maanantai 15. marraskuuta 2021

Luonto laskeutuu lepoon

- - Ohi syyskuun
läpi repaleisen lokakuun
kaipuun kaljakori kilisee
yli taivaan
päivät niinkuin varisparvi
raahautuu
mua vaivaa
ikävistä ikävin
milloin beibi palaat takaisin
etkö tiedä
voi yksinäisen miehen viedä
marraskuu - -” 
(Miljoonasateen albumilta ”Laukauksia viulukotelossa”, sanoittanut Heikki Salo.)

Joensuun kirkossa lehteriltä saarnastuoliin päin katsottuna. Väreistä kiinnostunut katsoo myös kirkkotekstiilejä, lokakuussa liturginen väri oli vihreä 💚

Nyt on marraskuu, vuoden pimein kuukausi - etenkin jos lunta ei ole vielä satanut. Tätä sanotaan toisinaan kuoleman kuukaudeksikin, tuntuuhan luonto kuolevan. Ehkä osuvampi ilmaus olisi jokin levolle laskeutumisen aika. Luonto asettuu lepäämään – ainakin pääosin. Kuolema on marraskuussa tosin lähempänä niinkin, että vainajia muistetaan ja muistellaan. Tänä vuonna vainajia muistettiin pyhäinpäivänä 6.11. Kuuntelin 21.10 aamupäivällä parvekkeella läheisen ev.lut. kirkon kelloja. Halusin palauttaa mieleeni, mitä tähän sielunkelloiksikin nimettyyn perinteeseen kuuluu. Evl.fi kirjoittaa, että kuolemantapauksista kertovat sanomakellot ovat osa kuolemaan liittyvää kirkonkellojen soittoperinnettä. Sanomakellot (myös sielunkelloiksi nimetyt) on soitettu jonakin arkipäivänä kuoleman jälkeen.

Katse urkuparvelle päin
Sanomakelloperinteestä on paikoin luovuttu toisen maailmansodan jälkeen, mutta monissa seurakunnissa sanomakelloja soitetaan yhä. Sanomakelloja soitetaan yleensä noin kymmenen tai viisitoista minuuttia. Nykyisin suurin osa tästä ajasta on jokaisen vainajan kohdalla samanlaista soittoa; esimerkiksi yhteiskunnallinen asema ei soitossa kuulu kuten historiallisena aikana. Kellojen soiton tarkoituksena on kuolemasta ilmoittamisen lisäksi myös muistuttaa kuulijoita omasta kuolevaisuudestaan. Sanomakellot voi ottaa myös kehotuksena rukoukseen ja edesmenneiden läheisten muistamiseen. Saattokelloja puolestaan soitetaan hautaan siunaamisen yhteydessä. (evl.fi/sanasto.)

Oheisessa kuvakoosteessa (tässä ylä- ja alapuolella) on Joensuun ev.lut. kirkostamme kaksi sellaista kuvakulmaa, joita en ole tainnut aiemmin kuvata. Tätä Joensuun kauneimpiin rakennuksiin kuuluvaa kirkkoa onkin kuvattu paljon. 

Porrasnäkymää lehterille noustessa Joensuun ev.lut. kirkossa
Ev.lut. seurakunnat kutsuvat usein kirjeellä Pyhäinpäivän jumalanpalvelukseen heitä, joiden läheinen on kuollut kuluneen vuoden aikana. Lähikirkossamme tämä jumalanpalvelus oli la 6.11.2021 klo 15. Jumalanpalveluksessa muistetaan kuluneen vuoden aikana kuolleita seurakunnan jäseniä ja luetaan heidän nimensä. Tänä vuonna kävin hautausmaalla vasta pyhäinpäivän jälkeisenä maanantai-iltana. Kynttilämeri oli vielä silloin lähes yhtä upea kuin jouluna (kuva seuraavana).

Kirkossa, taidenäyttelyissä ja hautausmaalla koen, että mieli rauhoittuu, mutta mitenkähän se muuten on alkanut tämä nykyinen normaali... 😏 Toisena päivänä lokakuuta pääsin pitkästä aikaa teatteriin. Tämä oli jo kolmas kerta yrittää päästä katsomaan Ulla Tapanisen vierailuesitystä ”Lava-ammuntaa”. Nyt se onnistui! Eilen kävin kuuntelemassa Siraruet-kuoron ja Tellu Turkan & kumpp. musiikkiesitystä Baba Yagaa Pakkahuoneelle, ja lippu on varattu Waltteri Torikan joulukonserttiin ev.lut. kirkkoon 18.12. Jospa ne lähiaikojen konserttimenot olisivatkin siinä - vaikka myös Diandran, Suvi Teräsniskan ja Joulumieltä jokaiselle -konsertit kiinnostaisivat; Iloinen leskikin olisi Carelia-salilla… Mutta ei makeaa mahan täydeltä. Konservatorion oppilaiden konsertteja saatan käydä kuuntelemassa lenkkeilyjeni yhteydessä.  Niihin voi mennä ex temporekin, ei tarvita lipun hankintaa ennakkoon tms. 

