Lopussa vuoden, mennyttä muistellen

Illan pimentyessä joulukonserttiin menossa v. 2025

Taide ja kulttuuri apuna traumojen käsittelyssä

Huomaan, että nyt tuli laitettua aika iso alkuotsikko, mutta tällä kertaa näin. Tässä kirjoituksessani pääaiheina ovat muistot ja musiikki, miksipä ei muukin kulttuuri. Näin joulun alla muistelemme aina tilaisuuden tullen myös kuusijuhlia lapsuuden kouluillamme. Mieleen tulevat tuoksuvat pussit omenoineen ja pullineen sekä vanhat joululaulut ja näytelmät ja muut kuusijuhlaesiintymiset. 

Kerron aluksi erään kuulemani muiston alakouluajoilta, mikä ei niin onnellinenkaan ole, mutta onko elämä ylipäätään aina onnellista? Tuossa alakoulussa oli jonkin aikaa ollut epäpätevä sijainen, joka tuurasi pidemmällä sairauslomalla ollutta vakituista opettajaa. Tuuraaja oli sisäänpäin kääntynyt vähäpuheinen henkilö, ja erityisesti vilkkaammat oppilaat joutuivat tuuraajan silmätikuiksi. He saivat seistä häveten arestissa luokan nurkassa, toisten oppilaiden vaivihkaa arkana silmäillessä. Jos rohkaistui kysymään, miksi jouduin TAAS nurkkaan, hän vastasi, että koska olet tuollainen – aina äänessä! Luultavasti vilkkaampien persoona ärsytti jo pelkällä olemassaolollaan. 

Samantyyppinen tilanne voi muodostua aikuisiälläkin, tai jopa kypsillä kymmenillä. Jos ryhmässä on esim. nk. introvertteja ja ekstrovertteja, voi vähemmistöön jäänyt ”erilainen” joutua silmätikuksi tai kokonaan syrjäytetyksi. Pelkkä aktiivisuus voi ärsyttää sisäänpäin kääntyneempiä - tai päinvastoin. Asiantuntijoiden mukaan useimmat ovat kuitenkin jotain introvertin ja ekstrovertin väliltä, mutta otin nyt tuon esimerkin aihepiirin monimutkaisuuden vuoksi.

Valoja ja varjoja joulukonserttia kuunnellessa

Kerran tuo eo. muistossa mainittu henkilö ohjasi jotain koulun joulunäytelmää ja tupeerasi sitä varten kohteenaan olleen lapsen pitkän tukan sellaiseen takkuun, ettei sitä saatu enää selviteltyä. Rooliksi näytelmässä hän oli valinnut tälle jonkin noidan, peikon tmv. Niinpä tupeeraus oli tavallaan kuin hyväksyttävää, vai oliko? Kertoja muistaa yhä sen oudolla tavalla hurjistuneen ilmeen, kun ”ohjaajan” tupeerauskampa suihki kuontalossa. Tukan selvittely oli ollut kivuliasta, ja kotona hermostuttiin, että minkä ihmeen takia tuo tukka piti tupeerata tuollaiseksi 😖 Isoja tuppoja hiuksia irtosi ja osa takuista leikattiin lopulta irti hiusten kasvaessa. Koululainen oli silloin alle kymmenvuotias. Tämän sorttisesta touhusta on hankalaa – ainakaan suoraan – syyttääkään, kuuluihan takkutukka näytelmän roolihenkilön ilmiasuun. 

Samalla tavoin kai aikuisiälläkin löytyy ”hyviä syitä” kiusaamiselle tai syrjimiselle: se kun nyt vaan oli semmoinen tai tämmöinen ja ansaitsi niin ollen kohtelunsa, selitettiin. Olen miettinyt matkani varrella sitäkin, kenelle voi kertoa, kun/jos kiusaaja on auktoriteettiasemassa oleva aikuinen ja kiusattava vasta lapsi? Vanhemmille ehkä, tai toisille opettajille, jos sellaisia on? Kiusattu lapsi kaipaisi tuekseen ketä vain aikuista. Aikuisten tulisi saada tietää tuollaisista tapahtumista ja puuttua asiaan. Koulukiusattujen lasten kohdalla tilanne on vaikeampi, jos vanhemmat eivät omilta kiireiltään tai rasitteiltaan jaksa tai huomaa. Tässäkin ajassa voisi painottaa enemmän vanhempien vastuuta seurata herkillä aisteilla lastensa elämää, kaikki ei ole varhaiskasvattajien tai koulunkaan vastuulla.

Harmaa hetki Pielisen rantakalliolla itsenäisyyspäivänä 2025 puolenpäivän aikaan

Maailma ei murene pahuuteen, mutta hyvien hiljaisuuteen se voi murentuakin, sanovat viisaat ajattelijat. He ovat siinä varmaankin oikeassa. Kaltoinkohtelijana voi olla päiväkoti- tai koulutoveri tai vertainen työ- tai järjestökaveri tai kuka vaan esim. auktoriteettiasemassa ollut. Onneksi kuitenkin moni kuin ihmeen kaupalla saa jostakin kiinni; tai löytyy ihminen, joka kiskaisee kuilun partaalta kauemmas. Ainakin hetkeksi. Hyviä ja myötätuntoisia kanssakulkijoita on. Itse sain kouluaikoina tukea yhdessä soittamisesta tai laulamisesta, päiväkirjan kirjoittamisesta, luonnosta suurine suojaisine puineen, lintuineen ja muine eläimineen. Edellä olevan otsikon teemasta lisää myöhemmin.

Pielisen rannalla 10 vuotta sitten, joulukuussa 2015

Musiikista hoivaa

Facebook antoi muiston marraskuulta v. 2016. Huolsimme musiikin opiskelijoittemme kanssa tuolloin ääntä mm. Olavi Uusivirran Nuoren ja kauniin myötä ja illalla pääsi vielä kuoroon laulamaan joululauluja. Lemppareitani silloin olivat "lumiukkolaulu" Walking in the Air ja ikivihreä ja -ihana Valkea joulu. Muun muassa niitä lauloimme ko. vuoden joulukuussa hoivakoti Helmessä ja Vetreassa. Musiikki auttoi pääsemään yli ja eteenpäin. Tällä hetkellä joulun lempikappaleitani ovat Taivas sylissäni, Tonttu, Tulkoon joulu, Aavistus ja Marian poika. Viittaan vielä aikaan noin kymmenen vuotta sitten: musiikki auttoi tuolloin(kin) pääsemään rankkojen aikojen yli. Muistot tuosta ajanjaksosta ovat onneksi jo haalistuneet, mutta eivät kokonaan unohtuneet. 

Joulukonserttia Joensuun kirkossa kuunnellessani muistui mieleen myös ajanjakso 90-luvun alussa. Tuo aika mm. rahallisine vaikeuksineen (pieni osa-aikatyön palkka ja asuntolainan korko 14 %) oli tosi rankka, ja musiikki tarjosi eräänlaisen oljenkorren silloinkin. Ystäväni Tuula kokeneena laulajana pyysi mukaan kuoroon ja sitä myötä pääsin noin vuodeksi mahtavaan (useamman kuoron laulajista koottuun) suurkuoroon laulamaan pääsiäisenä Mozartin sielunmessua (Requiem eli ”lepo”) Joensuun kirkkoon. Muistan yhä nuo kannattelevat ja hetkeksi levon antaneet tuokiot n. vuoden kestäneiden harjoitusten aikana 🎵🎶 Mieleen jäi sekin, että sain olla itseäni PALJON lahjakkaamman lauluporukan joukossa, mutta kun pysyin stemmassa, sain jäädä. Mieleen jäi kirkkaana muistona myös ihailemani Soile Isokosken kohtaaminen kirkon portaikossa, hän lauloi yhtenä solistina tuossa suurkuorossa. Maailmankuulun taiteilijan ystävällinen hymy ja terveyhdys ja jopa kiittävä kommentti valkoisesta pitsikauluspuserostani jäivät helminä mieleen. Tuo pusero on muuten yhä (yli 30 vuoden jälkeen) tallessa muistona, eihän sitä raaski hävittää 😍

Nostalginen joulutaulu Herkkuleipurien pajassa

Elämä yllättää, joskus kielteisesti, joskus onneksi myönteisestikin. Olenkin alkanut ajatella yhä enemmän niin, että ainoa varma on epävarma. Kenelle vain voi tapahtua mitä vain, milloin vain ja missä vain. Pitkän matkani varrella olen havainnut myös sen, että myös ne voimiensa tunnossa olevat kovan vallan käyttäjät voivat olla jonain päivänä yllätysten edessä. Hyvä palaa jossain vaiheessa takaisin tekijälleen, mutta uskon että niin käy myös pahoille teoillekin. Vastaan voi tulla kipeitä vastoinkäymisiä jokaisella. Olen aina ajatellut, että elämä ikään kuin tasii. Voitonvarma valtansa huipulla oleva voi olla huomenna ”maassa” ja tämän hetken kolhitulle tuleekin onnellisempi käänne.

