Kulttuurisia ikkunoita

Heinäkuun teemanani on viime aikoina koettua otsikolla "Kulttuurisia ikkunoita". Vakiintunutta marttailu-osiota ei tällä kertaa ole, martatkin pitävät kesälomaa aktiivitoiminnasta 😉 Heinäkuun loppupuoliskolla menemme kuitenkin Karelian marttojen kanssa yhdessä nauttimaan kulttuurista Utran kesäteatteriin ja elokuussa ehkä vielä Rääkkylän Kukkakuhhaukseenkin. Olen havainnut, että oli kyse vaikka ruuasta, juomasta, matkoista, mistä vain kuluttamisesta tai osittain jopa kulttuurielämyksistä, ne tuntuvat ja maistuvat sitä paremmilta kun kohtuuharvakseltaan nauttii. Jos tuhlaten käyttää, reissusta reissuun rientää, ähkyyn itsensä syö tai juo, ei se lopulta maistukaan enää niin tuoreelta ja maukkaalta 😏  

Kulttuurielämysten vaikutus on tietysti moniulotteisempi, se kaikki virkistää, voimaannuttaa, avaa uusia näkökulmia ja myös kuin raaputtaa mielen syövereihin pinttynyttä karstaa, puhdistaa ja valaisee. Katharsis? Kulttuuri auttaa menemään eteenpäin kuin keitaalta keitaalle, kuten hiljattain menehtynyt vaikeaa sairautta sairastanut ystävämme totesi. 

Pitkän koronatauon jälkeen tuntui aivan erityisen ihanalta päästä 3.7 katselemaan taidetta Salmelassa Mäntyharjulla sekä osallistua Liisamaija Laaksosen (s. 1938) 60-vuotistaiteilijajuhlaan Mäntyharjun kirkossa. Suorastaan imin vaikutteita sieltä; luonnosta, runoista, kuvataiteesta, kauniista historiallisista rakennuksista. Otin myös kuvia muistoikseni ja inspiraatioksi. Tutustuin uusiin ihmisiin ja vaihdoin näkemyksiä koetusta. 

Valikoin tähän taideteoskuvista heinäkuun teemani "Kulttuurisia ikkunoita" mukaisesti ko. ideaa konkreettisemmin; metaforisesti ikkunoita on mm. taiteilijajuhlassa kuultujen runojen myötä. Runot, musiikki, mitä moninaisin kirjallisuus ja kuvataide tarjoavat katsauksen elämän ikkunoihin, ainakin jos malttaa pysähtyä tunnustelemaan.  Kuvia ja Liisamaija Laaksosen taitelijajuhlassa kuultuja runoja tähän heinäkuun blogipäivitykseeni valitessani koetin ajatella sitä(kin), millä tavoin tuo näkymä tai runo vaikutti, kuinka puhutteli, liikauttiko sisintä.

Laila Pullisen veistos Carelia 

Kuulimme Mäntyharjun kirkossa 3.7 esiintyjille rakkaimpia runoja (mm. Eino Leinolta) sekä musiikkia ja lauluja vuosien varrelta pianovirtuoosi Matti Paatelman säestyksellä. Laaksonen oli kutsunut mukaan ystävänsä Esko Salmisen ja Samuli Edelmannin sekä tyttärensä Katariina Kaitueen. Ensimmäiseksi laitan tähän henkilökohtaisesti puhutelleen ja sisintä liikauttaneen Tommy Tabermanin runon "Herra varjele meitä" juhlaohjelman osasta "Naisen elämää". Seuraavaksi kahdessa osassa otteet Aale Tynnin runosta "Se kaikki, mitä en koskaan sano". Sen jälkeen Arja Tiaista, Raili Malmbergia, Eeva Kilpeä ja Eino Leinoa. 

Tommy Tabermanin runoissa on mielestäni viisautta, syvällisyyttä, moniulotteisuutta ja toisinaan myös huumoria kuten tässä seuraavassa runossa "Herra varjele meitä". Voi hyvin nauraa itselleenkin 😊

