Onnellisuuden teemaa vuoden pimeimpänä aikana

Joulukuuta ja elokuuta lukuun ottamatta kuukausien suomalaiset nimet mainitaan jo 1544 ilmestyneessä Agricolan rukouskirjassa, jossa kansalle annetaan muistisääntöjä siitä, mitä kunakin kuukautena tulee tehdä. Ensimmäinen merkintä sanasta joulukuu on vuodelta 1584; esikuvana on ollut ruotsin julmånad. Agricola käytti joulukuusta nimitystä talvikuu. Joulukuun 13. päivä on vanhastaan ollut Pyhän Lucian, sokeiden ja silmäsairaiden suojelijan muistopäivä. Lucia-nimen taustalla on valoa merkitsevä latinan sana lux. Lucia tuo valon vuoden pimeimpään aikaan. Joulukuun 13. oli vanhan käsityksen mukaan vuoden pimein päivä. (kotus.fi.)

Huomaan kaipaavani kauneimpia joululauluja kirkossa ja joulun ajan konsertteja. Tämä kuva on mieskuoron konsertista Joensuun ev.lut. kirkossa muutamia vuosia sitten. 

Onnellisuus on ensimmäinen aihe, mistä ajattelin kirjoittaa tässä joulukuun päivityksessäni 😍Joulun aikaan mieli tuntuu muutenkin viipyilevän enemmän henkisissä, härkäviikoilla saatan keskittyä muuhun. Vuoden alusta ajattelin uudistaa blogiani siten, että jo edellisessä kuussa suunnittelen, mitä kirjoitan jatkossa. Nyt olen suunnitellut tammikuuksi niinkin aineellista aihetta kuin eläkeläisen rahojen riittämistä ja elämäntapamuutoksia siellä aineellisemmalla puolella. Korona tuo tietysti omat piirteensä tähänkin. Tällä kertaa muita aiheita ovat itsenäisyyspäivän herättämät mietteet, jouluun valmistautuminen ja tietenkin osio kunnon kohentamisesta vyötärön mittauksineen. 

Tasapuolisuus ja tasa-arvoisuuden kokemukset edistävät onnellisuuttakin, näin uskon. Itselleni tämä on yksi tärkeimmistä arvoista, eikä vähiten siksi, koska olen pitkän elämäni varrella havainnut, miten kauheat vaikutukset voi olla sillä, kun ihmisiä kohdellaan eriarvoisina - toisia suosien ja toisia pahimmillaan syrjien 😥Tällaisia tapauksia löytyy valitettavasti niin pienistä perhepiireistä kuin yhteiskunnallisestikin, suuria ryhmiä koskevina. Yhteishyvässä 4/2020 oli artikkeli ”Onni tulee eläen”. Joitakin poimintoja siitä: onni on jotakin, mikä menee ja tulee, se on enemmän verbi kuin substantiivi. Onni tulee pienistä asioista: saunan jälkeisestä hyvästä olosta, hyvin nukutusta yöstä ja erityisesti luonnossa liikkumisesta. Myös kiireettömyys ja se, että voi itse tehdä päätöksiä ja valintoja, tekee onnelliseksi. Juha Vuorinen sanoi FB:ssä Hidasta elämää -sivuilla, että kiire on merkki siitä, että on syöksymässä hirmuvauhtia yhä kauemmas oikeasta onnellisuudesta. Hyvin sanottu! Yllättävänkin usein kuulee myös eläkeläisten kiireestä, mutta toivottavasti se on huumoria 😳 Itselleni en kiirettä halua. 

Olen käynyt tänä vuonna päivittäisten ulkoilujeni yhteydessä kaikissa kolmessatoista Joensuun keskustassa olevan Seimipolun (20.11.2020 - 7.1.2021) kohteessa. Kuvassa on Taitokorttelin seimi.