Hoivakotikeikalla Karjalan Karaokeklubilaisten kanssa 19.11.25 (kuva: Marja Mölsä)

Olen nyt suunnitellut musiikkiin liittyviä uusia harrastuksia, vaikka toki ikäni ymv. tuomat rajoitteet tiedostankin. Ääneni kunto on ainakin tällä hetkellä hyvä ja vielä jaksaa – ainakin toistaiseksi. Kävin viime talvena kurkkutautien lääkärillä, ja hän sanoi että käytössäni olevat lääkkeet ja ikä alkavat rajata äänenkäyttöä, mutta laulaa saa (ja pitääkin?) niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Jotain jätän tietysti uuden tieltä poiskin, ei ole pakko pakata kalenteria täyteen. Kaikissa harrastusporukoissa esim. ikä ei ole miinus, vaan kaikki otetaan yhdenvertaisina mukaan. Lauluporukoissa saa uusia tuttuja ja sehän sosiaaliselle (ekstrovertille?) on tärkeää. Musiikin avulla voi käsitellä monenlaisia tunteita, siitä saa iloa, lohtua ja elämänsisältöä. 

Laulutuntini jatkuvat vielä, ja lippu mm. konserttiin Joulumieltä jokaiselle 14.12 on jo hankittu. Kauneimmat joululaulut niin Paaterin kuin Joensuunkin kirkoissa kuuluvat myös joulunalusajan isoihin iloihin. Kulttuuria näyttämötaiteenkin muodossa tuli koettua: upea Minna Canthin Työmiehen vaimo Enon Louhiteatterissa 30.11. Joku sanoi osuvasti, että taidekonteksti on hyvä traumojen käsittelyssä. Tätä ajattelin Työmiehen vaimoa katsoessa. Tämän teemainen kirjallisuustaide on toiminut oman ja uskoakseni mm. monien kanssasisartenkin traumojen käsittelyssä, niin silloin Canthin aikaan 140 vuotta sitten kuin nykyisinkin. Ja musiikki tietenkin ja kaikki kulttuuri!

Joulukuussa 2023 metsätie oli luminen

Muistoja musiikista

Olen saattanut kirjoittaa seuraavasta muistostani tänne aiemminkin, mutta tuskinpa toisto haittaa. Löysin vuosikymmenien jälkeen Opettaja-lehdessä olleen muistokirjoituksen runsaan parin vuosikymmenen takaa. Sen oli kirjoittanut nuoruusaikainen äidinkielen opettajani kyläkouluni yläluokkien opettajastani. Heiltä molemmilta saatiin tuolloin hyviä eväitä elämään: äidinkielenopettajalta rakentavaa ja ansaittua palautetta ja kannustusta kirjoittamiseen ja kansakoulun yläluokkien opelta kipinää musiikkiin, mm. kuorolauluun. Ehkäpä jo silloin kypsyi myös haave äidinkielen opettajan ammatista, joksi myöhemmin aikuisena sain opiskellakin. Siitä olen syvästi kiitollinen varmaan hamaan loppuuni asti. 

Muistelen yhä lämmöllä tuota kyläkoulun pientä kuoroa ja nokkahuiluorkesteria, jonka kanssa kävimme jopa noin sadan km:n päässä kulttuurikilpailussa. Sata kilometriä oli tuohon aikaan tosi pitkä matka, ja nuo matkat olivat silloisen elämäni tähtihetkiä. Koulun kuusijuhlissa lauletut laulut muistan yhä keskeisinä joulutunnelman virittäjinä. Musiikkiharrastuksen varassa jaksoi; esiintymismatkoissa oli mitä odottaa. Joissakin valokuvissa näkyvä totinen tiukkalettinen soittaja käytti siinä lähes itsensä mittaista alttonokkahuilua – nyt ihmettelen, miten lienee osannutkaan. Tuolla opettajalla oli kyky innostaa musiikin pariin, ja opettaa lapsille mm. nuottienlukutaitoa. Virheistä ei rangaistu, saati pilkattu tai osoiteltu huonona esimerkkinä. Kesäisin tuo opettaja täydensi opintojaan Savonlinnan oopperalaulukursseilla, ja kun hän innostui, silloin myös koko ryhmä onnistui!

Joulukuussa 2025 lunta on niukalti

Tässä yhteydessä tulee yhä mieleen myös kirjailijan ja yliopistovuosien äidinkielenopettajani Anna-Liisa Alangon sanat teoksessa Marjakuusen aikaan. Siinä hän sanoo s. 25, että pitää kertoa ihmisille asioita, joista he eivät välttämättä halua kuulla, mutta joita on tarpeen tietää. Kysymys on siitä, miten meidän ja tulevien sukupolvien käy. (Emt.) Mielestäni esim. kaltoinkohtelemiseen liittyvistä kurjistakin asioista on tärkeää puhua, vaikka se ei helppoa tai miellyttävää olisikaan. Uskon että olipa epäkohta mikä tahansa, niihin ei tule muutosta vaikenemalla. Uskon myös, ettei trauma katoa, jos sitä ei käsittele tavalla tai toisella.

Kuvamuisto Suomi 100 -juhlasta v. 2017 Vuonislahden Seurojentalolta

Kyllä - aikoja vaihtaisin pois

Laulussa sanotaan, etten päivääkään vaihtaisi pois. Itse vaihtaisin varmasti, enkä vain päiviä vaan vuosia. Monet vuodet ja elämän jaksot ovat olleet todellakin erilaisia kuin niiden nyt jälkikäteen olisi toivonut olevan. Itsesääliin ei kuitenkaan ole syytä vaipua, on ollut hyvääkin. Kohdalle on osunut monia hyviä ihmisiä ja elämää eteenpäin rakentaneita käänteitä. Tämänkin alkuvuoden jotkin kokemukset satuttavat yhä, mutta nyt loppuvuodesta iloitsen mm. hyvistä uusista kohtaamisista. Huomioimista merkkipäivän merkeissäkin on vielä loppuvuodesta tullut, kauniisti paketoitu lahjakynttilä, kutsu yhteisille juhlakahveille muiden merkkipäivän viettäjien kanssa ja yhteisiin ruokailuihinkin. Iloitsen 💗

Joulukuun valoja Marttalasta

Elämän arvista muistuttaa toisaalta yhä eräänlainen (yli?)reagointi, jos joku pyrkii ylittämään rajat, loukkaamaan tai nöyryyttämään - olipa se sitten fyysistä tai henkistä. Nöyryyttämisen koen rumimpana ja syvät haavat jättävänä vallankäyttönä, josta ei hyödy kukaan – ei edes itse nöyryyttäjä. Tulee mieleen vanha sananparsi, jossa sanotaan jotenkin niin, että pakkasella housuunsa pissaaminen lämmittää ehkä hetken, mutta sen jälkeen on kahta kauheampi vilu. Yksinkertaisinta olisi vain sivellä teflonia pintaan ja pyrkiä sivuuttamaan ilkeilyt ymv., mutta toivon silti, etten lakkaisi reagoimasta epäoikeudenmukaisuuteen, väkivaltaan tai muuhun kaltoinkohteluun. Olen kiitollinen, että näin kypsillä kymmenillä olen saanut olla yhä useammin myös kuuntelijana, jakamassa koettua.

