Helmenkalastusta helmikuun jälkeen

Vuonislahden marttojen laskiaispullakahveilla jäätien rannassa

Muistellessa tuli jokin aika sitten mieleen monimerkityksinen sana HELMENKALASTUS. Käytin sitä aikoinaan mm. antikvariaateissa kiertelystä. Toisinaan kalastajan onkeen osui tuolloin helmi: esim. ensipainos jostain 1900-luvun alkupuoliskon suomalaisesta klassikosta. Nyt kun on pikemminkin mm. kirjoista luopumisen aika, helmenkalastusta voi harjoittaa löytämällä kirjoista puhuttelevia ajatuksia, samaistumispintoja, henkisiä helmiä, muisteltavaa myöhemmäksikin. Niitä olen koonnut tähän päivitykseen, mihin on hieman johdattelua jo tammikuun -25 blogissani. Pitkä kai tämä on kerralla luettavaksi, mutta otsikoiden perusteella voinee lukaista vain sen osan, mikä sillä hetkellä kiinnostaa 😍

Antikvariaattilöytö vuosien takaa: Pessi ja Illusia vuodelta 1944

Lukusuunnitelmista

Nyt on kirjastosta varauksessa Anni Kytömäen Mirabilis, mikä on kirjaston jonosta päätellen erittäin suosittu. Lisäksi varasin Johanna Elomaan Rosalisan. Se on fiktiivinen kertomus sydänsiirron saaneesta naisesta. Varasin jo nyt myös huhtikuun kirjallisuuspiiriämme ennakoiden Peter Hoegin Lumen tajun.

Kirjallisia välipalojakin (otteina luettavaa) näemmä tarvitsee, ja aloin lukea nyt Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa, painos on vuodelta 1944. Luin sen jo lapsena, ja se teki suuren vaikutuksen, sai mielikuvituksen todella laukkaamaan. Siinä on paljon sanallisia helmiä helmenkalastajille. Toin tuon satukirjan mökiltä, jonne olemme koonneet pientä käsikirjastoa mm. Heikki Turusen kirjoista ja muusta paikallisesta ja puhuttelevasta. Tuo satukirja on pieninäkin paloina sopivasti maadoittavaa luettavaa, filosofista, hyvän ja pahan eroihin herättelevää, luonnon kauneuden ja monimuotoisuuden vierelle vievää.

PERHEENI TARINA, Eva-Riitta Siitonen. Sanna Wirtavuori (2024).

Siitosten nuori perhe kirjan kansikuvassa

Aluksi Perheeni tarina. Kiitokset tämän kirjan hyvän kokoisesta fontista, tekstiä oli helppoa ja miellyttävää  lukea. Joskushan joutuu hakemaan jopa suurennuslasin, kun ei lukulaseillakaan saa kunnolla selvää luettavasta tekstistä. Minkähän takia joissakin kirjoissa on niin pieni kirjasinkoko, paperin säästämisen vuoksiko? Kuuntelen jonkin verran myös äänikirjoja, mutta tällaiset puhuttelevat kirjat kuten tämä, haluaa lukea perinteisenä kirjana välillä pysähdellen ja asioita mieleen painaen tai muistiin kirjoittaen.

"Kaikki loput ovat myös alkuja.
Me emme vain tiedä sitä silloin,
kun se tapahtuu." (Mitch Albom.)

Ennakkokäsitykseeni peilaten oli hieman yllättävääkin, että Eva-Riitta Siitosen (s. 1940) tarinaan saattoi yllättävänkin monelta osin samaistua, ikäeroista ja myöhemmän elämän erilaisuuksista huolimatta. Lapsuuden mielikuvitusmaailman kuvaus tuntui hyvinkin tutulta, kuten monilla pienemmissä ympyröissä kasvaneilla. Itse menin esim. Pessiä ja Illusiaa luettuani metsään tai lammen rannalle mielikuvittelemaan - mielikuvissa oli kaikki mahdollista ja murheet unohtuivat. 

Samaistumista

Myös opintojen alkutaival nuoruudessa oli hankalaa ennen muuta taloudellisten syiden vuoksi. Myös pihistely jatkui monen muun vastaavaa kokeneen lailla pitkälle keski-ikään, olihan aina tottunut tyytymään vähään. Eva-Riitan lapsenlapsi Wiljami sanoi s. 261, että mummo on ponnistanut hyvin vaatimattomista oloista ja päässyt pitkälle. Iltalukiota käytiin, kun oltiin päästy omilleen ja elämä oli hieman tasoittunut myös taloudellisesti. Myös äidiksi tulo 19-vuotiaana ja sittemmin yksinhuoltajuus ovat omaakin samaistumispintaani. Ja työnteko tietysti, Eva-Riittakin teki parhaimmillaan useampaa työtä yhtä aikaa. Työ on ollut aina erittäin tärkeä osa elämää.

Hämärän hetken tunnelmaa

Myös Fredin (Matti Siitosen) musiikkiuran kuvaus oli kiinnostavaa. Painoin mieleeni s. 79 esitellyn Fredin sanoittaman ja säveltämän laulun Maan valitus. Se oli hänelle rakas ja samalla myös julistus luonnon puolesta. Tutun kipeältä tuntui myös Matin ja Eva-Riitan viimeinen kohtaaminen sairaalassa. Kun asiakaspalvelija on stressaantunut ja loppuun palamisen partaalla, voi tapahtua sellaistakin, mitä ei kenellekään soisi. Sivulla 114 kerrotaan myös lasikattojen rikkomisesta. Siitä puhutaan silloin, kun nainen etenee tehtävään, mikä ennen on ollut miesten miehittämä. Tätä kuvattiin mielestäni hienon metaforisesti: kun lasikatto helähtää rikki, avautuu tie ylöspäin, mutta huipulle täytyy selviytyä sirpaleiden läpi. Pienikin siru jalan alla voi aiheuttaa tuskallisen kivun ja vaivata pitkään.

"Kun päivien luku vähenee, yhden arvo kasvaa" (M. Envall).

Minua miellytti tässä kirjassa myös se, että ei pitäydytty vain onnekkaiden asioiden ja menestyksen kuvailuun, vaan otettiin rohkeasti esille myös elämän tummemmat puolet; vastoinkäymiset, väkivaltakin. Jälleen samaistumispintaa löytyy monen sellaisenkin kanssa, jotka eivät ehkä häpeän, syyllisyyden tmv. vuoksi rohkene puhua kokemastaan. Esimerkkeinä näistä lähisuhdeväkivalta ja toisaalta myös alkoholismi perheessä. Muistelen nyt esim. Helvi Hämäläisen (1907–1998) kirjaa ”Säädyllinen murhenäytelmä” tai Maria Jotunin (1880–1943) ”Huojuvaa taloa”. Näistä erityisesti jälkimmäinen kuvaa hirvittävää avioliittohelvettiä, jossa nainen alistuu väkivaltaan ”mielenmalttia” hokien ja vaieten kärsien. Näissä kuvauksissa nk. perheenpää pahoinpitelee vaimoaan mitä julmimmilla tavoilla, myös lasten nähden. Näistä kuvauksista on jo lähemmäksi sata vuotta, nykyään tilanne on (toivottavasti!?) toinen. Kesällä 2024 NYTKIS ry teetti miehille paljon mediahuomiotakin saaneen kyselytutkimuksen, jossa selvitettiin miesten asenteita naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja tasa-arvoon. Tutkimuksen mukaan joka neljäs 18 - 35-vuotias mies uskoo, että nainen voi ansaita häneen kohdistuvan väkivallan esim. ulkonäöllään, pukeutumisellaan tai käytöksellään. Kaikista miehistä näin ajattelee tutkimuksen mukaan joka viides. Huolestuttavaa, tietenkin. Lähisuhdeväkivaltaa voi toki olla naistenkin tai kenen vain tekemänä. Huolestuttavaa yhtäkaikki. Nämä eivät ole mieltä ylentäviä keskustelun aiheita, moni ehkä väistää puheenaiheen sen rankkuuden vuoksi. Toisaalta jos näistä ei puhuta, kirjoiteta, tutkita ymv., muutosta ei tapahdu. Pahinta on, jos väkivallan kokija jää yksin.

"Muutamat hädän hetket opettavat
ihmiselle viisautta enemmän kuin
vuosikymmenien tasaiset olot" (Maria Jotuni).

Väkivaltaisesta suhteesta voi irrottautua, kuten tässä ”Perheeni tarinassakin” rohkaistaan. Kirjassa puhutaan myös toisesta ongelmasta, voiko puoliso ikään kuin mahdollistaa kumppaninsa juomisen hyssyttelemällä, toisen puolesta tekemällä jne. Kuuntelin hiljattain erään nuoren poliitikon haastattelua, jossa hän kuvasi kokemaansa lähisuhdeväkivaltaa. Hän sanoi, että häneltä on usein kysytty: miksi et vain lähtenyt? Haastateltava sanoi, että tuskin sitä kaikkea muut ymmärtävät kuin he, jotka ovat itse kokeneet vastaavaa. Henkisesti ja/tai fyysisesti pahoinpidellyn itsetunto voi olla niin murskana, että hän alkaa epäillä itseään, eli onko hän jotenkin itse syyllinen, aiheuttanut kokemansa, tuntee häpeää tmv.

Kaunis aita hiihtolenkkini varrella Paaterissa

Siitosten perheen tarinassa sivulla 196 kerrottiin, että kirkot ja hautausmaat ovat olleet aina myös Eva-Riitalle tärkeitä. Niin itsellenikin. Niissä näkyy koko lähihistoriamme ja vuosisatojen tapahtumat, hän sanoo. Myös omaishoitajuuden puolesta Eva-Riitta puhuu. Hän sanoo mm. s. 208, että tyttärensä Hanna-Riikan kuoleman jälkeen hän on ymmärtänyt entistä selvemmin senkin, että erityisesti omaisen elämän loppuvaiheessa pitäisi ottaa kaikki mahdollinen apu vastaan, ja unohtaa hoitajan rooli, ja olla vain läsnä läheiselleen. Matti ja Eva-Riitta olivat läsnä, kun heidän tyttärensä elämä päättyi. Sivulla 214 on Matin koskettavat sanat: ”Olin läsnä kun tyttäreni syntyi ja olin läsnä, kun hän kuoli. Pidin kädestä kiinni, ja tunsin, kuinka pulssi lakkasi. Silloin tajusin, että siinä on vain kotelo. Joku lähti pois”. 

Pidin tässä kirjassa myös siitä, että annettiin sopivasti tilaa myös läheisten muistoille ja kokemuksille, olihan tämä perheen tarina. Hannan puoliso Janne sanoo s. 230, että sairaus antoi Hannalle vielä lisää rohkeutta ja uskallusta olla juuri oma itsensä, tehdä ja sanoa juuri sitä mitä haluaa. Tämän olen havainnut myös monien muiden vakavaa sairautta kokeneiden kohdalla, itsenikin.