Ikääntyneemmät näkevät ilmeisesti nuoria enemmän henkisyyden liittyvän onnellisuuteen, ja sen olen oikeastaan huomannut omakohtaisestikin. Filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen toteaa Yhteishyvässä 4/2020, että henkistynyt elämä, joka tavoittelee totuutta, kauneutta ja hyvyyttä lisää onnellisuutta. Poikkeusaikana onni tulee usein määritellyksi uudestaan, em. lehden päätoimittaja Veli-Pekka Ääri toteaa ja lisää, että suomalaisen kokema onni perustuu ani harvoin ulkoiselle menestykselle. Hyvä ajatusleikki on myös se, että jos menettäisi nyt kaiken ja saisi sen hetken kuluttua takaisin, huomaisi varmaan silloin, kuinka onnellinen lopulta onkaan.

Ajattele kuinka onnellinen olisit,
jos juuri nyt menettäisit kaiken
mitä sinulla on - ja sen jälkeen
saisit sen kaiken takaisin.

(Frances Rodman)

Tämän kuvan otin kaverin työhuoneen seinältä, teemana asenne ratkaisee. Tuli mieleen myös Carlos Castanedan sanat: ”Asiat eivät muutu. Ihminen muuttaa katsantokantaansa, siinä kaikki".

Olen tehnyt netissä jopa testejä, mikä lisäisi onnellisuuttani, ja toistuvasti niissä tulee vinkki, että onnellisuuttani lisäisi lemmikkieläin, mieluiten koira 🐶 Eläinrakkaalle se ei ole mikään yllätys! Lämmin onnen tunne läikähtää rinnassa, kun esim. lenkkipolulla tulee vastaan se pieni hännänheiluttaja silmät iloisesti loistaen. Onneksi näitä ihania karvaturreja on ystävillä, sukulaisilla ja tutuilla, omassa perheessä kun ei allergian vuoksi kotieläimiä ole. Tämäkin osaltaan osoittaa, että nk. pienet asiat ovat lopulta merkityksellisempiä, ei taloudellinen tai muu ulkoinen menestys.

Itseäni kiinnostaa erityisesti pari rotua: Coton de tuléar – Wikipedia tai Bichon frisé – Wikipedia. Jos koiran ottaminen jonain päivänä tulee (haaveilun sijaan) ajankohtaiseksi, otan silloin selvää tarkemmin tuosta rodusta. Esimerkiksi se, käyvätkö nämä suloisuudet lenkkeilyseuraksi, pitää tutkia sitten erikseen – sillä lenkkeilyseuraakin kaipaisin. Todella ihania ne kyllä ovat, ja minulle tuo onnea jo noiden kuvien katselu ja vastaantuleville koirille lepertely ja niiden silittely 😉

Päivän valoisa hetki on lyhyt, tässä Pyhäselkää iltapäivän auringossa. Jo vajaan viikon päästä päivä alkaa pidentyä - kukonaskel kerrallaan 👍 Kevättä kohti mennään 😊

Onnellisuuden vastapuolella on kateus ja muut kielteiset tunteet. Olen joskus puolileikilläni sanonut, että minut saa oikeastaan nykyään kateelliseksi vain se, jos joku kertoo loistavista unenlahjoistaan 😀 Muut kateuden tunteet on ikä tainnut karsia. Filosofi Marja-Riitta Ollila sanoi eräällä luennollaan, että jos naapuri saa lottovoiton, mutta sinä et, siitä syntyvä ikävä tunne voi olla kateutta. Sen sijaan se tunne ei ole kateutta, jos naapuri saa samasta työstä, samalla koulutuksella ja samalla ponnistelulla parempaa palkkaa kuin sinä. Siitä syntyvä kielteinen tunne poikii epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen tunteesta. Pohdiskelin heinäkuun blogissani tasapuolisuuden tarvetta terveydenhoidossa, ja tässäkin tilanteessa voi syntyä epäoikeudenmukaisuuden tunne, jos naapurikunnassa saa kaiken hoidon, tutkimukset ja mm. taksikyydit julkisista palveluista nopeasti ja tehokkaasti, ja muualla maakunnassa niin ei ole. Tuskin kukaan haluaa etua toiselta pois, pikemminkin hän haluaisi sen saman kohtelun/edun itselleenkin - jälleen siis tärkeää on tasapuolisuuden tarve. Esim. terveyskeskusten yöpäivystystä ei enää kaikilla maakuntamme alueilla ole, ja jotkut kertovat esim. somessa, etteivät ole saaneet vastauksia yhteydenottopyyntöihinsäkään. Tasapuolisuuden tarpeessa ei lopulta ole kyse mistään pikkuasiasta. Rankimmillaan kansalaisten kokema epäoikeudenmukaisuus voi johtaa yhteiskunnan murtumiseen, Ollila sanoi luennossaan. Mielestäni erittäin hyvin tiivistetty.

