maanantai 25. maaliskuuta 2019

Ruokamuistoja Pielisjärveltä

"Jos siihen porkkanaa kylvää, ei siinä punajuuria kasva".

Sekä isän- että äidinpuoleiset sukuni ovat itärajan tuntumasta, Pielisjärveltä, joten siitä voi jo päätellä jotain perinneruuistakin. Karjalaiset ruuat olivat kunniassaan etenkin mummoillani, joiden ruokapöytiin aina välillä päästiin. Lauantaisin oli useimmiten leipomispäivä, ja silloin tehtiin sokerivedellä voideltua letti(eltti?)pullaa, lihaperunakukkoa ja toisinaan karjalanpiirakoitakin. Isäni äiti tykkäsi tehdä myös sultsinoita, joiden kuoret hän paistoi puuhellan päällä. Leipä leivottiin ruisjuureen. Nykyään säilyttelen leipäjuurtani jääkaapissa tai pakastimessa, tuolloin leivän juuri oli puutiinun pohjalla ja reunoissa. Siitä se vaan liotellen virkosi! Ruokajuomana oli yleensä omista viinimarjapehkoista saatua punaista mehua, myös piimää juotiin ruoka- ja janojuomana. Meilläpäin ei muuten tunnettu sanaa herukka, vaan sitä sanottiin viinimarjaksi. Mustista viinimarjoista tehty juoma oli lähinnä flunssalääkettä, jota juotiin kuuman veden seassa. Kotikaljaa tehtiin erityisesti kesällä heinäntekoaikaan, ja heinättäjien kalja-astia pysyi kylmänä ojituksen (suopellon) lähteessä. 
 
Kaikki maito lähetettiin ainakin omassa lapsuudessani meijeriin. Isoäidit kirnusivat sitä kai voiksikin, vasta myöhemmin sitten laitettiin meijeriin. Kun lehmä poiki, ternimaidosta tehtiin uunijuustoa ja toisinaan pannukakkuakin. Kiinnostava yksityiskohta oli se, että kun he joskus harvoin lähtivät käymään junalla vaikkapa Joensuussa tai peräti Helsingissä asti, eväänä oli paperiin ja johonkin filtin tapaiseen kääritty kukko. Reissun kunniaksi kukon sisään oli laitettu isot köntit voita lihan ja perunan lisäksi. Kukonkuori oli ruistaikinasta. Juomana oli lasipulloihin pakattu punaviinimarjamehu. Itsellänikin oli kuuskytluvulla koulueväänä lasipullo, missä oli punaviinimarjamehua tai joskus maitoa. Eväsleipäpalaset oli kääritty voipaperiin, ja niiden välissä oli paksulti voita. Leikkeleitä ei muistini mukaan ollut. Koulussa saatiin lämmin ruoka, mikä oli useimmiten puuroa tai velliä. Lauantaisin oli koulupäivä, ja silloin saimme suurta herkkua: ruismarjapuuroa sokerin ja kokomaidon kanssa. Edellytyksenä tälle oli, että koululaiset veivät syksyisin puolukoita kouluun.

Kasviksista minulla ei ole muuta muistikuvaa, kuin joskus viiskytluvulta alkaen he alkoivat kasvattaa tuvan seinustalla tomaatteja. Seitkytluvulta lähtien saattoi olla jo jokin vanhoista ikkunoista tehty kasvihuoneen tapainenkin. Porkkanaa, perunaa, sipulia, naurista ja lanttua oli myös, ja ne olivatkin perusruokaa. Viittaan alun mietelauseeseen, ja muistelen että kasvispenkissä saattoi alkaa kasvaa joskus jotain ihan muutakin kuin mitä siemenien perusteella arveltiin... Emännät lainasivat toisiltaan siemeniä, ja paperipussissa saattoi olla mukana joskus muutakin kuin mitä lähdettiin hakemaan 😉

