Historiaa tasavuosien taitekohdassa

Huhtikuun kohokohtiani oli Karpatiat ry:n juhlaseminaari ”Sairaan hyvä sydän – vertaistukea jo 25 vuotta” 11.–13.4.25 Jyväskylässä. Aluksi kunnianosoitusta tässäkin KOLMANNEN SEKTORIN (mm. eri potilasjärjestöjen) työlle: Tämänkin viikonlopun eri asiantuntijapuheenvuoroissa välittyi näiden järjestöjen tärkeä tavoite: sairastuneiden omahoito laajenee yhteistoiminnan, vertaistuen ja tehostuneen omahoidon myötä. Muun muassa lauantaina 12.4 puhunut kardiologi totesi, että tämä kaikki ehkäisee osaltaan myös sitä, ettei sairausosuman saanut (ainakaan niin helposti) saisi muita sairauksia. Niukentunein resurssein toimiva sotekin uskoakseni kiittää...

Kirjoituspöytänäkymä Toivolan vanhasta pihasta. Tällaisen pöydän ääressä istuisin mieluusti lukemassa ja kirjoittamassa; salalokeroon jotain piilottaenkin...

Oheiset kuvat tässä päivityksessä ovat pääosin perjantain 11.4. etkojen tutustumiskierrokselta Toivolan vanhasta pihasta (Cygnauksenkatu 2). Oppainamme toimivat ihanat jyväskyläläiset Kirsi Pönkänen ja Seppo Pönkänen. Aloitimme tutustumisen Toivolan pihan Käsityöläismuseon taloista (Kuparisepän talo ja Puusepän talo). Historianrakastaja nautti pääsystä 1800-luvun upeaan ympäristöön ja pihapiirin talojen kertomiin tarinoihin (oheisena runsas kuvakooste).

Vertaistukihenkilöt saivat ruusut iltajuhlassa 12.4.25 🌹 Ruusuni säilyi raikkaana Joensuuhun asti

Perjantain etkot jatkuivat teemalla "Sydän ja sanat - kirjallisuusterapia itsetuntemuksen herättäjänä" -työpajana Toivolan pihan kulttuurisalissa ja päivän päätteeksi oli illallinen Vanhan Pappilan juhlasalissa. Työpajan piti kirjallisuusterapiaohjaaja Fanny Torro. Tapaamisemme koostui tiiviistä johdannosta kirjallisuusterapeuttisuuteen, ja yksin ja yhdessä toteutettavista harjoituksista, joiden jälkeen on mahdollisuus jakamiselle ja keskustelulle.

Makuukammari Toivolan vanhassa pihassa

Ohjaajamme Fanny kertoi, että kirjallisuusterapia on taideterapeuttinen menetelmäkokonaisuus, jonka avulla voidaan tutkia elämän ja itsen vuoropuhelua kirjoittamisen, lukemisen, kuuntelemisen ja eri luovuusterapioita yhdistelevin keinoin. Suomessa sairaalakirjastot ovat olleet uranuurtajia tässä toiminnassa. Nykyisin ilmestyy myös Kirjallisuusterapia-lehti, josta kiinnostuneet voivat hakea lisää ajankohtaista tietoa. 

On tärkeää, että ihmisellä on sanoja omille tunteilleen. Huomio suuntautuu tässä ennen kaikkea omien kokemusten, ajatusten, tunteiden ja havaintojen jäsentymiseen ja näkyväksi tulemiseen. Kirjallisuusterapia toimii siten mm. itsetuntemuksen herättelijänä. Kirjallisuusterapeuttisuus auttaa meitä peilaamaan itseämme maailmaan ja toisiin ja antaa kenties sanoja vielä sanoittumattomalle.

Sali kauniine huonekaluineen, huonekasveineen ja lamppuineen Toivolassa

Kirjallisuusterapiassa painotettiin myös sitä, että osallistuminen esim. harjoituksiin ei edellytä erityistä harjaantuneisuutta kirjoittamisessa, kiinnostus kieleen ja halu tutkia maailmaa sanojen avulla riittää. Tässä ei ole siis kielenhuolto olennaista, mikä oli tärkeä muistutus itsellenikin. Kirjallisuusterapeuttinen katse on salliva ja utelias: emme etsi täydellistä tekstiä vaan tutkimme, mitä kirjoittamisen, lukemisen ja muiden luovien menetelmien yhdistelmät meissä koskettavat.