Joensuun hautausmaalla 8.11. klo 18
Pitkän koronakaranteenin jälkeen olen huomannut, että ”kone yskähtelee”, kun eri menot käynnistyvät. Kerkesin jo sättiä itseäni, että kuinka voit väsyä ja melkein stressaantua vain muutamasta menosta viikossa… Taidenäyttelyitä voi olla useitakin, sosiaaliset harrastukset ovat jotenkin eri juttu - joskin mukavia ja toivottuja tietysti ovat. Sitten muistin sen vanhan kartonkikonevertauksen, että niinhän se oli esim. kesälomaseisokin jälkeen, kun suuret koneet käynnistettiin, kaikki ei sujunutkaan heti kuin rasvattu. Koneet yskähtelivät, pysähtelivätkin, oli kaikenlaista käynnistymisvaikeutta. Sama pitäisi hyväksyä itselleenkin: etenkin jos pitkän hiljaiselon jälkeen tulee kerralla enemmän menoja, silloin olisi parasta jarruttaa ja levätä tai ainakin pysähtyä hetkeksi. Tänään ajattelin, että mikä olisi pahinta, mikä tapahtuisi, jos jäisin maalle koko viikoksi ja ohittaisin kaikki tulevan viikon varrelle suunnittelemani menot. Niitä on tällä viikolla puolenkymmentä ohjatut jumpat mukaan lukien. Eipä kai kovin kummoista, maapallo jatkaisi pyörimistään entiseen malliin 😉 Tuskin monikaan edes huomaisi, että joku on joukosta poissa.
Eero Järnefeltin Iltarusko (Ahjon näyttely, 1900-luvun alku, öljy kankaalle)

Henkisen ja hengellisen perinteen kokeminen ja kertaaminen antaa energiaa ja virkistystä. Mielestäni usein sen jälkeen, kun käy kirkossa tai taidenäyttelyssä, syntyy mielestäni hyviä oivalluksiakin. Kävimme Marjutin kanssa katsomassa Ahjon Lähellä-näyttelyn jo aiemmin syksyllä, ja lokakuisen kirkossa käyntini jälkeen poikkesin energialatauksessani sinne vielä kaksi kertaa!

Ahjossa nyt tarkimmin katselemassani teoksessa (kuva edellä) on Eero Järnefeltin Iltarusko (1900-luvun alku), ja sehän on kuin sielunmaisemaani Pielisellä. Ateljeekodin ympäristö Tuusulanjärven rannalla innosti Järnefeltiä luontoaiheisiin, esittelytekstissä todettiin. Iltarusko-maalaus ikuistaa auringonlaskun puiden peittämän vastarannan yllä. Maisemamaalaus oli Järnefeltille ennen muuta luontokokemusten herättämien tunteiden kuvaamisen väline. Järnefeltiltä siteeratut sanat esittelytekstissä tekivät vaikutuksen: "Kuinka selvä on kaihon tunne ennen auringonlaskua.” Palasin katsomaan teosta useammankin kerran ajatellen noita sanoja. Ajattelin kaihon tunnetta luopumisen hetkellä, esimerkiksi elämän illassa.

Seuraavaksi tähän postaamassani taideteos-kuvassa on Sigrid Schaumanin Näkymä Gianicololta (1953). Esittelytekstissä sanotaan, että maisemat ja ihmiskuvaukset ovat Sigrid Schaumanin taiteessa merkittävässä roolissa. Hän oli sitä mieltä, että taiteilija tarvitsi maalaamiseen aina mallin. ”Tyhjästä luominen ei ole koskaan mahdollista. Siihen pystyy vain Jumala”, taiteilija sanoi. Vaikuttavaa! 🌺 Schaumanin mukaan maalaustaiteen tarkoitus on auttaa ihmiskuntaa ymmärtämään maailman kauneutta. Gianicolon maisema kuvaa vihreää eteläeurooppalaista puistoa näköalapaikalta, jonne taiteilija suuntasi opintomatkallaan yli 70-vuotiaana.

