Paaterin taikaa 20.9.2019

 Tärkeintä on katsoa kuinka valo lankeaa (Eva Ryynänen).

Sain olla viikko sitten 20.9 Paaterissa seuraamassa tietokirjailija Sirpa Sulopuiston ja taitelija Nina Mutikin esittelyä. Inspiroidun tästä persoonallisesta ja kiinnostavasta esittelystä niin, että luin Sirpan toimittaman teoksen (2015) uudelleen ja päätin kirjoittaa tuntemuksistani tännekin. Lähteenäni käytin tässä em. teosta ”Kaikkialla on kauneutta, kuvanveistäjä Eva Ryynänen”. Toim. Sirpa Sulopuisto 2015.

Mietin miten tuntemuksiani kuvaisin, enhän oikeastaan osaa muuta kuin ihailla ja kunnioitten ihmetellä. Taideteoksen tulkinta on aina subjektiivista, eli sananpartta mukaillen: kauneus on katsojan silmässä. Kirjallisuuden opinnoissani minua puhutteli paljon mm. intertekstuaalisuus.  Intertekstuaalisuus tarkoittaa tiiviisti ilmaistuna tekstienvälisyyttä, esim. tekstissä esiintyviä viitteitä tai yhtymäkohtia muihin teksteihin.

Koska intertekstuaalisia viitteitä voi havaita paitsi kirjallisuudessa myös kulttuurissa yleensäkin, niin kenties voisinkin lähestyä tätä suurta kokonaisuutta paitsi pienien tarinoiden myös intertekstuaalisuuden kautta.

Luin hiljattain Minna Rytisalon Rouva C:n. Minulle lukijana tämä teos oli ennen muuta avioliiton tarina ja ihastuin Ferdinandiin, joka tuki vaimoaan (Minna Canth) hiljaa mutta lujasti. Kuvanveistäjä Eva Ryynäsen ja hänen ja puolisonsa Paavon yhteisen elämän tarina kulki mielessäni jollain tapaa mukana tätä kirjaa lukiessa. Vaikka Minnan ja Ferdinandin aikaan elettiin 1800-lukua ja aika oli tuolloin toinen, yhtymäkohtia löytyi mielestäni paljonkin. Myös Paavo paitsi tuki Evan taidetta lujasti, hän lisäksi myös osallistui aktiivisesti ja konkreettisesti taiteen tekemiseen mm. sahaamalla puusta moottorisahalla ensin kaiken tarpeettoman pois.

Sain tavata Paavon pari kertaa 70–80-luvuilla, ja hän jäi mieleeni huumorintajuisena ja ystävällisenä ihmisenä. Sain hänestä myös itseään korostamattomalla tavalla hyvin vahvan ihmisen kuvan. Miellyttäviä kohtaamisia, muistojen aarteita.

Sitten tarinoihin ja intertekstuaalisuuteen.

Eeva veisti nuorena paimenessa ollessaan leppäpölkystä veistoksen Paimentytön sunnuntai, johon hän sai innoitusta Immi Hellenin (1861–1937) tunnetusta runosta:

Sai aurinko taas jo loistelemaan,
Nyt rauhaisa päivä on Herran.
Mä muidenkin kans' oi milloinka saan
Taas templihin astella kerran?

Kun toiselle puolen tunturin tuon
Ens' silmäys auringon koittaa,
Käy laaksossa kansa alttarin luo
Ja tornissa kellot ne soittaa.

Kiinnostavia yhtymäkohtia on myös Nurmeksessa syntyneeseen säveltäjään P.J. Hannikaiseen (1854–1924). Hannikainen sävelsi mm. Immi Hellenin runot Oravan pesä ja Enkeli ohjaa sekä tunnetun suojelusenkelistä kertova laulun ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”.  Intertekstuaalisuutta kyllä: Eva veisti 1980-luvulla Nurmeksen kaupungin hallussa olevan Laulupuun säveltäjämestarin muistolle ja runoilija Immi Hellen oli hänen innoittajanaan mm. Paimentytön sunnuntaissa.

Evan teoksella Vaivaisukko on mielestäni myös kiinnostava tarina. Se oli alun perin Lieksan kirkon edustalla. Vaivaisukko ryöstettiin siinä moneen kertaan. Myöhemmin Pielisjärven ev.lut. seurakunta siirsi sen Pankakosken kirkon parvelle. Tämä oli onni, sillä siten se säästyi Lieksan kirkon tulipalolta v. 1979. Vaivaisukko on nykyisin Paaterissa. (Emts. 83.)
Toinen kiinnostava tarina liittyy Kirkkolan talossa olevaan Kukkapuuhun. Kerrotaan että Elias Lönnrot piti v. 1837 Pielisjärvellä käydessään sadetta Kirkkolan pihakuusen alla, ja tämän myrskyssä kaatuneen puun Eva veisti sittemmin kukkapuuksi. (Emts. 95.) 
Seitsemän veljestä Hiidenkivellä on palannut Paateriin. Lieksan kaupunginhallitus päätti v. 2001 ostaa teoksen Palokankaan suvulta Lieksan kaupungin kokoelmaan. (Emts. 18.)

