.2.24 konserttiin 💗

Laulutaukoa kohdallani on nyt ollut, mutta olen käynyt kuitenkin välillä kirkossa ja toisinaan myös seurakuntatalolla toivevirsiä laulamassa. Laulaminen on ollut välillä suorastaan mahdotonta, jos on ollut esim. pitkä monisäkeistöinen virsi, minkä kanttori soittaa ja esilaulaa itselleni liian korkeasta sävellajista. Ääntä ei vain tule, kurkkua kiristää ja olo on epämiellyttävä. Aloin etsiä lähteitä vaivan helpottamiseksi. Lopussa on mm. Hengitysliiton nettisivuilta referoituja ohjeita siihen, kun limaa kertyy kurkkuun. Kun nyt luin helmikuun blogini läpi ennen sen julkaisua totesin, että onpa jälleen perusteellista…. Näin kai siksikin, että nyt eläkkeellä on aikaa. Työssä ollessanikin harrastin kuorolaulua, mutta virtaa tai aikaa ei olisi silloin riittänyt tällaiseen perusteelliseen pohdiskeluun – saati siitä kirjoittamiseen. Energia meni työhön.

Kuoron konserttiin lähdin kuitenkin laulamaan ongelmista huolimatta, kuoron ohjaajan kannustaessa. Soihtu-kuoron konsertissa 10.2.2024 oli rakkaustarinoita, uudempia ja perinteisempiä ja rakkautta luontoonkin. Soihtu-kuorolla on nykyään useita uusia soundejaValon lisääntyessä ja alkavan kevään odotuksessa iloitsin jo ennakkoon konsertista Joensuun Pakkahuoneella. Tämä aiemmin sekakuorona toiminut kuoro muuttui lähinnä pitkällä koronataukokaudella naiskuoroksi, ja nyt oli hyvä, että saimme kuoron tueksi ja säestäjiksi myös soittajia, Villen sellon ja Stiinan huilun.

Konserttitauolla Pakkahuoneella 10.2.24 (kuva: Auli Turunen)

Kohdallani kävi sitten niin, että konserttia edeltävänä päivänä tuolilta noustessani alaselkääni vihlaisi kipeästi kuin noidannuoli olisi iskenyt. Hidas kumarainen kävely onnistui, mutta kyykistely ja taivuttelu oli niin kivuliasta, että tarvitsin jopa kumppanin apua sukkien ja kenkien pukemiseen. Vaikka koetan välttää särkylääkkeitä (lääkkeitä kun on jo muutenkin), ja en ota niitä kuin pakon edessä, nyt on pitänyt ottaa särkylääkettä yöksi ja myös ennen kuoron konserttia. Otin vakiintuneesta poiketen mukaani nuottitelineen, sillä tuntui, etten pysty pitelemään painavaa kansiota harjoitusten ja konsertin ajan. Toisaalta ajattelen nyt, että kylläpä olin sisukas, mutta toisaalta lienee suoranaista hulluutta – kukaahan ei pakota könkkäämään kipuisena liikkeelle. 

Kun olen nyt jutellut samaa kokeneiden kanssa, useammallakin suunnilleen saman ikäisellä on kipua juuri vasemmassa lonkassa tai alaselässä vasemman lonkan kohdalla, suunnilleen samassa kohtaa kuin  minullakin. Mikä lie tämän ikäisten naisten vaiva? Mutta ei siitä tällä kertaa enempää. Nyt päätin keskittyä musiikkiin, selän ja muunkin terveydentilan tarkempi kuvailu saa jäädä johonkin myöhäisempään ajankohtaan.

Olen nyt osallistunut kuoron harjoituksiin vain tämän vuoden puolella. Hammasremontti katkaisi lauluharrastuksen syyskaudella 2023. Koska harjoittelu kevään konserttiin jäi kohdaltani vähäiseksi, aloin muistella, mitä opin laulutunneilla ja osin myös musiikinteoriassa. Jälkimmäisestä heti aluksi sanoisin, että se oli minulle erittäin haasteellista, mutta jotain jäi mieleen ja myös muistiinpanoista mieleen nostettavaksi.  Osallistuin kevätkaudella -23 Joensuun kansalaisopistolla musiikin teorian kurssille ja Annen laulutunneille ko. opistolla osallistuin neljän vuoden ajan v. 2019–2023. Kuorolaulua olen harrastanut v. -88 saakka (tosin taukoja eri syistä on välillä ollut).

Punatulkku aterialla Marttalan pihassa

Laulutunneilta sain hyödyllistä harjoitusta mm. hengitystekniikkaan, ja kurkunpään kireyttä tai kuroutumisen tunnetta ei silloin ollutkaan. Nyt näiden viime viikkojen ajan se on ollut riesana erityisesti korkeita ääniä laulaessa. Esim. Lautturin loppufraaseissa ääni jossain ylä-ceen kohdalla katkeaa, ja jos yritän väkisin puskea ääntä ulos, tulee melkein kuin tukehtumisen tunne. Niinhän se sitten katkesi samassa kohtaa konsertissakin ja myös (hieman yllättäen?) amerikkalaisessa kansansävelmässä ”Jos ei”. Se on harkoissa mennyt paremmin, mutta nyt tuli kohdallani stoppi kohdassa ”Jos päivä jäis pilveen, veet kattaisi jää…”. Se oli konsertin toiseksi viimeinen laulu, eli äänen väsymistäkö lienee vai sitä, ettei tukivyön ja selkäkipujen kanssa sinnitellessä vain rahkeet riittäneet. Selityksiä on monia, myös harjoitusten vähäisyys.

Ensimmäisenä tulee nyt mieleen se laulutuntien oppi, että kireyden kohdalla pudota leuka rennoksi ja avaa suuta kunnolla, eikä pidä välittää siitä, näyttääkö hassulta. Kun katselee esim. ammattilaulajia, heidän suunsa on useimmiten reilusti avoinna. Ja ilmaa on otettava riittävästi korkeiden äänten edellä. Joskus auttaa ns. pikkuorava-ilme, eli etuhampaita enemmän näkyviin. Toistan itselleni tätä tärkeää, että ilmaa tulee ottaa kunnolla erityisesti korkeiden äänien edellä, ja myös huomioida, ettei laske sitä ilmaa heti ulos vaan säästellen. Jos kaulan tienoo tuntuu kireältä, leuan rentouttaminen usein auttaa, eli voisi ottaa kasvoille ns. hölmistyneen ilmeen, jossa kasvojen lihakset ja leuka ikään kuin valahtavat.

Pieni punarinta kevään airueena Marttalan pihassa

Ääneen voisi lisätä enemmän voimakkuutta virheitä pelkäämättä, laulunopettaja ohjeisti. Myös kuoronjohtajat kannustavat samaan. Olen huomannut, että jos ei onnistu korkeimmissa äänissä äänen ohentamisessa ”huilumaiseksi”, hiljaisella äänellä laulaminen erityisesti niiden korkeiden äänien kohdalla on osoittautunut huonoksi tekniikaksi – pahimmillaan ei kuulu kuin käheää pihinää. Muistan jo vuosikymmenien takaa mm. ne kuoronjohtajan sanat: tuki lähtee vatsasta, eli vatsalihakset ja pallean olemassaolo äänen muodostamisessa pitää muistaa. Ääni syntyy siis koko kehossa, ei vain kurkussa. Esimerkiksi kireyden tunne kaulan tienoilla voi johtua juuri siitä, että tuki ei tule vatsasta. Annen tunneilta muistan mm. ohjeen, että ennakoi alkuja, ja hengitä valmiiksi: epävarma aloitus on huono lähtökohta. Yksinlaulussa ja kuorossakin ensivaikutelma on tärkeä niin laulajalle itselleen kuin yleisöllekin. Toisaalta kun äänen tuottaminen tuntuu itsestä hyvältä ja laulamisesta nauttii, se kuulostaa hyvältä myös yleisölle. Sama kai se on millä vain esiintyjillä, niin ammattilaisilla kuin harrastajillakin; puhujilla, lausujilla, soittajilla ja laulajilla.