Et ehkä osaa tehdä kaikkea,
mutta väliäkös sillä.
Älä anna sen yhtään häiritä sitä,
minkä osaat. (Positiivarit 4.9.2023.)

Linnunpönttö vähälumisen Koiraniemen harjulla hiihtolenkkini varrella

Pariskunnan poika Petri kertoi kirjan alkupuolella isänsä ja hänen yhteisestä autoharrastuksesta, mikä selvästi lähensi isää ja poikaa. Pojan tytär Wilma kirjoitti, että isoisä jota kutsuttiin Isoksi, ei koskaan toipunut Hanna-Riikan kuolemasta. He olivat hyvin läheisiä. Toisaalta Matti uskoi kohtaloon. Eräässä viimeisimmistä haastatteluistaan hän sanoi: ”Nykyään ajattelen yksinkertaisesti, että elämä jatkuu. Vaihdetaan olomuotoa ja tullaan uudelleen.” (S. 238.) Kirjan loppupuolella Eva-Riitta pohtii myös elämän nopeutumista. Matkoillakin nuoret ovat kännykkä kädessä nopeasti kartalla. Pysähdyin omakohtaisestikin miettimään kirjassa s. 270 esille tullutta, että kun esim. keskittyy ottamaan valokuvia, voi olla vaikeaa elää täysillä sitä tilannetta, jonka kuvakulmia pohtii. Hetket vilahtavat nopeasti ohi.

Motivaatio on sitä, että unelmien ylle vedetään työhaalarit (Positiivarit 9.12.2024).

Eva-Riitta sanoo s. 272, että hän ihailee ihmisiä, jotka osaavat pysyä yhä nopeatempoisemmassa ajassa mukana ja täydentävät ymmärrystään kokemuksillaan. Hän mietti myös omaa rooliaan vanhuksena, hyväksyykö todellisuuden ja osaako luopua. Pysähdyin miettimään näitä kysymyksiä, kun sain vastata hiljattain sukulaistytön opiskelutehtävään liittyviin kysymyksiin tästä aihepiiristä. Mielestäni em. kirjassa olennaisia asioita hyvin summaavia virkkeitä oli s. 274, kun E-R pohti, että epävarmassa maailmassa materiaa tärkeämpää on aineeton varallisuus, tieto, taito, osaaminen ja kyky selviytyä erilaisista tilanteista. Eväslaukussa on hyvä olla myös sosiaalisia taitoja, empatiaa, toivoa ja rohkeutta ja myös omien lahjojensa arvostamista.

KOTIMATKOJA MARI LEPPÄSEN KANSSA, Johanna Venho (2024)

Mari Leppänen kansikuvassa

Kuten Eva-Riitta Siitonenkin, tai omana aikanaan Katri Vala, myös piispa Mari Leppänen (s. 1978) on tullut tunnetuksi lasikattojen murtajana ja rohkeana yhteiskunnallisena kannanottajana. 

Mari Leppänen kuvaa s. 21 ukkinsa kuolemaa samoin kuin Fredi tyttärensä kuolemaa, että tunne siitä oli voimakas, ettei hän ole enää siinä vaan jossain muualla. Ruumis on jäänyt vuoteelle, mutta joku on lähtenyt. Muisti, muistaminen ja elämäkertakirjoittaminen kiinnostavat Maria. Hän miettii mm. sitä, mikä on muistojen totuus. Samassa perheessä kasvaneet voivat muistaa tapahtumat aivan eri tavoin (s. 43). Tämä on omakohtaisestikin tuttua. Marin isän äiti Kaino oli minusta kiinnostava henkilö. Kainolla oli papin emännän tehtävien lisäksi täysipäiväinen äidinkielen opettajan työ, jota hän rakasti. Kirjallisuuden opetus oli hänelle erityisen mieluisaa, ja hän valmistautui jo kesällä luettaviin teoksiin ja kävi alaan liittyviä kursseja.

"Rakastava ihminen elää rakastavassa 
maailmassa. Vihamielinen ihminen elää
vihamielisessä maailmassa. Jokainen,
jonka tapaat, on peilisi." (Ken Keyes, Jr.)

Kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen on Marille ehkä isoäitinsä perua. Sivuilla 76–77 kerrottiin terapeuttisesta sukupuusta, mikä oli henkilökohtaisestikin kiinnostavaa. Mari Leppänen on opiskellut mm. elämäkertakirjoittamista ja ohjannut ko. ryhmiä. Nämä menetelmät auttavat puhumaan vaietusta. Hyväterveys.fi kirjoittaa, että ko. sukupuusta voi paljastua vaiettuja asioita. Niitä ns. luurankoja kaapeissa voivat olla esim. avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, abortit, tuntematon isä, homoseksuaalisuus, insesti, perheväkivalta, itsemurha, psyykkinen sairaus, alkoholismi, rikos, murha tai omaisuuden menetys. Terapeutti piirtää siinä puun, jossa tunteet ja kertomattomat kertomukset siirtyivät suvussa eteenpäin. 

Ihmiset eivät välttämättä edes tiedosta sitä, että he eivät sure omaa suruaan, vaan surevat ylisukupolvista taakkaa. Joku voi masentua, eikä tiedä miksi. Joku voi kokea esim. jatkuvia (psykosomaattisia?) kipuja, eikä tiedä mistä ne johtuvat, ja fyysistä syytä ei löydy. Viha, suru tai traumat voivat siirtyä suvussa. Sotaveteraanien lapset ja lapsenlapset puhuvat usein tästä. Kun terapeuttista sukupuuta piirtää, oivaltaa että yksittäisen ihmisen kokema trauma on jättänyt jälkiä muihinkin. Näitä asioita Mari pohti mm. suhteessaan kummitätiinsä Elmaan. Mari kertoo s. 84, että oli tulevien sukupolvienkin kannalta arvokasta, että hänen isänsä on tallettanut mennyttä ja kirjoittanut ylös muistojaan. Jokaiselle tulee elämässä aika, jolloin hän haluaa hahmottaa omaa elämäänsä ja tutkia juuriaan. Terapeuttisen sukupuun avulla voi päästä käsiksi vaiettuihin asioihin ja voi oppia ymmärtämään, miksi se tai se käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Olen itsekin oivaltanut vasta kypsillä kymmenillä, miten paljon jokin vaiettu asia on saattanut vaikuttaa useampaankin elämään.

Venevaja hiihtolenkkini varrella. Vanhat harmaat rakennukset ruokkivat mielikuvitusta 👍

Kirjassa oli pari kiintoisaa yksityiskohtaa tutuille paikkakunnille. Marin isoisän vanhemmat Aliina ja Hermanni on haudattu Riistavedelle. Olen viettänyt siellä aikaa sukulaisten luona, käynyt hautausmaillakin. Nuorena perheenä (ensimmäisen lapsen Onnin synnyttyä) Leppäset asuivat tuossa läheisellä Kontiolahdella, puoliso Risto on pappina siellä. Perhejuhlista, mm. häistään Mari mainitsi, että ulkoisia puitteita tärkeämpää on hänelle aina juhlien tunnelma. Itseltänikin on kysytty, juhlinko tasavuosia. Tällä hetkellä tuntuu, etten jaksa alkaa järjestää juhlia, pikemminkin toiveenani olisi pieniä yhteisiä tuokioita vuoden varrella, leppoisasti kohdaten, kakun ja kuohuvan äärellä. Toivon että niissä olisi mukava tunnelma, eikä olisi ainakaan ahdistusta esim. siitä, olenko varmasti muistanut kaiken, onko kaikki erityisruokavaliot huomioitu tai liinat tärkättyjä 😓

Kirjassa pohditaan paljon myös Marin uskonnon juuria, vanhoillislestadiolaisuuttakin. Hän pohtii mm. s. 171, että suurperheen äitiys ei ole luontevaa kaikille tai ei ole kaikkien toive. Toisaalta kaikki eivät edes saa lapsia. Myös naisten muunlaisia rooleja tulisi tässä liikkeessä arvostaa ja nähdä, ja tarjolla pitäisi olla miesten kanssa tasavertaisia rooleja. Kaikkia ei voi tuupata samaan muottiin. Valitettavaa kuitenkin on, kun näitä asioita sanoo ääneen, ilmapiiri liikkeen sisällä kiristyy, kirjassa todetaan. Mari Leppänen pyrkii nostamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ääniä, jotka muuten jäisivät vaietuiksi; esim. ihmisoikeudet, lähisuhdeväkivalta, vähemmistöjen oikeudet.

Hiihtelyä ilta-auringossa. Jossain taustalla Koli 💙

Samaistumispintaa suhteessani sosiaaliseen mediaan löysin mm. s. 189–190, kun Mari sanoi, että sosiaalinen media on luonteva tapa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Se ei ole tietenkään ongelmatonta. Ajattelen hänen laillaan, että ongelmiin reagointi ei ole yhtä kuin poistuminen sos. mediasta kokonaan, tai leimata se yksinomaan pahaksi. Tärkeää olisi rajata sen käyttöä, ja olla läsnä ihmisten kanssa ilman sitäkin. Kirjassa painotettiin, että Mari oli onnellisimmillaan, kun sai elää lähellä muita, ja kokea tekevänsä työtä paremman maailman puolesta.

Jos varjot pelottavat,
on hyvä muistaa,
että juuri ne kertovat
auringon paistavan (Paula Sainio, joensuulainen pappi ja runoilija).

Tässä kirjassa pohditaan myös paljon vanhoillislestadiolaisen liikkeen patriarkaalisuutta, tiukkoja rajoja, vaikenemisen ja poissulkemisen kulttuuria. Vallankäytön vääristymiä nähdään valitettavasti useissakin eri yhteisöissä. Vaikeista asioista pitää voida puhua, vain siten haavat voivat parantua, Marin veli Antti ajattelee s. 253. Helpompaa olisi vain vaieta ja sivuuttaa vaikeat asiat, esim. lasten hyväksikäytön, mutta ongelmat eivät siten ratkea. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen reaktiot Marin pappisvihkimykseen kuormittivat raskaasti koko perhettä, eihän ko. liike hyväksynyt naispappeutta.

Näkymä Kerimäen kirkolta enkeliparven suuntaan

Mari Leppänen valittiin joulukuussa v. 2020 toisella äänestyskierroksella Turun arkkihiippakunnan piispaksi 42-vuotiaana. Tässä tehtävässä hän oli ensimmäinen nainen yhdeksäänsataan vuoteen. Lopullisessa vaalissa hänet ja sadalla äänellä voittaneensa vastaehdokkaan erotti mm. se, että Mari kannatti, että kaikki parit, jotka pyytävät kirkossa vihkimistä, voisivat tulla vihityiksi kirkossa. Vastaehdokas oli eri mieltä. Mari sai onnittelulahjaksi villaisen tilkkupeiton, mihin kukin kannattajista oli valmistanut ruudun. Ei siis konjakkipulloa tai koriste-esineitä, vaan ihmisten lämpöä, käsin tehtyä, kirjassa todettiin. 

