Pilkahduksia pimeimpään vuodenaikaan

Itsenäisyyspäivän kuusi Suomi 100 -juhlassa (2017) Vuonislahden seurojentalolla

Itsenäisyyspäivän aikaan ajattelen usein tätä Maaria Leinosen (1933 - 2013) runoa, niin tänä vuonnakin.  Runon suopursut, vanamot ja tuomen kukat ovat lempikukkiani. Kun siihen lisää vielä yhden lempikukan, sinisen lemmikin, itsenäisyyspäivään sopivaa sinivalkoistahan siitä tulee:

”Tämä maa

tämä pohjoinen

miten tuoksuukaan havumetsiltä

hiirenkorvakoivuilta

suopursuilta vanamoilta

 

miten maistuu rukiiselta leivältä

lakkasoilta lähdevedeltä

ja kyyneliltä

ja kyyneliltä

surun ja ilon

 

Tämä maa

tämä pohjoinen

miten siniseltä se näyttää

järvenselkien nuotiosavujen

 

isäni silmien siniseltä

tuomenkukkien hankien valkoiselta

havumetsien vihreältä

havumetsien

täynnä unia ja lauluja

 

Muuta väriä

muuta maata

en tunnusta

vain tämän

vain tämän.”

(Maaria Leinonen.)

Tämä pohjoinen maa tuoksuu suopursuilta... (ed. runoa mukaillen)

Joulukuun blogini on nyt hieman tiiviimpi kuin yleensä, ja keskityn vanhoihin tuttuihin teemoihin kuten ruokahävikin vähentämiseen ja sitä myötä myös siihen, kuinka kulutusta pienentäisi. Ei ehkä ykkösteemaa joulunalla (?), mutta ehkäpä juuri joulun tienoolle sopiikin. Tämän vuoden viimeisimpinä viikkoina ohjelmaani tuli muuta, mikä on paitsi ottanut aikaa myös piristänyt, tuonut vaihtelua ja toisaalta myös suunnannut ajatuksia aivan muuhun kuin eläkeläisen arkeen. Tilapäistyöt ilmeisesti sopivat minulle. Kohdallani taitaa olla niin, että hyvä on pääkoppaansa tuulettaa eläkkeelläkin jollakin ihan muulla kuin sillä vakiintuneella perusarjella.

Ed. suopursukuvan rantanäkymää itsenäisyyspäivän aikaan v. 2016 

Seuraavaksi suoraan arkisiin joulunaluspuuhiin. Ilana Aallon Paikka kaikelle -joulukortti nro 5 ”Syödään keittiöön tilaa” totesi 5.12.2021, että juuri nyt on oikea hetki alkaa syödä kaappeja tyhjäksi. Jouluna tulee ostettua paljon ruokaa ja sen kaiken pitäisi mahtua johonkin. Tosi hyvä on sekin muistutus, että nyt viimeistään pitää katsoa tarkemmalla silmällä niin pakastimeen, maakellariin kuin kuiva-ainekaappiinkin.

Ilana ohjeisti, että kun alat suunnitella lähiviikoille ruokia, katso mitä jo on. Samalla voisi tarkistaa tuotteista päiväykset ja poistaa vanhentuneet. Itseltäni löytyy näköjään ainakin fariinisokeria, ja jostain syystä kaksikin avattua purkkia siirappia, erilaisia hedelmä- ja kalasäilykkeitä ja pakastimesta + maakellarista marjoja ja sieniä. Pitääkin tarkistaa, mitkä päiväykset noissa kuiva-ainekaapin tuotteissa on. Hyvä idea Ilanalta oli myös se, että kun mietit jouluruokien ostoslistaa, voisi kirjata siihen, mitä EI tarvitse ostaa - ettei pelkästään vanhasta tottumuksesta ostaisi. Erityisesti nyt joulun aikaan kannattaa myös muistaa, miten roskaa saisi vähennettyä. Tuossa seinäkalenterissa tietokoneeni vieressä lukeekin, että "Rauhallista ja vähäjätteistä joulua! Anna lahjaksi aikaasi ja aineettomia lahjoja."

