maanantai 15. marraskuuta 2021

Luonto laskeutuu lepoon

- - Ohi syyskuun
läpi repaleisen lokakuun
kaipuun kaljakori kilisee
yli taivaan
päivät niinkuin varisparvi
raahautuu
mua vaivaa
ikävistä ikävin
milloin beibi palaat takaisin
etkö tiedä
voi yksinäisen miehen viedä
marraskuu - -” 
(Miljoonasateen albumilta ”Laukauksia viulukotelossa”, sanoittanut Heikki Salo.)

Joensuun kirkossa lehteriltä saarnastuoliin päin katsottuna. Väreistä kiinnostunut katsoo myös kirkkotekstiilejä, lokakuussa liturginen väri oli vihreä 💚

Nyt on marraskuu, vuoden pimein kuukausi - etenkin jos lunta ei ole vielä satanut. Tätä sanotaan toisinaan kuoleman kuukaudeksikin, tuntuuhan luonto kuolevan. Ehkä osuvampi ilmaus olisi jokin levolle laskeutumisen aika. Luonto asettuu lepäämään – ainakin pääosin. Kuolema on marraskuussa tosin lähempänä niinkin, että vainajia muistetaan ja muistellaan. Tänä vuonna vainajia muistettiin pyhäinpäivänä 6.11. Kuuntelin 21.10 aamupäivällä parvekkeella läheisen ev.lut. kirkon kelloja. Halusin palauttaa mieleeni, mitä tähän sielunkelloiksikin nimettyyn perinteeseen kuuluu. Evl.fi kirjoittaa, että kuolemantapauksista kertovat sanomakellot ovat osa kuolemaan liittyvää kirkonkellojen soittoperinnettä. Sanomakellot (myös sielunkelloiksi nimetyt) on soitettu jonakin arkipäivänä kuoleman jälkeen.

Katse urkuparvelle päin
Sanomakelloperinteestä on paikoin luovuttu toisen maailmansodan jälkeen, mutta monissa seurakunnissa sanomakelloja soitetaan yhä. Sanomakelloja soitetaan yleensä noin kymmenen tai viisitoista minuuttia. Nykyisin suurin osa tästä ajasta on jokaisen vainajan kohdalla samanlaista soittoa; esimerkiksi yhteiskunnallinen asema ei soitossa kuulu kuten historiallisena aikana. Kellojen soiton tarkoituksena on kuolemasta ilmoittamisen lisäksi myös muistuttaa kuulijoita omasta kuolevaisuudestaan. Sanomakellot voi ottaa myös kehotuksena rukoukseen ja edesmenneiden läheisten muistamiseen. Saattokelloja puolestaan soitetaan hautaan siunaamisen yhteydessä. (evl.fi/sanasto.)

Oheisessa kuvakoosteessa (tässä ylä- ja alapuolella) on Joensuun ev.lut. kirkostamme kaksi sellaista kuvakulmaa, joita en ole tainnut aiemmin kuvata. Tätä Joensuun kauneimpiin rakennuksiin kuuluvaa kirkkoa onkin kuvattu paljon. 

Porrasnäkymää lehterille noustessa Joensuun ev.lut. kirkossa
Ev.lut. seurakunnat kutsuvat usein kirjeellä Pyhäinpäivän jumalanpalvelukseen heitä, joiden läheinen on kuollut kuluneen vuoden aikana. Lähikirkossamme tämä jumalanpalvelus oli la 6.11.2021 klo 15. Jumalanpalveluksessa muistetaan kuluneen vuoden aikana kuolleita seurakunnan jäseniä ja luetaan heidän nimensä. Tänä vuonna kävin hautausmaalla vasta pyhäinpäivän jälkeisenä maanantai-iltana. Kynttilämeri oli vielä silloin lähes yhtä upea kuin jouluna (kuva seuraavana).

Kirkossa, taidenäyttelyissä ja hautausmaalla koen, että mieli rauhoittuu, mutta mitenkähän se muuten on alkanut tämä nykyinen normaali... 😏 Toisena päivänä lokakuuta pääsin pitkästä aikaa teatteriin. Tämä oli jo kolmas kerta yrittää päästä katsomaan Ulla Tapanisen vierailuesitystä ”Lava-ammuntaa”. Nyt se onnistui! Eilen kävin kuuntelemassa Siraruet-kuoron ja Tellu Turkan & kumpp. musiikkiesitystä Baba Yagaa Pakkahuoneelle, ja lippu on varattu Waltteri Torikan joulukonserttiin ev.lut. kirkkoon 18.12. Jospa ne lähiaikojen konserttimenot olisivatkin siinä - vaikka myös Diandran, Suvi Teräsniskan ja Joulumieltä jokaiselle -konsertit kiinnostaisivat; Iloinen leskikin olisi Carelia-salilla… Mutta ei makeaa mahan täydeltä. Konservatorion oppilaiden konsertteja saatan käydä kuuntelemassa lenkkeilyjeni yhteydessä.  Niihin voi mennä ex temporekin, ei tarvita lipun hankintaa ennakkoon tms. 

Joensuun hautausmaalla 8.11. klo 18
Pitkän koronakaranteenin jälkeen olen huomannut, että ”kone yskähtelee”, kun eri menot käynnistyvät. Kerkesin jo sättiä itseäni, että kuinka voit väsyä ja melkein stressaantua vain muutamasta menosta viikossa… Taidenäyttelyitä voi olla useitakin, sosiaaliset harrastukset ovat jotenkin eri juttu - joskin mukavia ja toivottuja tietysti ovat. Sitten muistin sen vanhan kartonkikonevertauksen, että niinhän se oli esim. kesälomaseisokin jälkeen, kun suuret koneet käynnistettiin, kaikki ei sujunutkaan heti kuin rasvattu. Koneet yskähtelivät, pysähtelivätkin, oli kaikenlaista käynnistymisvaikeutta. Sama pitäisi hyväksyä itselleenkin: etenkin jos pitkän hiljaiselon jälkeen tulee kerralla enemmän menoja, silloin olisi parasta jarruttaa ja levätä tai ainakin pysähtyä hetkeksi. Tänään ajattelin, että mikä olisi pahinta, mikä tapahtuisi, jos jäisin maalle koko viikoksi ja ohittaisin kaikki tulevan viikon varrelle suunnittelemani menot. Niitä on tällä viikolla puolenkymmentä ohjatut jumpat mukaan lukien. Eipä kai kovin kummoista, maapallo jatkaisi pyörimistään entiseen malliin 😉 Tuskin monikaan edes huomaisi, että joku on joukosta poissa.
Eero Järnefeltin Iltarusko (Ahjon näyttely, 1900-luvun alku, öljy kankaalle)

Henkisen ja hengellisen perinteen kokeminen ja kertaaminen antaa energiaa ja virkistystä. Mielestäni usein sen jälkeen, kun käy kirkossa tai taidenäyttelyssä, syntyy mielestäni hyviä oivalluksiakin. Kävimme Marjutin kanssa katsomassa Ahjon Lähellä-näyttelyn jo aiemmin syksyllä, ja lokakuisen kirkossa käyntini jälkeen poikkesin energialatauksessani sinne vielä kaksi kertaa!

Ahjossa nyt tarkimmin katselemassani teoksessa (kuva edellä) on Eero Järnefeltin Iltarusko (1900-luvun alku), ja sehän on kuin sielunmaisemaani Pielisellä. Ateljeekodin ympäristö Tuusulanjärven rannalla innosti Järnefeltiä luontoaiheisiin, esittelytekstissä todettiin. Iltarusko-maalaus ikuistaa auringonlaskun puiden peittämän vastarannan yllä. Maisemamaalaus oli Järnefeltille ennen muuta luontokokemusten herättämien tunteiden kuvaamisen väline. Järnefeltiltä siteeratut sanat esittelytekstissä tekivät vaikutuksen: "Kuinka selvä on kaihon tunne ennen auringonlaskua.” Palasin katsomaan teosta useammankin kerran ajatellen noita sanoja. Ajattelin kaihon tunnetta luopumisen hetkellä, esimerkiksi elämän illassa.

Seuraavaksi tähän postaamassani taideteos-kuvassa on Sigrid Schaumanin Näkymä Gianicololta (1953). Esittelytekstissä sanotaan, että maisemat ja ihmiskuvaukset ovat Sigrid Schaumanin taiteessa merkittävässä roolissa. Hän oli sitä mieltä, että taiteilija tarvitsi maalaamiseen aina mallin. ”Tyhjästä luominen ei ole koskaan mahdollista. Siihen pystyy vain Jumala”, taiteilija sanoi. Vaikuttavaa! 🌺 Schaumanin mukaan maalaustaiteen tarkoitus on auttaa ihmiskuntaa ymmärtämään maailman kauneutta. Gianicolon maisema kuvaa vihreää eteläeurooppalaista puistoa näköalapaikalta, jonne taiteilija suuntasi opintomatkallaan yli 70-vuotiaana.

