maanantai 13. syyskuuta 2021

Satokauden tuotteista, raivauksesta ja harrastusten alkamisesta

Vuonislahden Itikanhiekka vilisee uijia helteisinä kesäpäivinä. Nyt syyskuussa ranta oli hiljainen. Jalanjäljet ja hiekkalinnan jäänteet ovat muisto kesästä 💗

Positiivareiden nettisivuilla 27.8.2021 sanottiin, että ”Kun muutat tavan, jolla tarkastelet asioita,
tarkastelemasi asiat muuttuvat.” Olosuhteitaan ei siis voi aina muuttaa mieleisikseen, mutta oman asenteensa voi. Tämän kun muistaisi yhdessä jos toisessakin asiassa.

Syyskuun aiheinani on otteita tämän satokauden tuotteista, harrastusten alkamisesta ja tietenkin muutto-/raivaus- ja kierrätyspuuhista. Blogini keskeisajatuksen mukaan kirjoitan tälläkin kertaa siitä, mitä tässä ajankohdassa on sydämellä. Raivauksesta riittänee käsiteltävää useammallekin seuraavalle kuukaudelle. Olen referoinut tähän saamiani järjestelyohjeita mm. netin eri keskustelupalstoilta -  vuorovaikutuksesta toisten kanssa saa inspiraatiota 👍 Jos näitä(kin) asioita vain yksinään pohtii, ei pääse juuri puusta pitkään. Lisätsemppiä olen hakenut lukemalla joidenkin ammattijärjestäjien blogeja, heistä tulee nyt mieleen esim. Ilana Aalto ja Laura Holmström

Viime syksynä kirjoitin blogiini varsin paljonkin kauden kasviksista, sienistä ja marjoista. Kasvisten, marjojen ja sienten aihepiiristä kiinnostunut voi palata v. 2020 elo-, syys- ja lokakuun päivityksiini. Tällä kertaa laitan niistä vain muutaman hieman harvinaisemman esimerkin. Poimin tähän satokauden runsaudesta delicate-kurpitsan ja nokirouskun. Vuokolta saadun omenalahjoituksen inspiroimana on yksi omenareseptikin ja tietenkin kuva kauden lempimarjoistani puolukoista

Nokirousku harvinaistuu pohjoista kohti. Muutamia löysin savolaisen Salmijärven rannan kuusikosta

Olen kuunnellut sauvakävelyilläni P-K:n Marttojen podcasteja, ja sieltä sain innostusta paitsi paikallisiin järvikalasäilykkeisiin myös mm. härkäpapuun - sekä tietenkin kestävän kehityksen teemaan. Härkäpapua voi saada kaupoista tuoreenakin tähän aikaan, varsinainen satokausi lienee elo–syyskuu. Tällä hetkellä härkäpapu kiinnostaisi ihan vaan papuna, hyvänä kasvisvalkuaisen lähteenä - jatkojalosteista (kuten Härkis) kiinnostun yleensä enemmän talvella. Tuoreet kasvikset, sienet ja marjat kuuluvat erityisesti kesään ja syksyyn.  Lähimyymälästämme en tuoretta härkäpapua löytänyt, mutta löysin pensaspapuja (kuva tuonnempana), ja aivan erinomaisia ne ovat lisäkkeenä monenlaisissa aterioissa. Niitä tulee keittää noin 10 min ajan, jotta myrkky häviää, useat nettilähteet ohjeistavat. Eri lähteiden mukaan raaka pensaspapu sisältää mm. myrkyllistä lektiiniäKäytimme em. papuja keitettyinä mm. tortillojen täytteenä juuston ja sienten kera. Sopivat hyvin siihenkin.   

Syyskuussa ilahdutti myös valtakunnallisesta lehdestä (sydänsairaus-teemainen) tullut pyyntö kirjoittaa syyskauden lehteen blogiharrastuksestani. Koin että tekstin suunnittelu ja kirjoittaminen lehteenkin oli mieluisaa vapaaehtoistyötä, ja samalla tuli tunne kuin kiinnittyisi paremmin yhteiskuntaankin – noin suuntaa antavan väljästi ilmaistuna. Ennenhän ko. kiinnittyminen ja ajan jäsentyminen tapahtui kohdallani mitä suurimmassa määrin ansiotyön kautta.

Kaunista nokirouskua ei tarvitse ryöpätä. Tässä mallikappale savolaisen tervalepän oksalla 😍 

”Lisää vähään aina vähän enemmän. Tee se riittävän usein ja seuraa, kuinka pieni muuttuu suureksi.” (Positiivarit 31.8.2021.) Tämä mietelmä sopii myös raivaamiseen 😉

FB antoi muiston, että olen jo pari vuotta sitten päättänyt käydä tavaravuoren kimppuun ja ryhtyä samalla tavaranostolakkoon. Uusia hankintoja on mietitty muutenkin tarkkaan, ja olen lopettanut jo ajat sitten mm. (sinänsä kiintoisan) kirppareilla kiertelyn, ja uutta pyrin ostamaan ajatuksella, että ilman sitä ei tule toimeen. Nyt hommattiin puolipitoisille vaatteille pystynaulakko (kuva ja sen välttämättömyyden kuvailu on tämän päivitykseni lopussa). Tuo naulakko näyttää toimivan tehtävässään oikein hyvin.

Nokirouskun voi nauttia näinkin: pannulla paistettuna ja sämpylän päälle viipaloituna. Maustamiseen vain ripaus suolaa ja halutessaan hieman pippuria 😋

Totesin jo vuosi sitten, että pahimpia raivattavia ovat lipastojen-/kampauspöydän laatikot, joissa ziljoonan pikkutavaran joukossa voi olla esim. luomiväri 90-luvulta tai se kadoksissa ollut AARRE. Emmin, etteihän niitä silloin voi vain kipata menemään silmät ummessa... Pöytälaatikkoja raivatessa löytyi mm. arvokkaat kutsukortit, jotka ovat lähes 30 vuoden takaa – eli melkeinpä siis aarteet. Olin saanut kutsut Ahtisaaren, Halosen ja Jaakonsaaren vastaanotoille, ja iloisesti yllättyneenä ja kiitollisena kutsuja tietenkin noudatin.  Nyt tässä pienessä hiljaiselossani voin todeta, että ELÄNYT olen 😎

Hyvä ohje noiden pikkutavaralaatikoiden raivaukseen on ollut Ilana Aallon neuvo siitä, että olisi yksi sälälaatikko eli ns. miljoonalaatikko. Sinne voi laittaa kaiken sekalaisen, ja sitten kun se täyttyy, se on pakko järjestää ja laittaa tavaroita oikeammille paikoilleen. Helpottaa myös etsimistä, kun tuollaisia laatikoita on vain yksi, ja muut laatikot pysyvät siistimpinä. Jotkut ottavat valokuvankin kaapeista ja laatikoista ennen raivauksen aloittamista. Myöhemmin jos tuntuu siltä, ettei mitään tapahdu, voi vilkaista alkuperäistä tilannetta ja huomata kehityksen. Joskus voi tosiaan turhautua, kun tuntuu ettei tavara nurkista vähene, vaikka niitä kuinka paljon lajittelee. Joskus jopa tuntuu kuin tavarat/vaatteet lisääntyisivät keskenään... 😲

Haaparouskut ja tatit sammaleisessa satumetsässä 🌲

Ilmoittauduin jo myös Ilana Aallon Paikka kaikelle -webinaariin 26.9. Siellä puhutaan aloittamisesta ja niistä nikseistä, joilla järjestämisen saa tasaisesti etenemään. Webinaarista poikineista oivalluksista kirjoitan mahd. lisää lokakuussa tai myöhemmin. Raivausaihe on muutenkin elämässäni nyt päällimmäisenä, sillä muuttokin on käynnistynyt kumppanin jäätyä eläkkeelle. Muutto jo sinällään motivoi raivaamiseen, kierrätykseen, poistoihin. Olen asunut tässä asunnossa jo 80-luvulta saakka, joten tavarat eivät ole päässeet vähenemään muuttojen ansiosta. Tässä nykyisessä asunnossa elää nyt melkein kuin uudessa tai uusvanhassa, kun seinät ovat tyhjentyneet ja tavaramääräkin supistunut huomattavasti alkuperäisestä. Hyvin erilaiselta näyttää tässäkin, missä nyt ympärilleni katselen 😏

On aika lajitella mm. loput mapit ja kansiot, onneksi niitä on enää vain osa alkuperäisestä. Kertailen vuosi sitten miettimääni: Mappien metallimekanismit ja klemmarit metallinkierrätykseen, pahvimapit ja pahviset välilehdet kartongin kierrätykseen, paperit paperinkeräykseen (tietosuojattu silppuriin) ja muovimapit + piirtoheitinkalvot sekajätteeseen. Kulahtaneet muovitaskut sekajätteeseen, pakkausmuovit muovin kierrätysastiaan. Pöytälaatikoissa olevat asiapaperit (opiskelu- ja työtodistuksia yms.) vaativat vielä läpikäynnin kerran jos toisenkin, mutta jospa vuoden loppuun mennessä olisi parempi tilanne niidenkin kohdalla. Katsomatta/läpikäymättä niitä ei oikein voi silppuriinkaan mättää. Paljon on kuitenkin pois heitettävää ajatuksella: tarvitseeko kukaan (edes minä?) tätä todella enää. Paperivalokuvien (on paljon) läpikäynnin siirrän suosiolla ensi vuoteen tai myöhemmäksi. 

