Lieksan kirkon liepeiltä

Lieksan nykyinen kirkko valmistui vuonna 1982 arkkitehtien Raili ja Reima Pietilän suunnittelemana ja rakennettiin sen edeltäjän, vuoden 1979 palossa tuhoutuneen kirkon paikalle.

MITÄ, MIKSI, MILLOIN, MITEN, MISSÄ, KUKA?

Nämä eo. sanat olivat joululahjakirjani alussa (Marja Pirttivaara, Sukupolvien jäljet, 2025). Siinä on lainattu R. Kiplingin runoa vuodelta 1902. Aloin miettiä, miten nämä kuusi sanaa eli kuusi rehtiä palvelijaa toimisivat apunani esim. tämän tekstin kokoamisessa. Jos ei vielä nyt tarkemmin jäsennellen, niin ehkä myöhemmin. Toinen joululahjakirjani oli jo odottamani Kuikan vuosi (Heikki Turunen 2025). Odottelen jo innolla sen lukemista, kun mm. tammikuun kirjallisuuspiirimme kirja (Anne Holt & Even Holt: Kuoleman tahdissa) on luettu. 

Tähän alkuun jälleen hieman ajankohtaista, sitten hetkeksi historiaan, Lieksan kirkon liepeille.

Kirkot ovat tällä hetkellä kahdestakin syystä mielessäni: tulin äsken loppiaiskirkosta Joensuun kirkosta ja tähän vuodenaikaan eli vuodenvaihteessa 1979 paloi suruksemme rippikirkkoni Lieksassa. Olen jutellut parin kaverini kanssa, että voisin kirjoittaa blogiini jotain elinaikani historiasta, myöhemmin ehkä jostain kauempaankin, lähteitä käyttäen luonnollisesti. Pitäisikin pyytää minua paljon enemmän historiaa tuntevia Matteja ja Karia vaikka lounaalle. Siitä saisi taatusti inspiraatiota, näkökulmia ja kattavaa tietoakin! Em. Pirttivaaran kirjassa olikin s. 199 osuva sitaatti: ”Olen iloinen, kun tapaan jonkun, joka jakaa uteliaisuuteni ja innostukseni” (Esko Valtaoja). Juuri näin! Tässäkin kohtaa tulee mieleen, että ilman vuorovaikutusta kirjoittaminen(kin) on tyhjänoloista, yksipuolista, yksitoikkoistakin.

Kellotapuli näkyy kauniisti uuden kirkon alttari-ikkunasta

Aluksi suuntaa antavista suunnitelmistani alkaneelle vuodelle. 

Olen hankkinut JoenVolin kausikortin vuosittain jo viime vuosituhannelta alkaen, ja jumpannut 2–4 t viikossa. Jumpat ovat kohdallani valikoituneet (autottomana) mitä suurimmassa määrin siitä lähtökohdasta, minne on kohtalainen kävely-/pyöräilymatka. Onneksi läheisellä urheilutalolla ja mm. Tulliportinkadun + Länsikadun kouluilla on kattavasti jumppia, kevyempiä ja reippaampia, tanssillisiakin. Beetasalpaaja toki jarruttaa, mutta en odota supersuorituksia.

Vuonislahdessa pääsee hiihtämään, potkuriajelulle, sauvakävelemään ja tanssimaankin lavalle, kunhan lumi vähenee ja talven selkä taittuu. Liikunnalle ISO PEUKKU - mielestäni se on parasta omahoitoa 👍 Ja joulun ajan makeat herkut ehkä sulavat siinä sivussa... Olen sisäistänyt sen, ettei lonkkani ja polveni kipuilu tässä iässä vähene, jos en tee jotain täsmäliikkeitä säännöllisesti kotonakin. Vaikka tv:tä katsoessa, jotain joka päivä. Parhaimmassa tapauksessa siitäkin tavasta tulee rutiini.

Lieksan kirkon puinen kellotapuli sijaitsee kirkosta hiukan erillään, mistä johtuen se onneksi säästyi vuoden 1979 kirkonpalossa. Pionit kukkivat upeina uuden kirkon edustalla.

Yritän ottaa mahdollisimman rennosti ja vietän talvisinkin aikaa mökkiympäristön luonnossa eläimiä ja vuodenaikojen vaihtelua seuraten. Pientä historiaprojektiakin voisi toteuttaa vaikka tämän blogin merkeissä. Kuoroa ja sydäntoimintaa harrastan ilokseni ja inspiraatiokseni. Karpatiat ry:n hallituksessa ja vertaistoiminnassa jatkan. Stressiä aiheuttavia kuvioita karistelen pois. Siinäpä sitä onkin jo kylliksi tavoitteita alkaneelle vuodelle.

Yritän tsempata itseäni siten, että nautin niistä päivistä, mitkä ovat hyviä (hyvin nukutun yön jälkeen yleensä ovat). En vähättele sairauksia tai kremppoja, mutta jos nyt jo etukäteen murehtii, tulee ikään kuin murehdittua kahteen kertaan, tai joskus jopa turhaan. Keskustelut ja vuorovaikutus ystävien ja vertaisten kanssa ovat auttaneet. Senkin vanhemmiten yhä selvemmin tiedostaa, että jokaisella on surunsa, vaivansa ja huolensa. Lopulta kai vain ani harva esim. ilman mitään sairaus"osumia" elämänsä läpi selviytyy.

Vihreää vasten kullankeltaisina hehkuvat liljat Lieksan kirkkopuistossa 💚💛

Oloni on esim. tänään niin hyvä, etten muista sairas olevanikaan, kunnes tulee huonosti nukuttu yö. Silloin muistan. Sekä henkinen että fyysinen olo huononee jyrkästi. Matalat paineet huippaavat ja korkea syke rivakammin liikkuessa jarruttaa. Vaikka käytössäni on nyt uusi tehokkaampi aktiivisuusranneke, pyrin huomioimaan, että en (ainakaan liikaa?) mittaa suorituskertojen tai askelten määrää tai liikuntasessioihin käytettyä aikaa. Linnunlahden, Pielisen ja Paaterin hiihtoladut kylläkin jo kutsuvasti kuiskuttelisivat. Pieniä lenkkejä voisin kai jo suksillakin tehdä, jos pakkanen ei nouse kovin korkeaksi. Mikä sitten on sopiva pakkasraja, miinus10 vai miinus15? Syrjäisemmille hiihtotaipaleille lähtö ajatteluttaa, etenkin yksin.

Kirkkopuistossa on siviiliuhrien muistopaasi, jossa on mm. kolmen sukulaiseni nimet: kaksi pientä lasta ja heidän äitinsä 😔

Painoa kertyi vuodenvaihteen tienoilla entiseen tapaan hieman ylimääräistä. Ikuisuuskysymys, onpahan jotain pysyvää tässä epävarmassa maailmassa 😏 Se on kyllä kiva huomata, että kun palaa takaisin ”askeettisempaan” ruokavalioonsa, paino putoaa varsin pian, ja vakiintuu siihen ennen joulua olleeseen lukemaan. Mieleen palautui erään kaverini sanat vuosia sitten, kun hän teki päätöksen pudottaa painoaan terveydellisistä syistä ja lievittää siinä sivussa myös vatsavaivojaan: "En mieti sitä, mitä en voi syödä, mietin sitä mitä voin syödä." Hän pääsi tavoitteeseensa, ja keskittyy sellaiseen liikuntaakin, mihin vaivoiltaan pystyy. Liukkaammillakin voi liikkua sauvojen ja nastakenkien kanssa. Muissakin asioissa voisi enemmän keskittyä siihen, mitä vielä voi tehdä, ja mitä elämässä on, kuin siihen, mitä ei voi enää tehdä ja mitä elämässä ei ole.

Lieksan kirkon tulipalo (Kuva: Alpo Rummukainen 2.1.1979.)

Fb antoi muiston, että vuoden 2024 alussa olivat kovat pakkaset lähes joka puolella maakuntaamme, Lieksassa ulkomittarit näyttävät paikoin lähes -40. Joensuussakin (2. krs) -27. Myös vuoden 1979 alussa oli kova pakkanen (-37), kun Lieksan kirkko paloi (ilmeisesti sähkövian seurauksena). Oheiset palaneen kirkon kolme kuvaa ottanut Alpo kertoi muistavansa, kuinka jäätyneen sammutusveden jääpuikot roikkuivat joka paikassa, ja höyry tai savu leijaili alueen yllä. Ihmiset katselivat hiljaisina ja järkyttyneinä tulen tuhoja. Jaan kuvat Alpon luvalla muistoina noin 46 vuoden takaa. (Kuvat: Alpo Rummukainen 2.1.1979.)

