Historian havinaa museo Hilmassa

"Ihmisten suuret teot eivät ole niitä jotka pauhaavat. Suuri tapahtuu hiljaa
kuin veden lirinä, ilman virtaus, viljan kasvaminen."  Adalbert Stifter

Kävin eilen ystäväni Riitan kanssa Pohjois-Karjalan museo Hilmassa Joensuussa. Mieli rauhoittui jälleen kaikkea kaunista ja arvokasta katsellessa. Mennyttä aikaa ajatellessa, ajallista horisonttia pohtiessa aika tuntuu pysähtyvän. Olen välillä ajatellut, että olen syntynyt ikäänkuin väärään aikaan. Aikani olisi ehkä ollut sata vuotta sitten tai aiemminkin. Nykyinen maailmanmeno on jo lyhyellä aikavälillä muuttunut niin erilaiseksi kuin mitä se oli esim. lapsuudessani 50- tai 60-luvulla. Yhteiskunnallisista muutoksista voisi puhua jälleen paljonkin, mutta ehkä palaan niihin jossakin muussa päivityksessäni. Sivuan sen sijaan tekniikkaa. Vaikka itsekin käytän par'aikaakin tietotekniikkaa, olen alkanut ajatella, että se kaikki menee liian hurjaa vauhtia eteenpäin.
Hyvä renki, huono isäntä, sanottaisiin vanhassa sananparressa. Ihmiset uupuvat työpaikoilla, kun uudet tietotekniset järjestelmät tulevat pian sen jälkeen, kun on juuri ehtinyt oppia edellisen. Osa pysyy kelkassa, mutta eivät kaikki.

Päivitykseni kuvat otin museo Hilmassa. Alla on linkki Hilman sivuille.

http://www.joensuu.fi/pohjoiskarjalanmuseo/nayttelyt

Rauhallista pihapiiriä on ilo katsella. Tällaisessa tahtoisin käyskennellä, ympärillä luonnonäänet ja tuoksut. Kiireitä olisi kai tuollakin ajoittain, vie mennessäs, tuo tullessas -periaatteella kun edettäisiin. Ehkä kaikki pysyisi kuitenkin paremmin näpeissä kuin jatkuvasti uusiutuvan tekniikan kiemuroissa, yhteiskunnallisten myllerrysten ja ilmaston muutoksen keskellä.

Vanhat tekstiilit, feresit, sarafaanit ja kansallispuvut ovat alkaneet kiinnostaa iän karttuessa yhä enemmän. Itse en osaa näitä valmistaa, mutta ymmärrän ihailla ja jopa rakastaa niiden kauneutta ja arvokkuutta. Äitini oli ja on yhä kutoja, mummoni oli ompelija ja hänen isänsä suutari. Miten lie tämän kohdalla geenit kiertyneet, kun käden taitoja ei juurikaan ole...
Onneksi on toisten valmistamia pukuja. Ensi torstaina on Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä. Silloin pääsen Kalevalaisten Naisten mukana Parppeinvaaralle Ilomantsiin juhlistamaan päivää. Mietin laittaisinko silloin ylle Pielisen Karjalan kansallispukuni vai feresin. Todennäköisesti laitan feresin, ollaanhan silloin itäisessä Pohjois-Karjalassa, perinteisillä feresien konnuilla, karjalaisilla  laulumailla.  Odotan innolla tuota tapahtumaa!

Saunomista rakastan. Tämä saunahuone on kuulemani mukaan museo Hilmassakin yleisön suosikkeja, näin myös tälle kävijälle. Kun sairastuin, aloin kokea huimausta saunomisen yhteydessä. Olin jo huolissani, pitääkö kylyllä käymistä harventaa tai peräti lopettaa. Sain hoitajalta neuvon, että juo vettä jo ennen saunaa ja myös lauteilla istuessa, ei pelkästään saunan jälkeen, kuten tapanani oli. Tätä neuvoa noudattaessani huimaus on vähentynyt paljonkin, ja saunanautinto on palannut. Se on toisinaan niin pienestä kiinni!
Lapsena juoksimme ulkosaunasta kapeaa polkua pitkin tupaan, hiukset jääpuikoilla ja iho höyryten pakkasilla. Huopatossut suojasivat jalkoja, ympärillä paksu pyyheliina. Tuvassa odotti iltapala, mikä oli usein kokkelia maidon kanssa ja itse leivottua ruisleipää. Leivän päälle laitettiin reilusti voita, makkaraa tai muita leikkeleitä ei ollut. Muistelen että esim. voin syömisestä ja kokomaidon juomisesta huolimatta kellään ei ollut juurikaan ylipainoa. Töitä paiskittiin aamusta iltaan pelloilla ja metsissä, kalorit kuluivat. Lapset kulkivat alle viiden kilometrin koulumatkat suksella tai kävellen. Asuntolaan pääsi, jos koulumatkaa oli yli viisi kilometriä. Koulutakseja ei ollut.

Koskaan ei tiedä...

"Varjoniko osasi tien - -" (Raakel Liehu 2008.)

Sitä miettii, kuinka haluaisi elää jäljellä olevan ajan - eihän tiedä, onko elämää jäljellä paljon vai vähän. Päällimmäisenä tulee mieleen, että haluaa ainakin kuunnella hyvää musiikkia, lukea mieluisia tekstejä, samoilla luonnossa ja käydä katsomassa museoiden kokoelmia ja taidenäyttelyitä. Lukemiseen liittyvänä minulla taitaa muuten olla eräskin aika erikoinen "lukuharrastus", nimittäin muistokirjoitusten lukeminen! Luen niitä mistä vain käsiini saamistani julkaisuista, eikä ole väliä, onko kyseessä tuttu vai tuntematon, julkisuuden henkilö tai kuka vaan. Niissä on mielenkiintoista historiaa ja kauniina ja mietittynä tiivistelmänä olennaista edesmenneen henkilön elämästä. Joskus häivähti mielessäni sellaistakin, että muistokirjoituksissahan voisi olla historiasta kiinnostuneelle suomen kielen maisterille oivallinen jatkotutkimusaihe ;)enkilöitä vai ihan tavallisia ihmisiä, miehiä, naisia, eri ikäisiä... Pohdiskelin että mikä niissä oikein niin vetää puoleensa ja kiinnostaa, että lukea pitää vaikkei tuntisikaan. Todennäköisesti ainakin se, että ne ovat kuin pieniä kauniisti kirjoitettuja tiivistelmiä ko. ihmisen elämästä. Historia toki kiinnostaa ylipäätään, ja sitähän monet muistokirjoitukset sisältävät useimmiten myös.

Hälinää tai tungoksia en ympärilleni kaipaa, luonnon ääniä ja näkymiä kyllä. Jos jossain ulkomailla vielä toimerrun käymään, niin Pariisiin ja Espanjan Aurinkorannikolle haluaisin. Kotimaassakin olisi paljon kiinnostavaa katseltavaa, Lappi kaikkinensa ja Etelä-Suomesta vaikka Rauma ja Hanko. Helikopterireissu Tallinnaan oli muinainen haaveeni, ja se voisikin olla mainio kokemus!  Matkustelu ei kuitenkaan ole juuri nyt päällimmäisenä mielessäni, vaikka tuonne itärajan suuntaan tähyänkin...

Listaanpa tähän näiden hieman mollivoittoisten sävyjen vastapainoksi muutamia plussia tämän hetkisestä elostani:

❤ Terveyteni ja kuntoni sallii vielä varsin monipuolisen harrastamisen, ja aiemmin mainittuun liittyvänä olen laittanut vuosiviisumin vetämään - rohkeasti vaan! Kesäkuussa on tiedossa kuoron matka Petroskoihin ja toivon mukaan vielä useita lyhyempiä reissuja ystävien kanssa rajan takaiseen Karjalaan.

❤ Läheiseni voivat tällä hetkellä hyvin – ja se on erityinen ilon aihe! Terveyttä arvostan nyt enemmän kuin koskaan.

❤ Kaunis maalaismaisema, järvi ja luonto ovat ympäri vuoden ehtymätön ilonlähde!

❤ Mihinkään ei koske, ja pystyn käymään joogassa ja jumpassakin. Sauvakävelenkin silloin tällöin, mutta hiihtotaipaleille en ole vielä uskaltautunut.

❤ Nukun nykyään riittävän hyvin ja stressi ei vaivaa. Tummasävyisempiin ajatuksiin olen saanut apua vertaistuesta, ja tänään pudotin postilaatikkoon hakemuksen sopeutumisvalmennuskurssille Kiipulaan. Odotan siltä paljon 😊

Olen aina ajatellut, että elämä tavallaan tasii. Muutoksia on tullut paljon, mutta kaikki ei ole synkkää. Kukaan ei lopulta tiedä päiviensä määrää, riennämme täällä aikamme kuin lastut laineilla, välillä ylöspäin kiitäen ja sieltä taas alas jysähtäen. Tällä hetkellä en osaa muuta toivoa, kuin että elämä pysyisi suurinpiirtein ennallaan sellaisena, kuin se tällä hetkellä on. Toivon ettei tulisi lisäsairauksia, joiden vuoksi pitää ehkä kokea kovia kipujakin. Kuolemaa en oikeastaan osaa (tai ymmärrä?) pelätä, mutta kovia kipuja kyllä tunnustan pelkääväni.

Ennen eläköitymistä ja sairastumista tulevaisuudensuunnitelmiini kuuluivat vapaaehtoistyöt. Ehkäpä hakeudunkin vielä esim. seurakunnan tai vaikka Sydänliiton järjestämille tukihenkilökursseille. Toisaalta vapaaehtoistyötä riittää myös vapaa-ajan kotimme paikkakunnalla. Se on ollut monessa mielessä palkitsevaa, kiinnostavaa ja monipuolista. Hyviä ystäviäkin olen sitä kautta saanut, ja heidän tukensa on ollut myös nyt elämän kolhaistessa korvaamatonta. Tuntuu kuin osa huolentaakasta olisi otettu pois, siirretty leveämmille hartioille.

Maailmasta löytyy vielä vastuunkantajaihmisiä, jotka aidosti välittävät sekä lähimmäisistään että ympäristöstään 💓

 

 Varjoniko osasi tien tälle valoa vapisevalle rannalle? Kerran kahlaat rannalle, ja aurinko loistaa lävitsesi. Hämmästyt. Ruumiisi seinä on joka puolelta poissa.” (Raakel Liehu 2008.)

Konkreettisuutta puheisiin ja tavoitteisiin

Onkohan olemassa ongelmaa, mistä puhumatta jättäminen
auttaisi sen ratkaisemisessa? (Positiivarit 31.1.2019).

Päätinpä tässä televisioitua eduskunnan välikysymystuntia odotellessani ottaa kantaa pariin mielessäni olleeseen asiaan. Yhteiskunnallisten asioitten seuraamiseen kun on nykyään huomattavasti enemmän aikaa. Lähes kaikki poliittiset puolueet ovat nostaneet esille huolestuttavalla vauhdilla etenevän ilmastonmuutoksen. Kansainväliset ilmastoraportit pysäyttävät epäilevimmänkin. Tämä kaikki herättää jälleen ajattelemaan tietysti myös sitä, mitä itse voin tehdä luonnon ja paremman tulevaisuuden puolesta. Tavaroita ja kulutusjätteitä kierrätetään aktiivisesti, lisäksi on tuunattu ja pienennetty ruokahävikkiä, suosittu kasvis- ja lähiruokaa ja eletty säästäväisesti. Muovikassit ovat jo ajat sitten vaihtuneet kestokasseihin. Veden kuluttaminen on rajattu välttämättömimpään. Juna tai linja-auto on pyritty valitsemaan yksityisauton sijaan, jos kohteeseen julkisella kyydillä pääsee. Tärkeitä asioita tietysti nuo kaikki ja kuten sananlasku sanoo: pienistä puroista isot joet syntyvät. Mutta riittääkö se? Kansainväliset päätökset ovat tietysti oleellisimpia, mutta niihin en tässä pienessä kirjoituksessani paneudu.

Mielestäni eräs paljon luontoa kuormittava kuluttamisen muoto on saanut varsin vähän palstatilaa, ja se on lentäminen. Tiuhaan lentämällä matkustavat pitänevät sitä ns. saavutettuna etunaan. Sähköiset viestintävälineet ja yhteydenpitomenetelmät ovat kehittyneet erittäin paljon, ja lentomatkan vaikkapa kokouspaikkaan voisi useinkin korvata esim. videoneuvottelulla, skypellä tai muulla vastaavalla etäyhteydellä.  Mieleen jäi eräskin tapaus, jossa työssään useisiin hankkeisiin hakeutunut totesi, että niiden etu on mahdollisuus runsaaseen matkustamiseen, hän kun niin tykkää matkustamisesta. Matkailu kai avartaa, mutta tämä ”reissaaja” voisi edes varata enemmän aikaa ja valita junan lentämisen sijaan - tai vielä parempi jos suosii esim. em. sähköisiä viestintäkeinoja.  

Jotkut rohkeat runsaaseen lentomatkustamiseen ja sen ilmastovaikutuksiin kantaa ottaneet ovat ehdottaneet lentoveron huomattavaakin tiukentamista, jopa sen kolmin- tai nelinkertaistamista. Itse maksaisin harkituista ja harvoista lentomatkoistani vaikka nelinkertaisen hinnan, kun sillä ¾:lla tehdään ympäristötekoja. Tämä olisi varmaankin järjestettävissä.

Alun mietelauseeseen viitaten monille lienee luontaista se, ettei epämukavia asioita halua ajatella tai niistä ei ainakaan halua puhua. Helpompaa on vain työntää ne ajattelussaan syrjään.  Silloin mieli on kevyt esim. suunnitellessa jälleen seuraavaa eksoottista kaukomatkaa. Joku taas voi puheissaan kannattaa voimakkaastikin vihreitä arvoja ja rummuttaa kestävän kehityksen puolesta, mutta käytännössä kuitenkin suosii runsasta (kerska?)kuluttamista ja mm. jatkuvaa lentomatkustamista.

Seuraavissa vaaleissa odotan sitä ehdokasta - ja toivottavasti heitä on useitakin, jotka ottavat vaaliteemakseen esim. lentoveron tiukentamisen tai muun turhan kuluttamisen nykyistä suuremman verottamisen. Konkretiaa kehiin! Mielestäni vaaliehdokkaan toteamus "kannatan kestävää kehitystä" tmv. on pelkkää diibadaabaata ilman konkreettisia esimerkkejä. Konkreettisia esimerkkejä esille nostava ehdokas saa toivottavasti näissä nykyoloissa runsasta kannatusta ja sanahelinät jäävät katveeseen.

Toisaalta myös pelkkä toteamus esim. ikäihmisten asioiden ajamisesta on vähintäänkin ontto. Eräs mielenkiintoni herättänyt ehdokas kirjoitti paikallislehdessä, että hän kannattaa joko pienten eläkkeitten korotusta tai huomattavaa veronalennusta/verovapautta niihin, ja rahat saataisiin siitä, että eläkkeitten yläraja rajattaisiin 3000 euroon per eläkkeen saaja.  Kyllä sillä summalla jo toimeen tulee, ja etenkin kun huomioi sen, että tuon suuruisen eläkkeen saajilla on mitä varmimmin muitakin varoja sukanvarressaan. Tällainen on mielestäni hienoa ja konkreettista: selkeä parannusehdotus ja samalla otettiin esille kohde, mistä rahat otetaan. Ensi huhtikuun vaaleissa tarkastelen herkällä otteella erityisesti vakiintuneitten ehdokkaitteni vaaliteemoja, kuinka konkreettisilla toimintamalleilla he näihin asioihin kantaa ottavat!

Vielä kukkii, mutta kuinka kauan...