Kurpitsakaunotar delicata 

Välillä hetkeksi ruoka-aiheeseenkin. Huomasin lähikaupassamme mielestäni erityisen kauniin kurpitsan (kuva edellä), ja arvelin sen kuuluvan spagettikurpitsoiden lajiin. Kun googlasin, spagettikurpitsa näyttääkin olevan enemmän hunajamelonin näköinen. Somekaverit vinkkasivat, että tämä on delicata. Voi kyllä kuulua spagettikurpitsoiden lajikkeisiin tämäkin?

Hyvää sosekeittoa siitä syntyi porkkanan, sipulin + mausteiden kanssa. Toinen syöjä noudattaa tarkkaa suolatonta kasvisruokavaliota, joten hänelle keitto sellaisenaan, itselleni laitoin tuttavan vinkin mukaan silputtua kylmäsavulohta höysteeksi. Hyvää se oli, ja tuo kala sopi sekaan oikein hyvin. Itsenikin on kyllä syytä olla maltillinen mm. vahvasti suolattujen kalojen kanssa, nesteen kertyminen näkyy heti vaakassa seuraavana aamuna. Kasvissosekeiton höysteeksi voi laittaa vaihteluksi myös raejuustoa tai sulatejuustoa ja pinnalle tuoreita yrttejä. Kasvissosekeitot ovat oivallisia myös ruokahävikin vähentämisessä; niihinhän voi upottaa mitä moninaisimmat jämät jääkaapista (nahistuneet kasvikset, juuston loput jne.).

Kaipasin kurpitsakeittoon jotain höystettä, ja makeahko kurpitsa ja kylmäsavulohi sopivat hyvin yhteen

Kaappeja kannattaa käydä läpi hyvissä ajoin hylly tai kaappi kerrallaan ja jakaa tavarat kolmeen osaan: hävitettävät, lahjoitettavat, säästettävät. Säästettävät olen laittanut takaisin kaappiin tai uuteen asuntoon lähtevien laatikoihin, hävitettävät on lajiteltu roskiin – yllättävän vähän lopulta menee roskiin. Esim. Kielikelloista, Virittäjistä ja vanhojen ylioppilasaineitten kirjasista suurin osa meni kollegoille 👍💕

Täällä ei ole vielä lumppu-/tekstiilikeräystä, mikä on harmi. Sellainen tulee tänne noin vuonna 2023 (P-K:n Marttojen podcast / haastateltavana ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen). Lahjoitettavat ja kierrätykseen vietävät on pakattu kestokasseihin. Samalla voisi pyrkiä lajittelemaan tavaraa niin, että kaikki saman aihepiirin tavarat olisivat yhdessä. Sitten kun lähtö lähestyy, on helppo pakata tavarat kaappi kerrallaan. Tavaroita läpikäydessä on hyvä miettiä, mitä todella haluaa säästää, ja voisi pakata ne jo kategorioittain valmiiksi.

Hyvä lähtökohta epäilemättä on se, että pakkaa mukaansa vain ne asiat, mitä haluaa viedä uuteen kotiin. Loput karsiutuvat automaattisesti tällä metodilla. Ehkä voisikin keskittyä raivaamisen sijaan pakkaamiseen. Toisin sanoen voisi poimia asioita, jotka todellakin haluaa uuteen kotiinsa. Loput jäävät ikään kuin jäljelle, eikä niissä ole siis mitään tärkeää, koska niitä ei valinnut mukaansa. Tämä hyvä näkökulma toimii uskoakseni eritoten kellarikomeron vaaterekkien kohdalla. Uskon, että tämä auttaisi pitämään tavoitteenkin paremmin mielessä. Ottaisi siis mukaansa esim. vain ne astiat, joista pitää ja tietää niiden mahtuvan. Sama vaatteiden ja liinavaatteiden kohdalla. Kuulostaa varsin helpolta näin kirjoitettuna, mutta saa nähdä…

Herkullisia ja hyviä kasvisvalkuaisen lähteitä pensaspapuja keitetään n. 10 min 

Somepalstojen keskustelijat vinkkasivat, että voisiko muuton suunnitella ihan tiedostaen niin, että entiseen kotiin jäävä tavara ei ala kulkeutua sieltä kaiken varalta mukaan. Eli tekisi sen kovan päätöksen, että ne poistetaan tavalla tai toisella. Siinähän voi mennä niitä vatkatessa vaikka vuosi, varsinkin jos on hankalia poistettavia. Toisaalta säästäisi siinäkin, kun/jos saisi asunnon myyntiin pikaisemmin. Yhtiövastikkeet ym. laskut juoksevat joka kuukausi.

Joku kertoi, että heillä kaikki ylimääräinen kannettiin autotalliin. Muuttaja otti niistä tavararöykkiöistä kuvia Facebookin roskalavaryhmään. Viikossa oli kuulemma ollut autotalli tyhjä, eikä tarvinnut kuin käydä pitämässä ovea auki. Tällainen kestävä kehitys -ajatusta kannattava tulee aina todella hyvälle mielelle, kun ehjää, puhdasta ja käyttökelpoista ei ole heitetty roskiin, vaan on löytynyt joku, joka sitä tarvitsee. Uusi omistaja on saanut ne hyödykseen ja ilokseen. Selkeiden tavararyhmien karsiminen ja pakkaaminen voi myös auttaa alkuun pääsyssä. Tuotti muuten suoranaista mielihyvää, kun huomasin eteisen sälälaatikon tyhjenevät yli puoleen jo siten, kun laitoin erilleen kaikki polkupyörään liittyvät jutut (heijastimet, varalamput, istuimen suojukset, pumpun, lukot, lukkosulat yms.).  
Vuosi 2021 on erinomainen puolukkavuosi 👍

Olen miettinyt ns. harkintalaatikon perustamista, johon laitettujen kohdalla en ole osannut päättää, mitä niille tehdä... Sinänsä hyvä sekin, mutta riskinä on, että tulee vietyä talviasuttavalle kesämökille ne ylimäärät, ja sielläkin paikat vinttiä ja ulkovarastoja myöten alkavat täyttyä. Kokeneet muuttajat ohjeistavat, ettei kannata sitä harkintalaatikkoa laittaa, siihen tulee työnnettyä jos jonkinlaista tavaraa. Kohta niitä laatikoita voi olla paljon, kun mistään ei tahdo luopua ja se ei asiaa auta, varsinkin jos on jokin paikka (esim. vapaa-ajan asunto) niin sinne on helppo viedä kaikki, mutta nekin täytyy aikanaan sieltä raivata. Ongelma tulee siis vaan siirrettyä. Yleensä jos ei tiedä mitä tavaralle pitäisi tehdä, niin sitä ei tarvitse. Joskus käy niiden harkittavien tavaroiden kanssa niin, että kyllästyy katselemaan niitä, ja ne päätyvät poistoihin. Hyvä vinkki oli sekin, että jättäisi ne esille jonnekin, missä näkee ne usein, ei siis piiloon laatikkoon. Aina ne nähdessä tulisi mieleen, että ne ovat harkinnan alla, ja siinä se päätöskin vähitellen kypsyy. Ja heti kun on päättänyt, toimii jahkailematta.

Vuokolta saaduista omenoista tehtiin makoisaa omena-kaurapaistosta (ohje löytyy mm. nettisivuilta martat.fi). Höysteenä on kaupan vaniljakastiketta 😋

Kaappiin jäävät ne tavarat joista ei osaa päättää - sinne vaan sekaisin muiden tavaroiden kanssa. Joskus voi vaatia useamman läpikäymiskerran ennen kuin pääsee irti jostain. Mulla isoin ongelma lienee vaatteet ja muut tekstiilit (lakanat, pöytäliinat, verhot, raanut jne.). Pidän esim. joistakin työvaatteista tai juhlavaatteista kiinni kai monistakin syistä. Niitä vain haluaa säilyttää, vaikka käyttöä ei olisikaan 😒 Miksi? Sitäpä sopiikin miettiä. Kohdallani on lohdullinen se ajatus, että se voi vaatia muiltakin useamman läpikäyntikerran, ennen kuin päästää jostakin irti. Nyt kävin vapaa-ajan asunnolla läpi muutaman vaatehyllyn, ja melko iso kassillinen lähti kiertoon Konttiin. Huomaan, että niiden(kin) hyllyjen läpikäynti vaatii useamman kierroksen. Nyt sinne jäi reilusti kaksinumeroinen lukumäärä teepaitoja, trikoolegginssejä, ulkoiluvaatteita yms., mitä arvelee tarvitsevansa marjastaessa, sienestäessä, pihahommissa. Mutta tuskin kuitenkaan tarvitsen noita kaikkia... 