Laulutunneilta muistan mm. musikaalisävelmän ”Mikä voi olla sen mukavampaa”. Jos pystyin opettajan kannustamana fraseeraamaan eli värittämään tuota varsin nopeatempoista laulua eloisammaksi, keveämmäksi ja iloisemmaksi, siitä tuli itsellekin todellinen energialaulu. Mielihyvä, rentoutuminen ja ilo ovat itselleni tärkeimpiä lauluharrastuksessa, en tavoittele esim. yksinlaulajana esiintymistä, eikä niihin laulutaitoni riittäisikään. Karaokessa voin laulaa tilaisuuden tullen. En yleensä nykyään enää ajattele sitä, menevätkö korkeammatkin nuotit puhtaasti, tunnelma on tärkein – tai ainakin sitä toivon. Toki kuorossa on koetettava laulaa mahdollisimman puhtaasti omaa stemmaansa, sillä on tietenkin iso merkitys kokonaissointiin.

Olin 25.1.24 Taidemuseo Onnin 3. kerroksessa ihastelemassa upeaa salonkiripustusta (kuvan teos on 3. kerroksessa). Näyttelyt olivat Onnissa tällä erää vain 4.2 saakka avoinna, sen jälkeen on kesään saakka taukoa. Kesällä jälleen tavataan taiteen merkeissä!

Fraseerauksen merkityksen muistan keskeisenä laulutunneilta myös. Nyt aloin ajatella noiden kevään kuorokonsertin laulujen tarinallisuutta/sanomaa mm. fraseerauksen kautta. Helmikuun konsertissa (kaikkiaan 13 laulua + yhteislaulu) on useitakin suurten tunteiden lauluja kuten Rakkaustarina, Balladi, Maailma on kaunis ja Kalliolle kukkulalle, muutamia mainitakseni. esimerkiksi Paula Vesalan Rakkauslaulua tulisi laulaa kuten tarinaa kertoen, ei kuitenkaan arasti, kuoronjohtaja opasti. Esimerkiksi herkistä rakkauslauluista voi pahimmillaan tulla jopa tahattoman koomisia, jos ei huomioida niihin olennaisena osana kuuluvaa tunnetta. Konserttia seurannut laulajakaverini antoi jälkikäteen rakentavaa palautetta, että Matti Siitosen Rakkaustarinassa olisi voinut olla enemmän sidoksisuutta ja herkkyyttäkin, nyt se oli yleisön korvin kuullen edennyt jotenkin ”mekaanisesti”. 

Laulunopettajat opettavat, että ilman fraseerausta laulu on ilmeetöntä, ja voi toisinaan muodostua eräänlaiseksi ”suorittamiseksi” tai em. kaltaiseksi mekaaniseksi esittämiseksi. Yksinlaulussa rytmiselle muuntelulle, äänen voimakkuuden vaihtelulle (esim. f = forte eli voimakkaasti, p = piano eli hiljaa), persoonalliselle soundille, intensiteetille ja korkeuden muuntelulle on tietenkin enemmän tilaa kuin kuorolaulussa. Tämän olen sisäistänyt oikeastaan paremmin vasta nyt vanhempana, että laulun tunnetilan tulisi välittyä aina jotenkin, lauloipa sitten ryhmässä tai yksinään. Silloin tietysti voi olla toisin, jos parodiamielessä lauletaan joskus tarkoituksellisesti eri tavoin 😉 

Musiikki on tunteikas laji. Otan vielä erään esimerkin, aggressiivisempi teksti lauletaan (ja myös johdetaan) eri tavalla kuin jos kyseessä olisi herkkä teksti. Kuorossa esim. äänenvoimakkuuden havaitsee selvimmin siitä, kun ohjaajan käsien liikkeet ovat pieniä, laulajien äänikin on silloin pieni; suurten liikkeiden kohdalla on puolestaan suuri ääni. Kuorossa ja yksinlaulussakin fraseeraus on tuttua mm. silloin, kun muunnellaan fraasien tempoa niiden merkityksen mukaan, tehostetuilla tauoilla (taidepaussit?) ja äänen voimakkuuden vaihteluilla eri säkeistöissä. 

Taidenäyttelyssä Taitokorttelissa 5.2.24. Kuvassa lempilintuseni tiainen Hanna Hartikaisen teoksessa "Ballerina"

Kuuntelin netistä mm. laulunopettajan Ville Laaksosen opetusvideoita. Hän kehotti puhumalla kertomaan laulun sanoja useamman kerran ja kuvittelemaan siihen jonkun kuulijan/kuulijoita. Hän sanoi, että sen saman tunnetilan tulisi välittyä myös silloin, kun sen saman tekstin laulaa. Itselle tuli mieleen, että musiikkikappaleen sanoja voisi ajatella enemmän runona myös silloin, kun sitä harjoittelee tai esittää. Myös kuorolaulussa tulisi kiinnittää enemmän huomiota tuohon laulun tunnesisältöön/tarinallisuuteen; laulu ei saisi mennä ilmeettömäksi suorittamiseksi. Tarinallisena se näyttää ja kuulostaa yleisöstäkin paremmalta. Huomaan toistavani tiettyjä asioita, ja siihen on syy: niissä itselläni on paljon oppimista.

Fb antoi nyt sopivasti muiston vuoden takaa 6.2.2023, jossa kirjoitin näin: Positiivareiden sivuilta 6.2.2017 lainattu soveltuu tähänkin päivään; opin tänään uutta musiikin teorian tunnilla: kun kuulin (ope soitti) ja näin opetusmonisteista opittavan asian ja juttelin vielä siitä jälkikäteen puhelimessa kuorokaverin kanssa:

"NÄIN IHMINEN OPPII

-10 % siitä, mitä lukee

-20 % siitä, mitä kuulee

-30 % siitä, mitä näkee

-50 % siitä, mitä sekä kuulee että näkee

-70 % siitä, mitä keskustelee muitten kanssa

-80 % siitä, mitä itse on mukana kokemassa

-90 % siitä, mitä opettaa jollekulle toiselle" (William Glasser).

Peipposet Taidemuseo Onnissa (Wright)
Kertailen nyt seuraavaksi musiikin teorian kurssilla vuosi sitten oppimaani. Koska en osaa soittaa nuoteista soittimilla, nämä ovat lähinnä niitä perusasioita, jotka pystyin ymmärtämään ilman soittimen tukea. Vaikka putosin useinkin kurssilla kärryiltä, ajattelin, että pienikin uuden oppiminen voi olla sysäys eteenpäin – ja näin voi olla vieläpä tässä iässäkin. Mukava opettajamme kannusti meitä mm. sanoen, että ammattimuusikoiksi opiskelevat opiskelevat tätä kaikkea kymmenkunta tuntia viikossa kuuden vuoden ajan, eli emme suinkaan voi vaatia itseltämme samaa tavoitetasoa yhdellä kevätkaudella tunnin viikossa opiskellen. Kun jotain jäi mieleen, se on jo hyvä. Uskon että soittajat saivat suuremman hyödyn tästä musiikin teorian kurssista, mutta jotain saivat uskoakseni laulajatkin. Ohjaaja mm. sanoi, että sointityöskentely on tärkeää myös kuorossa, samoin äänenhuolto. Tässäkin yhteydessä tuli mieleen tuo jo edellä mainittu: jos pyrkii pääasiassa sävelpuhtauteen, se voi johtaa varovaisuuteen ja sitä myötä ilmeettömään laulamiseen. 
Janita Laitisen näyttelystä "Alitajunnan eläinhahmoja" Joensuun kirjastolla v. 2021

Lisää kertausta musiikin teorian kurssilla opiskellusta: Tahdeilla pyritään jäsentämään teosta, ja tahdin merkkinä nuottiviivastolla on suora pystyviiva. Esimerkiksi rakkautta luontoon ilmentävän konserttimme laulun ”On suuri sun rantas autius” kohdalla on joka tahdissa neljä neljäsosaiskua/neljäsosanuottia. Esimerkiksi kalevalaisessa rytmissä on joka tahdissa viisi neljäsosaiskua: ”Kamanat kohottukohot lakin päästä laskematta”… Tahtilajin esim. tässä em. esimerkissä osoittaa nuottiviivaston alussa oleva 5 ja 4 päällekkäin. Silloin kun sävellaji muuttuu kesken teoksen, sitä kutsutaan modulaatioksi. Kuulimme kurssilla, että esim. jos sävellajia nostetaan c-duurista d-duuriin, koko kappale nousee ylöspäin kokonaisen sävelaskeleen eli kokonaisen nuotin. Pyrin myös painamaan mieleeni, että jos nuottiviivaston alussa on korotusmerkki (saman näköinen kuin ns. hästäg-merkki somessa) tai alennusmerkki (pienen b-kirjaimen näköinen merkki), ne vaikuttavat koko kappaleen ajan, ellei välillä ole ns. palautusmerkkiä (pieni vinoneliötä muistuttava merkki).

