Mietelmien kannattelemana joulua kohti

Ratsastava joulupukki Vuonislahden joulutorilla 18.11.23 🎅

Olen ajatellut viime aikoina mm. sitä, että olosuhteet eivät muodostu vain teoista, vaan mitä suurimmassa määrin myös ajatuksista. Fyysisestä olotilasta olen miettinyt, tarkkailenko nykyään jokaista sydämen muljahdusta, jokaista vatsan turvotusta, lievempääkin väsähtämistä ajatellen, että onko sydämeen tullut jokin pahenemisvaihe. Kun oireet ja verenpainemittarin lukemat muuttuvat, tarkkailu näköjään alkaa. Tuli mieleen, että jos vaikka varpaassa olisi jokin huonoennusteiseksi todettu vaiva, tarkkailisiko sitä koko ajan kuin suurennuslasin läpi ja tunnustelisi, onko siinä kipua tai muuta oiretta. Seuraaviin mietelmiin viitaten ehkäpä menetetty onkin silloin enemmän olemassa, kun sen on jo menettänyt? 

Ymmärrämme veden arvon 
vasta sitten kun kaivo kuivuu (Positiivarit 13.12.23). 

Sitä voisi ajatella niinkin arkisen esimerkin kautta, että jos kadottaa vaikkapa jonkin esineen, sitä ajattelee paljon enemmän kuin niitä, mitkä ovat yhä tallella. Syksyllä pudotin erään vanhan Kalevalakorun marjametsään, ja sen jälkeen tuo koru tuntui arvokkaammalta kuin puolenkymmentä muuta melkein samanlaista, yhä tallessa olevaa.

”Juuri menetetty on enemmän olemassa 
kuin silloin kun se vielä oli” (Hilja Mörsäri).

Oranssin sävyjä joulukuun -23 alussa Pielisen itärannalla 💥

Tulee mietittyä liiaksikin myös tulevaisuutta peläten sellaistakin, mikä ei ehkä koskaan edes toteudu. Toisaalta mieli voi täyttyä menneisyyden miettimisestä – vaikka hetkessä tietysti pitäisi elää. Välillä jopa lähes puolen vuosisadan takaiset asiat tulevat mieleen ja myös uniin. Silloin miettii, eikö tuotakaan asiaa ole vielä käsitellyt, ja vieläkö sitä pitäisi vain työstää. Siihen en osaa ottaa kantaa, pitääkö antaa anteeksi esim. kokemansa henkinen tai fyysinen väkivalta, mutta jonkinlainen hyväksyntä niillekin kokemuksille pitäisi kai antaa, jotta pääsee siitä irti (lopullisesti/lopullisemmin?). 

Luin pahojen tekojen kokemuksista/ katkeruuden tunteista mm. kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen Sirpa Kähkösen haastattelusta (lisää lopuksi). Aiemmilla sukupolvilla on voinut olla mitä moninaisimpia haaveita ja unelmia, mutta he eivät ole päässeet niitä koskaan toteuttamaan. Silloin katkeruus voi myrkyttää mieltä koko elämän ajan, joskus hamaan loppuun saakka. Ymmärtää sen tietysti ja tuntee myötätuntoakin, mutta surullista kuitenkin... 😥Tähän pettymysten ja katkeruuden tematiikkaan palaan vielä lopussa Sirpa Kähkösen teoksen herättämien ajatusten yhteydessä.  

"Voit keskittyä asioihin, joista
olet kiitollinen, ja tulla paremmaksi
ihmiseksi, tai voit keskittyä asioihin,
joihin olet pettynyt, ja tulla
katkerammaksi ihmiseksi.
Valinta on sinun" (Mark Goulston).

Harmaan sävyjä joulukuun alussa Vuonislahdessa 🌲

"Kun autamme toisia, autamme myös itseämme, sillä mitä tahansa hyvää annammekin, se kiertää täyden ympyrän ja palaa takaisin meille" (Flora Edwards).