"Päätös on kaiken alku.
Kun ihminen päättää jotakin,
hän syöksyy voimakkaaseen virtaan
ja virta kuljettaa hänet paikkoihin,
joista hän ei ole uneksinutkaan
päätöstä tehdessään." (Paulo Coelho.)

Piispan tehtävään valinnan jälkeen sukupuoli nousi toistuvasti haastatteluissa esille. Sivulla 345 sanottiin, että kirkko ei jakaudu naisten ja miesten, enemmistöjen ja vähemmistöjen, konservatiivien ja liberaalien välille. Nykyaikaa leimaa ihmisten tarve vastakkainasettelulle, leimaamiselle ja leiriytymiselle, mutta Mari Leppänen toivoo voivansa olla kaikkien piispa. Sivulla 374 hän kuvaa kauniisti, että esim. ortodoksinen kirkko on tuntunut hänestä aina kotoisalta. Tsasounat olivat jo Savon lapsuudesta hänelle tuttuja ja Valamo ja Lintula ovat läheisiä paikkoja. Mari myös maalaa ikoneja ja lukee mm. ortodoksista teologista kirjallisuutta. Ortodoksinen teologia ja mystiikka tuntuvat puhuttelevilta. On paljon yhteistä juuristoa, piispa toteaa. Itsestänikin ortodoksisuus on tuntunut aina (jo nuoruudessa) lämpimältä ja läheiseltä. Aasinsilta seuraavaan lukuun: jos itseään tässä suhteessa määrittelee, määrittelisin olevani "sydämen ortodoksi". 

Tässä kirjassa oli myös mielenkiintoista tietoa Lounais-Suomen birgittalaisista luostareista. Naantalin luostarissa on jo keskiajalla kehitetty mm. sukan kantapään neulominen, minkä alkuperäinen idea oli Ruotsista.

Jenni Kokander YKSI MILJOONASTA (2022)

Jenni Kokanderin fiktiota

Eva-Riitta Siitonen määritteli em. kirjassa nykyisen itsensä mummoksi Töölön kylässä. Luin Jenni Kokanderin kirjan Yksi miljoonasta (2022) viime toukokuussa.

Veera kysyi kirjassa toistuvasti kirjan päähenkilöltä Orvokilta: kuka nyt olisit, jos kuolisit? Orvokki ajatteli, että hänet määriteltäisiin lentoemännäksi, kuten hänen kuolemansa jälkeen lehtiartikkeleissa todella kävikin. Poliisikuulusteluissa Veera yllättyi: tämäkö on Orvokissa kaikkein oleellisinta, siis se, että hän on lentoemäntä.

Jäin miettimään tuota määrittely-asiaa enemmänkin. Senkö perusteella meidät määritellään, mikä ei mahdu keskivertomuottiin? Entä vaikkapa perheenäiti, opiskelija, eläkeläinen tai jotain muuta aivan "tavallista"? Ennen hautakivessä oli toisinaan nk. titteli, mikä saattoi olla muutakin kuin sen henkilön ammatti tai oppiarvo; mieleeni tulee nyt vaikkapa ruustinna. Siinä nainen on määritelty miehen kautta.

Potkukelkat lähtövalmiina Vuonislahden jäätien rannassa

Tuli mieleeni myös suomen kielen opintojeni yhteydessä tekemäni kenttätyö, jossa kerättiin paitsi paikannimiä, myös nk. kölli- eli korkonimiä. Sellaisellakin ihminen saatettiin määritellä. Köllinimi saattoi tulla esim. erikoisemmasta puhetavasta, ilmiasusta (esim. Ripletti-Hilta) luonteenpiirteestä tai vaikkapa jostakin muusta kyläjäksestä poikkeavasta ansiosta (esim. Majuri-Martti). Tulin ajatelleeksi sitäkin, millähän sanalla tai sanaparilla itseni määriteltäisiin, jos nyt kuolisin. Määrittely voi olla vaikeampaa silloin, jos määriteltävällä ei ole ylitse muiden nousevia ansioita; merkittäviä eroavaisuuksia muihin - jos ei sitä eroavaisuudeksi tai ansioksi lasketa, että on ollut monessa mukana, ollut kiinnostunut monista asioista. Silloinko määriteltäisiin vain siten, että edesmennyt oli monessa mukana, oli monesta kiinnostunut?

Olen miettinyt viime aikoina paljon kuolemaa ja puhunut ystävillenikin (kenties rasittavuuteen asti?) siitä. Tässä kuussa ikävä vihlaisee, ja muistot edesmenneestä nousevat elävinä mieleen. Jenni Kokanderin kirjan takaliepeessä lukee: rakkauden hinta on aina suru.

"Mikä haaste onkaan elää läsnä
olevaa aikaa. Tänään kuolee
samalla, kun olemme huolissamme
huomisesta tai kadumme eilistä." (Anne Wilson Schaef.)

KATRI VALA, Kulkuri ja näkijä. Minna Maijala (2021).

Katri Vala kansikuvassa

Maijalan teoksen takakannessa lukee, että Valan (1901–1944) elämä oli lapsuudesta saakka poliittista. Hän ja hänen ympärillään olevat ihmiset ottivat rohkeasti kantaa yhteiskunnan ja maailman asioihin, olivat aikaansa edelläkin.

Vala oli myös suomalaisen runouden uudistaja. Maijalan teos kertoo Valan monista rooleista: opettaja, äiti; luonnon, ihmisten, ihmisyyden ja rauhan rakastaja; Tulenkantajiin osallistuja, lähimmäisistään huolehtija. Hän kantoi suurta huolta mm. äidistään, veljestään, puolisostaan ja pojastaan. Tähän voisi oheistaa vielä sitaatin kirjasta ”Vettä kukille” s. 357 ”: ”Vain egoistit pelkäävät omaa kuolemaansa. Muut pelkäävät niiden puolesta, jotka he jättävät taakseen”. Valan lyhyeksi jäänyt elämä oli täynnä vastoinkäymisiä. Hänen ensimmäinen lapsensa kuoli pienenä. Historiatiedon mukaan Valan lähimpien elämä ei ollut helppoa hänen kuolemansa jälkeen. Sekä hänen puolisonsa että Mauri-poikansa menehtyivät varsin varhain.

"- - Kun annat merkin, / astumme laivaasi hiljaisesti toivoen: / hyvyys, uusi kauneus, / ehkä vapautta, kirkkautta kenties?" (Katri Vala 1930, Maan laiturilla: runoja).

Katri Vala eli suurimman osan elämästään taloudellisessa niukkuudessa. Käännöstöistä hän sai välillä tukea omaan ja perheensä toimeentuloon, mutta välillä nähtiin nälkääkin. Ajattelen mm. Valan teosta "Pesäpuu palaa" kuinka ajankohtaisia nuo noin 80 vuotta sitten kirjoitetut tekstit ovatkaan. Vala sanoi rohkeasti ääneen, mitä mieltä hän on sodasta ja fasismista. Tuhoisat sodat jatkavat yhä riehumistaan, vaikka jokainen järkiajatus kertoo niiden mielettömyydestä.

Katri Valan kulttuurikeskukselta kesällä 2024

Pääsin käymään viime elokuussa Katri Valan kulttuurikeskuksessa Ilomantsissa (oheinen kasvokuva on ko. näyttelystä), ja sen näyttelyissä saattoi kokea mm. luonnonsuojelullisen näkökulman. Nyt puhutaan (onneksi!) jo paljon kestävyydestä / turhan kuluttamisen vähentämisestä, mutta mielestäni Katri Vala näki sen merkityksen jo sata vuotta sitten. Jos Vala eläisi tänään, uskoisin hänen ajattelevan ja myös vahvasti ääneen sanovan, että kurssissa on yhä runsaasti reivattavaa, jos halutaan maapallon säilyvän elinkelpoisena tulevillekin sukupolville.

"- - En tyydy siihen enää! / Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana! / Vain päivän ja yön! - -" (Katri Vala 1924, Kaukainen puutarha.)

Kirjassa kerrottiin (mm. s. 254) Valan suhteesta Ilomantsin aikoinaan Edvin Stoltiin. Otin tämän kuriositeettina, sillä Stolt oli saanut komennuksen (omakohtaisesti tuttuun) Enoon. Katri Vala kuvasi matkojansa Helsingistä Ilomantsiin monipolvisina: ensin tultiin junalla Joensuun kautta Enoon, siitä sitten vielä hevosella 50 km Ilomantsiin.

Taidetta luonnonmateriaaleista Katri Valan kulttuurikeskuksella

Katri Vala (1901–1944) kuoli liian varhain, tuberkuloosin riuduttamana. Helvi Hämäläinen sanoi (s. 380) heidän viimeistä kertaa tavatessaan, että yhtä paljon kuin nyt kärsit siitä, että sinua ei ole ymmärretty, yhtä hyljätty ja unohdettu kuin nyt olet, yhtä suuresti ihailtu, rakastettu ja kunnioitettu olet kerran oleva. Katri Vala kuoli helluntaiaamuna, vuodenaikana, jota hän eniten rakasti (s. 386). Hän olisi halunnut elää ja nähdä demokratian voittavan (s. 392).

Näitä kirjoja kirjastoon palauttaessani mieleen jäi haikeutta - kuin olisi luopunut tärkeäksi tulleesta ystävästä. Kun nämä tunnelmat muistiin kirjoitin, voin palata niihin uudelleen - ja kirjanhan voi lainata jälleen; tai ostaa ja laittaa sitten kiertoon. Seuraava mietelmä sopii moneen, miksei kirjallisuuden helmien muisteluunkin?

Rakkaat lähtevät,

jää tyhjä tila muistojen asua 

– Helena Anhava –

Hyvää alkukevättä kirjallisuuden ja muun kulttuurin parissa 🌷

Historian hipaisuja

 

Paaterin kirkko hiihtolatuni varrella helmikuussa 2025. Kirkko sulautuu kauniisti luontoon. 

Laitan blogini oheen tällä kertaa sitaatteja helmikuun kirjallisuuspiirikirjastamme: Valerie Perrin (s. 1967)  ”Vettä kukille” (2023). Tämän kauniin ja tunteita vahvasti koskettaneen sekä myös monella tapaa visuaalisen kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin hautausmaalle. Kävelen mielelläni hautausmailla, ja sekä kaupunki- että vapaa-ajan paikkamme lähietäisyydellä onkin hautausmaat, joilla kävely on etenkin sulan maan aikaan vähintäänkin viikoittaista. Ne ovat kauniita muistojen ja surun puutarhoja, joissa mieli useimmiten rauhoittuu lepäämään ja asiat asettuvat oikeampiin mittasuhteisiinsa. 

