tiistai 17. joulukuuta 2024

Joulumuistoja vuosikymmenten varrelta


Joulunavauksesta 2024 Vuonislahden yli 100-vuotiaalta Seurojentalolta

Joulumuistoja lähimenneestä ja kauempaakin

Tällä kertaa inspiroiduin muistelemaan jouluja ja menneitä aikoja mm. noin 60 vuoden takaa. Oheistamieni jouluaiheisten kuvien (20) joukossa on kolme kuvaa joulunäyttelystä Koskikatu 1:stä Joensuusta, näyttely on avoinna 4.1.2025 saakka (kuvateksteissä on lisää). Näyttelyn nimi on "Lapsuuden joulu, Joulunostalgiaa vuosikymmenten takaa”. Se inspiroi paljon tätäkin tekstiä. Annukan näyttelyssä oli mm. vanhoja joululahjapapereita, liinoja ja seinäkoristeita ja palautui mieleen sekin, että meillä säästettiin mm. joululahjapaperit jatkokäyttöön ja olkikoristeet ym. käytettiin yhä uudelleen seuraavina vuosina. Hyvää sen ajan kierrätystä 👍 Lapsuuden joulu -näyttely Taitokorttelilla on koottu Annukka Tiitisen kokoelmista – suurkiitos Annukalle 🌸

Seimiasetelma Joensuun kirkossa

Kun tulee tiettyyn (tähän?) ikään, alkaa näemmä yhä enemmän muistella menneitä, ja toisaalta kiinnostus omaa lähihistoriaakin kohtaan kasvaa.  Aloitan tiivistäen tajunnanvirrasta poimien, mitä tulee mieleen lapsuuden jouluista. Yksityiskohtaisia muistoja on myöhemmin, pysähdyin ihan miettimään, mitkä ovat esim. muistilokeroistani putkahtaneet konttuuri tai setolkkakello.  Kenties
 joku voi samaistua näihin samantapaisiin muistoihin?

Ruoka on aina kiinnostava aihepiiri, siitä on kiva kirjoittaa tälläkin kertaa. Muistan kaivanneeni lapsena joulukirkkoa, mutta onneksi oli radio, jota sai kuunnella. Mieleen jäivät tunnelmallisimpina matka reellä kuusijuhlaan; joulujuhla koululla ohjelmineen; mummon ompelema uusi samettimekko; jouluruoat; lähimetsästä haetun tuoksuvan kuusen sulattelu ja koristelu; punaiset steariinikynttilät kuusessa metallisine jalkoineen; kirjelaput tontulle seinähirsien rakoon riihessä tai aitassa; kyläkaupasta taskurahoilla ostetut pienet joululahjat tai joskus itse valmistetutkin (tyyliin ”pannulappu”). 

Jouluksi siivottiin perusteellisesti. Matot olivat pitkään ulkona pakkasessa (pakkastahan oli muistini mukaan tuolloin talvella aina) ja ne hakattiin puhtaiksi lumihangessa. Kyläilyt eivät muistini mukaan kuuluneet jouluaattoon tai joulupäivään, Tapanina sopi lähteä jo "kylille" 😀 Myöhäisemmissä muistoissa on myös autoajelut Joensuusta kotikylälle lumisen metsätaipaleen läpi Kivilahden, Kuoran ja Jaakonvaaran kautta. Maisema oli hohtavan valkoinen, katsoipa mihin suuntaan vaan; metsiin, pelloille, vesistöihin.

 ”- - Vasta ruunan reessä silmät aukeaa. Siin' on silmäin eessä synkkä metsämaa. Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu. Riemua on pelkkää - -”. Ote laulusta Joulukirkkoon. Säv. R. Raala (Berndt Sarlin). San. Immi Hellén.