Jouluinen maustekakku onnistuu hyvin gluteenittomanakin 😋

Viisaus on kykyä tietää mistä voi olla piittaamatta (William James)

Olen kirjoittanut näistä asioista aiemminkin, ja kaipa tätä kaikkea pitää käsitellä niin kauan kuin on tarpeen. Jos sen sulkee möykkynä sisäänsä, se ei anna rauhaa. Jotkut kirjoittavat vielä vanhuudessaan kirjojakin mm. nuoruudessaan kokemastaan väkivallasta. Kiusaamisen, nöyryyttämisen tai muun kaltoinkohtelun jäljet eivät ehkä koskaan kokonaan häviä, vaikka aktiivisesti yrittäisikin poistaa niitä. Joskus kiusaaja voi pyytää anteeksi jälkikäteen, mutta arvet jäävät. Toisinaan kiusaaja voi todeta vielä vuosien jälkeenkin, ettei hänessä tai hänen käyttäytymisessään ollut mitään vikaa. Syyhän oli kiusatussa, mitäs oli ”sellainen” tai ”tällainen”. Joskus voi kuulla sellaistakin selitystä, että mitäs olit aina äänessä, joka paikkaan "nokkas laittamassa", ja vieläpä niin ”auki”, mikä sitten kai aiheutti sen kiusaamisen. Erilaiseksi koettu piti saada pois porukoista, ja silloin voitiin käyttää kyseenalaisiakin keinoja.

Toinen jouluinen "must": jouluksi täytyy saada piparipullia 😋

Anteeksi antamisen ajatus kuuluu jouluunkin, mutta entä unohtaminen? Joku viisas sanoi, ettei eteenpäin edes pääse, jos ei pysty antamaan anteeksi. Sitä kohti pyrkien! Toivottavasti sen jälkeen voi keskittyä täydemmin ihan muuhun, vaikka terveytensä hoitoon kokonaisemmin. Kun kerroin vatsavaivoistani, 91-vuotias äitini sanoi juuri tänään, että häntä ihmetyttää, kun sinä tiedät terveysasioista niin paljon, mutta silti syöt niin huolettomasti mitä sattuu. Varmaan oikeaan osunut kommentti; eikä selityksekseni riitä, että kunpa pitää huolehtia sydänterveydestä, niin ei jaksa kiinnittää huomiota vatsaa ärsyttäviin ruoka-aineisiin, niihin sinänsä terveellisiinkin. Niinpä, ei saisi keskittyä vain yhteen asiaan, tässäkään. Yritän! Sitä ennen maustekakun ja piparipullien lisäksi ne vakiintuneet jouluruoat – kai?

Joulurauhaa ja terveyttä uudelle vuodelle🎅

TANHUVAARASSA JA TAMPEREELLA

Tanhuvaaran lenkkeilypolkujen varsilla näkyi vielä ruskan värejä 15 - 17.10

Tässä marraskuun blogissani kertoilen loppusyksyni kokemuksista, niin sattuneista haavereista kuin mukavammistakin tapahtumista. Havainnollistajana on parikymmentä kuvaa Tanhuvaarasta ja Tampereelta. Kirjoittelua jatkan (vaikkakin kuukauden tauko taas tulikin), käyn mieltä virkistävillä laulutunneilla (on viikkoni kohokohta!) ja mm. eri musiikkitapahtumissa karaokeklubilaisten kanssa.

Aluksi hieman haavereista – itsellenikin varoittavina muistutuksina. Me joilla kroppa iän myötä raihnaistuu, saamme usein neuvon rauhoittaa elämää. Joku sanoi "ota joka neljäs tai vaikka jokatoinen askel hitaammin". Sen voi ymmärtää metaforanakin: joka neljäs mikävainhomma pois...? Tai joka neljäs somepostaus pois...? Blogiin taukoja, muitakin kuin kesätauko? Mietin myös varsin usein kuultua lausahdusta: ”Ikä on vain numeroita”. Mielestäni seuraava muoto olisi parempi: Ikä on MYÖS numeroita. Mieli voi olla toki nuori vaikka minkä ikäisellä, mutta kroppa/keho vanhenee jokaisella. Se on biologinen fakta, emme ikääntyessämme jaksa enää siten kuin nuorempana. Itse olen nyt telonut horjahdellessani jalkaani viime aikoina, ja kävin tänä syksynä ilmaantuneen uuden vaivan eli aurallisen migreenin vuoksi lääkärilläkin. Yksityiselle pääsi onneksi nopeasti ja sain mielestäni hyvän ja kattavan tutkimuksen ja ohjeitakin.

Tanhuvaaran liikuntaopisto sijaitsee n. 10 km:n päässä Savonlinnasta

Ikä kyllä tavallaan vapauttaakin. Sanojaan, tekojaan tai valintojaan ei (enää?) punnitse miettien, tykkääköhän varmasti jokainen. Tehtäviä ei tarvitse ottaa vastaan siitä lähtökohdasta, jos joku toinen sitä haluaa, ehdottaa ja toisinaan pahimmillaan suuttuu, kun tai jos ei lähdekään ehdotettuun mukaan. Surullista tietysti, jos joku alkaa esim. osoittaa mieltään siitä. Myötätuntoa kuitenkin nyt vain sille menneelle, miellyttämisenhaluiselle meiningille 💓 Silloin toimi sen aikaisilla eväillä, nyt on toinen aika ja elämänkokemuksen myötä pitäisi kai viisastuakin 😎

TANHUVAARASSA LIIKUNTAPAINOTTEISELLA KURSSILLA

Onneksi on vielä monenlaista mukavaakin. Voi lähteä vaikka laulukeikalle karaokeklubilaisten kanssa tai osallistua yhteislaulutilaisuuksiin matalilla sävellajeilla laulaen. Niistä tykkään ja niihin pinnistelyittä vielä pystynkin. Helppojumpissa voi käydä vaikka pari kertaa viikossa esim. pääasiassa vain venyttelemässä, ei tarvitse vaatia itseltään ”ihmesuorituksia”, kuten eräs lääkäri osuvasti ohjeisti. Tanhuvaarassa lokakuun lopulla sain kuuden min kävelytestistä keskitason tulokset, mitä pidän kohdallani erinomaisena etenkin, kun ottaa huomioon sydänsairauden ja sykettä ja verenpainetta madaltavat lääkitykset sekä kipeän jalankin, josta lisää myöhemmin. Viiden vuoden takaiseen vastaavaan Kunnonpaikassa tehtyyn testiin nähden siinä oli nyt vain hieman pudotusta. Tästä kiitän sitkeää ja säännöllistä viikoittaista liikuntarutiiniani.

Tanhuvaarassa saimme hyvän opastuksen kuntosalitreeniin, tätä pitäisi kyllä enemmänkin...

Kahden vrk:n liikuntakurssi lokakuun jälkipuoliskolla aktivoi miettimään jaksamisasioitakin, mikä on toki eräs tavoitekin näiden kurssien myötä. Tanhuvaarassa liikuntaohjelma, luennot, seura, palvelu ja ruoka olivat erittäin hyvät. Sydänlämpöiset kiitokset vielä kurssista "Elämää sydänsairauden kanssa" Savon Sydänpiirille, kurssikavereille ja Tanhuvaaran palveluhenkiselle väelle 💖 Saimme kertausta, kuinka liikunta tehostaa verenkiertoa, lihaksiston aineenvaihduntaa ja keuhkojen toimintaa, kohentaa mielialaa, vähentää stressiä ja myös auttaa nukkumaan paremmin. Ei ole siis kyse lainkaan vähämerkityksellisestä asiasta, ei minkään ikäisen kohdalla. Liike on lääke monessa kohtaa! 