Kirjallisuusterapiaharjoituksen tehtävänantona oli ”Sydämeni tänään”. Kirjoitin seuraavan tekstin lempivuodenajastani:

Sydän herää huhtikuussa, kaikki aistit terävöityvät. Näen huhtikuun hopeisen valon ja metsän mättäät lumettomat - joko nyt on kesä? Kuulen talitintin ensilaulun, joutsenten fanfaarin ja jo myös kuovin – silloin ei järven jäälle! Tunnen pajunkissan pehmeyden, silkin silittäville sormille, pääsiäiseen virittymisen. Kevätsade kovempikin luo lisää kevättä, se on vanhan lumen surma. Aamulla rapakon jää risahtaa, aihe astahtaa varovasti, nastakengät viety kesäsäilöön. Ilma ihmeen kevyttä hengittää; mättäillä männävuotiset puolukat, makeat kuin karkit. Huhtikuu herättää tähän kaikkeen, puhuttelee aistia kuudettakin, antaa häivähdyksen toisesta todellisuudesta; aavistuksen, unen tai näyn…

Ihanat puulattiat, laipiot ja ikkunan Toivalassa

Ohjaajamme pohjusti, että ryhmässä omien tekstien ja havaintojen jakaminen on vapaaehtoista ja se tapahtuu luottamuksellisessa ja jokaista arvostavassa ilmapiirissä. Kirjoittamisen ja lukemisen ja siitä keskustelun myötä voi heittää pois kaikki ”roolivaatteet”. Kohdallani satuin pieneen ryhmään, ja joku sanoi, että tämä päivä on hänelle erityinen vuosikymmenien takaisen muiston myötä. Kun työstimme tekstejämme eteenpäin, ja yhdistelimme niiden lauseita, ryhmämme tekstiksi muodostui tiivis ja tunteikas kokonaisuus. Siitäkin välittyi selvästi, että sanojen rakentava voima tulee toivon kautta: kyllä tästä selvitään!

Fb:n viestivirrasta ui tänään sopivasti vastaan ote Äidinkielen opettain liiton vuosikirjasta 2013: Aikuisia opettava kollega Marjo Nurmi kirjoitti: "Virheiden etsimiseen perustuva pedagogiikka on tehnyt tehtävänsä. Fiksut ihmiset oppivat välttämään sitä, mistä saavat aina moitteita. ---Toisaalta joku voi hallita kaikki kieliopin hienoudet, niin ettei tee yhtään virhettä. Silti hän voi olla tylsä kirjoittaja, jolla ei ole mitään sanottavaa. Paperille putoilee pelkkiä sovinnaisuuksia ja tyhjänpäiväisyyksiä". Siinäpä eväitä kenelle vain kirjoittajalle – itselleni myös tietenkin!

Kapea sänky mm. suutarin huoneessa - ihmiset olivat kai pienempiä ennen?

"Kun kellon voi jättää

toiseen huoneeseen

ja unohtaa ladata puhelimen

ja on paperi, kynä

ja sytyttämistään odottava ajatus,

hiven kaipausta

ja jotain kerrottavaa.

Joku jolle kertoa." (Pia Perkiö).

 

Uunit lämmittivät meitäkin, viileästä tuulesta tulleita 💗 Kauniin koristeellinen puusänky 👍

Maaliskuun blogissani viime kuussa oli kirjallisuuden inspiroimana aihepiiriä kuoleman keskusteluista ja uudelleen syntymisen mietteistä. Piispa Mari Leppäsestä kertovan kirjan myötä oli ajatuksia mm. terapeuttisesta sukupuusta (tosi mielenkiintoinen!). Jatkan osin näillä saman kaltaisilla mietteillä Johanna Elomaan uutuuskirjan Rosalisan innoittamana.

Pääsin 12.4.25 seuraamaan Jyväskylässä sydänyhteisöni tilaisuudessa teemaa Sydämeni salaisuudet, ja haastateltavana oli v. 1977 syntynyt kirjailija Johanna Elomaa. Kahvitauolla pääsin juttelemaankin hänen kanssaan, ja kysyin mm. kirjastaan ”Lupasin sinulle rakastaa”. Se perustuu tosiasioihin, ja kertoo aivoleikkauksesta toipuvan miehen ja hänen puolisonsa tarinaa. Todella kiinnostavaa, tämä lähtee seuraavaksi lukulistalle!

ROSALISA 💖

Rosalisa on Johanna Elomaan uusin, maaliskuussa 2025 ilmestynyt fiktiivinen kirja. Luin kirjan nopeasti, jopa ahmien, osin samaistuenkin. Se kertoo sydämen vajaatoiminnasta kärsivästä Sirusta, joka on päättänyt elää yksinäisyydessä. Toisen ihmisen päästäminen lähelle aiheuttaisi ainoastaan surua. Kirja muistuttaa lähes huomaamattomasti, että kaikki elämässä on särkyvää ja väliaikaista. Alla on kuva, jossa Kirsi haastattelee Johannaa teemalla "Sydämeni salaisuudet" Jyväskylässä 12.4.25 klo 13.30 - 14.15.