Suuri Pielinen jäätyy joulukuussa, joskus jo aiemmin. Vuoden pimeimpänä aikana pilvet ovat matalalla ja sävyt ovat havupuita ja rannan vihreää sammalta lukuun ottamatta harmaat. Smaragdinvihreä sammal on kuin samettia 💚

Kaupungissa koetan suunnata kävelyni mahdollisimman rauhallisille tienoille; maalla metsäpoluilla ja kylätiellä kävely on rauhallista aina. Hautausmaalla on kaupungissakin rauhallista, ja siellä kävellessä asiat asettuvat usein oikeaan perspektiiviinsä. Historiasta kiinnostuneelle hautausmaat ovat monessakin mielessä merkityksellisiä tienoita, on kuin kävelisi keskellä historiaa. Kaipa hautausmaalla vaeltelu on - vaikeasti sanoiksi muotoiltavalla tavalla - jonkinlaista omaankin kuolemaansa valmistautumista.

Kerron erään muiston. Sää oli silloinkin loppusyksyn tapaan harmaanhämärä, ja krematorion piipusta nousi taivaalle harmaa savukiehkura. Pysähdyin katsomaan sitä savukiehkuraa pidemmäksi toviksi. Ajattelin, että siinä jonkun ihmisen maanpäällinen keho saavutti päätepisteensä. Enää ei ole väliä, minkä kokoinen tai näköinen hän oli, tai paljonko hän omisti. Väliä on enää vain sillä, millainen muisto jälkeen jääneille jäi hänestä. Kun kiertelen hautausmaalla, tavakseni on tullut pysähtyä lähimpien lisäksi myös joidenkin etäisempien tuttujen haudoille. Joka kerta tulee lämmin ja kiitollinen olo eräälläkin haudalla, jossa lepää ihminen, joka teki elämänsä varrella paljon vapaaehtoista yhteiskunnallista työtä ja vuosikymmenet hyvää työtä vastuullisena kuntapäättäjänäkin. Monet kertovat, että politiikassa hän katsoi asioita yli puoluerajojen, teki päätöksiä omaa etuaan tavoittelematta. Kaikille jäi hyvät muistot. Väliä ei ole sillä, onko muistelijan yhteiskunnallinen/puoluepoliittinen katsantokanta hyvinkin erilainen.  Joku sanoi, että ihminen tavallaan elää vielä kuolemansakin jälkeen niin kauan, kuin joku häntä muistaa. Tämä ihminen elää. 

Raja- ja laatokankarjalaisten sankarivainajien muistomerkki pystytettiin Joensuun Rauhankadun läheisyyteen noin 30 vuotta sitten.  

Edellisessä kuvassa olevan vuonna 1990 pystytetyn muistomerkin Joensuun hautausmaan portin läheisyyteen on tehnyt kuvanveistäjä Herman Joutsen (1924–2011). Monumentin keskeinen hahmo on Korpisoturi-patsas, joka esittää kivellä istuvaa, puunrunkoon nojaavaa väsynyttä sotilasta. Laattoihin on muistitietojen perusteella merkitty 3 200 raja- ja laatokankarjalaisen sankarivainajan (sekä sotilaiden että lottien) nimet ja iät paikkakunnittain. (Lähde: Joensuun Taidemuseo Onnin nettisivut.) 