"Herra varjele meitä

toisiltamme

sillä meillä on jo ennestään

kylliksi kestämistä

itsessämme

Herra auta meitä

sotkemasta asioitamme

keskenään

sillä kaksi sotkua

ei ikinä selviä

panemalla ne samaan läjään

Herra säästä meidät

uusilta vakavilta ihmissuhteilta

sillä vanhoissakin on yhä

enemmän tekemistä

kuin kohtuudella voisi vaatia

Herra avaa meidän silmämme näkemään

että ihminen ja ongelma

kulkevat käsi kädessä

alituisesti kinastellen

kumpi on todella vahvempi

Herra jos meidän on

sinun mieliksesi

pakko joka päivä sietää

toista ihmistä

anna hänen tulla

myöhään, lähteä aikaisin

ja siinä välissä olla

hellä, intohimoinen

hauska, ymmärtäväinen

varakas ja kohtelias

Herra opeta meitä

viihtymään  hyvin

omassa seurassamme

ja märehtimään asioitamme

yksinäisyydessä

niin ettemme syyttä suotta

piinaa ketään toista

Herra suo meille

juuri sen verran elonpäiviä

ettemme ehdi kunnolla tajuta

kuinka vajaita ja hölmöjä

me lopulta olemme

ja mitä kaikkea syvää ja ihanaa

päästimme joka hetki

sivu suumme." (Tommy Tabermann.)

Aale Tynnin runon myötä mietin, onko toisten ymmärrettävä kaikki sekin, mitä emme koskaan sano. Antaa anteeksi sekin, mitä emme anteeksi pyydä. Auttaa yhä uudelleen ja uudelleen pysymään koossa. 

"Se kaikki, mitä en koskaan sano,

sinun, rakkaani, täytyy ymmärtää,

sinun täytyy selkeästi se nähdä,

mikä minulle on vain hämärää. 

Miten rakastan sinua, koskaan en sanoa saata, en koskaan, milloinkaan.

Vain heleää tulta on minun ruumiini - ei, se on ilmaa ja maata,

se on puiden ja kukkain silmuja tulvillaan.

Joka ainoa silmu aukee ihoni alla,

koko ruumiini rikkauteensa pakahtuu.- -" (Aale Tynni: "Se kaikki, mitä en koskaan sano")

Kuvataitelija Kaisa-Tuulia Tuomen (s. 1980) hauraat ja kaiken katoavaisuudesta viestivät kukka-aiheet puhuttelivat. 

"- - Ota syliisi minut ja avaa suudelmalla

tämä itsepäinen suu.

Se anteeksi anna, mitä en ano,

mitä kenellekään en koskaan sano,

mitä itse tiedä en. 

Ota syliisi minut ja anna olla

minun luonasi onnellinen.

Pidä koossa kädellä voimakkaalla

koko pyörivä liike, rauhaton -

kuten Jumala ohjaa maailmaansa,

kuten Jumalan tahdosta myöskin maalla

rata turvallinen ja selvä on." (Aale Tynni: "Se kaikki, mitä en koskaan sano")

Liisamaija Laaksonen lausui mm. tämän seuraavan runon vahvasti, intohimoisesti ja tunteella. Itseäni puhuttelivat erityisesti säkeet "pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman, että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä tuherra päiviään miesten selän takana" ja "Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä - -" 💞

"Minulla on parveke, jolla seistä,

takki johon voin kääriytyä, lapsi jota halata,

miehiä eri tahoilla, kaikenlaisia.

Minä elän elämää josta unelmoin nuorena.

Unelmat täytyy toteuttaa, tuskat kestää, viinat juoda, vuokrat maksaa, köyhiä puolustaa, vaaleissa äänestää.

Minä pidän miehistä, jotka kantavat taakkansa, perheensä, työnsä, tuskansa, vaivansa; eivätkä heittäydy heikoiksi.

Minä pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman, että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä tuherra päiviään miesten selän takana.

En ole täällä toistamassa vanhoja kuvioita.

En ole täällä mikään lohtu tai satama.

Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä.

Minä olen köyhän makeinen, kirpeä, sinä muistat aina, ei nekku, eikä marenki.

Minusta ei saa enempää kuin osaa ottaa, osaa tahtoa."

(Arja Tiainen)

Anniina Vainionpää (s. 1979) Pieni lintu

Tätä kokijaa kosketti nuoren taiteilijan Anniina Vainionpään (s. 1979) Pieni lintu. Siinä näin luonnonsuojelullista teemaa ja konkreettisimmillaan jopa ulko-oven viereen seinällemme amppeliin pesineen pikkuisen harmaasiepon 💓 Nyt heinäkuussa kaikki 4 - 5 munaa ovat jo kuoriutuneet, ja harmaasieppopariskunta ruokkii ahkerasti ammollaan olevia pikkusuita. 