Kurssilla oli myös hyvät ravitsemusterapeutin luennot, joissa painotettiin kasvisten ja kalan merkitystä säännöllisessä ruokavaliossa (kuva seuraavana). Sokerin ja suolan käyttöön sekä tasaisempaan ateriarytmiin pitäisi itseni kiinnittää yhä edelleen enemmän huomiota. Lihaskuntoa tulisi kyllä treenata enemmän, se on etenkin ikääntyessä yhä tärkeämpää. Jos tukilihakset ovat kunnossa, ei ehkä tulisi niin niitä kaatuiluja tai horjahtelujakaan…

Kala- ja kasvispainotteinen ateria Tanhuvaarassa 😋

KULTTUURI- JA VERTAISTUKIVIIKONLOPPU TAMPEREELLA 31.10 - 2.11

Loka-marraskuun vaihteessa pääsin kolmen päivän matkalle Tampereelle saakka. Matkustaminen sujui parilla vaihdolla: menomatka junalla, tulomatka bussilla.  Majoituin tällä kertaa Suomen vanhimmassa urheiluopistossa Varalassa. Se sijaitsee kolmen kilometrin päässä Tampereen keskustasta, Pyynikinharjun suunnalla, kuljin bussilla 10 Tahmelan suuntaan. Pyynikinharjulla ehdin la-aamuna lenkkeilemäänkin, siitä kaksi seuraavaa kuvaa.

Näissä kauniissa Pyynikinharjun järvimaisemissa oli su-aamun metsäjoogammekin 

Selviydyin nyt näemmä ilman flunssiakin, joita usein reissuista saan, pidemmiltä ainakin. Kun menin Tampereella teatteriin, maski oli vakiovarusteluani. Lisäksi kävin mm. taidemuseossa, kirkoissa ja kirjastossakin ja googlailin jo ennakkoon myös hyviä ruokapaikkoja. Samalla reissulla sai tavata vuorokauden ajan muita sydänvertaistukihenkilöitä ympäri Suomen. Muun ajan käytin omaehtoiseen kulttuurikiertelyyn. Tämän syksyinen riesani eli aurallinen migreeni ei nyt onneksi vaivannut ja jalkakin kesti kävelyt. Hyvä! 

Kaverit opastivat ennakkoon, että Tampereella on hyvä paikallisbussi- ja ratikkaverkosto. Liikkuminen oli sujuvaa, kun selvittelin ennakkoon netin reittioppaasta, minkä numeroinen bussi menee mihinkin ja kummalta puolelta katua. Jalkani ei kestä vieläkään esim. horjahtelusta aiheutuvia äkki- tai kiertoliikkeitä, mutta hyvin meni heilahtelevissa kyydeissäkin, kun oli varovainen.

Pyynikinharjun näköalatornissa on myös viihtyisä kahvila, jossa on herkulliset munkkirinkelit 😋 

Nyt vielä hieman siitä, mitä jalalleni oikein tapahtui. Satutin sen paikallisjunassa päällystakkia seisaaltani pukiessani ja junan nytkähdyksestä horjahtaessani. Lisäksi sitten vielä pari päivää myöhemmin liukastuin märällä kylppärin lattialla suihkusta tullessani. Mennessä näkee, miten pitkäaikainen vaiva jalkaan lopulta tuli, edelleen pitää varoa. Saman jalan lonkkaan ja polveen sattui, ja kaipa ikääntyessä paraneminenkin on hitaampaa. Helpolla jumpalla olen käynyt kuitenkin varovasti, koska löhöilyyn keskittyminen ei ole kohdallani hyvä idea. Sen olen huomannut paitsi lihaskunnon myös migreenin kannalta. Mullahan nivelet ovat olleet yhä muuten hyvässä kunnossa (kiitos liikunnan ja mm. "painonvartioinnin"), ei ole ollut ainakaan toistaiseksi tarvetta hakeutua nivelleikkauksiin.

Ensimmäinen kulttuurikohteeni Tampereella oli 31.10 kaunis ortodoksinen kirkko (kuva ikonostaasista). Paikalla olleiden kirkon työntekijöiden kanssa meillä virisi vilkas keskustelu. Joensuu oli heille tuttu mm. opiskelukaupunkina.

Migreenin takia kävin jo yksityisellä, oli oikein mukava nuori lääkäri ja tutki mielestäni hyvin. Toki sen tiesinkin, että ei tähän muuta lääkettä ole kuin särkylääkkeet, ja jos äityy oikein pahaksi, voi saada jotkin estolääkkeet. Erään mielestäni hyvän ohjeen sain tuolta em. lääkäriltä, jonka voisin toisillekin jakaa. Hän kehotti tarkkailemaan, missä tilanteessa ne sahalaidat alkavat pomppia silmissä, mitä sitten seuraa päänsärky ja pökkeröinen olo koko loppupäiväksi. Hän ohjeisti, että jos suinkin on vain mahdollista, pyri muuttamaan sen hetkistä toimintaasi, jos se auttaisi. Mielenkiintoista on, että sahalaidat ilmestyvät yleensä silloin, kun löhöilen pitkälläni lueskelemassa tai tv:tä katsomassa. Ei siis rasituksessa tai liikkuessa. Liikunta tuntuu pikemminkin tekevän hyvää tuollekin vaivalle, etenkin ulkoilmassa liikkuminen.

Lähellä rautatie- ja linja-autoasemaa sijaitseva kaunis Tampereen ort. kirkko eli Pyhän Aleksanteri Nevalaisen ja Pyhän Nikolaoksen kirkko on vuosina 1896 - 1899 rakennettu Tampereen ort. srk:n pääkirkko. Sen suunnitteli T. U. Jazukov. (Wikipedia 2025.)

Omahoito on nykyään monessakin suhteessa entistä tärkeämpää. Itsemittauksissa näkyy välillä poikkeamia, vp-mittari voi näyttää lisälyöntejä, eteisvärinää tai epätasaista sykettä. Sen olen toden totta huomannut, että pitkään jatkunut stressi on pahinta myrkkyä hyvinvoinnille ja myös sydämelle. Silloin elimistö voi oirehtimalla pakottaa hellittämään ja ottamaan rennommin. Olen voinut onnekseni lääkkeiden ja omahoidon tuella ihmeenkin hyvin (sydändiagnoosistani on jo seitsemän vuotta), ja ehkäpä välillä minulle on muodostunut jopa harhakäsitys, että olen ikään kuin ”terve”. Eräs vertainen sanoi, että huolellisella omahoidolla voidaan ainakin osittain pidentää elämää, mutta lyhentämään elämäämme pystymme sillä, että haalimme itsellemme liikaa hommia ja sen myötä saamme kovan stressin univaikeuksineen ja muine lieveilmiöineen.

Kirjasto Metso

Antoisasta Tampereen matkastani on nyt pari päivää ja näin jälkikäteen asioita kelaillessani koen, että oli todella hyvä ja tarpeellista pysähtyä hetkeksi tärkeiden ja olennaisten vertaistukiasioidenkin äärelle. Saimme samassa yhteydessä myös vertaistukitoiminnan päivityskoulutuksen. Itselleni on yhä edelleen tarpeellinen muistutus mm. se, että vertaistukijankaan ei tarvitse olla kaikessa (asiaan väljemminkin liittyvässä) mukana, vaan voi keskittyä niihin, minkä kokee eniten omakseen. Sitäkin voi itselleen välillä muistutella, että tämä on palkatonta vapaaehtoistoimintaa.

Oheisena on kolme kuvaa Metso-kirjastosta, mikä oli hieno ja mielenkiintoinen käyntikohde. Hämeenpuiston laidalla sijainnut Metso toimi minulle myös eräänlaisena maamerkkinä bussilla kulkiessani. Kirjastossa(kin) sain hyvää opastusta. Metson on suunnitellut arkkitehtipari Reima ja Raili Pietilä; myös synnyinpaikkakuntani Lieksan kirkko on heidän suunnittelemansa. Kirjastorakennus muistuttaa ylhäältäpäin katsottuna metsolintua soitimella, opastajani kertoi. Metson värit ovat luonnosta. Kirjaston 2. kerroksen kahvila oli tasokas monipuolisine herkkuineen, suosittelen, jos ko. kirjastossa viivähdät.

Sisänäkymää Metsosta. Metsossa on kolme eriväristä portaikkoa, joiden muoto muistuttaa kierresimpukkaa.