Joensuun kirkossa 3. adventtina 15.12.2024. Aurinko paistoi jään läpi

Joulukirkkoon pääsy oli hankalaa tai ainakin vaikeasti järjestettävissä siitä ymmärrettävästä syystä, että lähimpään kirkkoon oli matkaa useita kymmeniä kilometrejä. Hevosella kuljettiin lyhyemmät matkat. Aisakellona kilisi meillä muistaakseni pyöreä setolkkakello eli setolkkakulkunen. Saattoi olla jossain vaiheessa sellainen kellon muotoinenkin. Kauniita ja kaunisäänisiä tietty molemmat.

 Kirkonmenoja kuunneltiin radiosta, ja 60-luvulla oli jo aggregaatista virtaa saava televisiokin. Sähköt tuolle kylälle tulivat 70-luvun alussa. Ennen sähköjen tuloa pihalla omassa kopissaan pörisi tuo aggregaatti, josta saatiin virtaa mm. pieneen mustavalkoiseen televisioon. Sitä kokoontui joskus naapureitakin katsomaan, etenkin jos menossa oli kotimainen elokuva tai vaikka missikisat. Pienessä kammarissa oli tiivis tunnelma lisätuoleineen, ja oli mukavaa jakaa kokemus toisten kanssa esim. elokuvista. Ns. oikeissa elokuvissa pääsin käymään ensimmäistä kertaa Jaakonvaaran koululla; lienen ollut silloin jotain alakouluikäinen. Elämys oli niin suuri, että muistan vieläkin selvästi tuon elokuvan, jonka nimi oli ”Villin Pohjolan kulta”.

Lunta tulvillaan on raikas talvisää,
ei liinakkommekaan, nyt enää talliin jää.
Sen kohta valjastan reen pienen etehen,
ja sitten joutuin matkahan me käymme riemuiten
.- -”.  Ote laulusta Kulkuset. Säv. J.S. Pierpont
Suom. käännös: Kullervo.

Kaunis himmeli Herkkuleipureiden pajalla

"- - Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee.
Talven valkohiutaleet ne kilvan leijailee.
Rekehen, rekehen nouse matkaamaan!
Lumi alla jalasten se laulaa lauluaan.
On ryijyn alla lämmin, kun lunta tuiskuttaa.
Nyt liinakkomme kiitää ja valkoinen on maa
.
- -”. 
Ote laulusta Kulkuset. Säv. J.S. Pierpont
Suom. käännös: Kullervo.

Jouluna pyrittiin tuohonkin aikaan laittamaan parasta pöytään ja valmisteluja tehtiin ja asioita ennakoitiin pitkin syksyä. Uskon että sellaisinakin aikoina, kun on ollut esim. sodan vuoksi rankat ajat, jouluna on yritetty ylittää arki. “Yölläkin saa syödä” on tuttu sanonta, ja aikoinaan jouluruokia pidettiin esillä kai niin kauan kuin jotain oli jäljellä. Riisi oli kallista ja ohra tavallista, joten joulupuuro tehtiin riisistä, JOS sitä saatiin. Kuulin että mummoni keitti -30-luvulla ja kai vielä myöhemminkin joulupuuron ohrasta. Marttojen nettisivuilla mainittiin, että suomalaisten jouluruokaperinteessä erityistä ovat laatikot, erityisesti lanttu- ja perunalaatikko. Laatikkoruoka on ollut köyhän maan tapa tehdä olemassa olevista aineksista herkullista ja vähän parempaa ruokaa. Kinkku alkoi yleistyä jouluruokana vasta 1930-luvulla, mutta valtasi joulupöydät nopeasti. (martat.fi.)

Kun maass' on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton, käy lämmin henkäys talvisäässä, kun joulu on, kun joulu on.- - On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa- -”. Otteet laulusta Kun joulu on. Säv. Otto Kotilainen. San. Alpo Noponen.