Iltaisin olen kuunnellut täällä Pielisen rannoilla huilumaisella äänellä laulavaa lintua, ja seuraava Liisamaija Laaksosen taiteilijajuhlansa lopuksi esittämän runon ote sopii tähän hyvin: 

"- - Tahtoisin laulaa

lasinkirkkaan laulun,

jonka sävel soisi kuulaana ja kauniina

niin kuin mustarastaan huilu

himmeässä kesäyössä.- -" (Raili Malmberg, Ylistyslaulu elämälle)

Hankin nykyään enää harvoin vaatteita. Tässä yllä on kuitenkin uusi kukkamekko sävysävyyn taustalla olevan seinän kanssa 😊 Ikkuna on musta, mitähän sen takana onkaan? (Kuvan otti matkakaverini Raija.)

Mäntyharjun kirkko ympäristöineen on minulle henkilökohtaisestakin syystä merkityksellinen, niinpä googlailin hieman tietoa Mäntyharjun seurakunnan nettisivuilta sekä kirkosta että sen ympäristöstä. 

Ko. seurakunnan nettisivuilla kerrotaan, että Mäntyharjun seurakunta perustettiin jo vuonna 1595, mutta jo ennen sitä paikalle oli rakennettu kirkko. Nykyisen kirkon suunnittelijana toimi valtionarkkitehti Charles Bass. Hänen suunnitelmansa mukaan kirkkoon olisi mahtunut 5950 henkilöä. Kun kirkkoa alettiin rakentaa tunnetun kirkonrakentaja Matti Salosen johdolla vuonna 1819, kirkkoa ei kuitenkaan rakennettu niin suureksi kuin alun perin oli suunniteltu. Kellotapuli saatiin valmiiksi vuonna 1819 ja kirkko valmistui vuonna 1822. Kirkossa on istumapaikkoja noin 1700. Rakennus on Kerimäen kirkon jälkeen Suomen toiseksi suurin puukirkko ja samalla Suomen suurin lamasalvosrakenteinen hirsirakennus. (mantyharjunseurakunta.fi.) 

Puolesta Savon ja syntymämaan -muistomerkki Mäntyharjun hautausmaalla sodan 1918 uhrien muistolle. Taustalla v. 1822 valmistunut Mäntyharjun kirkko

Mäntyharjulainen seurakunta-aktiivi ja sijaissuntio Sauli Paakkari pyysi jokaisesta seurakunnasta tiedon penkkien yhteen lasketusta metrimäärästä ja jakoi sen 60 cm:n mitalla, jonka yksi henkilö tarvitsee. Tuloksena oli, että Kerimäen tunnetusti suurimman kirkon jälkeen kakkoseksi tuli Mäntyharjun kirkko 1700 henkilöllä. Laskelma on siis tehty todellisen, eli istumaan mahtuvan henkilömäärän mukaan. Nettisivuilla kerrotaan, että suuruudesta on ilmeisesti oltu montaa mieltä, ja taakse jäivät tämän tarkemman mittaamisen jälkeen mm. Merikarvian, Heinäveden ja Mikkelin maaseurakunnan kirkot, joiden on ajoittain kerrottu olleen toiseksi suurimpia puukirkkoja. 

Alttaritaulun aiheena on Jeesuksen taivaaseen astuminen. Huomioni kiinnittyi myös alttaritaulun vas. puolella olevaan upeaan luonnonsävyiseen ryijyyn 

Alttaritaulun (kuva edellä) kirkkoon maalasi ja lahjoitti vuonna 1831 mäntyharjulaissyntyinen Berndt Godenhjelm. Alttaritaulun aiheena on Jeesuksen taivaaseen astuminen. Ensimmäiset urut hankittiin kirkkoon vuonna 1876. Toiset urut hankittiin vuonna 1935, jolloin kirkkoon hankittiin sähköt. Pitkän harkinnan jälkeen kirkkoon rakennettiin kolmannet urut vuonna 2008. Tunnelmalliselle luontokirkolle on Mäntyharjun kirkolta vesistön rantaa pitkin kulkevaa polkua pitkin noin 500 metriä. (mantyharjunseurakunta.fi.) 