Joulupullat valmistuvat esim. kaupan gluteenittomasta pakastetaikinasta 😋

Pohdiskelin tammikuun 2021 blogissani riperuokien hyödyntämistä ja sen myötä ruokahävikin vähentämistä. Riperuuan tuunaamisen voisikin aloittaa jo ennen joulua – kohdallani lisäksi ajankohtaista nyt, kun suuren osan huomiostani on viime viikkoina saanut muu kuin vakiintuneet eläkeläisen puuhat. Aiemmin kiinnitin mielestäni enemmän huomiota ruokavaliooni, ja tiedostin kai hyvinkin selvästi, että ravinnolla on suuri merkitys toimintakyvyn, elämänlaadun ja terveyden ylläpitämisessä. Pizza on riperuokien klassikko, sitä on meilläkin tehty nyt useampana viikonloppuna. Siihen uppoavat kasvikset, raasteen jämät ja juuston loput. Pizzaan voi laittaa myös kalarippeet tai melkein mitä vain, esim. hieman nahistuneita hedelmiäkin. Jouluomenat ovat kauniita, mutta omaan makuuni usein kovia ja kirpeitä. Niitä voisi raastaa punajuuren kanssa salaatiksi, ja se korvaa rosollin, mitä meillä ei tule syötyä. Nyt tuli mieleeni valmis punakaalisalaatti, sitä voisikin jälleen hankkia, mielestäni se maistuu etenkin talvella. Riperuuista tuunatuissa keitoissa (esim. kalakeitto) ja salaateissa on oikeastaan vain mielikuvitus rajana, niin monet ovat vaihtoehdot sen mukaan, mitä sattuu kaapissa olemaan.

Seiminäkymä Joensuun ev.lut. kirkossa 1. adventtina 2021

Palauttelin muistiini viime tammikuussa, että porkkanalaatikon tähteistä voi paistaa kasvispihvejä tai -pullia ja miksei sitä voisi kokeilla sämpylöihin, leipiin, sosekeittoon, lettuihin tai pannukakkuunkin. Lanttulaatikon lopun voi laittaa vaikka rieskoihin. Meillä on tehty joskus tähdemuusista ja ripekermasta gluteenittomia perunarieskoja. Kahviakin jää usein tähteeksi. Sitä voisin harjoitella keittämään vain sen verran minkä juodaan, toisinaan kukkien kasvuaikaan laimennan tähdekahvin kasteluveteen. Glögin loput voi tuunata vaikka herkullisiin glögiporkkanoihin. Tätä kirjoittaessani muistin, että kaupunkikodin pakastimessa on mm. tatteja. Otin ne nyt sulamaan ja teen siitä tänään kastikkeen kuoriperunoiden ja porkkanoiden höysteeksi. Hyvää, helppoa ja edullista lähiruokaa. 

Ahvenisen Punaisen Talon seimi 

Martat.fi-sivuilla on kattavasti vinkkejä joulun riperuokien tuunaamiseen #marttailu. Koska suolasienisalaattia jää meillä näköjään joka joululta yli (olenhan ainoa syöjä sitä laatua) siitä voisi tuunata marttojen vinkkaamana lettuja, laittaa blinien täytteeksi, sosekeittoon silmäksi tai tehdä sienikeittoa. Jos tähteeksi jää juustonkannikoita, niitä voi laittaa pakastimeen raasteena (en yleensä tule ajatelleeksikaan), tehdä lämpimiä voileipiä, piirakoita tai juustokeittoa. Kiusausta tai muita paistoksia voi tehdä mitä moninaisimmista raaka-aineista, ja loput hedelmät voi tuunata salaatiksi. Pienistäkin tähteeksi jääneistä ruuan rippeistä voi tehdä uutta ruokaa, ja samalla vähentää ruokahävikkiä. (martat.fi.) Riisipuuroa voisi haudutella isomman satsin ja tehdä loppupuurosta riisipyöröjä eli kukkosia.