Lapsuudesta tutut astiat ja kaakaopurkki Annukka Tiitisen näyttelyssä 2024

Aloin muistella, mitä meillä leivottiin jouluksi silloin 50- ja 60-luvuilla, ja miten ne tehtiin ja säilytettiin, kun ei sähköjäkään ollut. Jääkaapit ja sähköhellat kun tulivat tuolle kylälle vasta 70-luvulla. Karjalanpiirakoita oli jouluna aina, ja ne olivat muistini mukaan suurikokoisia ja hämmästyttävän ohutkuorisia. Tuvan pöydän kansi käännettiin toisin päin, ja siinä kaulittiin kuoret, ja piirakat paistettiin tuvan leivinuunissa. Rapeiksi paistuneet piirakat voideltiin voilla, ja käärittiin voipaperiin pyyhkeen alle pehmenemään. Saattoi siinä olla lisäksi jokin paksumpi peittokin. 

Piirakat pakattiin kylmään ruokakomeroon, minne oli ovi eteisestä. Ruokakomeroa nimitettiin konttuuriksi. Muistan yhä sen ruokakomeron tuoksunkin (leivonnaisien, juuston, voin ym. sekoitusta) ja sen, kun sinne taskulampun valossa mentiin hakemaan yöpalaa. Salaakin joskus. Toisinaan piirakoiden täytteenä saattoi olla riisin ohella perunaa tai ohraakin. Oma suosikkini on nykyään Lieksan Leipomon kauratäytteiset piirakat; lapsena ehdoton suosikki oli riisipiirakka, myöhemmin ohrakin. Vatruskoita ei meillä tainnut olla, herkkua ne kyllä nykyään ovat. Olen sittemmin kokeillut tehdä niitä marttojen ohjeilla gluteenittominakin, samoin kuin riisipyöröjä, eli kukkosia tai pyörösiä. Hyvällä lapsella on tässäkin monta nimeä murrealueen mukaan. Havaitsin kerran somessa railakkaan riidankin siitä, mitä nimeä tuosta leivonnaisesta on sopivaa käyttää. Sanoilla on valtava voima - etenkin tunteita omaavilla

”- - Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin. Nuo rikkaan täyttää aatokset ja mielen köyhänkin: suun ruoka, juoma, meno muu. Laps hankeen hukkuu, unhoittuu- -”. Ote laulusta Me käymme joulun viettohon. Säv. Martti Turunen. San. Mauno Isola.

Aterialla joulunavauksessa 2024 Vuonislahden yli 100-vuotiaalla Seurojentalolla

Makeina kahvileipinä oli silloin(kin) joulutorttuja, jotka tehtiin kotitekoisesta taikinasta, pipareita, rusinapullaa ja useimmiten oli jokin maustekakkukin. Nykyisin suosikkini on piparipulla (kuva edellä), missä voi yhdistää kaksi joululeivonnaista. Marjat, mehut ja juurekset säilytettiin joko maakellarissa tai tuvan lattian alla olevassa lattianaluskellarissa, jonne oli riepumatolla peitetty luukku. Muistan sen tietyn multaisten perunoiden tuoksunkin, kun juureksia mentiin hakemaan portaat varovasti laskeutumalla. Tästäkin jäi vahva tunnemuisto, olihan perunoiden haku kellarista jännittävää siinä iässä. 

Nyt joulukonsertteihin valmistautuessa muistui mieleen, että joululaulut olivat silloin lapsuudessakin tärkeä jouluperinne. Joululaulut olivat erityisiä, kun niitä pääsi laulamaan "kuusella" (eli kuusijuhlassa) kyläkoululla. Muistelen, että tuo juhla oli vakiintunut suunnilleen 18.12 tienoille. Lauloin jo tuolloin koulun kuorossa alttoa, ja lienen ollut hieman kateellinen sopraanoille, jotka saivat laulaa melodiaa. Sittemmin ajattelin, että kaikille on paikkansa, niin matala- kuin korkeaäänisillekin 😍

Vanhimpana joululauluna pidetään jouluevankeliumissa mainittua ylistyslaulua Gloria in excelsis deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa / Kuului laulu enkelten). Wikipedian mukaan sitä on alettu laulaa jo vuodesta 129.