Lieksan kirkon tulipalo (Kuva: Alpo Rummukainen 2.1.1979.)

Käyn usein mm. pääsiäisenä messussa tuossa läheisessä Joensuun ev.lut. kirkossa. Lopuksi olemme laulaneet virren 77: "Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se..." Tuo vanha pääsiäisvirsi tuo aina mieleeni Lieksan vanhan kirkon (kuva) ja käynnit pääsiäiskirkossa mummon kanssa siellä. En pikkutyttönä ymmärtänyt, miksi mummo itki aina tätä laulaessaan. Nyt kun olen itse mummoni iässä, jotenkin jo ymmärrän.

Vanha tunnelmallinen rippikirkkoni paloi siis yöllä 2.1.1979.  Kirkon arkkitehtinä on toiminut C.L. Engel ja kirkko valmistui 1838. Säilyneiden kuvien mukaan kirkon pääoven puoleinen pylväikkö jäi pystyyn sekä sen edustalla oleva takorautainen portti vuosilukuineen ja sitä reunustava kiviaita. Tuossa sillankorvassa kirkon edustalla oli 60-luvulla jäätelökioski, josta saatu jäätelö maistui kai paremmalta kuin mikään missään. Lapsuudessani 50- ja 60-luvuilla ei liioin jäätelö- tai karkkiherkkuja ollutkaan. Kävimme mummoni kanssa täällä paitsi pääsiäiskirkossa myös kesäisin, ja jälkimmäisistä muistuu mieleen jäätelö. Mielessä alkaa soida nytkin em. pääsiäisvirsi "Käy yrttitarhasta polku" (1889, nro 77). Se virsi tuli mieleeni mummoni hautajaisissakin Joensuun hautausmaalla kesällä v. 1986.

Lieksan kirkon tulipalo (Kuva: Alpo Rummukainen 2.1.1979.)

Kirkkopuistossa kävellessä pysähdyn myös tätini jatkosodassa (7.7.1941) kaatuneen puolison haudalle. Sydäntä koskettavaa lähihistoriaa. Kirkon vierellä on sankarihautoja 492, mukana on paljon nuoria poikiakin. Uusi kirkko sijaitsee palaneen kirkon paikalla Lieksanjoen rannalla ja sitä ympäröi kaunis kirkkopuisto hautausmaineen ja muistomerkkeineen. Kirkkopuistossa on myös ortodoksinen tsasouna.

Opaste sankarihautausmaan edustalla

Uuteen Lieksan kirkkoon liittyy eräs nyt mieleeni tullut koskettava muisto. 

Muisto liittyy ystäväämme, jonka seuraavan kulttuurielämyksen toiveena ja tavoitteena oli päästä vielä Monola-gaalaan Lieksan kirkkoon 8.7.2022. Hän ei päässyt, uurnansa laskettiin tuona samana päivänä. Kirkossa koimme jotain sellaista, mitä en edes yritä selittää. Ensimmäisellä puoliajalla samaan aikaan vierustoverini ja edesmenneen kanssa yhteinen ystävämme kuiskasi minulle, että hänelle tuli tuo ystävämme tässä (kanssani samassa) konsertin kohdassa erityisen vahvasti mieleen. Yhteistä tunnetta ei pysty selittämään. Olen aina uskonut, että vaikka maallinen katoaa, energia jää; voi puhua hengestä, toisinaan sielustakin. 

Näkymä uudesta kirkosta

Katsoin tuolloin kesällä -22 ylös kattoikkunan ristiin (kuva edellä), lasin läpi näkyvän turkoosin taivaan valkoisiin pumpulipilviin. Alttari-ikkunan takana koivut havisivat tuulessa tuon ylimaallisen kauniin musiikin tahtiin. Luonto, taide, vahvat ja sydänjuuriin saakka koskettavat musiikkitulkinnat yhdistyivät. Mielessä kiitollisuus, että saimme olla mukana. Jälkikäteen tuli mieleen, että jo pikkutyttönä katsoin ylös sen vanhan kirkon korkeimmasta kohdasta, ja silloin saavutti tunteen, jota ei sanoin pysty selittämään. Rajallinen ymmärrys ei riitä käsittämään tai kertomaan, kuinka moni muukin on kokenut samoin kirkon näkymiä, mm. alttaritaulua katsellessaan - niin vanhoissa jo tuhoutuneissa kirkoissa, kuin nykyisessäkin.

Seuraavana on kuva löydöstä Kontista tammikuussa -24. Nyt on muisto kotikirkosta paitsi valokuvina, myös taitavasti luotuna käsityönä. Kiitos työn tekijälle, kuka lienetkin🌺

Käsityö (applikaatio?) ja valokuva vanhasta kirkosta

Seurakunnat.genealogia.fi kirjoittaa, että myös tätä kirkkoa edellisen kirkon (1772–1828) tuli tuhosi salamaniskun seurauksena. Lähteet kertovat, että vuonna 1765 rakennettu kirkko ja kellotapuli paloivat ukkosentulesta 14.8.1828. Uusi kirkko rakennettiin 1833–1838 ja vihittiin käyttöön 1840. Kirkossa pääsi tuli irti myös 13.5.1911, mutta palo saatiin silloin sammutettua.

Seuraava lähde täydentää eo. tietoa: Ensimmäinen Lieksan kirkko rakennettiin vuonna 1667. Kun se purettiin rappeutuneena, uusi kirkko rakennettiin samalle paikalle vuonna 1772. Se tuhoutui salamaniskusta vuonna 1828. Kolmas Engelin piirtämä kirkko valmistui vuonna 1836 ja neljäs eli nykyinen vuonna 1982. (Wikipedia 2026.) Perimätiedon mukaan kirkon arvoesineitä olisi kirkon tuhouduttua viety 1700-luvulla turvaan Heinävaaralle saakka. Joidenkin tietojen mukaan kirkon kolme kelloa on viety samoihin aikoihin Kajaanin linnaan, josta ne kuitenkin mm. Hiski-tietokannan mukaan ryöstettiin.

Tämä C. L. Engelin suunnittelema v. 1836 valmistunut kirkko paloi v. 1979. Kuvan näkymä on samasta suunnasta kuin tämän postauksen aloituskuva. 

Lieksan evl-kirkon vanha kellotapuli säilyi tulipalossa, kun C. L. Engelin suunnittelema ja v. 1836 valmistunut kirkko tuhoutui tulessa v. 1979. Reima ja Raili Pietilän suunnittelema uusi kirkko valmistui v. 1982. Kirkko on konserttipaikkana suosittu mm. Lieksan Vaskiviikoilla. Myös juhannuksena olemme olleet seuraamassa lipunnostoa sankarihautausmaalla ja kokkoa kirkkopuiston rannassa. Joka kesä juhannuskokkoa ei ole, sen sytyttäminen riippuu kulloisistakin paloturvallisuussäännöistä. 

Siviiliuhrien muistopaasi jonka taustalla kellotapuli

Kellotapulin rakennustöitä aloiteltiin vuoden 1836 tienoilla. 

Vuonna 1840 tapuli alkoi olla valmis, vaikka pitkin 1840-lukua rakentamisen korjaamista vielä jatkettiinkin, mikä johtui mm. vesivaurioista. Viimeisin korjaus kellotapulissa on ollut sen oikaiseminen, joka tapahtui vuonna 1982. Tapulin korkeus on 33,5 metriä. Tapulissa on kaksi Venäjältä Pietarista noudettua kelloa. Kelloista toinen on hankittu väliaikaiseen kellotapuliin vuonna 1830, eli ennen nykyisen kellotapulin valmistumista. Toinen kelloista hankittiin vuonna 1845 ja se painaa n. 442 kg. Lieksan kirkon sisällä keskeltä katsottuna kellotapuli jää alttari-ikkunan ristin keskelle. (Pielisjärven ja Juuan historia 1811–1864, Elli Oinonen-Edèn; lieksanseurakunnat.fi.)

Kellotapuli ja sankarihautausmaan kauniita kukkaistutuksia

Lopuksi vielä eräs Lieksan kirkkopuistoon liittyvä kiehtova ja mielikuvitusta ruokkiva tarina.

