Suuria tunteita, elämänmenon pohdintaa...

"Jos vastoinkäymisen jälkeen olet enemmän kuin sitä ennen,
niin ei se ollutkaan vastoinkäyminen."
-Kaarlo Marjanen

Näkymä savolaisesta mökkirannasta. Tulevan isänpäivä-viikonlopun merkeissä muisto: kuvassa keskellä on isäni (1930 - 2003) viimeiseksi jäänyt puunistutustyö, terijoensalava

 Carpe diem on latinaa ja käännetään yleensä muotoon "tartu hetkeen". Tämä hyvin tunnettu lause on peräisin Horatiukselta, jossa kehotetaan Leuconoë-nimistä naista käyttämään hyväkseen jokainen käsillä oleva hetki, elämään mahdollisimman täysillä juuri tätä hetkeä. (Wikipedia 2019.) Tämä hetki on lopulta kuitenkin se kaikki, mitä meillä on. Aikamme on rajallista, eikä sitä soisi tuhlattavan itselle merkityksettömiin asioihin tai kuluttaviin ihmissuhteisiin – jos se vain suinkin omassa varassa on. Horatiuksen ohjeen mukaan tulisi ottaa hetkestä kiinni ja iloita pienistä, nauttia kulloisestakin hetkestä.

Joku kaverini sanoi vuosi sitten, että yritä nyt rakentaa mahdollisimman helppoa elämää. Kummallista kyllä, se ei ole aivan yksinkertaista, vaikka kukaan ei pakota yhtään mihinkään. ”Otsasi hiessä sinun pitää…” kaikuu takaraivossa yhä. Vaikka kuinka sanon itselleni, että 45 vuotta leipätöitä ja toimimista verojen maksajana riittää, silti se muinoin sisäistetty ”ääni” kehottaa yhä edelleen ahkeroimaan ja vähintäänkin olemaan hyödyllinen. Vapaaehtoistyötä arvostan paljon ja sitä pienimuotoisesti teenkin, mutta myös siinä tulee/-isi olla tietty vastavuoroisuus. Ei voi olla vain antavana osapuolena – ei ainakaan jatkuvasti.

Toivottavasti voin nähdä ja kokea elämää vielä pitkään. Lääkärit eivät laadi ennusteita, ja aikaa voi olla jäljellä vähän tai vaikka kymmenen vuotta. Kymmenen vuoden kuluttua olen 74-vuotias, ja haluan kokea tuon päivän 🙏 Olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka maailma makaa vuonna 2030! 

Savosta 30.10 poimitut suppilovahverot

  Olen löytänyt iloa harrastuksistani ja mm. vertaisryhmän myötä on tullut uusia ystäviäkin. Liikuntaa harrastan edelleen, luonnossa mieluisimmin, ja hoidan terveyttäni mahdollisimman hyvin. Välillä jopa tuntuu, että liiankin pikkutarkasti. Vähempikin mittaaminen, punnitseminen ja ruokavalion (erityisesti suolan) tarkkailu riittäisi. Meillä on todella hyvä sairaanhoito, siitä olen joka päivä kiitollinen.

Mielenkiintoista oli kaivella jäisiä suppiksia lumen joukosta 😃

 Huomaan että minusta on tullut sairauden myötä itsekkäämpikin. Voihan se tietty liittyä ikäänkin, ei välttämättä ainakaan yksinomaan sairauteen. Olen mm. pyrkinyt jättämään elämästäni pois ihmiset, joiden seurassa ei ole hyvä olla. Minulla on ollut aina taipumusta kehitellä ”selityksiä” eri ilmiöille 😫 Vielä nytkin huomaan pohtivani, onko joku esim. lapsuudessaan tai myöhemmin joutunut kokemaan kovia, jopa traumatisoitunut ja/tai itsetuntonsa on syystä tai toisesta romuna, ja niin ollen mukana kulkeva painolasti voi olla hyvinkin raskas. Joku voi tuolloin saada helpotusta ahdistavaan oloonsa vaikka kiusaamalla muita. Myötätuntoa voi tuntea ja toivoa, että kyettäisi lääkitsemään itsetuntoa niin, että kykenisi arvostamaan myös muita. Tai voisi edes lakata painamasta muita alas. Koetan teroittaa mieleeni, että jos en taidoillani ja voimillani pysty auttamaan, ei voi muuta kuin ottaa välimatkaa - äänestää niin sanotusti jaloillaan 😕 Se voi tuntua itsekkäältä, mutta jos toinen vaihtoehto on ottaa vastaan toistuvat ahdistuksen ja riittämättömyyden ilmenemät raivonpuuskineen, ilkeyksineen ja ties mitä, niin valinnan pitäisi olla selvä 😐 