Sigrid Schaumanin Näkymä Gianicololta (Ahjo)
Kävimme Joensuun Kalevalaisten Naisten kanssa katsomassa Joensuun taidemuseo Onnin Ihmiskäsityksiä-näyttelyn. Näyttelyn jälkeen kahvitellessamme sanoin, että Jukka Hautamäen (s. 1971) taide keinoälyllä ei puhutellut tätä katsojaa, mutta totesin silloin samaan hengenvetoon, että pitääkin käydä katsomassa tämä useampaan kertaan (kuva alla). Esittelytekstissä sanotaan, ettei tekoälyn(kään) informaatio synny tyhjästä, vaan ne nojautuvat jo olemassa olevaan materiaaliin. Kuvien takana on aina näkymätöntä tietoa, minkä varaan alati muuntuvat kuvat rakentuvat. Nyt yksin siellä käydessäni istuin pitkään kaikessa rauhassa katsellen teoksia keskittyneemmin. Ne alkoivat puhutella silloin eri tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, ja nostivat melko henkilökohtaisiakin tuntemuksia pintaan. Jotkut kuvat näyttävät hätkähdyttävän vastenmielisiltä, mutta niinhän se taitaa olla missä vaan elämässä. Kun tutustuu tarkemmin, kuva useimmiten muuttuu. Joskus ensivaikutelmalla voi olla hyvinkin suuri merkitys esim. tutustuttaessa, mutta toisinaan kuva tuosta ihmisestä tai mistä vain havainnoinnin kohteesta muuttuu paljonkin, kun tutustutaan paremmin.

Jukka Hautamäen (s. 1971) taidetta keinoälyllä (Onni)

Sain kaverilta hyvän lukuvinkin Tommy Hellstenin kirjasta ”Enää en pelkää” (2019). Siinä hän kirjoittaa s. 11, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä yksinkertaisemmaksi asiat käyvät. Suurimmat asiat ilmaistaan pienin sanoin ja tiiviisti, sen muistan myös työelämävuosilta, viestinnän tunneilta 😊. Toisaalta jotenkin samoinhan se on runoissa ja aforismeissakin.  Hellsten sanoo, että kaikessa oleellisessa on lopulta kyse totuudesta ja rakkaudesta. Hellsten kirjoittaa, että kun hän käsittelee aiheita, joita hän ei ymmärrä ja joita hän ihmettelee, juuri siitä tulee se kirjoittamisen energia. Mielenkiintoinen oli mielestäni myös Hellstenin ajatus, että heillä, joilla on koko ajan kiire, on itseasiassa liikaa aikaa. Jotkut kertovat, että eläkkeellä heillä onkin aivan erityisen kiire – voisiko silloin olla niin, että kun on paljon aikaa, ei lopulta tiedä mitä sillä ajalla tekisi – ja onkin yht’äkkiä kiire? Marrasaikaan sopinee tällainenkin pohdiskelu: ikuisuudessa ei ole aikaa; tässä meidän olomuodossamme elämää määrittää ensisijaisesti aika. On olemassa myös sanonta ”hän siirtyi ajasta ikuisuuteen”, eli siellä rajan takana olemista ei mitata ajassa. Se mitä siellä ikuisuudessa sitten onkaan, on meiltä salattu.

Kun sairastuu vakavasti, joutuu tai saa pohtia muun muassa em. asioita. Luin Ilta-Sanomista 9.11.21 henkilöhaastattelun, jossa nuorehko tv-juontaja kertoi sairastumisestaan aivoinfarktiin. Hän totesi mm., että univaje on aivoille myrkkyä ja todellinen ja vakava terveysriski. Siihen hän ei halua enää palata. (En minäkään, pahat univaikeudet olivat todella kamala kokemus.) Hän sanoi, että vakava sairastuminen on kuin uudelleen tutustumista itseensä. Siinä joutuu pohtimaan, mihin nyt tässä elämänvaiheessa vielä pystyn, ja mikä ei enää suju entiseen malliin. 

Joskus saattaa kuulla säälittelyäkin vakavasti sairastunutta kohtaan, ja usein säälijä on hän, jonka kohdalle ei (vielä?) ole sattunut sairautta tai muutakaan vakavaa takaiskua. Säälissä on aina jotain ylemmyydentuntoista, jopa itsekästä; myötätunto on eri asia. Sanojen merkityksiä miettii näköjään yhä eläkkeelläkin, ja tulin ajatelleeksi myös empatiaa ilmaisuna. Tarkistinkin ko. merkityksen ihan sanakirjasta 😉 Empatiassa on sanakirjan mukaan lähinnä kyse kyvystä asettua toisen asemaan.  Myötätunto ja empatia ovat tosiaankin kaukana säälistä.

Näen tässä Amin teoksessa Pielisen rantamaiseman kuin unessa utuisessa 💙
Kyläkaverini Ami Ihatsun näyttelyn "Muistikuvien virrassa" saimme nähdä Lieksan kirjastossa. Ami oli tuolloin paikalla, ja juttelimme mm. siitä, että teokset antavat tilaa tulkita. Oli kyse maalaamisesta tai esim. kirjoittamisesta, aiheet tulevat eletystä elämästä, havainnoista, kokemuksista. Nämä teokset olivat vuosilta 2010 - 2015. Amin käyttämä tekniikka on grafiikkaan luettava monotypia - jokainen työ on tällöin uniikki. Vesi ja virta olivat näyttelyn nimen mukaisesti läsnä useassa työssä, myös omassa tuon päivän suosikissani (kuva edellä).

Kirjoitin fb:iin leikillisesti, että näin sai syyslomalainen viettää kulttuurin ja elämysten täyteisiä päiviä kotinurkilla ja aivan ilmaiseksi (Taidemus. yst. jäsenkortilla Onniin). Lisäksi sai liikuntaa ja aurinkoista syysilmaa, kun käveli välimatkat. Lopulta elämyksiin ei tarvita juurikaan aineellista, ei rahaa tai esim. ponnistautumista matkaan toiselle puolelle maapalloa viruksia peläten.

Pyroshow Joensuun torilla 22.10
Kun käy katsomassa taidenäyttelyn useamman kerran, tunne ja tulkinta useimmiten muuttuvat. Teokset puhuttelevat ajassa eri tavoilla, oli sitten kyse kuvataiteesta, teatterista, musiikista tai vaikka kirjallisuudesta. Taide yleensäkin on mitä suurimmassa määrin subjektiivinen kokemus, ja näyttäytyy eri aikoina ja eri elämäntilanteissa samallekin kokijalle erilaisena. Kävin vuosia sitten harrastuspiirissä, jossa tehtiin tulkintoja – noin tiivisti sanoen. Eräs osallistuja pahoitti mielensä ja jopa hieman loukkaantui, jos joku tulkitsi teosta toisin kuin hän. Surullista toisaalta, ja hän jäikin ryhmästä pois jo muutaman kokoontumiskerran jälkeen. Myös Pyroshow (kuva edellä) herätti somessa hyvinkin monenlaisia mielipiteitä ja aktivoi postauksiin.  

Sopivaan aikaan (joskin sattumalta) kuljin 22.10 torin poikki. Silloin illan hämärryttyä Joensuun keskustassa oli Joensuun Virran tilaama tulta, ääntä ja elämystä räiskyvä Pyroshow. Väkeä oli mukavasti liikkeellä, lapsiperheitä myös. Hieno "Yhen illan juttu" - kiitos Virta 🌼

Heikki Kotilaisen oma suosikkityö kertoo unesta; matkasta höyhensaarille.

Lokakuun lopulla pääsimme seuraamaan myös lieksalaissyntyisen graafikon Heikki Kotilaisen (HeKo) esittelyä töistään "Sivusilmällä"-näyttelyssä P-K:n museo Hilmassa. Nämä kolme kuvaa ovat Heikin näyttelystä. Museot.fi kertoo, että Sivusilmällä-näyttely toi esille sanomalehti Karjalaisen pitkäaikaisen graafikon Heikki Kotilaisen töitä. Pääosassa ovat sanomalehdessä julkaistut, erilaisilla digitekniikoilla toteutetut kuvitukset. Näyttely loi samalla katsauksen tänä vuonna 300 vuotta täyttävän Pohjois-Karjalan maakunnan lähihistoriaan.

Vuonislahden tanssilavan tunnelmia Heikin nuoruusvuosilta 1970-luvulta 💗

Huumori on reikä, joka päästää ylimääräiset höyryt ulos liian tiukasta piposta (Positiivarit 26.5.2021).

Iloitse, iloitse ihminen, on elämä hetki vain!
On parempi tanssia elämän tietä kuin kulkea laahustain.
(Saima Harmaja.)

Heikin grafiikkaa: yleisimpiä sukunimiä maakunnassamme. Turunen ja Nevalainen olivat odotetusti kärjessä Pielisjärvellä, Ikonen idässä ja Hirvonen lännessä, Tanskanen Polvijärvellä jne...😊


Kolme sataa vuotta täyttävää maakuntaamme ajatellessa tuli mieleen, että täällä syrjäisessä maakunnassamme on pärjätty auttamalla toisiaan, puhaltamalla yhteen hiileen. Yksin ei voi juuri mitään - yhteistyössä on sen voima 👏

Asia kuuluu myös sinulle, jos naapurisi seinä palaa (Horatius). 