Yle.fi kirjoitti huhtikuussa 2013 artikkelin otsikolla ”Tarina kuolemaan hypänneistä rakastavaisista elää Lieksassa” (toimittajat Jouki Väinämö [idea] ja Lasse Laitinen [teksti]). Artikkeli koskee kahta kirkkopuistossa joen rannalla olevaa sammaleista matalaa muistokiveä. Paikkakunnalla elää tarina pariskunnasta, joka hukuttautui jokeen avioliiton kariutumisen takia. Tuskin kukaan tietää, onko siinä perää, mutta tarina on joka tapauksessa mielikuvitusta kiehtova, ja ansaitsee mielestäni tulla kerrotuksi tässäkin.

Sankarihautausmaan muistomerkki "Siunaus", Heikki Varja, 1958

Lieksan kirkkopuistossa joen rannalla suuren kuusen läheisyydessä on kaksi matalaa muistokiveä, joiden alkuperä on mysteeri. 

Kivissä on kaksi nimeä: Eva ja Emil; sukunimiä tai vuosilukuja näistä todennäköisesti 1800-luvulla eläneistä henkilöistä ei ole. Paikkakunnalla kerrotaan, että Emil ja Eva sitoivat itsensä kiinni toisiinsa ja hukuttautuivat viereiseen Lieksanjokeen. Tarinan mukaan itsemurhien takana oli se, etteivät he olleet saaneet vanhemmiltaan lupaa mennä naimisiin. Erään tarinan mukaan Eva oli köyhän mökin kaunis tyttö, joka oli rakastunut rikkaan talon hyvännäköiseen renkiin. Toisaalta kerrottiin myös niinkin, että Emil oli ison talon tuleva isäntä, jolle talon piikatyttö odotti lasta – eli siis se hyvinkin klassinen tarina tuohon aikaan. Tarinat polveilevat moninaisina ja kerrotaan niinkin, että Evan vanhemmat eivät halunneet antaa tyttöään puolisoksi köyhälle rengille, vaan halusivat naittaa hänet rikkaalle Emilille. Häät tulivat, mutta molemmat rakastivat muita kuin toisiaan. Heti vihkimisen jälkeen Eva ja Emil kietoutuivat Evan valkeaan huntuun ja hukuttautuivat Lieksanjoen yläjuoksulla ja ajautuvat alajuoksulle.

Sisänäkymää vanhasta kirkosta (Lähde: kantapuu.fi, kokotekstihaku nimellä Lieksa, s. 55.)

Tässä edellä on eräs monille muistoja herättävä kuva, mikä on otettu vuoden 1936 tienoilla Lieksan vanhasta evl-kirkosta. Sisänäkymä on urkulehteriltä alttarille päin. Vuonna -79 palanut kirkko on rakennettu v. 1834–1835. (Kuvan lähde: kantapuu.fi, kokotekstihaku nimellä Lieksa, s. 55.)

Alla olevassa kuvassa näkyy vanhan kirkon ympärillä hautaristejä ja puustoa (koivuja ja kuusia). Pielisentien alkuosan taloja on taustalla vasemmalla ja Siltakadun rakennuksia lienee kirkon oikealla puolella. Kauempana siintelee Rantala. Lieksanjoki virtaa kirkkopuiston puiden takana oikealla. 

Lieksan kirkko kellotapulista kuvattuna. Edessä näkyy kirkon sakastin ja alttarin puoleinen seinä. (Lähde: Finna, Pielisen museo, Anna Hiltusen kokoelma 1930–1939).  

Evan ja Emilin tarina jatkuu. 

Siitä kerrotaan myös versiota, jossa Eva oli rikkaan talon perijätär ja Emil renkipoika. Jutut kuulostavat yleismaailmallisilta romanttisilta kertomuksilta. Artikkelissa haastateltu historiantutkija on kuitenkin varma, että nämä henkilöt olivat todella olleet olemassa. Eihän kivipaasia muuten olisi sinne joen rannalle laitettu. Kivet lienevät hänen mukaansa peräisin 1800-luvun jälkipuoliskolta. Artikkelissa vinkataan, että Evan ja Emilin (todellista?) tarinaa on mahdollisuus etsiä kirkonkirjoista Suomen Sukututkimusseuran tai Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen verkkosivuilta. Ylen artikkelia on sittemmin (26.4.2013) päivitetty seuraavasti: Evan ja Emilin nimet mitä todennäköisimmin löytyvät: Oikeat nimet ovat todennäköisesti Emil Gustaf Corner ja Eva Maria Riikonen. Heidät vihittiin 15.9.1882. Emil oli maakauppias ja Eva talollisen tytär. Miten he sitten elivät ja kuolivat, jää hämärän peittoon. (Yle.fi 2013.) 

Laitoin nimet mielenkiinnosta google-hakuun, ja sukututkimussivusto MyHeritage antoi nimen Eva Maria Corner os. Riikonen. Tämän julkisen sivuston mukaan Eva on syntynyt v. 1860 ja avioitunut (v. 1860 syntyneen) Emilin kanssa v. 1882. Vihittäessä molemmat olivat 21-vuotiaita. Evalla oli 8 sisarusta, josta Antti Juhon ja Caisa Stinan nimet mainittiin. Tarkemmat tiedot löytynevät ei julkisesta eli maksullisesta MH:n versiosta. Kenties joku innostuu jatkamaan kiinnostavan historian tutkimista tältäkin osin 👍

Uuden kirkon sisällä on pienoismalli vanhasta kirkosta.

Lieksan vanha kirkkopuisto on monelle lieksalaiselle rakas muistojen puisto, jonka kirkolliset rakennukset ja hautamuistomerkit kertovat merkkikohdista Pielisjärven ja Lieksan historiassa, todettiin Mikko Tirkkosen johdolla v. 2015 tehdyssä monipuolisesti kirkkopuistoa kuvaavassa videossa. Evan ja Emilinkin tarinasta kerrottiin samalla videolla, kerronta Terttu Heiskanen-Timonen. Myös sodan sankarivainajien ja siviiliuhrien muistoa videolla kunnioitettiin. (Youtube 2015).

Sankarihautausmaalla on kauniit kukkaistutukset. Kuvassa taustalla tsasouna. 

Kiitos historian kirjoittajille, kertojille ja kuvaajille sekä kaikille teille kuluneesta vuodesta, antamastanne tuesta, ilosta ja inspiraatiosta 💗

Lopussa vuoden, mennyttä muistellen

Illan pimentyessä joulukonserttiin menossa v. 2025

Taide ja kulttuuri apuna traumojen käsittelyssä

Huomaan, että nyt tuli laitettua aika iso alkuotsikko, mutta tällä kertaa näin. Tässä kirjoituksessani pääaiheina ovat muistot ja musiikki, miksipä ei muukin kulttuuri. Näin joulun alla muistelemme aina tilaisuuden tullen myös kuusijuhlia lapsuuden kouluillamme. Mieleen tulevat tuoksuvat pussit omenoineen ja pullineen sekä vanhat joululaulut ja näytelmät ja muut kuusijuhlaesiintymiset. 

Kerron aluksi erään kuulemani muiston alakouluajoilta, mikä ei niin onnellinenkaan ole, mutta onko elämä ylipäätään aina onnellista? Tuossa alakoulussa oli jonkin aikaa ollut epäpätevä sijainen, joka tuurasi pidemmällä sairauslomalla ollutta vakituista opettajaa. Tuuraaja oli sisäänpäin kääntynyt vähäpuheinen henkilö, ja erityisesti vilkkaammat oppilaat joutuivat tuuraajan silmätikuiksi. He saivat seistä häveten arestissa luokan nurkassa, toisten oppilaiden vaivihkaa arkana silmäillessä. Jos rohkaistui kysymään, miksi jouduin TAAS nurkkaan, hän vastasi, että koska olet tuollainen – aina äänessä! Luultavasti vilkkaampien persoona ärsytti jo pelkällä olemassaolollaan. 

Samantyyppinen tilanne voi muodostua aikuisiälläkin, tai jopa kypsillä kymmenillä. Jos ryhmässä on esim. nk. introvertteja ja ekstrovertteja, voi vähemmistöön jäänyt ”erilainen” joutua silmätikuksi tai kokonaan syrjäytetyksi. Pelkkä aktiivisuus voi ärsyttää sisäänpäin kääntyneempiä - tai päinvastoin. Asiantuntijoiden mukaan useimmat ovat kuitenkin jotain introvertin ja ekstrovertin väliltä, mutta otin tuon esimerkin aihepiirin monimutkaisuuden vuoksi.