Aina on mahdollisuus tehdä useampi kierros. Itseäni uuvuttaa ajatus, että kaikki pitäisi saada kerralla valmiiksi, vaikka se omalla tavallaan hienoa olisikin. Askel kerrallaan… Kun esim. vinttiin on vapaa-ajan asunnolla kertynyt runsaasti tekstiilejä, petivaatteita, käsityömateriaalia, vuosia sitten edesmenneen edellisen asukkaan tavaroitakin roikkuu rekissä – niin ehkä en vaan lopulta enää jaksa nähdä sitä vinttihuonetta sellaisena? Kun on saanut muuton tehtyä, niin varmaan se vapaa-ajan asuntokin kaipaa jo läpi käymistä… 😯 Monet käyttävät kesämökkiä sellaisen tavaran säilönä, mistä ei raaski luopua. Mutta jos tavara lojuu siellä vain kaapeissa niin, että ei ole vuosiin vilkaissutkaan, niin silloin on aika luopua. Monesti tämä kaikki on pikkuhiljaa mielessä työstettävää ja tapahtuu vähitellen. Sitten kun tavaran näkee uudelleen, tajuaa että en tuota oikeasti enää tarvitsekaan.

Näkymä vintin nurkasta. Vanhat tavarat saavat jäädä, vaaterekkien kohdalla on edessä harvennus...

Isommat siivous- tai raivausurakat ovat kyllä fyysisestikin rankkoja; etenkin jos joudun pitämään kauan käsiä kohoasennossa (ikkunoiden, seinien ja laipioiden putsaukset). Beetasalpaaja painaa ilmeisesti nousevaa sykettä matalammaksi, mikä saa aikaan epämiellyttävän olon jotenkin kuin väenväkisin koettaisi puskea eteenpäin. Koen kuitenkin, että aloittaminen ja vaikka puoliväliin pääseminen on parempi kuin ei mitään. Siis vaikka vähän viikossa.  

Suunnitteleminen auttaa tässäkin. Jospa pesen ja raivaan seuraavaksi vaikka yhden kaapillisen astioita. Meillähän ei ole astianpesukonetta, joten käsin tiskataan. Astianpesukoneettomuus hämmästyttää joitakin tuttaviamme. Tämä ilmeisesti kuitenkin sopii meille – ainakin toistaiseksi. Toisaalta joku asiantuntija sanoi, että käsin tiskaaminen virkistää aivoja, siinä tulee käsivarsille ristikkäisliikkeitä yms. En tiedä onko se totta, mutta niin siitä ajattelen, samoin kuin viikoittaisesta kulkemisestamme mökkipaikkakunnalle. Tulee aivojumppaa, kun mietitään aina lähtiessä ja palatessa, mitä pitää kulloinkin ottaa mukaan ja mitä jättää. Näitäkin asioita miettii muuten nykyään entistä enemmän, kun läheisille on tullut muistisairauksia 💔

Näitäkin kuppeja löytyi varastoista tusinan verran. Lähes käyttämättömät kupit ja muutakin käyttökelpoista vietiin Konttiin.

Lopuksi vielä muihin syyskuun aiheisiini. Somessa joku kirjoitti, että on hämmästyttävää (joskin hienoa), kun 7-kymppisetkin jaksavat vielä tehdä yhtä ja toista. Niin kai ajattelin itsekin nuorempana, mutta nyt kun itse on jo neljän vuoden päästä tuon ikäinen, ei tunnukaan vanhusmaiselta 😁 Moni ikäiseni tekee hyvinkin paljon mm. vapaaehtoistyötä, ja he hoitavat henkistä ja fyysistä kuntoaan jne. Pään sisällä voi tuntua vielä hyvinkin nuorelta, vaikkakin peiliin vilkaisu palauttaa realismiin 😉

Nyt avautuivat pitkän tauon jälkeen myös JoenVolin lähijumpatkin. Tarjolla on läheisellä Urheilutalolla (kuva) kattavasti myös iäkkäämmille suunnattua hyvinvointiliikuntaa. Esimerkiksi tämän päivän jumpassa taustamusiikkina oli vanhaa tanssimusiikkia – ihanaa 💑 En ole enää pitkiin aikoihin jaksanut kuunnella jumpan taustalla mitään rock-musiikkia tai vastaavaa. Tällaista jumppaa siis, ja kehonhuoltoa; jaksamisen mukaan väliin ehkä joskus jokin hieman tehokkaampikin treeni. Olen huomannut, että ohjatuista liikuntatuokioista saa virtaa muuhunkin.
Jooga- ja laulutunnit ovat Papinkadulla kauniissa Wivi Lönnin suunnittelemassa talossa
  
Kuntoutuksessa v. 2014 ohjaaja sanoi: Vähemmän mutta tehokkaampaa! Ei siis se määrä mutta laatu. Tämä taitaakin sopia moneen.

Myös kansalaisopiston jooga alkaa lokakuun alussa tuossa läheisellä Papinkadulla (kuva). Jos pari tuntia viikossa käyn ohjatuissa jumpissa ja puolitoista tuntia joogassa, se on ainakin tässä vaiheessa riittävä. Kohdallani liikuntaharrastuksessa on se tavoite, että jos ohjattujen liikuntojen lisäksi sauvakävelen tai harrastan muuta ulkoliikuntaa, niin ehkä kunto ja myös sydänterveys säilyisivät paremmalla mallilla pidempään. Lääkärikäynnit ovat monella (ainakin näinä aikoina) lähinnä yksityisellä puolella. Jotkut tuttavat kertovat, että lääkäripulan ja muiden supistuneiden resurssien vuoksi lääkäriin ei pääse (ainakaan kiireettömänä) juuri muualle kuin yksityiselle.
Urheilutalolle jumppaamaan 👍
Joka päivä siis sitkeästi liikkumaan. Kuten olen ennenkin todennut, kaikki ei ole tietenkään omassa kädessä, mutta kyllä elämäntavoillaan voi tehdä jotain vointinsa eteen. Liikunnan avulla tämä hyväruokahaluinen voi koettaa ehkäistä myös lihomista. Muistan yhä hämmästyttävänkin selvästi, miltä tuntui parikymmentä vuotta sitten, kun olin reilusti ylipainoinen. Sain silloin tiputettua Painovartijoiden avulla noin 15 kiloa, mikä on pysynyt, kun muistaa liikunnan ja maltillisuuden herkuissa. Silloiseen olotilaan en haluaisi palata. Kaikki ei ole siinäkään omassa kädessä, mutta yhtäkaikki: jotain voi itsekin tehdä hyvinvointinsa eteen. Jotta en kuulostasi liian hyveelliseltä, on pakko todeta, että olen häpeällisen laiska kotijumppaaja. Onneksi tykkään jumpata ja joogata ryhmissä toisten ohjattavana 😊 
Kampaajalla tulee korona-aikaan käytyä vain pari kertaa vuodessa, hiukset saavat kasvaa. Nyt kävin kampaajalla, ja Seija laittoi ihanat kiharat (kuva: Seija Weeman-Karvinen) 🌹

Toki sitä on yhä koko ajan varuillaan, tuleeko ilmoitus, että harrastukset perutaan tai vähintäänkin siirrytään etäopetukseen. Suunnittelemani lauluryhmät (ei se ensisijainen eikä toissijainenkaan) eivät toteutuneet, otaksun osallistujakadon/peruutusten pääsyyn olevan korona. Laulutunnit onneksi alkoivat. Ne voinee kevyemmin siirtää etäopetukseen tarvittaessa. Laulutunti on ajallisesti vain vajaa puoli tuntia viikossa, mutta tarjoaa ennakkoharjoitteluineen virkistävää aivojumppaa, vaihtelua ja iloakin.

Eilen hankkimamme pystynaulakko on hyvä ja tarpeellinen ostos. Tähän voi ripustella paitsi puolipitoisia vaatteita, myös laskea käsistään päivittäin käyttämäänsä - täällä kun alkaa muilta osin olla jo melko tyhjää, ei ole siis laskutilaa...