Vertaistapaamisessa puhuimme myös rajojen pitämisestä, voimavaroista ja myös oman itsensä arvostamisesta. Monille on ehkä helpompaa itsensä kehumisen sijaan vähätellä itseään ja etsiä itsestään puutteita tai vähintäänkin kehittymistarpeita. Minusta oli hyvä, että keskityimme koulutuksessa miettimään myös sitä, mitä hyvää näkee itsessään vertaistukijana. Vertaistukijana toimitaan omalla persoonalla, ja kullakin on omat vahvuutensa. Tunnistan olevan enemmän puhelias, ja näiden vertaistukivuosieni aikana olen enemmän tai vähemmän tietoisesti koettanut suuntautua laajasanaisen kertomisen sijaan enemmän kuuntelijaksi ja/tai kysyjäksi. Toki jos toinen pyytää kertomaan omista kokemuksista, sitten kerrotaan, mutta mieluummin varsin tiiviisti. 

Taidetta Metso-kirjastossa

Mietin nyt, että oman vertaistukijana toimimiseni näen lopulta jotenkin laajempana, en yksinomaan sairaalavertaistukihenkilönä (jonne tällä viikolla kaverin kanssa jälleen menemme) tai puhelimessa/somessa keskustelijana. Vaikka seuraavan kaltaisesta toiminnasta en raportoikaan, kasvokkaisia vertaistukikeskusteluja voi tulla vaikka minkä harrastusryhmän kokoontumisten yhteydessä esim. narikoilla tai parkkipaikoilla, kutsuilla jossakin sivummalla, ystävien ja tuttujen kanssa eri viestimissä jne. Koen että olemme kaikki samassa veneessä, keskustelukumppanillani ei tarvitse välttämättä olla kanssani juuri sama diagnoosi - monet asiat ovat yhteisiä.

Yhteisessä kokoontumisessa viime viikonloppuna oli voimaannuttavaa saada pysähtyä, jakaa kokemuksia ja saada itsekin vertaistukea.  Hemmotteluakin saimme illanvietossa saunaosastolla tekemiemme kasvo- ja käsihoitojen muodossa ja sunnuntain metsäjoogassa. 

Kaikkinensa oli erittäin hyvä pidempi viikonloppu!

Herkullinen haukiwallenberg "4 vuodenaikaa" -ravintolassa 😋

Tunnelmallisessa ja historiallisessa kauppahallissa lounasruokaani oli haukiwallenberg (kuva edellä). Se oli todella herkullista, joskin tämän vähäsuolaisiin tottuneen makuun oli aika suolaista. Lounaspaikan valitsin sen mukaan, mitä netti suositteli. Kauppahallissa sijaitsevan "4 vuodenaikaa" -ravintolan asiakkaat olivat äänestäneet vuoden lounasravintolaksi, niinpä tämä turisti suuntasi kala-aterialleen sinne.

Kulttuurista vielä sananen. Kun pääsin Tampereelle ihailemieni kirjailijoiden ja runoilijoiden syntysijoille ja mitä moninaisimman kulttuuritarjonnan äärelle, muistin siinä ohessa senkin, että onhan täällä kotikulmillakin lyhyen kävelymatkan päässä parikin hyvää konserttisalia, kaupunginteatteri, kirjasto, museoita ja elokuvateatterikin. Pitäisikin muistaa googlailla aktiivisemmin omankin tienoonsa kulttuuritarjontaa. Tänään ajattelin mennä seuraamaan Cavalleria Rusticanaa läheiseen elokuvateatteriin, ja sehän on melkein kuin ”oikeassa” oopperassa olisi👍 

Tampereen kaupungin taidemuseo on avattu yleisölle v. 1931

Kulttuuri on päivittäisen liikuntani lisäksi tärkeää. Jos joudun/joutuisin jonain päivänä luopumaan liikunnastani tai kulttuurista, se on jo ajatuksena rankka. Ei kuitenkaan pidä murehtia tulevia, eikä menneitäkään. Kenelle vain voi joka tapauksessa tapahtua mitä vain, milloin vain ja missä vain. Toistaiseksi pystyn liikkumaan ja osallistumaan, mutta ehkäpä ainakin sitä joka neljättä askelta pitäisi hidastaa? Eräs ystävä kertoi mottonsa olevan: ”Ei matka tapa vaan vauhti”. Kohtuullisuus siis siinäkin kunniaansa. Jos malttaa pysähtyä kuuntelemaan itseään, kroppa ja arkijärki toivottavasti kertovat, minkä verran voi tehdä. Ei se määrä, vaan laatu, sukulaistyttö eilen viisaasti muistutti. Kannattaa siis tarkkailla itseään, mutta ei itsetarkkailuakaan liikaa. Liikkua pitää, mutta itseään kuunnellen, vertainen neuvoi.

Kiitos sydänystäville olennaisiin herättelystä! 💓

(Kuva Tampereen kaupungin taidemuseosta.)

Man Yau: Maze. Kuvanveistäjä Man Yau (s. 1991) on vuoden 2025 nuori taiteilija. 

                

Lopuksi vielä joitakin kuvia ja tunnelmia Tampereen kulttuurikohteistani

Edellä on kaksi kuvaa Tampereen kaupungin taidemuseosta. Sen näyttelyiltä odotin paljon, ennakkoon suunnittelin sen olevan nk. pääkohteeni. Miljöö oli upea, samoin palvelu, itse pidän kuitenkin enemmän klassisesta taiteesta. Makuasioita siis nämä mitä suurimmassa määrin. Vuoden 2025 nuoren taiteilijan Man Yaun teoksista pidin. Mediataiteilija Hanna Haaslahden installaatio oli uudenlaista taidetta, ja itseltäni se olisi vaatinut syvällisempää perehtymistä ja kai enemmän aikaakin. 

Wikipedia kertoo, että Tampereen kaupungin taidemuseo on Sisä-Suomen vanhin ja koko maan kolmanneksi vanhin taidemuseo. Se sijaitsee Amurin kaupunginosassa Pyynikintorin läheisyydessä. 

Kadun toiselta puolelta ottamani kuva upeasta Aleksanterin kirkosta.

Aleksanterin kirkko 

Aleksanterin kirkko on Tampereen keskustassa Kaakinmaan kaupunginosassa Hämeenpuiston laidalla sijaitseva Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan kirkko. Vuoteen 2013 saakka se oli Pyynikin seurakunnan kirkko. Arkkitehti Theodor Deckerin suunnittelema kirkko rakennettiin puhtaaksi muuratusta tiilestä vuosien 1880–1881 aikana. Se on nimetty keisari Aleksanteri II:n mukaan. Kirkkoa ympäröi Pyynikin kirkkopuisto, jossa on entinen hautausmaa. Kirkossa on 1 430 istumapaikkaa. Kirkko vihittiin käyttöön adventtina v. 1881, jolloin siitä tuli Tampereen kaupunkiseurakunnan pääkirkko. (Wikipedia 2025.) Kiinnitin tähän kirkkoon jo mm. bussin ikkunasta huomiota, ja ajattelin, että tuonne haluan päästä myös sisälle. Toiveeni toteutuikin pe-iltana. 

Näkymää Aleksanterin kirkossa alttaritaulun suuntaan

Pääsin pe-iltana ennen teatteria seuraamaan hetken Pyhäinpäivän konsertin harjoituksia ”Suru on kunniavieras”. Tampereen tuomioseurakunnan kanttorien esittämä musiikki oli todella kaunista, kuin musiikkia taivaasta 🙏 Kirkossa oli tunnelmallinen violetin ja pinkin sävyinen valaistus (valosuunnittelu Mari Hovi). Ikonipolku puhuttelevine teksteineen toimi oppaana tutustumiskierroksellani.

Pyhäinpäivän aattona 31.10 sytytettiin kirkossa kynttilöitä edesmenneitä muistaen 

Tampere on kaikkinensa upea kaupunki - jopa tähän vuodenaikaankin. Tampere on myös sanojen kaupunki, joku luonnehti, ja noiden sanojen myötä kulttuurinen ymmärrykseni vielä ikään kuin syveni. Kohtaamani ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita, ja opin kulkemaan sujuvasti Nysselläkin, mistä annan itselleni kirkkaan ”papukaijamerkin”.  Säät sattuivat olemaan sateiset, joten puistoja yms. en nyt kierrellyt, mutta kirkot, kirjasto, museot ja teatteri olivatkin juuri nyt sitä, mitä kaipasin.  