Valoja ja varjoja joulukonserttia kuunnellessa

Kerran tuo eo. muistossa mainittu henkilö ohjasi jotain koulun joulunäytelmää ja tupeerasi sitä varten kohteenaan olleen lapsen pitkän tukan sellaiseen takkuun, ettei sitä saatu enää selviteltyä. Rooliksi näytelmässä hän oli valinnut tälle jonkin noidan, peikon tmv. Niinpä tupeeraus oli tavallaan kuin hyväksyttävää, vai oliko? Kertoja muistaa yhä sen oudolla tavalla hurjistuneen ilmeen, kun ”ohjaajan” tupeerauskampa suihki kuontalossa. Tukan selvittely oli ollut kivuliasta, ja kotona hermostuttiin, että minkä ihmeen takia tuo tukka piti tupeerata tuollaiseksi 😖 Isoja tuppoja hiuksia irtosi ja osa takuista leikattiin lopulta irti hiusten kasvaessa. Koululainen oli silloin alle kymmenvuotias. Tämän sorttisesta touhusta on hankalaa – ainakaan suoraan – syyttääkään, kuuluihan takkutukka näytelmän roolihenkilön ilmiasuun. 

Samalla tavoin kai aikuisiälläkin löytyy ”hyviä syitä” kiusaamiselle tai syrjimiselle: se kun nyt vaan oli semmoinen tai tämmöinen ja ansaitsi niin ollen kohtelunsa, selitettiin. Olen miettinyt matkani varrella sitäkin, kenelle voi kertoa, kun/jos kiusaaja on auktoriteettiasemassa oleva aikuinen ja kiusattava vasta lapsi? Vanhemmille ehkä, tai toisille opettajille, jos sellaisia on? Kiusattu lapsi kaipaisi tuekseen ketä vain aikuista. Aikuisten tulisi saada tietää tuollaisista tapahtumista ja puuttua asiaan. Koulukiusattujen lasten kohdalla tilanne on vaikeampi, jos vanhemmat eivät omilta kiireiltään tai rasitteiltaan jaksa tai huomaa. Tässäkin ajassa voisi painottaa enemmän vanhempien vastuuta seurata herkillä aisteilla lastensa elämää, kaikki ei ole varhaiskasvattajien tai koulunkaan vastuulla.

Harmaa hetki Pielisen rantakalliolla itsenäisyyspäivänä 2025 puolenpäivän aikaan

Maailma ei murene pahuuteen, mutta hyvien hiljaisuuteen se voi murentuakin, sanovat viisaat ajattelijat. He ovat siinä varmaankin oikeassa. Kaltoinkohtelijana voi olla päiväkoti- tai koulutoveri tai vertainen työ- tai järjestökaveri tai kuka vaan esim. auktoriteettiasemassa ollut. Onneksi kuitenkin moni kuin ihmeen kaupalla saa jostakin kiinni; tai löytyy ihminen, joka kiskaisee kuilun partaalta kauemmas. Ainakin hetkeksi. Hyviä ja myötätuntoisia kanssakulkijoita on. Itse sain kouluaikoina tukea yhdessä soittamisesta tai laulamisesta, päiväkirjan kirjoittamisesta, luonnosta suurine suojaisine puineen, lintuineen ja muine eläimineen. Edellä olevan otsikon teemasta lisää myöhemmin.

Pielisen rannalla 10 vuotta sitten, joulukuussa 2015

Musiikista hoivaa ja energiaa

Facebook antoi muiston marraskuulta v. 2016. Huolsimme musiikin opiskelijoittemme kanssa tuolloin ääntä mm. Olavi Uusivirran Nuoren ja kauniin myötä ja illalla pääsi vielä kuoroon laulamaan joululauluja. Lemppareitani silloin olivat "lumiukkolaulu" Walking in the Air ja ikivihreä ja -ihana Valkea joulu. Muun muassa niitä lauloimme ko. vuoden joulukuussa hoivakoti Helmessä ja Vetreassa. Musiikki auttoi pääsemään yli ja eteenpäin. Tällä hetkellä joulun lempikappaleitani ovat Taivas sylissäni, Tonttu, Tulkoon joulu, Aavistus ja Marian poika. Viittaan aikaan noin kymmenen vuotta sitten: musiikki auttoi tuolloin(kin) pääsemään rankkojen aikojen yli. Muistot tuosta ajanjaksosta ovat onneksi jo haalistuneet, mutta eivät kokonaan unohtuneet. 

Joulukonserttia Joensuun kirkossa kuunnellessani muistui mieleen myös ajanjakso 90-luvun alussa. Tuo aika mm. rahallisine vaikeuksineen (pieni osa-aikatyön palkka ja asuntolainan korko 14 %) oli tosi rankka, ja musiikki tarjosi eräänlaisen oljenkorren silloinkin. Ystäväni Tuula kokeneena laulajana pyysi mukaan kuoroon ja sitä myötä pääsin noin vuodeksi mahtavaan (useamman kuoron laulajista koottuun) suurkuoroon laulamaan pääsiäisenä Mozartin sielunmessua (Requiem eli ”lepo”) Joensuun kirkkoon. Muistan yhä nuo kannattelevat ja hetkeksi levon antaneet tuokiot n. vuoden kestäneiden harjoitusten aikana 🎵🎶 Mieleen jäi sekin, että sain olla itseäni PALJON lahjakkaamman lauluporukan joukossa, mutta kun pysyin stemmassa, sain jäädä. Mieleen jäi kirkkaana muistona myös ihailemani Soile Isokosken kohtaaminen kirkon portaikossa, hän lauloi yhtenä solistina tuossa suurkuorossa. Maailmankuulun taiteilijan ystävällinen hymy ja terveyhdys ja jopa kiittävä kommentti valkoisesta pitsikauluspuserostani jäivät helminä mieleen. Tuo pusero on muuten yhä (yli 30 vuoden jälkeen) tallessa muistona, eihän sitä raaski hävittää 😍

Nostalginen joulutaulu Herkkuleipurien pajassa

Elämä yllättää, joskus kielteisesti, joskus onneksi myönteisestikin. Olenkin alkanut ajatella yhä enemmän niin, että ainoa varma on epävarma. Kenelle vain voi tapahtua mitä vain, milloin vain ja missä vain. Pitkän matkani varrella olen havainnut senkin, että myös ne voimiensa tunnossa olevat kovan vallan käyttäjät voivat olla jonain päivänä yllätysten edessä. Hyvä palaa jossain vaiheessa takaisin tekijälleen, mutta uskon että niin käy myös pahoille teoillekin. Vastaan voi tulla kipeitä vastoinkäymisiä jokaisella. Olen aina ajatellut, että elämä ikään kuin tasii. Voitonvarma valtansa huipulla oleva voi olla huomenna ”maassa” ja tämän hetken kolhitulle tuleekin onnellisempi käänne.

Hoivakotikeikalla Karjalan Karaokeklubilaisten kanssa 19.11.25 (kuva: Marja Mölsä)

Olen nyt suunnitellut musiikkiin liittyviä uusia harrastuksia, vaikka toki ikäni ymv. tuomat rajoitteet tiedostankin. Ääneni kunto on ainakin tällä hetkellä hyvä ja vielä jaksaa – ainakin toistaiseksi. Kävin viime talvena kurkkutautien lääkärillä, ja hän sanoi että käytössäni olevat lääkkeet ja ikä alkavat rajata äänenkäyttöä, mutta laulaa saa (ja pitääkin?) niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Jotain jätän tietysti uuden tieltä poiskin, ei ole pakko pakata kalenteria täyteen. Kaikissa harrastusporukoissa esim. ikä ei ole miinus, vaan kaikki otetaan yhdenvertaisina mukaan. Lauluporukoissa saa uusia tuttuja ja sehän sosiaaliselle (ekstrovertille?) on tärkeää. Musiikin avulla voi käsitellä monenlaisia tunteita, siitä saa iloa, lohtua ja elämänsisältöä. 

Laulutuntini jatkuvat vielä, ja lippu mm. konserttiin Joulumieltä jokaiselle 14.12 on jo hankittu. Kauneimmat joululaulut niin Paaterin kuin Joensuunkin kirkoissa kuuluvat myös joulunalusajan isoihin iloihin. Kulttuuria näyttämötaiteenkin muodossa tuli koettua: upea Minna Canthin Työmiehen vaimo Enon Louhiteatterissa 30.11. Joku sanoi osuvasti, että taidekonteksti on hyvä traumojen käsittelyssä. Tätä ajattelin Työmiehen vaimoa katsoessa. Tämän teemainen kirjallisuustaide on toiminut oman ja uskoakseni mm. monien kanssasisartenkin traumojen käsittelyssä, niin silloin Canthin aikaan 140 vuotta sitten kuin nykyisinkin. Ja musiikki tietenkin ja kaikki kulttuuri!