Edellä olevan aforismin lailla olen ajatellut paljon sitäkin, että uskon hyvien tekojen kiertävän tekijälleen jollain tapaa takaisin; mutta niin on mitä varmimmin myös pahojen tekojen kohdalla. Ei kuitenkaan pitäisi elää menneissä eikä tulevaisuudessa silloinkaan, kun menneiden kokemusten painolasti vaivaa ja toisaalta tulevaisuus pelottaa mitä moninaisimpine uhkineen. Maailmassa riehuvat sodatkin alkoivat välillä ahdistaa niin, että pakko oli sulkea hetkeksi silmänsä ja korvansa joka puolelta vyöryvästä uutisvirrasta. Tässä(kin) saattaa olla ikuisen oppimisen paikka – hamaan hautaan saakka. 

Yksi ajatus johtaa toiseen, ja haudasta tuli mieleeni, että seurustelen muuten nykyään varsin paljon kuolleiden kanssa; juttelen mielessäni tuonilmaisiin siirtyneelle ystävälleni tai sukulaiselleni. Ajattelen heitä ja heidän elämänsä valintoja, unelmiaan ja pettymyksiäänkin. Mietin, mitä hän tuumisi tästä tai tuosta. He tuntuvat olevan välillä lähellä ja läsnä kuin hyvinkin elävinä ja myös uniini he tulevat. Kun heitä ajattelee, ovatko hekin ikään kuin jopa enemmän olemassa kuin he, jotka vielä täällä elävät? Elämän rajallisuuden ainakin tajuaa nykyään kirkkaammin kuin koskaan.

Kuva taidemuseo Onnin näyttelystä joltain menneeltä vuodelta, teemana kuolleiden kanssa kommunikointi

Rohkeinta mitä ihminen voi tehdä silloin kun hän ei ole rohkea, on julistautua rohkeaksi ja toimia sen mukaisesti (Positiivarit 1.9.23).

Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä? (Tommy Tabermann).

Edellisiin mietelmiin viitaten olen pohtinut rohkeutta mm. silloin, kun huomaa ympärillään ilkeyttä tai väärän vallan käyttelyä. Ajankohtaismedioissakin on otettu toistuvasti esille keskusteluilmapiirin koveneminen niin kasvokkain kuin erityisesti somessa. En ole mielestäni mikään paras neuvoja, mutta jotain olen toivottavasti pitkän elämäni aikana oppinut, ja liiaksi olen ainakin aiemmin "painellut pahkaani", kun olen joutunut ilkeilyn kohteeksi. Tuollaisissa tilanteissa ei pitäisi jäädä vain itsekseen miettimään, vaan koettaa kerätä rohkeutta puuttuakseen siihen. Jotkut keskustelukumppanit neuvovat vain ohittamaan, unohtamaan, jättämään omaan arvoonsa. Herkemmät eivät ehkä tuohon reagoimattomuuteen kykene. 

Asiaan puuttuminen saattaa toimia tilannetta parantaen, ja rankkaa sananrieskaa viljelevä voi vastata, että hänpä kun ei ole edes huomannutkaan. Joku voi selittää, että hän kun on niin suorapuheinen ja myös varma siitä, että on oikeassa julkituodessaan tuon kovan ja joskus myös komentelevan sanomisensa. Valta tuntuu varmaan makealta sen ohikiitävän hetken - sen jälkeen voikin sitten olla jo suolaisempaa. Joskus kohdalle on sattunut surkuttelijakin, joka kertoo säälivänsä toista, kun hänellä ei ole sitä taikka tätä – yleensä sellaista, mikä on hänen oman elämänsä keskipiste. Olen usein ennenkin miettinyt sitä, että kaikilla ei tarvitse olla kaikkea (ja silti on oloonsa riittävän tyytyväinen) ja kaikkien ei toisaalta tarvitse esim. osata kaikkea sitä, mitä toiset osaavat. Mitä todennäköisimmin surkuttelun kohteella voi olla jotain sellaista, mitä ei surkuttelijalla. Säälijälle ei tule mieleenkään, että kaikki eivät ehkä edes kaipaa sellaista, mikä on hänelle itselleen olennaista tai se hänen elämänsä tärkeä keskipiste.