Välillä suuntasin katseeni kirkossa ylöspäin

Tampereen Työväenteatteri

Pääsin pe 31.10 seuraamaan teatteriesitystä Helene Tampereen Työväenteatterissa. Se innosti kertailemaan hieman taustatietoa ko. teatterista.  Lähde ttt-teatteri.fi/historiaa/ kertoo, että Tampereen Työväen Teatteri sai alkunsa Kosti Eklundin (Elon) Työväenyhdistyksessä johtamasta näytelmäseurasta. Ajatuksen varsinaisen teatterin perustamisesta esitti puuvillatehtaan työntekijä August Lindroos Tampereen Työväenyhdistyksen huvitoimikunnan kokouksessa kevättalvella v. 1901. TTT:n perustamispäivänä pidetään kuitenkin 27.9.1901, jolloin ensi-iltaan valmistui Minna Canthin Anna-Liisa. Vuosina 1943–1966 teatteria johti vahva persoona ja ohjaaja Eino Salmelainen. Eino Salmelaisen sali sijaitsi viereisessä rakennuksessa, ja ehdin piipahtaa siellä pikaisesti ennen Helenen alkua. Salmelainen oli oman aikansa merkittävimpiä teatterinohjaajia ja kouluttajia. 

Lasse Pöysti johti TT-teatteria v. 1974–81. Hän vaali suhteita kotimaisiin näytelmäkirjailijoihin ja ulkomaisiin teattereihin. Uusi teatteritalo valmistui v. 1985. Vuosina 1998–2006 teatterin johtajana toimi kuuluisan tamperelaisen teatterisuvun jäsen, näyttelijä Esko Roine. Hän siirtyi tehtävään Tampereen Teatterin johtotehtävistä. Syksystä 2024 alkaen teatteria ovat johtaneet toimitusjohtaja Janne Auvinen ja taiteellinen johtaja Miko Jaakkola. (ttt-teatteri.fi/historiaa/.)

Näkymää Aleksanterin kirkon parvelta

Teatteriesitys Helene Helene Schjerfbeckistä 

Helenen kantaesitys on ollut vasta hiljattain, 2.9.2025 TTT:n Suurella näyttämöllä. Esittelytekstissä sanotaan, että Helene Schjerfbeck (1862–1946) on yksi rakastetuimmista, ja myös kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista taiteilijoistamme.  Näytelmä kuvaa ajanjaksoa 1900-luvun alkupuolen Hyvinkäällä, missä Helene vielä työskenteli vaatimattomassa yhden huoneen asunnossa huolehtien samalla vanhasta äidistään. Arjen velvollisuuksien keskelläkin Helene raivasi tilaa ja aikaa maalaamiselle kehittäen samalla pelkistetyksi modernismiksi kutsuttua tyyliään.

Muistojen ja takaumien kautta näytelmä sukelsi tämän voimakkaan, periksiantamattoman ja maalaamiselle omistautuneen herkän naisen tarinaan, josta ei rakkauksia, intohimoja, sydänsuruja eikä suuria tunteita puuttunut. Nimiroolissa oli upea Maiju Saarinen 💖 (ttt-teatteri.fi/program/helene/.)

Näytelmässä oli kaunis Helene S:n taidetta kuvaileva lavastus ja upeat roolisuoritukset. Oma viime hetkellä varaamani paikka sijaitsi 1. rivillä kuiskaajan vieressä, joten pääsin tällä kertaa seuraamaan sivusilmällä hänenkin työtään. Näytelmästä jäi mieleen monet puhuttelevat sitaatit kuten esittelytekstissäkin oleva ”Ilman mielenrauhaa en voi maalata, pienessä helvetissä kyllä.” Äidin ja tyttären raskaan ja turhauttavan oloisen suhteen kuvaus oli mielestäni vaikuttava. Näytelmän käsikirjoitus oli Helena Kallion ja ohjaus Miko Jaakkolan.

Helene-teatterisesityksen loppukiitoksista Tampereen Työväenteatterissa pe 31.10 klo 21 💙

Hyvää loppusyksyä - joulua kohti edeten 🎃🎄💞

Tämä matka on täynnä elämän nälkää

 

Kauniita ja värikkäitä lahjakukkia 💖

”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää" (Minna Canth 1884).

Tässä syyskuun blogipäivityksessäni muistelen kulunutta kesää pidemmältä ajalta, pidinhän blogistani taukoa heinä- ja elokuun. Muistot etenevät tässä tuoreimmasta vanhimpaan. Pääasiassa muistelen juhlia ja kulttuuririentoja, nehän ovat elämän suola 👍 Kun katselen kesää taakse päin, tapahtumien runsaus melkeinpä huimaa, mutta kuten ystävien kesken totesimme: täyttä elämää loppuun asti! Tasavuosijuhlia kesällä -25 oli useampia, ja kuten totesimme Turusen Hessun 8-kymppisten jälkeen: ”olemme nyt ikään kuin enemmän elossa” 🙏

Iltaruskoa 1.9.25 Vuonislahdessa

Tänä vuonna täyttyi omallakin kohdallani tasavuosia, jota en ajatellut juhlivani. Jo pelkkä ajatuskin juhlien järjestelyistä tuntui uuvuttavalta. Lopulta Peten ja Karon AKTIIVISESTA aloitteesta päätimme juhlistaa tasavuosiani Utran historiallisella työväentalolla syyskuun alussa. Varsinainen synttäripäivänihän oli jo keväällä. Aluksi stressasin sitäkin, kun pitopalvelun järjestämistä juhlista ei ole kokemusta, että mitä jos jokin menee pieleen tai ihan mitä vain. Mietin mitä laseja tmv. pitäisi itsensä tuoda, ja entäpä pöytäliinat ja koristelu ja monta muuta asiaa. Haen usein epätietoisuuden keskellä aforismeista apua, ja nyt löytyi tämä: "Parempi tehdä jotain epätäydellisesti / kuin olla mestarillisesti tekemättä mitään" (Robert Schuller).

Juhlapaikan ovella 6.9.25

Kutsuvieraslistan laatiminen oli etenkin alkuun vähintäänkin haasteellista, onhan ystävä-, järjestö- ym. sosiaalinen piirini laaja - ja paljon suurempi joukko vieraita oli mielessäni. Muutaman hyvän ystävän jääminen kutsuvieraslistasta harmittaa oikeastaan vieläkin. Vinkin antaisin muillekin vastaavia juhlia suunnitteleville, että vaikka päättäisit rajata vieraslistan tiettyyn henkilömäärään, ota ns. varapaikoille joitakin kutsuttavia, aina tulee peruutuksia. Muutaman ystävän olisi voinut kutsua mukaan vielä tuon 30:n rajauksen jälkeenkin, paikalle saapui lopulta 27, mikä oli oikein hyvä määrä tietenkin. Aina kuitenkin sattuu sairaustapauksia ja muita esteitä ja tälläkin tienoolla jälleen riehuvat flunssat ja koronat ajatteluttivat, että kuinkahan moni lopulta estyykään. 

Miksi sitten rajata? Halusin pitää juhlan pienenä/intiiminä, ja siksi päätin rajata kutsuvieraslistan 30:een sukulaiseen, ainoastaan parilla ikiystävällä lisättynä. Lapsia kutsuvieraista oli n. kolmannes. Heidän kanssaan koinkin monet sydäntä sykähdyttäneet hetket. Esimerkiksi Lennin ihana soitto-esitys, Islan iloinen innostuneisuus juhlista jo aamulla ja mukava juttutuokio Veikan kanssa jäivät helminä mieleeni. Pojat olivat pois lähtiessään vanhemmilleen todenneet, että olipa kivat juhlat! Tätä tietenkin arvostan erityisesti, lapsethan ovat niin aitoja ja suoria mielipiteissään 😍

Kauden salaatilla aloitimme 😋

Iralta 6.9.25 lahjaksi saamaani Eeva Kilven runokirjaa ”Perhonen ylittää tien” mukaillen: Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää! Kirjan ohessa oli Iran kirjoittama (otsikossanikin lainaamani) puhutteleva kortti, jossa oli mm. sanat ”tämä matka on ollut täynnä elämän nälkää”… Täyttä elämää siis loppuun asti!