Karjalanpaisti ja muu liharuoka oli enemmän pyhäruokaa. Ruishuttu, perunavelli, perunamaito ja jotkin laatikkoruuat olivat arkiruokaa. Ongella tai katiskalla saatuja pikkukaloja paistettin voissa hauvikasperunoiden särpimeksi. Jos jollain verkontapaisella saatiin hauki, siitä tehtiin kalakeittoa. Suolakalaa ja jopa kuivattua kalaa (lahnaa?) oli toisinaan myös. Kalaa kai syötiinkin aika paljon, itse pyydystettyä tietysti. Muutenkin elettiin kokolailla omavaraistaloudessa, kuten maalla siihen aikaan yleensäkin.
Vahvaan suolaan säilöttyjä rouskuja syötiin etenkin isäni suvussa. Ennen ruokapöytään laittamista ne tietysti liotettiin useissa vesissä ja pilkottiin hienoksi sipulin kanssa. Etenkin uusien perunoiden kanssa ne olivat suurta herkkua. Mummollani oli kaivolla iso puinen korvo, missä oli liossa rouskuja, joita sanottiin siellä päin maiteroisiksi. Tatteja ei syöty, ne olivat  lähinnä lehmien ruokaa.  

Metsämarjoja käytettiin paljon joka perheessä. Hedelmät olivat harvinaisempia, muistelen että vielä 60-luvulla harvinaisherkku eli appelsiini puolitettiin sisaruksen kanssa. Kanoja oli yleensä muiden hyötyeläinten lisäksi, mutta siitä minulla ei ole tarkempaa muistikuvaa, mihin kaikkeen kananmunia silloin käytettiin. Sitä olisikin kiinnostavaa tutkia, vaikkapa marttojen teemavuoden 2019 (kananmunat) merkeissä 😊 Muistelen että joskus leivottiin kakku, ja munia käytettiin ainakin siihen. Koulurepussa eväänäkin saattoi olla joskus keitetty kananmuna. Pääsiäisenä keitettiin reilu kattilallinen munia, jotka värjättiin sipulinkuorilla keltaisiksi.

Nykyisin puhutaan paljon lihan syönnin vähentämisestä, ja mielestäni aiheellisestikin - sekä oma elimistö että ympäristö kiittävät. Liharuuat olivat silloin ennenvanhaan lähinnä juhlapyhien ja viikonloppujen ruokaa; viikolla saattoi ehkä olla jotain lihanmaullaperunavelliä, jota tehtiin tähteeksi jääneestä karjalanpaistista, sipulista ja perunoista. Jouluna oli tuvan uunissa paistettu kinkku, kalkkunasta ei sielläpäin tiedettykään. Kokomaitoon tehtyä riisipuuroa oli jouluna myös, muistelen että sitä laitettiin leivinuunissa uunipuurona.
Luonnollista, terveellistä, yksinkertaista ja herkullista ruokaa!
Kyläkaverin tuomat itseleivotut karjalanpiirakat ja ystävänpäiväkukkaset 💚

torstai 21. maaliskuuta 2019

Gluteenitonta, laktoositonta, suolatonta...

 
 
 "Anna muutokselle aikaa. Ei mikään voi kasvaa pellossa, jota jatkuvasti kynnetään."

 Graavisuolatun kalan ja muunkin suolaisen ystävälle on ollut opettelemista suolattomassa ruuassa, erityisesti kalaruuissa. Mutta niin sitä vaan oppii, tottuu, sopeutuu. Esim. tässä helpossa kasvispedillä loikovassa uunikalassa on reilusti sitruunaa ja tilliä, maltillisesti mustapippuria, eikä yhtään suolaa.


Marttojen kasvisruokakurssilla opin uusien mausteiden käyttöä kuten vaikkapa kuivatut limen lehdet ja sitruunaruoho. Nekin sopivat hyvin kalaan. Sienikeittoon olen kokeillut tuoretta inkivääriä, ja mikäpä ettei, sitä voisi laittaa muuhunkin. Tuoreesta inkivääristä, sitruunasta ja hunajasta värkkilty "flunssan torjuntajuoma" onkin tuttu jo ennestään.
Jos kaipaa vielä lisää makua, tuore chili antaa kyllä potkua 😋 Ennen olin sitä mieltä, että suolaton ruoka ei maistu millekään...