Kirkon ikkunat olivat 1.7 avoinna helteen vuoksi

Viimeiset kiusaukset Joensuun ev.lut. kirkossa oli 1.7. oli hyvä ja vaikuttava. Joensuun ev.lut. kirkko toimi tässä mielestäni hyvänä esityspaikkana, saarnastuoli, alttarin alue ja myös keskilehteri olivat käytössä. Menin paikalle hyvissä ajoin, jotta saan vielä lipun ja hyvän paikan. Valikoin paikkani siltä pohjalta, että näen myös kuoron, minullehan visuaaliselle hahmottajalle on tärkeää myös nähdä, ei ainoastaan kuulla. (Kirjoitan näitä tarkempia muistojani osin itselleni, jotta voin halutessani vielä palata kulttuurikokemuksen tunnelmiin.) Ohjaus oli yli 45 oopperaa ja muutamia musikaaleja ohjanneen Juulia Tapolan. Paavo Ruotsalaisen roolissa oli baritoni Esa Ruuttunen, Ruotsalaisen 1. vaimona upea sopraano Varvara Merras, seppä Jaakko Högmanina basso Matti Turunen ja Anna Loviisana eli Paavon 2. vaimona Eeva-Maija Haukinen.

Moniväriset pionit kukkivat 1.7 Joensuun ev.lut. kirkon lähellä olevan vanhan kirkon muistomerkin ympärillä 

Pääsin seuraamaan 1.7 myös kapellimestarin Kaapo Ijaksen työskentelyä lähietäisyydeltä, olihan paikkani lehterillä. Suorastaan lumouduin siitä nuoresta energiasta ja taidosta. Pianisti, urkuri ja lyömäsoittajat säestivät. En ole nähnyt Viimeisiä kiusauksia aiemmin, vaikka tämä yksi yleisimmin esitetyistä suomalaisista oopperoista onkin, joskus hieman slangikielisesti karvalakkioopperaksikin kutsuttu. Niin ollen käsiohjelman synopsis oli tarpeen juonen kulkua seuratessa. Käsiohjelman sanoihin on helppo yhtyä: ooppera onnistui tavoittamaan sen kamppailun, mitä me kaikki käymme elämämme lopussa erilaisten valintojemme parissa. Käytinkö elämäni oikein, kadunko jotain tehtyä tai tekemättä jättämääni jne. Vahva esitys, johon palannen ajatuksissani vielä useastikin. 

Tämän mökkipihastamme kuvatun pioninäkymän tekstiksi sopii mielestäni mukaelma Taidekeskus Salmelan esittelyvihkosesta: Onni on sitä, että joku on istuttanut puun tai kukan, joka kukkii meille tänään 🌺

"Sinun kanssasi, rakkaani,

vuodet menevät liian nopeasti

Se on ainoa mistä sinua syytän.

Ne tuhat vuotta jotka olemme olleet yhdessä 

ovat kuin yksi varastettu iltapäivä

ja jokainen varastettu iltapäivä 

kuin tuhatsata ajastaikaa." (Eeva Kilven runokokoelmasta "Perhonen ylittää tien")

Pielisen Karjalan kansallispuku pääsi tuulettumaan Runon, suven ja Eino Leinon päivänä 6.7 

Kulttuuritankkaus jatkuu entistä ehommalla innolla pitkän koronatauon jälkeen. Sanoin jollekin kaverille, että minulla ei varmaankaan koskaan ole ollut neljää itselleni merkityksellistä kulttuuritapahtumaa saman viikon sisällä kuten oli nyt. Tässä olenkin tainnut olla ahne? Nyt onkin aika pitää taukoa koettua makustellen, muistellen ja tunnustellen. 

Kansan- ja kansallispukujen tuulettelimme kuluneen viikon puolivälissä 6.7. Runon, suven ja Eino Leinon päivänä Joensuun Torilavalla. Tuuletuksen organisoi Joensuun Kalevalaiset naiset. Torilavalta kävelemme Miihkali Arhippaisen patsaalle Ilosaareen, missä oli patsaan kukitus.

Lieksan kirkon alttari-ikkunan takana näkyi kaunis kesäinen kirkkopuisto 🌳

Monolan gaalakonsertissa 8.7 kuulimme Jean Sibeliuksen Lemminkäissarjan op. 20 sekä orkesterimusiikkia Heino Kaskelta ja Uuno Klamilta. Uuno Klami (1900 - 1961) kuoli nettitietojen mukaan sydänkohtaukseen jo 60-vuotiaana. Ensiesityksenä kuulimme Tuomas Kantelisen teoksen, jonka Jussi Makkonen (sello) ja Nazig Azezian (piano) esittivät Kuopion kaupunginorkesterin solisteina. Kuopion kaupunginorkesterin kapellimestarina oli Atso Almila. Konsertin päätyttyä toivoin, ettei tämä päättyisi koskaan - koettu oli kuin musiikkia taivaasta 💙