Tämä nuoren Eevan teos Seitsemän Veljestä Hiidenkivellä pakattiin 1930-luvulla viholaissäkkiin, koska paperia ei siihen aikaan ollut juurikaan käytettävissä. Tällä teoksella Eeva pääsi Ateneumiin, muita pääsykokeita ei tarvittu!  (Emts. 12–13.)

Seitsemän veljestä Paaterin tuvan seinällä

Kirkon harjannostajaiset olivat keväällä v. 1990. Evan 50-luvulla veistämä saarnastuoli tuotiin Vuonislahden kyläkappelista Rekiniemestä Paaterin kirkkoon. Eva päätti muuttaa saarnastuolin aihetta Mariasta ja Jeesus-lapsesta muotoon Hyvä paimen karitsoineen.  (Emts. 153.)

Evan suurtyö syyskuisessa auringossa

Sisänäkymää kirkosta

Kirjani välissä on kopio painokuva-taulusta (alkuperäisen taulun maalasi taidemaalari Eeli Jaatinen, joka syntyi Tampereella 1905 ja kuoli Helsingissä 1970). Sitä katsellessa muistuu  mieleen Immi Hellenin runo:

”- - Hänt’ ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy.

On pimeä korpi ja kivinen tie. Ja usein se käytävä liukaskin lie.
Oi pianhan lapsonen langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois. - -”

Kopio painokuva-taulusta. Alkuperäisen taulun maalasi taidemaalari Eeli Jaatinen (1905 - 1970). Tämä kuva yhdistyy mielessäni aina Immi Hellenin "Suojelusenkeli"-runoon.

Eva luki ystävänsä Tonyn lahjoittaman Pessistä ja Illusiasta kertovan teoksen ja veisti sen kirjoittajan Yrjö Kokon toivomuksesta Pessin ja Illusian. Pessi ja Illusia on Yrjö Kokon kirjoittama satu. Pessi-peikko ja Illusia-keiju saivat alkunsa jatkosodan aikana rintamalla, kun Kokko laati lapsilleen joululehteä. Tämän vuonna 1944 julkaistun kirjan kuvituksena on Kokon ottamia luontokuvia. Illusia on sadun pieni keijutyttö. Illusian nimen pitäisi olla hänen isänsä lailla Illusioni, mutta hän jäi kovin pieneksi, joten hänen nimeään piti lyhentää. Samoin kävi pienelle Pessi-peikolle, jonka isän nimi on Pessimisti. (Wikipedia 2019.) Paaterin ateljeessa olevat Pessi ja Illusia kuuluivat Evan myöhäiskauden teoksiin. A. Kiven Seitsemän veljeksen ohella Y. Kokon Pessi ja Illusia olivat tarinoita, jotka merkitsivät Evalle paljon. Hän halusi kuvata Pessin ja Illusian avulla ihmisyyttä. (Sulopuisto, toim. 2015.) Romantikko voi löytää tässä yhtymäkohtaa myös Evan ja Paavon tarinaan 💜

Illusia ja Pessi, ikuisesti yhdessä  💕

Karhun nenä on hioutunut sileäksi ja kiiltäväksi lukemattomista kosketuksista. Lapset ovat saaneet ratsastaa karhun selässä 😊  

Pietari Brahen kipsipää näkyy hieman tanssivien karhujen takaa.

Eva Ryynänen veisti v. 1953 valmistuneen Pietari Brahen patsaan, joka on nykyisin Hovilan puistossa (Lieksan keskustassa) Pielisentien alkupäässä.

Eva rakasti luonnoneläimien (mm. lintujen) lisäksi myös koti- ja lemmikkieläimiä. Huomioni kiinnitti Sirpan toimittamassa kirjassa hauskat kissojen ja lehmien nimet Riitta Oskari, Villiruusu, Lamppu, Uusi Lamppu, Humina, Huvitar jne. (Emts. 39–40.)

Tämä lintuaiheinen veistosryhmä on mielestäni erityisen kaunis. Maailmassa on niin paljon rumuutta, en halua lisätä sitä (Sirpa Sulopuisto Evan sanoja lainaten, esittely Paaterissa 20.9.2019).