Kouluajoilta tutut joulukortit Annukka Tiitisen näyttelyssä 2024

Kuusijuhlassa jaettiin myös pieniä joulukortteja, joita oppilaat olivat kirjoittaneet toisilleen. Koululaiset olivat valmistelleet opettajien ohjauksessa jouluohjelmaa, mm. näytelmän ja musiikkiesityksiä. Joskus taisi olla runonlausuntaakin. Tuo pieni koulu oli kaksiopettajainen, oli alakoulun ja yläkoulun opettaja sekä keittäjä, joka huolehti myös asuntolasta, lämmityksestä ja siivouksesta. Asuntolaan pääsi, jos koulumatkaa oli suuntaansa 5 km tai yli. Oma koulumatkani oli suuntaansa 4 km, mikä kuljettiin hiihtäen, potkurilla tai polkupyörällä. Joulukoristeita oli askarreltu kuusijuhlan somisteiksi mm. pumpulista, luonnosta löytyneistä tarvikkeista ja punaisesta kreppipaperista. Mieleeni jäi alaluokilla askartelemani – mielestäni erittäin hieno - pahvinen pukin naamari pumpulipartoineen ja punaisine poskineen. Kuuselta sai mukaansa tuoksuvan paperipussin, jossa oli omena, tuore pulla, piparkakku ja ehkä jokin karkki. Se oli juhlaa!

Joulunavauksesta 2024 Vuonislahden yli 100-vuotiaalta Seurojentalolta

”- - Oi, käykää, ystävät laulamaan / 
Kun joulu, joulu on meillä / Se tuttu ystävä vanhastaan / On tänne poikennut matkoillaan / Ja viipyy hetkisen meillä - -” (Ote laulusta ”On hanget korkeat nietokset”. Säv. Jean Sibelius. San. Wilkku Joukahainen).

Mummo ompeli toisinaan uuden mekon kuusijuhlaan, ja erityisesti mieleeni jäi alakouluajoilta punaisesta sametista tai jostain sen tyyppisestä kankaasta tehty mekko, jossa oli valkoista pitsiä kauluksessa. Mekko oli tehty luultavasti aikuisten ompeluksista jääneistä tilkuista, mutta mielestäni se oli niin hieno, että muistan sen vielä 60 vuoden jälkeenkin! Pitkät hiukset letitettiin kahdelle letille, jotka olivat välillä niin tiukalla, että silmät menivät vinoon. Oletan että siisteys siinä oli tärkeää. Letitetty tukka oli kyllä helppo selvitellä päinvastoin kuin joskus takkuiseksi joulunäytelmää varten tupeerattu kuontalo. Hassua, että tuollainenkin muisto on jäänyt mieleen, kaipa se tukan selvittely oli niin kivuliasta.

Joulunavauksesta 2024 Vuonislahden yli 100-vuotiaalta Seurojentalolta

Mistä valoa pimeään vuodenaikaan

Tilley-lamppu valaisi, kun sähkölamppuja ei ollut. Joku kaveri kysyi, onko tai oliko pimeässä paha olla tai pelottavaa. Aloin ihan miettiä, miksi ei ole. Kun on syntynyt kaukana kaupungin valoista niin pimeään kai tottui. Saatoin hiihdellä metsän hämärissä tai kuun valossa pitkiäkin lenkkejä, eikä pelottanut. Metsä tuntui turvalliselta, eikä siellä koskaan mikään uhannutkaan. Myös kouluun lähtö oli usein jo pimeän aikaan, jos tunnit alkoivat kahdeksalta. Huonolla kelillä varattiin enemmän aikaa. Karhuja ja susia liikkui kai tuohonkin aikaan, mutta juuri jänistä tai metsälintuja suurempia en nähnyt. Noilta ajoilta lienee perua rakkaus luontoonkin.

”- - Ääneti kuu käy kulkuaan
Puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta
Tonttu ei vaan saa unta
- -” (
Sävellys: Lyyli Wartiovaara-Kallioniemi, Alkuperäinen sanoitus: Viktor Rydberg. Sanoitus: Valter Juva).