 
Entäpä sitten leivonnaiset, joissa ei ole laktoosia, gluteenia, eikä suolaa?

Itse siedän (vielä?) gluteenia, mutta perheemme toinen syöjä ei. Nämä pullat valmistuivat hyvinkin nopeasti ja helposti kaupan valmiista gluteenittomasta pullataikinasta. Etsiskelin tuota tuotetta tovin, ja K-kaupan pakastealtaasta löytyi. Makukin oli oikein hyvä ja marmeladilla sai vaihtelua. Gluteenittoman taikinan voisi kai tehdä itsekin, mutta pienin askelin etenen. Tällä hetkellä tämä riittää. Aiemmin sisäinen marttani ei taipunut kai muiden valmistaikinoiden käyttöön kuin torttu- ja piparitaikinaan joulukiireissä 😲

Gluteeniton ja laktoositon täytekakku on kuvattu viime viikonloppuisen kyläilymme lomassa iäkkään äitini luona, ja se sai miettimään, millaista oli ruoka ennen, esim. isovanhempiemme aikaan. Eikö silloin ollut allergioita tai ruokarajoitteita? Tai eikö niistä vaan tiedetty, ja ihmiset sopeuttivat elämänsä siihen, mitä sattui olemaan tai mitkä ominaisuudet sai.

Ruokahävikkiä ei muuten ollut ainakaan siellä maalla, missä itse kasvoin, vaan kaikki käytettiin hyvinkin tarkkaan. Jos jotain jäi yli, edellispäivän tähteistä tuunattiin uutta - ja tuota sanaa ei ollut silloin olemassakaan.  Luulenpa että käyttökelpoisen ruuan kippaaminen laskiämpäriin olisi ollut suorastaan kamalaa!

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Ihana sitruuna ja muut kasvisruokien maustajat

"Vähät siitä kuinka pitkälle väärää
tietä olet kulkenut, käänny takaisin."
(Tuntematon ajattelija)


Alun mietelmästä sain aasinsillan myös kasvisruuan maustamiseen 😏
Laittamani kasvisruoka on ollut nimittäin mautonta ja näin on etenkin talviaikaan, jolloin kotimaisia juuri pellosta saatuja kasviksia on vain niukasti saatavilla. Ruokaan on tehnyt mieli ripotella lisää suolaa, mikä koitui ongelmalliseksi viimeistään nyt, kun terveyssyistä on kartettava suolaa.
Osallistuin toissapäivänä (6.3) Joensuun marttakeskuksessa Karelian Marttojen järjestämälle Kas kas kasvisruokaa -kurssille. Ohjaajamme ravitsemusterapeutti Ringa Nenonen kysyi aluksi, mitä toiveita osallistujilla on kurssista. Monen muun lailla esitin toiveen saada vinkkejä kasvisruuan maustamiseen.

Mausteinen sienikeitto oli herkkua. Tämän kuvan keitossa (Kas kas kasvisruokaa -kurssilta 6.3) on käytetty herkkusieniä, mutta ohjaajamme mainitsi, että tähän voi käyttää mitä vain muitakin sieniä. Otin äsken pakastimesta sulamaan ystävältä saamiani kantarelleja, joten kokeilenpa niitä. Öljyä ja sipulia kotoa löytyykin, mutta maustehankintoja tulee vielä tehdä. Keittoon tulee kookosmaitoa nelisen desilitraa, hieman raastettua inkivääriä, limen lehtiä, tuoretta sitruunaa ja sitruunaruohoakin. Pääsimme tuoksuttelemaan kurssilla limen lehti -purkkia, ja ihanalta tuo kuivattu mauste tuoksui. Se on vielä arvoitus, löytyykö noita kahta viimeksi mainittua maustetta lähikaupastamme, mutta aion yrittää. Tuoretta chiliä olen kartellut sen vahvan maun vuoksi, mutta nyt aion kurssimme innoittamana laittaa sitäkin keittooni. Pari pientä tuoretta thaichiliä riittää. Eipähän tarvitse suolan kanssa läträtä, ja sydän kiittää!
Pakastimestani löytyi savolaistätini lahjoittamaa oman pellon lehtikaalia pieneksi silputtuna, ja taidankin lisätä sitä keittooni vihreäksi lisukkeeksi, koska tuoretta korianteria tai persiljaa ei nyt ole.
Makuasia se on tietysti, mutta mielestäni tuo lehtikaali sopii melkeinpä mihin vain keitto- tai pataruokaan. Ja jos onnistun tässä puoliksikin niin hyvin kuin kurssilla, tiedossa on herkullinen päivällishetki!