Kirjakarpaloiden vetäjä Kirsi Pönkänen (vas.) haastatteli Johanna Elomaata 12.4

Valokuvaajan taidoista sanottiin em. kirjassa s. 222 osuvasti, että hyvä kuvaaja löytää maisemista ja ihmisistä ne parhaat puolet. Kaikki ei kuitenkaan ole kameran linssin kautta tai silmin nähtävää, vaan joillakin ihmisillä on herkkyyttä aistia enemmän. Herkkyydessä on kääntöpuolensakin, ja herkkä aistii muita selvemmin mm. sen, jos joillakin on taipumus olla tyly, olivatpa he äänessä tai vaiti (s. 254). Tähän aihepiiriin palaan tässä tekstissä hieman enemmän mm. siitä näkökulmasta, "paineleeko herkkä vain pahkaansa" kohtaamansa ilkeydet, vai pyrkiikö puolustautumaan. 

Kehto sängyn vierellä ja pirteät pelakuut ikkunalla 🌺

Siru saa onnistuneessa siirtoleikkauksessa uuden sydämen (Rosalisa 2025), mutta pian käy selväksi, että kaikki ei ole hyvin. Oudot aistimukset eivät jätä häntä rauhaan, ja on kuin hän tuntisi toisen ihmisen tunteita ja kuulisi jopa ääniä, ja kokisi muita aistimuksia. Kirjassa kuvattiin mm. s. 258–259 kuinka päähenkilö Siru näki välähdyksiä paikoista, joissa ei ollut käynyt, ja jokin voima ajoi häntä jatkamaan, etsimään vastauksia. Hänen oli seurattava sydämensä ääntä, jotta hän saavuttaisi rauhan. Lääketieteen mukaan sydän ei voi kantaa muistijälkiä, mutta kuinka lopulta on?

Salusiinit eli puoliverhot keittiön ikkunoissa Toivalassa

Aforismeihin mieltyneenä löysin kirjasta tällaistakin puolta. Kirjassa oli mm. seuraava aforismin kaltainen mietelmä s. 325: ”Vanhat kelttiläiset sanovat myös, että se, joka ei löydä Luojaa luonnosta, ei löydä häntä mistään muualtakaan”. Sivulla 344 puolestaan sanottiin, että mitä useammin jonkin tapahtuman kuulee ja kuvittelee, sitä todempi siitä tulee. Sepitetystä tarinasta voi niin ollen tulla tarinan sijaan muisto. Mietin että selittäisikö se osaltaan mm. saman sisarusparven erilaiset muistot perheensä lapsuudesta. Kipeät muistot ja joskus traumatkin voivat kulkea raskaana taakkana jopa pitkälle vanhuuteen. Itsekin olen joutunut työstämään ja käsittelemään monia asioita, ja joissakin koen olevani jo ”voiton puolella”, joissakin työ jatkuu. Huhtikuussa huomasin Positiivareilta tämän mietelmän:

Kukaan ei voi aloittaa kaikkea
alusta, mutta kuka tahansa voi
aloittaa nyt ja tehdä lopusta
aivan toisenlaisen. (Juhani Töytäri 1.4.25).

Vanhojen valokuvien kertomaa Toivalassa. Haluaisin astua keskellä olevan kuvan talon porstuaan, ja asettua taloon asumaan...

Sitten vielä ajankohtaiseen aiheeseen, eli ikääntymiseen. Pari viikkoa sitten pyörähti kohdallani aluille uusi vuosikymmenkin. Kumppani kysyi syntymäpäivän jälkeen aamukahvipöydässä, miltä tuntuu uusi vuosikymmen. Vastasin, että jotenkin huvittuneelta, hämmästyneeltäkin, ehkäpä kevyemmältäkin, sainhan jonkinlaisen elämän jatkoajan loppuvuodesta -18. Se oli selkeä käännekohta. Siteerasin Muumipeikkoa teoksesta Muumipappa ja meri: "Tässä ollaan, niin kauan kuin elämää riittää". Huomisesta ei tiedä, mutta tämä päivä vielä on. 

Jossain ryhmäkeskustelussa viime viikonloppuna pohdimme sitäkin, muuttiko em. käännekohta elämää jotenkin myös henkisessä mielessä. Itselleni tuli päällimmäisenä mieleen, että en ole mielestäni tuon käännekohdan jälkeen enää niin ”kiltti tyttö” kuin ennen. Jos sitä tiiviisti koettaa ilmaista, en käännä lyöjälle toista poskea ainakaan niin herkästi kuin ennen, vaan pyrin puolustautumaan ilkeyttä tai epäreiluutta kohdatessani. Se ei ole aivan helppoa, ja joskus voi sattua ylilyöntejäkin, ja siinä lopulta kyynelehtiikin se ilkeilijä, vaikka ei ollut tarkoitus ketään itkettää. Pitäisi kai yrittää ymmärtää, ettei esim. sanansäilän heiluttelijoiden kohdalla kyse ole (ainakaan aina?) ilkeydestä tai pahimmillaan kiusaamisesta, vaan siinä voi olla vaikka sosiaalista kömpelyyttä, taitamattomuutta tai muuta, tai vaikka oma paha olo ja elämän ankarat koettelemukset.