”Älä sure kuolemaani. Juhli elämääni” (”Vettä kukille” s. 225).

Poimin em. kirjasta myös ajatukset siitä, että hautausmailla on vain nimet muistomerkeissä ja ehkä jäännökset ruumiista, sielut (tai millä nimellä henkistä olemusta nimittääkään) ovat toisaalla. Tämän kertaisessa blogissani ovat päähenkilöinä edesmenneet, useissa oheistamissani kuvissa hautausmaa, ja mielestäni yhtymäkohtia löytyy. Mietelmät ovat yleensäkin mitä mieluisinta evästä matkan varrelle, ja mikä parasta: niihin voi palata yhä uudelleen.

”Vain egoistit pelkäävät omaa kuolemaansa. Muut pelkäävät niiden puolesta, jotka he jättävät taakseen” (”Vettä kukille” s. 357).

”Nukkumaan mennessäni ajattelen, että olisi kurjaa kuolla kesken oikein hyvän romaanin”  (”Vettä kukille” s. 142).

Tässä postauksessa on historiaa, kuten tammikuussa suunnittelinkin. Pyrin valitsemaan näillä kirjoituskerroilla historiasta jonkin mielestäni mielenkiintoisen henkilön tai tapahtuman, ja sen oheen jotakin henkilökohtaistakin – mikäli mahdollista. Nyt mielessä on jo maaliskuun henkilö, jonka 43-vuotinen elämä sijoittui 1900-luvun alkuun. Helmikuun henkilöni on syntyjään vuonislahtelainen ja sittemmin Joensuuhun asettunut menestynyt liike-elämän monitoimija Reinhold Ryynänen (1838–1872).  Pituutta tälle tuli vielä entiseen tapaani, mutta tilanne voi maaliskuun blogissa muuttua, (tai sitten ei?) - tilanteen mukaan tätäkin.

”Elämä olisi ikävää, jos tekisi vain sen, mitä toimenkuvassa lukee”  (”Vettä kukille” s.115).

Aluksi hieman sukututkimukseen liittyvää. Teetätin Family Finder -dna-testin (eli serkkutestin) keväällä 2020. Muutama ajatus aluksi näistä, sillä yllättäen osumaa tuli myös em. Reinholdiin. Kaksi korkeinta osumaa (Liisa 1–3 serkku ja Leena 2–3 serkku) tulivat mitä ilmeisimmin iso-ukkini Pekan eli Petterin (1862–1948) isosiskon kautta. Tästä isosiskosta puhutaan Siposten sukukirjassa ”Pielisen Siposia” nimellä Haaravaaran Valpuri. Valpuri (1854–1941) avioitui 19-vuotiaana Anttinsa kanssa, ja he saivat kaikkiaan 16 lasta, joista puolet kuoli jo pienenä. Valpurin elämäntarina on mielenkiintoinen ja kaikesta häneen liittyvästä voisikin kenties kirjoittaa enemmänkin esim. jossain seuraavassa blogissa tai Siposen sukuseuran julkaisussa.

”Jos yksikin kukka versoisi aina, kun ajattelen sinua, maapallo olisi yhtä puutarhaa” (”Vettä kukille” s. 75).

Vuoden ja kolmen kk:n iässä kuollut Rosalie Thuring oli ensimmäinen Js:n hautausmaalle haudattu. 

Tarman tarinat V (v. 2020) s. 84–85 kertoo, että 1800-luvulla vain harva lopulta kuoli vanhuuteen. Lapsikuolleisuus oli tuolloin yleistä. Lasten yleisiä kuolinsyitä olivat esim. tuhkarokko tai muut rokot, lavantauti tai hinkuyskä. Hinkuyskään kuoli myös Joensuun hautausmaalle haudattu ensimmäinen vainaja Rosalie Thuring (kuva edellä). Hän kuoli v. 1851 vain vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Aikuisten yleisimpiä kuolinsyitä olivat keuhkotauti ja rintapistos (sydänkohtaus?) ja naisilla yleinen oli kuolema lapsivuoteeseen.

Kolmanneksi korkein dna-osumani (2–4 serkku) oli itselleni ennalta tietämätön. Kun selvittelimme asiaa tämän v. 2018 iäkkääni kuolleen enolaisen miehen tyttären kanssa, sukulaisuussuhteita löytyi selkeimmin isäni äidin kautta. Todennäköisesti yhteistä dna:ta on muutakin kautta, olihan hän laillani pielisjärveläissyntyinen. Monien pienten ja pienehköjen paikkakuntien lailla melkein kaikki syntyperäiset paikkakuntalaiset lienevät jotakin kautta sukua, ainakin jos oikein tarkkaan tutkitaan. Hyödyllistä on huomata myös se, että näissä dna-osumissa näkyvät luonnollisesti vain ko. testin tehneet. Testin olivat tehneet myös tämän miehen veljentytär (osuma kohdallani häneen 2–4 serkku) ja mielenkiintoista sinänsä myös em:n äiti (2–4 serkku). Aviopari (kuten edellä) ei ollut tietääkseni ns. verisukua keskenään, mutta selitys löytynee juuri siitä, että monet suvut avioituivat silloin aikoinaan pienillä paikkakunnilla ns. ristiin, tavallaan keskenään. Tällä samalla em. seikalla arvailen myös pienehköä dna-osumaani Reinhold Ryynäsen pojanpojanpojan kanssa. Eräältä pielisjärveläistaustaiselta sukulaiseltani kuulin, että R.R:n pojanpojanpoika elää Etelä-Suomessa ja on teetättänyt ko. testin. Osuma oli toki etäisempi, Family Finderin mukaan hän olisi 3–5 serkku – mutta mielenkiintoista sattumaa kuitenkin.

”Kukaan ei koskaan tapaa ketään sattumalta. Siihen on syynsä, että polkumme risteävät” (”Vettä kukille” s. 68).

Kauppaneuvos Mustosen perheen kuvia (kuva Kauppaneuvoksen kahvilasta 3.2). Kuvissa mm. Lovisa Aurora ja Antti Juhana Mustonen.

”Hän oli lukenut edellispäivän romaanistaan, että näkymätön lanka yhdistää ihmisiä, joiden on määrä tavata, ja että tuo lanka voi sotkeentua, muttei koskaan katketa” (”Vettä kukille” s. 133).

Ennen kuin menen Reinholdiin (1838–1872) tarkemmin, muutama sana vielä eräästä uudesta osumasta, jonka huomasin vain muutama viikko sitten. Melko hiljattain kuolleen ystäväni lähisukulainen oli teetättänyt nyt dna-testin, ja kuinka ollakaan: olimme testin tekijän kanssa Family Finderin mukaan 3–5 serkkuja. Juttelimme tämän ystäväni kanssa aikoinaan hautausmaalla kävellessämme, että ehkäpä olemmekin sukulaisia – ainakin vahvaa sielunsisaruutta tunsimme. Kerroin että isomummoni (1855–1923) on Enon Tykkyläisiä. Sukulaisuus ystävääni tulee mitä varmimmin sitä kautta. Olisikin niin mielenkiintoista puhua tästä uudesta osumasta hänen kanssaan, jos hän vielä eläisi! Kun tai jos jonain päivänä innostun tutkimaan asiaa tarkemmin, lisää avautunee silloin.

”Olet olemassa niin kauan kuin sinusta puhutaan; vaikeneminen merkitsee unohdusta” (”Vettä kukille” s. 42).

Teetä ja laskiaispulla Kauppaneuvoksen kahvilassa helmikuussa -25

Kiinnostavaa paikallista historiaa!

Sitten Reinholdin elämään. Käytin eri lähteitä, joista laitan maininnat tekstin oheen. Karjalaisen -84 mukaan nuo tässä kaksi alempana olevaa kuvaa ovat talosta, joka lienee rakennettu Tori- ja Kalastajankadun kulmaukseen Pielisjoen rannan läheisyyteen noin 1890-luvulla. R.R:n kiinteistö on sijainnut tällä kohdalla. R.R on kuitenkin jo noiden talojen rakennusaikaan kuollut. R. R on syntynyt Pielisjärvellä, tarkemmin juuri Vuonislahdessa. Kun antaa mielikuvituksensa lentää, voi kuvitella nuoren Reinholdin Vuonislahden kylätielle osapuilleen 1800-luvun puolivälissä. Hän ei katsele arkana kengänkärkiään vaan katselee puiden latvoihin ja ehkäpä haaveilee jo tulevasta. Poika oli vasta kymmenvuotias, kun hän muutti Joensuuhun. Matka lienee tehty Enon kautta hevosella, eihän junakyytiäkään vielä tuolloin ollut.

R.R:n komea asuintalo, johon tuli myöhemmin Tillikka-niminen kapakka

Edellä olevan Tillikka-kapakan kuvan ja Reinholdin kuvan lähteet: Rajan Raha -lehti 2015. Reinholdin kuva on myös ”Konstiniekkoja ja kauppamiehiä” -kirjassa sekä Tarman ja Karetien Portti ikuisuuteen -kirjassa. Alkuperäinen lähde: Joensuun museon tietokanta. 

Rajan Raha -lehdessä (2015) kerrotaan, että luultavasti jo noin 15-vuotiaana päästessään puotipojaksi Reinholdille syntyi ajatus oman yrityksen perustamisesta, sillä hän meni vuonna 1853 Aleksander Alanderin yksityiskouluun saadakseen todistuksen luku-, lasku- ja kirjoitustaidosta. Todistus oli välttämätön, sillä saadakseen kauppiasoikeudet henkilön tuli osoittaa todistuksella nuo taidot. Antti Juhana Mustosen todistus takasi miehen hyvän maineen; Mustosen todistuksessa luki: ”Hän on hankkinut hyvät tiedot kaupassa ja kirjanpidossa, on ollut rehellinen ja nopea”.  

Kaikesta päätellen Ryynäsestä tuli kauppaneuvos Antti Juhana Mustosen luottomies. He olivat sukulaisiakin, kauppaneuvos oli Reinholdin isoäidin veli. Ryynäsellä oli monta rautaa tulessa, hän osallistui myös Joensuun ensimmäisen höyrylaivan rakennuttamiseen yhdessä Miron Smirnoffin ja Simon Parviaisen kanssa. Alus valmistui vuonna 1863 ja laivan nimeksi tuli ”Joensuu”. Vuonna 1871 Ryynänen haki Fritioff Neppenströmin kanssa paikkaa viinatehdasta varten. Hankkeessa olivat mukana myös Simon ja Petteri Parviainen, joilla oli lupa viinan tislaamiseen. Paikka löytyi nykyisen Js:n hautausmaan ja Pielisjoen väliseltä alueelta. Tehdas aloitti toimintansa vuonna 1871. Ryynäsen kauppa sijaitsi puolestaan Kalastaja- ja Torikadun kulmassa ja hän harjoitti myös tukkuliikettä.