Musiikkia toivoin lahjaksi ja juhlan ohjelmaksi, ja sitä ilokseni sainkin. Sydämelliset kiitokset ihanasta musiikista, niin soitettuna kuin laulettunakin mm. Artolle, Lennille ja Tuulalle! Kiitos myös Petrille upean musiikkiyllätyksen järjestämisestä. Hän oli pyytänyt ihailemani lieksalaissyntyisen taiteilijan Marko Tuovisen esiintymään. Marko lauloi upeasti läsnäolijoiden sydämiin ja kappalevalinnatkin olivat mitä parhaimmat. Laulut säilyvät kauniina muistoina kauan 🎵

Sininen booli teeman mukaan 💙

Pitopalvelu Usva hoiti tarjoilun sujuvasti; mm. ruokarajoitteet oli kattavasti huomioitu. Tarjolla on lempiruokaani lohikeittoa karjalanpiirakoineen ja muine tykötarpeineen, salaattia ja tietenkin kakkua kahvin/teen kanssa. Itse toimme juomia, lapsivieraille karkkeja yms.

Koska kaikkea on tähän ikään jo kertynyt, en toivonut lahjoja, ja kerroin etukäteen, jos joku haluaa tuoda jonkin aineettoman lahjan, niin laulu, soitto, runo, puhe tai muisto olisi tervetullut lahja. Sekin oli tietenkin vapaaehtoista, ja ilokseni sain paljon kauniita runoja ja muita mietittyjä sanoja, kiitos mm. Sannalle ja Tiinalle puheista. Tiinan organisoima tietovisailu oli mainio, siitä sain vinkin itsellenikin, kun toisen juhliin ohjelmaa mietin. Myös kauniit ja mietityt kukat ja lahjakortit hemmotteluihin ja suosikkikahvilaani olivat ihania ja niistä nauttiessani ajattelen lahjan antajaa 💓

Pikkuinen sinirusettipäinen Hilma hurmasi söpöydellään kaikki 💗

Mukaelma Karolta, Peteltä ja Hilmalta saamani hemmottelulahjan kortista: ”Vain sydän näkee oikein. Tärkein on näkymätöntä silmille.” (Antoine de Saint-Exupéry.)

Nk. pukukoodista tuli vierailtani mukava ehdotus, eli teemaväri sininen, olihan se monen vieraani lempiväri  Kun katselen juhlien runsasta kuvasatoa, sininen näkyy kauniisti niin vieraiden asuissa, juhlapaikan koristeluissa kuin boolin värissäkin  

Karoa ja Peteä kiitän erityisesti kaikesta suunnittelu- ja käytännön avusta, upeasta musiikkiyllätyksestä, ihanista lahjoista ja viineistä, vieraiden kyydeistä, juhlatilan järjestelyistä ja loppuraivauksestakin. Ilman heitä tämä muistorikas juhla ei olisi ollut mitenkään mahdollinen.

Nousin ihan seisomaan - mitäs täällä tapahtuu?

Alkuun tuntui siis jotenkin siltä, etten jaksa juhlia, mutta nyt olen iloinen, että saimme nämä juhlat. Muistojen aarrearkkuun kertyi paljon arvokasta, mitä varmasti muistelen vielä monien vuosien jälkeenkin. Tuntuu kuin olisi edennyt askeleen kohti avarampaa – saanut kirkkaampia värejä elämään.  Historiallinen jo v. 1849 rakennettu Utran työväentalo oli ihana juhlapaikka ja myös pitkämatkalaisten kannalta hyvin toimiva. Siellä on ohjelman esittäjille mainio esiintymislavakin. Kiitos talon emännälle Aulille kaikesta avusta ja sydämellisestä muistamisesta. Aurinkoinen ja lämmin loppukesän sää helli meitä, ja vieraat viihtyivät myös ulkona kauniiden kukkaryhmien äärellä.

”Mitä sitten haluatkin tehdä, tee se nyt. Huomispäiviä on vain rajallinen määrä.” (Michael Landon.)

Lisää musiikillista teemaa

Kävin Karjalan karaokeklubin koelaulussa Hukanhaudan vanhalla puukoululla 31.8, ja tulin hyväksytyksi jäseneksi. Oli mukava jäsenilta muutenkin, kiitokset Karjalan Karaoke Klubille 🌸

Vanhat omenapuut olivat upeita puukoulun pihassa runsaassa hedelmäkuormassaan (kuva seuraavana).

Kiitos mm. laulunope Annelle musiikin vahvaan voimaantumisen piiriin kannustamisesta - laulutunnit jatkuvat jo kuudetta vuotta 🎵 👍

Uskon ettei karaokessa ole tarpeen laulaa korkeista sävellajeista, sillä kohdallani ikä ja kai lääkkeetkin alkavat rajata äänenkäyttömahdollisuuksia. Korkeista soundeista laulettavat kuorostemmat ovat kohdallani mennyttä aikaa – niin haikealta kuin se tuntuukin. Koetan muistaa tämän:

"Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä että se on ollut."  (J.W. von Goethe.)

 

Omenapuut Hukanhaudan vanhan koulun pihassa 🍏 🍎 

MATKALLA MERENRANTAKAUPUNGISSA

Matkailuakin kesääni mahtui, ihanaan merenrantakaupunkiin Kotkaan asti. Minulla on aina silloin tällöin tapana ottaa "ommoo lommoo", jos se on mahdollista esim. kokousreissujen yhteydessä. Nyt vietin kokousviikonlopun yhteydessä ylimäärisen vuorokauden (8.8) Kotkassa, ja oheiset kuvat ovat kävelykierroksiltani. Upeat vanhat talot toivat jotenkin mieleen Kokkolan, jonne ilokseni pääsin pari vuotta sitten.

Kotkan kirkon lähellä sodassa kaatuneiden muistomerkeillä kukkivat upeat sinivalkoiset kukat 

Kaunis Kotka vaikutti jo nopealla katsauksella myös erittäin kansainväliseltä, eri kielien kirjo kaupungilla liikkuessa on monipuolinen. Kun jäin vahingossa lähijunasta väärällä pysäkillä pois, ja kyselin tietä kohdalle osuneilta, opastus tuli englanniksi. Tuntui kuin olisi ulkomailla!

Tämä mietelause sopi hyvin vertaistukiviikonloppuun Kotkassa 

SIPOSTEN SUKUJUHLAT

Vietimme 2.8.25 järjestön tasavuotisjuhlia, eli Siposten sukuseuran 30-vuotisjuhlaa Kettusten tilalla Lieksan Jamalissa. Musiikillinen ohjelma oli kaunis ja monipuolinen, seura mukavaa ja ruoka herkullista. Pidin myös Jamalin vanhan koulun historiallisesta miljööstä. Sonnustauduin joillekin sukuseuralaisille antamani lupauksen mukaisesti Pielisen Karjalan kansallispukuuni - suurta hellettä uhmatenkin!

Sinistä sävyä on Pielisen Karjalan kansallispuvussakin (kuva 2.8 Jamalista)

KESÄTEATTERIA 

Pääsimme seuraamaan 29.7 Ristin kesäteatterissa (Liperin Kaatamossa) musiikkikomediaa "Aikuinen nainen".

Liperiläinen ympäristö vesistöineen ja kaurapeltoineen oli kaunis, 1800-luvulla rakennettu kylätalo viehätti tietenkin historiasta kiinnostunutta. Annen ohjaamat musiikkiesitykset olivat mainioita ja käsikirjoitus ja ohjaus toimivia. Paula Koivuniemen musiikin lyriikat ohjasivat tässä esityksen dialogia. Yleisökin pääsi mukaan laulamaan!

Kesäteatterissa 29.7. Sää suosi tuolloinkin 🌞 

Esityksessä oli syvempääkin sanomaa: omien juurien löytyminen on tärkeää oman identiteetin kasvulle. Kuten puita, myös ihmistä juuret vahvistavat elämän myrskyissä. Näytelmässä kysyttiin, keitä me olemme, kun riisutaan työ, omistaminen ja muut ulkoiset arvon merkit. Siinä on todella runsaasti merkityksellistä pohdittavaa.