Kuten jo aiemmin kirjoitin, olen katsellut mm. somen keskustelupalstoilta vinkkejä esim. laatikoiden tyhjentelyyn tai toisaalta myös kellarikomeroiden (sis. mm. vaatteita, huonekaluja ym.) tyhjentämiseen. Kohdallani ei riitä se, että olisi pitänyt ymmärtää jo vähitellen vuosien varrella tyhjennellä, työelämä ja jatkuva kouluttautuminen vei mennessään niin täysin, ettei energiaa riittänyt silloin edes raivaamisen ajatteluun. Fiksua tietysti olisi ollut raivata säännöllisesti liikoja pois.

Lähtökohta on ollut, että raivaaminen ja muuttopuuhat etenevät tavalla tai toisella joka viikko. Kun on ollut mahdollisuus aloittaa ajoissa, voi tehdä vaikka vain vähän kerrallaan. Liekö tämän ikävaiheen etuja sekin? Välillä voi jollain kaapilla käydessään ikään kuin vain ohimennen heittää jotakin pois, sillä tavalla huomaa tavaroiden pikkuhiljaa vähenevän. 

Lokakuussa raivausteema jatkunee myös blogissani. Keitaana on hieman kulttuuriakin, syyskuun viimeisenä sunnuntaina pääsee kuuntelemaan Vysotskia ihailemani Martti Suosalon & kumppaneitten tulkitsemana 💘 Myös Vuonislahden muikkumarkkinat ovat iloksemme jälleen ensi lauantaina 18.9 👍 Välissä oli koronasta johtunut vuoden tauko.   

Nk. vanhan asunnon ikkunasta nyt näppäämäni kuva - pihan vaahterat väriloistossaan 💚

Kaunista ja hyvää syyskuuta luonnon maku- ja värimaailmassa 🍁🍂🍅🍎🍏

torstai 12. elokuuta 2021

Elämää muutoksessa, uuden äärellä?

Kesäkukat elokuussa (kuva on Joensuun kaupungin puistosta)

Monipolvisista muutospohdinnoista saankin aiheen tähän blogikirjoitukseeni, kenties useampiin seuraaviinkin - ainakin osaan kustakin päivityksestä. Jos näistä miettimisistä saisi samalla inspiraatiota raivaukseenkin. Huomaan selittäväni itselleni verenpaineillani (keskimäärin 86/56) hitauttani ja aloitekyvyttömyyttäni, ja kyllä se saattaakin olla osasyy. Samoin kuumuus vaikutti ajoittain aiemmin kesällä. Huomaan myös yhä edelleen, että jos en saa kunnolla nukutuksi, energiataso menee lähes nollille. Turha silloin on edes yrittää muuta kuin pakolliset perusrutiinit.

Ylipäällikön päiväkäsky on arvokas säilytettävä muisto edelliseltä asukkaalta 💙

Muuttopuuhat ovat käynnistyneet nyt lähinnä kumppanin aktiivisuuden ansiosta. Hän hankki jo runsas kaksi vuotta sitten asunnon, mikä on reilustikin suurempi kuin tämä asunto, ja mikä on hyvä: siinä on hissi, parveke ja sauna. Hänellä on intoa, aikaa ja voimavaroja tehdä muuttoa, kun jäi nyt elokuussa eläkkeellekin. Moni on sanonut, että kun usein muuttaa, tulee raivattua silloin pois joutavaa. Olen asunut tässä 80-luvulta alkaen, joten arvannette mikä on tilanne… 😚 Nyt pitäisi raaskia luopua tarpeettomasta tavarasta. Osasta luopuminen on helppoa, osaan on muodostunut kummallinen tunneside, vaikka tavaraa ei olisi käyttänyt mihinkään vuosikymmeniin

Mietin säilytettäviä tavaroita, vaikka poistettavia pitäisi kai miettiä enemmän. Haluan säästää esim. keittiön lampun, hankin sen puoli vuosisataa sitten ja on kuin ihmeen kaupalla säilynyt ehjänä tänne asti. Sellaisia tavaroita haluaa näköjään säästää, mihin liittyy jokin tarina tai tietty muisto. Mmmmmm, kunpa siinä pysyisinkin 😳

Säilytettäviä muistoja edelliseltä asukkaalta, pölliklubeja ja oman jalkaväkirykmentin kirja. Tupakoinut hän ei enää pitkiin aikoihin, mutta kaikki säilytettiin. Hyvä historiaan liittyvä muisto mm. nuo tupakat holkkeineen. 

Olen kysellyt kavereilta, mitä te teitte ylim. tavaralle muutossanne; veittekö Konttiin tai muuhun kierrätyskeskukseen, nettikirppikselle, lahjoititteko tutuille/sukulaisille tms. Tai oletko kaivannut jälkikäteen jotakin, mistä luovuit. Aika harvoin niitä kuulemma kaivataan. Olen näköjään laiska myymään tavaraa kirppiksellä, mieluummin lahjoitan pois. Kestävän kehityksen ideologian sisäistäneenä on vaikeaa heittää ehjää tavaraa roskiinkaan; ehjien kirjojen roskiin heittäminen on suorastaan mahdotonta. Kierrätyspiste kirjastossa onkin osoittautunut hyväksi paikaksi viedä kirjoja, sieltä ne lähtevät yllättävänkin nopeasti eteenpäin. Muun ylimääräisen tavaran kanssa olen ihmeissäni, vaatteita, kenkiä ja laukkuja on paljon ja varsinkin ns. koriste-esineitä. Mutta jospa se siitä, pikkuhiljaa. Kiirettä ei ole, sitä huomaan toistelevani varmaan liikaakin. 
Kristallilaseja kymmenittäin...

Muutosta voisi ajatella myös jonkinlaisena uuden alkuna. Kiirettä ei todellakaan ole ollut aiemminkaan, hyvinkin kauan suuriin muutoksiin on valmistauduttu. Niin sanottu harkinta-aika on nytkin kestänyt jo pitkään. Ollaan molemmat kai aika perusteellisesti harkitsevia, etenkin mitä suurempiin elämänmuutoksiin tulee. Pienemmissä jutuissa kyllä ex temporekin onnistuu. Siihen en osaa ottaa kantaa, mikä lopulta on hyvä, esim. ovatko nopeat vai hitaat ratkaisut parempia. Kullakin on oma tyylinsä ja elämäntilanteetkin erilaiset. Maantieteellinen siirtymä tässä on vain muutama sata metriä keskikaupungille päin, vielä lähemmäksi toria. Siinä on kaikki todellakin äärellään, apteekkikin ja näytteenottokeskus sekä mm. yksityiset lääkäriasemat ja yksityiset hammaslääkärit aivan lähinaapurissa. Ja tietysti useimmat kulttuuririennot ja liikuntapaikat. 
 
Nyt esim. tämä huone missä tätä kirjoitan, näyttääkin jo aika "erikoiselta", yksi seinä on tyhjänä kokonaan, siitä on lähtenyt jo seinän laajuinen hyllykkö toiseen asuntoon. Muut paikat tavarakaaoksessa... Tunnen välillä jopa jonkinlaista syyllisyyttä raivaamissaamattomuudestani, mutta järki sanoo, että ei aihetta hoppuiluun. Tuntuu että deadlineja työelämän tyyliin pitäisikin asettaa, ehkä siten saisi itseensä enemmän jämäkkyyttä.
Muisto- ja käyttöesineitä Lotta-kupeista ja -lautasista alkaen...
 
Kerronpa erään tarinan. Katson nyt seinällä edessäni olevia kahta pientä orvokkitaulua, ne hankin 90-luvun alussa kai viimeisillä rahoillani. Opiskelin silloin, ja olin monista eri syistä niin vähissä varoissa, ettei ollut rahaa ostaa vaatteita edes kirppareilta. Aina oli tili miinuksella ennen opintotuen tuloa, eikä säästöjäkään ollut kuten nyt jonkinlaisena puskurina. Pelastus oli, että silloin oli käytössä ns. limiittitilit, eli tietyn määrän saattoi ylittää tilillä olevaa. Muistan, kun jotkut ystäväni lahjoittivat vanhoja vaatteitaan tai maksoivat ravintolalaskun yhteisen illan jälkeen. Siinä elämänvaiheessa sitten soi ovikello ja ovella oli nainen, joka myi maalaamiaan pikkutauluja. Tuntui siltä, että tuo ihminen taitaa olla vieläkin vähävaraisempi kuin minä. Niinpä ostin taulut. Ne otan mukaani muutossa, samoin kuin pari pientä suopursua kuvaavaa taulua ja yhden juhannusruusumukaelman. Niissä on se idea, että ovat lempikukkiani, suopursu etenkin raikkaine tuoksuineen. Parin kirpparilta hankitun unikko-taulun kanssa ollaan vielä kahden vaiheilla, ne siirtynevät harkintalaatikkoon. Aivan ehdottomasti säilytettäviin aarteisiin kuuluvat Siirin tekemät ristipistotaulut ja Pekka Turusen vuonisjärveläinen lintumaisema. Ne kunniapaikalle olkkariin - aivan kuten nytkin.  
Timo Puhakan "Karhu"

Raivausta ja lisäksi päivittäistä sauvakävelyä on vain koetettava pitää agendalla. Välillä innostun pakkaamaan pikkutauluja ym. pikkuesineistöä, laittamaan kirjoja kierrätykseen ja pakkaamaan osan ns. harkintalaatikkoon. Harkintalaatikosta tarjotaan kavereille ehjiä ja puhtaita esineitä, osa on aika kauniitakin, mutta itselle liikaa... Joskus hyvin nukutun yön jälkeen on virtaa pestä ikkunoitakin. Toiseen asuntoon kumppani on tilannut parvekkeen lasituksen, siitä tulee uskoakseni hyvä kesähuone. Parveke on kohtalaisen iso kulmaparveke; kiva kun siitä näkee kahteen suuntaan ja sisäpihalla on kauniit kukkaistutukset.  