Kuorossa on ollut ainakin itselleni välillä haastavaa huomata, mistä kertaus kulloinkin alkaa, etenkin jos harjoittelu on jäänyt vähiin kuten nyt. Ennen konserttia mm. näiden pitäisi olla selviä, tai syke nousee varmasti miettiessä, että minnekäs tästä tai tästä kohtaa ”hypätään”. Tuplapystyviivat kaksoispisteineen, sekä segno- ja coda -merkit pyrkivät kertomaan, mistä kohtaa kulloinkin kerrataan. Kuoron johtajat usein sanovat, että laulakaa ”pompasta pomppaan” eli kun on coda-merkki, hypätään sävelmän loppuosuuteen, jossa on se sama merkki. Nuottien merkit ovat Suomessa c, d, e, f, g, a ja h. Ylä-c merkitään C2 (ala-c eli C1 on nuottiviivaston alareunassa apuviivalla). Intervalli kertoo välimatkasta, ts. se kertoo sävelien välisestä korkeuserosta (esim. kvintti, oktaavi tms.). Oktaavi jaetaan kahteentoista puolisävelaskeleeseen. Muistelen jostain lukeneeni, että jos mies ja nainen laulavat samaa melodiaa, sävelkorkeuksien ero on yleensä oktaavi, ellei mies laula ylempää esim. falsetissa. 

Nuotit pianon tai harmonin koskettimille vanhassa opetustaulussa

Olen koettanut esim. kirkossa laulaessani pudottaa virsilauluani kokonaisella oktaavilla, sillä sävelaskeleiden puolikkailla tai sävelaskelilla en osaa sitä tehdä, jos esim. laulunopettaja tai kuoronjohtaja ei soita sitä oikeaa sävellajia pianolla, ja aloituksen kuulee siitä. Tämän jos joskus kykenisikin oppimaan, se auttaisi tosi paljon mm. yhteislauluissa, kun esilaulaja tai soittaja soittaa itselle liian korkeasta sävellajista. Kun yrittää sinnitellä itselleen liian korkeassa äänialassa, laulamisesta ei nauti, ja toisaalta kokonaisella oktaavilla pudottaminen voi viedä sävellajin liiankin alas. Hieman alempana on kuva virsikirjan aukeamasta ja Jaakko Löytyn laulusta, jossa kertosäe kuuluu: "Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa...". Hieman leikillisesti sanoen säe soveltuu mielestäni niin laulamisen ongelmiin kuin vaikka kipeisiin selkävaivoihinkin. En toisaalta kylläkään edes tiedä, onko sävellajien säätely laulaessa nuotti tai puolikas kerrallaan mahdollista muille kuin heille, joilla on absoluuttien sävelkorva tai ehkä se on mahdollista ammattimuusikoille? Jos joku tietää enemmän tästä, kertokaa toki, olisi tosi kiinnostavaa kuulla

Sen joka tapauksessa opin mm. laulutuntien aikana, että oikea sävellaji pitää selvittää aina aluksi. Se on erittäin tärkeä lähtökohta kenelle vain. Anne-ope sanoi, että alttokin pystyy laulamaan karaokessa (esim. korkean sopraanon Tamara Lundin v. -64 levyttämää) Lapin tangoa, kun siihen otetaan heti alussa se oikea sävellaji, eli esim. karaokessa tällainen iän myötä mataloitunut altto pudottaisi kahdella sävelaskeleen puolikkaalla eli kokonaisella nuotilla. Joskus toki altolla voi riittää puolikaskin. En ikinä olisi voinut kuvitellakaan laulavani edes yhteislaulutilaisuudessa laulua ”Muisto” (Memory, musikaalista Cats). Kun laulutunnilla nuotista pudotettiin neljä sävelaskeleen puolikasta, niin yllättäen laulu onnistuikin ihan riittävän hyvin 👍 

Harmaasieppo pesii kukka-amppelissa

Myös aika-arvot (eli huomion kiinnittäminen nuottien pituuteen) ovat tärkeitä niin kuoro- kuin yksinlaulajallekin ja tietysti myös soittajille. Varsin useinkin minulta jää huomaamatta, että pisteellisenä nuotti on puolta pidempi. Käsitykseni mukaan tavallisessa kuorolaulussa riittänee, kun pystyy erottamaan kokonuotin, puolinuotin, neljäsosanuotin ja ehkä lisäksi kahdeksasosanuotin. Fermaatin merkki nuottiviivaston lopussa tarkoittaa, että sen kohdalla olevan nuotin voi laulaa niin pitkäksi kuin yksin laulaessaan haluaa tai kuorolaulussa kuoron johtaja ohjatessaan näyttää.

Laulunopettaja ohjeisti, että jos laulat joskus karaokessa vaikka Taiskan laulamaa Muistoa, pyydä karaoke-emäntää/-isäntää pudottamaan sävelaskelia kahdella puolikkaalla. Laulutunneilla tykkäsin eniten Evakon laulusta, ja nimitinkin sitä elämäni biisiksi. Ope sanoi, että se tuntui omalta laulultani. Sain palautteen mukaan lauluun sopivasti tunnetta ja herkkyyttäkin. Laulaessa mieleeni tuli esim. Ukrainan pakolaiset tai näin mielessäni erään sukulaismiehen ikääntyneet uurteiset kasvot. Hän oli evakkoon lähtiessään vasta kymmenvuotias. Karja piti jättää, ja perheen isä kääntyi vielä kaukaa kilometrien päästä takaisin antamaan lehmille ruokaa. Hätä ja suru oman onnensa nojaan jääneistä eläimistä pysyi miehen mielessä iäkkääksi saakka.

Jaakko LöytynEdessä reitti tuntematon aukeaa”, Joensuun ev.lut. kirkossa 29.1.23

Lauloin Evakon laulun myös Sydänpiirin koulutuksellisessa vertaisryhmässä huhtikuussa v. 2023. Kerroin silloin samalla lauluharrastuksestani mm. siitä lähtökohdasta, että uskon musiikin (ja mm. laulamisen) tukevan mm. sydänsairauksia kokevia. Jotkut sydänvertaiset kertovat kokevansa hapen riittämättömyyttä laulaessaan, ja siksikin äänenhuolto on lähellä sydäntä. Enhän ainakaan vielä haluaisi luopua tästä harrastuksesta. 

Kerroin em. ryhmässä, että koronakaranteenin aikana laulunopetuksen etätunnit maadoittivat, ja toivat viikkoon odotetun sosiaalisen keitaan. Uskon että musiikki myös auttaa tunteiden käsittelyssä, tuplaa ilon, lievittää surua. Kerroin, että muistelin 20 vuotta sitten 73-vuotiaana kuollutta pelimanni-isääni (kuva alla), kun lauloin laulutunneilla vaikkapa ukrainalaista valssia Kaipaus tai valssia Mantsurian kukkuloilla. Taiteiden ja kulttuurin hoitava vaikutus on eri tutkimuksissakin kiistattomasti todettu, summasimme sen sydänvertaisryhmässäkin.