Kuulo- ja tuoksumuisti voi olla näkömuistin ohella ihmeen tarkka. Kun muistin Tilleyn kohinan, tunsin elävästi myös sen lampun tuoksun. Tuon lampun valossa olleet tunnistanevat tunteen ja tuoksun. Itse en onnekseni ole koskaan ollut tuoksuille yliherkkä, joten mitenkään voimakas tai epämiellyttävä tuo valopetrolin eli paloöljyn tuoksu ei minusta ollut. Mieleen putkahti nyt myös Tilleyn edeltäjä Petromax. Siinä oli suunnilleen samat toiminnot ja tuoksut. Tulet pönttöuuneissa antoivat myös hieman valoa luukun ritilän läpi. Lämmintä uunin kylkeä vasten painautuminen tuntui hiihtolenkin jälkeen hyvältä.

Valoa pimeyteen jäälyhdyillä 

Entä pihan valaistus jouluna? 

Jotain kynttilälyhtyjä tai vastaavia saattoi jouluna olla, ja ne toimivat valonlähteenä myös lumeen luotua kapeaa polkua saunalle kulkiessa. Lunta tuntui olleen silloin aina paljon, lapioidun polun reunat olivat lapsuusmuistoissani lähes silmien korkeudella. Lyhty ripustettiin saunomisen ajaksi ikkunan ulkopuolelle valoa antamaan. Saunasta tupaan juostessa pyyhkeeseen kääriytyneenä pakkasilma höyrysi ympärillä. Hieman vanhempana saatettiin käydä saunomisen välissä kieriskelemässä hangessa, ehkäpä se oli kuin tuon ajan avantouintia? 

Myöhemmin 70-luvulla äiti taisi askarrella sankoissa jäädytettyjä kynttilälyhtyjä. Osa oli värillisiäkin, liekö väriä saatu punajuuresta tai muusta vastaavasta. Joulukuusi oli tärkeä, eihän joulukukkiakaan juuri ollut silloin yli puoli vuosisataa sitten. Muistelen, että myös eläimiä muistettiin jouluna. Koirille ja kissoille oli pienet lahjat, ja myös hevoselle ja lehmille annettiin jotain herkkua (kauroja?) ja taisipa navetalla olla joskus pieni joulukuusikin.

”- - Luo köyhän niin kuin rikkahan saa, joulu ihana! Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa!- -”.  Ote laulusta En etsi valtaa loistoa. Säv. Jean Sibelius. San. Sakari Topelius.

Leipien paistaja kuvattuna Joensuun museo Hilmasta

Edellä oleva kuva on Joensuun museo Hilmasta. Kuvan näkymää katsellessani aloin miettiä, mitä leipää meillä leivottiin noin 50 - 60 vuotta sitten. Saman näköisiä ruislimppuja tehtiin leipäjuureen  meilläkin kuin tuossa kuvassa. Leipäjuuri säilyi vuosikymmeniäkin puisen tiinun seinämillä ja pohjassa. Reikäleipiä ei muistini mukaan meillä ollut, lienee läntisempi perinne? Jollakin naapurilla muistelen nähneeni leipiä vartaassa tuvan laipiossa. Ohra- ja kauraleipiä leivottiin myös, ja em. viljoja viljeltiinkin kylällä monessa paikassa ainakin pienimuotoisemmin. Joillakin saattoi olla ruishalmekin. Puimakoneen ääni oli minusta kodikas, pidinhän jo lapsena syksystä, kun odotettu koulukin alkoi. Syksyn näkymät, äänet ja tuoksut olivat mieluisia. Myös puolukoiden poimimisesta pidin, niitä tuntui olleen aina paljon. Riihen tuoksua ja tunnelmaa muistan käyneeni fiilistelemässä naapurissakin mukavan emännän seurassa. Uskoin lapsena tonttuihin, erityisesti riihitonttuun, joten riihet olivat monella tapaa kiinnostavia 😍 Yhteys tähän lottanakin toimineeseen lähemmäs sadan vuoden ikäiseksi eläneeseen naapuriin säilyi hänen kuolemaansa saakka.