He kaikki hautausmaan muistomerkeissä nimetyt ja myös tuntemattomina sodassa kuolleet ja kadonneet sekä kotirintaman väki ovat itsenäisyytemme suuria sankareita. He ovat antaneet suurimman uhrin. Lehdissä on yleensä itsenäisyyspäivän tienoilla paljon mm. eri kunniamerkkien saaneiden nimiä. Ne ovat merkittävistä yhteiskunnallisista ansioista myönnettyjä.  Joskus kuulee vaivihkaisen kysymyksen, onko itse vihjaistu ansiosta kunniamerkkiin, kenties useampaankin kertaan 😎. Jos niin on, se lienee sitten hänen tapansa koettaa saada itsensä näkyväksi - ajatuksena vieras kuitenkin. 

Itsenäisyyspäivää vietimme tänä vuonna eri tavalla kuin perinteisiä linnanjuhlia seuraten. Lainaan helmikuussa 2019 iäkkäänä kuolleen Villen muistona säästettyä Sotainvalidi-lehteä 4/2019 s. 33: ”Vapaus on luotava, ansaittava, rakennettava. Vapaus on vastuuta. Ilman vastuullisuutta, lähimmäisenrakkautta ja oikeudenmukaisuutta vapauskin voi muuttua itsekkyydeksi ja toisten alistamiseksi. Kaikkina aikoina ja kaikkialla alistettu ihminen on unelmoinut vapaudesta ja itsenäisyydestä.”

Värikäs vihannessalaatti sopii itsenäisyyspäivänkin juhlapöytään. Tämä salaattikuva on kesältä, mutta laitoin sen vinkiksi, että eri ainekset voi koota erilleen isolle vadille. Tästä kukin voi valita mieleisensä. Yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta, meillä kesäsipulin varret ovat aina eri astiassa... 👦👧👨👩

Parhaimmillaan ymmärrys voi hautausmaalla kävellessä laajeta sellaisiakin ilmiöitä kohtaan, mitkä ärsyttävät. Välillä huomaa ärsyyntyvänsä sellaisestakin, kun joku korostaa vuolaasti itseään ja/tai jälkeläisiään. Sehän voi olla vain ihmisen ikiaikainen tarve tulla jotenkin nähdyksi? Jos luonteva (tai joskus jopa ainoa?) tapa on tulla tuolla tavoin näkyväksi, niin kai siinä pitää silloin noin tehdä 😕 En arastele tunnustaa, että myös ylimielisyys ärsyttää vanhemmiten yhä enemmän ja enemmän. Onneksi nykyelämässä voi varsin helposti äänestää jaloillaan. Tästä voisi ajatella niinkin, että ylimielisyydellä useimmiten suojataan haurasta sisintä, horjuvaa itsetuntoa, epävarmuutta. Toisaalta jos kulkee nenä pystyssä, kompastuu helposti tiellä oleviin kuoppiin ja risuihin 😎 Elokuvaohjaaja Markku Pölönen sanoi yle.fi:n haastattelussa 2020, että Suomessa on perinteisesti arvostettu niukkuutta ja halveksittu pröystäilyä. Pölösen mukaan se on peruja pientilallisuudesta ja jälleenrakennuksesta sotien jälkeen. Siitäkö johtunee pientilallisen tyttären ärsyyntyminen pröystäilystä tai ylimielisyydestä, ken tietää.

Puolukkasurvos säilyy hyvin maakellarissa. Tämä on hyvää välipalana jugurtin kanssa, ja useammin voisin tehdä ruispuolukkapuuroakin 👍

Onnellisuutta lisää useimpien kohdalla se, jos voi olla jotenkin iloksi, avuksi ja hyödyksi toisille. Tämä toteutuu suurella osalla ihmisistä ansiotyön kautta, kun hän kokee, että omasta työstä on aidosti hyötyä toisille. Kokemus siitä on tärkeä, että työ on tavalla tai toisella merkityksellistä. Eläkkeellä ollessa tuntuu tärkeältä, että voi antaa aikaansa ja tarvittaessa tukeaankin toisille. Korona-aikaan muistaminen tapahtuu useimmiten puhelimella, sähköpostitse tai somessa. Olisi muuten hyvä kirjoittaa itselleenkin säännöllisesti näkyväksi, että huomaisi myös olla kiitollinen niistä asioista, mitkä ovat nyt hyvin. Listaanpa siis: oloni on hyvä, ja koetan tietysti kaikin voimin varoa koronaa 😷 Jaksan liikkua hyvin; mihinkään kohtaan ei koske; paino pysyy näköjään terveellisten elämäntapojen ansiosta niissä lukemissa missä toivon; nukun useimmiten hyvin; stressiä ei ole ja ruokahalutkin ovat erinomaiset. Vielä viimeisenä mutta ei varmasti vähäisimpänä: rinnalla on luotettava, rakastava ja hyvä kumppani - se pitäisi muistaa sanoa useammin hänelle itselleenkin 💝 On siis monta aihetta olla tyytyväinen, jopa onnellinen 🙏