Kauniit lempivillahousut neuloi Tarja, päiväpeiton virkkasi naapuri ja talja on lampaalta 💛

Ellet sinä puolusta oikeuttasi 
olla oma itsesi, kuka sitä 
puolustaa? Kenen pitäisi?  (David Viscott.)

Onneksi useimmiten asiaan puuttuminen auttaa ja sen jälkeen on palkitsevampaa viettää aikaansa porukoissa, joissa toinen toistensa kunnioittaminen ja hyvät tavat ovat arvossaan. Ilkeilijän/ ylimielisen väärän vallan käyttäjän (tai mitä nimitystä tuosta toimintatavasta käyttääkään) kanssa käydyn keskustelun jälkeen välimatka häneen saattaa toki kasvaa, mutta haitanneeko tuo. Olen ennenkin kirjoittanut ja puhunut ystävien kanssa näistä asioista, mutta niin pitkään pitää kai itselleenkin toistaa, kun siihen on tarvetta. Ehkä näin voi käsitellä niitä menneitä kokemuksiaankin, jotka ovat vielä työstämisen tarpeessa. Stressiä etälääkärikin on kehottanut välttämään, ja kaipa stressi siltäkin osalta vähenee, kun/jos energiaa jää piikkien väistelyn sijaan enemmän heidän kannustamiseensa, jotka tekevät rakentavia tekoja ja arvostavat ystävällisempää maailmaa, johon seuraavassa Francois de La Rochefoucauldin mietelmässä viitataan. Onneksi hyvää tahtovia on kuitenkin enemmän, niin ainakin haluan uskoa.

Positiivareilla oli 24.1.23 tähän saumaan sopiva mietelause: "Ystävällisyys ei koskaan mene hukkaan. Jos sillä ei ole vaikutusta saajansa, se on ainakin hyväksi antajalleen."

Kuuno, mie ja itsetehty tonttu 5.12.15 jouluaiheisella käsityökurssilla

FB antoi edellä olevan kuvamuiston 5.12.2015 Vuonislahden seurojentalolta. Ihailemme siinä kurssille osallistuneen Kuuno-koiran kanssa tonttua, minkä tein Vuonislahden marttojen järjestämällä kurssilla kylän seurojentalolla. Koirat ovat ihania, viisaita ja taitavia 💘 Tuntuu että syke madaltuu jo eläinkuvien katselusta, puhumattakaan kun pääsee hellittelemään niitä, erityisesti koiria 💕

Se joka täydestä sydämestä ylistää kaunista tekoa, osallistuu tavallaan siihen (Francois de La Rochefoucauld).

Alla on vielä toinen kuvamuisto kurssilta 5.12.15. Eipä tule heti mieleen, milloin olen viimeksi tämmöisellä koneella työskennellyt. Kokemukseni huomioiden se sujui varsin hyvin - perheensä ompelemalla elättänyt mummoni olisi ilahtunut 😍 Tosin en huomannut, että aluslanka oli välillä loppunut... Ihmettelin vain huonoa tikin jälkeä – mutta lakatut kynnet ovat näköjään hienot! 😉

Vuonislahden marttojen järjestämällä käsityökurssilla 5.12.15

Taidoista esimerkeiksi otan jälleen käsityö- tai viherpeukalotaidot - eli ovatko nekin enemmän olemassa, kun niitä ei itsellä ole?  Toisaalta vaikka en itse noita taitoja omaakaan, arvostan molempia taitoja erittäin korkealle, ja mm. hankin ja käytän toisten tekemiä käsitöitä (kuva parin kuvan päässä edellä). Perinnetekstiileihin olen suorastaan hurahtanut. Tätäkin aihepiiriä kertailen siksikin, että kaikilla ei ole samat taidot ja luonnonlahjat, eikä tarvitsekaan - kovin yksipuolinen maailmahan siitä niin ollen tulisi? 