Kuituisa peltileipä (kuva em. kurssilta) sopii erittäin hyvin keiton lisukkeeksi. Leipä maistui lämpimänä todella herkulliselta, ja valmistuskin vaikutti helpolta ja nopealta. Tarveaineet (maito, hiiva, öljy, siirappi, kauralese ja hiivaleipäjauhot) löytyivät jo kaapista. Suolaa tähän puolen litran annokseen voi laittaa teelusikallisen verran, mutta itse jätän sen väliin - lorautan vaikka siirappia vähän reilummin...
Tässä ei sen kummempia pyörittelyjä tarvita, vaan taikina levitetään pellille ja päälle voi ripotella vaikka leseitä koristeeksi.
Lopputulos hurmasi ainakin tämän kurssilaisen, lisäksi se sujuvoittanee vatsan toimintaa ja on muutenkin terveellistä 💚
Levitteinä tässä ovat härkäpaputahna ja yrttihummus (Martat 2019). Härkäpaputahnaan tulee härkäpavun lisäksi valkosipulia, sitruunamehua, tilliä ja öljyä. Yrttihummukseen tulee saman tyyppisiä aineita lisättynä tahinilla, basilikalla, mustapippurilla  ja juustokuminalla. Suolaa voi tietty lisätä hän joka tahtoo, itse lisään vain hieman enemmän tuoretta sitruunaa.

Karpaloinen tofusmoothie (kuva em. kurssilta) olikin minulle täysin uusi juttu, mutta kokeiluun se kyllä menee kotonakin. Tähän voinee laittaa puolukoita tai herukoitakin, jos ei satu karpaloita olemaan. Lisäksi paketti pehmeää tofua, soijajuomaa, vähän sokeria, kanelia ja kardemummaa. Ainekset mitataan tehosekoittimeen ja sitten vain sur rur. Mausteet tekivät siitä jotenkin jouluisen makuisen, nam.


Kiitos Martoille, mieleni ja maustehyllyni täydentyi

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Perinneasuista onnea 💚


"Jokainen päivä joka menee, tekee meidät rikkaammaksi kokemuksista ja köyhemmäksi ajasta, mikä meillä on käytettävänä niistä hyötyäksemme." (V. A. Koskenniemi)