Eeva teki kaimalleen taiteilija Eeva Sauriolle 1950-luvulla leningin teosta korvaukseksi tervapuisen kukkasen. Eeva Saurio oli Paavon Lyyli-siskon ystäviä. (Emts. 43.) Kuntohovin pysyväisnäyttelyssä on ollut kaikkiaan 143 Eeva Saurion työtä: applikaatioita, akvarelli- ja tussitöitä ja öljymaalauksia. Eeva Saurion (1906 - 1995) Elämäni matka -taidenäyttely on esillä Joensuun Niinivaaralla nykyisessä Vetreassa.

Nurmeksessa syntynyt Saurio suunnitteli mm. ensimmäisen marttapuvun ja sen kankaan (sen tutun siniruutuisen) 1930-luvun puolivälissä. Paaterin tuvan uunin reunuksella oli muuten puolen tusinaa keraamisia/puisia martta-nukkeja; ehkäpä ne ovat martta-ystäviltä lahjoiksi saatuja 😊  

Eeva Saurion kaunis applikaatiotyö Vetreassa. Tästä voi kyllä aistia taiteilijan pukusuunnittelijataustaakin?

Eva käytti työssään monipuolisesti eri puulajeja. Taiteilijan mukaan lehtikuusi antoi karhulle hyvän karvan;  ja koivuun sai sopivasti veden tunnun. Punahongassa oli hyvät värit ja haapapuu korosti pohjoisen naisen vaaleaa ihonväriä. (Emts. 174.)

Tämän puun työstäminen jäi kesken

Kirjailija ja mm. joutsenten suojelija Yrjö Kokko, muun muassa tekstiilialan taiteilija Eeva Saurio, säveltäjä V. J. Hannikainen, runoilija Immi Hellen ja monet muut -  intertekstuaalisuutta on mielestäni paljonkin.

Evan taiteessa esiintyy hyvinkin monipuolisesti yhtymäkohtia toisten taiteilijoiden teoksiin.

Paaterin galleria-kahvila otettiin käyttöön kesällä 1993

Nina Mutik ja Sirpa Sulopuisto luonnon valon loisteessa Paaterin tuvassa 20.9.2019

Pielisen syksyisen usvanäkymän myötä nöyrät kiitokset sinne jonnekin 💕

Vuonislahden muikkumarkkinoilla 21.9.2019

Ajattele kuinka onnellinen olisit, jos juuri nyt menettäisit kaiken
mitä sinulla on - ja sen jälkeen
saisit sen kaiken takaisin.

-Frances Rodman

Olen onnellinen, että jo kymmenkunta vuotta olen saanut olla vapaa-ajan asukkaana osallisena Vuonislahden kyläyhteisössä. Tämä on monella tapaa hienoa, ja sen merkitystä tuskin näin hyvin huomaisikaan, ellei leikittelisi toisinaan tuolla em. mietelmällä. Siinä on hieman samaa sanomaa kuin että terveyttä osaa arvostaa vasta sen jälkeen, kun sen on menettänyt. Itse voin tätä nykyä hyvin (kiitos sydänlääkkeiden ja hyvän seurannan), mutta kyllähän se sairaus koko ajan ikään kuin selkärepussa mukana kulkee.

Mutta eipä siitä tällä kertaa enempää, vaan muikkumarkkinoihin 21.9.2019. Ne ovat olleet Vuonislahdessa jo 32 kertaa 👍 Olen ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana joka vuosi muikkumarkkinoilla, paitsi viime syksynä. Silloin sattui Joensuun kauppa- ja kulttuuriopettajien retki Tukholmaan samaan aikaan; eli pätevä syy pitää olla, jos tämän jättää väliin.
Muikkuja oli tälläkin kerralla tarjolla monessa muodossa, oma suosikkini on voissa paistetut muikut valkosipulikastikkeella. Gluteenittoman ruokavalion noudattaja valitsi muikkukeiton. Pohjois-Karjalan maakuntaliiton kehittämispäällikkö Pekka Huovinen valitsi tällä kertaa perinteisen parhaan muikkumaun, ja voitto meni Nahewan paistetuille muikuille. Pekka kuvaili, että niissä ei ollut liikaa suolaa, ja aito herkullinen muikku maistui  😋