Vielä yksi kodikas sisänäkymä Toivalasta...

Lisää ikääntymisestä. Olen aina vierastanut sanontaa "ikä on vain numeroita", mutta nyt on kuitenkin todettava, että tunnen monta henkisesti ja fyysisesti reipasta, elämänvoimaa uhkuvaa n. 85-vuotiasta, jos kohta joitakin paljon nuorempiakin, jo nyt elämästä kyllänsä saaneita, eri syistä väsyneitä. Ehkä se sitten jossakin kohtaa on totta, että ikä on vain numero, vaikka monenlaista kremppaa se tuokin useimmiten tullessaan?

Sydämelliset kiitokset tässäkin yhteydessä kaikista viesteistänne syntymäpäiväni aikoihin 💜

Lakkakakkua, marinoituja mansikoita ja ruusu iltajuhlassa 12.4. 🌹🍓🍰 

Pete ja Karo kysyivät, milloin juhlin synttäreitä hieman isommalla porukalla, nyt viime kuun vaihteessa oli lähinnä vain pienet etkot pienellä porukalla äitini luona. Suunnittelin, että jospa ensi kesänä olisi vielä Vuonislahden Marttalassa pienimuotoisesti kahvit ja konjakit/viinit johonkin aikaan, poissulkien viikonloppu 5.7 (häät Nurmeksessa), 17.7 oopperareissu Savonlinnaan ja 2.8 sukuseuran juhla Jamalissa. Täällä Malmikadulla on nyt remontti x-aikataululla, joten kaupungissa ei ole siitä syystä pientä kahvitteluakaan. Ne 6-kymppisiltä avaamattomiksi jääneet pari konjakkipulloa avattaneen sitten, kun vieraat toivottavasti ilahduttavat meitä käynnillään ensi kesänä. Ajankohta ja kutsut lähipiirille myöhemmin. Kumppani jo kysäisi (aiheellisesti?), aionko pitää "avoimien ovien päiviä" koko ensi kesän, poissulkien nuo kolme em. päivää... no ei sentään. Lähetän kutsut siis myöhemmin, jos juhliminen tuntuu vielä siinä hetkessä ajankohtaiselta. Mennessä näkee. 

Toivolan vanhan pihapiirin ulkonäkymää 

Juteltiin syntymäni ajoista äitini kanssa, ja siitä sain idean mietiskellä (tätä blogipäivitystänikin silmälläpitäen) enemmän niitä aikoja. Laittoikohan sieluni hanttiin (?) tähän kovaan ja kylmään maailmaan syntymistä, koska synnytys oli kuulemma käynnistynyt jo pe, ja ensiparkaisuni oli vasta ti-aamuna klo 00.10. Kotisynnytystä suunniteltiin, ja paikalla oli mummo ja synnytysten avustamisissa kokenut emäntä kylältä. Lopulta kuitenkin otettiin hevoskyyti kärrytietä pitkin Eno-Lieksa -maantien varteen ja siitä jollain autokyydillä Lieksan synnytyssairaalaan, joka oli otettu käyttöön syyskaudella v. 1954. Äitini muisteli, että saman vrk:n aikana kun synnyin, oli syntynyt peräti 19 lasta. Todella suuri määrä! Tuttuja hän ei muistanut muita kuin Olavin ja Annikin tytär naapurikylästä oli kuulemma syntynyt samana päivänä.

Toivolan vanhan pihapiirin ulkonäkymää turkoosin taivaan alla 💙 

Lienen eräänlainen "mystikko", sillä päästin jo mielikuvitukseni valloilleen, ja aloin ajatella, että jospa siellä "toisella puolella" oli niin hyvä olla, etten millään olisi halunnut tulla sieltä pois, ja siirtyä tuohon nyt syntymässä olevan kehooni. Ei voi tietää. Kukaan ei tiedä näistä varmuutta suuntaan eikä toiseenkaan. Voi vain arvailla, onko jotain muuta kuin tämä yksi ja ainoa elämä ja sen jälkeen ja sitä ennen vain täydellinen tyhjyys.

Kehostani olen kylläkin alkanut ajatella etenkin näin vanhemmiten yhä enemmän ja enemmän niin, että se on vain kuori tai kotelo (toki välttämätön, mutta silti vain sivuroolissa), jossa se todellinen minäni asustaa. Nimitettäköön sitä pääroolissa olevaa todellista minää vaikka sieluksi tai hengeksi. Tietysti tätä ”koteloakin” pitää pyrkiä huoltamaan (se tuttu omahoito liikuntoineen ym.), huolletaanhan autoa tai asuntoakin 😀

Vuonislahden sydän huhtikuussa 2025 💓

Eräs tuttuni sanoi (hän oli sairaalassa palliatiivisessa hoidossa), että hän tuntee niin, ettei hänen sielunsa enää pysy tässä kehossa, vaan sen on aika jo siirtyä toisaalle. Jonkin ajan kuluttua siitä hän kuoli. Hänellä oli toki jo ikää, kipuja ja sairauksiakin, ja hänen kuolemaansa ei liittynyt mitään erityistä dramatiikkaa.