Hautausmaakäynnit kuuluvat jouluumme. Kuva on Lieksan Mähköltä; isäni, isovanhempieni ja monien muiden sukulaisteni ja tuttujeni viimeisiltä leposijoilta 💜

Mielestäni myös seuraava on kertomisen väärti, ja muistuttelen itsellenikin sitä yhä uudelleen. Avaamattomat ja itseltä ylijääneet suklaapakkaukset (ja miks' ei muunkin?) voisi kierrättää, kun pakkaus on avaamaton ja käyttöikää riittävästi jäljellä. Toisaalta noissa poisheitettävissä tuotteissa (ja missä vain muussakin kuin ruuassa) on joka tapauksessa jo käytetty suuri määrä erilaisia resursseja (mm. luonnonvaroja, työtä), kun tuote on valmistettu. Käyttökelpoisen tuotteen roskiin heittäminen on jo ajatuksena vastenmielinen. Myös paketointitarvikkeet (kuten lahjapaperit, -kassit ja -narut) voi uusiokäyttää. Toisaalta voisi ajatella niinkin päin, että jospa hankkisin kaikkea vain niin vähän, ettei rippeitä edes synny? Puutetta tuskin tulee, kun kaupat ovat koko joulun auki, ja ei siis ainakaan sen takia tarvitse ostaa paljoa kerralla. Samalla ruokahävikki pienenisi kuin itsestään.

Ruokavalinnoissa pätee mielestäni tämä varsin selkeä ohjenuora: minkä lähitienoon maa tai vesi on kasvattanut, se on ravinnoksi parasta - tämä sopii jouluruokiinkin 👍

Kauneimmissa joululauluissa olimme viimeksi v. 2019 Paaterin kirkossa 💖

Toisena teemana tällä kertaa hieman talviliikunnasta – itsellenikin jatkuvaksi muistutukseksi. FB antaa kuva- ja tekstimuistoja mm. hiihtoladuilta. Muistojen mukaan hiihtelin silloin ennen pidempää metsälenkkiä Paateriin asti. Ehkä aika kultaa muistot, mutta jaksoin silloin hyvin. Harrastan nykyisinkin liikuntaa säännöllisesti, mutta se voisi olla monipuolisempaa. Liikunnan hyödyt mm. sydänsairailla (kuten uskoakseni kaikilla muillakin) ovat tutkitusti kiistattomat. Kukin tietysti kuntonsa ja jaksamisensa mukaan. 

Muistan sellaisenkin kokemuksen, kun silloin tuli pari kertaa ylämäessä jotenkin huono olo, hikoilutti, sydän tykytti ja taisi olla jonkinlaisia näköhäiriöitäkin. Ajankohta taisi olla alkutalvea 2018. Enpä silloin aavistanutkaan, että loppuvuodesta -18 saan sydändiagnoosin. Kuka tietää, vaikka nuo em. oireet olisivat jo enteilleet sitä. Olin yleensä yksin ladulla ja muistan, kun soitin sieltä kumppanille, ja hän kehotti, että mene nyt siitä suoraan Paaterin kahvilaan (se oli tuolloin auki ja sopivasti lähellä) levähdä siellä, ja juo ja syö vaikka jotain. Hän tulee sitten sieltä autolla hakemaan, jos vielä heikottaa. Huono olo meni kyllä sitten siellä kahvilassa välipalaa nauttiessa ohi, ja kahvilan emännän rauhallinen juttelu suuntasi huomion sopivasti muuhun. Hiihtelin hiljakseen oikolatua jään poikki takaisin. Tuolle melko syrjäiselle ja mäkiselle (joskin kauniille) metsäladulle en enää uskaltautunut. Viime talvena kiersin sitä kylläkin jo pari kertaa oloani tunnustellen. Pysähtelin välillä, ja katselin mm. 1900-luvun alkupuolella paikalla olleen työväentalon maisemaa, nyt siinä on vain metsää ja kohoumina kivijalan jäänteitä lumen alla. Kun ajattelen nyt tuotakin v. -18 muistoa, ei ole ihme, jos vaikka taju olisi mennyt (jos se johtui sydämestä?), ja sinnehän sitä olisi yksinään tuupertunut lumeen metsän keskelle, jos ei joku satunnainen hiihtelijä olisi paikalle osunut. Toinen tarina olisi ollut se, kuinka nopeasti soittajan puhelimestaan näppäilemän 112:n myötä apu olisi sinne syrjäiselle metsäladulle ehtinyt. Ajattelen nyt, että ehkä aikani ei ollut vielä tuolloin. 