Joulukuussa 2023 metsätie oli luminen

Muistoja musiikista

Olen saattanut kirjoittaa seuraavasta muistostani tänne aiemminkin, mutta tuskinpa toisto haittaa. Löysin vuosikymmenien jälkeen Opettaja-lehdessä olleen muistokirjoituksen runsaan parin vuosikymmenen takaa. Sen oli kirjoittanut nuoruusaikainen äidinkielen opettajani kyläkouluni yläluokkien opettajasta. Heiltä molemmilta saatiin tuolloin hyviä eväitä elämään: äidinkielenopettajalta rakentavaa ja ansaittua palautetta ja kannustusta kirjoittamiseen ja kansakoulun yläluokkien opelta kipinää musiikkiin, mm. kuorolauluun. Ehkäpä jo silloin kypsyi myös haave äidinkielen opettajan ammatista, joksi myöhemmin aikuisena sain opiskellakin. Siitä olen syvästi kiitollinen varmaan hamaan loppuuni asti. 

Muistelen yhä lämmöllä tuota kyläkoulun pientä kuoroa ja nokkahuiluorkesteria, jonka kanssa kävimme jopa noin sadan km:n päässä kulttuurikilpailussa. Sata kilometriä oli tuohon aikaan tosi pitkä matka, ja nuo matkat olivat silloisen elämäni tähtihetkiä. Koulun kuusijuhlissa lauletut laulut muistan yhä keskeisinä joulutunnelman virittäjinä. Musiikkiharrastuksen varassa jaksoi; esiintymismatkoissa oli mitä odottaa. Joissakin valokuvissa näkyvä totinen tiukkalettinen soittaja käytti siinä lähes itsensä mittaista alttonokkahuilua – nyt ihmettelen, miten lienee osannutkaan. Tuolla opettajalla oli kyky innostaa musiikin pariin, ja opettaa lapsille mm. nuottienlukutaitoa. Virheistä ei rangaistu, saati pilkattu tai osoiteltu huonona esimerkkinä. Kesäisin tuo opettaja täydensi opintojaan Savonlinnan oopperalaulukursseilla, ja kun hän innostui, silloin myös koko ryhmä onnistui!

Joulukuussa 2025 lunta on niukalti

Tässä yhteydessä tulee yhä mieleen myös kirjailijan ja yliopistovuosien äidinkielenopettajani Anna-Liisa Alangon sanat teoksessa Marjakuusen aikaan. Siinä hän sanoo s. 25, että pitää kertoa ihmisille asioita, joista he eivät välttämättä halua kuulla, mutta joita on tarpeen tietää. Kysymys on siitä, miten meidän ja tulevien sukupolvien käy. (Emt.) Mielestäni esim. kaltoinkohtelemiseen liittyvistä kurjistakin asioista on tärkeää puhua, vaikka se ei helppoa tai miellyttävää olisikaan. Uskon että olipa epäkohta mikä tahansa, niihin ei tule muutosta vaikenemalla. Uskon myös, ettei trauma katoa, jos sitä ei käsittele tavalla tai toisella.

Kuvamuisto Suomi 100 -juhlasta v. 2017 Vuonislahden Seurojentalolta

Kyllä - aikoja vaihtaisin pois

Laulussa sanotaan, etten päivääkään vaihtaisi pois. Itse vaihtaisin varmasti, enkä vain päiviä vaan vuosia. Monet vuodet ja elämän jaksot ovat olleet todellakin erilaisia kuin niiden nyt jälkikäteen olisi toivonut olevan. Itsesääliin ei kuitenkaan ole syytä vaipua, on ollut hyvääkin. Kohdalle on osunut monia hyviä ihmisiä ja elämää eteenpäin rakentaneita käänteitä. Tämänkin alkuvuoden jotkin kokemukset satuttavat yhä, mutta nyt loppuvuodesta iloitsen mm. hyvistä uusista kohtaamisista. Huomioimista merkkipäivän merkeissäkin on vielä loppuvuodesta tullut, kauniisti paketoitu lahjakynttilä, kutsu yhteisille juhlakahveille muiden merkkipäivän viettäjien kanssa ja yhteisiin ruokailuihinkin. Iloitsen 💗

Joulukuun valoja Marttalasta

Elämän arvista muistuttaa toisaalta yhä eräänlainen (yli?)reagointi, jos joku pyrkii ylittämään rajat, loukkaamaan tai nöyryyttämään - olipa se sitten fyysistä tai henkistä. Nöyryyttämisen koen rumimpana ja syvät haavat jättävänä vallankäyttönä, josta ei hyödy kukaan – ei edes itse nöyryyttäjä. Tulee mieleen vanha sananparsi, jossa sanotaan jotenkin niin, että pakkasella housuunsa pissaaminen lämmittää ehkä hetken, mutta sen jälkeen on kahta kauheampi vilu. Yksinkertaisinta olisi vain sivellä teflonia pintaan ja pyrkiä sivuuttamaan ilkeilyt ymv., mutta toivon silti, etten lakkaisi reagoimasta epäoikeudenmukaisuuteen, väkivaltaan tai muuhun kaltoinkohteluun. Olen kiitollinen, että näin kypsillä kymmenillä olen saanut olla yhä useammin myös kuuntelijana, jakamassa koettua.

Jouluinen maustekakku onnistuu hyvin gluteenittomanakin 😋

Viisaus on kykyä tietää mistä voi olla piittaamatta (William James)

Olen kirjoittanut näistä asioista aiemminkin, ja kaipa tätä kaikkea pitää käsitellä niin kauan kuin on tarpeen. Jos sen sulkee möykkynä sisäänsä, se ei anna rauhaa. Jotkut kirjoittavat vielä vanhuudessaan kirjojakin mm. nuoruudessaan kokemastaan väkivallasta. Kiusaamisen, nöyryyttämisen tai muun kaltoinkohtelun jäljet eivät ehkä koskaan kokonaan häviä, vaikka aktiivisesti yrittäisikin poistaa niitä. Joskus kiusaaja voi pyytää anteeksi jälkikäteen, mutta arvet jäävät. Toisinaan kiusaaja voi todeta vielä vuosien jälkeenkin, ettei hänessä tai hänen käyttäytymisessään ollut mitään vikaa. Syyhän oli kiusatussa, mitäs oli ”sellainen” tai ”tällainen”. Joskus voi kuulla sellaistakin selitystä, että mitäs olit aina äänessä, joka paikkaan "nokkas laittamassa", ja vieläpä niin ”auki”, mikä sitten kai aiheutti sen kiusaamisen. Erilaiseksi koettu piti saada pois porukoista, ja silloin voitiin käyttää kyseenalaisiakin keinoja.

Toinen jouluinen "must": jouluksi täytyy saada piparipullia 😋

Anteeksi antamisen ajatus kuuluu jouluunkin, mutta entä unohtaminen? Joku viisas sanoi, ettei eteenpäin edes pääse, jos ei pysty antamaan anteeksi. Sitä kohti pyrkien! Toivottavasti sen jälkeen voi keskittyä täydemmin muuhun, vaikka terveytensä hoitoon kokonaisemmin. Kun kerroin vatsavaivoistani, 91-vuotias äitini sanoi juuri tänään, että häntä ihmetyttää, kun sinä näyt tietävän terveysasioista paljon, mutta silti syöt niin huolettomasti mitä sattuu. Varmaan oikeaan osunut kommentti; eikä selityksekseni riitä, että kunpa pitää huolehtia sydänterveydestä, niin ei jaksa kiinnittää huomiota vatsaa ärsyttäviin ruoka-aineisiin, niihin sinänsä terveellisiinkin. Niinpä, ei saisi keskittyä vain yhteen asiaan, tässäkään. Yritän! Sitä ennen maustekakun ja piparipullien lisäksi ne vakiintuneet jouluruoat – kai?

Joulurauhaa ja terveyttä uudelle vuodelle🎅

TANHUVAARASSA JA TAMPEREELLA

Tanhuvaaran lenkkeilypolkujen varsilla näkyi vielä ruskan värejä 15 - 17.10

Tässä marraskuun blogissani kertoilen loppusyksyni kokemuksista, niin sattuneista haavereista kuin mukavammistakin tapahtumista. Havainnollistajana on parikymmentä kuvaa Tanhuvaarasta ja Tampereelta. Kirjoittelua jatkan (vaikkakin kuukauden tauko taas tulikin), käyn mieltä virkistävillä laulutunneilla (on viikkoni kohokohta!) ja mm. eri musiikkitapahtumissa karaokeklubilaisten kanssa.