Sigrid Schaumanin Näkymä Gianicololta (Ahjo)
Kävimme Joensuun Kalevalaisten Naisten kanssa katsomassa Joensuun taidemuseo Onnin Ihmiskäsityksiä-näyttelyn. Näyttelyn jälkeen kahvitellessamme sanoin, että Jukka Hautamäen (s. 1971) taide keinoälyllä ei puhutellut tätä katsojaa, mutta totesin silloin samaan hengenvetoon, että pitääkin käydä katsomassa tämä useampaan kertaan (kuva alla). Esittelytekstissä sanotaan, ettei tekoälyn(kään) informaatio synny tyhjästä, vaan ne nojautuvat jo olemassa olevaan materiaaliin. Kuvien takana on aina näkymätöntä tietoa, minkä varaan alati muuntuvat kuvat rakentuvat. Nyt yksin siellä käydessäni istuin pitkään kaikessa rauhassa katsellen teoksia keskittyneemmin. Ne alkoivat puhutella silloin eri tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, ja nostivat melko henkilökohtaisiakin tuntemuksia pintaan. Jotkut kuvat näyttävät hätkähdyttävän vastenmielisiltä, mutta niinhän se taitaa olla missä vaan elämässä. Kun tutustuu tarkemmin, kuva useimmiten muuttuu. Joskus ensivaikutelmalla voi olla hyvinkin suuri merkitys esim. tutustuttaessa, mutta toisinaan kuva tuosta ihmisestä tai mistä vain havainnoinnin kohteesta muuttuu paljonkin, kun tutustutaan paremmin.

Jukka Hautamäen (s. 1971) taidetta keinoälyllä (Onni)

Sain kaverilta hyvän lukuvinkin Tommy Hellstenin kirjasta ”Enää en pelkää” (2019). Siinä hän kirjoittaa s. 11, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä yksinkertaisemmaksi asiat käyvät. Suurimmat asiat ilmaistaan pienin sanoin ja tiiviisti, sen muistan myös työelämävuosilta, viestinnän tunneilta 😊. Toisaalta jotenkin samoinhan se on runoissa ja aforismeissakin.  Hellsten sanoo, että kaikessa oleellisessa on lopulta kyse totuudesta ja rakkaudesta. Hellsten kirjoittaa, että kun hän käsittelee aiheita, joita hän ei ymmärrä ja joita hän ihmettelee, juuri siitä tulee se kirjoittamisen energia. Mielenkiintoinen oli mielestäni myös Hellstenin ajatus, että heillä, joilla on koko ajan kiire, on itseasiassa liikaa aikaa. Jotkut kertovat, että eläkkeellä heillä onkin aivan erityisen kiire – voisiko silloin olla niin, että kun on paljon aikaa, ei lopulta tiedä mitä sillä ajalla tekisi – ja onkin yht’äkkiä kiire? Marrasaikaan sopinee tällainenkin pohdiskelu: ikuisuudessa ei ole aikaa; tässä meidän olomuodossamme elämää määrittää ensisijaisesti aika. On olemassa myös sanonta ”hän siirtyi ajasta ikuisuuteen”, eli siellä rajan takana olemista ei mitata ajassa. Se mitä siellä ikuisuudessa sitten onkaan, on meiltä salattu.

Kun sairastuu vakavasti, joutuu tai saa pohtia muun muassa em. asioita. Luin Ilta-Sanomista 9.11.21 henkilöhaastattelun, jossa nuorehko tv-juontaja kertoi sairastumisestaan aivoinfarktiin. Hän totesi mm., että univaje on aivoille myrkkyä ja todellinen ja vakava terveysriski. Siihen hän ei halua enää palata. (En minäkään, pahat univaikeudet olivat todella kamala kokemus.) Hän sanoi, että vakava sairastuminen on kuin uudelleen tutustumista itseensä. Siinä joutuu pohtimaan, mihin nyt tässä elämänvaiheessa vielä pystyn, ja mikä ei enää suju entiseen malliin. 

Joskus saattaa kuulla säälittelyäkin vakavasti sairastunutta kohtaan, ja usein säälijä on hän, jonka kohdalle ei (vielä?) ole sattunut sairautta tai muutakaan vakavaa takaiskua. Säälissä on aina jotain ylemmyydentuntoista, jopa itsekästä; myötätunto on eri asia. Sanojen merkityksiä miettii näköjään yhä eläkkeelläkin, ja tulin ajatelleeksi myös empatiaa ilmaisuna. Tarkistinkin ko. merkityksen ihan sanakirjasta 😉 Empatiassa on sanakirjan mukaan lähinnä kyse kyvystä asettua toisen asemaan.  Myötätunto ja empatia ovat tosiaankin kaukana säälistä.