Pois mielestä vaivat ja murheet!
Pysyköön, mitä muuttaa ei saata!
Nyt iloitkoon ken tahtoo,
sillä huomista ei voi taata.

(Lorenzo de Medici)

Riisipuuro on herkkuani paitsi jouluna niin muulloinkin.  Hyvä siinä on myös se, että se sopii gluteenittomalle ja laktoosittomalle kasvissyöjällekin 😋

 

Terveystavoitteista vielä muutama sana. Marraskuun päivityksessäni kirjoitin viskeraalirasvasta ja tarpeesta vähentää sitä. Mittanauhalukemani on nyt viime päivinä alkanut näyttää 8-alkuista senttilukemaa. Olen iloinen, koska se lokakuussa asettamani tavoite on näköjään jo nyt toteutunut; ja ilahduttavaa on myös se, että senttejä on lopulta lähtenyt melko pienillä elintapamuutoksilla. Kaveri on auttanut mittanauhan suoristamisessa viikonloppuna, että tulee luotettavat lukemat 😉 Kun mietin lukeman paikalleen pysähtymistä, tämä tarkasti havainnoiva mittausavustajani muisti, että sinultahan lähti silloin 20 vuotta sittenkin ensin nopeasti noin 5 kg, ja sen jälkeen tahti hidastui. Tärkein tavoitteeni kuitenkin nyt on, että en ala jojoilla tuon mittanauhan lukemankaan kanssa, vaan yritän pitää sen matalamman senttimäärän. Erityisen hyvä tietysti on se, että ns. paksuuntumisvaihe näyttää päättyneen. Silloin pitää takoa, kun rauta on kuuma, eli nyt tuntuisi olevan intoa ja energiaa kiinnittää huomiota tähänkin.
Kohdallani on tietysti varaa sitä viskeraalirasvaa vielä vähentääkin, mittanauhan seurailu siis jatkuu. InBody-mittaus on kevättalvella, ja on kiinnostavaa saada silloin palautetta. Myös vaakalukemani on nyt hieman pienempi kuin syksyllä, ja olen tyytyväinen jos/kun paino pysyy tuossa 68:ssa ja vyötärön mitta 8-alkuisena. Tärkeintä tietysti, ettei lähde nousemaan.

Nykyään teen riisipyöröjä gluteenittominakin, toisilta nimiltään kukkosia tai pyörösiä – tällä leivonnaisella on monta nimeä murrealueen mukaan.

Minkä ostaa, sen myös syö - tämän olen todellakin havainnut. Elämä on valintoja myös kaupassa. Olen tehnyt joitakin pieniä muutoksia aiempaan nähden. Yritän jättää kauppaan ne naposteluherkut, mitkä huutelevat kaapista kutsujaan. Tärkeä pointti on se, että olen nyt kiinnittänyt enemmän huomiota säännöllisiin ruokaväleihin, pyrkinyt lisäämään kasviksia ja hyvää proteiinia ja koettanut vähentää herkuttelua (lähinnä kahvileipää ja suklaata, ehkä jäätelöäkin). Koska en usko totaalikieltoihin, kokonaan en niistä kieltäydy, mutta otan halutessani esim. sen suuren jäätelötuutin sijaan pienen pikarin, missä on kaloreita noin puolet vähemmän 🍨 Illalla en syö enää mitään klo 20 jälkeen, aamupuuro on yleensä vasta klo 10 maissa, eli sitä ns. pätkäpaastoa tulee nelisentoista tuntia. Juomista ei kohdallani kaloreita tule, käyttämäni juomat ovat kalorittomia, ruokailun yhteydessä otan piimälasillisen, jos sitä on tarjolla. Olen nyt parin viimeisen kk:n aikana kiinnittänyt huomiota ennen muuta NAPOSTELUIHIN. Ruokaväleihin ja kasvisten syöntiin ei ole lopulta tarvinnut tehdä mitään isoja muutoksia aiempaan nähden. Välipaloina on ollut marjoja esim. maustamattoman jugurtin kanssa. Suklaata voin ottaa silloin tällöin palan tai pari, mutta koetan pitää sen siinä määrässä.