Aluksi hieman haavereista – itsellenikin varoittavina muistutuksina. Me joilla kroppa iän myötä raihnaistuu, saamme usein neuvon rauhoittaa elämää. Joku sanoi "ota joka neljäs tai vaikka jokatoinen askel hitaammin". Sen voi ymmärtää metaforanakin: joka neljäs mikävainhomma pois...? Tai joka neljäs somepostaus pois...? Blogiin taukoja, muitakin kuin kesätauko? Mietin myös varsin usein kuultua lausahdusta: ”Ikä on vain numeroita”. Mielestäni seuraava muoto olisi parempi: Ikä on MYÖS numeroita. Mieli voi olla toki nuori vaikka minkä ikäisellä, mutta kroppa/keho vanhenee jokaisella. Se on biologinen fakta, emme ikääntyessämme jaksa enää siten kuin nuorempana. Itse olen nyt telonut horjahdellessani jalkaani viime aikoina, ja kävin tänä syksynä ilmaantuneen uuden vaivan eli aurallisen migreenin vuoksi lääkärilläkin. Yksityiselle pääsi onneksi nopeasti ja sain mielestäni hyvän ja kattavan tutkimuksen ja ohjeitakin.

Tanhuvaaran liikuntaopisto sijaitsee n. 10 km:n päässä Savonlinnasta

Ikä kyllä tavallaan vapauttaakin. Sanojaan, tekojaan tai valintojaan ei (enää?) punnitse miettien, tykkääköhän varmasti jokainen. Tehtäviä ei tarvitse ottaa vastaan siitä lähtökohdasta, jos joku toinen sitä haluaa, ehdottaa ja toisinaan pahimmillaan suuttuu, kun tai jos ei lähdekään ehdotettuun mukaan. Surullista tietysti, jos joku alkaa esim. osoittaa mieltään siitä. Myötätuntoa kuitenkin nyt vain sille menneelle, miellyttämisenhaluiselle meiningille 💓 Silloin toimi sen aikaisilla eväillä, nyt on toinen aika ja elämänkokemuksen myötä pitäisi kai viisastuakin 😎

TANHUVAARASSA LIIKUNTAPAINOTTEISELLA KURSSILLA

Onneksi on vielä monenlaista mukavaakin. Voi lähteä vaikka laulukeikalle karaokeklubilaisten kanssa tai osallistua yhteislaulutilaisuuksiin matalilla sävellajeilla laulaen. Niistä tykkään ja niihin pinnistelyittä vielä pystynkin. Helppojumpissa voi käydä vaikka pari kertaa viikossa esim. pääasiassa vain venyttelemässä, ei tarvitse vaatia itseltään ”ihmesuorituksia”, kuten eräs lääkäri osuvasti ohjeisti. Tanhuvaarassa lokakuun lopulla sain kuuden min kävelytestistä keskitason tulokset, mitä pidän kohdallani erinomaisena etenkin, kun ottaa huomioon sydänsairauden ja sykettä ja verenpainetta madaltavat lääkitykset sekä kipeän jalankin, josta lisää myöhemmin. Viiden vuoden takaiseen vastaavaan Kunnonpaikassa tehtyyn testiin nähden siinä oli nyt vain hieman pudotusta. Tästä kiitän sitkeää ja säännöllistä viikoittaista liikuntarutiiniani.

Tanhuvaarassa saimme hyvän opastuksen kuntosalitreeniin, tätä pitäisi kyllä enemmänkin...

Kahden vrk:n liikuntakurssi lokakuun jälkipuoliskolla aktivoi miettimään jaksamisasioitakin, mikä on toki eräs tavoitekin näiden kurssien myötä. Tanhuvaarassa liikuntaohjelma, luennot, seura, palvelu ja ruoka olivat erittäin hyvät. Sydänlämpöiset kiitokset vielä kurssista "Elämää sydänsairauden kanssa" Savon Sydänpiirille, kurssikavereille ja Tanhuvaaran palveluhenkiselle väelle 💖 Saimme kertausta, kuinka liikunta tehostaa verenkiertoa, lihaksiston aineenvaihduntaa ja keuhkojen toimintaa, kohentaa mielialaa, vähentää stressiä ja myös auttaa nukkumaan paremmin. Ei ole siis kyse lainkaan vähämerkityksellisestä asiasta, ei minkään ikäisen kohdalla. Liike on lääke monessa kohtaa! 

Kurssilla oli myös hyvät ravitsemusterapeutin luennot, joissa painotettiin kasvisten ja kalan merkitystä säännöllisessä ruokavaliossa (kuva seuraavana). Sokerin ja suolan käyttöön sekä tasaisempaan ateriarytmiin pitäisi itseni kiinnittää yhä edelleen enemmän huomiota. Lihaskuntoa tulisi kyllä treenata enemmän, se on etenkin ikääntyessä yhä tärkeämpää. Jos tukilihakset ovat kunnossa, ei ehkä tulisi niin niitä kaatuiluja tai horjahtelujakaan…

Kala- ja kasvispainotteinen ateria Tanhuvaarassa 😋

KULTTUURI- JA VERTAISTUKIVIIKONLOPPU TAMPEREELLA 31.10 - 2.11

Loka-marraskuun vaihteessa pääsin kolmen päivän matkalle Tampereelle saakka. Matkustaminen sujui parilla vaihdolla: menomatka junalla, tulomatka bussilla.  Majoituin tällä kertaa Suomen vanhimmassa urheiluopistossa Varalassa. Se sijaitsee kolmen kilometrin päässä Tampereen keskustasta, Pyynikinharjun suunnalla, kuljin bussilla 10 Tahmelan suuntaan. Pyynikinharjulla ehdin la-aamuna lenkkeilemäänkin, siitä kaksi seuraavaa kuvaa.

Näissä kauniissa Pyynikinharjun järvimaisemissa oli su-aamun metsäjoogammekin 

Selviydyin nyt näemmä ilman flunssiakin, joita usein reissuista saan, pidemmiltä ainakin. Kun menin Tampereella teatteriin, maski oli vakiovarusteluani. Lisäksi kävin mm. taidemuseossa, kirkoissa ja kirjastossakin ja googlailin jo ennakkoon myös hyviä ruokapaikkoja. Samalla reissulla sai tavata vuorokauden ajan muita sydänvertaistukihenkilöitä ympäri Suomen. Muun ajan käytin omaehtoiseen kulttuurikiertelyyn. Tämän syksyinen riesani eli aurallinen migreeni ei nyt onneksi vaivannut ja jalkakin kesti kävelyt. Hyvä! 

Kaverit opastivat ennakkoon, että Tampereella on hyvä paikallisbussi- ja ratikkaverkosto. Liikkuminen oli sujuvaa, kun selvittelin ennakkoon netin reittioppaasta, minkä numeroinen bussi menee mihinkin ja kummalta puolelta katua. Jalkani ei kestä vieläkään esim. horjahtelusta aiheutuvia äkki- tai kiertoliikkeitä, mutta hyvin meni heilahtelevissa kyydeissäkin, kun oli varovainen.

Pyynikinharjun näköalatornissa on myös viihtyisä kahvila, jossa on herkulliset munkkirinkelit 😋 

Nyt vielä hieman siitä, mitä jalalleni oikein tapahtui. Satutin sen paikallisjunassa päällystakkia seisaaltani pukiessani ja junan nytkähdyksestä horjahtaessani. Lisäksi sitten vielä pari päivää myöhemmin liukastuin märällä kylppärin lattialla suihkusta tullessani. Mennessä näkee, miten pitkäaikainen vaiva jalkaan lopulta tuli, edelleen pitää varoa. Saman jalan lonkkaan ja polveen sattui, ja kaipa ikääntyessä paraneminenkin on hitaampaa. Helpolla jumpalla olen käynyt kuitenkin varovasti, koska löhöilyyn keskittyminen ei ole kohdallani hyvä idea. Sen olen huomannut paitsi lihaskunnon myös migreenin kannalta. Mullahan nivelet ovat olleet yhä muuten hyvässä kunnossa (kiitos liikunnan ja mm. "painonvartioinnin"), ei ole ollut ainakaan toistaiseksi tarvetta hakeutua nivelleikkauksiin.

Ensimmäinen kulttuurikohteeni Tampereella oli 31.10 kaunis ortodoksinen kirkko (kuva ikonostaasista). Paikalla olleiden kirkon työntekijöiden kanssa meillä virisi vilkas keskustelu. Joensuu oli heille tuttu mm. opiskelukaupunkina.

Migreenin takia kävin jo yksityisellä, oli oikein mukava nuori lääkäri ja tutki mielestäni hyvin. Toki sen tiesinkin, että ei tähän muuta lääkettä ole kuin särkylääkkeet, ja jos äityy oikein pahaksi, voi saada jotkin estolääkkeet. Erään mielestäni hyvän ohjeen sain tuolta em. lääkäriltä, jonka voisin toisillekin jakaa. Hän kehotti tarkkailemaan, missä tilanteessa ne sahalaidat alkavat pomppia silmissä, mitä sitten seuraa päänsärky ja pökkeröinen olo koko loppupäiväksi. Hän ohjeisti, että jos suinkin on vain mahdollista, pyri muuttamaan sen hetkistä toimintaasi, jos se auttaisi. Mielenkiintoista on, että sahalaidat ilmestyvät yleensä silloin, kun löhöilen pitkälläni lueskelemassa tai tv:tä katsomassa. Ei siis rasituksessa tai liikkuessa. Liikunta tuntuu pikemminkin tekevän hyvää tuollekin vaivalle, etenkin ulkoilmassa liikkuminen.

Lähellä rautatie- ja linja-autoasemaa sijaitseva kaunis Tampereen ort. kirkko eli Pyhän Aleksanteri Nevalaisen ja Pyhän Nikolaoksen kirkko on vuosina 1896 - 1899 rakennettu Tampereen ort. srk:n pääkirkko. Sen suunnitteli T. U. Jazukov. (Wikipedia 2025.)

Omahoito on nykyään monessakin suhteessa entistä tärkeämpää. Itsemittauksissa näkyy välillä poikkeamia, vp-mittari voi näyttää lisälyöntejä, eteisvärinää tai epätasaista sykettä. Sen olen toden totta huomannut, että pitkään jatkunut stressi on pahinta myrkkyä hyvinvoinnille ja myös sydämelle. Silloin elimistö voi oirehtimalla pakottaa hellittämään ja ottamaan rennommin. Olen voinut onnekseni lääkkeiden ja omahoidon tuella ihmeenkin hyvin (sydändiagnoosistani on jo seitsemän vuotta), ja ehkäpä välillä minulle on muodostunut jopa harhakäsitys, että olen ikään kuin ”terve”. Eräs vertainen sanoi, että huolellisella omahoidolla voidaan ainakin osittain pidentää elämää, mutta lyhentämään elämäämme pystymme sillä, että haalimme itsellemme liikaa hommia ja sen myötä saamme kovan stressin univaikeuksineen ja muine lieveilmiöineen.

Kirjasto Metso

Antoisasta Tampereen matkastani on nyt pari päivää ja näin jälkikäteen asioita kelaillessani koen, että oli todella hyvä ja tarpeellista pysähtyä hetkeksi tärkeiden ja olennaisten vertaistukiasioidenkin äärelle. Saimme samassa yhteydessä myös vertaistukitoiminnan päivityskoulutuksen. Itselleni on yhä edelleen tarpeellinen muistutus mm. se, että vertaistukijankaan ei tarvitse olla kaikessa (asiaan väljemminkin liittyvässä) mukana, vaan voi keskittyä niihin, minkä kokee eniten omakseen. Sitäkin voi itselleen välillä muistutella, että tämä on palkatonta vapaaehtoistoimintaa.

Oheisena on kolme kuvaa Metso-kirjastosta, mikä oli hieno ja mielenkiintoinen käyntikohde. Hämeenpuiston laidalla sijainnut Metso toimi minulle myös eräänlaisena maamerkkinä bussilla kulkiessani. Kirjastossa(kin) sain hyvää opastusta. Metson on suunnitellut arkkitehtipari Reima ja Raili Pietilä; myös synnyinpaikkakuntani Lieksan kirkko on heidän suunnittelemansa. Kirjastorakennus muistuttaa ylhäältäpäin katsottuna metsolintua soitimella, opastajani kertoi. Metson värit ovat luonnosta. Kirjaston 2. kerroksen kahvila oli tasokas monipuolisine herkkuineen, suosittelen, jos ko. kirjastossa viivähdät.

Sisänäkymää Metsosta. Metsossa on kolme eriväristä portaikkoa, joiden muoto muistuttaa kierresimpukkaa.

Vertaistapaamisessa puhuimme myös rajojen pitämisestä, voimavaroista ja myös oman itsensä arvostamisesta. Monille on ehkä helpompaa itsensä kehumisen sijaan vähätellä itseään ja etsiä itsestään puutteita tai vähintäänkin kehittymistarpeita. Minusta oli hyvä, että keskityimme koulutuksessa miettimään myös sitä, mitä hyvää näkee itsessään vertaistukijana. Vertaistukijana toimitaan omalla persoonalla, ja kullakin on omat vahvuutensa. Tunnistan olevan enemmän puhelias, ja näiden vertaistukivuosieni aikana olen enemmän tai vähemmän tietoisesti koettanut suuntautua laajasanaisen kertomisen sijaan enemmän kuuntelijaksi ja/tai kysyjäksi. Toki jos toinen pyytää kertomaan omista kokemuksista, sitten kerrotaan, mutta mieluummin varsin tiiviisti. 

Taidetta Metso-kirjastossa

Mietin nyt, että oman vertaistukijana toimimiseni näen lopulta jotenkin laajempana, en yksinomaan sairaalavertaistukihenkilönä (jonne tällä viikolla kaverin kanssa jälleen menemme) tai puhelimessa/somessa keskustelijana. Vaikka seuraavan kaltaisesta toiminnasta en raportoikaan, kasvokkaisia vertaistukikeskusteluja voi tulla vaikka minkä harrastusryhmän kokoontumisten yhteydessä esim. narikoilla tai parkkipaikoilla, kutsuilla jossakin sivummalla, ystävien ja tuttujen kanssa eri viestimissä jne. Koen että olemme kaikki samassa veneessä, keskustelukumppanillani ei tarvitse välttämättä olla kanssani juuri sama diagnoosi - monet asiat ovat yhteisiä.

Yhteisessä kokoontumisessa viime viikonloppuna oli voimaannuttavaa saada pysähtyä, jakaa kokemuksia ja saada itsekin vertaistukea.  Hemmotteluakin saimme illanvietossa saunaosastolla tekemiemme kasvo- ja käsihoitojen muodossa ja sunnuntain metsäjoogassa. 

Kaikkinensa oli erittäin hyvä pidempi viikonloppu!

Herkullinen haukiwallenberg "4 vuodenaikaa" -ravintolassa 😋

Tunnelmallisessa ja historiallisessa kauppahallissa lounasruokaani oli haukiwallenberg (kuva edellä). Se oli todella herkullista, joskin tämän vähäsuolaisiin tottuneen makuun oli aika suolaista. Lounaspaikan valitsin sen mukaan, mitä netti suositteli. Kauppahallissa sijaitsevan "4 vuodenaikaa" -ravintolan asiakkaat olivat äänestäneet vuoden lounasravintolaksi, niinpä tämä turisti suuntasi kala-aterialleen sinne.

Kulttuurista vielä sananen. Kun pääsin Tampereelle ihailemieni kirjailijoiden ja runoilijoiden syntysijoille ja mitä moninaisimman kulttuuritarjonnan äärelle, muistin siinä ohessa senkin, että onhan täällä kotikulmillakin lyhyen kävelymatkan päässä parikin hyvää konserttisalia, kaupunginteatteri, kirjasto, museoita ja elokuvateatterikin. Pitäisikin muistaa googlailla aktiivisemmin omankin tienoonsa kulttuuritarjontaa. Tänään ajattelin mennä seuraamaan Cavalleria Rusticanaa läheiseen elokuvateatteriin, ja sehän on melkein kuin ”oikeassa” oopperassa olisi👍 

Tampereen kaupungin taidemuseo on avattu yleisölle v. 1931

Kulttuuri on päivittäisen liikuntani lisäksi tärkeää. Jos joudun/joutuisin jonain päivänä luopumaan liikunnastani tai kulttuurista, se on jo ajatuksena rankka. Ei kuitenkaan pidä murehtia tulevia, eikä menneitäkään. Kenelle vain voi joka tapauksessa tapahtua mitä vain, milloin vain ja missä vain. Toistaiseksi pystyn liikkumaan ja osallistumaan, mutta ehkäpä ainakin sitä joka neljättä askelta pitäisi hidastaa? Eräs ystävä kertoi mottonsa olevan: ”Ei matka tapa vaan vauhti”. Kohtuullisuus siis siinäkin kunniaansa. Jos malttaa pysähtyä kuuntelemaan itseään, kroppa ja arkijärki toivottavasti kertovat, minkä verran voi tehdä. Ei se määrä, vaan laatu, sukulaistyttö eilen viisaasti muistutti. Kannattaa siis tarkkailla itseään, mutta ei itsetarkkailuakaan liikaa. Liikkua pitää, mutta itseään kuunnellen, vertainen neuvoi.