Isä-Heimo (1930 - 2003) soittamassa kylä-iltamissa 1980-luvulla

Lopuksi vielä hieman em. kurkunpään kiristymisestä/kuroutumisesta. Nämä ohjeet voisivat soveltaen sopia kenelle vain ääntään instrumenttinaan käyttäville, vaikkapa opettajille tai muille äänityöläisille. Aaniluotsi.fi-nettisivuilla pohdittiin, mitä silloin voisi tehdä, kun kurkku kiristyy. Yleisimpiä syitä äänen väsymiseen tai käheytymiseen laulaessa ovat juuri nielun kuroutuminen ja kielen painuminen taakse päin kohti kurkkua. Etenkin korkeissa äänissä kuroutuminen on em. lähteen mukaan tavallista.

Useimmat ovat joskus kuulleet ilmaisun, että laulun pitäisi lähteä ”mahasta” sen sijaan, että ”lauletaan kurkusta”. Ääntä kannattaa myös jumpata ja rentouttaa. Rauhallinen hyräily ja hyminä lämmittää ja rentouttaa äänihuulia; ja tähän pyritään myös äänenavauksissa kuorossa. Samalla rentoutuvat myös kasvolihakset, jolla on vaikutusta äänen helpompaan tuottamiseen. Hyvin toimivien äänihuulten tulee värähdellä, ja jotta äänikalvo voi joustavasti värähdellä, sitä tulee myös kosteuttaa – vesi vanhin voitehista tässäkin! Vesipullo onkin vakioeväs niin kuoro- kuin yksinlaulutunneillakin. Aaniluotsi.fi kannustaa, että vaikka rekisterien vaihdoissa olisi vaikeuksia etenkin korkeammalle, laulamisen suotuisia vaikutuksia mielen hyvinvoinnille ei voi koskaan painottaa liikaa. Siksipä näitä nyt myös tässä mietin, kuinka voisi jatkaa lauluharrastusta matkan varrella tulleista ongelmista huolimatta.

Koskelon poikue Pielisen Kotalahdella

Voisi myös kokeilla hahmottaa kurkun kiristymistä ja kurkunpään sulkeutumista seuraavien vaiheiden kautta: tunnustele, miltä tuntuu, kun kurkku kuroutuu kiinni (emt.)Kokeile nielaista. Tunne, miten nielaistaessa äänihuulet ja taskuhuulet sulkeutuvat ja kurkun kansi kääntyy henkitorven päälle. Tällöin kurkku on kuroutunut täysin kiinni. Hahmota sitten, miltä avoin hengitysväylä tuntuuTyönnä kieltä takaosastaan saakka eteenpäin laukaistaksesi haukotusrefleksin (laulaessa toimii hyvin ns. seurapiirihaukotus, eli ei tarvitse haukotella suu ammollaan). Haukotuksessa henkitorven reitti on avoin eikä kurkku kiristy. 

Aaniluotsi.fi ohjeistaa, että tunnustele myös, miltä tuntuu, kun kehosi on alkamassa naurahdusta tai nyyhkytystä. Tunne nielussa on silloin laaja ja avonainen. Voi myös kokeilla ikään kuin pelästyä kesken haukotuksen. Huomaamme silloin, että kurkku kuroutuu kiinni. Tämä ilmiö voi olla tuttu myös niissä tilanteissa, jos laulamista jännittää. Laukaise uusi haukotusrefleksi työntämällä taas kieltä suun takaosasta eteen ja ylös. Nielu on jälleen auki. (aaniluotsi.fi.)

Sorsat keväisellä Jauhiaisella

Entäpä sitten se ongelma, jossa limaa kertyy kurkkuun. Etenkin näin talviaikaan tuntuu kuin limaa kertyisi hengityselimiin, vaikka mitään varsinaista nuhaa, flunssaa tai koronaa ei olisikaan. Se tietysti haittaa laulamista, ja hyvä kai se muutenkin olisi saada lima pois. Kuorokaveri vinkkasi, että liman poistumista hengityselimistä ja keuhkoputkista voisi koettaa tehostaa pulloon puhaltamisella. Kiinnostuin tutkimaan lähteitäkin (lähteinäni Duodecimin ja Hengitysliiton nettisivut).

Keuhkojen tuulettamista kutsutaan myös vastapainepuhallukseksi (emt.)Pulloon puhallus, josta käytetään myös nimitystä vesi-PEP on menetelmä, jolla tehostetaan keuhkojen tuulettumista ja keuhkoputkien avautumista ja irrotetaan limaa keuhkoputkista. Ohjeita: Vie letkun alapää pullon pohjalle veden alle. Vedä keuhkot rauhallisesti nenän kautta täyteen ilmaa ja suun kautta ulos. Käytä hengittäessäsi palleaa. Puhalla pitkään ja kohtalaisen voimakkaasti ilmaa pulloon niin, että vesi kuplii kevyesti. Keuhkoja ei tarvitse puhaltaa aivan tyhjiksi.

Pääsin Vuonislahden marttojen kanssa 11.2.24 ruokailemaan ja tutustumaan Kolin Kylä -hotelliin (kuva ravintolasta) 💚

Ohjeita vastapainepuhallukseen: Voisi puhaltaa esim. 10–15 kertaa peräkkäin. Tee kunkin puhallussarjan jälkeen muutamia yskäisyjä tai voimakkaita hönkäisyjä, niin että limaa irtoaa. Pidä muutaman minuutin tauko ja toista puhallussarja tarpeen mukaan 2–3 kertaa. Kun vesipulloon puhalletaan letkun läpi, paine nousee hengitysteissä. Sen vaikutuksesta pienten hengitysteiden väliset tiehyet avautuvat. Tällöin ilma pääsee virtaamaan hengitysteissä olevan liman taakse ja työntää sen suurempiin hengitysteihin, mistä lima on helpompi yskiä tai hönkäistä pois. Limanpoiston lisäksi pulloon puhallus harjoittaa hengityslihaksia. Hengitysliitto ohjeistaa, että pulloon puhallus on turvallinen tapa poistaa limaa keuhkoista, mutta jos on vaikkapa vaikeahoitoinen sydänsairaus tai keuhkoahtaumatauti, olisi hyvä keskustella ennen hoitoa lääkärin kanssa.
Yhteiskunnallisiin asioihin en ota tällä kertaa kantaa muuten kuin kaiken muun ylitse olevalla sanalla RAUHA. Kuva on Rauha-kahvilan seinustalta Mikkelistä kesällä -23

Yksinkertaiset tarvikkeet vastapainepuhallukseen ovat helppoja hankkia. Esim. rautakaupasta saa ostettua halkaisijaltaan 6–10 millimetrisen taipuisan letkun, jonka pituudeksi riittää 60–80 senttiä. Pulloksi sopii noin litran vetoinen muovipullo. Pulloon lasketaan 10–15 senttiä vettä, puhalluksen vastusta voi säädellä veden määrällä. Puhalluksen paine saa liman liikkeelle ja sitä on helpompi yskiä pois. Pullopuhallus ei kuitenkaan aina irrota limaa välittömästi. Siksi sitä kannattaa tehdä säännöllisesti päivittäin muutamien viikkojen ajan tai niin kauan kuin ylimääräistä limaa on. Välineet on puhdistettava ja vesi vaihdettava jokaisen hoitokerran jälkeen. (Lähteet: Lääkärikirja Duodecim 2022; Hengitysliitto 2023.)
Ystävänpäiväkukat ja piirakkalahjat edesmenneeltä ystävältä ja hänen puolisoltaan 14.2.2015 💖

Hyvää laskiaistiistaita 13.2 ja ystävänpäivää 14.2 sekä helpotusta helmikuussa mm. edellä kuvattuihin vaivoihin ja rajoitteisiin 👍🙏👍

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Kirjallisuudesta ja kirjallisuuden kautta

Mökit nukkuu lumiset myös Marttalassa jouluna 2023 💙 

Tammikuun päivitykseni on pitkälti kirjallisuuspainotteinen. Tykkäsin yliopistossa ja mm. kirjastolinjan merkonomiopinnoissa kirjallisuuden opiskelusta, ja jo alaluokilla käytin säännöllisesti kyläkoululla ollutta pientä kirjastoa. Niin ollen mikäpä sen luontevampaa kuin käyttää välillä aikaansa kirjallisuusaiheisten asioiden miettimiseen ja myös niistä kirjoittamiseen - etenkin silloin, kun on saanut sytykkeen. Nyt sain sytykkeen joululahjoistani ja kirjat tähän olenkin valinnut siitä lähtökohdasta, että ne olivat juuri hiljattaisen joulun lahjakirjojani.