Kuva on Karjalaisesta 5/2008. Tämä Tori- ja Kalastajakadun kulmaukseen rak. talo lienee valmistunut 1890-luvulla. Tontti ja sillä olleet rakennukset kuuluivat R.R:lle aikoinaan. 

Sain hankittua paikallishistoriaan perehtyneen Matin avulla mm. kolme kiinnostavaa Joensuu-seuran julkaisua, joista ajattelin laittaa tähän vielä muutamia mielenkiintoani herättäneitä huomioita. Pääosin tiedot ovat julkaisusta IV "Konstiniekkoja ja kauppamiehiä" (Esko Järvelin 1981). Luin tästä julkaisusta Reinhold Ryynäsestä (s. 101 - 121).

R. R. on syntynyt Pielisjärvellä (Genin mukaan Vuonislahdessa nro 1) 27.8.1838. Hänen vanhempansa olivat Juho Matinpoika Ryynänen ja Helena Reituntytär Pehkonen (geni). Mikrohistoriasta kiinnostuneena huomioni kiinnitti mm. maininta, että R. R. käyttäytyi puotipoikana (eli nykykielellä sanottuna työharjoittelunsa aikana) siivosti, oli ahkera, oppi kirjoittamaan hyvällä käsialalla ja osasi laskea niin murtoluvut kuin laatuluvutkin. Paitsi kauppamiehenä R. R. toimi myös ylipalomestarina ja kahden pankin johtajana. Mikä monipuolisuus! Niinkin nuorena kuin 33 vuoden iässä oli tästä syrjäiseltä Pielisjärveltä tulleesta puotipojasta kehittynyt menestyvä kauppias, teollisuus- ja hallintomies, joka oli mukana lähes kaikessa, mitä Joensuussa tuolloin tapahtui. Hän ehti avioituakin Sofia Lindegrenin kanssa, mikä liitto jäi lapsettomaksi, ja vaimo kuoli heinäkuussa 1865. Tuohon aikaan oli Karjalassa katovuodet, joten yksityisen surun lisäksi huolta oli myös liiketoimissa.

Reinholdin kuva on myös ”Konstiniekkoja ja kauppamiehiä” -kirjassa sekä Tarman ja Karetien Portti ikuisuuteen -kirjassa. Alkuperäinen lähde: Joensuun museon tietokanta. 

Parin vuoden ajan leskenä oltuaan Ryynänen otti puolisokseen joensuulaisen jyvästönhoitajan Oscar Oppmanin tyttären Hulda Georgina Oppmanin. (Oscarin rautaristi on Joensuun vanhalla hautausmaalla R. R:n rautaristin vierellä, laitan oheen siitä ottamani kuvan.) Työtä ja vastuuta Reinhold Ryynäsellä oli ilmeisesti jo liikaakin, ja eteenpäin pyrkivä ja aktiivinen henki olisi kestänyt, mutta sydän ei. Sydänhalvaus (nykykielellä sydäninfarkti?) katkaisi hänen elämänsä ennalta varoittamatta ja yhdellä kertaa kesken kiireisen työpäivän 20.2.1872. 

”Kyllähän te tiedätte, että yksi elämä koostuu monesta elämästä”  (”Vettä kukille” s. 279).

Jälkeen jäi huomattava omaisuus, 19-vuotias leski ja pieni poika Oscar Reinhold (1871–1947). Poika oli saanut nimensä äitinsä isän ja isänsä mukaan. Voi vain pohtia, mitä kaikkea R.R olisi vielä ehtinytkään, jos olisi saanut elää iäkkäämmäksi. Noin 150 vuotta sitten ei ollut niitä lääketieteen tutkimuksia, hoitoja ja lääkkeitä, mitä esim. sydänsairauksien kohdalla tänä päivänä on. Silloin vain kuoltiin pois, jos sattui niin huono tuuri, että sairaus osui kohdalle. Joitakin sairaus hivutti myös tuohon aikaan pitkään, joidenkin (kuten Reinholdin) kohdalla kuolema oli äkillinen.

Oheinen mustavalkoinen kuva on Karjalaisesta 3/1984. Tämä Tori- ja Kalastajakadun kulmaukseen rak. talo lienee valmistunut 1890-luvulla. Tontti ja sillä olleet rakennukset kuuluivat R.R:lle aikoinaan. 
 

Muun muassa Fb:n historiaryhmistä olen lukenut, että nuori Hulda muutti poikansa kanssa 1890-luvulla Joroisiin. Heikki Tarman ja Reima Karetien kirjassa Portti hiljaisuuteen s. 178 - 179 on myös tietoa R.R:stä. Reinhold perusti lisäksi Joensuuhun useita menestyneitä liikeyrityksiä. R. R:n leski Hulda eli arvostettuna mukavaa elämää Torikatu 3:ssä sijainneessa talossaan. Hänellä oli mm. kaksi palvelijaa, oma vossikkakuski, renki ja taloudenhoitaja. Se on ollut hyvinkin mukavaa elämää - ja etenkin tuossa ajassa. Hulda Ryynänen myi talonsa v. 1895 tohtori Simon Parviaiselle. (Emts. 178.) Karjalattaressa 7.12.1895 oli pieni uutinen, että talon kauppahinta oli 21.500 mk. Tapio-lehden artikkelissa mainittiin, että R. R. haudattiin Joensuuhun maaliskuun 1. päivänä 1872.  Ryynäsen talon paikalla Joensuussa on nykyisin asunto-osakeyhtiö Virranvälke. Talon ikkunoista on upeat näköalat Pielisjoelle.

Reinholdilla oli monenlaista liiketoimintaa, tulitikkutehdaskin. Kauppiaat Ivan Kononoff ja Reinhold Ryynänen perustivat oluttehtaan vuonna 1862. Tehdas rakennettiin noin vuodessa kortteliin 22. Tehtaan virallinen nimi oli Joensuu Ölbryggeribolag, mutta tätä nimeä ei käytetty, vaan paikkakunnan ainoana tehtaana se tunnettiin suomalaisittain nimillä Joensuun Oluttehdas tai vain Oluttehdas sekä isännöitsijänsä mukaan nimellä Bryggeri I. Kononoff. (beerfinland.com.)

Reinhold Ryynäsen hautamuistomerkki Joensuun vanhalla hautausmaalla. Rautaristi säilyy.

Reinhold Ryynäsen hautamuistomerkistä on tässä kaksi viimeistä kuvaa, hieman eri kuvakulmista otettuja. Myös ”Portti hiljaisuuteen” -kirjassa s. 178 - 179 on muita lähteitä vahvistavaa tietoa R.R:stä. Myös siinä kerrotaan, että hän syntyi Pielisjärvellä 1838 ja ehti toimia monenlaisissa työtehtävissä, mm. pankinjohtajana ja kauppiaana, ennen varhaista kuolemaansa v. 1872. Hän kuului tienoon varakkaimpiin miehiin ja omisti mm. viisi keskeistä tonttia Joensuusta. 

Kiireinen ja vaativa työelämä (stressi, kiire?) lienee vaatinut veronsa, koska hän kuoli sydänvaivoihin kesken työpäivänsä vain 33-vuotiaana. Tarma ja Karetie kirjoittavat em. teoksessa s. 178, että Reinhold eli "Reittu" Ryynänen ehti olla nuoresta iästään huolimatta poikkeuksellisen paljon monessa mukana: Säästöpankin ja Yhdyspankin johtajana, verolautakunnan esimiehenä, satamamaksujen perijänä, rahastonhoitajana, tilintarkastajana ja lisäksi monessa liiketoiminnassa.

Reinhold Ryynäsen hautamuistomerkki Joensuun vanhalla hautausmaalla. Rautaristi säilyy.

Monena kesäisenä iltana olen vaellellut hautausmaalla mm. 1800-luvun historian keskellä ja se on mielenkiintoista. Hautausmaalla saa kokea toisinaan myös kiintoisia keskusteluja - muitakin kuin niitä mielessään edesmenneiden kanssa käytyjä. Kun siellä ei ole kiirettä, yllättävän useinkin jäämme juttusille tuntemattomien kesken. Joskus on esittäydyttykin ja jatkettu juttua seuraavalla kohtaamiskerralla. 

Sulopuiston Sirpan kirjan ”Annan albumi” (2022) myötä oivalsin senkin, että Antti Mustosen juuret ovat kotikunnassani Pielisjärvellä. Antin sisko Anna avioitui vuonislahtelaisen Matti Ryynäsen kanssa. Ko. paikalla elää nykyisin jo toinen suku, mutta yhtäkaikki - siellä se heidän kulkemansa maankamara on lähimain vapaa-ajan pesäpaikkani naapurissa.

Kun kävelen Mustosten sukuhaudan ohi, katsahdan vasemmalle ja käytävän toisella puolella on tämän joensuulaisen liikemiehen Reinhold Ryynäsenkin hautaristi. Joensuun hautausmaalle haudattu Reinhold eli "Reittu" (1838-1872) oli ensimmäisessä aviossaan kauppaneuvos Mustosen vaimon Lovisan sisaren Sophia Alexandran kanssa. Myös kovin varhain (eli 31-vuotiaana) kuolleesta Sophiasta on komea-asuinen kuva Sirpan kirjassa s. 16.

"Annan albumi" (2022). Sirpa Sulopuisto. 

Eivätkä tässä ole vielä kaikki yhtymäkohdat: Reinholdin isovanhemmat olivat Matti Ryynänen ja kauppaneuvos Mustosen sisar Anna. Kauppaneuvos A.M auttoi Joensuuhun muuttaneen sukulaispoikansa Reinholdin liike-elämän alkuun. Kauppaneuvoshan oli siis R:n isoäidin veli. 

Kuten tästä pienestä historian pintaraapaisustakin voi havaita, menneiden aikojen pohtiminen on todellista aivovoimistelua. Meinasin itse "pudota kärryiltä" jo monta kertaa. Toistoja tässäkin tekstissä on useita, mutta perustelen tätä mm. sillä, että tarvitsin toistoja, jotta pysyisin suurinpiirtein oikealla reitillä.  Olen sanonut ystävilleni puolileikilläni, että kun en välitä sudokuista, peleistä, askarteluista tmv., hyvänä ja sangen tarpeellisena tällaisen ikääntyneen (69 v.) aivovoimisteluna toimikoon vaikka historian koukeroiden pohtiminen ja välillä niiden osittainen muistiin kirjoittaminenkin.