Suosikkini joululeivonnaisissa on tähtipulla, missä voi yhdistää kaksi joululeivonnaista, piparin ja pullan. Tässä on vaihtelun vuoksi piparisydämet 💜

Koska pidän liikkumisesta erityisesti luonnossa ja myös kylätiellä sauvakävellen, yritän pitää painoani kurissa niillä voimilla, kyvyillä ja keinoilla, mitkä ovat varassani. En enää nykyään kainostele sanoa, että painon kurissa pitäminen on minulle monessakin mielessä tärkeää. Yhtäältä nivelet kestävät paremmin, kun ei ole liikaa kuormaa ja toisaalta lääkärikin on kehottanut liikkumaan ja hillitsemään painonnousuakin. Tuskin koskaan painotan liiaksi sitä, että ylivoimaisesti tärkeimpänä painonhallinnassani on säännöllinen LIIKUNTA. Niin paljon en jaksa liikkua, että pelkästään sillä laihdun, mutta painon kurissa pitämiselle liikunta on aivan olennaista. Pidän ulkoliikunnasta ja erityisesti sauvakävelystä. Sitä harrastankin noin 1,5 t päivässä, kilometrejä olen laiska mittaamaan. Aktiivisuusranneketta seurailen, että siihen tulisi päivittäin se 100 % - ei kuitenkaan stressiä, jos ei aina tule. Välillä yöuni voi olla katkonaista, ja seuraavana päivänä väsyttää, mutta sitkeästi lenkille vaan silloinkin, vaikka lyhyemmälle 🏃 Ohjatuista jumpista tykkään paljonkin, mutta tauollahan ne nyt ovat. Täällä on nyt koronan kiihtymisvaiheessa rajoituksia tiukennettu vielä lisää. 

Kun jumpat ja jooga ovat tauolla, olen pyrkinyt tekemään päivittäin täsmäliikuntana jotain vatsaliikkeitä. Välillä sen muistan, mutta joka päivä en. Tsempparina toimii se, että parhaimmassa tapauksessa se hidasta tulehdusta aiheuttava viskeraalirasva vähenee elimistössä. Olen lukenut eri lähteistä, että matala-asteinen tulehdus saattaa vaikuttaa erilaisten sairauksien (jopa syöpien) puhkeamiseen. Toki se on monen tekijän summaa. Sairauksia ei tietenkään haluaisi lisää. Olen ymmärtänyt niin, että varsin monia sairauksia voi itsekin koettaa ehkäistä elintavoillaan. Liikunnan myötä olo tuntuu kevenevän henkisestikin, on energisempi ja näköjään myös luovempi, ja nyt on tullut tartuttua myös ns. ikuisuustehtäviin. Näin on ihme kyllä siltikin, vaikka on ns. kaamosaika. Voihan tämä johtua kohentuneesta sydäntilanteestakin, monen tekijän summaa varmaan tämäkin. Kokemus antaa kuitenkin vahvistusta sille, että ennen muuta jaksamisen takia kuntoa kannattaa ylläpitää ja lihomista välttää. 

Sain nyt tehtyä esim. eräänkin paperin, mikä on ollut tehtävien listalla jo pari vuotta, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Ilahduin erityisesti siitä, kuinka paljon yksityisellä ihmisellä on lopulta oikeuksia päättää tietyistä asioistaan vielä senkin jälkeen, kun on jo siirtynyt ajasta iäisyyteen. Luulin ennakkoon, että vaikutusmahdollisuudet olisivat paljon rajatummat. Olen tyytyväinen, ja oikeastaan nyt jopa hieman ihmettelen, mikähän kynnys tuossakin oikein oli 😮 Lähi-ihmiseni kannustivat, joten heidän taholtaan ei mitään jarrutusta ollut, se ainut jarru lienee ollut omassa päässäni. 