Kesäkukkia laitan kuitenkin joka kesä ja hankin ikkunoille ruukkukukkia kuihtuneiden tilalle. Kukista pidän paljon ja nykyinen lempivaatekappaleeni on Tarjan tekemät lempivillahousut (kuva edellä). Olen monesti pohtinut, että on hieman yllättävääkin, että vaikka on molempien vanhempiensa puolelta taitavien käsityöläisten sukua, taito saattaa kiertää jälkeläisen silti kaukaa. Käsityötaidoista tuli mieleen, että osaan virkata vain isoäidinneliöitä, eivätkä nekään täydellisiä ole, mutta kyllä ne isoäidinneliöiksi tunnistaa. Tuon ihan kelvollisen tontunkin olen askarrellut marttojen kurssilla, josta kuva edellä. Nuorena virkkasin puuvillalangasta reunuspitsejäkin pyyheliinojen somisteiksi, jonkinlainen käsitöiden tekohan tuntui tuohon aikaan olleen jokaisen naisen velvoite. Joidenkin opintojeni yhteydessä pohdiskelin sellaistakin, että jos elän vanhaksi ja olen hoivakodissa, toivon pääseväni siellä mieluummin esim. laulu- tai kirjallisuusvirikeryhmään kuin askartelupiiriin, vaikka se mm. muistin kannalta hyödyllistä olisikin. Näihin mietteisiin lisää inspiraatiota seuraavasta mietelmästä:

Et ehkä osaa tehdä kaikkea,
mutta väliäkös sillä.
Älä anna sen yhtään häiritä sitä,
minkä osaat. (Positiivarit 4.9.23.)

Kuvanveistäjä Erkki Erosen (1926 Pälkjärvi - 2018 Hyvinkää) luoma muistomerkki

Hyvää itsenäisyyspäivää vielä näin jälkikäteen Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkin myötä (kuva edellä). Kuvanveistäjä Erkki Erosen (1926 Pälkjärvi - 2018 Hyvinkää) tekemä muistomerkki paljastettiin Joensuussa Rauhan kappelin vierellä 10.12.1967. Graniittialustalla seisova nainen lähettää linnun lentoon kohti Karjalaa, ja tervehtii näin symbolisesti Karjalaan jääneitä.

Viherpeukaloisuudesta vielä sananen. Ystäväni ovat sen jo moneen kertaan kuulleetkin, että kitkemisestä sain lapsena/nuorena kiintiöni niin täyteen, että siitä on riittänyt koko loppuelämäksi. Onneksi esim. suosikkikasvistani eli porkkanaa saa edullisesti kotimaisena ympäri vuoden – suurkiitos viljelijöille! Keväisin mietin toisinaan hieman kieli poskessa Aale Tynin toiveikasta kasvatuslyriikkaa sisältävää runoa Puutarhurin laulu:

”- - Älä huolehdi turhaan tarhuri,
saat siemenet itämään.
Voikukkia kasvaa varmasti
ja vaikka et kylväkään - -”.

Tuula-ystävän luona naistenkutsuilla 😋

Kuten seuraavassa mietelmässä todetaan, luonto varustaa jokaisen jollakin kyvyllä, ja toivoisikin, että jokainen pääsisi saamaansa lahjaa myös jossain elämänsä vaiheessa toteuttamaan. Se voi aiheuttaa sitä alussa mainittua katkeruutta, jos elämänsä lopussa joutuu toteamaan, että ne itselle tärkeät unelmat tai tavoitteet jäivät toteutumatta, luonnolta saatu lahja jäi käyttämättä.

Luonto varustaa jokaisen ihmisen jollakin kyvyllä, jonka avulla hän pystyy helposti tekemään sen mikä on jollekin toiselle mahdotonta (Ralph Waldo Emerson).