Inspiraatiota historiaan antavat mm. hautausmaakävelyt ja myös kirjallisuus, esim. "Annan albumi" (2022). Pääsin Sirpan kirjan julkkareihin 25.3.2022. Paikalla olivat mm. kirjan graafisen ilmeen luonut Leea Wasenius ja professori Dennis Bamford, jolta Sirpa kertoi saaneensa suurimman osan kirjan aineistosta. Kirjaa voi hankkia Sirpa Sulopuistolta, mm. Taitokorttelin galleriasta tai tarinapuisto.fi -sivujen kautta. Suosittelen Annan albumia erityisesti Mustosten kauppiassuvusta kiinnostuneille. Lämmin kiitos Sirpalle arvokkaan historiatiedon kokoamisesta 🌹

Oheinen hautamuistomerkki on R.R:n lesken isän (Oscar Emil Oppman, s. 1813, k. 1862). Oscarin tytär Hulda Georgina Oppman leskeytyi jo 19-vuotiaana.

”Sanomatta jääneet sanat tekevät arkusta raskaan kantaa”  (”Vettä kukille” s. 249).

Historia on todentotta kiehtovaa. Ja mitä enemmän ikää tulee, alkaa se näemmä yhä enemmän kiinnostaa. Kaikesta ei ole säilyneitä lähteitä, osan on esim. tulipalo, sodat tai muutot tuhonneet. Aukkopaikat voi kuvitella. Visuaalisena hahmottajana näen usein asiat kuvina, ne mielikuvituksen tuottamatkin. Alla olevan mietelmän sanoin voi kuvitella vaikka sen, kuinka tähtiä poimitaan 🌟

”Isoäiti opetti minulle jo varhain, kuinka tähtiä poimitaan: riittää kun laittaa yöllä vadillisen vettä keskelle pihaa, ja siinä ne heti ovat, aivan jalkojen juuressa”  (”Vettä kukille” s. 171).

Antoisia hetkiä historian parissa 💜

Muistoja ja kiitoksia menneestä ja tuntoja tulevasta

Joululahjakirjani -24 inspiroi ajattelemaan Paateria 💜

Aluksi hieman vuodenaikaan liittyvää perinnetietoa. Joulun jälkeisiä viikkoja kutsutaan härkäviikoiksi. Nimitys viittaa pitkään pyhättömään jaksoon, jolloin on taas keskityttävä työhön, ja nimi lienee syntynyt alueella, jolla härkiä on käytetty vetojuhtina. Työnteon lisäksi on palattava myös arkiruokaan ja arkivaatteisiin. Loppiaisesta alkaa härkäviikot, reikäleivät, rättipairat, presutupakat ja vittaköyret, on Pomarkussa lueteltu. Eräs toinen nimitys joulun jälkeisille viikoille on selkäviikot. Selkäviikko viittaa keskitalveen, talvenselkään. Selekäviikoilla seipään vinkuissa syö kyllä suolasilakoitakin, on Kiteellä sanottu. (kotus.fi.)

Talvimaisemat ovat toisinaan kuin Pekka Halosen maalauksista 1930-luvulta

Sain fb-kaveriltani Katjalta kiinnostavan idean muistella tapahtumia ym. (kuvien ja muistiin kirjaamisen kautta) kuluneen vuoden varrelta. Pysähdyin myös ajattelemaan ko. yhteistyötahoa tai kaveria, ja lähetin mielessäni lämpimät kiitokset ja tässä postauksessani värillisellä fontilla sanallisestikin. Kun on asioita näkyväksi laittanut, niihin on kiva palata myöhemminkin, ja niinpä ajattelin koota niitä nyt tähän tammikuun blogiinikin. Lähtökohtana voisi olla, olisiko vielä mahd. jotenkin uudistua tai uudistaa eloansa; siis mitä jättäisi pois ja vieläkö olisi mahdollisuus johonkin uuteenkin. Elämä on tasaista ja turvallista, se näemmä mahdollistaa monenlaisen harrastamisen ja uudenkin kokeilun.

Latu Paaterin suuntaan etenee kauniissa metsämaisemissa

Blogini kirjoittaminen on jatkunut kuukausittain v. 2019 alusta alkaen. Kiitokset kirjoittamiseen kannustaneille! Kiitos myös vielä blogin aloittamiseen kannustaneelle Iralle! Uudistuminen mm. blogini ulkoisen asun suhteen olisi hyväksi. Tarvitsisin tähän kuitenkin kurssin tai muuta opetusta, tekniset taitoni eivät taida riittää omin nokkinensa etenemiseen. Seuraavan tavoitteen voisin kuitenkin ilman teknistä taitoakin tälle vuodelle asettaa: tiivistä tekstiä! Muun muassa Kaari Utrio on sanonut, että karsiminen parantaa tekstiä. Tällä kertaa postaukselleni taitaa tulla pituutta vielä entiseen malliin, kun kertailen mennyttä vuotta ja suunnittelen tulevaa. 

Toinen uudistumisidea voisi olla se, että laittaisin (historiasta ikikiinnostuneena) säännöllisesti tänne jonkin pienen historiaosion ja kuvan. Se lisäisi tiettyä tavoitteellisuuttakin. Jos idea alkaa/-isi saada tuulta siipiensä alle, historia-aihepiiriä voisi laajentaakin. Tällä kertaa historiakatkelmani on (postauksen loppupuolella) Kuoran koululta 1940-luvulta.

"Talven törröttäjät" (kuvassa etualalla) saivat muistelemaan kesää

Ajattelen toiveikkaana jotenkin niin, että missä vain iässä voi ainakin pohtia uudistumista ja uudistuakin. Uudistumista on ajattelunsakin muuttaminen; ei sen välttämättä tarvitse olla jotain konkreettista uudenlaista tekemistä. Ajattelunsa muuttaminen voisi olla vaikkapa sellaista, että keskittyy enemmän siihen kauniiseen ja hyvään mitä elämässä on, ja koettaa väistellä katkeria tai surkeita ajatuksia ja negatiivisia tarinoita etenkin, jos mahdollisille epäkohdille ei voi mitään. 

Vanha sanonta kuului, että muuttaa ei voi kuin itseään, ja jos joku juttukumppani näkee KAIKEN kuin mustien lasien läpi, voi ainakin yrittää vaikuttaa siihen, antaako sen vaikuttaa itseensä. Joskus on suunnattava nokkansa ihan toiseen suuntaan, jos tuollainen pääsee ihon alle. Toinen hyvä oivallus on se, mikä on tärkeydessään toistamisenkin väärti: mihin kiinnittää huomiota se kasvaa, ja minkä jättää huomiotta se pienenee. Simppeli esimerkki: jos kuulee pahoja puheita, ne voi koettaa ohittaa huomiotta, ja jos puolestaan kuulee hyvää, niihin voi palata mielessään vaikka useastikin.

Pitkät varjot ja aurinko matalalla 12.1.2025

Kun nyt mietin sitä, mihin olen aikaani käyttänyt, varsin aktiiviseltahan tuo kulunut vuosi näyttää. On kuitenkin syytä huomata, että monissa järjestöissä ym. olen mukana siitä lähtökohdasta, minkä jaksan tehdä, mitä osaan, tai mikä kiinnostaa tai inspiroi. Eli en todellakaan tee siellä kaikkea mahdollista. Useimmille kanssakulkijoille se on ollut onneksi ok. En enää tällä iällä ja voimilla uurasta esim. talkoissa, niin arvokasta työtä kuin se onkin. Joskus olen ollut niissä mukana lähinnä jonkinlaisena ”seurustelu-upseerina”, eli osaltani eräänlaisena hengen nostattajana, kuten eräs mukava martta-kaveri kauniisti muotoili. 

Tällainen "renessanssi-ihminen" ei näköjään pysty keskittymään vain yhteen tai kahteen asiaan; maailmassahan on niin paljon erilaisia kiinnostuksen kohteita. Ihailtavaa toki on, jos joku pystyy keskittämään kaiken aikansa ja energiansa esim. yhden itselle tärkeän asian edistämiseen. Silloinhan saattaa saada aikaan myös mahtavia tuloksia! Kohdallani taitaa kuitenkin olla niin, että jos huomaan vaikka aamulla netistä jonkin kiinnostavan luennon kävelyetäisyydellä, saatan mennä kuulolle, vaikka se ei liittyisi sen hetkisiin aktiviteetteihini mitenkään. Aina voi oppia uutta, tai voi saada uuden näkökulman jononkin asiaan. Myös uudet tuttavuudet ovat tervetulleita. Eräänäkin päivänä huomasin ort. srk-keskuksella ”Ortodoksisuus tutummaksi” -luennon. Sinne suuntasin päivälenkkini yhteydessä, ja kiinnostavaa uutta tietoa sainkin.  

Taidemuseo on yhä lempipaikkojani, ja tämä upea Virginie löytyy  2. kerroksesta, Arla Cederbergin kokoelmasta.

Kohdallani on kai ikuinen oppimisen paikka mm. siinä, etten olisi heti puolustuskannalla, jos joku sanoo, että sinun pitäisi olla kiinnostunut niistä tai näistä asioista, eikä noista mistä nyt olet. Joskus se saattaa olla ihan hyväkin vinkki, mutta pitäisi puolin ja toisin hyväksyä, että meitä on moneksi ja lopulta on onni, että olemme erilaisia. Eri asiat kiinnostavat. Ja toisaalta: en ole juuri esim. matkustellut vähäisiä kotimaan lähikohteita kauempana, joten aikaa on siitäkin jäänyt muuhun. Tietenkin matkustelun lisäksi voi jollakulla olla monia muita suuria ja merkityksellisiä asioita elämässään, jollaisista ei tällä muistelijalla tai kaltaisillani ole osaa eikä aavistusta. 

Jälleen kerran voi huomata sekin, että työelämässä ollessa oli omakin tilanteeni tietysti toinen, eli työhän se oli aina ykkönen. Omat pohdintani keskittyvät lähinnä tällaiseen eläkeläisen elämäntilanteeseen, jossa voi itse päättää mihin aikansa käyttää. Kohdallani keskeisiä ovat mm. liikunta, kulttuuririennot ja vapaaehtoistehtävät. 

Karelian marttojen järjestämällä kukkakimppujen sidontakurssilla loppukesästä -24

Mitä oli vuonna 2024 ja jatkaisiko samaa rataa?

JoenVolin jumpissa kävin kausikortilla viime vuonnakin pari kertaa viikossa; tämä harrastus on jatkunut jo vuosikymmeniä. Kiitos JoenVolille hyvästä ja monipuolisesta liikuntatarjonnasta ja kiitos myös mukaville jumppakavereille!  Jumpat ovat valikoituneet pitkälti siten, mitkä ovat kävely- tai pyöräilymatkan päässä. Olen näemmä laiska lähtemään bussilla minnekään kauemmaksi, vaikka vain muutaman km:n bussimatkan päässä olisi esim. jumppaseurani jooga. Tätä vuosikymmenien käytäntöäni voisin uudistaa ottamalla siihen vaihteeksi esim. laviksen, ja jättämällä toisesta päästä jotain pois. Viime viikolla kävinkin jo kokeilemassa lavista, ja hauskaa oli. Siinä jumpattiin mm. tangon, humpan, valssin ja jenkan tahtiin. Oli mukavaa aloittaa jumpat jälleen joulutauon jälkeen. Ulkoliikuntaakin harrastan edelleen säännöllisesti, pääasiassa sauvakävelyä.