 Pielisjärveläissyntyisen Heino Kasken (1885 - 1957) preludi op. 7 nro 1 tuntui tulevan erityisen lähelle juuri nyt täällä Lieksan kirkossa. Kansallisromantiikkaa kauneimmillaan 💚 Olin kuulevinani siinä Pielisen aallot niin tyynenä päivänä kuin myrskyisenä yönäkin, kaikkea tätä muutamassa minuutissa! Kaikki voi muuttua hetkessä niin myrskyiseksi kuin tyveneksikin, kuten missä vain elämässä. Oli hienoa, kun Monola-gaalakonserttiin oli saatu vieraaksi tämä suuri (kuulin että Helsingin tienoon muusikoilla täydennetty) Kuopion kaupunginorkesteri. Ihailemamme Jussi Makkonen ja Nazig Azezian toimivat konsertissa solisteina tässä 1. puoliajalla olleessa Tuomas Kantelisen Nordic Adagion orkesteriversion ensiesityksessä. Sielukasta ja vahvasti tunteita koskettavaa musiikkia 💜 Kuopion kaupunginorkesteri esitti toisella puoliajalla Jean Sibeliuksen (1865 - 1957) Lemminkäissarjan op. 22. Osan II kohdalla kuulin (tai jotenkin tunsin?) kuin suuren linnun siipien havinaa, kun se saa vahvasti ilmaa siipiensä alle. Tuon osan nimi oli Tuonelan joutsen. 

Paikkamme olivat ristinmuotoisen kattoikkunan alla 

Viime maaliskuussa kuolleen ystävämme seuraavan kulttuurielämyksen toiveena ja tavoitteena oli päästä Monola-gaalaan 8.7.2022. Kirkossa koimme jotain sellaista, mitä en edes yritä selittää. Uskova ystäväni sanoi tämän kaltaisia taivaskokemuksiksi.  Ensimmäisellä puoliajalla kanssani samaan aikaan vierustoverini kuiskasi minulle, että hänelle tuli ystävämme juuri tässä kohdassa erityisen vahvasti mieleen. Samoin tunsin minäkin.

Katsoin ylös kattoikkunan ristiin, lasin läpi näkyvän turkoosin taivaan valkoisiin pumpulipilviin 💙 Alttari-ikkunan takana koivut  havisivat tuulessa tuon ihmeellisen kauniin musiikin tahtiin. Luonto, taide, vahvat ja sydänjuuria koskettavat tulkinnat. Mielessä kiitollisuus, että saimme olla mukana. 

Virittäydyin gaalaan katselemalla ja kuvaamalla kirkkopuiston kukkia. Kuvan otti eräs ystävällinen orkesterin jousisoittaja - kiitos tuntemattomalle 🌼 

Muistan kun kuuntelin Liisamaijan vahvaa tulkintaa tästä runosta kyyneleitä poskilta pyyhkien...

"Ja eräänä päivänä

me koukistumme toistemme ympärille

ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,

sinun kulumavikasi minun kihtiini kietoutuneena

minun mahahaavani sinun sydänvaivasi vieressä

ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,

emme erkane konsana ei." (Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta, 1972)

Lieksan kirkkopuiston sankarihaudoilla kukkivat loistosalviat 💜

Viimeviikkoisen Eino Leinon päivän kunniaksi vielä pari otetta Hymyilevästä Apollosta. 

"- - Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk' ei aina esille loista.

Kas, hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss' ihmiset tuntevat tuntehin,

siellä lähell' on Jumalakin. - -"

Violettia ihanuutta myös omassa pihassa (ukonkello?) 💜

Kiitos kulttuurista, musiikista, kuvataiteesta, runoudesta. Kiitos että voin kiitollisuuteni ilmaista. 

"- - Ja kiitospa vihdoin viimeinen,

kun laulun lahjan sa annoit,

kun riemut ja murheet lapsosen

näin sävelten siivillä kannoit,

sen sulta, sulta ma yksin sain

ja sulle siitä mä vastaan vain

ja leiviskästäni tilin teen,

miten käytin mä kanteleen. - - (Hymyilevä Apollo, Eino Leino)

Katsauksia elämän ikkunoihin - hyvää sydänkesän aikaa 🌸🌹🌺🌻🌼