Metsänväen asuinsijoilla Vuonislahdessa 
Valitsin tähän edellä olevan kuvan Baba Yaga - Häpeämätön! -esityksen jälkitunnelmissa. Esitys vei seuraajan mystiikan maailmaan, sinne missä liikutaan jossain aisteilla koettavan ja ihmisiltä salatun välimaastossa. Esityksessä oli vahvaa naisenergiaa ja edellä oleva kuva on otettu puolestaan Vuonislahden naisten polun varrelta. Katselen siellä kävellessäni suuria kiviä ja niiden väleissä olevia sammaloituneita luolia. Asuukohan siellä menninkäinen tai peikko – tai ehkä keiju, joka lehahtaa usvasiivin Pielisen yli Kolin rinteille? Uskoin niihin lapsena, ja mikäpä estää uskomasta yhä 😍 Ei voi tietää (tai ainakaan ei voi olla varma?), ketä tuolla kivien koloissa asustaa. 

Se, joka poikkeaa polulta, löytää uusia polkuja (Niels Kjaer).

Baba Yaga - Häpeämätön! oli liikkuva kuoroteos, joka kaatoi naiseuden raameja. Baba Yaga on saaga naisen matkasta valtaan ja voimaan. Tullakseen hyväksytyksi naiset ovat aina oppineet pienentämään itseään; teoksessa oli toisin, kuten on (onneksi) jo nykyelämässäkin. Nykyisin nuoret naiset toimivat ministereinä, puoluejohtajina, kirkkoherroina, piispoina jne. 👍

Yksi orvokkiamppeli kukkii Marttalassa vielä marraskuun puolivälissä. Muut pihaorvokkimme kuolivat tänä vuonna jo noin kolme kuukautta sitten, kuumuusko lie vaikuttanut 😳

Pimeys alkaa kohta väistyä ja pianhan on jo joulukuu 👍 Joulukuu on vakiharrastuksien kohdalla hiljaisempi, ja enpä taida varatakaan siihen juuri menoja, jotta saisi nuo loput tavarat (lähinnä vaatteita) muutettua silloin. Ei siis liikaa kerralla, eikä ainakaan kiirettä 👎 Olisikohan se nyt päätetty? Positiivareiden sivuilla kirjoitettiin 14.11.2013 fb:n antaman muiston mukaan: "Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä loppumatkan haluamansa kaltaiseksi." Hyvin sanottu, ja tuohon kun vielä lisää sen, että ainakin itseni tulisi myös muistaa toimia noin, eikä harrastaa vain hyviä aikomuksia puheissa.

Tähteet talteen

Alkavalla viikolla on marttojen järjestämä Yhden padan taktiikka -kurssi. Se viehättää jo etukäteen mm. siten, että tuolla taktiikalla opetetaan todennäköisesti pääsemään ruuanlaitossa helpommalla 😄 Ei paljoa tiskiä, tähteet tulisi hyödynnettyä, eikä ruuan laittoon menisi paljoa aikaakaan. Ruuanlaiton ja leivonnan inspiraatiot vaihtelevat (nekin!) kohdallani ajassa; välillä kiinnostun enemmän, välillä vähemmän. Nyt on se vähemmän-aika 😎  

Lopuksi lukijan toive 💑 Blogini vakituinen lukija (hän ei ole esim. somessa) sanoi, että on kiva lukea ja katsella tavallisia arkiruokavinkkejä. Kaivoin nyt aiemmin ottamani kuvan esiin (edellä), siinä on otettu tähteet talteen: porkkanaraasteen tähteestä, lehtikaalista (tai muusta jo hieman nahistumaan päässeestä vihanneksesta) ja laktoosittomasta viherpippurisulatejuustosta syntyi yllättävänkin maukas ruoka. Pannulle hieman sitruunarypsiöljyä ja raastetut porkkanat, silputut lehtikaalit, tilkka sitruunamehua tai esim. sitruunapippuria ja väliin tuota em. sulatejuustoa. Sipulin ystävälle lisäksi pari sipulia paistettuna ja tähteeksi jääneet keitetyt perunat paistettiin samalla. Hyvää, helppoa ja edullista 😋

Ulkovalojen, kynttilöiden ja (kohta) lumilyhtyjenkin loisteessa joulua kohti ⛄⛅

Harmaa taivas on vain ohikiitävien pilvien parvi (Duke Ellington). 

maanantai 18. lokakuuta 2021

Kestoaiheena kestävä kehitys

Pielisen rantojen ruskaa pysyvästi mieleen painuneena päivänä 10.10.2018. Nämä maisemat ovat näyttäneet kauan suunnilleen samalta ja näin ne näyttäytyvät, kun meistä aika jättää.

Alun aforismina Positiivareiden mietelmä 23.9.2021: ”Kahden vaiheilla oleminen on kohtalokasta. On parempi tehdä vaikka väärä päätös kuin piinata itseään jatkuvalla epävarmuudella”.

Lokakuu on mielestäni varsin mielenkiintoinen vuodenaikojen taitekohdan kuukausi. Kuun alkupuolella puut hohtavat kullankeltaisina, punaisina ja maaruska mitä moninaisimmin värein. Puolukoita, karpaloita ja osin sieniäkin voi vielä poimia. Monet luonnonkukat kukkivat yhä. Loppukuuta kohden loska lisääntyy, tuuli kylmenee, puista tippuvat loputkin lehdet, joutsenet lähtevät viimeisien joukossa muodostaen laulukonsertin säestämän auran taivaalle. Värien kirjo on vaihteleva vielä loppukuustakin. Kun ihminen vanhenee, silloinkin ulkoiset värit haalenevat, harmaantuvatkin. Sisäisesti voi iäkäskin elää vielä värikästä elämää 😊 

Olen ruvennut vanhemmiten tykkäämään syksystä yhä enemmän. Mietin, johtuuko se siitä, että itsekin elää jo elämänsä syksyä, vai osin myös siitä, että hankimme meille tärkeän vapaa-ajanpaikan Marttalan juuri syksyllä. Sen myötä koko kyläyhteisöstä tuli tärkeä. Jaamme iloja ja suruja. Titteleitä tai tilejä ei mainita eikä kysellä, aiheet löytyvät muusta. Tavalliset arkisina pidetyt asiat ovat tärkeimpiä.  

Tänä syksynä on ollut mm. paljon pihlajanmarjoja. Nyt pihlajien lehdet ovat lähteneet kuten lehdet tästä hedelmäpuustakin. Kuvasin tämän Joensuun vanhimman kerrostalon (rakennusvuosi 1863) puun oksien lomitse.

Ns. arkistojenikin läpikäyntiä olen miettinyt nyt raivaustouhun edetessä ja niiden myötä nousevien muistojen kirjoittamista muotoon tai toiseen. En tarkoita mitään muistelmia, jonkinlaista asioiden muistiin kirjoittamista vain. Sana ”arkisto” kuulostaa sekin isolta ja juhlavalta, mutta arkisto se on kai pieni ja arkinenkin. Esim. lehtileikekansiossani on leikkeitä jo 70-luvun alusta, mm. kuvia ja tekstejä heistä, jotka ovat jo edesmenneet. Ehkäpä kirjoitankin enemmän heidän kauttaan, en niinkään itsestäni, virheitäni tai ansioitani kerraten. Uudessa asunnossa iloa on tuottanut erillinen hylly tietokonepöydän vieressä, missä ovat runo- ja aforismikirjat nyt tiettynä osionaan, ystäviltä saadut ja myös heidän kirjoittamansa kirjat omanaan. Niistä saa inspiraatiota vaikka blogiin tai mihin vaan kirjoittamiseen – tai ihan vaan ajatustensa avartamiseen.
Ruskanäkymää 3. kerroksen ikkunasta Kalevankadulla

Tämän kuun blogissa kirjoitan vielä pääosin raivauksesta kestävyyden teemaa painottaen. Lykkäsin pitkään ns. asiapapereiden lajittelua. Huomasin sitten, että tuntui helpommalta ottaa asiapapereiden laatikosta esimerkiksi vain todistukset tai verotusta koskevat paperit erilleen ja jatkaa myöhemmin muista. Viime kuussa otin täällä esille vinkin ns. sälälaatikosta. Tuo menetelmä toimi sen suuritöiseksi arvelemani pikkutavarankin laatikoissa, kun otin sieltä pois vain polkupyörään liittyvät tarvikkeet (olivat isoimpia) + heijastimet. Tärkeintä oli, että pääsi noiden tympeimpien tyhjennettävien kanssa jotenkin alkuun. Kokeneemmat järjestelijät sanovat, että kun vaan saa kiinni raivauksesta niin heti helpottaa, kun huomaa jotain tapahtuvan. 
Jauhiainen lokakuun väreissä

Sometuttava kertoi, että yhteen aikaan hän teki niin, että otti aina yhden lipaston laatikon irti, nosti sen sängyn päälle ja tyhjensi kaiken ulos. Sitten hän puhdisti laatikon ja katsoi jokaisen esineen, vaikkapa yksittäisen pikkutavaran, ja laittoi takaisin vain, mikäli totesi sen tarpeelliseksi. Loput menivät roskiin tai kierrätykseen. Sitten jonakin toisena päivänä vuorossa oli seuraava laatikko. Kun oli tehnyt tuollaisen kierroksen pari-kolme kertaa, ei laatikoissa lopulta ollut enää tavarapaljoutta, kun joka kerta lähti lisää poistoon. Hieman samoin tein minäkin, kun aloitin pienimuotoisen raivauksen jo melko pian eläkkeelle jäätyäni. Em. esimerkin innoittamana tyhjensin kerrankin jumppaan lähtiessäni piirongin laatikon tavarat eteisen matolle, ja kun tulin jumpalta, oli "pakko" aloittaa tavaroiden käsittely. Jos ei muuten saa itseään alkuun, niin olipahan eräs keino tuokin... 