Nuorempana en muuten kovinkaan mielelläni kertonut tarkkaa ikääni, pitihän sitä olla olevinaan nuorempi, mutta nyt sillä ei tunnu olevan enää väliä, luullaanhan minua joskus jo ikäistäni vanhemmaksikin! Kerran eräs juttukumppani luuli yli 8-kymppiseksi - vanha sieluko?

Synnyin siis maaliskuun lopussa tiistaina 70 vuotta sitten klo 00.10 Lieksan synnytyssairaalassa. Kropaltani olin jo tuolloin erittäinkin keskiverto, eli 3350 g ja 50 cm. Aloitin kuulemma tuon vuorokauden synnytys"ruuhkan" ja ko. vuorokauden viimeinen lapsi oli syntynyt klo 23.40. Äidilläni on 90-vuotiaaksi hyvä muisti, ja hän muisti senkin, että osasto oli ollut niin täynnä, että seurusteluhuoneessakin oli ollut neljä sänkyä, käytävällä kolme ja lopuissa seitsemässä kahden ja neljän hengen potilashuoneissa oli ollut lisävuoteita.

Kuu loistaa Jyväskylän kaupungin kirkon yllä 11.4. Kirkkokansa laulaa surumielistä sävelmää, kirkkotekstiileissä on violetti väri 💜  

Löytyisiköhän toisia saman vuorokauden aikana samassa paikassa syntyneitä, mietiskelin. Sähköisten viestimien voiman havaitsin tässäkin, ja niinpä löytyi Pirjo, joka on syntynyt samana päivänä samassa paikassa – kiinnostavaa! Näin vanhemmiten historia kiinnostaa muutenkin yhä enemmän, joten oli kiinnostavaa kuulla tuostakin. Historian lisäksi minuahan kiinnostaa kaikki vanha - mm. vanhat talot, vanhat tekstiilit, vanhat käyttö- ja sisustustavarat jne. Se näkynee oheen valitsemissani kuvissakin. Jo lapsena kiinnostavia olivat mm. autiotalot. Mielikuvitukseni alkoi heti sepittää tarinoita autiotalojen ympärille. 

Tänään yritän mukautua vallitseviin oloihin, mm. tietotekniikan laukatessa eläkeläisenkin elämässä yhä vinhemmalla vauhdilla. Yhä ihmeellisimpiä ja erikoisempia sovelluksia tuntuu syntyvän harva se viikko. Toisaalta tuntuu yhä siltä, kuin eläisin jotenkin väärässä ajassa, vaikka esim. tietotekniikka on tietysti monessa mainio apu.

Kuva syntymäpäiväni iltana klo 18 lähisillalta, aurinko laskee ja pitenee varjot.

Välillä koen hyvinkin selvästi, että tässä iässä aurinko jo laskee ja pitenee varjot muutenkin kuin vain luonnon kierrossa. Toisaalta elämänkokemus ja matkan varrella kertynyt tietämys on arvokasta, ja nyt on myös tälle vuodenajalle ominainen lisääntyvä kevään valo ja saapuvat linnut, mm.  ylilentävät joutsenet ja muut muuttomatkaltaan saapuneet linnut.

Eräs osin tähän aihepiiriin liittyvä muisto tuli mieleeni. Pääsin alkuvuodesta 2011 valokuvataiteilija Annuska Dal Mason matkaan keräämään vanhoja muistoja. Hän oli kerännyt tammikuusta 2009 saakka tarinoita Pohjois-Karjalan seuduilta, paikoista ja ihmisistä. Näissä tarinoissa kerrottiin taloista, joita ei enää ole, legendoista joiden todenperäisyyttä ei oikein kukaan tiedä, elämästä näissä metsissä, sekä muistoja jotka ovat katoamassa metsien huminaan. Dal Maso kertoo näitä muistoja eteenpäin valokuvan muodossa. Kuullut tarinat mielessään taiteilija on palannut kerrotuille paikoille, vaikka suurin osa niistä on nykyään metsittyneitä peltoja, autioituneita taloja tai yksinkertaisesti ei ole enää mitään, mistä voisi päätellä tapahtuman sijoittuneen sinne. 

Tämä kuva löytyi 90 v. täyttäneen äitini albumista hiljattain. Kuvan takana lukee lyijykynällä kirjoitettuna "Lieksan Jaakonvaaran koululaisia v. 1939. Opettaja Onni Halonen." Isäni Heimo (1930–2003) on edessä kolmas oikealta. Koululaiset lienevät isäni lailla noin v. 1930 syntyneitä.