Näen tässä Amin teoksessa Pielisen rantamaiseman kuin unessa utuisessa 💙
Kyläkaverini Ami Ihatsun näyttelyn "Muistikuvien virrassa" saimme nähdä Lieksan kirjastossa. Ami oli tuolloin paikalla, ja juttelimme mm. siitä, että teokset antavat tilaa tulkita. Oli kyse maalaamisesta tai esim. kirjoittamisesta, aiheet tulevat eletystä elämästä, havainnoista, kokemuksista. Nämä teokset olivat vuosilta 2010 - 2015. Amin käyttämä tekniikka on grafiikkaan luettava monotypia - jokainen työ on tällöin uniikki. Vesi ja virta olivat näyttelyn nimen mukaisesti läsnä useassa työssä, myös omassa tuon päivän suosikissani (kuva edellä).

Kirjoitin fb:iin leikillisesti, että näin sai syyslomalainen viettää kulttuurin ja elämysten täyteisiä päiviä kotinurkilla ja aivan ilmaiseksi (Taidemus. yst. jäsenkortilla Onniin). Lisäksi sai liikuntaa ja aurinkoista syysilmaa, kun käveli välimatkat. Lopulta elämyksiin ei tarvita juurikaan aineellista, ei rahaa tai esim. ponnistautumista matkaan toiselle puolelle maapalloa viruksia peläten.

Pyroshow Joensuun torilla 22.10
Kun käy katsomassa taidenäyttelyn useamman kerran, tunne ja tulkinta useimmiten muuttuvat. Teokset puhuttelevat ajassa eri tavoilla, oli sitten kyse kuvataiteesta, teatterista, musiikista tai vaikka kirjallisuudesta. Taide yleensäkin on mitä suurimmassa määrin subjektiivinen kokemus, ja näyttäytyy eri aikoina ja eri elämäntilanteissa samallekin kokijalle erilaisena. Kävin vuosia sitten harrastuspiirissä, jossa tehtiin tulkintoja – noin tiivisti sanoen. Eräs osallistuja pahoitti mielensä ja jopa hieman loukkaantui, jos joku tulkitsi teosta toisin kuin hän. Surullista toisaalta, ja hän jäikin ryhmästä pois jo muutaman kokoontumiskerran jälkeen. Myös Pyroshow (kuva edellä) herätti somessa hyvinkin monenlaisia mielipiteitä ja aktivoi postauksiin.  

Sopivaan aikaan (joskin sattumalta) kuljin 22.10 torin poikki. Silloin illan hämärryttyä Joensuun keskustassa oli Joensuun Virran tilaama tulta, ääntä ja elämystä räiskyvä Pyroshow. Väkeä oli mukavasti liikkeellä, lapsiperheitä myös. Hieno "Yhen illan juttu" - kiitos Virta 🌼

Heikki Kotilaisen oma suosikkityö kertoo unesta; matkasta höyhensaarille.

Lokakuun lopulla pääsimme seuraamaan myös lieksalaissyntyisen graafikon Heikki Kotilaisen (HeKo) esittelyä töistään "Sivusilmällä"-näyttelyssä P-K:n museo Hilmassa. Nämä kolme kuvaa ovat Heikin näyttelystä. Museot.fi kertoo, että Sivusilmällä-näyttely toi esille sanomalehti Karjalaisen pitkäaikaisen graafikon Heikki Kotilaisen töitä. Pääosassa ovat sanomalehdessä julkaistut, erilaisilla digitekniikoilla toteutetut kuvitukset. Näyttely loi samalla katsauksen tänä vuonna 300 vuotta täyttävän Pohjois-Karjalan maakunnan lähihistoriaan.

Vuonislahden tanssilavan tunnelmia Heikin nuoruusvuosilta 1970-luvulta 💗

Huumori on reikä, joka päästää ylimääräiset höyryt ulos liian tiukasta piposta (Positiivarit 26.5.2021).

Iloitse, iloitse ihminen, on elämä hetki vain!
On parempi tanssia elämän tietä kuin kulkea laahustain.
(Saima Harmaja.)

Heikin grafiikkaa: yleisimpiä sukunimiä maakunnassamme. Turunen ja Nevalainen olivat odotetusti kärjessä Pielisjärvellä, Ikonen idässä ja Hirvonen lännessä, Tanskanen Polvijärvellä jne...😊


Kolme sataa vuotta täyttävää maakuntaamme ajatellessa tuli mieleen, että täällä syrjäisessä maakunnassamme on pärjätty auttamalla toisiaan, puhaltamalla yhteen hiileen. Yksin ei voi juuri mitään - yhteistyössä on sen voima 👏

Asia kuuluu myös sinulle, jos naapurisi seinä palaa (Horatius). 