Lapsuuden lukukokemuksista tuli mieleen erityisesti Anni Polvan Tiina-kirjat ja luontokirjat, joista mieleen jääneimpänä on paljon kuvia sisältänyt "Helmipöllön metsä". Olen nyt vanhemmiten nostalgiafiiliksissäni haeskellutkin tuota kirjaa, mutta en ole löytänyt. Jos sinä hyvä lukijani löydät, vinkkaathan!

Sain nämä molemmat em. kirjat myös joululahjaksi, ja Katri Helenan kirjan myös kirjaston varauksesta, joten siksi oheisessa kuvassa on kaksi samaa kirjaa.

Runo-otteita ja tai aforismeja minulla on ollut täällä lähes joka kerta koska koen, että niistä saa paljon hyvää: lohtua, iloa, oivalluksia. En niitä yleensä sen kummemmin analysoi; mahdollinen lukija voi itse tehdä halutessaan analyysiä tai päätelmänsä, jos nuo sanat sillä hetkellä jotenkin koskettavat. Myös kuvat ovat tälle visuaaliselle hahmottajalle aina tärkeitä, ja niitä on tälläkin kertaa lähes parikymmentä.

Tämän tammikuisen päivitykseni teemana on sininen. Väri ei liity puoluepolitiikkaan, vaan väriteemoina on joululahjakirjojeni innoittamana sinivalkoinen ääni Katri Helena ja isänmaallisuuden puolesta puhuneen Jenni Haukion kirja ”Sinun tähtesi täällä”. Jenni Haukio viittaa siniseen väriin useammallakin tavalla, esim. s. 106 hän kirjoittaa, että auringon juuri laskettua maisema värittyy syvänsiniseen utuun ja sininen hetki on lyhyt talvinen valoilmiö. Sivulla 127 hän viittaa kansanlauluun ”Taivas on sininen ja valkoinen”. Se on itselleni tuttu mm. niiltä ajoilta, kun kuorossa oli koelaulu ennen kuoroon osallistumista. Ääni jännityksestä väristen laulettiin tuo kansanlaulu, ja kaipa se meni silloin riittävän puhtaasti, kun/jos kuoroon hyväksyttiin. Sivulla 140 Haukio kirjoittaa olleensa ylpeä, kun näki valtiovierailujen yhteydessä vierailun kunniaksi salkoihin nostetut siniristiliput.

Sininen hetki vuonislahtelaisella pellolla

Valokuvat valitsin sinisten kuvien kansiostani. Katri Helenan kirjaa tässä kuvatessani kappaleiden väleissä on otteita hänen laulustaan ”Sinistä silkkiä”. Katri Helena Kalaoja on säveltänyt kappaleen Sinistä silkkiä ja sanoittanut sen on Elina Kalenius. Olen aina pitänyt tästä kauniista, tunnelmallisesta ja sävyltään herkästä laulusta.

Alla vanhojen omenapuiden
oli varjot siniset niin.
Kuunvalossa valkeassa,
kuun valossa oudon valkeassa
kun yhdessä kuljettiin.

Kirjoitan tässä joululahjakirjoistani siinä järjestyksessä kuin ne luin, ensin Katri Helenaa ja postaukseni lopuksi Jenni Haukiota. Jonotin Katri Helena laulaja -kirjaa (Elina Hirvonen 2023) sekä Jenni Haukion kirjaa ”Sinun tähtesi täällä” kirjastosta viime kevättalvesta alkaen, ja sain Katri Helenan kirjan nyt joulunalla varauksesta luettavakseni. Sain samalla kertaa mielenkiintoista lukemista näiden kahden suomalaisen naisen elämästä, toinen on syntynyt -45 ja toinen -77.

Sinihimmeä hetki Marttalan pihassa

Meidän yllemme taivas valoi
sinivalkeaa hohdettaan.
Tämä lumottu sininen hetki,
tämä lumottu kaipuun sininen hetki
ei palaja milloinkaan.

Lukemista aloittaessani tuli mieleen, että kaipa Katri Helenan vaiheista on kirjoitettu jo niin paljon, että hänen elämänsä on vuosikymmenten saatossa tullut mediasta jo hyvinkin tutuksi. Kirja antoi kuitenkin uutta tällaisellekin, joka on seurannut mielenkiinnolla laulajan vaiheita jo sieltä 60-luvulta alkaen. Kirja oli mielestäni avoimesti, tunteella, herkästi ja myös kauniilla suomen kielellä kirjoitettu elämäntarina. Mieleen tuli muistoja jo puhelinlankojen ajalta, kun naapurin Siiri kylätiellä vastaan tullessaan sanoi, että oletko jo kuullut radiosta sen ”Puhelinlangat laulaa”, siinä on kyllä iloinen ja kaunis laulu. Letkistäkin tanssittiin hieman myöhemmin Katrin letkiksen tahtiin. Myöhemmin monet Katrin laulut ovat olleet tunteiden tulkkina elämän eri käänteissä.

Pastellinsininen näkymä Jauhiaisen sillan kohdalla

Se lieneekö totta lainkaan
vai kaunista untako vain.
Sinä juoksit luotani yöhön,
jäi jäljelle viittasi vain.

Erityiskiitokset kirjailija Elina Hirvoselle (s. 1975) Katrin elämäkerrasta. Takakannen liepeessä lukee, että Hirvonen on palkittu kirjailija ja dokumenttielokuvien tekijä, ja hänen esikoisromaaninsa ”Että hän muistaisi saman” oli Finlandiapalkinto-ehdokkaanakin v. 2005. Kirjailija pystyi kuvaamaan uskottavasti ja aidosti Katri-Helenan sisimpiä tunteita, ja kirja oli rakenteeltaan helposti seurattava. Historiasta muutenkin kiinnostuneena pidin kirjassa myös ajan kuvauksesta eri vuosikymmenten varrelta. 

Monia valtakunnallisesti ja maailmanlaajuisesti kiinnostavia historiallisia tapahtumia nousi mieleen kirjaa lukiessa, samoin kuin Jenni Haukionkin kirjaa lukiessa. Kirjassa nostettiin esiin myös merkityksellisiä henkilöitä niin Katri Helenan uran kuin myös koko suomalaisen viihdemusiikin saralta. Eri aikakausien tapahtumat kuvattiin mielestäni sopivan tiiviisti ja kokoavasti. Niitä ei käyty liian laveasti kuvailemaan, ja kirjan päähenkilöön keskittyvä rakenne pysyi napakkana. Yritän itsekin muistaa mm. sen Kaari Utrion ohjeen, että karsiminen parantaa tekstiä – ehkäpä välillä jo onnistunkin, mutta korjattavaa riittää kyllä aina.

Koivujen valkoista pitsiä turkoosinsinistä taivasta vasten 

Tämä tarina vanha ja kaunis
yhä tänäänkin totta se on.
On aarteeni himmeä viitta,
on aarteeni hauras himmeä viitta,
se sinistä silkkiä on.

(Otteet laulusta Sinistä silkkiä, sävellys Katri Helena Kalaoja, sanoitus Elina Kalenius).