Oheistin tähän ylä- ja alapuolella olevat FB:n antamat kuvamuistot (Keskeneräisyys-näyttelystä Ahvenisen Punaisella talolla 4.8.2019) siksi, koska tämä sisältää mielestäni syvällisemmänkin ajatuksen kaiken keskeneräisyydestä. Kaikki on lopulta aina kesken. Mitään ei saa täysin valmiiksi. Jotenkin se on hyvin lohdullinen ajatus

Oheiset kuvat ovat keskeneräisten käsitöiden näyttelystä, jonka voittajaksi pääsi yleisöäänestyksellä Timo Puhakan "Karhu" ja hopeasijalle Eeva Ikosen "Lentoon". Hienoja ja inspiroivia töitä olivat kaikki.

Eeva Ikosen "Lentoon"
Jatkanpa vielä puutteitteni paljastuksia 😎 Olen huomannut, että minulle on suorastaan mahdotonta heittää roskiin esim. huonekasvia, jos siinä vielä vähänkin henki pihisee. Osa tällaisista rajatilakasveista on nyt uuden asunnon parvekkeella tehostetussa hoidossa, osa on viety maalle. Täällä ei ole kuin pari henkitoreissaan olevaa huonekasvia. Muutenkin meillä on kestävä kehitys -ideologian sisäistäneinä ajattelutapa, että mitään ehjää tavaraa, puhdasta ja ehjää tekstiiliä, elävää kasvia tai varsinkaan kirjoja ei voi heittää roskiin. Kirjat viedään kirjaston kierrätyspisteeseen, kasvit sinnittelevät mökillä tekohengityksessä, ja jos silti kuolevat, heitän puutarhajätteeseen. Siitä saadaan toivon mukaan kompostia - joskus. 

Kompostinkin kehittäminen vaatisi lisäopiskelua. Jos siitä suunnilleen itsestään (?) syntyy kompostia kahdessa kompostiastiassamme, niin hyvä, mitään erityisiä toimenpiteitä ei ole sen eteen innostuttu tekemään. Kumppani on kyllä pihatöissäkin ahkerampi, mutta kompostiasioista ei hänkään ole innostunut – ainakaan vielä. Tässä nyt teen näköjään koko ajan tunnustuksia laiskuudestani, tai mitä vetämättömyyttä lieneekään. Viherkasvien hoitoon ja ruuanlaittoon voisin kyllä panostaa paljon enemmän. Somessa tulee usein annettua itsestään turhankin ahkeraa kuvaa, ja kivahan se on välillä saada kavereilta hyväntahtoisia kommentteja, että kuinka sinä jaksatkin olla tuollainen marttojenmartta. En todellakaan jaksa enkä viitsi, vaikka tietty kunnia-asia se olisikin.

Ohvanan Kulttuuritalolla seurasimme 8.8 ratkiriemukasta esitystä "Suhteellisesti ottaen"
 

Välillä innostun yhä edelleen milloin mistäkin, mutta ylipäätään teen nyt vapaalla ollessani sitä mistä tykkään, ja sitäkin vain hyvin nukuttujen öiden jälkeen. Valvottua tai huonosti nukuttua yötä seuraa rokulipäivä. Nyt on pesty ja pakattu kuplamuoviin ja siirretty eteenpäin mm. tuo em. kristallilasikokoelmani. Olen lähinnä Venäjän reissuilta ja kirppareilta koonnut vuosikymmenten saatossa puolen tusinaa valkoviini-, punaviini- ja kuoharilaseja, konjakki-, likööri- ja snapsilaseja, grogilaseja, boolilaseja ja -maljan, olutlaseja, pari viinikarahvia jne. Taustalta tuumittiin, että sulla on kyllä alkoholia käyttämättömäksi aivan uskomaton määrä erilaisia alkoholilaseja. Ne kuitenkin säilytetään, laitetaan valolliseen vitriiniin, tykkään katsella kauniita laseja. Jos se tuottaa iloa, niin ne haluaa säilyttää, vaikka eivät aktiivikäytössä olisikaan. Voihan ne myöhemmin siirtää eteenpäin, tilanteen mukaan mennään. Nyt ei ole vielä sen aika. Toisaalta mikäpä estää juomasta viinilasista vaikka mehua tai kauniista grogilasista vettä?

Ohvanan esityksen tyylikkäät väliaikatarjoilut 😋 
 
Mutta mitäs muuta tässä on ollut. Arkista elämän menoa vaan, ei erityisempiä tai uusia harrastuksiakaan. Tänään ilmoittaudun aiempaan tapaani kansalaisopistoon laulutunneille ja joogaan. Myös pieniä kulttuuririentoja on ilokseni jo ollut, esim. torilavalla ulkoilmassa, turvavälejä tietenkin noudattaen. TSL:n ryhmän mukana pääsin Ohvanan kesäteatteriin ja Utraan. Pitkän koronaeristyksen jälkeen huomaan nauttivani kaikesta (live)kulttuurista aivan erityisellä tavalla. Kriittisiä sanoja niitä kohtaan ei kieleltäni kirpoa, kaikki elävä kulttuuri tuntuu kerrassaan ihanalta. Heinäkuun lopulla oli historiakävely Kelvällä, olin sitä osaltani organisoimassa. Paikallinen kokenut kyläläinen Matti Ryynänen opasti. Kuivan kesän kummajainen oli, kun tuona päivänä satoi vettä aivan kaatamalla. Sade oli toki luonnon kannalta toivottu, ja nimesimmekin kävelymme leikillisesti sadetanssiksi 😊 Se olikin viimeinen kyläaktiviteetti tältä kesältä, mitä olen ollut järjestämässä mökkiläisporukassa. Viimeisimpänä  kesämuistona, mutta ei vähäisimpänä: heinäkuun lopulla oli Vuonislahden Martat ry:n satavuotisjuhla kylän tanssilavalla, minkä juhlatoimikunnassa ja osin talkoissakin sain olla mukana; ja tietenkin mukana juhlassa 25.7.2021 (kuva alempana).
Wanhan ajan kesätorilla Rekiniemessä asiaankuuluvissa wermeissä (kuva: Anu Penttinen)

Ruokailuihin pitäisi kyllä kiinnittää jatkuvasti huomiota. Olen ollut aika huoleton (lievä ilmaus) ruokien kohdalla, ja nyt on jonkin verran ollut jo sos. kontaktejakin, mihin on liittynyt useimmiten ruokailut. Iran perhe kyläili kera mummon, ja nuoruuden ystävätkin vuosikymmenten jälkeen vierailivat. Alkoholillisista ruokajuomista kohdallani ei tule kaloreita, mutta muuten on ollut jälkiruokia, jäätelöä, kahvileipiä jne. normiruuan lisäksi. Vaaka näytti jo välillä +merkkistä lukemaa, mutta nyt on palautunut takaisin siihen ns. hyvän olon painoon 👍
Matti Ryynänen esitteli vanhoja esineitä 29.7 Kelvän kylätalolla. Esittelyvuorossa suutarin tekemät jalkineet ja tunnistettavina väline, jota käytettiin aikoinaan kengänsaumojen ompeluun, keskellä puunauloja kengäntekoon ja etualalla karbidilamppu. (Kuva: S. T.)