Kun aloittaa muuttopakkaamisen ajoissa, pystyy etsimään ensin ne tavarakategoriat, joita ei enää ennen muuttoa tarvitse, esim. hellevaatteet, pakkasten pukeutuminen, harrastevälineet, paremmat astiat jne. Ammattijärjestäjät sanovat, että jos pakkaa laatikoihin, ne kannattaa merkitä hyvin: mihin huoneeseen/kaappiin ne tulevat uudessa kodissa – on siis hyvä olla vähintään suuntaa antava suunnitelma.

Linnunlahden iltatunnelmaa lokakuussa

Yritän lähestyä urakkaa positiivisuuden kautta: jääkaapin, pakastimen ja siivouskaapin sisällöt ovat mielestäni helpoimmat. Myös kuivien elintarvikkeiden, lääkkeiden, vitamiinien jne. kohdalla voisi miettiä, mihin ne tulevat.  Ns. lusikkalaatikko tuntuu puolestaan työläältä 😨 Kun koettaa lähestyä tätä(kin?) urakkaa positiivisuuden kautta, voi ajatella, että kun hankalin tehty, seuraavat ovatkin jo sitten helpompia. Somekeskustelun myötä tuli mieleen myös jotkin lahjaksi saadut astiat/koriste-esineet, joita en ole juurikaan käyttänyt, mutta ovat kauniita ja niihin liittyy tunnearvo; onhan ne saatu esim. rakkaalta edesmenneeltä. Tätäkin tavaraa on yli 6-kymppisille kertynyt paljon, vaikka jo ainakin parin kymmenen vuoden ajan olen sanonut ystäville/sukulaisille, että en toivo lahjaksi mitään materiaalista, vaan jos haluatte antaa lahjan vaikka tasavuosipäivänä, niin lahjakortti johonkin palveluun olisi toivotumpi. Joskus läheiset kysyvätkin jo ennakkoon, mitä toivoisit merkkipäivälahjaksi. Nyt korona-aikana ei ole tohtinut pyytää lahjakorttia teatteriin tai konserttiin (niin paljon kuin niistä pidänkin), mutta tämä on hyvä idea: lahjakortti paikallisen yrittäjän tarjoamaan hoitoon ja rentoutumiseen - kauneushoitolaan, hierojalle, kampaajalle... Hyvä vinkki kenelle vain, jos miettii lahjaa vaikka sukulaiselle, joka ei tavaroita toivo tai tarvitse. Onneksi yhteiskunta avautuu vähitellen, ja alamme päästä elokuviin, teatteriin, näyttelyihin ja konsertteihinkin 👍 

Tuulen tekemä vedenalainen kaislakala Itikanhiekalla oli hetken taidetta, seuraavana päivänä se oli jo poissa - tuuli otti omansa 💦

Hyvä ajatus on myös se, että nyt on mahdollisuus ikään kuin shoppailla kotona kaikessa rauhassa ja saada ilmaiseksi ne tavarat, mitkä sinne uuteen kotiin haluaa. Jotkut antavat jäljelle jäävät tavarat jollekin paikalliselle firmalle tyhjennettäväksi ja loppusiivous niiltä myös. Tunnearvoa sisältävistä tavaroista luopumisessa auttaa ajatus, että niin siinä käy sitten kuitenkin, kun meistä aika jättää. Sometuttu sanoi, että muuton yhteydessä jokaisen esineen, jonka hän asetteli uusiin kaappeihin ja komeroihin, oli läpäistävä tarpeellisuustarkastus. Pois turhat, vaikka se kirpaisisikin. Ilana Aalto sanoi webinaarissaan 26.9, että luopumisen tuska on erittäin yleistä – me sitä kokevat emme ole siis yksin! Siinä sanottiin myös, ettei kannata odottaa suotuisia olosuhteita tai inspiraatiota. On aloitettava vaan jostakin matalalla kynnyksellä, ja ainakaan omalle kohdalleni ei sovi se ajattelu, että nyt on saatava kerralla valmista – parempi edetä peruna kerrallaan. Raivatessa voi jäsentää myös päätä, ja eräs ystävä nimittikin muuttoprosessia osuvasti puhdistautumiseksi. Eräänlaista elämän suursiivousta siis. Ilanan antamista nikseistä kohdallani sopii näköjään parhaiten se, että ennen jonnekin lähtöä teen jotain eräänlaisen aikataulupaineen alla. Toimii muuten yllättävänkin hyvin.

Kannattaa siis tehdä asian eteen jotain joka päivä, vaikka vähän, jos suurempaan ei aika tai energia riitä. Kokeneet järjestäjät sanovat, että uuteen kotiin voisi viedä hyvissä ajoin sellaiset laatikot hyvin merkattuina, mistä tietää, että loppujärjestelyn keskellä ei aika riitä, esim. harrastustarvikkeet (esim. sukset) tai ns. paremmat astiat. Kirjat meillä pakattiin heti ensimmäisten joukossa. Joka viikko on viety Konttiin tavaroita, kirjaston kierrätyshyllyyn kirjoja ja homma tuntuu jo nyt jo suurimmalta osin selkeältäkin.

Viime viikonloppuna myrskytuuli kohisi Vuoniskylillä ja Pielinen velloi suurina harmaina laineina. Poimin kohmeisin käsin 16.10 vielä pari litraa nk. syömä-/syöntipuolukoitakin, hyviä ovat nuo pakkasen puraisemat herkut. Tänä syksynä luonto onkin hemmotellut meitä mitä runsaimmilla antimilla 🍎🍏

On tässä vielä tekemistä, mutta onneksi ei ole kiire. Toisaalta voisin lakata toistamasta tuota kiireettömyyttä, se antaa ikään kuin luvan venyttää asioita vaikka loputtomiin. En ole edes miettinyt, milloin laitan tämän asunnon myyntiin. Ehkä tosiaan sekin vasta ensi kesänä, tai parhaimmassa tapauksessa vuodenvaihteen jälkeen? Tässä on tehty varsin paljon taloyhtiön remontteja, joten (kiireen kaupalla?) ei alihinnallakaan halua myydä, vaikka myisikin siinä kunnossa kuin se nyt on. Vai vuokraisiko? Löytyykö vuokralainen, jolle kelpaa asunto, mihin ei ole vuosikymmeniin tehty remonttia? Hyvällä tuurilla voi löytyäkin - ja toisaalta jokuhan voi tykätä vanhanaikaisesta tyylistä 😉. 

Muikkumarkkinat olivat Vuonislahdessa vuoden tauon jälkeen 18.9. Oli mukavaa tavata kasvokkain työkaveri-Saria + puolisoaan ja monia muitakin 💕

Välillä tuntuu siltä, että jospa laittaisi asunnon heti myyntiin (maksetut taloyhtiön remontit huomioiden), ja katsoisi kuinka käy. Taustalta kuuluu, että ei vielä, näin hyvältä paikalta tämän kokoinen asunto voi vanhempanakin mennä nopeasti kaupaksi. Toisaalta tuottaa jonkinlaista kummallista tyydytystä tässä ikä-/elämänvaiheessa sekin, että mitään pakkoa ei ole suuntaan eikä toiseen, ei kahden asunnon loukkua, ei toisaalta rahapulaakaan. Onkohan se niitä muuten harvalukuisempia iäkkyyden etuja? Sen vielä avaudun tästä, että me molemmat olemme olleet kai ikämme tarkkoja (joku voisi sanoa jopa nuukia) ja säästöönkin silloin yleensä kertyy. Määrän suuruus on tietysti vähintäänkin suhteellinen käsite, mutta kuvailisinko tätä varsin henkilökohtaista asiaa niin, että meille se mitä on, on ihan riittävästi. 