Mielestäni tässä kirjassa oli useammassakin kohdassa myös sellaisia aineksia, josta lukija voi saada lohtua elämäänsä. Katri Helenan suuri suru rakkaan puolison Timo Kalaojan kuoltua koskettaa sydäntä. Myös pojan kuoleman kuvaus menee tunteisiin. Katri Helena kertoi avoimesti myös kommunikoinnistaan henkimaailman kanssa. Tässä kohtaa löysin tiettyä intertekstuaalisuutta Tommy Hellstenin teokseen, josta pari lainausta: ” - - kyse on vain hyvin ohuesta harsosta kuolleiden ja elävien välillä - - kuolema ei ole loppu, vaan se voi olla alku, ehkä kysymys onkin vain näkökykymme rajoittuneisuudesta - -”. (Tommy Hellsten teoksessa ”Valo syntyy pimeässä”.)

Sydämeni epätasaiset rytmit ovat jatkuneet jo kolmisen kuukautta, joten vielä en ole tohtinut lähteä yksinäisille hiihtolenkeilleni, mutta toivoakseni pääsisi pian ladullekin 👍

Ajattelen jotenkin samoin kuin he, jotka sanovat, että kuoleman jälkeen lähdemme tekemään tavallaan kuin toista tehtävää. He vertaavat elämää kouluun, jossa edetään ikään kuin luokka luokalta ja toteavat, että tapaamme elämämme varrella monia mielenkiintoisia ihmisiä, jotka jättävät meihin jälkensä. Toisten jättämät jäljet ovat seuraavan tehtävän kannalta enemmän merkittäviä, toiset vähemmän. Tällä tehtävällä näissä kuvauksissa viitataan kuoleman jälkeiseen tilaan. Jotkut pitävät tämänkaltaista ajattelua eräänlaisena ”hörhöilynä”, mutta itselleni tuolla nimittelyllä ei ole väliä. Kukaan ei lopulta ole tullut kertomaan, onko elämää kuoleman jälkeen vai ei.  Ei voida siis vannoa varmuutta kumpaankaan suuntaan. Säilytän tuon jo nuoruudesta peräisin olevan käsitykseni, ja epäilijöille vastauksena vain, että sittenhän se koetaan, ei ole varmuutta kumpaankaan suuntaan. Nuorempana en itse muista kokeneeni mitään ns. yliluonnollisia rajatilakokemuksia, vanhemmalta iältä tulee parikin mieleen. Ehkäpä niistä joskus kirjoitan, toinen sattui heinäkuussa 2009, toinen pariinkin otteeseen kesäkaudella 2011. Nuo molemmat kokemukseni olivat Pielisen rannoilta.
Siniharmaa hetki hiihtoladulla jonain tammikuisena iltana

Katselin kuvaa hänestä, joka joulun alla menehtyi pitkään sairastettuaan. Luin fb-viestejä ja katselin kuvia myös hänestä, joka kuoli hiljattain varsin nuorena äkillisesti, ennalta aavistamatta, kesken aktiivisen elämänvaiheen. Muistin myös tuona samana päivänä menehtynyttä, hän kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen. Kuvien ja yhteisten muistamisien myötä edesmenneet tulevat kuin eläviksi, läsnä oleviksi. Muistelimme yhteisten ystävien kanssa heidän kanssaan koettua. Melkein kuulen nytkin noiden hyvää huumoria viljelleiden ihmisten naurun, äänet, eloisan puheenparren.

Kuvien kohdalle pysähtyessä mieleen tuli ote Edith Södergranin runosta:

"Ikävöin maahan jota ei ole,

sillä kaikkea mikä on,

olen väsynyt himoamaan.

Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin

maasta jota ei ole - -".

Tammikuun alussa matalalta ja kirkkaasti

Palaan vielä hetkeksi Katri Helenan elämäkertaan. Tietynlaista samaistumispintaakin löytyi. Kirjan takakannessa sanotaan, että Katri Helena kertoo tarinansa omasta näkökulmastaan, kuvia kumartamatta ja vaiettuja asioita kaihtamatta. Kirjassa kerrotaan myös hänen kolmannesta puolisostaan rehellisen realistisesti, mutta mielestäni kuitenkin kunnioittavasti. Jokainen ihminen on mikä on, kirjassa todettiin. Muuttaa ei voi kuin itseään. Lukijana sain käsityksen, että tuo puoliso aliarvosti hänen iskelmälaulajan ammattiaan, ei kannustanut edes euroviisumatkalla (jossa oli mukana), petti ja oli ylimielinen. Katri Helenan rinnalla hän sai kuitenkin paljon julkisuutta. En ummista silmiäni siltä, että tämä on vain toisen osapuolen kokemus. Kuvailen toisen osapuolen kokemusta tässä siis yksinkertaisesti siitä lähtökohdasta, koska luin juuri nyt tämän kirjan.

Kuun valossa oudon valkeassa...

Kuvaus nosti esiin omakohtaisiakin kipupisteitä, kun oli esim. luullut, että jonkin silloisen kumppanin tai kaverin kanssa tuntui olleen paljon yhteistä, kunnes melko pian joutui huomaamaan, että niin ei todellakaan ollut. Kaikki elämän lähtökohtia myöten oli erilaista, aitoa keskinäistä tunnetta tai kunnioitusta ei lopulta kai edes ollut. Tuo paljon koetellut ja opettanut elämänvaihe päättyi Katri Helenan hyväksyvään toteamukseen, että sekin tie piti vain kulkea ja oppia siitä.

Katri Helena kasvoi maaseudulla pienessä työläiskodissa ja oli evakon lapsi. Hän on elämänsä varrella pohtinut sitäkin, miellyttääkö hän muita ja kelpaako omana itsenään - kuinka tuttua! Rakkaus laulamiseen ja lapsuuden kodissa saatu vanhempien hyväksyntä ja kannustus kantoivat hänet vaikeiden vaiheiden yli. Voisin suositella tätä kirjaa luettavaksi sellaisellekin, joka ei yleensä tule elämäkertoihin tarttuneeksi 👍

Kolin laskettelurinteen valot näkyvät Jauhiaisen sillalle

Sitten hieman työelämän ulkopuolella olevan identiteetistä ja mm. somekeskustelun kovenemisesta. Puhuimme erään tiiviisti työelämässä olevan ystäväni kanssa pitkään mm. ammatti-identiteetistä. Hän vinkkasi, että kirjoittaisitko blogiisikin tästä. Pohdimme, määrittääkö ihminen itseään liikaakin työidentiteetin kautta ja hahmottaako sen kautta paikkansa yhteisössä ja maailmassa. Jos tuo identiteetti katoaa esim. eläköitymisen tai sairastumisen vuoksi, onko hän silloin kuin ajopuu, joka ei ohjaa enää elämäänsä. Silloin voi kokea vähintäänkin irrallisuutta. Totesimme kuitenkin, että esim. lääkäri on aina lääkäri, koneasentaja on koneasentaja ja opettaja on opettaja, vaikka hän ei sillä hetkellä työssään olisikaan. 

Paneuduin miettimään aihetta lähteidenkin kautta. Useammassa lähteessä sanottiin jotenkin niin, että minäkuva vastaa kysymykseen siitä, millainen minä olen. Se on käsitys omasta itsestä ja suhteesta ympäröivään maailmaan. Minäkuva kehittyy ja muuttuu koko elämän ajan, kun ihminen saa vuorovaikutuksessa palautetta muilta ihmisiltä persoonastaan ja toiminnastaan. Tätä on mielenkiintoista pohtia. Voiko hauras minäkuva saada särön jo silloin, jos joku moittii sen hetkisiä tekemisiä tai sanomisia?

Oranssi pallo sinisessä maisemassa

Välillä varmaan jokainen on kohdannut joko somessa tai muualla sellaisia henkilöitä, jotka tuntuvat löytävän huonon puolen tai kritisoitavaa joka asiasta, ja heidän käsityksensä asioista tuntuvat vähintäänkin ahtailta. Silloin tuntuu, kuin asiassa kuin asiassa keskityttäisiin enemmän siihen, mikä on huonosti kuin siihen, mikä kuitenkin kaiken kurjuudenkin keskellä on riittävän hyvin. Itsetunnostako siinä jälleen on kyse, vai vallankäytöstä tai oman tyhjyyden täyttämispyrkimyksestä? Lähteiden mukaan itsetunto ei periydy, vaan sekin kehittyy läheisissä ihmissuhteissa kanssakäymisen kautta. 