Lucia-pullien mukaelma sydämen muotoisena 💖

Aika on kallisarvoista, ja sitä tuntuu nyt korona-aikana olevan onneksi enemmän 😏 FaceBook antaa muistoja konserteista, teatterista, joulukuun puolivälin kynttiläuinnista Vesikossa, kahvitteluista ystävien kanssa. Nyt tämä kaikki on tauolla, mutta onneksi voi muistella. Kun kaikki menot on peruttu tällä tienoolla koronan kiihtymisen vuoksi, huomaan että on mm. aikaa mietiskellä sellaistakin mitä ei muulloin. 

Lopuksi vielä pohdiskelua siitä, mitähän sitä jouluksi leipoisi - vai leipooko mitään, kun gluteenittomuuskin tulee ottaa huomioon. Näin joulun lähestyessä tuli mieleeni, mitä silloin lapsuudessa 50- ja 60-luvuilla leivottiin jouluksi, ja miten ne tehtiin ja säilytettiin, eihän sähköäkään kotikylälläni tuolloin ollut. Sähköt tulivat vasta 70-luvulla. Karjalanpiirakoita oli aina, ja ne olivat muistini mukaan suurikokoisia ja ohutkuorisia. Tuvan pöydän kansi käännettiin toisin päin, ja siinä kaulittiin kuoret, ja piirakat paistettiin leivinuunissa. Leivät ja pullat pyöriteltiin myös pöydän kannen päällä hieman jauhoja lisäten. Rapeiksi paistuneet piirakat voideltiin voilla, ja laitettiin voipaperiin ja pyyhkeen alle pehmenemään. Taisi siinä olla vielä jokin paksumpi peittokin, ja isommat satsit leivonnaisia pakattiin voipaperiin käärittyinä ja peiteltyinä pärevasuun. Silloin ei ollut jääkaappia, ja piirakat vietiin kylmään komeroon, jonne kuljettiin eteisestä. Piirakoita tehtiin eri täytteillä kai jo tuolloinkin: oli riisiä, perunaa ja ohraakin. Oma suosikkini on nykyään Lieksan Leipomon kauratäytteiset piirakat, lapsena suosikkini oli riisipiirakka, myöhemmin ohrakin. Jos perunapiirakan saa kuumana, tuoreena ja juuri uunista otettuna, sekin on herkullinen. Pidin jo lapsena leipomisen tunnelmasta, tuvan uunin lämpimästä kyljestä pakkaspäivinä, tuoksuista ja tietenkin tuoreiden leivonnaisten herkullisesta mausta 😋

Joulumausteista piimäkakkua voi mielestäni helposti tuunata niillä aineksilla, mitä kotona on. Toisinaan olen laittanut omenasosettakin tuoreen omenan sijaan ja voin tilalle kasviöljyä. Joulumausteiset tuoksut ovat ihania 😋

Makeina kahvileipinä oli ennen(kin) joulutorttuja, ne tehtiin kotitekoisesta taikinasta samoin kuin piparitkin. Oli myös pullaa ja ehkä oli jokin maustekakkukin. Nykyisin leipominen on jäänyt vähemmälle kumppanin gluteenittoman ruokavalion vuoksi ja kaipa siksikin, kun molemmat koetamme ”vartioida" painoamme. Pidämme paljon kahvileivästä, ja helposti tulee itse syötyä kaikki leipomansa. Korona-aikaanhan ei käy vieraitakaan. Ruokahävikin välttäminen on myös tärkeää, yritetään ostaa ja/tai laittaa vain se, mikä tulee kevein mielin käytettyä.

Osviitaksi jouluruokiinkin sopii mielestäni hyvin se, että minkä maa tai vesi on kasvattanut, se on ravinnoksi parasta 👍 

Hyvää joulun ja vuodenvaihteen aikaa meille kaikille 🎄🎅