Kierrätysintoisen sydän itkee, jos muun kierrätyspaikan puuttuessa kaatopaikalle joutuu siistiä ja hyväkuntoista tavaraa. Nyt Puhaksen autoon meni mm. kulmasohva, lähes käyttämätön kellarissa ollut varajääkaappi, vanha polkupyöräni (se tosin oli jo romu) ja jotain muutakin. Harmi etten ollut aktiivisempi, ja ilmoittanut esim. FB:n roskalavaryhmään, että noutopalkalla saa täältä hakea käyttökelpoista tavaraa. En voi puolustautua muulla, kuin että luulin niiden kelpaavan kierrätyskeskuksiin tms. Sitten selvisi sekin, että työtä hakevien yhdistyksen ylläpitämät kierrätyskeskukset ovat jo lopettaneet täällä toimintansa - todella harmillista - toivottavasti joku muu jatkaisi 👍 Kontti ei ota nykyään enää suurempikokoista tavaraa. Pitäisi ottaa selvää asioista tarkemmin, ja selvitellä mm. kaupungin tarjoaman kierrätyspaikan mahdollisuuksia; siitähän oli paikallislehdessä juttukin. Nyt olen alkanut ottaa valokuvia käyttökelpoisimmista tavaroista, ja tarjoan niitä ilmaiseksi eteenpäin. Osa on näin jo saanutkin uuden kodin 😍

Vielä löytyy vihreääkin, niin metsissä kuin laitumillakin ja kaupungin puistoissa 💚

Välillä kuulee vähätteleviä kommentteja, ettei yhden ihmisen valinnoilla ole kestävässä kehityksessä mitään merkitystä, suuryritykset, suurvaltiot ja niiden päätökset ratkaisevat. En ajattele noin. Uskon että pienistä puroista syntyvät tässäkin ne suuret joet. Ts. jos kaikki kierrättävät, tuunaavat, kuluttavat maltillisesti (tai ainakin välttävät t u r h a a kuluttamista), välttävät hävikkiä ruuassa ja muussakin jne., maailma tulee hivenen paremmaksi tai ainakin tulevilla sukupolvilla on täällä parempi elää. Jokainen voi tehdä jotain, ja jos kaikki (tai ainakin suurin osa) toimivat kestävän kehityksen ja kestävän kuluttamisen idean mukaan, sillä on oikeasti merkitystä. Olen iloinen, että nuorempi sukupolvi ajattelee näköjään jo näistä asioista eri tavalla. Moni vanhempikin pitää nykyään turhaa kuluttamista ja esim. ylenpalttista kaukomatkailua tai kertakäyttöisyyttä karteltavana, ehkäpä jopa jollain tapaa nolonakin.

Pääni on askaroinut nyt esim. sen parissa, raaskisiko laittaa mummon pitsilakanat ja hyväkuntoiset satiinitäkit kierrätykseen... Täkit ja rispaantuneet pyyheliinat menisivät tuttujen vinkkien mukaan esim. lemmikkieläinhoitolaan, puhtaita kun ovat. Pitsilakanoita tai merkattuja liinoja en raaski laittaa  menemään, onhan niissä mummon käden jälki. Huomasin nyt, kun tutkin lakanoita tarkemmin, että nuo yli 50 vuotta vanhat pitsilakanat ovat paljon parempaa materiaalia kuin uudemmat. Tosi hyvän tuntuista napakkaa jokamiehen lakanakangasta ne ovat. Kun katselin Konttiin lähteviä liinavaatteita, huomioni kiinnitti varsin hyvän näköiset uudehkot lakanat ja ajattelin, että ne eivät tunnu iholle hyvältä, hiottavat jne. Kun katsoin tuoteselostetta, niissä oli jopa 70 % polyesteriä ja 30 % puuvillaa... Kaikkein kauneimmat kiiltävät pussilakanat olivat sataprosenttista polyesteriä... Niin vähän sitä on tullut katsottua, mitä ostaa 😩 Kiertoon lähtevät, ja jäljelle jäävät nuo napakat vanhat puuvillaiset lakanat ja tyynyliinat. Ikäeroa niillä on yli 50 vuotta (säästettävät ovat siis tässä tapauksessa vanhempia), mutta nyt jäävät käyttöön ne vanhat, ja uudehkot polyesterilakanat ja tyynyliinat lähtevät kiertoon.

Turusen solan lehtikultaa Vuonislahdessa

Olen jutellut mm. martta-kavereiden kanssa, että alkaisimme isommalla joukolla edistää tekstiilijätteen (ennen puhuttiin lumppukeräyksestä) keräystä omalla paikkakunnalla. Se tulee paikkakunnallemme kai v. 2023 ja muualle maahan (ymmärsin että lakisääteisesti) v. 2024. Olisi kuitenkin tärkeää, jos se saataisiin jo aiemmin. Tuo asia on tullut nyt itsellenikin entistä läheisemmäksi, kun olen nyt muuttopuuhissa lajitellut tavaraa ja vaatteita, ja harmittaa jos/kun joutuu mättämään sekajätteeseen sellaista puhdasta tekstiiliä, mille ei ehkä enää ole Kontissa tai muussa kierrätyspaikassa käyttöä.

Vasemmalla Akseli Gallen-Kallelan "Ensilumi", keskellä Pekka Halosen "Talvimaisema" ja oikealla Helmi Biesen "Kevättalvea Emsalössä" (kuva Ahjon näyttelystä 13.10)

Hankintani koetan miettiä nykyään entistä tarkemmin. Jos jotain vielä hankkii, koetan ainakin pyrkiä kotimaisuuteen, oli se sitten esim. vaate, kengät, laukku, astia, elintarvike tai vaikka kangas. Siltikin, vaikka se enemmän maksaisi. Erään esimerkin voisinkin kertoa alusvaatteista. Tässäkin lienee eräs henkilökohtainen paljastus: ostin tavaratalosta halpoja - joskin kauniita - alusvaatteita (tyyliin ”osta kolmet kympillä”), ja ne hajosivat jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Lisäksi ne tuntuivat epämukavilta yllä. Ei tuollaisia kertakäyttötuotteita enää - nolo juttu 😚 Vähemmän siis, mutta laadukkaampaa, ja jos samalla voi tukea paikallista yrittäjää - aina parempi. Olen näköjään ottanut sydämenasiakseni kotimaisten tuotteiden ja lähipalveluiden puolesta hehkuttamisen missä vain tarjoutuu tilaisuus. Kun lisää tavaraa ei tarvitse ja matkusteluun ei mene rahaa, voisi silläkin rahalla antaa itselleen(kin) lahjaksi useammin vaikka ekohoitolan hemmotteluhoidon – luonnonaineita siinäkin hyödyntäen. Ehkäpä juuri nyt tarvitsisikin jonkin rentouttavan hoidon, välillä nimittäin väsymys painaa. Heräilyäkin on jo ollut välillä sen kuuluisan suden hetken aikaan, mikä lienee tyypillistä stressaantuneelle 😣 Sydän sanoo: pois paha stressi! Esim. viikonloppuna pilkkopimeässä havahtuessani mietin, missä näistä kolmesta elinpaikastamme oikein nukun. Pilkkopimeys ja taustalta vaimeana kuuluva junan ääni auttoivat arvaamaan, että maallahan sitä ollaan tällä kertaa.

Anu Torikan (s. 1948) teos "Ihmiskäsityksiä" vuodelta 1980

Hieman kulttuurista lopuksi. Osallistuin 13.10 Joensuun Kalevalaisten Naisten kanssa opastetulle kierrokselle Taidemuseo Onnissa. Onnissa on 22.9.2021–9.1.2022 vaihtuva näyttely Ihmiskäsityksiä - nostoja kokoelmista ja kuvataiteilija Jukka Hautamäen mediataideteoksia (kaksi kuvaa). Oheisessa kuvassa on Onnin vaihtuvan näyttelyn nimikkoteos joensuulaissyntyisen taiteilijan Anu Torikan "Ihmiskäsityksiä". Toisessa oheisessa kuvassa (Ahjossa olevassa näyttelyssä) vasemmalla on Akseli Gallen-Kallelan Ensilumi, keskellä Pekka Halosen Talvimaisema ja oikealla Helmi Biesen Kevättalvea Emsalössä. Marjatta Hanhijoen "Mirja huilaa" (kuva on tässä viimeisenä) vuodelta 1985 ihastutti katsojaa juuri nyt jotenkin erityisesti. Huilaamisen tarvettako?

Marjatta Hanhijoen (s. 1948) teos "Mirja huilaa" vuodelta 1985
 
Kävimme katsomassa Marjutin kanssa LÄHELLÄ-taidenäyttelyn Ahjossa. Näyttelyn ja lounaan yhteydessä käymämme keskustelut talletan helminä sydämeeni elämän evääksi 💗 Olen ajatellut niitä paljon. Kiitos Marjut 💓 

Taidekeskus Ahjon Sysi-salissa on nyt esillä 6.–26.10.2021 taideteoksia LähiTapiolan kokoelmista. Näyttelyssä on muun muassa Albert Edelfeltin, Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Eero Järnefeltin, Helene Schjerfbeckin ja Ellen Thesleffin maalauksia. Lähellä-näyttelyssä on esillä 28 kuvataiteen kultakauden teosta. (joensuuntaiteilijaseura.fi.) Ensimmäinen taidekuva tässä on Ahjon näyttelystä.

Suosittelen lämpimästi molempia näyttelyjä! Taidemuseo Onnin ja Taidekeskus Ahjon aukioloajat: ma suljettu; ti, to–su: 10.00-16.00; ke: 10.00–19.00. Muualta tuleville tiedoksi: molemmat taidetalot sijaitsevat Joensuun torin tuntumassa kaupungin keskustassa. 

 Lopuksi Paula Sainion mietelmä: "Jos emme luopuisi kesästä, emme voisi kokea kevään ihmettä".

Joka päivä olemme hieman lähempänä uutta kesää. 