Eräs tuon em. näyttelyn kohde oli kotipaikkani naapurikylällä oleva Jaakonvaaran Musta Sormivaara, jossa partisaanit surmasivat siviilejä heinäkuussa 1944. Tuolloin surmansa sai mm. mummoni serkku Helmi sekä hänen kaksivuotias Aimo-poikansa ja yksivuotias Elvi-tyttärensä (kuva muistopaadesta Lieksan kirkkopuistosta). 

Muun muassa Helmin, Aimon ja Elvin nimet ovat tässä siviiliuhrien muistopaadessa Lieksan kirkkopuistossa. Taustalla sodassa kaatuneiden hautausmaa ja Lieksan kirkko.

Näyttely tuntui koskettavan läheiseltä, olihan siinä kotitienooni lähihistoriaakin, sukulaistenkin historiaa. Näyttely oli esillä mm. Ahjossa Joensuussa ja luontokeskus Ukossa Kolilla. Oheiset suutarin työkaluja kuvaavat kuvat (kuva alla) toivat mieleeni em. Helmin sedän, eli isoukkini Samulin, joka elätti perheensä suutarina. Isäni (1930–2003) on haudattu Samulin kanssa saman hautakiven alle Lieksan Mähkölle.

Suutarin työkaluja Toivalassa. Isoukkini Samuli oli suutari.

Tänä vuonna hiljainen viikko, pyhä viikko, kärsimysviikko on vasta nyt, huhtikuun jälkipuoliskolla. Mieli herkistyy kiitollisuuteen, onnekasta hyvääkin on kohdalleni annettu. 

Kiitollinen olen ennen muuta ystävyydestä, kumppanuudesta, vertaistuesta 💗

Alla olevan kuvan näkymä Marttalamme tuvan nurkasta. Pogostan Hilikan ja Juhani Bergheimin ikonikokoelma Joensuun taidemuseossa on eräs lempipaikoistani. Nyt taidemuseo on remontissa, odotan sen avautumista. Ikonien, ortodoksisen kirkkolaulun ja esteettisesti(kin) puhuttelevan yöpalveluksen kaltaiset henkiset eväspalaset sopivat erityisen hyvin tähän pääsiäisen aikaan.

Ystävältä saatu Pyhä Martta -ikoni kuvassa virpomavitsan vierellä 💛 

Hyvää pääsiäisen aikaa ja huhtikuun valoa 🌱🌷🌱

Helmenkalastusta helmikuun jälkeen

Vuonislahden marttojen laskiaispullakahveilla jäätien rannassa

Muistellessa tuli jokin aika sitten mieleen monimerkityksinen sana HELMENKALASTUS. Käytin sitä aikoinaan mm. antikvariaateissa kiertelystä. Toisinaan kalastajan onkeen osui tuolloin helmi: esim. ensipainos jostain 1900-luvun alkupuoliskon suomalaisesta klassikosta. Nyt kun on pikemminkin mm. kirjoista luopumisen aika, helmenkalastusta voi harjoittaa löytämällä kirjoista puhuttelevia ajatuksia, samaistumispintoja, henkisiä helmiä, muisteltavaa myöhemmäksikin. Niitä olen koonnut tähän päivitykseen, mihin on hieman johdattelua jo tammikuun -25 blogissani. Pitkä kai tämä on kerralla luettavaksi, mutta otsikoiden perusteella voinee lukaista vain sen osan, mikä sillä hetkellä kiinnostaa 😍

Antikvariaattilöytö vuosien takaa: Pessi ja Illusia vuodelta 1944

Lukusuunnitelmista

Nyt on kirjastosta varauksessa Anni Kytömäen Mirabilis, mikä on kirjaston jonosta päätellen erittäin suosittu. Lisäksi varasin Johanna Elomaan Rosalisan. Se on fiktiivinen kertomus sydänsiirron saaneesta naisesta. Varasin jo nyt myös huhtikuun kirjallisuuspiiriämme ennakoiden Peter Hoegin Lumen tajun.

Kirjallisia välipalojakin (otteina luettavaa) näemmä tarvitsee, ja aloin lukea nyt Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa, painos on vuodelta 1944. Luin sen jo lapsena, ja se teki suuren vaikutuksen, sai mielikuvituksen todella laukkaamaan. Siinä on paljon sanallisia helmiä helmenkalastajille. Toin tuon satukirjan mökiltä, jonne olemme koonneet pientä käsikirjastoa mm. Heikki Turusen kirjoista ja muusta paikallisesta ja puhuttelevasta. Tuo satukirja on pieninäkin paloina sopivasti maadoittavaa luettavaa, filosofista, hyvän ja pahan eroihin herättelevää, luonnon kauneuden ja monimuotoisuuden vierelle vievää.

PERHEENI TARINA, Eva-Riitta Siitonen. Sanna Wirtavuori (2024).

