Joulumuistoja vuosikymmenten varrelta

Joulunavauksesta 2024 Vuonislahden yli 100-vuotiaalta Seurojentalolta

Joulumuistoja lähimenneestä ja kauempaakin

Tällä kertaa inspiroiduin muistelemaan jouluja ja menneitä aikoja mm. noin 60 vuoden takaa. Oheistamieni jouluaiheisten kuvien (20) joukossa on kolme kuvaa joulunäyttelystä Koskikatu 1:stä Joensuusta, näyttely on avoinna 4.1.2025 saakka (kuvateksteissä on lisää). Näyttelyn nimi on "Lapsuuden joulu, Joulunostalgiaa vuosikymmenten takaa”. Se inspiroi paljon tätäkin tekstiä. Annukan näyttelyssä oli mm. vanhoja joululahjapapereita, liinoja ja seinäkoristeita ja palautui mieleen sekin, että meillä säästettiin mm. joululahjapaperit jatkokäyttöön ja olkikoristeet ym. käytettiin yhä uudelleen seuraavina vuosina. Hyvää sen ajan kierrätystä 👍 Lapsuuden joulu -näyttely Taitokorttelilla on koottu Annukka Tiitisen kokoelmista – suurkiitos Annukalle 🌸 

Laitan useimmiten blogini oheen mietelmiä tai runo-otteita; tällä kertaa on otteita punaisella vanhoista perinteisistä joululauluista 🎵

Seimiasetelma Joensuun kirkossa

Kun tulee tiettyyn (tähän?) ikään, alkaa näemmä yhä enemmän muistella menneitä, ja toisaalta kiinnostus omaa lähihistoriaakin kohtaan kasvaa. Aloitan tiivistäen ja tajunnanvirrasta poimien, mitä tulee mieleen lapsuuden jouluista. Yksityiskohtaisia muistoja on myöhemmin, ja pysähdyinkin ihan miettimään, mitkä ovat esim. muistilokeroistani putkahtaneet konttuuri tai setolkkakello.  

Kenties joku voi samaistua näihin samantapaisiin muistoihin?

Ruoka on aina kiinnostava aihepiiri, siitä on kiva kirjoittaa tälläkin kertaa. Muistan kaivanneeni lapsena joulukirkkoa, mutta onneksi oli radio, jota sai kuunnella. Mieleen jäivät tunnelmallisimpina matka reellä kuusijuhlaan; joulujuhla koululla ohjelmineen; mummon ompelema uusi samettimekko; jouluruoat; lähimetsästä haetun tuoksuvan kuusen sulattelu ja koristelu; punaiset steariinikynttilät kuusessa metallisine jalkoineen; kirjelaput tontulle seinähirsien rakoon riihessä tai aitassa; kyläkaupasta taskurahoilla ostetut pienet joululahjat tai joskus itse valmistetutkin (tyyliin ”pannulappu”). 

Jouluksi siivottiin perusteellisesti. Matot olivat pitkään ulkona pakkasessa (pakkastahan oli muistini mukaan tuolloin talvella aina) ja ne hakattiin puhtaiksi lumihangessa. Kyläilyt eivät muistini mukaan kuuluneet jouluaattoon tai joulupäivään, Tapanina sopi lähteä jo "kylille" 😀 Myöhäisemmissä muistoissa on myös autoajelut Joensuusta kotikylälle lumisen metsätaipaleen läpi Kivilahden, Kuoran ja Jaakonvaaran kautta. Maisema oli hohtavan valkoinen, katsoipa mihin suuntaan vaan; metsiin, pelloille, vesistöihin.

 ”- - Vasta ruunan reessä silmät aukeaa. Siin' on silmäin eessä synkkä metsämaa. Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu. Riemua on pelkkää - -”. Ote laulusta Joulukirkkoon. Säv. R. Raala (Berndt Sarlin). San. Immi Hellén.

Joensuun kirkossa 3. adventtina 15.12.2024. Aurinko paistoi jään läpi🌟

Joulukirkkoon pääsy oli hankalaa tai ainakin vaikeasti järjestettävissä siitä ymmärrettävästä syystä, että lähimpään kirkkoon oli matkaa useita kymmeniä kilometrejä. Hevosella kuljettiin lyhyemmät matkat. Aisakellona kilisi meillä muistaakseni pyöreä setolkkakello eli setolkkakulkunen. Saattoi olla jossain vaiheessa sellainen kellon muotoinenkin. Kauniita ja kaunisäänisiä tietty molemmat.

Kirkonmenoja kuunneltiin radiosta, ja 60-luvulla oli jo aggregaatista virtaa saava televisiokin. Sähköt tuolle kylälle tulivat 70-luvun alussa. Ennen sähköjen tuloa pihalla omassa kopissaan pörisi tuo aggregaatti, josta saatiin virtaa mm. pieneen mustavalkoiseen televisioon. Sitä kokoontui joskus naapureitakin katsomaan, etenkin jos menossa oli kotimainen elokuva tai vaikka missikisat. Pienessä kammarissa oli tiivis tunnelma lisätuoleineen, ja oli mukavaa jakaa kokemus toisten kanssa esim. elokuvista. Ns. oikeissa elokuvissa pääsin käymään ensimmäistä kertaa Jaakonvaaran koululla; lienen ollut silloin jotain alakouluikäinen. Elämys oli niin suuri, että muistan vieläkin selvästi tuon elokuvan, jonka nimi oli ”Villin Pohjolan kulta”.

”Lunta tulvillaan on raikas talvisää,
ei liinakkommekaan, nyt enää talliin jää.
Sen kohta valjastan reen pienen etehen,
ja sitten joutuin matkahan me käymme riemuiten.- -”.  Ote laulusta Kulkuset. Säv. J.S. Pierpont
Suom. käännös: Kullervo.

Kaunis himmeli Herkkuleipureiden pajalla

"- - Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee.
Talven valkohiutaleet ne kilvan leijailee.
Rekehen, rekehen nouse matkaamaan!
Lumi alla jalasten se laulaa lauluaan.
On ryijyn alla lämmin, kun lunta tuiskuttaa.
Nyt liinakkomme kiitää ja valkoinen on maa.- -”. Ote laulusta Kulkuset. Säv. J.S. Pierpont
Suom. käännös: Kullervo.

Jouluna pyrittiin tuohonkin aikaan laittamaan parasta pöytään, ja valmisteluja tehtiin ja asioita ennakoitiin pitkin syksyä. Uskon että sellaisinakin aikoina, kun on ollut esim. sodan vuoksi rankat ajat, jouluna on yritetty ylittää arki. “Yölläkin saa syödä” on tuttu sanonta, ja aikoinaan jouluruokia pidettiin esillä kai niin kauan kuin jotain oli jäljellä. Riisi oli kallista ja ohra tavallista, joten joulupuuro tehtiin riisistä, JOS sitä saatiin. Kuulin että mummoni keitti -30-luvulla ja kai vielä myöhemminkin joulupuuron ohrasta. Marttojen nettisivuilla mainittiin, että suomalaisten jouluruokaperinteessä erityistä ovat laatikot, erityisesti lanttu- ja perunalaatikko. Laatikkoruoka on ollut köyhän maan tapa tehdä olemassa olevista aineksista herkullista ja vähän parempaa ruokaa. Kinkku alkoi yleistyä jouluruokana vasta 1930-luvulla, mutta valtasi joulupöydät nopeasti. (martat.fi.)

”Kun maass' on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton, käy lämmin henkäys talvisäässä, kun joulu on, kun joulu on.- - On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa- -”. Otteet laulusta Kun joulu on. Säv. Otto Kotilainen. San. Alpo Noponen.

Lapsuudesta tutut astiat ja kaakaopurkki Annukka Tiitisen näyttelyssä 2024

Aloin muistella, mitä meillä leivottiin jouluksi silloin 50- ja 60-luvuilla, ja miten ne tehtiin ja säilytettiin, kun ei sähköjäkään ollut. Jääkaapit ja sähköhellat kun tulivat tuolle kylälle vasta 70-luvulla. Karjalanpiirakoita oli jouluna aina, ja ne olivat muistini mukaan suurikokoisia ja hämmästyttävän ohutkuorisia. Tuvan pöydän kansi käännettiin toisin päin, ja siinä kaulittiin kuoret, ja piirakat paistettiin tuvan leivinuunissa. Rapeiksi paistuneet piirakat voideltiin voilla, ja käärittiin voipaperiin pyyhkeen alle pehmenemään. Saattoi siinä olla lisäksi jokin paksumpi peittokin. 

Piirakat pakattiin kylmään ruokakomeroon, minne oli ovi eteisestä. Ruokakomeroa nimitettiin konttuuriksi. Muistan yhä sen ruokakomeron tuoksunkin (leivonnaisien, juuston, voin ym. sekoitusta) ja sen, kun sinne taskulampun valossa mentiin hakemaan yöpalaa. Salaakin joskus. Toisinaan piirakoiden täytteenä saattoi olla riisin ohella perunaa tai ohraakin. Oma suosikkini on nykyään Lieksan Leipomon kauratäytteiset piirakat; lapsena ehdoton suosikki oli riisipiirakka, myöhemmin ohrakin. Vatruskoita ei meillä tainnut olla, herkkua ne kyllä nykyään ovat. Olen sittemmin kokeillut tehdä niitä marttojen ohjeilla gluteenittominakin, samoin kuin riisipyöröjä, eli kukkosia tai pyörösiä. Hyvällä lapsella on tässäkin monta nimeä murrealueen mukaan. Havaitsin kerran somessa railakkaan riidankin siitä, mitä nimeä tuosta leivonnaisesta on sopivaa käyttää. Sanoilla on valtava voima - etenkin tunteita omaavilla. 

”- - Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin. Nuo rikkaan täyttää aatokset ja mielen köyhänkin: suun ruoka, juoma, meno muu. Laps hankeen hukkuu, unhoittuu- -”. Ote laulusta Me käymme joulun viettohon. Säv. Martti Turunen. San. Mauno Isola.

Aterialla joulunavauksessa 2024 Vuonislahden yli 100-vuotiaalla Seurojentalolla

Makeina kahvileipinä oli silloin(kin) joulutorttuja, jotka tehtiin kotitekoisesta taikinasta, pipareita, rusinapullaa ja useimmiten oli jokin maustekakkukin. Nykyisin suosikkini on piparipulla (kuva edellä), missä voi yhdistää kaksi joululeivonnaista. Marjat, mehut ja juurekset säilytettiin joko maakellarissa tai tuvan lattian alla olevassa lattianaluskellarissa, jonne oli riepumatolla peitetty luukku. Muistan sen tietyn multaisten perunoiden tuoksunkin, kun juureksia mentiin hakemaan portaat varovasti laskeutumalla. Tästäkin jäi vahva tunnemuisto, olihan perunoiden haku kellarista jännittävää siinä iässä. 

Nyt joulukonsertteihin valmistautuessa muistui mieleen, että joululaulut olivat silloin lapsuudessakin tärkeä jouluperinne. Joululaulut olivat erityisiä, kun niitä pääsi laulamaan "kuusella" (eli kuusijuhlassa) kyläkoululla. Muistelen, että tuo juhla oli vakiintunut suunnilleen 18.12 tienoille. Lauloin jo tuolloin koulun kuorossa alttoa, ja lienen ollut hieman kateellinen sopraanoille, jotka saivat laulaa melodiaa. Sittemmin ajattelin, että kaikille on paikkansa, niin matala- kuin korkeaäänisillekin 😍

Vanhimpana joululauluna pidetään jouluevankeliumissa mainittua ylistyslaulua Gloria in excelsis deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa / Kuului laulu enkelten). Wikipedian mukaan sitä on alettu laulaa jo vuodesta 129.

Kouluajoilta tutut joulukortit Annukka Tiitisen näyttelyssä 2024

Kuusijuhlassa jaettiin myös pieniä joulukortteja, joita oppilaat olivat kirjoittaneet toisilleen. Koululaiset olivat valmistelleet opettajien ohjauksessa jouluohjelmaa, mm. näytelmän ja musiikkiesityksiä. Joskus taisi olla runonlausuntaakin. Tuo pieni koulu oli kaksiopettajainen, oli alakoulun ja yläkoulun opettaja sekä keittäjä, joka huolehti myös asuntolasta, lämmityksestä ja siivouksesta. Asuntolaan pääsi, jos koulumatkaa oli suuntaansa 5 km tai yli. Oma koulumatkani oli suuntaansa 4 km, mikä kuljettiin hiihtäen, potkurilla tai polkupyörällä. 

Joulukoristeita oli askarreltu kuusijuhlan somisteiksi mm. pumpulista, luonnosta löytyneistä tarvikkeista ja punaisesta kreppipaperista. Mieleeni jäi alaluokilla askartelemani – mielestäni erittäin hieno - pahvinen pukin naamari pumpulipartoineen ja punaisine poskineen. Kuuselta sai mukaansa tuoksuvan paperipussin, jossa oli omena, tuore pulla, piparkakku ja ehkä jokin karkki. Se oli juhlaa!

Joulunavauksesta 2024 Vuonislahden yli 100-vuotiaalta Seurojentalolta

”- - Oi, käykää, ystävät laulamaan / Kun joulu, joulu on meillä / Se tuttu ystävä vanhastaan / On tänne poikennut matkoillaan / Ja viipyy hetkisen meillä - -” (Ote laulusta ”On hanget korkeat nietokset”. Säv. Jean Sibelius. San. Wilkku Joukahainen).

Mummo ompeli toisinaan uuden mekon kuusijuhlaan, ja erityisesti mieleeni jäi alakouluajoilta punaisesta sametista tai jostain sen tyyppisestä kankaasta tehty mekko, jossa oli valkoista pitsiä kauluksessa. Mekko oli tehty luultavasti aikuisten ompeluksista jääneistä tilkuista, mutta mielestäni se oli niin hieno, että muistan sen vielä 60 vuoden jälkeenkin! Pitkät hiukset letitettiin kahdelle letille, jotka olivat välillä niin tiukalla, että silmät menivät vinoon. Oletan että siisteys siinä oli tärkeää. Letitetty tukka oli kyllä helppo selvitellä päinvastoin kuin joskus takkuiseksi joulunäytelmää varten tupeerattu kuontalo. Hassua, että tuollainenkin muisto on jäänyt mieleen, kaipa se tukan selvittely oli niin kivuliasta.

Joulunavauksesta 2024 Vuonislahden yli 100-vuotiaalta Seurojentalolta

Mistä valoa pimeään vuodenaikaan

Tilley-lamppu valaisi, kun sähkölamppuja ei ollut. Joku kaveri kysyi, onko tai oliko pimeässä paha olla tai pelottavaa. Aloin ihan miettiä, miksi ei ole. Kun on syntynyt kaukana kaupungin valoista niin pimeään kai tottui. Saatoin hiihdellä metsän hämärissä tai kuun valossa pitkiäkin lenkkejä, eikä pelottanut. Metsä tuntui turvalliselta, eikä siellä koskaan mikään uhannutkaan. Myös kouluun lähtö oli usein jo pimeän aikaan, jos oppitunnit alkoivat kahdeksalta. Huonolla kelillä varattiin enemmän aikaa. Karhuja ja susia liikkui kai tuohonkin aikaan, mutta juuri jänistä tai metsälintuja suurempia en nähnyt. Noilta ajoilta lienee perua rakkaus luontoonkin 💚

”- - Ääneti kuu käy kulkuaan
Puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta
Tonttu ei vaan saa unta - -” (Sävellys: Lyyli Wartiovaara-Kallioniemi, Alkuperäinen sanoitus: Viktor Rydberg. Sanoitus: Valter Juva).

Kuulo- ja tuoksumuisti voi olla näkömuistin ohella ihmeen tarkka. Kun muistin Tilleyn kohinan, tunsin elävästi myös sen lampun tuoksun. Tuon lampun valossa olleet tunnistanevat tunteen ja tuoksun. Itse en onnekseni ole koskaan ollut tuoksuille yliherkkä, joten mitenkään voimakas tai epämiellyttävä tuo valopetrolin eli paloöljyn tuoksu ei minusta ollut. Mieleen putkahti nyt myös Tilleyn edeltäjä Petromax. Siinä oli suunnilleen samat toiminnot ja tuoksut. Tulet pönttöuuneissa antoivat myös hieman valoa luukun ritilän läpi. Lämmintä uunin kylkeä vasten painautuminen tuntui hiihtolenkin jälkeen hyvältä.

Valoa pimeyteen jäälyhdyillä 

Entä pihan valaistus jouluna? 

Jotain kynttilälyhtyjä tai vastaavia saattoi jouluna olla, ja ne toimivat valonlähteenä myös lumeen luotua kapeaa polkua saunalle kulkiessa. Lunta tuntui olleen silloin aina paljon, ja lapioidun polun reunat olivat lapsuusmuistoissani lähes silmien korkeudella. Lyhty ripustettiin saunomisen ajaksi ikkunan ulkopuolelle valoa antamaan. Saunasta tupaan juostessa pyyhkeeseen kääriytyneenä pakkasilma höyrysi ympärillä. Hieman vanhempana saatettiin käydä saunomisen välissä kieriskelemässä hangessa, ehkäpä se oli ikään kuin tuon ajan avantouintia? 

Myöhemmin 70-luvulla äiti taisi askarrella sankoissa jäädytettyjä kynttilälyhtyjä. Osa oli värillisiäkin, liekö väriä saatu punajuuresta tai muusta vastaavasta. Joulukuusi oli tärkeä, eihän joulukukkiakaan juuri ollut silloin yli puoli vuosisataa sitten. Muistelen, että myös eläimiä muistettiin jouluna. Koirille ja kissoille oli pienet lahjat, ja myös hevoselle ja lehmille annettiin jotain herkkua (kauroja?) ja taisipa navetalla olla joskus pieni joulukuusikin.

”- - Luo köyhän niin kuin rikkahan saa, joulu ihana! Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa!- -”.  Ote laulusta En etsi valtaa loistoa. Säv. Jean Sibelius. San. Sakari Topelius.

Leipien paistaja kuvattuna Joensuun museo Hilmassa

Edellä oleva kuva on Joensuun museo Hilmasta. Kuvan näkymää katsellessani aloin miettiä, mitä leipää meillä leivottiin noin 50 - 60 vuotta sitten. Saman näköisiä ruislimppuja tehtiin leipäjuureen  meilläkin kuin tuossa kuvassa. Leipäjuuri säilyi vuosikymmeniäkin puisen tiinun seinämillä ja pohjassa. Reikäleipiä ei muistini mukaan meillä ollut, lienee läntisempi perinne? Jollakin naapurilla muistelen nähneeni leipiä vartaassa tuvan laipiossa. Ohra- ja kauraleipiä leivottiin myös, ja em. viljoja viljeltiinkin kylällä monessa paikassa ainakin pienimuotoisemmin. Joillakin saattoi olla ruishalmekin. Puimakoneen ääni oli minusta kodikas, pidinhän jo lapsena syksystä, kun odotettu koulukin alkoi. Syksyn näkymät, äänet ja tuoksut olivat mieluisia. Myös puolukoiden poimimisesta pidin, niitä tuntui olleen aina paljon. Marjaämpäri täyttyi nopeasti. Riihen tuoksua ja tunnelmaa muistan käyneeni fiilistelemässä naapurissakin mukavan emännän seurassa. Uskoin lapsena tonttuihin, erityisesti riihitonttuun, joten riihet olivat monella tapaa kiinnostavia 😍 Yhteys tähän lottanakin toimineeseen lähemmäs sadan vuoden ikäiseksi eläneeseen naapuriin säilyi hänen kuolemaansa saakka.

”- - Jouluyö, juhlayö. Täytetty nyt on työ. Olkoon kunnia Jumalalle! Maassa rauha, myös ihmisille olkoon suosio suur, olkoon suosio suur!” Ote laulusta Jouluyö juhlayö.  Säv. Franz Gruber San. Joseph Mohr. Suom. Gustaf Oskar Schöneman.

Nostalgista esineistöä Herkkuleipurien pajalla 2024

”- - Syttyi siunattu joulutähti yöhön maailman raskaaseen, hohde määrätön siitä lähti, viel' on auvona ihmisten - -” Ote laulusta Arkihuolesi kaikki heitä. Säv. Leevi Madetoja. San. Alpo Noponen.

Viljapellon kullankeltaiset näkymät ja paistuvan leivän tuoksu on tallentunut mieleen mukavana muistona. Leipomispäivänä uuni hohkasi kuumana, ja oli oikeastaan ihme, että ei syttynyt tulipaloa kipinän lentäessä kuivalle pärekatolle. Pidin leipomispäivistä, ja leipominen lienee ollutkin pitkin aikuisikää kotitöistä mieluisin. Nykyään tosin on omassakin lähipiirissäni jo gluteeni- ja laktoosirajoitteita jne., silloin niistä ei puhuttukaan. Sitä en tiedä, oliko niitä siihen aikaan lainkaan, vai eikö vaan tiedetty? Mahdolliset mahavaivat lienee vain siedetty siinä sivussa.

”- - On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään
Kuin oisin osa suurta kaikkeutta.
Vain kynttilät ja kultanauhat loistaa hämärään,
Vaan mieleni on täynnä kirkkautta- -” Ote laulusta Sydämeeni joulun teen. Sanat Veikko Salmi eli ”Vexi”, sävel Kalervo Halonen eli ”Kassu”.

Rakas pikku-aitta lumivaipassaan 💜 Tunnearvoa ei voi mitata 💔 

Muita menneen muistoja

Lopuksi vielä jokunen muisto muustakin menneestä. Siihen johdattelee mm. muisto, mikä liittyy yllä olevaan kuvaan, jonka löysin äitini albumista. Siinä on 1800 - 1900-lukujen vaihteessa rakennettu pieni hirsiaitta, minkä on kotipihaamme rakentanut isoukkini Samulin veli Heikki. Heikki oli kädentaidoistaan kuulu kirvesmies, ja pieni aitta olisi ehkä pysynyt paikoillaan vielä toisetkin sata vuotta, ellei olisi kadonnut johonkin paikoiltaan 💔 Tarina ei kerro, minne se katosi ja miten 😎

Muistelimme tänä syksynä erään lapsuudenkaverini kanssa menneitä enemmänkin, ja totesimme, että lopulta suuressa runsaudessa elämme tällä hetkellä, jos vertaa noihin aikoihin. Ihmisten elämää on nykyään helpotettu mitä moninaisimmilla - sanoisinpa että jopa mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Luin juuri tänään kirjakaupan mainoksen, jossa kerrottiin joulumarkkinoille tulleesta paristokäyttöisestä pyyhekumista! 😲 

Muistelimme että maaseudulla ja kaupungeissa (tai muillakin nk. mualikylillä) esim. 50-luvulla syntyneiden harrastukset poikkesivat toisistaan kai aika paljonkin. Musiikin (koulun kuoro ja nokkahuiluryhmä sekä isän harmonikansoitto) ja kirjojen lisäksi meillä siellä Pielisjärven ja Enon rajamailla ei liene juuri muita harrastuksia ollut kuin ulkoliikuntaa eri muodoissaan. Talvella pääasiassa hiihdettiin ja laskettiin mäkeä. Luistinratoja ei tuolla syrjäisellä kylällä ollut. Tai en ainakaan niitä havainnut. 

Lapsuudestakin tuttu ihana paperitaulu Herkkuleipurien pajalla 2024

”- - En mä ole lapseni, lintu tästä maasta; olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.” Ote läheisen menetyksen surussa sanoitetusta suurten tunteiden laulusta Varpunen jouluaamuna. Säv. Otto Kotilainen. San. Sakari Topelius. Suom. K. A. Hougberg.

Kesäaikaan oli kaikilla ko. työhön kykenevillä peltotöitä ja illalla saattoi töiden jälkeen päästä uimaan. Iltaisin luin ahmien kylän koulun kirjastosta lainaamiani Anni Polvan Tiina-kirjoja, ja haaveilin rusettiluisteluista ym., joista noissa kirjoissa kerrottiin. Muistelimme että ruutua hypättiin kevään tullen pälvikohdissa ja olikohan jokin kuminauhahyppely (nk. kuminauhatwist?) ja ryhmäleikkeinä rosvoa ja poliisia, ja ehkä oli jokin sotaisempikin leikki eli pumpum-sota ja kymmenen tikkua laudalla, jne. 

Tonttuko haki lahjatoivekirjeen seinän raosta?

Siihen aikaan ei ollut somea tmv., ja lähetimme kaverini naapurin Tertun kanssa toisillemme ruutupaperille kirjoitettuja kirjeitä ja laitoimme ne kotiemme välimaastossa olleen hiihtoladun varrella tiettyyn puunkoloon. Oli jännittävää hiihdellä illan hämyssä "postilaatikolle" katsomaan, onko kirjettä tullut. Useimmiten oli. 

Muuton yhteydessä löysin kellarista kenkälaatikon, jossa oli lippuja ja lappuja -60-luvulta alkaen. Ehkäpä kirjoitan tänne vielä joskus noiden hauraiden muisti- ja kirjelappusten inspiroimana 😊 Jouluun liittyvä mielestäni liikuttava muisto tuli Pielisjärven Osuusliikkeen kuitin 23.12.1967 myötä. Olin mitä luultavimmin tehnyt joululahjaostoksia tuolloin 12-vuotiaana. Loppusumma kuitissa oli 3,30 mk, mikä koostui neljästä (!) osasta. Lahjat eivät siis todellakaan olleet kalliita; lahjan saajan muistaminen oli tärkeintä.

Rakkaita läheisiä muistellaan Lieksan Mähköllä jouluaattona

En tiedä johtuiko runsaasta liikunnasta ja/tai yksinkertaisesta ravinnosta (pääosin perunaa, ruskeaa sipulikastiketta, maitoruokia, piimää ja kotona tehtyä ruisleipää + marjoja), että esim. ylipainoa ei tuolloin juurikaan ollut, eikä kumma kyllä nykyisin varsin yleisiä aineenvaihduntasairauksiakaan. Itse poimitut marjat ja kasvimaan tuotteet tukivat vitamiinien saantia. Olen pienestä pitäen tykännyt syömisestä 😉 ja ollut varsin kaikkiruokainenkin. (Onneksi liikunnallisuus on ilm. kompensoinut ruokahaluja, hih.) Vain veriruoat ja mm. ns. tappais- eli mykykeitto eivät ole olleet suosikkejani. Kasvimaan tuotteista tehdyistä ruoista ainoastaan naurishuttu pyöri pitkään lautasellani, kunnes sain sen nieltyä. Muistan, että monen muun mielestä naurishuttu ja mykykeitto olivat suurta herkkua, makuasioita siis. Tarjottu ruoka piti tuohon aikaan syödä. Onneksi määrän sai yleensä valita, ja mykykeittoa ja naurishuttua otin lautaselleni vain sen pienimmän mahdollisen määrän. Nykyään minua hämmästyttää toisinaan esim. kaupoissa kuultu kysymys, kun vanhemmat tiedustelevat alle kouluikäiseltä, mitä ruokaa tänään laitettaisiin ja mikä sinulle maistuisi.

”- - Heinillä härkien kaukalon nukkuu lapsi viaton. Enkelparven tie kohta luokse vie rakkautta suurinta katsomaan- -. Ote laulusta Heinillä härkien kaukalon. Säv. Ranskalainen joululaulu. Suom. Martti Korpilahti.

Ahvenisen Punasen Talon seimiasetelma ilahduttaa ohikulkijoita

”- - Tahtoisin päästä paimenten mukaan, / unohtaa kiireen ja melun rasittavan. / Aamu kun koitti, tiesikö kukaan, / tuo yksi joulu sai muuttaa historian. / Joulu on taas, riemuitkaa nyt. / Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. / Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. / Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton - -”. Ote laulusta Tulkoon joulu. Säv. & san. Pekka Simojoki.

Herkkuja sai harvakseltaan, ja ehkäpä niistä nauttikin enemmän, kun eivät olleet jokapäiväisiä. Karkkia saimme vain joskus, eli esim. silloin, kun käytiin Joensuussa kulttuurikilpailuissa laulamassa ja/tai nokkahuilua soittamassa. Vakituinen pysähtymispaikkamme oli Joensuusta tullessa Enon kirkolla tai Uimaharjun kioskilla, ja sieltä ostoksina mieleeni muistuvat hopeatoffeet (?) ja muistaakseni vielä nykyäänkin myynnissä olevat ns. kettukarkit ja tietenkin erilaiset pastillit, tikkarit ja lakupötköt.

Kauneimmissa joululauluissa Paaterin kirkossa 💖 

Monille joululaulut virittävät joulun odotukseen. Etenkin vanhat ja perinteikkäät joululaulut tuntuvat tuovan aidon joulutunnelman. Useaan vanhaan ja perinteiseen joululauluun sisältynyt rauhan ajatus on nytkin ajankohtainen, erityisesti tämänhetkisen maailmantilanteen ahdistavuudessa. Myös osallistuminen kirkoissa laulettuihin Kauneimpiin joululauluihin on monelle jokavuotinen perinne. Zacharias Topeliuksen sanoittamaa Sylvian joululaulua lauletaan lähes aina mm. kauneimmissa joululauluissa. Tarinan mukaan Topelius oli sanoitusta kirjoittaessaan lomalla Italiassa ja katseli Sisilian itärannikolla kohoavaa Etna-tulivuorta – ”Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään”, siinä lauletaankin.

”Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihinkin. Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin. - - Sen vertaista toista en mistään ma saa - on armain ja kallein mull’ ain Suomenmaa!- -”. Otteet laulusta Sylvian joululaulu. Säv. Karl Collan San. Sakari Topelius. Suom. Martti Korpilahti.

Tuomaanristi Annukka Tiitisen näyttelyssä 2024, kaunis asettelu varjoineen 💗

Tuomaanristi on tuttu lapsuudesta 

Tuomaanristi on vinoneliömäinen puusta vuoltu lasturisti, joulukoriste saaristoalueelta, lähinnä Korppoosta ja Iniöstä. Joulukoristeen nimi viittaa apostoli Tuomaaseen. Tuomaan päivä (21.12) aloittaa perinteisesti joulun ja silloin asetetaan suojelevat ristit oville tai ikkunoille. Esikuvana ovat olleet kirkkojen takorautaiset ristit. Tuomaanristi eli lastukoristeinen risti muistuttaa muodollaan joulun kristillisestä sanomasta. Tervaristi maalattiin navetan oveen tai portin pieleen. Kotipiirin koristelu ristikuvioilla on hyvin vanhaa perua. (Wikipedia 2024.)

Useimmissa joulun ajan tapahtumissa lauletaan lopuksi seisomaan nousten "Maa on niin kaunis". Niin äitinikin 90-vuotisjuhlassa Herranniemessä joulukuussa 2024.  

”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.- -”. Ote laulusta Maa on niin kaunis. Säv. Sleesialainen kansansävelmä. San. B. S. Ingemann. Suom. Hilja Haahti.

Joulun ajan valaistusta Vuonislahdessa Wanhan Koulun kahvilan pihapiirissä 🎄 

Rauhallista ja tunnelmallista joulun ja vuodenvaihteen aikaa 🌟🎅🌟

Luopumisen ajatuksia

Tämänkertainen kirjoitukseni koskettanee enemmän heitä, jotka esim. harkitsevat jonkin harrastuksensa tmv. elämänsisältönsä lopettamista/vaihtamista/toisenlaiseksi muokkaamista. Elämäntilanteet muuttuvat jokaisella ajassa. Joskus saattaa vaikuttaa ikä, jaksaminen tai terveys, joskus jokin muu. Kuvat valikoituivat tähän siitä lähtökohdasta, että ne tavalla tai toisella liittyivät lauluharrastukseen tai musiikkiin. 

Runonlaulajan pirtissä Ilomantsissa saimme kuunnella kantelemusiikkia kesällä 2024

Johdatteluksi musiikkiin liittyvä lapsuudenmuisto: Musiikilliset kulttuurikilpailut olivat aikoinaan erittäin hyvää elämänsisältöä myös meille syrjäkylien lapsille. Todennäköisesti osallistuminen mm. tuolloin 60- tai 70-luvuilla riippui paljolti kulloisenkin opettajan aktiivisuudesta/harrastuneisuudesta. Meillä yläluokkien opettaja Matti H. oli onneksemme aktiivinen musiikkimies, joka perusti koululle kuoron ja nokkahuiluryhmänkin. Muistan soittaneeni alttohuilua, mikä oli ainakin aloitellessa melkein yhtä pitkä kuin soittajakin 😉 Jälkikäteen ajatellen tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, kuinka hyvin tuo syrjäinen pieni koulu pärjäsi maakunnallisissa kulttuurikilpailuissa isojen koulujen rinnalla.

Tässä laulan 70-luvun alkupuolella jotain vieressä olevan radiomankan tahtiin (kuvan otti tod.näk. joku silloinen koulukaveri) 😍

Musiikkiharrastuksena kuorolaulu

Aluksi on tarpeen ihan painottaa, että kuorolaulu on mitä kannatettavin musiikkiharrastus, kun se sopii itselle / sen kokee omakseen. Siinä on mm. sosiaalisuutta ja yhdessä tekemisen iloa. 

Meillä oli kuoron esiintyminen lokakuussa TSL:n 80-vuotisjuhlassa. Heräsin esiintymisaamuna jo vaille viisi (stressiäkö?) miettimään esiintymistä. Epävarmuuksia tuntui olleen paljon. Harjoittelimme tuohon 12.10 Sepänsalilla olleeseen TSL:n 80-vuotisjuhlaan mm. laulua Tervetuloa tulevaisuus, ja siinä melodiaosuuden (jota alttokin siinä lauloi) nuotit kulkevat osin nuottiviivaston yläreunassa (mm. nuotteja D2, E2 jne.) ja yritin sinnitellä, mutta eihän se oikein onnistunut. Kun yritin väkisin puskea ääntä, tulos oli karmean kuuloista omissakin korvissani. Ja se myös tuntui pahalta, kurkkuun suorastaan koski. Etenkin laulujen/fraasien loppupuolella koko kitalaki tuntui olevan jumissa. Mielestäni laulamisen pitäisi olla ennen muuta ilo, ei sinnittelyä esim. korkeissa äänissä ja äänen jaksamisessa.

Sain aluksi luvan laulaa niitä korkeimpia kohtia oktaavia alempaa, kunhan laulan hiljaa, ettei se sotke ns. tunkkaisuudella korkeita ylä-ääniä. Sittemmin tuo idea toimimattomana peruttiin, koska miesääniä ei ollut mukana pehmentämässä kokonaisuutta. Tämä kappale oli alunalaen sekakuorosovitus, ja nyt (erityispitkän koronatauon jälkeen) miesten poistuttua kuorosta, kuoro on pienehkö naislaulajien ryhmä ja mielestäni ainakin osin myös varsin korkeaääninen. Tai ainakin itsestäni tuntuu siltä.

Konevitsan kirkonkellot Runonlaulajan pirtissä 

Olemme tänä syksynä harjoitelleet/työstäneet kansalaisopiston yksinlaulutunneillani ääniongelmaani korkeissa äänissä, mikä pahenee, jos laulan pitkään korkealta kuten esim. joskus jatketuissa harkoissa 2,5 t. Lokakuun esiintymiseen harjoitellessa Lautturin lopussa kurkku jo kuroutui, ja se oli ilkeä tunne. Pyysin opettajalta palautetta, ja hän sanoi, että ääneni on kiinteä ja pystyn laulamaan yksittäisiä lauluja (altoksi) suhteellisen korkealtakin, mutta kun iän myötä ääneni on vielä madaltunut, en pitkään pysty laulamaan korkealta. Ongelma johtuisi ilmeisesti siitä.  

Helpotus kyllä on tai olisi se, jos ongelma ei johdu esim. hapenottokyvystä, viittaan tässä sydänsairauteeni. Olen kuullut, että joskus sydänsairaudet vaikuttavat hapenottoon laulaessa tai jopa pidempään puhuessakin. Olen miettinyt, että ehkäpä nyt on vain aika tehdä valintaa tässäkin kohtaa. Siälihuttuu, siälivellii, sanoisi mummoni. Joku kysyikin, kuinka raaskit luopua. Omien ääniongelmien lisäksi tuohon voisi vastata, että sekakuoro jossa lauloin vuosikymmeniä, ei ole entisensä, kun mm. miehet puuttuvat. Olen laulanut ko. kuorossa syksystä 1988 alkaen. Toki välissä on ollut taukoja opiskelujen ym. vuoksi. 

Konsertissa Nurmeksen ort. kirkossa heinäkuussa 2024

Toisaalta osa kuorossa nykyään lauletuista lauluista ei vain tunnu enää ”omalta”. Tykkään laulaa myös gospelia, ja mm. ortodoksinen kirkkolaulu on upeaa ja tykkään myös vanhoista kansanlauluistakin. Esim. Jaakko Löytyn laulu Kahden maan kansalainen on eräs suosikkilauluistani. Myös kansanlaulumessut ovat ihania, ja esim. laulua Lapsoset ketterät kotihaassa on laulettu kansanlaulumessussakin, mm. Marttojen 125-juhlamessussa Tampereen Tuomiokirkossa (kuva seuraavana) viime huhtikuussa. Täytän ensi vuonna jo seiskalla alkavan lukeman, ja johtuneeko iästä, mutta korkeasta sävellajista soitetut /esitettävät tutummatkaan kappaleet eivät enää onnistu kuin vaivalloisesti. 

Olen pyytänyt pari kertaa kansalaisopistoa perustamaan varttuneemmille suunnatun kuoron, jossa laulaisimme klassisempaa, esim. Merikantoa ja ehkä gospeliakin, ja siinä sävellajit voisi tarv. sovitella hieman matalammiksikin. En tiedä johtuuko kuorojen johtaja-pulasta, tai jostain muusta resurssipulasta, mutta tuo sinänsä hyvänä pidetty idea ei ole ottanut ns. tuulta alleen. Kysyntää uskoakseni olisi. Luulen että ihmisillä saattaa lisäksi olla vaikeista tilanteista (sodat, raskaat ajat ym.) johtuen jopa jonkinlainen vakavamman musiikin kaipuukin. Kuulin että eräskin joensuulainen gospel-kuoro oli jaettu tällä syyskaudella kahdeksi kuoroksi, koska tulijoita siihen oli ollut niin paljon. Seurakunnissa salit täyttyvät mm. toivevirsiä laulettaessa.

Kansanlaulumessussa Tampereen Tuomiokirkossa viime huhtikuussa

Jospa ääniongelmat johtuvat itselle sopimattomista sävellajeista?

Laulutunnilla lauloin Veikko Lavin laulua Jokainen ihminen on laulun arvoinen siitä nuotista, mikä on mm. laulukirjoissa ja mistä sävellajista se mm. TSL:n juhlassa laulettiin. Kyllä kai se jotenkin meni, mutta kun ope pudotti sävellajia kolmella puolikkaalla (eli 1,5 nuotilla), niin tämä alttokin jo nautti laulamisesta. Kuvittelin alkuun, että lienenkö ajatuksineni yksin, mutta nyt kun olen vaihtanut kokemuksia, useampi kokenut/varttuneempi harrastajalaulaja on sanonut, että äänen korkeus tulisi passata ikäämme sopivaksi. Olen miettinyt näitä asioita siksikin paljon, koska ainakin aiemmin moni vain sanoi, ettei hän iän vuoksi pysty enää laulamaan, ja lauluääni on mennyt. Jospa kyse onkin ollut joskus vain itselle väärästä sävellajista?

Uusi marttalaulu järjestön 125-vuotisjuhlassa huhtikuussa 2024

Olisi hienoa, jos jokin taho (julkinen tai yksityinen) pystyisi perustamaan hieman varttuneemmalle kohderyhmälle suunnatun kuoron, jossa laulaisimme klassisempaa, ja siinä sävellajit voisi sovitella laulajien äänialaan sopiviksi. Yksinlaulutunneilla (joilla kansalaisopistossa käyn nyt jo viidettä vuotta) säestyssoittimesta on voinut transponoida esitettävän kappaleen matalammaksi, mikä on ollut erittäin hyvä. Lokakuun kuoroesiintymisen ohjelmassa oli ns. kevyempääkin musiikkia, esim. Anna-Mari Kähärän "Laulu perunoiden kiehuessa". Tuo laulu meni kohdallani jotenkuten, mutta se em. kurkun kuroutuminen tuli muutamissa tahdeissa laulujen Jos ei, Sinä lähdit pois ja Lautturi kohdalla. Ei tuntunut hyvältä, ei todellakaan. Pidän paljonkin noista kolmesta laulusta, ja ääneni pettäminen tuntui surkealta - erityisesti siinä esiintymistilanteessa. Yleisön joukossa olleen luovien ryhmien ohjaajan antama palaute selkeästä artikulaatiostani rohkaisi kuitenkin sen verran, että vielä joululauluja on tarkoitus laulaa kuoron mukana joulun avauksessa torilavalla ja parissa muussa joululaulutilaisuudessa. Nuo joululaulut ovat tuttuja ja helppoja, eivätkä ole sävelasteikoltaan erityisen korkeitakaan.

"Muutamat hädän hetket opettavat
ihmiselle viisautta enemmän kuin
vuosikymmenien tasaiset olot" (Maria Jotuni).

Jos tuollainen edellä kuvaamani klassisempi ja matalaäänisempi kuoro olisi mahdollista perustaa, mielelläni maksaisin suuremman kurssimaksunkin (esim. kansalaisopistojen nykyisiin kurssimaksuihin nähden vaikka kaksinkertaisen). Kun olen vaihtanut tuttujeni kanssa kokemuksia, ajatus on saanut kannatusta. Kuoron kohderyhmä voisi olla jo ainakin jonkin verran stemmalaulua harrastaneet noin +60-vuotiaat. Jäin vielä miettimään tuollaisen ikärajauksen oikeutusta, mutta onhan toisaalta nuorisokuorojakin 😗

Toinen uusi marttalaulu järjestön 125-vuotisjuhlassa huhtikuussa 2024

Laulutunneilla olen oppinut, että oikea sävellaji pitää selvittää aina aluksi esim. karaokessa. Se on tärkeä lähtökohta kenelle vain, ja niin ollen alttokin pystyy laulamaan karaokessa (esim. korkean sopraanon Tamara Lundin v. -64 levyttämää) Lapin tangoa, kun siihen otetaan heti laulun alussa se oikea sävellaji. Esim. karaokessa tällainen iän myötä mataloitunut altto pudottaisi sitä ainakin kahdella sävelaskeleen puolikkaalla eli kokonaisella nuotilla. En ikinä olisi voinut kuvitella laulavani edes yhteislaulutilaisuudessa laulua ”Muisto” (Memory, tunnettu musikaalista Cats). Kun laulutunnilla nuotista pudotettiin siinä neljä sävelaskeleen puolikasta, niin hämmästyksekseni laulu onnistuikin ihan riittävän hyvin. Laulunopettaja ohjeisti, että jos laulat joskus karaokessa vaikka Taiskan laulamaa Muistoa, pyydä karaoke-emäntää/-isäntää pudottamaan sävelaskelia kahdella puolikkaalla, se voisi siinä kohtaa riittää. 

Soihtu-kuoro Kizin saarella kesällä v. 1992. Olen äärimmäisenä oikealla tanssitytön roolissa 😍.

Kizin saarelle emme enää pääse, mutta ajattelen nyt tästäkin tunnetun mietelmän sanoin: "Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä että se on ollut." (J.W. von Goethe.)

Viime viikolla kävin pitkästä aikaa karaokessa. Jälleen oppi uutta. Tällä kertaa karaoketaustojen eroista. Kuulin muutamilta laulajakavereilta, että esim. Finnhitsin taustat ovat hyviä/ns. laulajaystävällisiä, mutta eivät välttämättä kaikki muut karaoketaustat. Esim. nopeus tai oikean sävellajin löytymisen hankaluus voi yllättää. Niin kävi kohdallani nyt, laulu tuntui todella nopealta. Mielestäni tämäkin olisi hyvä tiedostaa kenen vain, ettei ala syyttää itseään, että minä kun en kai vaan pysty laulamaan niin nopeasti kuin pitäisi tai jotain. Jostain muusta taustasta laulettuna sama laulu voikin onnistua ihan hyvin, ja siitä nauttii.

Soihtu-kuoro Tukkijoella kesällä v. 1992. Olen toinen oikealta 😊 (Kuvan ottajaa tästä ja edellisestä kuvasta en muista, aikaa on kulunut jo yli 30 vuotta)

Vielä transponoinnista

Tuo edellä kuvattu transponointi tarkoittaa jonkin sävelmän muuttamista eri sävellajiin kuin mihin se on nuotitettu tai mistä se on alun perin kuultu. Eräs esimerkki transponoinnista on myös edellä mainitsemani karaoke-laitteistojen säätö, jolla taustamusiikin korkeutta voidaan säätää laulajan äänialan mukaan. Sävelmän tunnistettavuus ei muutu, vaikka se soikin joko korkeammalta tai matalammalta taajuudelta. (wikipedia.fi.) Sävellajin muutoksesta on hyvä mainita karaoken vetäjälle jo ennen kuin ko. kappale alkaa soida. Tietysti tilanne saattaa joskus olla toisinpäinkin, eli korkea tenori tai korkea sopraano voi kokea vaikeutta alaäänissä ja heidän kohdallaan sävellajia pitäisi puolestaan nostaa.

Transponointi onnistuu siis karaokessa, kun muistaa sanoa siitä karaoken vetäjälle, mutta havaintojeni ja/tai kuulemani mukaan ei välttämättä aina kuorossa. Takaraivossani alkaa kuulua jo ääni: mitä nillität, tee päätös! Pitää ihan palauttaa mieleen, mikä tässä on tärkeää. Siihen löytyy helppo vastaus: laulamisen ilo on tärkeää, jopa tärkeintä. On tosi inhottava tunne, kun kurkku tuntuu kuroutuvan korkeammissa äänissä, ja kieli tuntuu ikään kuin painuvan taaksepäin kohti kurkkua tai kitalaki jumiutuu. Sitä on aika vaikeaa edes sanoin kuvata. Mutta joka tapauksessa se on selvää, että siitä on ilo kaukana. Olen mielestäni etsinyt varsin aktiivisestikin apukeinoja. Apua ääniongelmiin voi hakea myös nettilähteistä. Aaniluotsi.fi-nettisivuilla pohdittiin, mitä silloin voisi tehdä, kun kurkku kiristyy. 

Laulamme tässä Tuulan kanssa Sinisiä punasia ruusunkukkia Marttalassa kesällä 2014 (kuvan otti joku läsnä olleista ystävistä)

Apukeinoja netistä ja laulutunneilta

Aaniluotsi.fi sanoo, että jos laulun lomassa ehtii ja pystyy, voisi koettaa ensin nielaista, jolloin äänihuulet sulkeutuvat. Sen jälkeen voisi tehdä ns. seurapiirihaukotuksen, jolloin haukotuksessa henkitorven reitti on avoin eikä kurkku kiristy. Jos ns. seurapiirihaukotus ei ole mahdollinen esim. esiintymisessä, voisi ehkä pelkkä haukotuksen kuvitteleminenkin auttaa. Yleisimpiä syitä äänen väsymiseen tai käheytymiseen laulaessa ovat juuri nielun kuroutuminen ja kielen painuminen taakse päin kohti kurkkua. Etenkin korkeissa äänissä kuroutuminen on em. lähteen mukaan tavallista.

Laulutunneilla on painotettu myös tulkinnan ja fraseerauksen merkitystä, ts. laulu ei saisi olla ilmeetöntä suorittamista. Nykyään koetan miettiä jo ennakkoon esim. laulutunneilla lauletun laulun tunnetilaa tai sanomaa. Itselleni iloinen huomio esim. laulutunneilla ja karaokessa on ollut juuri tuo jo edellä esille tullut, että korkeammaltakin laulettuja nuotteja/taustoja pystyy laulamaan, kun laskee sävelasteikkoa. Olen nyt suunnitellutkin, että kokoaisin esim. kymmenkunta laulua, joita harjoittelisin laulutunneilla ja niitä voisi esittää karaokessa, tai tilaisuuden tullen ehkä muissakin sopivissa tilanteissa. Karaokessa voi valita laulettavakseen myös ns. teemalauluja. Joku voi valita teeman esim. vuodenajan mukaan, vaikkapa joulunajan tai syksyn. Jotkut haluavat kertoa laulunsa aluksi, miksi hän valitsi juuri tämän laulun. Se on ollut aina kiinnostavaa.

Pääsimme Tuulan kanssa mukaan musiikilliseen Evakkonäytelmään Vetreassa 26.4.2019 kansallisen veteraanipäivän aattona (kuvan otti joku yleisön joukosta)

Olen miettinyt nykyään aika paljon sitäkin, onko kohdallani vielä jotain tavoitteita laulamisessa. Mietin myös sitä, mikä toimii ja mikä ei. Tällä hetkellä toivon, ettei mieluisaa lauluharrastusta tarvitsisi ainakaan kokonaan jättää ääniongelmien vuoksi ja ennen muuta: se olisi edelleen ilo, jopa nautinto. Ja toisaalta jos on tahto jatkaa, silloin haluaa ainakin yrittää ylittää vastaan tulevat kompastuskivet. Jälleen tulee mieleen sekin, että olipahan mikä vain asia, elämässä ei välty ongelmilta. Kun yhden ratkoo, toinen odottaa jo nurkan takana. Siihenkin voi asennoitua vaikka niin, että onpa mielenkiintoista, vielä tämänkin sain kokea, sain oppia ja ehkäpä onnistun tuon ongelman ratkaisemaankin. 

Laulu on ollut joka tapauksessa mielen hyvinvoinninkin kannalta tärkeä harrastus. Työvuosina työ vei suurimman osan energiasta, ja silloin kävin kuorossa lähinnä rentoutuakseni - eipä tainnut olla juurikaan henkilökohtaisia kehittymistavoitteita. Eläkkeelle jäätyäni aloin osallistua kansalaisopiston laulutunneille ja tuntui, että haluaa oppia uutta. Osallistuin kevätkaudella -23 Joensuun kansalaisopistolla myös musiikin teorian kurssille. Tämän otin lähinnä ajatuksella, että onpa hyvää aivovoimistelua ja oppia ikä kaikki!

Positiivareiden nettisivuilla oli 21.6.2021 viisas muotoilu: Monasti on parempi tehdä muutama kysymys kuin olla tietävinään kaikki vastaukset; siispä vielä muutama kysymys.

Laulan karaokessa Laila Kinnusen laulua "Tiet" Imatran kylpylässä lokakuussa 2023 (Kuva: Sirpa)

Mikä toimii, mikä ei?

Päätin antaa itselleni palautetta myös siitä, mikä toimii, jotta ei tulisi keskityttyä vain ongelmiin. Pysyn mielestäni hyvin stemmassa/nuotissa, äänenvoimakkuutta ja laulurohkeutta on tullut laulutuntien myötä lisää ja olen kokeillut karaokessakin eri tyylisiä lauluja. Mukaan on tullut muitakin kuin ne pari tuttua tangoa. Sopivankorkuisissa lauluissa ilma tuntuu riittävän fraasien loppuun asti ja huomioin paremmin nuottien aika-arvot. Rytmiikassahan oli ainakin nuorempana haastetta. Kävin noin 20 vuotta sitten pyrkimässä erääseen kuoroon. Koelaulua kuunnellut kuoronjohtaja sanoi, että pysyt kyllä hyvin nuotissa, äänenväri on hyvä ymv., mutta rytmiikassa oli sellaisia puutteita, etten päässyt ko. kuoroon. Se oli varmasti oikea ratkaisu silloin, vaikka ko. hetkellä hieman kirpaisikin. 

Äänessäni saattaa nykyään olla enemmänkin ”väriä” / tunteikkuutta kuin ennen, tästä ansio laulutunneille ja fraseerauksen merkityksen oivaltamiselle. Lauluhan ei saisi olla ilmeetöntä suorittamista pääajatuksena ”kunhan menee nuotilleen”. Mietin mielestäni nykyään enemmän myös kyseisen laulun tarinallisuutta / sanomaa. Huomaan kiinnittäväni siihen huomiota myös silloin, kun käyn kuuntelemassa toisia konserteissa tai vaikka karaokessa.

Kun on mahdollisuus, suuntaan kirkkoon laulamaan. Jumalanpalveluksissa lauletaan virsiä, joulun tienoilla Kauneimpia joululauluja jne.

Kertaan vielä lopuksi myös sitä, mikä ei toimi: useampia lauluja laulaessa tai hyvin monisäkeistöisissä lauluissa ääneni ei kestä loppuun saakka, ei siis etenkään silloin, jos on korkeampi sävellaji. Kitalaki jännittyy ja jos vain jatkaa, hengitys tuntuu lukkiutuvan. Voimakas ilman vetäminen ei silloin auta, pikemminkin päinvastoin. Parasta kai silloin olisi, jos kyseisen kappaleen sävellajia voisi transponoida eli laskea esim. parilla sävelaskeleella, joissakin korkeammissa kappaleissa jopa neljällä.

Kirjoitin helmikuussa 2024 blogissani äänenhuollon tehostamisesta mm. pulloon puhaltelulla (vastapainepuhalluksella). Hengittäessä on käytettävä palleaa myös silloin. Sydänlääkkeet saattavat kerryttää joskus/joillekin limaa nieluun. Kuten edellä on tullut jo pohdiskeltua, sydänsairauskin tai vaikka astma saattaa osaltaan vaikuttaa hapenkin riittämiseen. Ja kuten sanottua, myös ikä vaikuttaa äänen muuttumiseen. Toisaalta ikä ei kuitenkaan saisi olla ”tekosyy” laulamisen lopettamiseen, jos on aidosti motivaatiota jatkaa harrastustaan.

Soihtulaisten kanssa Oslossa yhteispohjoismaisilla musiikkijuhlilla kesäkuussa 2017 (kuvan otti joku silloinen kuorokaveri)

Lisää vinkkejä

Ääntä kannattaa myös jumpata ja rentouttaa. Rauhallinen hyräily ja hyminä lämmittää ja rentouttaa äänihuulia. Kuoron harjoituksissa olen huomannut, että seisaaltaan laulaminen vartalo mahdollisimman rentona on toimivampi lauluasento kuin istualtaan. Pahinta laulamisen kannalta kai on, jos siinä lisäksi istuu jotenkin lysyssä, huonoryhtisenä. Hyvin toimivien äänihuulten tulee värähdellä joustavasti, ja niitä pitää myös kosteuttaa: Vesipullo onkin vakioeväs niin kuoro-, yhteislaulu- kuin yksinlaulutunneillakin.

Kun sisäänhengittää tehokkaammin etenkin korkeampien äänien edellä, siten voi hyvin ennakoida  haastavampia paikkoja. Samalla tulee tilaa suuhun. Tilan tunne suussa tuntuu helpottavan hieman myös sitä kitalaen jännittymistä. Itselleni matalat äänet eivät tuota ongelmia – eivät ainakaan toistaiseksi. Tänään kävin kirkossa, ja pudotin muutaman virren kohdalla veisuutani peräti oktaavilla, ja hyvin meni. Koetan muistaa myös sen laulutunneilta tutun ohjeen: epävarma aloitus on huono lähtökohta. 

Hengitystekniikassa vatsalihasten (erityisesti pallean) aktivoiminen on tärkeää. Kasvolihaksia voi koettaa rentouttaa ottamalla ns. hölmistyneen ilmeen, jossa leuka hieman valahtaa alemmas. Laulutunneilla sain hiljattain myös hyväksi osoittautuneen vinkin, jossa kasvoille otetaan ns. positiivisen hämmästyksen ilme, jolloin kasvot otsaa myöten ikään kuin kohoavat ja suuhun tulee reilummin tilaa. Tilan tunne suussa on hyvä vinkki myös puhujille tai lausujille - ei ainoastaan laulajille. Laulunopettajat myös ohjeistavat avaamaan suuta kunnolla, silloin tulee artikuloituakin selkeämmin.

Pääsin kesällä 2024 ekaa kertaa oopperaan Savonlinnaan💗 (Kuva: satunnainen ohikulkija)

Laulunopettajien antama hyvä ohje myös on, että jos äänen tuottaminen tuntuu itsestä hyvältä, ja laulamisesta nauttii, se myös useimmiten kuulostaa hyvältä. Tämä toiminee ikävä kyllä myös toisin päin, eli jos esim. sävellaji on liian korkea/liian matala ja laulaminen on sinnittelyä itselle sopimattomissa sävellajeissa, ilme voi muuttua kärsiväksi ja ääni kuulostaa ja tuntuu kireältä ja/tai käheältä. Ei kai se silloin yleisöllekään kovin hyvältä kuulosta tai näytä 😳

Nautin konserteista yleisönä, en enää nykyisin erityisemmin nauti esiintymisistä - jos ei hyvästä/sopivasta taustasta laulettua karaokea lasketa. Eilen kävin Talvi-Maaria Turusen ja Mika Tarkkosen konsertissa, se oli hieno elämys. Tuo viime lokakuinen kuorokeikka meni melkeinpä sinnittelemällä ja osallistuinkin kai lähinnä jostain ylisitoutuneisuuden tunteesta, koska niin moni joutui olemaan tuolloin poissa. Ikäkin vaikuttanee, vaikka en yleensä tykkää mennä iän taakse piiloon ns. selittelymeiningillä, jos vielä johonkin pystyy. Jos vanhemmaksi elää, voihan tulla vielä elettäväksi sekin aika, ettei pysty enää mihinkään. Sekin on sitten vain kohdattava, tunnistettava ja tunnustettava. Ehkä pystyisin vielä jotenkuten sinnittelemään korkeaäänisiä / pitkiä / useampia korkeita lauluja peräkkäin, mutta siitä puuttuisi ilo tai mielihyvä. Ja se on paljon se. Se tärkein puuttuisi.

Laulutunnilla 31.10.2024 (kuva: Anne)

Luopumisen ajatuksia jo vuosia sitten

FB antoi muiston 13.10.2018. Olin silloin sydänvalvontaosastolla ja pohdin, että nyt jos koskaan on aika ns. hiljentää - jos siihen vielä annetaan mahdollisuus. Kopioin tähän (tuon tekstimuistoni kommenttikentästä) erään sydäntä koskettaneen tsemppiviestin ystävältä. Tämän viestin kirjoittanut ikätoverini menehtyi noin puolen vuoden kuluttua tuosta viestistä nopeasti edenneeseen sairauteen 💔 Elämän arvaamattomuus yllätti jälleen.

Ystävän viesti:

"Ehkäpä tämä tuli just tähän kohtaan varoituksena, ettei me olla ikuisesti jaksavia joka paikkaan ehtiviä tyyppejä. Ihanaa oli kirjoituksestasi huomata, että osaat jo karsia ajatuksen tasolla liiat pois. Sitten käytännön toteutus, kun aika niiden on. Kiitokset avoimuudestasi, joka lienee sinulle aivan myötäsyntyistä. En voi muuta kuin toivoa voimia edelleenkin - kyllä se siitä tokenee ajan kanssa hitaasti kiiruhtaen. Tsemppiä edelleen.... vaikka mielialat vaihtelee, niin eteenpäin vaan.... ei tässä muuten. Lämpimin ajatuksin." 💜

Hyvää loppusyksyn aikaa 🌲