Hiljattaisen Kalevalan päivän innoittamana ajattelin kirjoittaa tämän päivitykseni aiheesta, mikä liittyy perinteisiin.
Mieleeni tulivat ensimmäisenä perinnetekstiilit. Historia kiinnostaa aina ja myös pukujen historia. Vaikka lienen ties kuinka monennessa polvessa kutojien, ompelijoitten ja suutarien sukua, en itse harmikseni omaa käden taitoja - elleivät ne sitten kuin ihmeen kaupalla putkahda esiin joskus elämän ehtoolla 😃 Mutta onneksi on toisten tekemiä pukuja ja muita perinnetekstiilejä!
Oheisessa kuvassa oleva käytettynä hankittu Pielisen Karjalan kansallispukuni pääsi vuonna 2017 Suomi 100 -merkeissä tuulettumaan useaankin kertaan. Tavallisena arkivuotena pukua ei tule käytettyä ja perhejuhliakin on harvakseltaan. Tämä kuva on otettu loppukesästä -17 sukulaislapsen nimiäisissä Joensuun Noljakassa. Tässä käytettynä hankkimassani puvussa on tummansininen käsinkudottu hame ja samasta kankaasta tehty kimonohihainen röijy. Koruina ovat röijyn pronssiset parinapit, hopeinen paljinsolki paidan etumuksessa, ja vyötäröllä on pronssinen (kuulemani mukaan savolaistyyppinen) avain. Esiliina voisi olla samaa kudottua puuvillakangasta kuin ruudullinen huivikin, mutta tässä puvussani on vaihtoehtoinen valkoinen pellavaesiliina. Tykkimyssy on kirjottua silkkiä ja tässä sen kanssa on teollinen tyllipitsi. Tykin reunassa voisi toki olla myös kapea nyplätty pitsi ja se olisikin hieno. Pukuun perinteisesti kuuluvat alushame ja sukat minulta vielä puuttuvat, niiden sijaan olen ainakin toistaiseksi käyttänyt kaupasta ostamiani luonnonvaaleita puuvillasukkia ja puuvillaista alushametta. Tuohesta tehty kanninkin on vielä hakusessa - mutta pikkuhiljaa, osa kerrallaan!


 Kansallispuku tai punainen feresi yllä on aina  jotenkin juhlava olo! Tämä feresikuva on otettu kesäkuussa 2017 Oslossa yhteispohjoismaisilla laulujuhlilla. Kuoron tapahtumissa feresi taitaa ollakin suosittu asu. Toivottavasti se pääsee mukaan jälleen ensi kesäkuussa kuoron laulumatkalle Petroskoihin.

Ompelutin tämän feresini ammattioppilaitoksessa Joensuussa jo noin kolmisenkymmentä vuotta sitten. Se on yhä kuin uusi. Tätini Vuokko neuloi puikoilla pitsit hihansuihin ja esiliinan helmaan. Feresin kanssa on mukavaa kokeilla vaihteluksi erilaisia huiveja ja Kalevala-koruja. Kantimena tässä on Oslon laulujuhlien teemareppu, jonka värit natsaavat näemmä feresiin hyvin 😊 Pienen rahapussukan olen tässä näköjään huitaissut kaulaani, ja joku kokeneempi neuvoikin, että sen kuuluu olla vyötäröllä, muistini mukaan vasemmalla.
Aino-puvusta haaveilin vuosikausia myös, mutta sitten tuli mieleeni sekin, ehdinkö sitä käyttää jo näiden hankittujen pukujen ohessa (viittaan alun Koskenniemi-lainaukseenkin).
 
 
Kuva: Hannu Härkönen
Kalevalanpäivänä 28.2.2019 olimme Joensuun Kalevalaisten Naisten kanssa Ilomantsin Parppeinpirtillä juhlistamassa taiteilija Liisa Matveisen saamaa Larin Paraske -palkintoa.
Tilaisuuden järjestäjät toivoivat, että pukeutuisimme perinneasuihin. Harkitsin ensin punaista juhlaferesiäni (kuva yllä), mutta sitten muistin että tämä viime vuonna käytettynä hankkimani feresimekko ei ole päässyt vielä kertaakaan ns. tuulettumaan. Se siis ylle mukaelmana valkoisen paidan, mustan kudotun essun (kirpputorilöytö) ja verkkopellavaisen hartiahuivin kanssa.
Feresiasu on mielestäni siitä(kin) mukava, että siinä ei ole tiukkoja sääntöjä, vaan (harkitut?) sovellukset ovat sallittuja.
Vuosien varrella on tullut hankittua erinäinen määrä Kalevala-koruja, ja ne pääsevät tuulettumaan feresin kanssa. Jalkineina olen käyttänyt välillä mustia avokkaita ja välillä nahkaisia supikkaita. Parppeinpirtin puulattialla olikin mukavaa sipsutella supikkaissa 😉