Siitosten nuori perhe kirjan kansikuvassa

Aluksi Perheeni tarina. Kiitokset tämän kirjan hyvän kokoisesta fontista, tekstiä oli helppoa ja miellyttävää  lukea. Joskushan joutuu hakemaan jopa suurennuslasin, kun ei lukulaseillakaan saa kunnolla selvää luettavasta tekstistä. Minkähän takia joissakin kirjoissa on niin pieni kirjasinkoko, paperin säästämisen vuoksiko? Kuuntelen jonkin verran myös äänikirjoja, mutta tällaiset puhuttelevat kirjat kuten tämä, haluaa lukea perinteisenä kirjana välillä pysähdellen ja asioita mieleen painaen tai muistiin kirjoittaen.

"Kaikki loput ovat myös alkuja.
Me emme vain tiedä sitä silloin,
kun se tapahtuu." (Mitch Albom.)

Ennakkokäsitykseeni peilaten oli hieman yllättävääkin, että Eva-Riitta Siitosen (s. 1940) tarinaan saattoi yllättävänkin monelta osin samaistua, ikäeroista ja myöhemmän elämän erilaisuuksista huolimatta. Lapsuuden mielikuvitusmaailman kuvaus tuntui hyvinkin tutulta, kuten monilla pienemmissä ympyröissä kasvaneilla. Itse menin esim. Pessiä ja Illusiaa luettuani metsään tai lammen rannalle mielikuvittelemaan - mielikuvissa oli kaikki mahdollista ja murheet unohtuivat. 

Samaistumista

Myös opintojen alkutaival nuoruudessa oli hankalaa ennen muuta taloudellisten syiden vuoksi. Myös pihistely jatkui monen muun vastaavaa kokeneen lailla pitkälle keski-ikään, olihan aina tottunut tyytymään vähään. Eva-Riitan lapsenlapsi Wiljami sanoi s. 261, että mummo on ponnistanut hyvin vaatimattomista oloista ja päässyt pitkälle. Iltalukiota käytiin, kun oltiin päästy omilleen ja elämä oli hieman tasoittunut myös taloudellisesti. Myös äidiksi tulo 19-vuotiaana ja sittemmin yksinhuoltajuus ovat omaakin samaistumispintaani. Ja työnteko tietysti, Eva-Riittakin teki parhaimmillaan useampaa työtä yhtä aikaa. Työ on ollut aina erittäin tärkeä osa elämää.

Hämärän hetken tunnelmaa

Myös Fredin (Matti Siitosen) musiikkiuran kuvaus oli kiinnostavaa. Painoin mieleeni s. 79 esitellyn Fredin sanoittaman ja säveltämän laulun Maan valitus. Se oli hänelle rakas ja samalla myös julistus luonnon puolesta. Tutun kipeältä tuntui myös Matin ja Eva-Riitan viimeinen kohtaaminen sairaalassa. Kun asiakaspalvelija on stressaantunut ja loppuun palamisen partaalla, voi tapahtua sellaistakin, mitä ei kenellekään soisi. Sivulla 114 kerrotaan myös lasikattojen rikkomisesta. Siitä puhutaan silloin, kun nainen etenee tehtävään, mikä ennen on ollut miesten miehittämä. Tätä kuvattiin mielestäni hienon metaforisesti: kun lasikatto helähtää rikki, avautuu tie ylöspäin, mutta huipulle täytyy selviytyä sirpaleiden läpi. Pienikin siru jalan alla voi aiheuttaa tuskallisen kivun ja vaivata pitkään.

"Kun päivien luku vähenee, yhden arvo kasvaa" (M. Envall).

Minua miellytti tässä kirjassa myös se, että ei pitäydytty vain onnekkaiden asioiden ja menestyksen kuvailuun, vaan otettiin rohkeasti esille myös elämän tummemmat puolet; vastoinkäymiset, väkivaltakin. Jälleen samaistumispintaa löytyy monen sellaisenkin kanssa, jotka eivät ehkä häpeän, syyllisyyden tmv. vuoksi rohkene puhua kokemastaan. Esimerkkeinä näistä lähisuhdeväkivalta ja toisaalta myös alkoholismi perheessä. Muistelen nyt esim. Helvi Hämäläisen (1907–1998) kirjaa ”Säädyllinen murhenäytelmä” tai Maria Jotunin (1880–1943) ”Huojuvaa taloa”. Näistä erityisesti jälkimmäinen kuvaa hirvittävää avioliittohelvettiä, jossa nainen alistuu väkivaltaan ”mielenmalttia” hokien ja vaieten kärsien. Näissä kuvauksissa nk. perheenpää pahoinpitelee vaimoaan mitä julmimmilla tavoilla, myös lasten nähden. Näistä kuvauksista on jo lähemmäksi sata vuotta, nykyään tilanne on (toivottavasti!?) toinen. Kesällä 2024 NYTKIS ry teetti miehille paljon mediahuomiotakin saaneen kyselytutkimuksen, jossa selvitettiin miesten asenteita naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja tasa-arvoon. Tutkimuksen mukaan joka neljäs 18 - 35-vuotias mies uskoo, että nainen voi ansaita häneen kohdistuvan väkivallan esim. ulkonäöllään, pukeutumisellaan tai käytöksellään. Kaikista miehistä näin ajattelee tutkimuksen mukaan joka viides. Huolestuttavaa, tietenkin. Lähisuhdeväkivaltaa voi toki olla naistenkin tai kenen vain tekemänä. Huolestuttavaa yhtäkaikki. Nämä eivät ole mieltä ylentäviä keskustelun aiheita, moni ehkä väistää puheenaiheen sen rankkuuden vuoksi. Toisaalta jos näistä ei puhuta, kirjoiteta, tutkita ymv., muutosta ei tapahdu. Pahinta on, jos väkivallan kokija jää yksin.