Metsänväen asuinsijoilla Vuonislahdessa 
Valitsin tähän edellä olevan kuvan Baba Yaga - Häpeämätön! -esityksen jälkitunnelmissa. Esitys vei seuraajan mystiikan maailmaan, sinne missä liikutaan jossain aisteilla koettavan ja ihmisiltä salatun välimaastossa. Esityksessä oli vahvaa naisenergiaa ja edellä oleva kuva on otettu puolestaan Vuonislahden naisten polun varrelta. Katselen siellä kävellessäni suuria kiviä ja niiden väleissä olevia sammaloituneita luolia. Asuukohan siellä menninkäinen tai peikko – tai ehkä keiju, joka lehahtaa usvasiivin Pielisen yli Kolin rinteille? Uskoin niihin lapsena, ja mikäpä estää uskomasta yhä 😍 Ei voi tietää (tai ainakaan ei voi olla varma?), ketä tuolla kivien koloissa asustaa. 

Se, joka poikkeaa polulta, löytää uusia polkuja (Niels Kjaer).

Baba Yaga - Häpeämätön! oli liikkuva kuoroteos, joka kaatoi naiseuden raameja. Baba Yaga on saaga naisen matkasta valtaan ja voimaan. Tullakseen hyväksytyksi naiset ovat aina oppineet pienentämään itseään; teoksessa oli toisin, kuten on (onneksi) jo nykyelämässäkin. Nykyisin nuoret naiset toimivat ministereinä, puoluejohtajina, kirkkoherroina, piispoina jne. 👍

Yksi orvokkiamppeli kukkii Marttalassa vielä marraskuun puolivälissä. Muut pihaorvokkimme kuolivat tänä vuonna jo noin kolme kuukautta sitten, kuumuusko lie vaikuttanut 😳

Pimeys alkaa kohta väistyä ja pianhan on jo joulukuu 👍 Joulukuu on vakiharrastuksien kohdalla hiljaisempi, ja enpä taida varatakaan siihen juuri menoja, jotta saisi nuo loput tavarat (lähinnä vaatteita) muutettua silloin. Ei siis liikaa kerralla, eikä ainakaan kiirettä 👎 Olisikohan se nyt päätetty? Positiivareiden sivuilla kirjoitettiin 14.11.2013 fb:n antaman muiston mukaan: "Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä loppumatkan haluamansa kaltaiseksi." Hyvin sanottu, ja tuohon kun vielä lisää sen, että ainakin itseni tulisi myös muistaa toimia noin, eikä harrastaa vain hyviä aikomuksia puheissa.

Tähteet talteen

Alkavalla viikolla on marttojen järjestämä Yhden padan taktiikka -kurssi. Se viehättää jo etukäteen mm. siten, että tuolla taktiikalla opetetaan todennäköisesti pääsemään ruuanlaitossa helpommalla 😄 Ei paljoa tiskiä, tähteet tulisi hyödynnettyä, eikä ruuan laittoon menisi paljoa aikaakaan. Ruuanlaiton ja leivonnan inspiraatiot vaihtelevat (nekin!) kohdallani ajassa; välillä kiinnostun enemmän, välillä vähemmän. Nyt on se vähemmän-aika 😎  

Lopuksi lukijan toive 💑 Blogini vakituinen lukija (hän ei ole esim. somessa) sanoi, että on kiva lukea ja katsella tavallisia arkiruokavinkkejä. Kaivoin nyt aiemmin ottamani kuvan esiin (edellä), siinä on otettu tähteet talteen: porkkanaraasteen tähteestä, lehtikaalista (tai muusta jo hieman nahistumaan päässeestä vihanneksesta) ja laktoosittomasta viherpippurisulatejuustosta syntyi yllättävänkin maukas ruoka. Pannulle hieman sitruunarypsiöljyä ja raastetut porkkanat, silputut lehtikaalit, tilkka sitruunamehua tai esim. sitruunapippuria ja väliin tuota em. sulatejuustoa. Sipulin ystävälle lisäksi pari sipulia paistettuna ja tähteeksi jääneet keitetyt perunat paistettiin samalla. Hyvää, helppoa ja edullista 😋

Ulkovalojen, kynttilöiden ja (kohta) lumilyhtyjenkin loisteessa joulua kohti ⛄⛅

Harmaa taivas on vain ohikiitävien pilvien parvi (Duke Ellington). 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti