Historiaa tasavuosien taitekohdassa

Huhtikuun kohokohtiani oli Karpatiat ry:n juhlaseminaari ”Sairaan hyvä sydän – vertaistukea jo 25 vuotta” 11.–13.4.25 Jyväskylässä. Aluksi kunnianosoitusta tässäkin KOLMANNEN SEKTORIN (mm. eri potilasjärjestöjen) työlle: Tämänkin viikonlopun eri asiantuntijapuheenvuoroissa välittyi näiden järjestöjen tärkeä tavoite: sairastuneiden omahoito laajenee yhteistoiminnan, vertaistuen ja tehostuneen omahoidon myötä. Muun muassa lauantaina 12.4 puhunut kardiologi totesi, että tämä kaikki ehkäisee osaltaan myös sitä, ettei sairausosuman saanut (ainakaan niin helposti) saisi muita sairauksia. Niukentunein resurssein toimiva sotekin uskoakseni kiittää...

Kirjoituspöytänäkymä Toivolan vanhasta pihasta. Tällaisen pöydän ääressä istuisin mieluusti lukemassa ja kirjoittamassa; salalokeroon jotain piilottaenkin...

Oheiset kuvat tässä päivityksessä ovat pääosin perjantain 11.4. etkojen tutustumiskierrokselta Toivolan vanhasta pihasta (Cygnauksenkatu 2). Oppainamme toimivat ihanat jyväskyläläiset Kirsi Pönkänen ja Seppo Pönkänen. Aloitimme tutustumisen Toivolan pihan Käsityöläismuseon taloista (Kuparisepän talo ja Puusepän talo). Historianrakastaja nautti pääsystä 1800-luvun upeaan ympäristöön ja pihapiirin talojen kertomiin tarinoihin (oheisena runsas kuvakooste).

Vertaistukihenkilöt saivat ruusut iltajuhlassa 12.4.25 🌹 Ruusuni säilyi raikkaana Joensuuhun asti 👍

Perjantain etkot jatkuivat teemalla "Sydän ja sanat - kirjallisuusterapia itsetuntemuksen herättäjänä" -työpajana Toivolan pihan kulttuurisalissa ja päivän päätteeksi oli illallinen Vanhan Pappilan juhlasalissa. Työpajan piti kirjallisuusterapiaohjaaja Fanny Torro. Tapaamisemme koostui tiiviistä johdannosta kirjallisuusterapeuttisuuteen, ja yksin ja yhdessä toteutettavista harjoituksista, joiden jälkeen on mahdollisuus jakamiselle ja keskustelulle.

Makuukammari Toivolan vanhassa pihassa

Ohjaajamme Fanny kertoi, että kirjallisuusterapia on taideterapeuttinen menetelmäkokonaisuus, jonka avulla voidaan tutkia elämän ja itsen vuoropuhelua kirjoittamisen, lukemisen, kuuntelemisen ja eri luovuusterapioita yhdistelevin keinoin. Suomessa sairaalakirjastot ovat olleet uranuurtajia tässä toiminnassa. Nykyisin ilmestyy myös Kirjallisuusterapia-lehti, josta kiinnostuneet voivat hakea lisää ajankohtaista tietoa. Tulin ajatelleeksi, että nykyisin niin suositut kirjallisuuspiiritkin ovat tavallaan kuin kirjallisuusterapiaa: luetaanhan niissä yhdessä sovittu kirja, keskustellaan siitä ja kuunnellaan toisten lukukokemuksia. Jotkut voivat laatia lukemastaan analyysinkin kirjoittamalla siitä  sähköisien viestimien kirjallisuusryhmiin. 

On tärkeää, että ihmisellä on sanoja omille tunteilleen. Huomio suuntautuu tässä ennen kaikkea omien kokemusten, ajatusten, tunteiden ja havaintojen jäsentymiseen ja näkyväksi tulemiseen. Kirjallisuusterapia toimii siten mm. itsetuntemuksen herättelijänä. Kirjallisuusterapeuttisuus auttaa meitä peilaamaan itseämme maailmaan ja toisiin ja antaa kenties sanoja vielä sanoittumattomalle.

Sali kauniine huonekaluineen, huonekasveineen ja lamppuineen Toivolassa

Kirjallisuusterapiassa painotettiin myös sitä, että osallistuminen esim. harjoituksiin ei edellytä erityistä harjaantuneisuutta kirjoittamisessa, kiinnostus kieleen ja halu tutkia maailmaa sanojen avulla riittää. Tässä ei ole siis kielenhuolto olennaista, mikä oli tärkeä muistutus itsellenikin. Kirjallisuusterapeuttinen katse on salliva ja utelias: emme etsi täydellistä tekstiä vaan tutkimme, mitä kirjoittamisen, lukemisen ja muiden luovien menetelmien yhdistelmät meissä koskettavat.

Kirjallisuusterapiaharjoituksen tehtävänantona oli ”Sydämeni tänään”. Kirjoitin seuraavan tekstin lempivuodenajastani:

Sydän herää huhtikuussa, kaikki aistit terävöityvät. Näen huhtikuun hopeisen valon ja metsän mättäät lumettomat - joko nyt on kesä? Kuulen talitintin ensilaulun, joutsenten fanfaarin ja jo myös kuovin – silloin ei enää järven jäälle! Tunnen pajunkissan pehmeyden, silkin silittäville sormille, pääsiäiseen virittymisen. Kevätsade kovempikin luo lisää kevättä, se on vanhan lumen surma. Aamulla rapakon jää risahtaa, aihe astahtaa varovasti, nastakengät viety kesäsäilöön. Ilma ihmeen kevyttä hengittää; mättäillä männävuotiset puolukat, makeat kuin karkit. Huhtikuu herättää tähän kaikkeen, puhuttelee aistia kuudettakin, antaa häivähdyksen toisesta todellisuudesta; aavistuksen, unen tai näyn…

Ihanat puulattiat, laipiot ja ikkunat Toivolassa

Ohjaajamme pohjusti, että ryhmässä omien tekstien ja havaintojen jakaminen on vapaaehtoista ja se tapahtuu luottamuksellisessa ja jokaista arvostavassa ilmapiirissä. Kirjoittamisen ja lukemisen ja siitä keskustelun myötä voi heittää pois kaikki ”roolivaatteet”. Kohdallani satuin pieneen ryhmään, ja joku sanoi, että tämä päivä on hänelle erityinen vuosikymmenien takaisen muiston myötä. Kun työstimme tekstejämme eteenpäin, ja yhdistelimme niiden lauseita, ryhmämme tekstiksi muodostui tiivis ja tunteikas kokonaisuus. Siitäkin välittyi selvästi, että sanojen rakentava voima tulee toivon kautta: kyllä tästä selvitään!

Fb:n viestivirrasta ui tänään sopivasti vastaan ote Äidinkielen opettain liiton vuosikirjasta 2013: Aikuisia opettava kollega Marjo Nurmi kirjoitti: "Virheiden etsimiseen perustuva pedagogiikka on tehnyt tehtävänsä. Fiksut ihmiset oppivat välttämään sitä, mistä saavat aina moitteita. ---Toisaalta joku voi hallita kaikki kieliopin hienoudet, niin ettei tee yhtään virhettä. Silti hän voi olla tylsä kirjoittaja, jolla ei ole mitään sanottavaa. Paperille putoilee pelkkiä sovinnaisuuksia ja tyhjänpäiväisyyksiä". Siinäpä eväitä kenelle vain kirjoittajalle – itselleni myös tietenkin!

Kapea sänky mm. suutarin huoneessa - ihmiset olivat kai pienempiä ennen?

"Kun kellon voi jättää

toiseen huoneeseen

ja unohtaa ladata puhelimen

ja on paperi, kynä

ja sytyttämistään odottava ajatus,

hiven kaipausta

ja jotain kerrottavaa.

Joku jolle kertoa" (Pia Perkiö).

 

Uunit lämmittivät meitäkin, viileästä tuulesta tulleita 💗 Kauniin koristeellinen puusänky tässä huoneessa 👍

Maaliskuun blogissani viime kuussa oli kirjallisuuden inspiroimana aihepiiriä kuoleman keskusteluista ja uudelleen syntymisen mietteistä. Piispa Mari Leppäsestä kertovan kirjan myötä oli ajatuksia mm. terapeuttisesta sukupuusta (tosi mielenkiintoinen!). Jatkan osin näillä saman kaltaisilla mietteillä Johanna Elomaan uutuuskirjan Rosalisan innoittamana.

Pääsin 12.4.25 seuraamaan Jyväskylässä sydänyhteisöni tilaisuudessa teemaa Sydämeni salaisuudet, ja haastateltavana oli v. 1977 syntynyt kirjailija Johanna Elomaa. Kahvitauolla pääsin juttelemaankin hänen kanssaan, ja kysyin mm. kirjastaan ”Lupasin sinulle rakastaa”. Se perustuu tosiasioihin, ja kertoo aivoleikkauksesta toipuvan miehen ja hänen puolisonsa tarinaa. Todella kiinnostavaa, tämä lähtee seuraavaksi lukulistalle!

ROSALISA 💖

Rosalisa on Johanna Elomaan uusin, maaliskuussa 2025 ilmestynyt fiktiivinen kirja. Luin kirjan nopeasti, jopa ahmien, osin samaistuenkin. Se kertoo sydämen vajaatoiminnasta kärsivästä Sirusta, joka on päättänyt elää yksinäisyydessä. Toisen ihmisen päästäminen lähelle aiheuttaisi ainoastaan surua. Kirja muistuttaa lähes huomaamattomasti, että kaikki elämässä on särkyvää ja väliaikaista. Alla on kuva, jossa Kirsi haastattelee Johannaa teemalla "Sydämeni salaisuudet" Jyväskylässä 12.4.25 klo 13.30 - 14.15.

Kirjakarpaloiden vetäjä Kirsi Pönkänen (vas.) haastatteli Johanna Elomaata 12.4

Valokuvaajan taidoista sanottiin em. kirjassa s. 222 osuvasti, että hyvä kuvaaja löytää maisemista ja ihmisistä ne parhaat puolet. Kaikki ei kuitenkaan ole kameran linssin kautta tai silmin nähtävää, vaan joillakin ihmisillä on herkkyyttä aistia enemmän. Herkkyydessä on kääntöpuolensakin, ja herkkä aistii muita selvemmin mm. sen, jos joillakin on taipumus olla tyly, olivatpa he äänessä tai vaiti (s. 254). Tähän aihepiiriin palaan tässä tekstissä hieman enemmän mm. siitä näkökulmasta, "paineleeko herkkä vain pahkaansa" kohtaamansa ilkeydet, vai pyrkiikö puolustautumaan. 

Kehto sängyn vierellä ja pirteät pelakuut ikkunalla 🌺

Siru saa onnistuneessa siirtoleikkauksessa uuden sydämen (Rosalisa 2025), mutta pian käy selväksi, että kaikki ei ole hyvin. Oudot aistimukset eivät jätä häntä rauhaan, ja on kuin hän tuntisi toisen ihmisen tunteita ja kuulisi jopa ääniä, ja kokisi muita aistimuksia. Kirjassa kuvattiin mm. s. 258–259 kuinka päähenkilö Siru näki välähdyksiä paikoista, joissa ei ollut käynyt, ja jokin voima ajoi häntä jatkamaan, etsimään vastauksia. Hänen oli seurattava sydämensä ääntä, jotta hän saavuttaisi rauhan. Lääketieteen mukaan sydän ei voi kantaa muistijälkiä, mutta kuinka lopulta on?

Salusiinit eli puoliverhot keittiön ikkunoissa Toivolassa

Aforismeihin mieltyneenä löysin kirjasta tällaistakin puolta. Kirjassa oli mm. seuraava aforismin kaltainen mietelmä s. 325: ”Vanhat kelttiläiset sanovat myös, että se, joka ei löydä Luojaa luonnosta, ei löydä häntä mistään muualtakaan”. Sivulla 344 puolestaan sanottiin, että mitä useammin jonkin tapahtuman kuulee ja kuvittelee, sitä todempi siitä tulee. Sepitetystä tarinasta voi niin ollen tulla tarinan sijaan muisto. Mietin että selittäisikö se osaltaan mm. saman sisarusparven erilaiset muistot perheensä lapsuudesta. Kipeät muistot ja joskus traumatkin voivat kulkea raskaana taakkana jopa pitkälle vanhuuteen. Itsekin olen joutunut työstämään ja käsittelemään monia asioita, ja joissakin koen olevani jo ”voiton puolella”, joissakin työ jatkuu. Huhtikuussa huomasin Positiivareilta tämän mietelmän:

Kukaan ei voi aloittaa kaikkea
alusta, mutta kuka tahansa voi
aloittaa nyt ja tehdä lopusta
aivan toisenlaisen (Juhani Töytäri 1.4.25).

Vanhojen valokuvien kertomaa Toivolassa. Haluaisin astua keskellä olevan kuvan talon porstuaan, ja asettua taloon asumaan...

Sitten vielä ajankohtaiseen aiheeseen, eli ikääntymiseen. Pari viikkoa sitten pyörähti kohdallani aluille uusi vuosikymmenkin. Kumppani kysyi syntymäpäivän jälkeen aamukahvipöydässä, miltä tuntuu uusi vuosikymmen. Vastasin, että jotenkin huvittuneelta, hämmästyneeltäkin, ehkäpä kevyemmältäkin, sainhan jonkinlaisen elämän jatkoajan loppuvuodesta -18. Se oli selkeä käännekohta. Siteerasin Muumipeikkoa teoksesta Muumipappa ja meri: "Tässä ollaan, niin kauan kuin elämää riittää". Huomisesta ei tiedä, mutta tämä päivä vielä on. 

Jossain ryhmäkeskustelussa viime viikonloppuna pohdimme sitäkin, muuttiko em. käännekohta elämää jotenkin myös henkisessä mielessä. Itselleni tuli päällimmäisenä mieleen, että en ole mielestäni tuon käännekohdan jälkeen enää niin ”kiltti tyttö” kuin ennen. Jos sitä tiiviisti koettaa ilmaista, en käännä lyöjälle toista poskea ainakaan niin herkästi kuin ennen, vaan pyrin puolustautumaan ilkeyttä tai epäreiluutta kohdatessani. Se ei ole aivan helppoa, ja joskus voi sattua ylilyöntejäkin, ja siinä lopulta kyynelehtiikin se ilkeilijä, vaikka ei ollut tarkoitus ketään itkettää. Pitäisi kai yrittää ymmärtää, ettei esim. sanansäilän heiluttelijoiden kohdalla kyse ole (ainakaan aina?) ilkeydestä tai pahimmillaan kiusaamisesta, vaan siinä voi olla vaikka sosiaalista kömpelyyttä, taitamattomuutta tai muuta, tai vaikka oma paha olo ja elämän ankarat koettelemukset.

Vielä yksi kodikas sisänäkymä Toivolasta...

Lisää ikääntymisestä. Olen aina vierastanut sanontaa "ikä on vain numeroita", mutta nyt on kuitenkin todettava, että tunnen monta henkisesti ja fyysisesti reipasta, elämänvoimaa uhkuvaa n. 85-vuotiasta, jos kohta joitakin paljon nuorempiakin, jo nyt elämästä kyllänsä saaneita, eri syistä väsyneitä. Ehkä se sitten jossakin kohtaa on totta, että ikä on vain numero, vaikka monenlaista kremppaa se tuokin useimmiten tullessaan?

Sydämelliset kiitokset tässäkin yhteydessä kaikista viesteistänne syntymäpäiväni aikoihin 💜

Lakkakakkua, marinoituja mansikoita ja ruusu iltajuhlassa 12.4. 🌹🍓🍰 

Pete ja Karo kysyivät, milloin juhlin synttäreitä hieman isommalla porukalla, nyt viime kuun vaihteessa oli lähinnä vain pienet etkot pienellä porukalla äitini luona. Suunnittelin, että jospa ensi kesänä olisi vielä Vuonislahden Marttalassa pienimuotoisesti kahvit ja konjakit/viinit johonkin aikaan, poissulkien viikonloppu 5.7 (häät Nurmeksessa), 17.7 oopperareissu Savonlinnaan ja 2.8 sukuseuran juhla Jamalissa. Täällä Malmikadulla on nyt remontti x-aikataululla, joten kaupungissa ei ole siitä syystä pientä kahvitteluakaan. Ne 6-kymppisiltä avaamattomiksi jääneet pari konjakkipulloa avattaneen sitten, kun vieraat toivottavasti ilahduttavat meitä käynnillään ensi kesänä. Ajankohta ja kutsut lähipiirille myöhemmin. Kumppani jo kysäisi (aiheellisesti?), aionko pitää "avoimien ovien päiviä" koko ensi kesän, poissulkien nuo kolme em. päivää... no ei sentään. Lähetän kutsut siis myöhemmin, jos juhliminen tuntuu vielä siinä hetkessä ajankohtaiselta. Mennessä näkee. 

Toivolan vanhan pihapiirin ulkonäkymää 

Juteltiin syntymäni ajoista äitini kanssa, ja siitä sain idean mietiskellä (tätä blogipäivitystänikin silmälläpitäen) enemmän niitä aikoja. Laittoikohan sieluni hanttiin (?) tähän kovaan ja kylmään maailmaan syntymistä, koska synnytys oli kuulemma käynnistynyt jo pe, ja ensiparkaisuni oli vasta ti-aamuna klo 00.10. Kotisynnytystä suunniteltiin, ja paikalla oli mummo ja synnytysten avustamisissa kokenut emäntä kylältä. Lopulta kuitenkin otettiin hevoskyyti kärrytietä pitkin Eno-Lieksa -maantien varteen ja siitä jollain autokyydillä Lieksan synnytyssairaalaan, joka oli otettu käyttöön syyskaudella v. 1954. Äitini muisteli, että saman vrk:n aikana kun synnyin, oli syntynyt peräti 19 lasta. Todella suuri määrä! Tuttuja hän ei muistanut muita kuin Olavin ja Annikin tytär naapurikylästä oli kuulemma syntynyt samana päivänä.

Toivolan vanhan pihapiirin ulkonäkymää turkoosin taivaan alla 💙 

Lienen eräänlainen "mystikko", sillä päästin jo mielikuvitukseni valloilleen, ja aloin ajatella, että jospa siellä "toisella puolella" oli niin hyvä olla, etten millään olisi halunnut tulla sieltä pois, ja siirtyä tuohon nyt syntymässä olevan kehooni. Ei voi tietää. Kukaan ei tiedä näistä varmuutta suuntaan eikä toiseenkaan. Voi vain arvailla, onko jotain muuta kuin tämä yksi ja ainoa elämä ja sen jälkeen ja sitä ennen vain täydellinen tyhjyys.

Kehostani olen kylläkin alkanut ajatella etenkin näin vanhemmiten yhä enemmän ja enemmän niin, että se on vain kuori tai kotelo (toki välttämätön, mutta silti vain sivuroolissa), jossa se todellinen minäni asustaa. Nimitettäköön sitä pääroolissa olevaa todellista minää vaikka sieluksi tai hengeksi. Tietysti tätä ”koteloakin” pitää pyrkiä huoltamaan (se tuttu omahoito liikuntoineen ym.), huolletaanhan autoa tai asuntoakin 😀

Vuonislahden sydän huhtikuussa 2025 💓

Eräs tuttuni sanoi (hän oli sairaalassa palliatiivisessa hoidossa), että hän tuntee niin, ettei hänen sielunsa enää pysy tässä kehossa, vaan sen on aika jo siirtyä toisaalle. Jonkin ajan kuluttua siitä hän kuoli. Hänellä oli toki jo ikää, kipuja ja sairauksiakin, ja hänen kuolemaansa ei liittynyt mitään erityistä dramatiikkaa.

Nuorempana en muuten kovinkaan mielelläni kertonut tarkkaa ikääni, pitihän sitä olla olevinaan nuorempi, mutta nyt sillä ei tunnu olevan enää väliä, luullaanhan minua joskus jo ikäistäni vanhemmaksikin! Kerran eräs juttukumppani luuli yli 8-kymppiseksi - vanha sieluko?

Synnyin siis maaliskuun lopussa tiistaina 70 vuotta sitten klo 00.10 Lieksan synnytyssairaalassa. Kropaltani olin jo tuolloin erittäinkin keskiverto, eli 3350 g ja 50 cm. Aloitin kuulemma tuon vuorokauden synnytys"ruuhkan" ja ko. vuorokauden viimeinen lapsi oli syntynyt klo 23.40. Äidilläni on 90-vuotiaaksi hyvä muisti, ja hän muisti senkin, että osasto oli ollut niin täynnä, että seurusteluhuoneessakin oli ollut neljä sänkyä, käytävällä kolme ja lopuissa seitsemässä kahden ja neljän hengen potilashuoneissa oli ollut lisävuoteita.

Kuu loistaa Jyväskylän kaupungin kirkon yllä 11.4. Kirkkokansa laulaa surumielistä sävelmää, kirkkotekstiileissä on violetti väri 💜  

Löytyisiköhän toisia saman vuorokauden aikana samassa paikassa syntyneitä, mietiskelin. Sähköisten viestimien voiman havaitsin tässäkin, ja niinpä löytyi Pirjo, joka on syntynyt samana päivänä samassa paikassa – kiinnostavaa! Näin vanhemmiten historia puhuttelee muutenkin yhä enemmän, joten oli kiinnostavaa kuulla tuostakin. Historian lisäksi minuahan viehättää kaikki vanha - mm. vanhat talot, vanhat tekstiilit, vanhat käyttö- ja sisustustavarat jne. Se näkynee oheen valitsemistani kuvistakin. Jo lapsena kiinnostavia olivat mm. autiotalot. Mielikuvitukseni alkoi silloin heti sepittää tarinoita autiotalojen ympärille. 

Tänään yritän mukautua vallitseviin oloihin, mm. tietotekniikan laukatessa eläkeläisenkin elämässä yhä vinhemmalla vauhdilla. Yhä ihmeellisimpiä ja erikoisempia sovelluksia tuntuu syntyvän harva se viikko. Toisaalta tuntuu yhä siltä, kuin eläisin jotenkin väärässä ajassa, vaikka esim. tietotekniikka on tietysti monessa mainio apu.

Kuva syntymäpäiväni iltana klo 18 lähisillalta, aurinko laskee ja pitenee varjot.

Välillä koen hyvinkin selvästi, että tässä iässä aurinko jo laskee ja pitenee varjot muutenkin kuin vain luonnon kierrossa. Toisaalta elämänkokemus ja matkan varrella kertynyt tietämys on arvokasta, ja nyt on myös tälle vuodenajalle ominainen lisääntyvä kevään valo ja saapuvat linnut, mm.  ylilentävät joutsenet ja muut muuttomatkaltaan saapuneet linnut.

Eräs osin tähän aihepiiriin liittyvä muisto tuli mieleeni. Pääsin alkuvuodesta 2011 valokuvataiteilija Annuska Dal Mason matkaan keräämään vanhoja muistoja. Hän oli kerännyt tammikuusta 2009 saakka tarinoita Pohjois-Karjalan seuduilta, paikoista ja ihmisistä. Näissä tarinoissa kerrottiin taloista, joita ei enää ole, legendoista joiden todenperäisyyttä ei oikein kukaan tiedä, elämästä näissä metsissä, sekä muistoja jotka ovat katoamassa metsien huminaan. Dal Maso kertoo näitä muistoja eteenpäin valokuvan muodossa. Kuullut tarinat mielessään taiteilija on palannut kerrotuille paikoille, vaikka suurin osa niistä on nykyään metsittyneitä peltoja, autioituneita taloja tai yksinkertaisesti ei ole enää mitään, mistä voisi päätellä tapahtuman sijoittuneen sinne. 

Tämä kuva löytyi 90 v. täyttäneen äitini albumista hiljattain. Kuvan takana lukee lyijykynällä kirjoitettuna "Lieksan Jaakonvaaran koululaisia v. 1939. Opettaja Onni Halonen." Isäni Heimo (1930–2003) on edessä kolmas oikealta. Koululaiset lienevät isäni lailla noin v. 1930 syntyneitä.

Eräs tuon em. näyttelyn kohde oli kotipaikkani naapurikylällä oleva Jaakonvaaran Musta Sormivaara, jossa partisaanit surmasivat siviilejä heinäkuussa 1944. Tuolloin surmansa sai mm. mummoni serkku Helmi sekä hänen kaksivuotias Aimo-poikansa ja yksivuotias Elvi-tyttärensä (kuva muistopaadesta Lieksan kirkkopuistosta). 

Muun muassa Helmin, Aimon ja Elvin nimet ovat tässä siviiliuhrien muistopaadessa Lieksan kirkkopuistossa. Taustalla on sodassa kaatuneiden hautausmaa ja Lieksan kirkko.

Näyttely tuntui koskettavan läheiseltä, olihan siinä kotitienooni lähihistoriaakin, sukulaistenkin historiaa. Näyttely oli esillä mm. Ahjossa Joensuussa ja luontokeskus Ukossa Kolilla. Oheiset suutarin työkaluja kuvaavat kuvat (kuva alla) toivat mieleeni em. Helmin sedän, eli isoukkini Samulin, joka elätti perheensä suutarina. Hänen vaimonsa kuoli alle 40-vuotiaana keuhkosairauteen, ja Samuli kasvatti viisi tytärtään yksinhuoltajana. Perheen ainoa poika kuoli pienenä. Isäni (1930–2003) on haudattu Samulin kanssa saman hautakiven alle Lieksan Mähkölle.

Suutarin työkaluja Toivolassa. Kuva isoukkini Samulin muistolle.

Tänä vuonna hiljainen viikko, pyhä viikko, kärsimysviikko on vasta nyt, huhtikuun jälkipuoliskolla. Mieli herkistyy kiitollisuuteen, onnekasta hyvääkin on kohdalleni annettu. Erityisen suurella lämmöllä ajattelen heitä, jotka tukivat ja auttoivat silloin kun oli vaikeaa. 

Kiitän ystävyydestä, kumppanuudesta, vertaistuesta 💗

Alla olevan kuvan näkymä on Marttalamme tuvan nurkasta. Pogostan Hilikan ja Juhani Bergheimin ikonikokoelma Joensuun taidemuseossa on eräs lempipaikoistani. Nyt taidemuseo on remontissa, odotan sen avautumista. Ikonien, ortodoksisen kirkkolaulun ja esteettisesti(kin) puhuttelevan yöpalveluksen kaltaiset henkiset eväspalaset sopivat erityisen hyvin tähän pääsiäisen aikaan.

Ystävältä saatu Pyhä Martta -ikoni kuvassa virpomavitsan vierellä 💛 

Hyvää pääsiäisen aikaa ja huhtikuun valoa 🌱🌷🌱