Historian havinaa museo Hilmassa

"Ihmisten suuret teot eivät ole niitä jotka pauhaavat. Suuri tapahtuu hiljaa
kuin veden lirinä, ilman virtaus, viljan kasvaminen."  Adalbert Stifter

Kävin eilen ystäväni Riitan kanssa Pohjois-Karjalan museo Hilmassa Joensuussa. Mieli rauhoittui jälleen kaikkea kaunista ja arvokasta katsellessa. Mennyttä aikaa ajatellessa, ajallista horisonttia pohtiessa aika tuntuu pysähtyvän. Olen välillä ajatellut, että olen syntynyt ikäänkuin väärään aikaan. Aikani olisi ehkä ollut sata vuotta sitten tai aiemminkin. Nykyinen maailmanmeno on jo lyhyellä aikavälillä muuttunut niin erilaiseksi kuin mitä se oli esim. lapsuudessani 50- tai 60-luvulla. Yhteiskunnallisista muutoksista voisi puhua jälleen paljonkin, mutta ehkä palaan niihin jossakin muussa päivityksessäni. Sivuan sen sijaan tekniikkaa. Vaikka itsekin käytän par'aikaakin tietotekniikkaa, olen alkanut ajatella, että se kaikki menee liian hurjaa vauhtia eteenpäin.
Hyvä renki, huono isäntä, sanottaisiin vanhassa sananparressa. Ihmiset uupuvat työpaikoilla, kun uudet tietotekniset järjestelmät tulevat pian sen jälkeen, kun on juuri ehtinyt oppia edellisen. Osa pysyy kelkassa, mutta eivät kaikki.

Päivitykseni kuvat otin museo Hilmassa. Alla on linkki Hilman sivuille.

http://www.joensuu.fi/pohjoiskarjalanmuseo/nayttelyt

Rauhallista pihapiiriä on ilo katsella. Tällaisessa tahtoisin käyskennellä, ympärillä luonnonäänet ja tuoksut. Kiireitä olisi kai tuollakin ajoittain, vie mennessäs, tuo tullessas -periaatteella kun edettäisiin. Ehkä kaikki pysyisi kuitenkin paremmin näpeissä kuin jatkuvasti uusiutuvan tekniikan kiemuroissa, yhteiskunnallisten myllerrysten ja ilmaston muutoksen keskellä.

Vanhat tekstiilit, feresit, sarafaanit ja kansallispuvut ovat alkaneet kiinnostaa iän karttuessa yhä enemmän. Itse en osaa näitä valmistaa, mutta ymmärrän ihailla ja jopa rakastaa niiden kauneutta ja arvokkuutta. Äitini oli ja on yhä kutoja, mummoni oli ompelija ja hänen isänsä suutari. Miten lie tämän kohdalla geenit kiertyneet, kun käden taitoja ei juurikaan ole...
Onneksi on toisten valmistamia pukuja. Ensi torstaina on Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä. Silloin pääsen Kalevalaisten Naisten mukana Parppeinvaaralle Ilomantsiin juhlistamaan päivää. Mietin laittaisinko silloin ylle Pielisen Karjalan kansallispukuni vai feresin. Todennäköisesti laitan feresin, ollaanhan silloin itäisessä Pohjois-Karjalassa, perinteisillä feresien konnuilla, karjalaisilla  laulumailla.  Odotan innolla tuota tapahtumaa!

Saunomista rakastan. Tämä saunahuone on kuulemani mukaan museo Hilmassakin yleisön suosikkeja, näin myös tälle kävijälle. Kun sairastuin, aloin kokea huimausta saunomisen yhteydessä. Olin jo huolissani, pitääkö kylyllä käymistä harventaa tai peräti lopettaa. Sain hoitajalta neuvon, että juo vettä jo ennen saunaa ja myös lauteilla istuessa, ei pelkästään saunan jälkeen, kuten tapanani oli. Tätä neuvoa noudattaessani huimaus on vähentynyt paljonkin, ja saunanautinto on palannut. Se on toisinaan niin pienestä kiinni!
Lapsena juoksimme ulkosaunasta kapeaa polkua pitkin tupaan, hiukset jääpuikoilla ja iho höyryten pakkasilla. Huopatossut suojasivat jalkoja, ympärillä paksu pyyheliina. Tuvassa odotti iltapala, mikä oli usein kokkelia maidon kanssa ja itse leivottua ruisleipää. Leivän päälle laitettiin reilusti voita, makkaraa tai muita leikkeleitä ei ollut. Muistelen että esim. voin syömisestä ja kokomaidon juomisesta huolimatta kellään ei ollut juurikaan ylipainoa. Töitä paiskittiin aamusta iltaan pelloilla ja metsissä, kalorit kuluivat. Lapset kulkivat alle viiden kilometrin koulumatkat suksella tai kävellen. Asuntolaan pääsi, jos koulumatkaa oli yli viisi kilometriä. Koulutakseja ei ollut.