Iltakävelyllä Jauhiaisen salmen sillalla

Talvesta 2018 lähtien en ole pidemmille metsäladuille juurikaan yksin uskaltautunut, vaikka koenkin voivani nykyään hyvin. Viime talvena hiihtelin kyllä jo varsin aktiivisesti jäälatuja, lyhyempää matkaa metsäladulla ja kaupungissa suosittuja Mehtimäen ja Laululavan latuja. Yritän olla vertailematta itseäni muihin, aina löytyy ikäisiäni itseäni jaksavampia liikkujia kuten löytynee myös vähemmän jaksavia. 

Pääharrastukseni ulkoliikunnassa on ollut nytkin se vanha tuttu sauvakävely. Sitä olen harrastanut lähes joka päivä, ja kaupungissakin erityisesti nyt, kun ohjatut jumpat ja jooga ovat joulutauolla. Liike on lääke tämänkin sairauden omahoitona, niin uskon. Aktiivisuusrannekkeeseen kertyy tuon noin 1,5 tunnin päivittäisen lenkkini aikana noin kymppitonni askelia rauhallisesti kävellen. Samalla saatan soitella sukulaisille tai ystäville puheluita tai kuunnella kuulokkeilla radiota/keskusteluohjelmia/haastatteluja; nykyään erityisesti podcasteja tai toisinaan joitakin sydänteemaisia luentojakin.

Kävelyt kylätiellä etenevät joutuisasti puhelimesta podcasteja kuunnellen 😍

Koen että kylätiellä on turvallistakin kävellä. Jäälle en vielä uskaltaudu, ehkä piankin voisin hiihdellä vaikka tuossa metsäisellä lähiladulla, ihanat kyläläiset laittavat ne maalla kuntoon. Jäät ovat alkutalvesta petollisia, kun ohuen jään päälle on satanut pakkaslunta, varoittaa poliisi (Karjalainen 6.12.2021). Jään vahvuus voi esim. virtauksien vuoksi vaihdella paljonkin. Poliisi kertoo, että kiinteä viiden cm:n paksuinen syysjää kestää yhden henkilön; mutta ei esim. moottorikelkkaa.

Koetan muistutella itsellenikin yhä uudelleen, että on tärkeää hoitaa mm. liikunnalla terveyttään. Ajattelen jotenkin niin, että jos tai kun tulee huonot ajat (sairaus etenee tms.) ei tarvitse silloin katua/harmitella, että miksi en silloin tehnyt mitään, kun vielä pystyin. Toisaalta vaikuttaa siltä, että terveydenhuollon resurssit niukkenevat, niin kaipa sitä osaltaan koettaa itsekin tehdä jotain, mikä  omassa varassa on. Tällä hetkellä vointini ja jaksaminen on tiettyä viluherkkyyttä lukuun ottamatta mielestäni yhtä hyvä kuin kai kenellä vain perusterveellä tämän ikäisellä. Olimme viime torstaina kuoron kanssa laulamassa Joensuun Joulutorin lavalla, ja palelin niin, että kenties hampaiden kalina monistui mikkien kautta 😉 Pakkasta oli kylläkin reilut -15 astetta, ja olin tietenkin varustautunut sään mukaan. Kylmänherkkyys pitää vain huomioida, ja usein käytänkin nykyään lenkkeillessä akuilla lämmitettäviä hanskoja, sillä käsiä palelee kaikkein eniten. Lääkkeet otan mielestäni hyvinkin pedantisti samaan aikaan aamuin illoin ja pyrin huolehtimaan omahoidosta. Liikunta on tässä etunenässä, ja terveelliseen ja etenkin säännölliseen ruokailurytmiin voisin kyllä kiinnittää nykyään enemmän huomiota. Siitä kohtaa se minulla näköjään lähtee lipsumaan, kun ei ole enää tarjolla niitä työmaaruokalan monipuolisia salaattipöytiäkään 😏 