Maukkaat muikut valkosipulikastikkeella

 Vuonislahden kalastuskunnan puheenjohtaja Jouko (Jokke) Vallius fileoi hauen sähkökäyttöisellä fileerausveitsellä. Suuren hauen käsittely nahattomiksi ja ruodottomiksi fileiksi kävi kätevästi sähköisellä veitsellä. Jokke arveli, että illalla heidän koiransakin taitavat päästä herkuttelemaan kalaruualla 😋
Huomasin muuten äsken päivän lehdestä (Karjalainen 22.9 s. A24), että olimme päässeet Peltolan Tuulan & kumpp. kanssa muikkumarkkinoilla lehteen Joken kanssa, hauskaa 😊 👍

Jokke fileointia aloittamassa

 

Age Bändi esitti markkinoilla kolme settiä. Harmonikkaa (alla olevassa kuvassa vas.) soitti kylän oma poika Juha Räty, jonka lapsuudenkoti on vajaan puolen km:n päässä markkinapaikalta. Ape Pennanen oli solistina ja soitti kitaraa, kitaraa soitti myös Atso Vänskä, bassoa Ari Saarinen ja pyykkilautataiteilijana toimi Mikko Arola.

Bändi soitti ihania tuttuja ikivihreitä, ja siinä nurmikolla hieman tanssahtelimmekin Eeva-Liisan kanssa  😏 Niinhän sitä ennen vanhaan tehtiin Vuonislahden lavallakin: laitoimme tyttöporukalla laukut keskelle ja "rokkasimme" laukkukasan ympärillä. Maksitakit ja kiilalevennyksillä varustettujen housujen lahkeet vain liehuivat! Yhteen aikaan saapikkaissa oli kyllä niin paksut korotetut pohjat, joten enpä tiedä, miten nyt onnistuisi tanssiminen sellaisilla kengillä...

Age Bändin soundi tempaisi mukaansa 😊

 Harmonikkamusiikin ystävänä tämä musiikki sopii mielestäni upeasti kesäpäiviin ja -iltoihin ja myös syksyyn - muikkumarkkinoille 💜 Harmonikka oli epäilemättä ensimmäinen soitin, mitä lapsena kuulin. Isäni (1930 - 2003) soitti harmonikkaa arkenakin (tai soitti haitaria kuten siihen aikaan sanottiin). Soitto soi aina kun oli luppoaikaa. Heinänteon ja metsätöiden lomassa tuvassa syömässä käydessäänkin hän nosti usein haitarin syliinsä ja kohta raikuivat esim. Metsäkukkia, Mantzurian kummut tai Soittajan kaipuu: "- - Ennen linnutkin hiljeni laulustaan / kukat korjaili kaulustaan - -".  Radiosta kuunneltiin Tapio Rautavaaraa, Olavi Virtaa ja Laila Kinnusta, ja se lieneekin ollut monelle kyläpelimannille siihen aikaan ainoa oppi.

Juhani ja Martti Eskelisen musiikki toi mieleen nostalgiaa 

 Seurojentalon pihapiiri toimii kylällä mainiona ympäristönä mm. muikkumarkkinoille. Talon sisällä oli myynnissä toinen toistaan kauniimpia käsitöitä ja leivonnaisia. Seurojentalo lienee valmistunut jo v. 1906, ja sitä on remontoitu v. 1929 ja 2001 (Vuonislahden kylähistoria, toim. Sirpa Sulopuisto 2001).

Vilskettä oli jo aamupäivällä, eikä muutama sadepisara menoa haitannut. Vasemmalla olevassa seurojentalossa kokoontuu nykyisin mm. käsityöpiiri ja joogaryhmä, ja siellä on toteutettu vuosikymmenten saatossa mitä moninaisimmat kulttuuritapahtumat.

Jotkut tutut tulivat puolenpäivän junassa Joensuun suunnalta markkinoille ja lähtivät klo 17 tienoilla takaisin junalla. Markkinapaikalta on lyhyt ja suora reitti alamäkeä rautatieasemalle, joten ostoksia ei tarvinnut pitkälle kantaa.
Kuvassa oikealla on mehujen, marjojen ja omenoiden myyjä, ja tästä olemme aina ostaneet kotimaiset omenat ja mehut. Niin tehtiin tälläkin kertaa.