Sininen hetki lenkkeilyreitilläni pakkaspäivänä 12.1.25 💙

Viime talvena hiihto jäi liikunnastani pois, sillä pelkäsin silloin saavani jonkin rytmihäiriön yksin metsätaipaleilla hiihdellessäni. Rytmihäiriöitähän tuolloin oli sen vaikean stressikesän -23 jälkeen. Nyt sukset voisi jo ulos survaistakin. Vuonislahdessa lähtee hyvä latu Herranniemen jälkeen (ennen vanhaa kyläkoulua) oikealle, tämä vinkkinä Joensuusta päin tulijoille. Kuulin että se on juuri nyt poikki metsätöiden vuoksi, mutta avattaneen pikapuoliin. 

Joskus hiihtelen jäälläkin, jonne on myös tehty hyvä latuverkosto. Niin sitä vaan taivaltaa läpi tuulen ja tuiskunkin Paateriin tai joskus melkein Kolille saakka ja takaisin. Isolla selällä voi olla vastatuuli, ja pyry tuntuu neulanpistoina naamassa, mutta sisulla vaan omaa tahtia eteenpäin. Paaterin reitin menomatkalla tietää, että Herrankukkaro antaa jo suojaa, ja tullessa suojaa Rekiniemen vankka hongikko. Karvapohjat luistavat useimmilla keleillä hyvin. Haluan uskoa, että tästä eteenpäin olisi hiihtokin jo viimetalvista varmempaa. Suurkiitos latujen ylläpitäjille!

Don Giovannin loppukiitoksista Savonlinnassa heinäkuussa -24 🎵

Kulttuuririentoja on ollut kuluneenkin vuoden varrella säännöllisesti: konsertteja, teattereita, näyttelyjä, kesäteatteria, oopperaakin... Niitä on toivon mukaan tänä vuonnakin. Tykkään käydä niissä porukan mukana, ja mm. martat ja TSL järjestävät ryhminä hyviä kulttuurireissuja, kiitos heille! Pitäisi seurailla aktiivisemmin netistä, järjestävätkö muutkin tahot, esim. Varkauden teatteri kiinnostaisi. Jos tiedät ryhmämatkaa Joensuusta Varkauden teatteriin, laitatko viestiä vaikka mesen kautta! Oopperaan Savonlinnaan toivoisin pääseväni tänä vuonnakin. Lämmin kiitos Pirjo-kollegalle viime kesän oopperareissuun aktivoinnista!

Utran kesäteatterissa kesällä -24

Vapaaehtoistoiminnan kautta voi mm. vaikuttaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin

Kiitos martoille ja sydänyhteisöille monipuolisista yhteistoiminnoista, asioiden jakamisesta, antoisista keskusteluista, virikkeistä ja ystävyyksistäkin.

Marttailua tulee kohdallani nyt jo kuudetta vuotta P-K:n marttojen piirihallituksessa, ja Karelian marttojen hallituksessa alkoi nyt viimeinen kausi (eli vuoden päästä tulee siinä 8 v. täyteen). Siellä on mukavaa seuraa, ja aina oppii uuttakin. Kiitos Päivi, Marika, Riitta, Leena, Helit ja moni muu asioiden jakamisesta! Viime huhtikuussa olimme Tampereella Marttojen 125-vuotisjuhlassa, joten joskus pääsee porukan mukana upealle matkalle vähän kauemmaksikin. Tampere olisi muuten loistava matkakohde omaehtoiselle kulttuurikäynnillekin, junaillen tietenkin. Pari yönseutua hotellissa, taidenäyttelyjä, teatteri ja/tai konsertti, kävelylenkkejä kaupunkia katsellen. Ehkä voisi käydä Väinö Linnan tai muiden suurten kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien haudoillakin.

P-K:n marttojen kanssa katsomassa "Kultaista vasikkaa" Js:n kaupungin teatterissa marraskuussa -24

Sydänvertaisten kanssa olimme viime huhtikuussa vuositapaamisessa Kokkolassa. Toivoin tämän vuoden vuositapaamisen olevan Kotkassa, sitä ehdotettiinkin. Tuo merenrantakaupunki olisi monessakin mielessä kiinnostava. Vuositapaaminen on v. -25 Jyväskylässä, jonne olen päässyt näissä merkeissä jo useamman kerran.

Kerran kuussa käymme sydänvertaiskaverin kanssa vertaistukitehtävissä sairaalassa. Tämä on ollut voimaannuttavaa itsellekin, siinäkin oppii tai saa uudenlaista näkökulmaa. Jos annan itselleni tästä toiminnasta palautetta, voisin kiittää kuuntelemisen kohentumisesta, jos sen jotenkin noin kömpelösti voisi ilmaista. Jos tätä lyhyesti selventää, havaintojeni mukaan on parempi keksittyä kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa kuin kuvailla omia kokemuksiaan. Toki niistäkin voi/pitää puhua, varsinkin jos kysytään. Ehkä alkuun oli itsellä tarve puhua enemmän myös omista sydänkokemuksistaan; nyt vuosien jälkeen oman tilanteen kuvailu on jäänyt vähemmälle; enemmän taustalle.

Yhteistoiminta P-K:n sydänpiirin kanssa on ollut palkitsevaa 💗

Olen käynyt joka toinen viikko Sydänpiirillä ohjatuissa hyvinvointi- ja terveyskoulutuksissa, 1,5 t kerrallaan. Niihin pätee aika pitkälle sama kuin edellisessä, että itsellekin antoisampi keskustelu syntyy, kun tekee vaikka muutaman kysymyksen toisille ja keskittyy kuuntelemaan, kuin puhuu itse tai itsestään. Jos jutun juurelle pääseminen tuntuu joskus hankalalta tuntemattoman kanssa, voi vaikka vain kysäistä ”Mitä kuuluu” tai ”Kuinka olet voinut”. Sillä näemmä pääsee jo alkuun. Itselleni hyödyllistä on ollut huomata sekin, että kaikki eivät välttämättä halua tai jaksa puhua asioistaan. Silloin tämä henkilö voi olla kuuntelijana tai muuten vain hiljaa omissa oloissaan.

Karpatiat ry:n hallituksessa olen ollut parin vuoden ajan. Tässä(kin) kohtaa voisi ajatella, että teen  minkä osaan ja mihin motivoidun. Lehtijuttujen kirjoittaminen on ollut motivoivaa, ja se on myös mukavaa, ja niitä olen kirjoittanut Karpatiat-lehteenkin nyt noin kymmenen eriaiheista juttua vuosien varrella. Omahoitoon liittyvä vertaistuki on mielestäni kiinnostava aihepiiri kaikissa sydänvertaistehtävissä.  

Käyn Jyväskylän kaupungin kirkkoa katsomassa jokaisella Jyväskylän reissullani

Elokuussa olimme Jyväskylässä sydänvertaisten kanssa kokoustamassa ja tulevan kauden toimintaa suunnittelemassa. Samoin paikallisessa Karpalot-sydänryhmässä keskustellaan sydänterveyteen liittyvistä aiheista, ja niissä käyn aina kun pääsen, ja kun kyyti järjestyy. Sulan maan aikaan nuo muutaman km:n matkat taittuvat sujuvasti pyörällä, mutta talven liukkailla keleillä on toista.

Viime maaliskuussa olin pitkästä aikaa kardiologin vastaanotolla. Edellinen kerta oli huhtikuussa 2020, ts. olen onnekkaasti pärjännyt omahoidolla. Nyt tarvitsin stressikesän -23 jälkeen lääkityksen tarkistusta rytmihäiriöiden vuoksi. Näistä syistä jäi siis kuluneena talvena se hiihtokin väliin. Eli stressiä ja siitä lähes ”automaattisesti poikivia" unihäiriöitä pitää todellakin välttää!!!

Kokkolan upeaa puutalokulttuuria pääsi näkemään huhtikuussa -24 💖

Laulutunneilla ja kuorossa olen käynyt kerran viikossa. Olen kirjoittanut täällä ääniongelmistani kuluneen vuoden aikana useampaankin otteeseen, joten en kuvaile enää enempää syytä, miksi kuoro jää nyt pois. Kansalaisopistolla alkoi tässä kuussa toivomani kurssi, jossa käsitellään ikääntyneiden ääniongelmia ja siihen ilmoittauduin, samoin laulutunneille. Laulutunneilla sävellajia voi esim. laskea madaltuneeseen ääneen sopivaksi, ja laulu on silloin edelleen ilo. Huomaan että uusi harrastus piristää, ja esim. äänenhuoltokurssilla oli jo kiva tavata pitkästä aikaa mm. iltalukiokaverini 90-luvulta ja tutustua uusiinkin ihmisiin.

Olen käynyt toisinaan srk-keskuksella laulamassa toivevirsiä ja kauden teemalauluja, samoin karaokessa Torikievarilla pari kertaa. Täytyy toivoa, että Torikievari saisi jatkotoimintaansa rahoitusta, onhan se todella tärkeä kohtaamispaikka mm. monille ikääntyneille 🙏  

Huomaan, että lauluasennossani olisi korjaamista 31.10.24, hartiat korvissa...? (Kuva: Anne Härkönen)

Vuonislahden marttojen ja ko. kyläyhteisön rientoihin olen osallistunut silloin, kun vain pääsen. Vuonislahdessahan vietämme edelleenkin aikaa viikoittain ympäri vuoden. Kiitos kylän väelle kulttuuritapahtumista, yksintanssista, latujen ja lenkkipolkujen ylläpidosta ja tietenkin martta-toiminnasta! Luonnossa oleilu on parasta mahdollista ajan viettoa ja uskon että omahoitoakin. Monet luotettavat tutkimukset osoittavatkin, että metsässä liikkuminen alentaa verenpainetta ja sykettä ja sen olen huomannut itsekin. Kun seurailen rannekkeesta sykkeitäni, näillä metsälenkeillä syke on ollut yleensä 150:n ja 50:n välillä, mikä on minulle ihanteellinen. Beetasalpaaja ym. sydänlääkkeet rajoittavat mm. sykkeen matalammaksi, joten mitään urheilijan sykkeitä ei silloin kannata tavoitella.   