Kiitos sydänystäville olennaisiin herättelystä! 💓

(Kuva Tampereen kaupungin taidemuseosta.)

Man Yau: Maze. Kuvanveistäjä Man Yau (s. 1991) on vuoden 2025 nuori taiteilija. 

                

Lopuksi vielä joitakin kuvia ja tunnelmia Tampereen kulttuurikohteistani

Edellä on kaksi kuvaa Tampereen kaupungin taidemuseosta. Sen näyttelyiltä odotin paljon, ennakkoon suunnittelin sen olevan nk. pääkohteeni. Miljöö oli upea, samoin palvelu, itse pidän kuitenkin enemmän klassisesta taiteesta. Makuasioita siis nämä mitä suurimmassa määrin. Vuoden 2025 nuoren taiteilijan Man Yaun teoksista pidin. Mediataiteilija Hanna Haaslahden installaatio oli uudenlaista taidetta, ja itseltäni se olisi vaatinut syvällisempää perehtymistä ja kai enemmän aikaakin. 

Wikipedia kertoo, että Tampereen kaupungin taidemuseo on Sisä-Suomen vanhin ja koko maan kolmanneksi vanhin taidemuseo. Se sijaitsee Amurin kaupunginosassa Pyynikintorin läheisyydessä. 

Kadun toiselta puolelta ottamani kuva upeasta Aleksanterin kirkosta.

Aleksanterin kirkko 

Aleksanterin kirkko on Tampereen keskustassa Kaakinmaan kaupunginosassa Hämeenpuiston laidalla sijaitseva Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan kirkko. Vuoteen 2013 saakka se oli Pyynikin seurakunnan kirkko. Arkkitehti Theodor Deckerin suunnittelema kirkko rakennettiin puhtaaksi muuratusta tiilestä vuosien 1880–1881 aikana. Se on nimetty keisari Aleksanteri II:n mukaan. Kirkkoa ympäröi Pyynikin kirkkopuisto, jossa on entinen hautausmaa. Kirkossa on 1 430 istumapaikkaa. Kirkko vihittiin käyttöön adventtina v. 1881, jolloin siitä tuli Tampereen kaupunkiseurakunnan pääkirkko. (Wikipedia 2025.) Kiinnitin tähän kirkkoon jo mm. bussin ikkunasta huomiota, ja ajattelin, että tuonne haluan päästä myös sisälle. Toiveeni toteutuikin pe-iltana. 

Näkymää Aleksanterin kirkossa alttaritaulun suuntaan

Pääsin pe-iltana ennen teatteria seuraamaan hetken Pyhäinpäivän konsertin harjoituksia ”Suru on kunniavieras”. Tampereen tuomioseurakunnan kanttorien esittämä musiikki oli todella kaunista, kuin musiikkia taivaasta 🙏 Kirkossa oli tunnelmallinen violetin ja pinkin sävyinen valaistus (valosuunnittelu Mari Hovi). Ikonipolku puhuttelevine teksteineen toimi oppaana tutustumiskierroksellani.

Pyhäinpäivän aattona 31.10 sytytettiin kirkossa kynttilöitä edesmenneitä muistaen 

Tampere on kaikkinensa upea kaupunki - jopa tähän vuodenaikaankin. Tampere on myös sanojen kaupunki, joku luonnehti, ja noiden sanojen myötä kulttuurinen ymmärrykseni vielä ikään kuin syveni. Kohtaamani ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita, ja opin kulkemaan sujuvasti Nysselläkin, mistä annan itselleni kirkkaan ”papukaijamerkin”.  Säät sattuivat olemaan sateiset, joten puistoja yms. en nyt kierrellyt, mutta kirkot, kirjasto, museot ja teatteri olivatkin juuri nyt sitä, mitä kaipasin.  

Välillä suuntasin katseeni kirkossa ylöspäin

Tampereen Työväenteatteri

Pääsin pe 31.10 seuraamaan teatteriesitystä Helene Tampereen Työväenteatterissa. Se innosti kertailemaan hieman taustatietoa ko. teatterista.  Lähde ttt-teatteri.fi/historiaa/ kertoo, että Tampereen Työväen Teatteri sai alkunsa Kosti Eklundin (Elon) Työväenyhdistyksessä johtamasta näytelmäseurasta. Ajatuksen varsinaisen teatterin perustamisesta esitti puuvillatehtaan työntekijä August Lindroos Tampereen Työväenyhdistyksen huvitoimikunnan kokouksessa kevättalvella v. 1901. TTT:n perustamispäivänä pidetään kuitenkin 27.9.1901, jolloin ensi-iltaan valmistui Minna Canthin Anna-Liisa. Vuosina 1943–1966 teatteria johti vahva persoona ja ohjaaja Eino Salmelainen. Eino Salmelaisen sali sijaitsi viereisessä rakennuksessa, ja ehdin piipahtaa siellä pikaisesti ennen Helenen alkua. Salmelainen oli oman aikansa merkittävimpiä teatterinohjaajia ja kouluttajia. 

Lasse Pöysti johti TT-teatteria v. 1974–81. Hän vaali suhteita kotimaisiin näytelmäkirjailijoihin ja ulkomaisiin teattereihin. Uusi teatteritalo valmistui v. 1985. Vuosina 1998–2006 teatterin johtajana toimi kuuluisan tamperelaisen teatterisuvun jäsen, näyttelijä Esko Roine. Hän siirtyi tehtävään Tampereen Teatterin johtotehtävistä. Syksystä 2024 alkaen teatteria ovat johtaneet toimitusjohtaja Janne Auvinen ja taiteellinen johtaja Miko Jaakkola. (ttt-teatteri.fi/historiaa/.)

Näkymää Aleksanterin kirkon parvelta

Teatteriesitys Helene Helene Schjerfbeckistä 

Helenen kantaesitys on ollut vasta hiljattain, 2.9.2025 TTT:n Suurella näyttämöllä. Esittelytekstissä sanotaan, että Helene Schjerfbeck (1862–1946) on yksi rakastetuimmista, ja myös kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista taiteilijoistamme.  Näytelmä kuvaa ajanjaksoa 1900-luvun alkupuolen Hyvinkäällä, missä Helene vielä työskenteli vaatimattomassa yhden huoneen asunnossa huolehtien samalla vanhasta äidistään. Arjen velvollisuuksien keskelläkin Helene raivasi tilaa ja aikaa maalaamiselle kehittäen samalla pelkistetyksi modernismiksi kutsuttua tyyliään.

Muistojen ja takaumien kautta näytelmä sukelsi tämän voimakkaan, periksiantamattoman ja maalaamiselle omistautuneen herkän naisen tarinaan, josta ei rakkauksia, intohimoja, sydänsuruja eikä suuria tunteita puuttunut. Nimiroolissa oli upea Maiju Saarinen 💖 (ttt-teatteri.fi/program/helene/.)

Näytelmässä oli kaunis Helene S:n taidetta kuvaileva lavastus ja upeat roolisuoritukset. Oma viime hetkellä varaamani paikka sijaitsi 1. rivillä kuiskaajan vieressä, joten pääsin tällä kertaa seuraamaan sivusilmällä hänenkin työtään. Näytelmästä jäi mieleen monet puhuttelevat sitaatit kuten esittelytekstissäkin oleva ”Ilman mielenrauhaa en voi maalata, pienessä helvetissä kyllä.” Äidin ja tyttären raskaan ja turhauttavan oloisen suhteen kuvaus oli mielestäni vaikuttava. Näytelmän käsikirjoitus oli Helena Kallion ja ohjaus Miko Jaakkolan.

Helene-teatterisesityksen loppukiitoksista Tampereen Työväenteatterissa pe 31.10 klo 21 💙

Hyvää loppusyksyä - joulua kohti edeten 🎃🎄💞