Tuntuu kuin heidän kanssaan, joilla on hyvä tai riittävän hyvä itsetunto, on helppoa, mutkatonta ja mukavaa olla. He ovat sinut itsensä kanssa, ja hyväksyvät itsensä ja toiset sellaisina kuin he ovat. Ei ole tarvetta esim. singota ilkeyksiä tai arvostella. Jossakin mietelmässä sanottiin jotenkin niin, että aina on ollut ihmisiä, jotka kulkevat edellä ja tekevät ja toimivat, ja on myös heitä, jotka kulkevat perässä ja arvostelevat. Eräs fb-kaveri kirjoitti viisaasti, että itseään ei tarvitse pienentää, vaikka toiset sitä toivoisivat. Pitää vain elää rohkeasti elämäänsä niiden lahjojen kanssa, mitä on saanut. Onnellisinta kaikkien kannalta kai olisi, jos nuo (kadehtivat?) ilkeilijät löytäisivät omat lahjansa, joita he voisivat keskittyä kehittämään sen sijaan, kun viskelevät lokaa toisten niskaan. 

Uskon että on mahdollista kasvaa ja kehittyä niin kauan kuin elämää on. Sillä ei ole väliä, kuinka suurta tai hienoa tuo kehittyminen toisten mielestä on, jos siitä itse saa elämäänsä iloa ja tyydytystä. Esimerkiksi jumpalla ajattelen usein niin, että hyvä minä kun jaksoin jälleen tulla tänne, ja pystyin taivuttamaan ehkä millin syvempään kuin viime kerroilla. Tärkeintä on että liikkuu omien voimiensa mukaan, ja esim. lenkkeillessäni en ole enää pitkiin aikoihin mittaillut kilometrejä tai etenemisnopeutta. 

Pajut vaaleansinisessä asussaan

Kun on yhä kiinnostunut myös yhteiskunnallisista asioista, on tullut seurattua myös vaalikeskusteluja, ajankohtaisohjelmia ja myös em. aiheisiin liittyvää some-keskustelua. Kun kaikki ei voi olla (vaikka sitä toivoisikin) ainoastaan hyvää ja kaunista, hieman siitä nurjemmastakin puolesta. Jospa seuraavassa päivityksessäni voisinkin keskittyä vain siihen hyvään… 
Jotkut päättäjät ja/tai heidän kannattajansa ovat huolestuneita keskustelukulttuurin kovenemisesta. Toisinaan höyryjä päästellään mm. netissä omalla nimellä, toisinaan nimettömänä, jollaista taas hiljattain sai huomata.

 Olen miettinyt sometaukoakin, ja melkeinpä ihailen heitä, jotka pystyvät olemaan poissa somesta jonkin aikaa, vaikkapa puoli vuotta tai pidempäänkin. Olen kuitenkin ainakin toistaiseksi pysynyt siellä, koska enemmän siitä on ollut elämään hyvää tuovaa, on saanut ystävällisiä, kannustavia ja rakentavia kommenttejakin. Lisäksi some voi olla joskus esim. yksinäisyyden, sairauden, liikuntaesteen tmv. vuoksi hyvinkin tärkeä osa elämää. Mitä sitten voisi tehdä, kun kohtaa tylytystä? Edesmennyt ystäväni sanoi, että niin surullista kuin se onkin, ihmisluontoon näyttää vain kuuluvan ns. höyryjen päästely – myös somessa, seurauksista välittämättä. Olen miettinyt myös sitä, auttaisiko paksumman nahkan kasvattaminen tai ns. teflonin pintaan veteleminen? Vai voiko vain iloisesti ohittaa ja hypätä yli tylytykset ja keskittyä ainoastaan hyvään ja rakentavaan? Välillä se varmaan jo onnistuukin.

Pilvet nuo taivaan peittää...

Varmaan hamaan hautaan saakka kohdallani on myös taipumusta miettiä syntyjä syviä, miksi joku toimii siten kuin toimii. Mutta kunpa ei voi tietää. Voi vain arvailla, onko tuollaisia ulostuloja viljelevillä itsellään syystä taikka toisesta niin kamala olo, että he hakevat tuolla käytöksellään jonkinlaista helpotusta oloonsa. Tulee mieleen edesmenneen sukulaiseni sanat, jossa hän vertasi tuollaista käytöstä "pakkasessa housuunsa pissaamiseen: hetken se voi lämmittää, mutta sen jälkeen on kahta kauheampi vilu". 

Jokainen on kai joskus havainnut, että hänen kirjoittelunsa ja visuaalinen postaamisensa (esim. kuvat ja videot) somessa eivät miellytä kaikkia; ja tuskinpa on aina edes mahdollista miellyttää kaikkia. Olisi kuitenkin vähintäänkin kurjaa, jos ne useimmille hyvää mieltä ja iloa tuovat postaukset katoaisivat kokokaan tylyttäjien kritiikin tähden. Toivoisi että he, joita ne eivät miellytä, voisivat vain ohittaa nuo heitä ärsyttävät postaukset – etenkin jos siinä postauksessa ei ole mitään loukkaavaa tms. Jos hieman sarkastisesti voi sanoa, voisiko niitä ylipursuavia höyryjä käydä ilkeilyn sijaan päästelemässä vaikka mätkimällä nyrkkeilysäkkiä jossain kuntokeitaassa. Samalla tulisi harrastettua hyödyllistä liikuntaakin 👍

Suloiset savolaiset lehtipuut talviasussaan 💙

Tämän osioni lopuksi vielä hetkeksi ystäväni vinkkaamaan identiteettiaiheeseen. Olen täällä aiemminkin kirjoittanut, että omalla kohdallani koen yhä edelleen parhaimmaksi ajaksi elämässäni opiskeluajan, ja sen että sain vielä nelissäkymmenissä (ja keskinkertaisella lukupäällä) opiskella nuoruuteni toiveammattiin. Arvokkaana muistona ovat tutkintotodistukset, ja niiden arvo ei mielessäni himmene eläkkeelläkään.

Vuodet yliopisto-opiskelijana olivat taloudellisesti niukkoja mutta henkisesti rikkaita. En oikeastaan koskaan ajatellut, että voi minua onnetonta kun ei ole varaa parempaan asumistasoon tms. Keksityin asuntoni vaatimattomuuden harmittelun sijaan opiskeluun, ja opiskelu siinäkin iässä tuntui olevan kuin sijoitus tulevaisuuteen. Toisaalta vietin paljon aikaa mm. kirjastossa ja nautin yhteiskunnan tarjoamasta edullisesta ja monipuolisesta opiskelijalounaasta. Kun valmistuin, työllistymisen myötä talouskin koheni. Sain valmistuttuani työskennellä toiveammatissani vielä lähes parikymmentä vuotta, enkä lainkaan kiellä sitä, etteikö eläköityminen olisi ollut jonkinlainen kriisi. Vielä nyt jälkeenpäinkin ajattelen, että tuntui kuin olisi pudonnut tyhjän päälle.

Olin jälleen joulukonsertissa "Mökit nukkuu lumiset" Vuonislahden perinteikkäällä seurojentalolla 21.12.2023. Tämä kuva on vastaavasta konsertista v. 2022. 