Karpatiat lehti 4/2021 s. 16 muistuttaa, että pehmeät rasvat ja ravinnon kuidut ovat tärkeitä ja ruokaan voi hakea makua muustakin kuin suolapurkista. Itselleni olennainen muistutus oli myös sydänmerkki. Diagnoosin saatuani katsoin kai varsin tarkkaankin jo kaupassa, onko paketin kyljessä sydänmerkki, mutta kun olo kohenee, sen näköjään unohtaa... 😒 

Tähän söpöön kaksoskuuseen huomioni kiinnittyy kylätiellä kävellessä

Raivaamisesta vielä sananen. Sain eräästä lukemastani tekstistä idean huoneentaulusta, jossa jaettiin eri tehtävät kolmeen eri osioon: odottavat (engl. to do), tekeillä olevat (engl. doing) ja tehdyt (engl. done). Kenties on vielä tehokkaampaa, kun on kahdella kielellä 😊 Tuo voisi olla siinäkin mielessä hyvä, että näkee, mitä on jo tehnyt. Välillä iskee turhautuminen, ja tuntuu, että enkö ole saanut mitään aikaiseksi, ja eikö tämä raivaaminen lopu koskaan…

Kolmansia korona-rokotuksia odotellaan. Vaikka voin nykyään yhtä hyvin (kuten mainitsin) kuin kuka tahansa terveellisiä elämäntapoja harrastava ja mm. painoaankin "vartioiva" tämän ikäinen naisihminen, tämä sydändiagnoosi aiheuttaa tiettyä lisävarovaisuutta. Kohdallamme rokotteiden ottaminen on ollut aina itsestäänselvyys, eihän mitään terveydellistä estettä sille ole ollut. Painonvartioinnista sen verran, että ainakin näin pimeän aikaan suklaa ja muu makea tuntuu maistuvan, ja vaikka ikää jo on, puntarin viisari alkaa näyttää heti suurempaa lukemaa, jos ei hillitse makeanhimoaan. 

Noin 18 metriä korkea valaistu kuusi Wanhan Koulun pihassa näkyy kauniina kauas 🌲

Kylällä on myös illan hämyssä kaunista, tänä vuonna joulukuussa on ollut hyvinkin jouluinen ja luminen maisema. Tien varrella talojen portinpielissä loistaa lyhtyjä, kynttilöitä ja roihuja. Olen ehkä sanonut ennenkin, että tämä kylähän on oikea maalaisidylli 💗 Muun muassa Simpauttajan aukiolla ja Wanhan Koulun puodin ympärillä Vuonislahdessa tuikkivat jouluvalot ja on suuri valaistu kuusi - kiitos aktiiviselle kylänväelle: toitte jälleen valoa tummiin päiviin 🌹 💛 Meillä joulun vietto sujuu rauhallisesti maalla Vuonislahdessa kuten aiemminkin.  

Päivän valoisa hetki on lyhyt. Mutta jo viikon päästä päivä alkaa pidentyä - kukonaskel kerrallaan kevättä kohti mennään. Talvipäivän seisaus on 21.12, silloin päivä alkaa pidentyä. Joulu on kohdallani ollut aina kuin valonpilkahdus keskellä pimeintä vuodenaikaa. En ole koskaan viettänyt joulua matkustellen tai en edes suurena sukutapaamisena. Jouluun on kuulunut hiljaista eloa metsän keskellä pihan jouluvaloja ja salmen yli näkyvää suurta valaistua kuusta (kuva edellä) katsellen ja joululauluja kuunnellen.

Joensuun seimipolun 1. kohde Taitokorttelin aitoilla

Viimeisellä laulutunnillani ennen joulutaukoa lauloimme tunteikasta joululaulua ”Taivas sylissäni”.  Tuon laulun sanojen (ote) myötä toivotan rauhaisaa joulua:

”Keneltä sai tähden, tuo katse pienokaisen?
Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten?
Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi?
Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni?

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?
Helmassani kantaa itse taivastako saan? - -”  💓

(Alkuperäiset sanat Erik Hillestad; suomennos mm. Maija Kalaoja.)