Savon sukulaiset kävivät, ja vietimme yhdessä mökillä mukavan päivän, ja ruokailimme ja kahvittelimme heidän kanssaan pitkään ja antaumuksella. Pääraaka-aineena oli sukulaisilta ja ystäviltä saadut kesäkurpitsat, ja mm. ankanmunat, mitä sain ent. työkaveriltani Päiviltä. Emme itse kasvata mitään, mutta onneksi kasviksia riittää näköjään muutenkin. Tutut ja sukulaiset antavat, ja kaupasta + torilta saa edullisesti. Järjestöjututkin (mm. marttailu) ovat pitkästä aikaa alkaneet pyöriä muutenkin kuin Teamsin välityksellä, ja silloin kuvioihin kuuluu ruokailut ja kahvittelut kahvileipineen. Toki muistamme koronan vaarat edelleen, ja tilaisuudet ovat olleet pääosin ulkona ja sinne kokoontuva väki on yleensä saanut kaksi rokotusta ja muutenkin noudatetaan turvasääntöjä vastuullisesti. 
Ryhmäkuva Vuonislahden Marttojen 100-vuotisjuhlan talkoolaisista (kuva: Raija Ruusunen)
 
Nyt ei ole lähiviikkoina juuri muita menoja kuin pari martta-tapahtumaa ja Kalevalaisten Naisten järjestämä kansallispukutuuletus loppukuussa. Tuttu soitti, ja kutsui herukoita poimimaan, häneltä saamme sekä mustia että valkoisia. Kyläkaverin kanssa sovittiin kesätorilla, että voimme tulla heille punaherukkaan. Ihmisten ystävällisyys ja anteliaisuus ilahduttaa todella paljon 💗 
Meillä on maalla kaksi pientä punaista herukkapensasta ja yksi musta ja yksi karviainen. Mustaherukkapensas on tukehtunut villiheinään (kertonee kitkemisinnokkuudestamme...?), punaisista linnut söivät marjat (emme viitsineet virittää verkkoja), mutta pieni karviainen tuotti kuin ihmeen kaupalla varsin hyvin satoa. Kannoimme paahteen aikana pensaille sankolla vettä järvestä, lieneekö se pensasta virkistänyt. Karviaisia on nautiskeltu aamupuuron kanssa, samoin kuin ns. syömämustikoita. Pakastimeen säilöttäväksi saatiin vain noin viitisen litraa, mustikan laatu oli marjapaikoissamme kuivan kesän vuoksi heikohko ja määräkin vähäinen.
Marttapuvut kaunistivat juhlatilaa 25.7.2021

Upeita marttapukuja juhlatilassa 25.7.2021 on edellä olevassa kuvassa. Tekstiilitaiteilija Eeva Saurio suunnitteli alkuperäisen marttamekon Marttojen järjestöasuksi vuonna 1935. Puvun tarkoituksena oli osoittaa, että jokainen martta on tasa-arvoinen: kukaan ei voinut pukeutumisellaan korostaa omaa varallisuuttaan tai yhteiskunnallista asemaansa, vaan Martoissa kaikki olivat tasa-arvoisia töllin tyttärestä ruustinnaan. (martat.fi.) Eeva Saurio oli syntynyt Nurmeksessa v. 1906 ja kuoli Joensuussa v. 1995. Hänen hautamuistomerkkinsä on Nurmeksessa.
Pieni vieras piilosilla 💙

Tähän vuodenaikaan pohdiskelen yleensä koulujen alkamistakin; en ainoastaan pikkukoululaisten kannalta vaan taannoisen leipätyönikin. Työnihän alkoi koululla elokuussa. Kirjoitin face bookiin, että kohdallani eläkkeelle siirtyminen oli lopulta kai iso juttu, minkä oikeastaan hahmottaa paremmin vasta nyt, lähes kolmen vuoden jälkeen. Saattaa johtua siitäkin, että opiskelin vasta n. nelikymppisenä ammattiin, minkä koin omimmakseni. Ymmärrän hyvin erästäkin kaveriani, joka sanoi, että hänellä tuo siirtymäprosessi kesti noin neljä vuotta. Mulla kestänee vähintään saman, luulisin. Työ jäsensi elämää niin monella tavalla, ettei sitä pysty edes kovin kattavasti ja tiiviisti kuvaamaan. Koin työn omakseni, jopa merkitykselliseksi. Kaipa sitä nyt hakee saman tyyppistä merkitystä vapaaehtoistyön kautta. Tietysti on mukavaa ja jopa terveellistä nukkua nyt (yleensä) pitkiä yöunia, ilman stressiä, tiukkoja aikatauluja tai kiirettä. Ilmiasuuni voisin kyllä kiinnittää enemmän huomiota. (Korona)tukka on kasvanut pitkäksi, yltänee jo kainaloihin saakka, ja vaatteet ovat mitä milloinkin sattuu. Yöpaidassa tai aamutakissa en ole vielä kaupoille tai torille lähtenyt 😁 Mennessä näkee, koittaako sekin päivä vielä joskus. Kampaajan sentään havahduin varaamaan tätä kirjoittaessani.
Päivin lahjoittamat ankanmunat oli herkullinen uusi tuttavuus. Keltuainen oli suurempi ja voimakkaamman värinen kuin kananmunassa. 

Työ oli monessa mielessä tärkeää, huomaan sen erityisesti nyt jälkikäteen. Toki siinä oli lieveilmiönsä. Kiirettä tiukkoine aikatauluineen, stressiä, unettomuutta tai pahimmillaan kiusaamista en kaipaa. Mutta sitä työtä sinällään kaipaan, ja työkavereita ja varsinkin nuoruuden innossaan inspiroivia opiskelijoita. Heistä tuntui virtaavan energiaa itseenikin. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut nähdä työuniakin; yleensä ne ovat olleet mukavia - ei mitään painajaisia ainakaan. Kaiken tämän vuoksi (kai?) raivausoperaatiossa työvaatteiden (niitä on muuten paljon...!) ja loppujen työhön liittyvien papereiden hävittäminen on näköjään vaikeaa. Toki työpapereita olen käynyt jo läpi ja hävittänytkin useaan otteeseen, ja suurimman määrän niistä + ammattikirjallisuutta jätin työhuoneelle nuorempien hyödynnettäväksi. Tosin nuoremmat käyttänevät pääosin nettiä, en osaa sanoa, lukevatko enää ammattikirjallisuutta (paperi)kirjoista. Joku voi lukeakin. 
Nämä pohdinnat kuuluivat elokuuhun. Ensi kuussa muuta 💚

Hyvää kesän jatkoa, marja- ja sienituuria sekä voimia elämän muutoksiin 🍀🌹🍀

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Heinäkuun hellettä, kulttuuririentoja ja yhdessä tekemistä

Varjoisien lehtojen salaperäinen kaunotar varjolilja 💜

Eino Leinon päivää vietetään runoilija Eino Leinon syntymäpäivänä heinäkuun 6. päivänä. Se on ollut vuodesta 1992 vakiintunut liputuspäivä, jota vietetään runon ja suven päivänä. Aloite runon ja suven päivästä on peräisin Veikko Sinisalolta. (Wikipedia 2021.)  Tänä vuonna kävin Ilosaaressa seuraamassa Miihkali Arhippaisen patsaan kukitusta em. päivänä 6.7. Tilaisuuden järjesti Joensuun Kalevalaiset Naiset. Tässä päivityksessäni olen siteerannut Eino Leinon runoja sekä Heli Laaksosta ja Eila Kivikk'ahoa.  

Tämä kuva on alppiruusupuistikosta Vainonniemen huvilan risteyksen tienoilta.

Poikkeuksellisen kova hellekausi on jatkunut nyt jo pitkään. Tällaisilla helteillä ei jaksa tehdä oikein mitään, eikä onneksi ole pakkokaan. Jossain takaraivossa kuitenkin rummuttaa, että mattoja ja ikkunoita pitäisi pestä, lakkasuollekin tulisi rientää, mieluiten aamuyöstä kun on vielä viileämpää. Ne saavat kuitenkin odottaa ainakin tämän kohdalla. Hatun- ja peukunnosto teille, jotka jaksatte 👍

Pionit kukkivat upeasti Joensuun ev.lut. kirkon vierellä 
Nykyään (liittyneekö ikääntymiseen?) olen alkanut soveltaa yhä useammin "vie mennessäs tuo tullessas" -periaatetta, tai voisihan sen sanoa niinkin, että yksi tie monta asiaa. Harvoin viitsin edes esim. kaupungille lähteä vain yhden asian vuoksi (jos ei ole pakko mennä esim. apteekkiin), vaan koetan niputtaa samaan käyntiin useamman jutun. Myöhemmällä illalla, jos/kun päivällä on liian kuuma, olen yleensä tehnyt kävely- tai pyöräilylenkin. Selkä on oireillut pienenä kipuiluna ja kotona pitäisi kai jumppailla, ainakin venytellä, olipa kuinka lämmin tahansa 😓
Ruusupuiston ruusut kukkivat monivärisinä, joskin kuivuus ja kuumuus ehkä vaikutti kukoistukseen.