”- - Jouluyö, juhlayö. Täytetty nyt on työ. Olkoon kunnia Jumalalle! Maassa rauha, myös ihmisille olkoon suosio suur, olkoon suosio suur!” Ote laulusta Jouluyö juhlayö.  Säv. Franz Gruber San. Joseph Mohr. Suom. Gustaf Oskar Schöneman.

Nostalgista esineistöä Herkkuleipurien pajalla 2024

”- - Syttyi siunattu joulutähti yöhön maailman raskaaseen, hohde määrätön siitä lähti, viel' on auvona ihmisten - -” Ote laulusta Arkihuolesi kaikki heitä. Säv. Leevi Madetoja. San. Alpo Noponen.

Viljapellon keltaiset näkymät ja paistuvan leivän tuoksu on tallentunut mieleen mukavana muistona. Leipomispäivänä uuni hohkasi kuumana, ja oli oikeastaan ihme, että ei syttynyt tulipaloa kipinän lentäessä kuivalle pärekatolle. Pidin leipomispäivistä, ja leipominen lienee ollutkin pitkin aikuisikää kotitöistä mieluisin. Nykyään tosin on omassakin lähipiirissäni jo gluteeni- ja laktoosirajoitteita jne., silloin niistä ei puhuttukaan. Sitä en tiedä, oliko niitä siihen aikaan lainkaan, vai eikö vaan tiedetty? Mahdolliset mahavaivat lienee vain siedetty siinä sivussa.

”- - On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään
Kuin oisin osa suurta kaikkeutta.
Vain kynttilät ja kultanauhat loistaa hämärään,
Vaan mieleni on täynnä kirkkautta
- -” Ote laulusta Sydämeeni joulun teen. 
Sanat Veikko Salmi eli ”Vexi”, sävel Kalervo Halonen eli ”Kassu”.

Rakas pikku-aitta lumivaipassaan 💜 Tunnearvoa ei voi mitata 💔 

Muita menneen muistoja

Lopuksi vielä jokunen muisto muustakin menneestä. Siihen johdattelee mm. muisto, mikä liittyy yllä olevaan kuvaan, jonka löysin äitini albumista. Siinä on 1800 - 1900-lukujen vaihteessa rakennettu pieni hirsiaitta, minkä on kotipihaamme rakentanut isoukkini Samulin veli Heikki. Heikki oli kädentaidoistaan kuulu kirvesmies, ja pieni aitta olisi ehkä pysynyt paikoillaan vielä toisetkin sata vuotta, ellei olisi kadonnut johonkin paikoiltaan 💔 Tarina ei kerro, minne se katosi ja miten 😎

Muistelimme tänä syksynä erään lapsuudenkaverini kanssa menneitä enemmänkin, ja totesimme, että lopulta suuressa runsaudessa elämme tällä hetkellä, jos vertaa noihin aikoihin. Ihmisten elämää on nykyään helpotettu mitä moninaisimmilla - sanoisinpa että jopa mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Luin juuri tänään kirjakaupan mainoksen, jossa kerrottiin joulumarkkinoille tulleesta paristokäyttöisestä pyyhekumista! 😲 

Muistelimme että maaseudulla ja kaupungeissa (tai muillakin nk. mualikylillä) esim. 50-luvulla syntyneiden harrastukset poikkesivat toisistaan kai aika paljonkin. Musiikin (koulun kuoro ja nokkahuiluryhmä sekä isän harmonikansoitto) ja kirjojen lisäksi meillä siellä Pielisjärven ja Enon rajamailla ei liene juuri muita harrastuksia ollut kuin ulkoliikuntaa eri muodoissaan. Talvella pääasiassa hiihdettiin ja laskettiin mäkeä. Luistinratoja ei tuolla syrjäisellä kylällä ollut. Tai en ainakaan niitä havainnut. 