Ikkunoistamme näkyvä pikkuinen Mykrä-saari on nätti kaikkina vuodenaikoina 💚 

Kuluneella vuodella on ollut myös muutamia sellaisia järjestömenoja, joihin osallistun silloin tällöin tai tarvittaessa. Kalevalaisten naisten toimintoihin olen osallistunut jonkin verran, mm. perinnevaatteiden pukutuuletuksiin. Joensuun museoiden ystävien hallituksessa ja parissa muussa järjestössä käyn tarpeen mukaan. Toisinaan näen oman roolini niissä lähinnä täydentäjänä (jos ei hallitusta saada kokoon) tai jotenkin muuten tilapäisluontoisesti. Tämä voi tuntua hassulta, mutta jos se itselle ja toisille sopii, niin mikäpäs siinä sitten. Stressiä tai syyllisyydentuntoja en aio vähäisen tai vain satunnaisen osallistumisestani vuoksi ottaa.

Pääsisipä jo lempipaikkaansa, eli odotan remontin päättymistä taidemuseo Onnissa

Karelia amk:n kirjallisuuspiiriin olen osallistunut jo vuosia säännöllisesti. Kiitos Pekalle ryhmämme vetämisestä! Kirjallisuuspiirissä on omalla kohdalla uudistumisen tarvetta: luen jatkossa ne kirjat, mitkä tuntuvat kiinnostavilta – maailmassahan on miljoonia kirjoja. Tähän asti olen lukenut kannesta kanteen kaikki kirjallisuuspiirin kirjat. Jokaisesta kirjasta on toki jotain saanut, toisista enemmän, toisista vähemmän. Jos kirja on kovin paksu ja pienipränttinen, ja teema lisäksi itselle epäkiinnostava, saattaa mennä useita satoja sivujakin ennen kuin saa ideasta kiinni, niin silloin ehkä kannattaisi tarttua toiseen kirjaan. Joskus ko. kirja kylläkin palkitsee lukijansa vasta aivan loppupuolella, siksi olen kai tähän asti lukenut kaikki ehdotetut kannesta kanteen ja osallistunut mielestäni varsin aktiivisesti keskusteluihinkin.

P-K:n marttojen piirikokouksessa Kolilla viime keväänä

Nyt varasin kirjastosta ihailemani kirjailijan Anni Kytömäen Mirabiliksen ja omaelämäkerralliset ”Perheeni tarina” ja ”Rouva puhemies”, mitkä kertovat Eva-Riitta Siitosen ja Anu Vehviläisen elämästä. Anu Vehviläisen elämästä kertova kirja on nyt jo puolivälissä, ja se on hyvin mielenkiintoinen. Tuttuja nimiä siinä on paljon, ja jotkut mieltä askarruttaneet asiat ovat saaneet vastauksiakin. Joululahjaksi sain Eva Ryynäsen elämästä kertovan fiktiivisen ”Evan neljä elämää” (Katja Kärki 2024). Se oli todella mukaansa tempaava, nautin sen lukemisesta. Omaelämäkerralliset ja muussakin mielessä jonkin todellisen henkilön elämään pohjautuvat kirjat tuntuvat nyt kiinnostavimmilta. Myös ihailemani kirjailijan Johanna Venhon piispa Mari Leppäsestä kirjoittama kirja ”Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa” kiinnostaa. Kotimainen kaunokirjallisuus kiinnostaakin minua nyt selvästi enemmän kuin ulkomainen. Jonain päivänä mielenkiinnon kohde saattaa toki siinäkin kohtaa muuttua - mennessä näkee.

Kirjoittamisharrastukseni toivottavasti jatkuu vielä mahdollisimman pitkään. Sen koen osin samanlaisena aivojen virkistäjänä kuin joku toinen kokee sanaristikot, palapelit tai muut vastaavat. Palapelit ja muut pelit, sanaristikot ja sudokut eivät ole minun juttuni, vaikka varmasti virkistäviä niistä kiinnostuneille ovatkin. Vapaaehtoistöinä olen kirjoitellut pariin lehteen ja tarpeen mukaan (pyydettäessä) muuannekin.

Marttojen ruokakurssit ovat monipuolisia ja antoisia 👍

Viime vuoden muistojeni lopuksi jäin vielä ajattelemaan, olenko liian aktiivinen somessa. Eri keskustelupalstoilla ”surffailuunhan” kuluu helposti useampi tunti jok’ikinen päivä. Tämä voi olla sekä hyvä että huono asia. On hyvä, että somessa voi pitää yhteyttä kavereihin, saa tarvittaessa vertaistukea, iloa, inspiraatiota ja/tai virikkeitä. Tästä olen kirjoittanut usein aiemminkin, joten nyt vain lyhyesti sivuten. 

Välillä tulee jokin haikeudensekainen tunne (lieneekö kateutta tai itseruoskintaa omasta saamattomuudesta?), kun mm. monet ikätoverit kertovat upeista ja elämää rikastuttavista ulkomaanmatkoistaan, joita he tekevät useita vuodessa. Olen miettinyt tätä kaikkea aika paljonkin, sillä nykytilanteessani en voi syyttää sitä nuorempana kokemaani seikkaa, että rahaa ei silloin vain ollut matkusteluun. Reissukavereita olisi ollut, voimia ja kiinnostustakin, mutta kaikki silloiset vähät rahat menivät välttämättömimpään. Nykyisin tosin myös eri koronavariantit ym. infektiot ajatteluttavat.  Perussairaana ei vähäisellä harkinnalla lähde hakemaan lisätauteja, sainhan jo nuorempana ja terveenä lentokonematkoilta melkein joka kerta jonkin sitkeän flunssan tms. Nykyään on tosin tehokkaita maskeja ja maskin päälle visiirejäkin, joilla voi suojata itseään. Samanhenkinen matkaseura olisi tietenkin mainio myös; yksin ei enää tällä iällä huvita lähteä reissaamaan.

Herkullisia jälkiruokia marttojen ruokakurssilta 😋

Sellaisen tavoitteen voisin tälle vuodelle tältä elämänalueelta asettaa: seurailisin netistä tai lehdistä nykyistä aktiivisemmin, tehdäänkö bussimatkoja vierailulle vaikkapa pääkaupunkiseudulle (esim. Ateneumiin, Eduskuntaan, Tuusulan rantatielle) tai toisaalta meren rannan kaupunkeihin tai esimerkiksi Lappiin. Kotka, Hanko, Tammisaari, Rauma tai Naantali tuntuvat kiinnostavilta matkakohteilta. Viimekeväinen matka Kokkolaan oli minulle suuri elämys, ja etenkin, kun sain siellä ihanan paikallisen oppaan esittelemään sitä upeaa vanhaa puutalokulttuuria. Lämmin kiitos Seijalle! Kotimaassa on siis hyvinkin paljon mm. historiallisesti kiinnostavaa ja kaunista koettavaa. Ja voihan tätä kaikkea ajatella niinkin, että ilmasto kiittää, kun ei lentomatkusta ja suosii pidemmillä kotimaan matkoillakin junaa.

Tampereen upeassa Tuomiokirkossa marttojen juhlajumalanpalveluksessa 4/-24 💙

Historiaa

Kuvasin oheisen (alla olevan) kuvan äitini (s. 1934) albumista. Kuva on Kuoran (sijaitsee Pielisjärvellä, Pohjois-Karjalassa) koululta, ja kuvan ottamisvuosi lienee vuoden 1947 tienoilla. Koulu perustettiin v. 1937; ensimmäinen opettaja oli Olavi Ristiharju. Koulu lakkautettiin v. 1966 ja viimeiset opettajat olivat Armi ja Pekka Suova. (Lähde: Lieksan Lehti v. 2000.) Nykyisin koulu on yksityisomistuksessa. 

Toisessa rivissä kuvan oikeassa reunassa lienee Ella Mononen Havukkavaarasta (avionimeltään Turpeinen) ja kolmantena oikealta on äitini ja kuudentena oikealta Sirkka Ikonen (avionimeltään Honkanen). Mainitsen lisäksi joitakin tunnistettuja, osa on toki vain olettaen tunnistettuja, onhan paljon aikaa kulunut: keskirivissä on siis Sirkka Ikonen kolmantena vasemmalta ja äitini Elvi samassa rivissä kolmas oikealta. Hänen vieressään kuvan katselijan suunnasta katsoen vas. on Rauha Timonen (toimittaja ja kirjailija Veikko Henrik Timosen sisar) ja Ella Mononen on reunimmaisena kakkosrivissä oikealla. Ellan vieressä on Maija Sarkkinen Lampivaarasta. Pojista äitini muisteli, että kuvassa olisi Keräsen Unto ja Valde, Leinosen Kaino ja Heino, Väinö ja Kaino Honkanen, Tykkyläisen Yrjö, Leppäsen Arvo ja sisarensa Taimi sekä Turpeisen Jorma ja Seppo ja Unto Leinonen. Taimi Leppänen lienee eturivissä toinen oikealta. Opettaja Olavi Penttinen on keskellä taustalla.

Kun katselee kuvaa, tulee ajatelleeksi, kuinka nopeasti aika kuluukaan. Noistakin sirkeäsilmäisistä 1940-luvun koululaisista suurin osa on jo nyt siirtynyt ajasta ikuisuuteen. 

Kuoran koululaiset ja opettaja Olavi Penttinen kuvattuna vuoden 1947 tienoilla

Lopuksi vielä hieman taideaihetta fb:n antaman muiston inspiroimana. Kun muutin 1980-luvulla Joensuuhun, sain torin läheisyydessä sijaitsevasta historiallisen kauniista taidemuseosta tuota pikaa mielipaikkani. Sitä se on vielä tänäänkin. Taidemuseo on yhä voimaa antava lempipaikkani, ja rakkaimmat teokset löytyvät 2. kerroksesta, Arla Cederbergin kokoelmasta. Joensuun taidemuseossa monien suosikkien joukosta ehkä kohdallani puhuttelevin on Hjalmar Munsterhjelmin (1840 - 1905) Tyttö maantiellä (noin v. 1890). 

Luontoaiheet ovat miellyttäneet minua eniten kuvataiteessakin. Tämä teos on koruton ja yksinkertainen, väreiltään harmaansävyinen ja tunnelmaltaan aito. Näkymä on jollain unenomaisella tavalla tuttu. Pohdin tytön tarinaa, mihin hän on menossa, mistä tulossa. Minne tuo tie menee, mistä tulee, mitä on mutkan tai metsänreunan takana. Teokselle voisi pohtia syvempiäkin merkityksiä: onko taiteilija nähnyt siinä pienen ihmisen tiensä alkutaipaleella, matkalla syntymästä kuolemaan? Tytön askellus on verkkaista. Kenties syvin viehätys onkin teoksen kiireettömässä tunnelmassa. Voi pysähdellä, unohtaa kiireet ja nauttia pienistä yksinkertaisista asioista. Kivinen tie ei ole tytölle ongelma. Tässä ajassa ongelmia tulee toisinaan asioista, jotka eivät lopulta ongelmia olekaan. Matka jatkuu...

Hjalmar Munsterhjelmin (1840 - 1905) Tyttö maantiellä (n. 1890) 💚

Hyviä härkäviikkoja kaikille 🙋