Laiskuus hyväksyttänee helleoloissa, sitä selittelee itselleen. On se vaan kumma, kun yhä näillä kymmenillä ja sairausdiagnoosin saaneenakin, jokin ääni pään sisällä käskee: tee työtä, suorita jotain! Moni kaltaiseni viiskytluvulla (tai aiemmin) syntynyt sanoo, että tuntuu kuin suorastaan se olemassaolonsa oikeutus pitäisi tienata työtä tekemällä niin kauan kuin elon päiviä riittää. Tässä iässä tätäkin asiaa huomaa pohtivansa ja etsivänsä jonkinlaisia selityksiä yhä enemmän. Loppujen lopuksi ei siihen sen kummempia selityksiä tarvita, kuin että sotien jälkeisessä jälleenrakentamisessa työ ja myös omillaan pärjääminen oli tietynlainen hyve, toisinaan jopa itsestään selvyys. Lapset kasvatettiin itse ja laitettiin myös mukaan kodin töihin heti, kun kynnelle kykeni. Oikeastaan tuntuu siltä, kuin kaikki olisivat tehneet silloin jotakin työtä koko ajan. Melkeinpä kadehdin heitä, jotka osaavat heittäytyä nauttimaan elämästä, ilman omantunnon pistosta tekemättömistä töistä tai velvoitteista.

Poltetun oranssin sävyiset ruskoliljat kukkivat noilla Punaisen talon seinustoilla, missä asutusta on ollut jo 1700-luvun alusta alkaen.

Huomaan että nykyään alkaa usein loppuiltapäivästä ja illasta helle väsyttää tavallista enemmänkin, mutta onneksi voin levätä. Iltapäivällä saattaa olla välillä jopa +45 astetta keittiön aurinkoisen puolen ikkunassa. Näihin keleihin on vain tottuminen. Tällaista ja kai pahempaakin tulevat kesät olemaan kiihtyvällä vauhdilla etenevän ilmastomuutoksen myötä. Sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen kasvaa, sanovat asiantuntijat. Tuuli olisi ihana ulkoillessa, paarmatkin pysyisivät loitolla. Viileällä ruohikolla olisi mukavaa makailla, mutta eipä voikaan, punkkeja on ollut tänä kesänä tavallista enemmän. Nahkassani ehti punkki majailla pari vuorokautta, mutta sitä punaista rengasta sen ympärille ei onneksi kehittynyt. Selvisin siis ilmeisesti pelkällä säikähdyksellä.

Tämä tekstiili on kudottu sillasta v. 1942 (kuva navettamuseosta Punaiselta talolta)
 
Ajattelin laittaa tähän heinäkuun blogiini tällä kertaa enemmän kuvia ja vähemmän tekstiä. Monet tässä olevat tekstiosat olen muokannut fb-päivityksistäni. Saamani palautteen mukaan vakituisissa lukijoissani on myös heitä, jotka eivät ole fb:ssä, joten haitanneekos tuo, jos samoja asioita tulee toistettua. Mietin yleensä jo hyvissä ajoin ennakkoon kulloistakin teemaani ja nyt tuntui, ettei oikein mitään erityistä ole mielessä – ei siis juuri muuta kuin h e l l e. Sitten aloin selata puhelimen kuvatiedostoa, ja valitsin sieltä kolmisenkymmentä viime viikkoina ottamaan kuvaa, pari kuvamuistoakin. Valitsin kuvat sillä ajatuksella, että niiden välittämänä on tullut jotain iloa tai innostuksen kipinää. Näitä asioita on värit, nyt esim. oranssin tai punaisen eri sävyt ja historia tietysti minulla on aina mukana eri muodoissaan. Tekstiä (ainakaan uutta asiaa?) ei tarvitse olla ainakaan niin paljon kuten kohdallani yleensä, kuvat puhukoot puolestaan 😊
Utran kesäteatterissa Anoppia katsomassa 6.7. Yhdessä nauraminen teki hyvää 👍

Käsityömyymälän peikot ja muut satuhahmot ihastuttivat tällä kertaa erityisesti – myymälässä oli kyllä niin paljon kaikkea kaunista 💗

Olen huomannut, että aiemmin vähäisinä pitämäni asiat tuntuvat nyt jotenkin merkityksellisemmiltä, johtuneeko korona-ajan opetuksista. Iloitsin eilen esim. kaupunkijuna-ajelusta, torilavan esityksistä, lauantaisin Vuonislahden kesätoreista jne. Kulttuuria ja erityisesti live-musiikkia on todellakin kaivannut pitkän koronaeristyksen jälkeen. On ollut nyt iso ilo päästä yhdessä toisten kanssa seuraamaan esim. kesäteatteria, laulamaan yhteislauluja ulkona ja ihan vaan tapaamaan tuttuja vaikka torikahvien merkeissä. Sain viime viikolla toisen koronarokotteen, joten siinä(kin) mielessä tuntuu nyt turvallisemmalta. 

Tervetuloa herkuttelemaan, toivottaa tämä tyylikäs daami kahvipannun kera 😋
Satuimme viime sunnuntaina Ahvenisen Punaiselle Talolle juuri 20-vuotisjuhlan alkaessa. Tuntuipa tosi hyvältä päästä sinne jälleen. Viime kesänähän se oli suljettuna. Saimme kuunnella harmonikkamusiikkia, juhlapuheen ja kuulimme myös talon historiasta. Lahtolan tila on perustettu jo 1600 - 1700-lukujen vaihteessa. Nykyinen asuinpaikka on perustettu 1800-luvun alussa. Hassilan talon omistaja oli Aadolf Juhonpoika Hassinen (s. 1893) ja hänen vaimonsa Eveliina (1914 - 1988) on ollut tilan viimeinen vakituinen asukas. Talo siirtyi Ahvenisen kyläyhdistyksen omistukseen v. 2014. 
Tuohitorvea soittava hahmo Punaisen talon pellon pientareella
Kulttuurinnälkäinen nautti myös museokäynnistä Punaisella talolla, erityisesti tuo sodan aikainen kasvivärjätty poltetun oranssin sävyinen sillavaate (ks. kuva edellä) herätti mielenkiintoni. Esittelytekstissä sanottiin, että tämä tekstiili on kudottu sillasta v. 1942. Sota-aikana oli kaupoissa myytävänä silla-paaleja. Silla piti karstata samoin kuin villa, että sitä pystyi kehräämään. Se oli varmasti kovan työn takana! Tämän tekstiilin langat on värjätty kasveilla. Siihen aikaan ei kaupasta värjäysaineita saanutkaan, esittelytekstissä todettiin. 
Emännät heinätöissä
Pois lähtiessämme ihailimme vielä veikeitä hahmoja heinäpellolla, tällekin haravoijalle sanoin vaistomaisesti "päivää", kun oli niin luonnollisen näköinen 😁
Ensin lypsetään, sitten siivilöidään ja siirretään tonkkaan...

Tämä Heli Laaksosen runo sopii hyvin helteiseen hetkeen (mittarissa juuri nyt auringon puolella +42) ja äskeiseen sähkökatkoonkin. Kaapelivaurion takia oli noin 4400 taloutta tässä keskikaupungilla vailla sähköä, ei kovin kauan, mutta tietoa ei ollut kestosta, ja monet sähköä vaativat puuhat olivat tietysti juuri "vaiheessa"... 😳

Lehm ja koiv

 Mää tahro olla lehm koivu al.
 
Mää en tahro olla luov.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil. 
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
 
Antakka mun olla lehm koivu al.
Viäkkä mun väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette. (Heli Laaksonen.)
Mies, tonkka ja maitokärryt Punaisen talon pellolla 

Patsaan kukituksen yhteydessä 6.7 kuulimme kantelemusiikkia Mari Matveiselta. Ehdin kuunnella iki-ihanan ”Karjalan lapsia”. Pääsylippu oli ennakkoon hankittu samalle illalle Anoppi-kesäteatteriesitykseen. Mainiot näyttelijät, hersyvä huumori, hyvä taustabändi, kaunis miljöö ja aurinkoinen ilta kruunasivat päivän 🌻

Mari Matveinen esiintyi Ilosaaressa 6.7
Oli ihanaa saada jakaa yhdessä toisten kanssa Eino Leinon, runon ja suven päivää 💗 Oheistan tähän Eino Leinon runon, minkä yhdistän aina niin vahvasti kypsyvään kesään, että tunnen niitetyn ja kuivumaan nostetun timotein tuoksun ihmeen konkreettisena tässäkin hetkessä. 

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

(Eino Leino.)

Oranssi taide hehkui Enon Louhitalolla (kuvamuisto 13.7.2015)

Vuonislahden Itikanhiekalla järjestettiin sunnuntaina 4.7 Vuoniskylien mökkiläisten ja marttojen yhdessä organisoima lankojen värjäys. Luonnonkuituisia lankoja värjättiin lupiineista, sipulin kuorista, mataran juurista ja koivunlehdistä tuossa n. 30 asteen helteessä. Kuutisen tuntia kestänyt tapahtuma oli hiekkarantamaisemissa Pielisen rannalla, joten välillä pääsi viilentymään pulahtamalla järveen.

Langat kuivuivat nopeasti

Poltetun oranssin sävyt syntyivät mataran juurista. Padassa oleva vihreä värjäysliemi valmistettiin lupiinien lehdistä. 