Kylätie ei ole hiljainen markkina-aikaan 😏 👍

 Olin jo alkukesästä luvannut itselleni ja kumppanille joululahjaksi käsinkudotun pellavaisen laudeliinan. Kesätorilla käydessäni olin ihaillut tätä Marjatta Kuivalaisen valmistamaa lumikiteet mieleen tuovaa liinaa, ja nythän se joululahja piti hankkia. Eihän jouluun olekaan kuin hetki! Liina on kyllä niin kaunis, että tuohon tupasen pöydälle sen laitoin ihailtavaksi - kenties sitten joskus lauteillekin  😏 Pöydällä on markkinoilta ostettuja makoisia omppuja ja linnut 💕

Ostoksia muikkumarkkinoilta

 Heti kun näköjään saa yhden toiveensa toteutettua, alkaa haaveilla seuraavasta. Ette ole varmaan huomanneetkaan (?), että olen aivan hurahtanut perinnekäsitöihin! Vaikka en itse niitä osaa valmistaa, se ei estä ihailemasta toisten tekemiä töitä 😊 Vinkkasin seuralaiselle, että syntymäpäivänikin on muuten jo maaliskuussa (eli pian...), ja kyllä tämä karjalainen punapoiminta-menetelmällä valmistettu liina on vaan niiiiiin ihana 💜 

Marjatta Kuivalaisen valmistama upea punapoiminta-liina

Ja viimeisenä mut' ei vähäisimpänä: olipa hauskaa tavata markkinoilla ystäviä, tuttuja ja sukulaisia 💕 Eilan ja Eijan halaukset lämmittävät vieläkin, hulvaton huumori ja joraaminen Eeva-Liisan kanssa nosti lenkkarit kuvaannollisesti kattoon, rupattelut ja kuulumisien vaihtaminen Riitan, Raijan, Leenojen, Maijan, Juhan ja monen muun kanssa toivat iloa eloon pidemmäksi aikaa.
Myös Iraa suloisine murusineen oli ihanaa tavata, ja pieni muskarilainen Lenni taisi jo katsella kiinnostuneena Age Bändin suuntaan... 😏

Kiitos järjestäjille jälleen kerran mahtavasta panoksestanne meidän kaikkien iloksi, hyödyksi ja virkistykseksi 💕 💜

Ps. Suosikkilintuni on talitintti - ei siis ole suotta bloginimenänikin 😏 Hankin muikkumarkkinoilta huovutetun tintin, mutta yksinäistähän sillä olisi ollut ilman kaveria. Siispä punatulkku lähti meille myös  😊 Samalla lähikuva uudesta  lumikide-liinastamme.

Tämä sydämellä jatkuvasti 💚 💞

"Jos olet masentunut, elät menneessä. Jos olet ahdistunut, elät tulevassa. Jos olet tyyni, elät nykyhetkessä." (Kiinalainen filosofi Laozi.)

Vaikka parasta on tietenkin elää nykyhetkessä, varsinkin moni nuori elää tulevassa, ahdistuneenakin. Radiossa tulee par'aikaa ohjelmaa ruokahävikin vähentämisestä ja muista kestävän kehityksen teemoista. Lisäinspiraatiota tähän kirjoitukseeni sain myös Karjalaisen kolumnista 1.9. Toimittaja Pekka Puustinen kirjoitti jäähyväiskolumnissaan (Karjalainen 1.9.2019), että hiljaisen enemmistön valinnat ratkaisevat ilmastonmuutoksen vauhdin. Heistä ei ole ratkaisijoiksi, jotka toteavat, etteivät muuta mitään kulutuksessaan, koska sillä ei maailmaa pelasteta. Puustinen toteaa lisäksi osuvasti, että  se sama joukko ei käytä vilkkua poistuessaan liikenneympyrästä, koska mitä se kenellekään kuuluu, mihin he ovat menossa. Hyvin sanottu! Tuttavissanikin on henkilöitä, jotka sanovat, että jos suurvallat eivät ota ilmastonmuutoksen ehkäisyä/vähentämistä asiakseen, niin mitä on väliä tavallisen ihmisen arjen valinnoillakaan. Toisaalta ehkä totta, mutta myös niin surullista, kyynistä, toivotonta. Em. kolumnistin lailla haluan yhtyä sanoihin: Toivo syntyy hiljaisen enemmistön ääntä pitämättömistä arjen valinnoista 💞.

Jatkan täällä nykyistä pääharrastustani kaappien ja pöytälaatikoiden raivausta. Ikkunaverhoja, mattoja ym. katselemme uuteen (tai uusvanhaan) kotiinkin kaapeista ja varastoista, tietysti! Toiselle muuttajalle olen teroittanut, että älä osta mitään uutta, jos ilman sitä vain voidaan olla (ts. uusi tavara on aidosti välttämätön!) ja jos sitä ei ole ennestään. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kaikkea on jo liiaksikin. Uusia huonekaluja hankitaan vain välttämättömät, mutta verhoja, mattoja, tauluja ja mitä moninaisimpia esineitä tai astioita jne. ei hankita. Mielestäni on myös arjen pieni ekoteko, jos entiset kelpaavat ja riittävät. Ylpeänä ilmoitan, että olen jopa suorittanut pienimuotoista tuunausta esim. värkkäämällä vanhoista sohvatyynyistä "uusia" ja suunnitelmissa on keittiön vanhan ruokapöytäryhmän kunnostus ja olohuoneen tuolien päällystäminen. Nämä hommat jouduttaneen antamaan ammattilaiselle, mutta kestävän kehityksen mukaista on kai sekin, että käyttää lähipalveluja. Tällainen tuottaa tyydytystä 😊

Toisaalta koetan kestävän kehityksen innostuksessani olla ärsyyntymättä tuttavan sanoista, kun hän kertoo toivovansa, että  pääsisi työssään mahdollisimman paljon hankkeisiin, koska niissä saa matkustella. Myös vapaa-aikoinaan hän harrastaa paljon kaukomatkailua. Iloisena hän postaa milloin minkäkin mantereen lentokentiltä ja sivulauseessa toteaa äänestävänsä vihreitä. Mummoni tuiskahtaisi, että oespa sanomistakkii, vuan olokkaan sanomata. Työelämä on varmaankin rankkaa, ja kenties hänen työssään jaksamista edistää se, että pääsee säännöllisesti katselemaan uusia näköaloja milloin missäkin päin maapalloa. Kiireistäkin työssä kuulemma on, ja henkilöstövähennysten aikana mieleen tulee myös se, kuka tekee sillävälin ne arjen välttämättömät työt, nk. perusduunin...?

Tunnustan itsekin palkinneeni taannoisia työsuorituksiani shoppailemalla, ostelin etenkin vaatteita ja Kalevala-koruja 😎 Nyt ei tarvitse ostaa enää mitään, jos en liho tai laihdu runsaasti nykymitoistani. Ompelijan palveluja saatan hankkia pienimuotoisesti, jos hän saisi tuunattua vanhoista mutta mielestäni yhä käyttökelpoisista vaatteista "uusia". Nolona tunnustan omistavani mm. takkeja ja kenkiä ihan liikaa. Mitä ihmettä teen esim. tuolla päällystakkien rivistöllä, mikä odottaa raivausta kellarikomerossa? Jos en tuunaukseen toimerru, Konttiin voi toki viedä puhtaita ja ehjiä vaatteita. Kirppareilla olen laiska myymään, mieluummin lahjoitan pois. Sekin tuottaa tyydytystä, jos luovutetuille vaatteille ja tavaroille löytyy uusi omistaja.    

Edellä esille ottamaani liittyvänä vielä se, että mielihyvää tuottaa kyllä aina se, että useimmat tuntuvat nykyisin arvostavan esim. kaukomatkailun sijaan lähimatkailua; suuri elämys voi olla vaikkapa matka Tuupovaaraan, Kuopioon tai Heinävedelle tai kenties Lappiin 😊 
Paikalliset / kotimaiset matkailuyrittäjätkin saavat siitä toimeentuloa ja työllistävät. Lähiruualle ja lähimatkailulle iso 💚 ja 👍

Marjojen poimiminen ja käyttäminen on varmasti eräs arjen ilmastoteoista

Sienikuva on viime kesältä. Toivottavasti sateita riittäisi ja sieniä nousisi tänä syksynäkin

Pielisen pinta kotirannassamme alkukesästä

Sama ranta nyt. Vedenpinnan luonnollista vaihtelua on kai ollut aina, mutta tämä nykytila pistää kyllä miettimään...

 

Sunnuntain lehdessä on paitsi mielenkiintoisia kolumneja, se myös muistuttaa osaltaan elämän rajallisuudesta. Useimmiten lehdessä on jonkun tutun tai puolitutun kuolinilmoitus. Olen alkanut leikata muistokirjoituksia (ja lähimpien kuolinilmoituksiakin) leikekansioon. Ehkä tämä on erikoinen harrastus, mutta jotain merkitystä sillä minulle ilmeisesti on. Olen pohtinut, että jos alkaisin tehdä joskus vielä alaani liittyvää tutkimusta, saattaisin haluta tutkimusaiheeksi muistokirjoitusten kielen. Niissä on kirjaimien ja sanojen lisäksi tunteita, tietoa, historiaa, rakkauttakin. Ne herättelevät ajattelemaan, mikä elämässä on lopulta tärkeää. En muista lukeneeni muistokirjoitusta, johon olisi listattu vainajan hankkima varallisuus, kuluttamisen runsaus tai edes kaukomatkailu.

Hautausmaillakin kävelen mielelläni, tuossa Joensuun lähihautausmaalla kesällä viikoittain. Enää sekään ajatus ei tunnu oudolta tai edes pelottavalta, että omakin uurnani on siellä jonain päivänä; sitä en tiedä milloin, mutta ei tiedä kukaan muukaan. 

Kuva Lieksan vanhalta hautausmaalta

 

Kuolema on varmaankin tasa-arvoisinta mitä ajatella voi. Siinä ollaan kaikki nk. samalla viivalla. Väliä ei enää ole, onko elämä ollut onnekasta ja vaurasta myötätuulta tai vastoinkäymisten ja puutteen täyttämää selviytymistä.

Sillä kuitenkin on aina ja edelleen väliä, millainen maapallo jää lapsille ja lapsenlapsille, tuleville sukupolville.

 

Muistoja ja suunnitelmia

"Me käyttäydymme niin kuin mukavuudet ja
ylellisyys olisivat elämän päätarpeita,
vaikka onnellisiksi tullaksemme tarvitsemme
vain jotakin mistä innostua" (Charles Kigsley).


Syyskauden joogani alkoi seutuopistolla eilen, ja illalla innostuin vielä käymään venyttelyjumpassa samalla, kun kävin kirjastossa. Vaikka kaksi ohjattua liikunta-aktiviteettia samalle päivälle tuntuu kohdallani liioittelulta, taidan silti käydä jatkossakin myös tuossa venyttelyssä, jos vain pääsen. Se oli tosi hyvä, sekä liikkeet että ohjaaja olivat mielestäni huippuja. Varsinkin kipuileva alaselkäni kiitti hyvistä venyttelyliikkeistä. JoenVolin kausikortti on hyödyllinen ja jumpista olen valikoinut ikäliikkujille sopivat; aerobic- tai HIIT -tyyppisiin jumppiin minusta ei enää ole. Onneksi niitä ja pilatesta on tullut harrastettua nuorempana, joten kaipa jonkinlainen pohjakunto on vielä tallella noiden säännöllisten liikuntaharrastusten ansiosta.  Mielihyvä ja kunnon ylläpitäminen ovat tässä vaiheessa olennaisia, ei se, että hiki lentää ja syke kohoaa 😏

Tämä viikko vaikuttaakin varsin vauhdikkaalta, kun syksyn harrastukset alkoivat. Tänään kävin JoenVolin asahissa ja huomenna on vapaaehtoistöitä Senioripihalla. Järjestimme sinne runo- ja laulutilaisuuden, johon saatiin ilahduttavasti mukaan laulaja- ja lausujakavereita vapaaehtoisperiaatteella. Ylihuomenna alkaa seutuopistolla yksinlaulutunnit (jännää!) ja torstai-iltaisin on kuoron harkat.
Lauluharrastukseen palaan vielä lähemmin jossain seuraavassa kirjoituksessani.

Jooga- ja laulutuntini ovat seutuopistolla Wivi Lönnin suunnittelemassa yhteiskoulun rakennuksessa

Yhteiskoulun tunnelmallinen juhlasali sopii mielestäni hyvin mm. joogaan 💕

Tässä historiallisessa konservatorion rakennuksessa (kuva keväältä) on jo kauan sitten monet laulut laulettu niin kuorossa kuin yksinlaulutunneillakin  💕

JoenVolin jumppani ovat Urheilutalolla, mukavasti tässä lähellä

Syksyn suunnitelmiin kuuluvat myös marja- ja sieniretket. Täällä päin on ollut viime aikoina aurinkoista ja puolukoita jo saatiin viime viikonloppuna viitisen litraa. Ei niistä vielä maakellariin säilöttäviksi hillomarjoiksi ole, mutta syömämarjoiksi on hyvinkin ja pakastimeen. Eräs yrtteihin ja niiden lääkinnällisiin vaikutuksiin perehtynyt tuttavani sanoi, että puolukka vahvistaa munuaisia, ja minulle lääkkeitä tarvitsevalle sellainen olisikin kyllä paikallaan. En tällä tarkoita, että yrtit tai muut ravintoaineet korvaisivat lääkkeet, mutta siihen uskon, että ne ovat jollain muulla tavoin hyväksi. Syövästä parantunut sukulaiseni sanoi: pitää kuunnella, mitä elimistö kulloinkin tuntuu tarvitsevan. Nyt tuntuu kuin elimistöni sanoisi: tahdon ja tarvitsen puolukoita!

Herkkunäkymän voisi tulkita filosofisestikin: tuoretta ja vanhaa rinnatusten...

... pehmeää ja kovaa, uusiutuvaa ja pysyvää

 

Virtaa tuntuu siis tätänykyä riittävän ihan mukavasti. Taitaapa noita harrastuksia olla varsin paljonkin, mutta olen päättänyt, että harrastan niin kauan kuin pystyn ja hyvältä tuntuu. Varsinaista "pääharrastustani" eli raivausta jatkan siinä määrin kuin voimia ja inspiraatiota riittää, pakkoa en itselleni laita siitä, enkä oikeastaan mistään muustakaan. Pientä jekkua kohdalleni kyllä toisinaan järjestän 😏. Olen nimittäin huomannut, että seuraavalla metodilla eräskin työläältä tuntuva lipastonlaatikko tuli raivatuksi, kun tyhjensin sen sisällön lattialle jumppaan lähtiessäni! Kun tulin jumpasta, oli aloitettava lajittelu (osa säilytykseen, osa kierrätykseen ja osa roskiin), vaikka se homma ei niin hirveästi olisi huvittanutkaan 😁

Tälle kierrätys- ja tuunausintoiselle on tuskallista heittää mitään käyttökelpoista kaatopaikalle. Pitäisikin ottaa netin toisen roska on toisen aarre -tyyppisistä ryhmistä enemmän selkoa, sinne voisi luovuttaa yhtä ja toista. Kirppiksillä olen aika laiska myymään, mieluummin lahjoitan pois itselleni tarpeettomat ja jonkun toisen tarvitsemat.  Konttiin tavaroita ja vaatteita on vuosien varrella jo vietykin. Kirjaston kierrätyspisteeseen olen vienyt kassillisen kirjoja lähes jokaisella kirjastoreissullani, ja on mukavaa huomata, että ne lähtevät siitä melkeinpä heti eteenpäin 😊

Olen huomannut, että vaikeinta on luopua sellaisesta, mihin liittyy tunteita 💕
Eilen löysin pöytälaatikkoja raivatessani Opettaja-lehdessä olleen muistokirjoituksen parin vuosikymmenen takaa. Sen oli kirjoittanut nuoruusaikainen äidinkielen opettajani Terttu lapsuusaikaisesta opettajastani Matista. Molemmilta sain hyviä eväitä elämään: Tertulta intoa ja kannustusta kirjoittamiseen ja Matilta kipinää kuorolauluun. Muistelin tuota kyläkoulun pientä kuoroa ja nokkahuiluorkesteria, jonka kanssa kävimme Joensuussa saakka kulttuurikilpailussa. Se oli silloin elämän tähtihetkiä 💗 Tämä tiukkalettinen tyllerö soitti siinä lähes itsensä mittaista alttonokkahuilua - mitenkähän osasinkaan 😏 Matilla oli erityinen kyky innostaa musiikin pariin ja opettaa lapsille mm. nuottienlukutaitoa. Kesäisin hän täydensi opintojaan Savonlinnan oopperalaulukursseilla.
Kun muistelen opettajia taipaleeni varrelta, heistä on paljon hyviä muistoja. Ehkäpä se varhainen haave äidinkielen opettajan ammatistakin on ainakin osin perua esikuvista. Nyt kun ansiotyöni on jo takana päin, koen että oikealla alalla sain olla. Erityisesti kasvokkaiset opetustuokiot ja kohtaamiset opiskelijoiden kanssa olivat ominta alaani. Ennen kuin haikeus saa silmät sumentumaan, muistutan mieleeni, että nykyisin lähes kaikki opetus (ainakin korkea-asteella) lienee jo siirtynyt nk. verkkoon. Siispä tämän vanhanaikaisen (?) oli juuri nyt oikea aika lähteä ja luopua mieluisasta ja hyvinkin paljon elämänsisältöä antaneesta työstä.

Raivauksesta tuli vielä mieleen lisäys siihen, että vaikeinta on heittää menemään sellaista, mihin liittyy tunteita: se voi olla mummon antama ohueksi hiutunut neule tai vanha puku; nyt jo edesmenneen lapsuuden ystävän antama maljakko; lapsen piirustukset tai bändijulisteet; ystävien lähettämät kirjeet ja kortit sekä myös nuo aiemmin mainitsemani muistokirjoitukset.
Viittaan alun aforismiin, ja totean ettei se rahallinen arvo ole ratkaisevaa tässä(kään).
Ystävän lähettämässä kortissa lukee: Ystävyys on sanomaton sana, mittaamaton aikajana. Sitä ei voi syliin nostaa tai kaupan hyllyltä ostaa 😍

Nyt käyn jälleen arkistojeni pariin ja muistutan itselleni, että kiirettä ei ole, jos en välttämättä halua valita sitä osakseni 💗 💕 💓