Eläkkeelle jääminen tai muu työurasta luopuminen voi todella olla isokin identiteettikriisi, asiantuntijat sanovat. Mietin kohdallanikin, onko olemisellani enää kenellekään mitään merkitystä tai tarvitaanko minua enää missään. Muistelen jostain lukeneeni, että me eläkeläiset olemme tavallaan yhteiskunnan näkymätön joukko, jota ei enää tarvita – tai tarvitaan ehkä ainoastaan lastenlasten hoitajina. Jotkut hankkivat eläkkeellä kakkosasunnonkin lastenlastensa läheltä, jotta voivat osallistua tiiviisti lastensa ja lastenlastensa elämään. Mitä sitten teemme me, joilla ei elämää lastenlasten parissa ole? Uskon, että jokainen (oli sitten minkäkokoinen tai kuinka tiivis perhe-/sukuyhteisö tahansa) kaipaa jotain merkityksellistä tekemistä ja tarpeellisuuden kokemusta elämäänsä

Tähän väliin voisi soveltaen sopia ote ihailemani Ismo Alangon lyriikasta:

"Mä tulen siihen risteykseen / missä viitat vähenee / kadunpätkät lyhenee ja kapenee / joku juuttuu nopeaan tapaan täältä matkustaa / taidan vielä vaeltaa ja odottaa / kunnes syksy minut saa /kunnes lumi peittää maan / jaksan vielä odottaa / talven selkä kyllä kantaa repussaan / ... tulen siihen risteykseen / missä ruuhka hiljenee... / kadunpätkät lyhenee ja kapenee / kutsun toista kulkijaa / kadun kannen takojaa / en voi enää vaeltaa ja odottaa." (Ote Ismo Alangon lyriikasta ”Risteys”.)

Pinkin ja valkoisen sävyinen amaryllis jouluna -23 taustanaan sininen näkymä

Asiantuntija Pirkko Kasanen kirjoitti, että joskus eläköityminen voi tulla aivan yllätyksenäkin yritysjärjestelyjen tai sairastumisen myötä. Ihmiseltä voi tällöin pudota pohja siltä, onko hän enää osa sitä, minkä kokee keskeiseksi tai vähintäänkin hyödylliseksi. Pelko tarpeettomuudesta ja tavoitteiden puuttumisesta on silloin tavallista, Kasanen sanoo. Omia arvoja ja mieltymyksiä pohtimalla voi kuitenkin keksiä uusia keinoja merkityksellisyyden kokemiseen esimerkiksi vapaaehtoistyössä, ja siten löytää uusia rakennuspalikoita eläkeajan identiteetille. Vapaaehtoistyön olen itsekin kokenut merkitykselliseksi ja myös hyvää elämänsisältöä tuovaksi. 

Olen kokenut kohdallani toisaalta vahvasti myös sen, että työnantajan tarjoamaan työterveydenhuoltoon tottuneena oli todellakin uuden edessä, kun vaihtoehtoina ovat julkisella puolella jonottaminen tai tutkimusten ja hoidon kustantaminen omasta pussista. Iän karttuessa usein myös vaivat ja sairaudet tuppaavat lisääntymään, harvalla käy päinvastoin. Toki henkinen hyvinvointi voi monella lisääntyäkin eläköityessä, esim. jos haluaa, jaksaa ja saa harrastaa vaikkapa kulttuuria ajan kanssa.

Sinililjat odottavat kevättä lumen alla🌱

Eläköitymiseen liittyy kuitenkin myös uusia mahdollisuuksia. Enää ei tarvitse jaksaa työpäivän jälkeen ponnistautua harrastamaan tai ei tarvitse suunnitella viikonloppujen tekemisiä mahdollisimman ”palauttaviksi”. Aikaa ja energiaa jää enemmän sen tekemiseen, mistä nauttii. Tosin tähän liittyy riskejäkin, jos on herkkä sanomaan ”joo” kaikkeen, mihin pyydetään. Kalenteri voi silloin olla äkkiä täynnä eri yhdistysten kokouksia, sinänsä ihan mukavia harrastuksia jne., mutta liika on liikaa. 

Terveydellinen tilannekin voi alkaa rajoittaa. Mökillä voi nyt kuitenkin viipyillä pidempäänkin, eikä se ole sidottu perinteisille lomaviikoille – jos vaan pystyy irrottautumaan esim. vuosikymmenien viikonloppurutiineista. Myös arjen pienet asiat ovat ihania, itseäni ilahduttavat erityisesti hitaat aamut. Voi herätä ilman kelloa, syödä aamiaista rauhassa, lueskella – viipyillä vaikka somessa. Olenkin toivonut, ettei kukaan edes soittaisi ennen kello kymmentä, ellei sitten ole jokin välttämätön tai kiireellinen asia. (Lähde: Pirkko Kasanen [s. 1954] Valmistaudu vapauteen, Otava 2021.)

Kun kävelen talvella sinivuokkopaikan ohi, ajattelen että siellä ne ihanat ovat nytkin 💙

Lopuksi toiseen joululahjakirjaani. Joululahjakirjani Jenni Haukion "Sinun tähtesi täällä" oli mielenkiintoinen ja tarkka kuvaus vuosista presidentin puolisona v. 2012–2022. Tohtori Jenni Haukio on tällä kirjallaan osa presidenttien puolisoiden kirjallista perinnettä, Ester Ståhlberg ja Sylvi Kekkonen olivat myös kirjailijoita. Pidin kirjan otsikosta ja havainnollisista kuvista, joita oli paljon. Kiitollisuus mm. lottia ja veteraaneja kohtaan, isänmaallisuus ja suomalaisen kulttuuriperinnön vaaliminen ovat kantavia voimia tässä kirjassa. Mielestäni sillä on suuri merkitys etenkin nykyajan ihmisten tiedostamisessa.

Haukio oli oheistanut kirjaansa myös runoja, kirjallisia katkelmia, lähetettyjä kirjeitä ja pidettyjä puheita selkiyttämään havaintojaan ja kokemuksiaan. Pidin erityisesti Kultarannan arkkitehtuurin, taiteen ja kirjallisuuden (mm. runouden) kuvauksista. Myös monet musiikkiotteet olivat kiinnostavia. Hän siteerasi mm. Heikki Klemetin runoa "Oi kallis Suomenmaa", mikä esitetään yleensä veteraanien hautajaisissa.

Siniristilippu kuvattuna Lieksassa äitienpäivänä

Haukion kirjassa oli myös selkeästi ja tiiviisti rajattuna Suomen historiaa. Siinä kerrotaan mm. sivuilla 45–46, että Suomessa menetti viime sodissa henkensä 96 000 suomalaista ja eri tavoin vammautui n. 200 000. Se on valtavan suuri määrä, etenkin kun huomioi, että Suomi on pieni maa. Moni kirjan lukenut on todennut, että Jenni Haukio ei ole vain sujuvasanainen kirjailija vaan myös asiantunteva taide- ja kirjallisuuskriitikko sekä lasten, nuorten, luonnon ja eläinten puolesta puhuja. Hän on myös toiminut ajamiensa asioiden hyväksi - eikä ainoastaan puhunut tai kirjoittanut niistä. Ennen jokaista puhetilaisuutta ja vierailua hän mm. selvitti historiaa ja siellä kyseisellä hetkellä pinnalla olevia asioita, jotta voi osallistua keskusteluihin tilanteiden mukaisesti. Lukijana minulle oli uutta, että presidentin puolison tehtävät ovat niin monipuolisia - toki se kaikki lienee myös osin omasta aktiivisuudesta ja mielenkiinnon kohteista riippuvaista. Mielestäni myös hänen lapsuutensa ja taustojensa kuvaukset olivat kiinnostavia, ja mm. se, kun hän kertoi olevansa nk. varttikarjalainen, evakon lapsenlapsi. Hänen äidinäitinsä on lähtöisin Uudeltakirkolta, luovutetusta Karjalasta.

Myös lähi-ihmisen, sotainvalidin, hautajaisissa v. 2019 esitettiin tuo Haukion mainitsema H. Klemetin laulu. Vaikka nämä hautajaiset olivat edesmenneen omasta pyynnöstä erittäin pienet, oopperalaulaja ja kanttori Matti Turunen esitti sinivalkoisin nauhoin peitetyn valkoisen arkun äärellä todella komeasti tuon Klemetin sanoittaman laulun ja myös Veteraanin iltahuudon. Se oli tunteita vahvasti kouraiseva hetki. Suomen Sotainvalidit ry:n tunnuksessa lukee: "Uhrin ansiosta lippu liehuu", Jenni Haukio siteerasi kirjassaan s. 42.

Rauhallista ja hyvää alkanutta vuotta 2024 🙏💙