Pielisen pintaa katsellessa ote Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta: 

"- - Ja ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? -
Sitä utua unhota et. - "

Padassa lupiininlehtiliemi

Oranssin ja punaisen sävyt toistuivat sarafaaneissa ja fereseissä museo-Hilman näyttelyssä. Näitä käyn joka kerta museossa käydessäni katsomassa. Katselen kiireettömästi yksityiskohtia; helminauhaa, pirtanauhoja, pitsejä, päärmeitä, päähineitä... En itse osaa juurikaan käsitöitä tehdä, mutta ihailen ja arvostan sitäkin enemmän 😍  
Perinneasut museo-Hilmassa

Nämä kaksi kuvaa ovat Pohjois-Karjalan museo Hilmasta, missä pääsin tällä kertaa Museo tutuksi -opastukseenkin. Siinä sai uusia vinkkejä mm. museon äänimaailmaan. Tässä ensimmäisessä kuvassa on Bomban talo ja ulkorakennukset. Viileäksi ilmastoiduissa Hilman tiloissa oli virkistävää kierrellä katselemassa ja pysähtyä välillä kuuntelemaan esim. loitsuja ja kantelemusiikkia 💖

Bomban talo ulkorakennuksineen

Antin ahventa
en ole poikennut katsomaan pitkiin aikoihin, vaikka se tuossa lähellä onkin. Tänä kesänä olen korjannut tilanteen ja otin kuvankin. Olin alle kouluikäinen, kun näin Antin ahvenen ensimmäistä kertaa, ajankohta oli -60 luvun alkua. Se oli niin vahva kokemus, että muistan sen hyvinkin selvästi yhä.

Antin ahven -niminen pronssiveistos vuodelta 1949
Joensuun taidemuseon nettisivuilla sanotaan, että Antin ahven -niminen pronssiveistos suihkulähteineen pystytettiin Joensuun kaupungin 100-vuotisjuhlien kunniaksi. Teos paljastettiin Vapaudenpuistossa 7. heinäkuuta 1949, noin vuoden viiveellä kaupungin satavuotisjuhlista. Teoksen on tehnyt kuvanveistäjä Lauri Leppänen (1895–1977), ja sen ovat lahjoittaneet Joensuun kaupungille paikkakunnan seitsemän vanhinta liikeyritystä vuonna 1949. Paljastustilaisuudessa lahjoittajien puolesta puhuneen Eino J. Aron mukaan patsaan aihe on lähtöisin niin Joensuun asukkaiden kuin koko Pohjois-Karjalan väestönkin kalastusinnokkuudesta. (joensuuntaidemuseo.fi.)
Pieni kappeli Enon Heposärkän hautausmaalla

Kävimme kaverin kanssa Enossa mm. sukulaisten haudoilla. Aika tuntui pysähtyvän nuoruuden ystävän haudalla, joko siitä on 50 vuotta, kun tapasimme viimeksi, mietin. Hänen varhaisesta kuolemastaankin on jo 30 vuotta. Oheiset vaaleat rakennukset ovat Enosta Heposärkän hautausmaan läheisyydestä. Nettitietojen mukaan näiden rakennusten läheisyydessä oleva Heposärkän hautausmaan vanhin osa on otettu käyttöön v.1818. Wikipedian mukaan nimi Eno tulee muuten karjalan kielen sanasta eno, joka tarkoittaa joen keskikohtaa, jossa vesi virtaa voimakkaimmin.
Siunauskappeli Enon Heposärkän hautausmaalla

Rakkaat lähtevät,

jää tyhjä tila muistojen asua 

– Helena Anhava –

Lukemista helteille: Vuonislahden kesätorilla sain omakseni Heikki Turusen uusimman teoksen Timotein tuoksu

Timotei, sinä keinuva heinä
varrella ojan,
sinun luotasi vei
tie kerran tytön ja pojan,
timotei,
sinä keinuva heinä.

Kesäpäiviä näitä
ja puntarpäitä
katsellen
kylä mietti jo häitä
ja niitä ja näitä, mut tiesimme sen:
kesä päiviä vain, suvi teitä,
puntarpäitä.

Kova viikate päivät ne niitti
ja heinä vei,
ja se onneaan kiitti,
ken itsekin murtunut ei
timotei,
sinä keinuva heinä.
(Eila Kivikk'aho.)

... ja kirjailijan omistuskirjoituksella tietenkin 😊

Kroppakin tarvitsee ravintoa ja kylmä salaatti kauden kasviksista maistuu helteellä 😋 

Kävin aiemmin kesällä myös "Henkien tarkkailijat" -näyttelyssä Joensuun Taidemuseo Onnissa. Camilla Vuorenmaan näyttelyn idea syntyi vuoden 2018 aikana, kun taiteilija tutustui spiritualistisen liikkeen historiaan. New Yorkissa ja muualla Yhdysvalloissa taiteilijaresidensseissä asuessaan hän haastatteli mm. meedioita. Haastateltujen äänet kuuluvat näyttelyn ääniteoksissa. Vaikuttavaa! Näyttelyn keskiössä on ihmisen tarve olla yhteydessä henkiolentoihin ja tuonpuoleiseen. 
"Henkien tarkkailijat" -näyttelyssä Joensuun Taidemuseo Onnissa

Taiteilija käsittelee teoksissaan vuorovaikutussuhteita, ihmisten ja eläinten eleitä ja ilmeitä sekä yksilön suhdetta yhteisöön. Historia ja nykyhetken ilmiöt nivoutuvat yhteen. Camilla Vuorenmaa (s.1979) nostaa esille erityisesti välittäjiä: spiritualisteja, meedioita ja henkimaalareita. Näyttely on esillä Joensuussa 6.5 - 29.8.2021.

Haastatellut puhuivat näyttelyssä englantia, ja heidän vastauksiaan oli suomennettu näyttelytilan seinille. Tämä seuraavassa kuvassa oleva sitaatti puhutteli itseäni erityisesti 💜

Muutamia kertoja olen pitkän elämäni varrella kokenut tässä tekstissä kuvattua. Kaikkea ei voi sanoin selittää tai kehomme aistein havaita 😎 

Lopuksi vielä kolme kuvaa Taitokorttelin kesänäyttelystä "Rakas ryijy". Olen käynyt siellä nyt jo kolme kertaa 👍 Näyttely avattiin 28.6 ja se on avoinna Taitokorttelin aitoissa 28.8.2021 saakka. Näyttelyn ovat yhdessä järjestäneet Pohjois-Karjalan Martat ry ja Taito Pohjois-Karjala ry. 

Liekki punainen -ryijyn (vasemmalla) ja Liekki sininen -ryijyn (sen vierellä) on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela v. 1900. Nämä ryijyt on kutonut villasta kiteeläinen Esa Takala. (Lähde: esittelytekstit ryijyjen vierellä.) 

Lähteet sanovat, että ryijyjen suosio suomalaiskotien sisustuksessa kasvattaa nykyisin suosiotaan. Ryijyt voivat olla keräilykohdekin. Uutena ilmiönä on suomalaisten kasvava kiinnostus väreihin. Pariisin maailmannäyttelyssä v. 1900 esitelty Akseli Gallen -Kallelan Liekki-ryijy vuodelta 1899 on ryijyihin liittyvässä sisustushistoriassa merkittävä virstanpylväs. Uustuotantona olleen Liekki-ryijyn vasarahinta huutokaupassa on ollut 2 700 e. Rohkea sisustaja asettaa ryijyn kotiinsa paraatipaikalle perinteisen taulun paikalle, sisustuslehti kannustaa. (Lähteenä käytin artikkelia ”Ryijyt palaamassa muotiin” Il Lifestyle keräily -lehti kesäkaudelta 2021.)

Mirjamin kukka -ryijyn suunnitteli A. W. Raitio 1940-luvulla. Ryijyn on tehnyt villasta Eila Puustinen os. Mononen Rääkkylän Kiesvaarassa n. v. 1951 - 1954, esittelytekstissä kerrotaan. 

Kävimme katsomassa ystäväni kanssa eilen mm. ryijynäyttelyn (montakohan kertaa vielä ehdinkään!) ja kuvasin siellä tällä kertaa ihastuttavan Mirjamin kukan ja mielestäni todella suloisen kasvivärjätyistä langoista valmistetun pikkuryijyn (kuva alla) . Tämän kauniin pienen ryijyn on suunnitellut Skade Florström. Ryijy on valmistettu heinävaaran Alavilla vuonna 2019. Malli on otettu vanhasta ryijystä (Katri Kontkanen).  
Skade Florströmin suunnittelema ryijy. 
 
Hehkeää heinäkuuta ja sopivasti sadetta luonnolle ja meille luontokappaleillekin 👍💧🌿🌸🍓