Tämän aihepiirin päätän seuraavan Marcus Aureliuksen mietelmän ajatuksiin. Mietiskelen hetken nyt sitä, mitä luonto minulle antoi, aivan tyhjin käsin se ei jättänyt, vaikka paljon puuttuukin. Jos jossain olomuodossa syntyy vielä uudelleen, niin saa nähdä, millainen tilanne on silloin... 😏

Ajattele, mitä sinulla on, mieluummin
kuin sitä, mitä sinulta puuttuu. Seulo
omistamistasi asioista parhaat ja
punnitse miten hanakasti olisit etsinyt
niitä, elleivät ne jo olisi sinulla. (Marcus Aurelius.)

"Pystykorva" (Eva Ryynänen 1984 )

Terveysasiat ovat tämän ikäisen vakioaiheistoa, joten hieman niistäkin myös tällä kertaa. Sain lokakuussa etäkontaktin tk-lääkäriin ekg:ni poikkeamien vuoksi. Kysyin häneltä, voisiko omahoitoa vielä tehostaa, kun on huomioinut jo päivittäiset liikunnat, ruokavalion, lääkkeiden säännöllisen ottamisen ja mm. riittävät yöunet. Hän sanoi, että stressiä voisi koettaa välttää. Ehkäpä siksikin on syytä välttää myös niitä tilanteita, joihin tämän päivitykseni alkupuolella viittasin.

Johtuneeko iästä vai elämäntilanteesta, mutta olen alkanut pitää myös loppusyksystä. Voihan  filosofoida niinkin, että kun itsekin on jo iäkäs, elää tavallaan elämänsä syksyä. Ja toisaalta: esim. marraskuiset säät ovat sitä mitä ovat riippumatta siitä, kuinka kovasti niitä harmittelisin. 

Runo-ote toi mieleen myös ajatuksen, että asenne ratkaisee:

"Männyt köyristelevät selkäänsä,

ravistelevat turkkiaan

aamutuimaan tuulessa.

Aika ihanin! Marraskuu!" (Lassi Nummi 1999).

Kulttuuria voi onneksi harrastaa yhä edelleen siitä liiaksi rasittumatta tai stressaantumatta, ja iso ilo onkin, että mm. taidemuseo, teatteri, konserttisalit ja elokuvateatteri ovat tässä aivan lähellä. Oheiset eläinaiheiset kuvat otin hiljattain Joensuun taidemuseo Onnista. Ohessa on Vuoniskylillä vaikuttaneen taiteilija Eva Ryynäsen (1915 - 2001) veistos "Pystykorva" (1984), "Maitovarsat" (1980-luvun alku), "Karhu" (1970-luku) ja "Kukko" (1974) Joensuun Taidemuseo Onnin vaihtuvassa näyttelyssä joulunalla 2023.

"Maitovarsat" (Eva Ryynänen 1980-luvun alku)

Olen etenkin näin vanhemmiten alkanut uskoa yhä enemmän siihen, että jos ei itse panostaisi omahoitonsa eteen, mihin kuuluu mm. päivittäinen liikunta ja ruokavalion seuranta, olisi vielä (paljon?) huonommassa kunnossa ja luultavasti myös lihoisi tasaiseen tahtiin. Ja lihomisesta seuraisi tietysti ne yleisesti tiedossa olevat terveysriskit erinäisine vaivoineen. Sen tiedostaa kuitenkin, että jos elää ikärikkaammaksi - (eo. termilainaus Sirpalta), saattaa muistella vielä kaivaten tätä päivää, jolloin jaksoi vaivatta kävellä tai hiihtää senkin päivän lenkkinsä, käydä jumpalla ja hoitaa asiointinsa kävellen tai pyöräillen. Huolellisellakaan omahoidolla ja lääkehoidon tarkalla noudattamisella ei kuitenkaan (ainakaan aina) voi ehkäistä sairauksien pahenemisvaiheita.

Iloitse pienistä asioista, sillä
jonain päivänä saatat pohtia
menneitä ja huomata, että ne
olivatkin isoja asioita (Robert Brault).

"Karhu" (Eva Ryynänen 1970-luku)

Ikäkin tietysti vaikuttaa, kroppa kaikkinensa rapistuu iän myötä, mutta kaipa sitä voi hivenen jarruttaa, kun/jos yrittää panostaa hyvinvointinsa eteen. On tunnustettava, että välillä onnistun tässä paremmin, välillä huonommin. Etenkin näin loppusyksyisen kaamoksen aikaan nopeat hiilarit houkuttavat kuten suklaa... Paino on noussut loka-marras-joulukuun aikana hiljalleen pari kiloa. Se tuntuu heti kiristävänä housunvyötärönä. Toivon sen kuitenkin olevan kohdallani seurausta lisääntyneestä makean syönnistä, toivottavasti ei siitä tässä sairaudessa pelättävästä oireesta eli nesteen keräytymistä. Siitä en tällä hetkellä tiedä, kuinka asia lopulta on. Myönnän tarkkailevani erityisesti pallean (ylävatsan) turvotusta, sehän oli oireenani diagnoosivaiheessa silloin viisi vuotta sitten, kohdallani ei ollut nilkkojen turvotusta. Yksilöllistä siis on sekin. Sain tk:n etälääkäriltä 3 vrk:n holter-lähetteen, koska labrassa mitattu ekg ei ollut ns. normaali. Toivon että tuon marraskuun puolivälissä saamani 3 vrk:n holterin tulkinta ja mahd. lääkityksen tarkistaminen toisivat selvyyttä nykytilanteeseen. Soitin terveyskeskukseen heti sen jälkeen, kun huomasin holter-lausunnon tulleen kantaan ja pääsin etälääkärille, mistä olen huojentunut. Ekg:n pitkäaikaisseurannassa näkyi samansuuntaisia poikkeamia kuin lyhyessä ekg:ssäkin. Nyt odotan jatkoa. Rytmit eivät ole tasaantuneet omine aikoineen, vaikka sitä olen toivonutkin. Tilanne on jatkunut osapuilleen tällaisena jo lokakuun alkupuolelta alkaen. 

"Kukko" (Eva Ryynänen 1974) 

Päivittäinen kävelylenkki ulkona tuntuu tärkeältä kaikkina vuodenaikoina, ja sitä voin harrastaa nytkin entiseen tapaan. Kävelen yleensä hiljakseen tai kohtalaista vauhtia noin 1–1,5 tuntia, välillä vähemmän. Kilometrejä/askelia en enää nykyään mittaa. Yleensä kuuntelen samalla puhelimen kuulokkeilla youtubesta tai Yleltä Sydänliiton tai -piirin luentoja, kulttuuriin liittyviä henkilöhaastatteluja tai vaikka marttojen podcasteja. Tiedon hankkiminen tuntuu kuin työntävän huolta loitommaksi. Liikunta on kiistattomasti sydänsairaillekin hyväksi, enkä ole (vielä!) huomannut suorituskyvyn laskua epätasaisten sykkeideni vuoksi. Sellainen saattaa olla vastassa, jos esim. nuo epätasaiset sykkeet jatkuvat, ja perussairaus pahenee. Muutosvaiheissa on tärkeää saada lääkityksen tarkistusta muuttuneen nykytilanteen mukaiseksi. Se saattaa korjata tilannetta. Lisälyönnit ym. epätasaisuudet näkyvät edelleen lähes jokaisessa vp:n kotimittauksessa. Olen ollut saamieni kehotusten mukaan aktiivinen ja soitellut/kysellyt tilanteestani. Huolta on sydämen päällä nyt lähinnä siitä, että olen ymmärtänyt, että poikkeavasti runsastunut lisälyöntisyys voi olla merkki sairauden etenemisestä, ja silloin olisi hyvä saada sydämen ultraäänitutkimus, jolloin kardiologi voisi ottaa kantaa lääkitykseen. Käytössäni olevat lääkkeet ovat asianmukaisia, ja toivon, että tämän(kin) sairauden hoitoon tulisi myös uusia tehokkaita lääkkeitä.

Talkoilemassa 25.11. Carelia-salilla tapahtumassa "Mielenterveysomainen toivon lähteillä". Laukku design by Sirpa sopi erinomaisesti Martta-puvun kanssa ja sai paljon kiittävää palautetta.
(Kuva: Elina Lyytikäinen.)

Moni on säästänyt ns. sukan varteen pahan päivän varalle, ja he käyttävät säästöjään mm. yksityisiin lääkäripalveluihin. Niistä on tullut tutuiltani pääsääntöisesti kiittävää palautetta; lääkäriin pääsee toivotussa aikataulussa ja jatkohoitoihinkin. Olin hiljattain kuuntelemassa kardiologin luentoa srk-keskuksella, ja ymmärsin, että yksityislääkäri pääsee katsomaan mm. holterin tuloksia, jos on antanut omakannassa tietojenluovutusluvan. Moni miettii vaihtoehtoa mennä yksityiselle lääkärille, jos julkiselle ei pääse. 

Kuulimme em. luennolla, että jos jo aiemmin diagnosoidun sairauden oireet muuttuvat, on syytä reagoida/huolestua ja pitäisi päästä lääkäriin ja hoitosuunnitelman / lääkityksen tarkistukseen. Näin on silloinkin, vaikka jaksaminen olisi sillä hetkellä vielä kohtalaisen hyväkin (mutta oireet kuitenkin muuttuneet tai lisääntyneet). Ei siis kannata jäädä odottamaan, että vointi menee huonoksi ja myös oireet pahenevat. Silloin saattaa olla edessä esim. sairaalajakso, ja hoito on siinä vaiheessa myös joka suuntaan hintavampaa, omahoito liikuntoinen ym. hankaloituu ja sairauden ennustekin usein huononee.

Kirjallisuudesta kipinää... kuva kotikirjahyllyn "käsikirjastosta"

Jos annat vain vähän arvoa itsellesi, saat olla varma,
ettei maailma korota hintalappusi lukemaa (Positiivarit 9.10.23).

Edellä oleva mietelmä muistuttaa, että ei pidä olla liian kaino asioittensa hoitamisessa / puoliensa pitämisessä. Voi olla, että herkempi ihminen on saanut käydä vuosikymmenien oppikurssin siitä, että mitä hän ansaitsee ja myös mitä ei ansaitse 😎 Lähipiirini on varoitellut liioista luottamustehtävistä ja kehottaneet lepäilemään. He tietävät ja ymmärtävät, että sosiaalinen tyyppi haluaa olla ihmisten parissa, mutta kysymys on nykyoloissa siitä, pitääkö olla mukana eri hommissa ja hallituksissa, eikö voisi vain mennä yhtenä riviosallistujana eri tilaisuuksiin ja nauttia valmiista. Tavallaan he ovat tietysti oikeassa ja selittelin, että juuri vastahan kieltäydyin terveyssyistä eräästäkin tehtävästä, vaikka pyyntöä tuohon hyvää työtä tekevään yhteisöön arvostankin.

Kirkkokonsertin ohjelma 26.11.23 🎵

Erillisen marttailuosion korvaa tällä kertaa tiivis kulttuuriosio:

Osallistuin Carelia-salissa 7.12 Maria Lundin, Tomi Metsäkedon, Pentti Hietasen, Tero Harjuniemen ja Jukka Nykäsen orkesterin joulukonserttiin Tuliset tenorit ja Suloiset sopraanot. He ja 10-henkinen orkesteri olivat lähteneet 10-vuotisjuhlakiertueelle ja hurmasivat yleisönsä juhlakiertueella joulun ajan sävelillä. Kauniita joulun säveliä sai kuulla myös Lions Clubin organisoimassa joulukonsertissa ”Kohti joulun valkeutta” 26.11 (kuva edellä). Teatterissa kävin marraskuun lopulla seuraamassa esityksen ”Mestari ja Margarita - Saatana saapuu Moskovaan” ja Markku Maasillan monologin ”Nahkoissaan” 5.12. Joululauluja olen käynyt laulamassa niin Joensuun kirkossa kuin Wanhan Koulun kahvilassakin. Tällä viikolla on vielä eräs useamman kuoron yhteiskonsertti tuossa läheisessä Joensuun kirkossa. Kaikki nuo em. kulttuuritapahtumat ovatkin kotoa vain noin varttitunnin kävelymatkan päässä, ja se näemmä madaltaa osallistumiskynnystä huomattavastikin.

Vuonislahteen mennessä ihailemme seimiasetelmaa Ahvenisen Punasella Talolla 💗

Olen nyt saamassa enemmän innostusta lukemiseenkin, mikä on ollut jollain tapaa katveessa viime vuosina. Olen toki lukenut koko ajan, mutta varsin pienesti. Onneksi on kirjallisuuspiirimme ja myös paljon kirjallisuutta lukevia ystäviä - he ovat pitäneet hentoista liekkiä vireillä. Kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajasta 2023 lopuksi muutama virke. Odotan lukukokemusta malttamattomana, nyt olen lukenut siitä vasta netistä ja jutellut teoksesta sen jo lukeneiden ystävien kanssa. 

Finlandia-voittaja oli kuopiolaissyntyisen Sirpa Kähkösen (s.1964) teos "36 uurnaa - Väärässä olemisen historia". Teos on omakohtainen kuvaus äidin ja tyttären suhteesta. Kirjallisuusystäväni Sanna totesi hyvin, että Sirpa K. on paitsi laajan ja merkittävän kirjailijan uran tehnyt, hän on myös kirjallinen rauhanneuvottelija. Lisäksi hän totesi, että Sirpa K. kirjoittaa rohkeasti vaietuista asioista niin julkisella kuin yksityiselläkin tasolla. Tähän samoin kuin Jenni Haukion teokseen Sinun tähtesi täällä on pitkät jonot kirjastossa, mutta ystävä lupasi lainata omat kirjansa. Häneltä sain nyt myös norjalaistaustaisen Siri Hustvedtin "Kaikki mitä rakastin" ja yhdysvaltalaisen Emma Clinen kirjan "Vieras". 

Kiitos kirjallisuusystäville kirjoista, monista inspiroivista kulttuurikeskusteluista ja myös mitä arvokkaimmasta palautteesta blogiinikin 💖 

Joulun valoja Wanhan Koulun Puodin pihapiirissä

Finlandia-voittajateoksen on kuvattu olevan myös eräänlainen käännekohta Kähkösen uralla. S.K totesi Ylen artikkelissa, että hän on tehnyt sovinnon menneisyytensä kanssa, sovinnon mm. suhteeseensa v. -22 kuolleeseen äitiinsä. Kun hyväksyy myös ne pahat asiat, on ikään kuin kokonaisempi ihminen. Kun ei tarvitse tuntea katkeruutta, silloin myös oma olo on miellyttävämpää! Tanssitaiteilija, professori Jorma Uotinen valitsi Kähkösen teoksen kuuden ehdokkaan joukosta. Hän totesi Ylen artikkelissa teoksen olleen hallittu kokonaisuus, tarkkanäköinen, oivaltava ja tunnustuksellinen, ja myös sen kieli on kirkasta ja tarkkaa. Eihän sitä tiedä, vaikka pukki lukisi blogiani ja varustaisi konttiinsa kirjan tai pari 😉👍😉 

Joulu pyöräyttää taikasauvaansa maailman yllä, ja katso, kaikki on pehmeämpää ja kauniimpaa (Norman Vincent Peale). 💟

Tunnelmallista joulun aikaa ja kaikkea hyvää vuodelle 2024 🎄🎅