Pellot lokakuun lopun auringossa

Siellä se suppismetsä siintelee...

  Välittävistä lähi-ihmisistä on tullut kaiken koetun myötä entistä tärkeämpiä. Muun muassa kumppanin pienet huomionosoitukset ja tuki tuovat iloa päivittäin. Ystävien ja mm. ihanien Savon sukulaisteni lämmin myötäeläminen ja asioiden jakaminen on ollut aina tärkeää ja nykyisin vieläkin tärkeämpää. Kaunis maalaismaisema avarine peltoineen ja sammalmättäisine metsineen hoitavat mieltä. Oman pellon viljasta paistettu hapanjuurileipä, kahvileivät, itsekasvatetut kasvikset ja juurekset maistuvat todella ihanilta. 

Muutama kukkakuva marraskuun piristykseksi 😍 Savolaiset rentukat viime kevään vierailullani kuvattuina

Puna-ailakki kukki jo alkukeväästä

Savon tätini nimikkokukka on Vuokko 💚 Näitä metsä oli keväällä tulvillaan

Tässä myös alkukevään kukkijia. Nimeä en tiedä, mutta ensimmäisten joukossa tämä viehko pikkuinen kukka ilmestyi pellon pientareelle

Kun vointi on kohentunut, kaipaa näköjään jotakin uutta elämäänsä. Olen jo aloittanut uusia harrastuksia kuten yksinlaulutunnit ja virkkauksen 😃 Laulutunneilla harjoittelemme par`aikaa  ”Evakon laulua”, ja se jos mikä on kohdallani paitsi rakas myös suurien tunteiden laulu. Kyyneleet vierivät herkästi poskille etenkin kahden viimeisen säkeistön kohdalla. Siteerasin täällä aiemmin mietelmää: "Me käyttäydymme niin kuin mukavuudet ja ylellisyys olisivat elämän päätarpeita, vaikka onnellisiksi tullaksemme tarvitsemme vain jotakin mistä innostua" (Charles Kingsley). Tämä on helppoa allekirjoittaa!

Nuottiteline on nykyään vakiokalusteenani makuuhuoneen ikkunan ääressä

 Eläkeläisen elämäni saattaa olla toisenlaista kuin aiemmin kuvittelin. Kuvittelin hakeutuvani kielikursseille ja opiskelevani vaikka mitä muutakin uutta. Suunnittelin käyväni seuraamassa yliopiston luentoja ja tutkivani kansallisarkiston aarteita. Kenties joskus 👍  
Myös keikkatöissä ajattelin ahkeroida. Mielestäni on hienoa, jos joku pystyy ja jaksaa antamaan kokemuksestaan vielä eläkkeelläkin, vaikka keikkatöissä, asiantuntijana. Toisinaan tuntuu kuin käykö se elämänmittainen kokemus, koulutus ymv. yht´äkkiä tarpeettomaksi, haihtuu ikäänkuin olemattomiin? Nyt elämä on erilaista, mutta ei kuitenkaan sellaista, että itsesääliin kannattaisi vaipua.  Jälleen kerran tulee mieleen usein käyttämäni mietelause, jossa pessimisti sanoo, ettei enää pahemmin voisi olla. Optimisti vastaa, että kyllä voisi.

Tie vie eteenpäin 💓💙💚💛💜