Lapsuudestakin tuttu ihana paperitaulu Herkkuleipurien pajalla 2024

”- - En mä ole lapseni, lintu tästä maasta; olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.” Ote läheisen menetyksen surussa sanoitetusta suurten tunteiden laulusta Varpunen jouluaamuna. Säv. Otto Kotilainen. San. Sakari Topelius. Suom. K. A. Hougberg.

Kesäaikaan oli kaikilla ko. työhön kykenevillä peltotöitä ja illalla saattoi töiden jälkeen päästä uimaan. Iltaisin luin ahmien kylän koulun kirjastosta lainaamiani Anni Polvan Tiina-kirjoja, ja haaveilin rusettiluisteluista ym., joista noissa kirjoissa kerrottiin. Muistelimme että ruutua hypättiin kevään tullen pälvikohdissa ja olikohan jokin kuminauhahyppely (nk. kuminauhatwist?) ja ryhmäleikkeinä rosvoa ja poliisia, ja ehkä oli jokin sotaisempikin leikki eli pumpum-sota, kymmenen tikkua laudalla, jne. 

Tonttuko haki lahjatoivekirjeen seinän raosta?

Siihen aikaan ei ollut somea tmv., ja lähetimme kaverini naapurin Tertun kanssa toisillemme ruutupaperille kirjoitettuja kirjeitä ja laitoimme ne kotiemme välimaastossa olleen hiihtoladun varrella tiettyyn puunkoloon. Oli jännittävää hiihdellä illan hämyssä "postilaatikolle" katsomaan, onko kirjettä tullut. Useimmiten oli. 

Muuton yhteydessä löysin kellarista kenkälaatikon, jossa oli lippuja ja lappuja -60-luvulta alkaen. Ehkäpä kirjoitan tänne vielä joskus noiden hauraiden muisti- ja kirjelappusten inspiroimana 😊 Jouluun liittyvä mielestäni liikuttava muisto tuli Pielisjärven Osuusliikkeen kuitin 23.12.1967 myötä. Olen mitä luultavimmin tehnyt joululahjaostoksia tuolloin 12-vuotiaana. Loppusumma kuitissa oli 3,30 mk, mikä koostui neljästä (!) osasta. Lahjat eivät siis todellakaan olleet kalliita, lahjan saajan muistaminen oli tärkeintä.

Rakkaita läheisiä muistellaan Lieksan Mähköllä jouluaattona

En tiedä johtuiko runsaasta liikunnasta ja/tai yksinkertaisesta ravinnosta (pääosin perunaa, ruskeaa sipulikastiketta, maitoruokia, piimää ja kotona tehtyä ruisleipää + marjoja), että esim. ylipainoa ei tuolloin juurikaan ollut, eikä kumma kyllä nykyisin varsin yleisiä aineenvaihduntasairauksiakaan. Itse poimitut marjat ja kasvimaan tuotteet tukivat vitamiinien saantia. Olen pienestä pitäen tykännyt syömisestä 😉 ja ollut varsin kaikkiruokainenkin. (Onneksi liikunnallisuus on ilm. kompensoinut ruokahaluja, hih.) Vain veriruoat ja mm. ns. tappais- eli mykykeitto eivät ole olleet suosikkejani. Kasvimaan tuotteista tehdyistä ruoista ainoastaan naurishuttu pyöri pitkään lautasellani, kunnes sain sen nieltyä. Muistan, että monen muun mielestä naurishuttu ja mykykeitto olivat suurta herkkua, makuasioita siis. Tarjottu ruoka piti tuohon aikaan syödä. Onneksi määrän sai yleensä valita, ja mykykeittoa ja naurishuttua otin lautaselleni vain sen pienimmän mahdollisen määrän. Nykyään minua hämmästyttää toisinaan esim. kaupoissa kuultu kysymys, kun vanhemmat tiedustelevat alle kouluikäiseltä, mitä ruokaa tänään laitettaisiin ja mikä sinulle maistuisi.

”- - Heinillä härkien kaukalon nukkuu lapsi viaton. Enkelparven tie kohta luokse vie rakkautta suurinta katsomaan- -. Ote laulusta Heinillä härkien kaukalon. Säv. Ranskalainen joululaulu. Suom. Martti Korpilahti.