Sitä ennen Hyvää loppusyksyä 💦 💙 💧

maanantai 13. syyskuuta 2021

Satokauden tuotteista, raivauksesta ja harrastusten alkamisesta

Vuonislahden Itikanhiekka vilisee uijia helteisinä kesäpäivinä. Nyt syyskuussa ranta oli hiljainen. Jalanjäljet ja hiekkalinnan jäänteet ovat muisto kesästä 💗

Positiivareiden nettisivuilla 27.8.2021 sanottiin, että ”Kun muutat tavan, jolla tarkastelet asioita,
tarkastelemasi asiat muuttuvat.” Olosuhteitaan ei siis voi aina muuttaa mieleisikseen, mutta oman asenteensa voi. Tämän kun muistaisi yhdessä jos toisessakin asiassa.

Syyskuun aiheinani on otteita tämän satokauden tuotteista, harrastusten alkamisesta ja tietenkin muutto-/raivaus- ja kierrätyspuuhista. Blogini keskeisajatuksen mukaan kirjoitan tälläkin kertaa siitä, mitä tässä ajankohdassa on sydämellä. Raivauksesta riittänee käsiteltävää useammallekin seuraavalle kuukaudelle. Olen referoinut tähän saamiani järjestelyohjeita mm. netin eri keskustelupalstoilta -  vuorovaikutuksesta toisten kanssa saa inspiraatiota 👍 Jos näitä(kin) asioita vain yksinään pohtii, ei pääse juuri puusta pitkään. Lisätsemppiä olen hakenut lukemalla joidenkin ammattijärjestäjien blogeja, heistä tulee nyt mieleen esim. Ilana Aalto ja Laura Holmström

Viime syksynä kirjoitin blogiini varsin paljonkin kauden kasviksista, sienistä ja marjoista. Kasvisten, marjojen ja sienten aihepiiristä kiinnostunut voi palata v. 2020 elo-, syys- ja lokakuun päivityksiini. Tällä kertaa laitan niistä vain muutaman hieman harvinaisemman esimerkin. Poimin tähän satokauden runsaudesta delicate-kurpitsan ja nokirouskun. Vuokolta saadun omenalahjoituksen inspiroimana on yksi omenareseptikin ja tietenkin kuva kauden lempimarjoistani puolukoista

Nokirousku harvinaistuu pohjoista kohti. Muutamia löysin savolaisen Salmijärven rannan kuusikosta

Olen kuunnellut sauvakävelyilläni P-K:n Marttojen podcasteja, ja sieltä sain innostusta paitsi paikallisiin järvikalasäilykkeisiin myös mm. härkäpapuun - sekä tietenkin kestävän kehityksen teemaan. Härkäpapua voi saada kaupoista tuoreenakin tähän aikaan, varsinainen satokausi lienee elo–syyskuu. Tällä hetkellä härkäpapu kiinnostaisi ihan vaan papuna, hyvänä kasvisvalkuaisen lähteenä - jatkojalosteista (kuten Härkis) kiinnostun yleensä enemmän talvella. Tuoreet kasvikset, sienet ja marjat kuuluvat erityisesti kesään ja syksyyn.  Lähimyymälästämme en tuoretta härkäpapua löytänyt, mutta löysin pensaspapuja (kuva tuonnempana), ja aivan erinomaisia ne ovat lisäkkeenä monenlaisissa aterioissa. Niitä tulee keittää noin 10 min ajan, jotta myrkky häviää, useat nettilähteet ohjeistavat. Eri lähteiden mukaan raaka pensaspapu sisältää mm. myrkyllistä lektiiniäKäytimme em. papuja keitettyinä mm. tortillojen täytteenä juuston ja sienten kera. Sopivat hyvin siihenkin.   

Syyskuussa ilahdutti myös valtakunnallisesta lehdestä (sydänsairaus-teemainen) tullut pyyntö kirjoittaa syyskauden lehteen blogiharrastuksestani. Koin että tekstin suunnittelu ja kirjoittaminen lehteenkin oli mieluisaa vapaaehtoistyötä, ja samalla tuli tunne kuin kiinnittyisi paremmin yhteiskuntaankin – noin suuntaa antavan väljästi ilmaistuna. Ennenhän ko. kiinnittyminen ja ajan jäsentyminen tapahtui kohdallani mitä suurimmassa määrin ansiotyön kautta.

Kaunista nokirouskua ei tarvitse ryöpätä. Tässä mallikappale savolaisen tervalepän oksalla 😍 

”Lisää vähään aina vähän enemmän. Tee se riittävän usein ja seuraa, kuinka pieni muuttuu suureksi.” (Positiivarit 31.8.2021.) Tämä mietelmä sopii myös raivaamiseen 😉

FB antoi muiston, että olen jo pari vuotta sitten päättänyt käydä tavaravuoren kimppuun ja ryhtyä samalla tavaranostolakkoon. Uusia hankintoja on mietitty muutenkin tarkkaan, ja olen lopettanut jo ajat sitten mm. (sinänsä kiintoisan) kirppareilla kiertelyn, ja uutta pyrin ostamaan ajatuksella, että ilman sitä ei tule toimeen. Nyt hommattiin puolipitoisille vaatteille pystynaulakko (kuva ja sen välttämättömyyden kuvailu on tämän päivitykseni lopussa). Tuo naulakko näyttää toimivan tehtävässään oikein hyvin.

Nokirouskun voi nauttia näinkin: pannulla paistettuna ja sämpylän päälle viipaloituna. Maustamiseen vain ripaus suolaa ja halutessaan hieman pippuria 😋

Totesin jo vuosi sitten, että pahimpia raivattavia ovat lipastojen-/kampauspöydän laatikot, joissa ziljoonan pikkutavaran joukossa voi olla esim. luomiväri 90-luvulta tai se kadoksissa ollut AARRE. Emmin, etteihän niitä silloin voi vain kipata menemään silmät ummessa... Pöytälaatikkoja raivatessa löytyi mm. arvokkaat kutsukortit, jotka ovat lähes 30 vuoden takaa – eli melkeinpä siis aarteet. Olin saanut kutsut Ahtisaaren, Halosen ja Jaakonsaaren vastaanotoille, ja iloisesti yllättyneenä ja kiitollisena kutsuja tietenkin noudatin.  Nyt tässä pienessä hiljaiselossani voin todeta, että ELÄNYT olen 😎

Hyvä ohje noiden pikkutavaralaatikoiden raivaukseen on ollut Ilana Aallon neuvo siitä, että olisi yksi sälälaatikko eli ns. miljoonalaatikko. Sinne voi laittaa kaiken sekalaisen, ja sitten kun se täyttyy, se on pakko järjestää ja laittaa tavaroita oikeammille paikoilleen. Helpottaa myös etsimistä, kun tuollaisia laatikoita on vain yksi, ja muut laatikot pysyvät siistimpinä. Jotkut ottavat valokuvankin kaapeista ja laatikoista ennen raivauksen aloittamista. Myöhemmin jos tuntuu siltä, ettei mitään tapahdu, voi vilkaista alkuperäistä tilannetta ja huomata kehityksen. Joskus voi tosiaan turhautua, kun tuntuu ettei tavara nurkista vähene, vaikka niitä kuinka paljon lajittelee. Joskus jopa tuntuu kuin tavarat/vaatteet lisääntyisivät keskenään... 😲

Haaparouskut ja tatit sammaleisessa satumetsässä 🌲

Ilmoittauduin jo myös Ilana Aallon Paikka kaikelle -webinaariin 26.9. Siellä puhutaan aloittamisesta ja niistä nikseistä, joilla järjestämisen saa tasaisesti etenemään. Webinaarista poikineista oivalluksista kirjoitan mahd. lisää lokakuussa tai myöhemmin. Raivausaihe on muutenkin elämässäni nyt päällimmäisenä, sillä muuttokin on käynnistynyt kumppanin jäätyä eläkkeelle. Muutto jo sinällään motivoi raivaamiseen, kierrätykseen, poistoihin. Olen asunut tässä asunnossa jo 80-luvulta saakka, joten tavarat eivät ole päässeet vähenemään muuttojen ansiosta. Tässä nykyisessä asunnossa elää nyt melkein kuin uudessa tai uusvanhassa, kun seinät ovat tyhjentyneet ja tavaramääräkin supistunut huomattavasti alkuperäisestä. Hyvin erilaiselta näyttää tässäkin, missä nyt ympärilleni katselen 😏

On aika lajitella mm. loput mapit ja kansiot, onneksi niitä on enää vain osa alkuperäisestä. Kertailen vuosi sitten miettimääni: Mappien metallimekanismit ja klemmarit metallinkierrätykseen, pahvimapit ja pahviset välilehdet kartongin kierrätykseen, paperit paperinkeräykseen (tietosuojattu silppuriin) ja muovimapit + piirtoheitinkalvot sekajätteeseen. Kulahtaneet muovitaskut sekajätteeseen, pakkausmuovit muovin kierrätysastiaan. Pöytälaatikoissa olevat asiapaperit (opiskelu- ja työtodistuksia yms.) vaativat vielä läpikäynnin kerran jos toisenkin, mutta jospa vuoden loppuun mennessä olisi parempi tilanne niidenkin kohdalla. Katsomatta/läpikäymättä niitä ei oikein voi silppuriinkaan mättää. Paljon on kuitenkin pois heitettävää ajatuksella: tarvitseeko kukaan (edes minä?) tätä todella enää. Paperivalokuvien (on paljon) läpikäynnin siirrän suosiolla ensi vuoteen tai myöhemmäksi. 

Kurpitsakaunotar delicata 

Välillä hetkeksi ruoka-aiheeseenkin. Huomasin lähikaupassamme mielestäni erityisen kauniin kurpitsan (kuva edellä), ja arvelin sen kuuluvan spagettikurpitsoiden lajiin. Kun googlasin, spagettikurpitsa näyttääkin olevan enemmän hunajamelonin näköinen. Somekaverit vinkkasivat, että tämä on delicata. Voi kyllä kuulua spagettikurpitsoiden lajikkeisiin tämäkin?

Hyvää sosekeittoa siitä syntyi porkkanan, sipulin + mausteiden kanssa. Toinen syöjä noudattaa tarkkaa suolatonta kasvisruokavaliota, joten hänelle keitto sellaisenaan, itselleni laitoin tuttavan vinkin mukaan silputtua kylmäsavulohta höysteeksi. Hyvää se oli, ja tuo kala sopi sekaan oikein hyvin. Itsenikin on kyllä syytä olla maltillinen mm. vahvasti suolattujen kalojen kanssa, nesteen kertyminen näkyy heti vaakassa seuraavana aamuna. Kasvissosekeiton höysteeksi voi laittaa vaihteluksi myös raejuustoa tai sulatejuustoa ja pinnalle tuoreita yrttejä. Kasvissosekeitot ovat oivallisia myös ruokahävikin vähentämisessä; niihinhän voi upottaa mitä moninaisimmat jämät jääkaapista (nahistuneet kasvikset, juuston loput jne.).

Kaipasin kurpitsakeittoon jotain höystettä, ja makeahko kurpitsa ja kylmäsavulohi sopivat hyvin yhteen

Kaappeja kannattaa käydä läpi hyvissä ajoin hylly tai kaappi kerrallaan ja jakaa tavarat kolmeen osaan: hävitettävät, lahjoitettavat, säästettävät. Säästettävät olen laittanut takaisin kaappiin tai uuteen asuntoon lähtevien laatikoihin, hävitettävät on lajiteltu roskiin – yllättävän vähän lopulta menee roskiin. Esim. Kielikelloista, Virittäjistä ja vanhojen ylioppilasaineitten kirjasista suurin osa meni kollegoille 👍💕

Täällä ei ole vielä lumppu-/tekstiilikeräystä, mikä on harmi. Sellainen tulee tänne noin vuonna 2023 (P-K:n Marttojen podcast / haastateltavana ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen). Lahjoitettavat ja kierrätykseen vietävät on pakattu kestokasseihin. Samalla voisi pyrkiä lajittelemaan tavaraa niin, että kaikki saman aihepiirin tavarat olisivat yhdessä. Sitten kun lähtö lähestyy, on helppo pakata tavarat kaappi kerrallaan. Tavaroita läpikäydessä on hyvä miettiä, mitä todella haluaa säästää, ja voisi pakata ne jo kategorioittain valmiiksi.

Hyvä lähtökohta epäilemättä on se, että pakkaa mukaansa vain ne asiat, mitä haluaa viedä uuteen kotiin. Loput karsiutuvat automaattisesti tällä metodilla. Ehkä voisikin keskittyä raivaamisen sijaan pakkaamiseen. Toisin sanoen voisi poimia asioita, jotka todellakin haluaa uuteen kotiinsa. Loput jäävät ikään kuin jäljelle, eikä niissä ole siis mitään tärkeää, koska niitä ei valinnut mukaansa. Tämä hyvä näkökulma toimii uskoakseni eritoten kellarikomeron vaaterekkien kohdalla. Uskon, että tämä auttaisi pitämään tavoitteenkin paremmin mielessä. Ottaisi siis mukaansa esim. vain ne astiat, joista pitää ja tietää niiden mahtuvan. Sama vaatteiden ja liinavaatteiden kohdalla. Kuulostaa varsin helpolta näin kirjoitettuna, mutta saa nähdä…

Herkullisia ja hyviä kasvisvalkuaisen lähteitä pensaspapuja keitetään n. 10 min 

Somepalstojen keskustelijat vinkkasivat, että voisiko muuton suunnitella ihan tiedostaen niin, että entiseen kotiin jäävä tavara ei ala kulkeutua sieltä kaiken varalta mukaan. Eli tekisi sen kovan päätöksen, että ne poistetaan tavalla tai toisella. Siinähän voi mennä niitä vatkatessa vaikka vuosi, varsinkin jos on hankalia poistettavia. Toisaalta säästäisi siinäkin, kun/jos saisi asunnon myyntiin pikaisemmin. Yhtiövastikkeet ym. laskut juoksevat joka kuukausi.

Joku kertoi, että heillä kaikki ylimääräinen kannettiin autotalliin. Muuttaja otti niistä tavararöykkiöistä kuvia Facebookin roskalavaryhmään. Viikossa oli kuulemma ollut autotalli tyhjä, eikä tarvinnut kuin käydä pitämässä ovea auki. Tällainen kestävä kehitys -ajatusta kannattava tulee aina todella hyvälle mielelle, kun ehjää, puhdasta ja käyttökelpoista ei ole heitetty roskiin, vaan on löytynyt joku, joka sitä tarvitsee. Uusi omistaja on saanut ne hyödykseen ja ilokseen. Selkeiden tavararyhmien karsiminen ja pakkaaminen voi myös auttaa alkuun pääsyssä. Tuotti muuten suoranaista mielihyvää, kun huomasin eteisen sälälaatikon tyhjenevät yli puoleen jo siten, kun laitoin erilleen kaikki polkupyörään liittyvät jutut (heijastimet, varalamput, istuimen suojukset, pumpun, lukot, lukkosulat yms.).  
Vuosi 2021 on erinomainen puolukkavuosi 👍

Olen miettinyt ns. harkintalaatikon perustamista, johon laitettujen kohdalla en ole osannut päättää, mitä niille tehdä... Sinänsä hyvä sekin, mutta riskinä on, että tulee vietyä talviasuttavalle kesämökille ne ylimäärät, ja sielläkin paikat vinttiä ja ulkovarastoja myöten alkavat täyttyä. Kokeneet muuttajat ohjeistavat, ettei kannata sitä harkintalaatikkoa laittaa, siihen tulee työnnettyä jos jonkinlaista tavaraa. Kohta niitä laatikoita voi olla paljon, kun mistään ei tahdo luopua ja se ei asiaa auta, varsinkin jos on jokin paikka (esim. vapaa-ajan asunto) niin sinne on helppo viedä kaikki, mutta nekin täytyy aikanaan sieltä raivata. Ongelma tulee siis vaan siirrettyä. Yleensä jos ei tiedä mitä tavaralle pitäisi tehdä, niin sitä ei tarvitse. Joskus käy niiden harkittavien tavaroiden kanssa niin, että kyllästyy katselemaan niitä, ja ne päätyvät poistoihin. Hyvä vinkki oli sekin, että jättäisi ne esille jonnekin, missä näkee ne usein, ei siis piiloon laatikkoon. Aina ne nähdessä tulisi mieleen, että ne ovat harkinnan alla, ja siinä se päätöskin vähitellen kypsyy. Ja heti kun on päättänyt, toimii jahkailematta.

Vuokolta saaduista omenoista tehtiin makoisaa omena-kaurapaistosta (ohje löytyy mm. nettisivuilta martat.fi). Höysteenä on kaupan vaniljakastiketta 😋

Kaappiin jäävät ne tavarat joista ei osaa päättää - sinne vaan sekaisin muiden tavaroiden kanssa. Joskus voi vaatia useamman läpikäymiskerran ennen kuin pääsee irti jostain. Mulla isoin ongelma lienee vaatteet ja muut tekstiilit (lakanat, pöytäliinat, verhot, raanut jne.). Pidän esim. joistakin työvaatteista tai juhlavaatteista kiinni kai monistakin syistä. Niitä vain haluaa säilyttää, vaikka käyttöä ei olisikaan 😒 Miksi? Sitäpä sopiikin miettiä. Kohdallani on lohdullinen se ajatus, että se voi vaatia muiltakin useamman läpikäyntikerran, ennen kuin päästää jostakin irti. Nyt kävin vapaa-ajan asunnolla läpi muutaman vaatehyllyn, ja melko iso kassillinen lähti kiertoon Konttiin. Huomaan, että niiden(kin) hyllyjen läpikäynti vaatii useamman kierroksen. Nyt sinne jäi reilusti kaksinumeroinen lukumäärä teepaitoja, trikoolegginssejä, ulkoiluvaatteita yms., mitä arvelee tarvitsevansa marjastaessa, sienestäessä, pihahommissa. Mutta tuskin kuitenkaan tarvitsen noita kaikkia... 

Aina on mahdollisuus tehdä useampi kierros. Itseäni uuvuttaa ajatus, että kaikki pitäisi saada kerralla valmiiksi, vaikka se omalla tavallaan hienoa olisikin. Askel kerrallaan… Kun esim. vinttiin on vapaa-ajan asunnolla kertynyt runsaasti tekstiilejä, petivaatteita, käsityömateriaalia, vuosia sitten edesmenneen edellisen asukkaan tavaroitakin roikkuu rekissä – niin ehkä en vaan lopulta enää jaksa nähdä sitä vinttihuonetta sellaisena? Kun on saanut muuton tehtyä, niin varmaan se vapaa-ajan asuntokin kaipaa jo läpi käymistä… 😯 Monet käyttävät kesämökkiä sellaisen tavaran säilönä, mistä ei raaski luopua. Mutta jos tavara lojuu siellä vain kaapeissa niin, että ei ole vuosiin vilkaissutkaan, niin silloin on aika luopua. Monesti tämä kaikki on pikkuhiljaa mielessä työstettävää ja tapahtuu vähitellen. Sitten kun tavaran näkee uudelleen, tajuaa että en tuota oikeasti enää tarvitsekaan.

Näkymä vintin nurkasta. Vanhat tavarat saavat jäädä, vaaterekkien kohdalla on edessä harvennus...

Isommat siivous- tai raivausurakat ovat kyllä fyysisestikin rankkoja; etenkin jos joudun pitämään kauan käsiä kohoasennossa (ikkunoiden, seinien ja laipioiden putsaukset). Beetasalpaaja painaa ilmeisesti nousevaa sykettä matalammaksi, mikä saa aikaan epämiellyttävän olon jotenkin kuin väenväkisin koettaisi puskea eteenpäin. Koen kuitenkin, että aloittaminen ja vaikka puoliväliin pääseminen on parempi kuin ei mitään. Siis vaikka vähän viikossa.  

Suunnitteleminen auttaa tässäkin. Jospa pesen ja raivaan seuraavaksi vaikka yhden kaapillisen astioita. Meillähän ei ole astianpesukonetta, joten käsin tiskataan. Astianpesukoneettomuus hämmästyttää joitakin tuttaviamme. Tämä ilmeisesti kuitenkin sopii meille – ainakin toistaiseksi. Toisaalta joku asiantuntija sanoi, että käsin tiskaaminen virkistää aivoja, siinä tulee käsivarsille ristikkäisliikkeitä yms. En tiedä onko se totta, mutta niin siitä ajattelen, samoin kuin viikoittaisesta kulkemisestamme mökkipaikkakunnalle. Tulee aivojumppaa, kun mietitään aina lähtiessä ja palatessa, mitä pitää kulloinkin ottaa mukaan ja mitä jättää. Näitäkin asioita miettii muuten nykyään entistä enemmän, kun läheisille on tullut muistisairauksia 💔

Näitäkin kuppeja löytyi varastoista tusinan verran. Lähes käyttämättömät kupit ja muutakin käyttökelpoista vietiin Konttiin.

Lopuksi vielä muihin syyskuun aiheisiini. Somessa joku kirjoitti, että on hämmästyttävää (joskin hienoa), kun 7-kymppisetkin jaksavat vielä tehdä yhtä ja toista. Niin kai ajattelin itsekin nuorempana, mutta nyt kun itse on jo neljän vuoden päästä tuon ikäinen, ei tunnukaan vanhusmaiselta 😁 Moni ikäiseni tekee hyvinkin paljon mm. vapaaehtoistyötä, ja he hoitavat henkistä ja fyysistä kuntoaan jne. Pään sisällä voi tuntua vielä hyvinkin nuorelta, vaikkakin peiliin vilkaisu palauttaa realismiin 😉

Nyt avautuivat pitkän tauon jälkeen myös JoenVolin lähijumpatkin. Tarjolla on läheisellä Urheilutalolla (kuva) kattavasti myös iäkkäämmille suunnattua hyvinvointiliikuntaa. Esimerkiksi tämän päivän jumpassa taustamusiikkina oli vanhaa tanssimusiikkia – ihanaa 💑 En ole enää pitkiin aikoihin jaksanut kuunnella jumpan taustalla mitään rock-musiikkia tai vastaavaa. Tällaista jumppaa siis, ja kehonhuoltoa; jaksamisen mukaan väliin ehkä joskus jokin hieman tehokkaampikin treeni. Olen huomannut, että ohjatuista liikuntatuokioista saa virtaa muuhunkin.
Jooga- ja laulutunnit ovat Papinkadulla kauniissa Wivi Lönnin suunnittelemassa talossa
  
Kuntoutuksessa v. 2014 ohjaaja sanoi: Vähemmän mutta tehokkaampaa! Ei siis se määrä mutta laatu. Tämä taitaakin sopia moneen.

Myös kansalaisopiston jooga alkaa lokakuun alussa tuossa läheisellä Papinkadulla (kuva). Jos pari tuntia viikossa käyn ohjatuissa jumpissa ja puolitoista tuntia joogassa, se on ainakin tässä vaiheessa riittävä. Kohdallani liikuntaharrastuksessa on se tavoite, että jos ohjattujen liikuntojen lisäksi sauvakävelen tai harrastan muuta ulkoliikuntaa, niin ehkä kunto ja myös sydänterveys säilyisivät paremmalla mallilla pidempään. Lääkärikäynnit ovat monella (ainakin näinä aikoina) lähinnä yksityisellä puolella. Jotkut tuttavat kertovat, että lääkäripulan ja muiden supistuneiden resurssien vuoksi lääkäriin ei pääse (ainakaan kiireettömänä) juuri muualle kuin yksityiselle.
Urheilutalolle jumppaamaan 👍
Joka päivä siis sitkeästi liikkumaan. Kuten olen ennenkin todennut, kaikki ei ole tietenkään omassa kädessä, mutta kyllä elämäntavoillaan voi tehdä jotain vointinsa eteen. Liikunnan avulla tämä hyväruokahaluinen voi koettaa ehkäistä myös lihomista. Muistan yhä hämmästyttävänkin selvästi, miltä tuntui parikymmentä vuotta sitten, kun olin reilusti ylipainoinen. Sain silloin tiputettua Painovartijoiden avulla noin 15 kiloa, mikä on pysynyt, kun muistaa liikunnan ja maltillisuuden herkuissa. Silloiseen olotilaan en haluaisi palata. Kaikki ei ole siinäkään omassa kädessä, mutta yhtäkaikki: jotain voi itsekin tehdä hyvinvointinsa eteen. Jotta en kuulostasi liian hyveelliseltä, on pakko todeta, että olen häpeällisen laiska kotijumppaaja. Onneksi tykkään jumpata ja joogata ryhmissä toisten ohjattavana 😊 
Kampaajalla tulee korona-aikaan käytyä vain pari kertaa vuodessa, hiukset saavat kasvaa. Nyt kävin kampaajalla, ja Seija laittoi ihanat kiharat (kuva: Seija Weeman-Karvinen) 🌹

Toki sitä on yhä koko ajan varuillaan, tuleeko ilmoitus, että harrastukset perutaan tai vähintäänkin siirrytään etäopetukseen. Suunnittelemani lauluryhmät (ei se ensisijainen eikä toissijainenkaan) eivät toteutuneet, otaksun osallistujakadon/peruutusten pääsyyn olevan korona. Laulutunnit onneksi alkoivat. Ne voinee kevyemmin siirtää etäopetukseen tarvittaessa. Laulutunti on ajallisesti vain vajaa puoli tuntia viikossa, mutta tarjoaa ennakkoharjoitteluineen virkistävää aivojumppaa, vaihtelua ja iloakin.

Eilen hankkimamme pystynaulakko on hyvä ja tarpeellinen ostos. Tähän voi ripustella paitsi puolipitoisia vaatteita, myös laskea käsistään päivittäin käyttämäänsä - täällä kun alkaa muilta osin olla jo melko tyhjää, ei ole siis laskutilaa...

Kuten jo aiemmin kirjoitin, olen katsellut mm. somen keskustelupalstoilta vinkkejä esim. laatikoiden tyhjentelyyn tai toisaalta myös kellarikomeroiden (sis. mm. vaatteita, huonekaluja ym.) tyhjentämiseen. Kohdallani ei riitä se, että olisi pitänyt ymmärtää jo vähitellen vuosien varrella tyhjennellä, työelämä ja jatkuva kouluttautuminen vei mennessään niin täysin, ettei energiaa riittänyt silloin edes raivaamisen ajatteluun. Fiksua tietysti olisi ollut raivata säännöllisesti liikoja pois.

Lähtökohta on ollut, että raivaaminen ja muuttopuuhat etenevät tavalla tai toisella joka viikko. Kun on ollut mahdollisuus aloittaa ajoissa, voi tehdä vaikka vain vähän kerrallaan. Liekö tämän ikävaiheen etuja sekin? Välillä voi jollain kaapilla käydessään ikään kuin vain ohimennen heittää jotakin pois, sillä tavalla huomaa tavaroiden pikkuhiljaa vähenevän. 

Lokakuussa raivausteema jatkunee myös blogissani. Keitaana on hieman kulttuuriakin, syyskuun viimeisenä sunnuntaina pääsee kuuntelemaan Vysotskia ihailemani Martti Suosalon & kumppaneitten tulkitsemana 💘 Myös Vuonislahden muikkumarkkinat ovat iloksemme jälleen ensi lauantaina 18.9 👍 Välissä oli koronasta johtunut vuoden tauko.   

Nk. vanhan asunnon ikkunasta nyt näppäämäni kuva - pihan vaahterat väriloistossaan 💚

Kaunista ja hyvää syyskuuta luonnon maku- ja värimaailmassa 🍁🍂🍅🍎🍏