Erityiskiitos Maijalle, aito laulamisen ilo inspiroi yleisönkin osallistumaan  Kiitos myös Sirpalle kun pyysit mukaan ja tarjosit kyydin

Tätä(kin) kaunista, aurinkoista ja helteistä kesäiltaa on antoisaa muistella, kun pakkanen paukkuu ja räntää sataa kohtisuoraan...

Tasavuosijuhlat jatkuvat...

Myös 25.7.2025 oli erityinen ja hieno juhlapäivä. Sitä vietimme kirjailija/professori Heikki Turusen 80-vuotisjuhlan merkeissä. Sydämelliset onnittelut Heikille vielä tätäkin kautta  Heikilläkin varsinainen syntymäpäivä on vasta loppuvuodesta, mutta hän oli todennut, että on mukavampaa juhlia valoisassa ja lämpimässä kuin pimeässä ja kylmässä 😉

Juhlapäivän ensimmäiset tunnit klo 9–12 vietimme kirjallisuusseminaarissa Herranniemen rantapaviljongissa. Seminaarin teemana oli Kivenpyörittäjän kylä, ja alustajina olivat Markku Pölönen, Risto Turunen, Piia Hounio ja Antti Heikkinen. Saimme olla Sirpan kanssa kommentoimassa alustuksia – mielenkiintoista!

Tango Maestro Orchestra esiintyi Kukku-teatterilla 25.7

Iltapäivällä tunnelmoimme suomalaisen tangon juhlakonsertissa - Tango Maestro Orchestra. Sen väliajalla oli tervehdyksiä päivänsankarille. Sää suosi jälleen, ja ravakka ukkoskuurokin loppui kuin suunnitellusti vain hetki ennen konserttia.

Nautimme konsertin jälkeen herkullisen juhlapäivällisen Herranniemessä. Kiitos Herranniemen kestikievarille erinomaisesta palvelusta ja pöydän maukkaista antimista 😋 👍

Juhlaristeily Pielisellä MS Marivalilla, tunnelmaa syvensi upea auringonlasku ja Arto Tarkkosen esittämät laulut ja harmonikkamusiikki 💛

Juhlapäivämme päättyi aurinkoisessa ja lämpimässä illassa risteilyyn Pielisellä MS Marivalilla Simpauttajan ja Kolin maisemissa

Iloitsimme monipuolisen juhlapäivän erinomaisesti sujuneista järjestelyistä – kiitos Heikki Turusen nimikkoseuralle Pielisen Lumo ry:lle. Tämä päivä tallentui monipuolisuudessaan kultaisten muistojen aarteisiin

Olemme nyt kuin enemmän elossa, totesimme päivämme jakaneiden kanssa. Täyttä elämää siis iässä kuin iässä!

Herkulliset Tapsan savustamat muikut ja monet muut herkut juhlapäivällisellä 25.7

OOPPERASSA

Oli kerrassaan huikeaa, kun pääsin jälleen ihanaan Savonlinnan kesäkaupunkiin ja oopperaan

Viime kesänä 17.7 nautimme Don Giovannista ja nyt 17.7 Boris Godunovista

Sinisiä sävyjä niin taivaalla, vedessä kuin asussakin 17.7.25 💙

Runsaat kiitokset erityisesti Savonlinnan oopperan juhlakuorolle, lapsikuorolle ja juhlaorkesterille 🎵

Pääroolista Boriksena suuren ruusukimpun ansaitsee Mika Kares 🌹🎵

Varlaamina upea "oma" Matti Turusemme ja kaikki maagisen muhkeat bassot - olenkin aina ihaillut suuresti juuri bassolaulajia 💖🎵

Vallan lasikuutio lavasteena 17.7

Pelkistetyt lavasteet vallan lasikuutioineen - kuinka ajankohtaista se onkaan - huipulla on sangen yksinäistä... 😳

Ensi kesää 3.7 - 1.8.2026 suunnittelen jo nyt: moni näistä kiinnostaisi Figaron häät - yllätyksiä, valepukuja, ihanaa kaaosta; Madame Butterfly - kun rakkaus sielua viiltää; Nabucco - Raamatun kertomusten peilausta nykyaikaan ja La Traviata - Verdin ajaton tragedia: loistoa, romanssia, sydänsuruja...💖

Kesäteatteria Liperissä toisenkin kerran

Nautimme kesäteatterista Roukalahden kylätalon (ent. seurojentalon) pihapiirissä helteisenä sunnuntaina 13.7.25.

"Miikkulan suuren päivän" lavasteita

Ohjelmassa oli Markku Pölösen draamakomedia "Miikkulan suuri päivä", ohjaus oli Mervi Venäläisen. Henkilögalleria oli meistä useimmille tuttu "Karjalan kunnailla" -tv-sarjasta.

Kuoleva pikkukylä taistelee näytelmässä olemassaolostaan – ajankohdasta riippumatta se taitaa olla tuttua suomalaiselle maaseudulle. Uusien ihmisten tulo kylälle aiheuttaa aluksi kummastusta, mutta lopulta löydetään yhteinen sävel kyläyhteisössä, jossa ihmissuhteet on joukkuelaji.

Haikolan kartanon kesäistä miljöötä 10.7

JOENSUUN ORKESTERIEN YSTÄVIEN RETKELLÄ

Pääsimme 10.7.25 Joensuun orkesterien ystävien organisoimalle kesän -25 musiikkimatkalle Nurmekseen. Upean musiikin lisäksi kiitokset järjestäjille myös siitä, että musiikkielämysten lisäksi saimme kokea myös paikallista historiaa - Haikolan lisäksi pääsimme mm. Hyvärilään (kuvat oheisena).

Hyvärilän historiallista pihapiiriä 10.7

HÄÄT

Kaunis ja muistorikas hääjuhlakin tähän kesään sisältyi. Sydämelliset onnittelut vielä tätäkin kautta Iidalle ja siskonpojalleni Pyrylle  Oheisena on kuva hääparin autosta 5.7 Nurmeksen kirkolla 💞

Morsiusparia kuljetti 5.7 upea hääauto 👍

KANSALLISPUKUJEN TUULETUSTA

Lopuksi vielä muisto kesä- ja heinäkuun vaihteesta. 28.6.25 pääsimme Joensuun Kalevalaisten Naisten organisoimaan kansallis- ym. perinnepukujen tuuletukseen Rääkkylän Kihauksessa.

Olin alla olevassa kuvassa lavalla Pielisen Karjalan puvussani, 1. kuvassa toisena oikealta (kuva Hanna M.).

Ryhmäkuvaa tuuletuksesta (kuva: Hanna M.)

Tämäkin oli todella antoisa ja monipuolinen arvokkaan yli satavuotisen perinteen, musiikin ja monien kiinnostavien kohtaamisten päivä. Kohtaamiset jäivätkin aivan erityisesti mieleeni. Tapasin festivaalialueella iloiseksi yllätykseksi myös tuttujani, joita olin tavannut viimeksi kai viime vuosituhannella; ja uusia tuttujakin tuli, kun puvusta juteltiin. 

Kun kävin konserttitauolla historiakävelyllä läheisellä vanhalla hautausmaalla (viimeinen kuva), sielläkin liikkuneet ihmiset tervehtivät hymyillen, ja pysähtyivät kysymään puvusta tai kantimesta. Moni on kuulemma mieltänyt tämän puvun lähinnä Pielisjärven puvuksi, mutta puvun alueeseenhan kuuluvat Lieksan ja Pielisjärven lisäksi myös Juuka (mikä on sen nykyinen kotipaikka), ja Kontiolahti, Nurmes sekä Eno.

Pukutuuletukseen 28.6.25 lähdössä, Hilman kuvat vierellä 😉 

Haikealta tuntuu, että tämä lämmin, aurinkoinen ja kaunis kesä alkaa olla nyt jo ohi, mutta kuten joensuulainen runoilija ja pappi Paula Sainio kirjoitti: ”Jos emme luopuisi kesästä, emme voisi kokea kevään ihmettä” 💚

Historiakävelyllä Rääkkylän kauniilla vanhalla hautausmaalla 28.6.25

Antoisaa satokauden syyskuuta kaikille 🍁🍅🍂🍎🍏