Ahvenisen Punasen Talon seimiasetelma ilahduttaa ohikulkijoita

”- - Tahtoisin päästä paimenten mukaan, / unohtaa kiireen ja melun rasittavan. / Aamu kun koitti, tiesikö kukaan, / tuo yksi joulu sai muuttaa historian. / Joulu on taas, riemuitkaa nyt. / Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. / Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. / Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton - -”. Ote laulusta Tulkoon joulu. Säv. & san. Pekka Simojoki.

Herkkuja sai harvakseltaan, ja ehkäpä niistä nauttikin enemmän, kun eivät olleet jokapäiväisiä. Karkkia saimme vain joskus, eli esim. silloin, kun käytiin Joensuussa kulttuurikilpailuissa laulamassa ja/tai nokkahuilua soittamassa. Vakituinen pysähtymispaikkamme oli Joensuusta tullessa Enon kirkolla tai Uimaharjun kioskilla, ja sieltä ostoksina mieleeni muistuvat hopeatoffeet (?) ja muistaakseni vielä nykyäänkin myynnissä olevat ns. kettukarkit ja tietenkin erilaiset pastillit, tikkarit ja lakupötköt.

Kauneimmissa joululauluissa Paaterin kirkossa 💖 

Monille joululaulut virittävät joulun odotukseen. Etenkin vanhat ja perinteikkäät joululaulut tuntuvat tuovan aidon joulutunnelman. Useaan vanhaan ja perinteiseen joululauluun sisältynyt rauhan ajatus on nytkin ajankohtainen, erityisesti tämänhetkisen maailmantilanteen ahdistavuudessa. Myös osallistuminen kirkoissa laulettuihin Kauneimpiin joululauluihin on monelle jokavuotinen perinne. Zacharias Topeliuksen sanoittamaa Sylvian joululaulua lauletaan lähes aina mm. kauneimmissa joululauluissa. Tarinan mukaan Topelius oli sanoitusta kirjoittaessaan lomalla Italiassa ja katseli Sisilian itärannikolla kohoavaa Etna-tulivuorta – ”Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään”, siinä lauletaankin.

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihinkin. Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin. - - Sen vertaista toista en mistään ma saa - on armain ja kallein mull’ ain Suomenmaa!- -”. Otteet laulusta Sylvian joululaulu. Säv. Karl Collan San. Sakari Topelius. Suom. Martti Korpilahti.

Tuomaanristi Annukka Tiitisen näyttelyssä 2024, kaunis asettelu varjoineen 💗

Tuomaanristi on tuttu lapsuudesta 

Tuomaanristi on vinoneliömäinen puusta vuoltu lasturisti, joulukoriste saaristoalueelta, lähinnä Korppoosta ja IniöstäJoulukoristeen nimi viittaa apostoli Tuomaaseen. Tuomaan päivä (21.12) aloittaa perinteisesti joulun ja silloin asetetaan suojelevat ristit oville tai ikkunoille. Esikuvana ovat olleet kirkkojen takorautaiset ristit. Tuomaanristi eli lastukoristeinen risti muistuttaa muodollaan joulun kristillisestä sanomasta. Tervaristi maalattiin navetan oveen tai portin pieleen. Kotipiirin koristelu ristikuvioilla on hyvin vanhaa perua. (Wikipedia 2024.)

Useimmissa joulun ajan tapahtumissa lauletaan lopuksi seisomaan nousten "Maa on niin kaunis". Niin äitinikin 90-vuotisjuhlassa Herranniemessä joulukuussa 2024.  

Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.- -”. Ote laulusta Maa on niin kaunis. Säv. Sleesialainen kansansävelmä. San. B. S. Ingemann. Suom. Hilja Haahti.

Joulun ajan valaistusta Vuonislahdessa Wanhan Koulun kahvilan pihapiirissä 🎄 

Rauhallista ja tunnelmallista joulun ja vuodenvaihteen aikaa 🌟🎅🌟