"Muutamat hädän hetket opettavat
ihmiselle viisautta enemmän kuin
vuosikymmenien tasaiset olot" (Maria Jotuni).

Väkivaltaisesta suhteesta voi irrottautua, kuten tässä ”Perheeni tarinassakin” rohkaistaan. Kirjassa puhutaan myös toisesta ongelmasta, voiko puoliso ikään kuin mahdollistaa kumppaninsa juomisen hyssyttelemällä, toisen puolesta tekemällä jne. Kuuntelin hiljattain erään nuoren poliitikon haastattelua, jossa hän kuvasi kokemaansa lähisuhdeväkivaltaa. Hän sanoi, että häneltä on usein kysytty: miksi et vain lähtenyt? Haastateltava sanoi, että tuskin sitä kaikkea muut ymmärtävät kuin he, jotka ovat itse kokeneet vastaavaa. Henkisesti ja/tai fyysisesti pahoinpidellyn itsetunto voi olla niin murskana, että hän alkaa epäillä itseään, eli onko hän jotenkin itse syyllinen, aiheuttanut kokemansa, tuntee häpeää tmv.

Kaunis aita hiihtolenkkini varrella Paaterissa

Siitosten perheen tarinassa sivulla 196 kerrottiin, että kirkot ja hautausmaat ovat olleet aina myös Eva-Riitalle tärkeitä. Niin itsellenikin. Niissä näkyy koko lähihistoriamme ja vuosisatojen tapahtumat, hän sanoo. Myös omaishoitajuuden puolesta Eva-Riitta puhuu. Hän sanoo mm. s. 208, että tyttärensä Hanna-Riikan kuoleman jälkeen hän on ymmärtänyt entistä selvemmin senkin, että erityisesti omaisen elämän loppuvaiheessa pitäisi ottaa kaikki mahdollinen apu vastaan, ja unohtaa hoitajan rooli, ja olla vain läsnä läheiselleen. Matti ja Eva-Riitta olivat läsnä, kun heidän tyttärensä elämä päättyi. Sivulla 214 on Matin koskettavat sanat: ”Olin läsnä kun tyttäreni syntyi ja olin läsnä, kun hän kuoli. Pidin kädestä kiinni, ja tunsin, kuinka pulssi lakkasi. Silloin tajusin, että siinä on vain kotelo. Joku lähti pois”. 

Pidin tässä kirjassa myös siitä, että annettiin sopivasti tilaa myös läheisten muistoille ja kokemuksille, olihan tämä perheen tarina. Hannan puoliso Janne sanoo s. 230, että sairaus antoi Hannalle vielä lisää rohkeutta ja uskallusta olla juuri oma itsensä, tehdä ja sanoa juuri sitä mitä haluaa. Tämän olen havainnut myös monien muiden vakavaa sairautta kokeneiden kohdalla, itsenikin.

Et ehkä osaa tehdä kaikkea,
mutta väliäkös sillä.
Älä anna sen yhtään häiritä sitä,
minkä osaat. (Positiivarit 4.9.2023.)

Linnunpönttö vähälumisen Koiraniemen harjulla hiihtolenkkini varrella

Pariskunnan poika Petri kertoi kirjan alkupuolella isänsä ja hänen yhteisestä autoharrastuksesta, mikä selvästi lähensi isää ja poikaa. Pojan tytär Wilma kirjoitti, että isoisä jota kutsuttiin Isoksi, ei koskaan toipunut Hanna-Riikan kuolemasta. He olivat hyvin läheisiä. Toisaalta Matti uskoi kohtaloon. Eräässä viimeisimmistä haastatteluistaan hän sanoi: ”Nykyään ajattelen yksinkertaisesti, että elämä jatkuu. Vaihdetaan olomuotoa ja tullaan uudelleen.” (S. 238.) Kirjan loppupuolella Eva-Riitta pohtii myös elämän nopeutumista. Matkoillakin nuoret ovat kännykkä kädessä nopeasti kartalla. Pysähdyin omakohtaisestikin miettimään kirjassa s. 270 esille tullutta, että kun esim. keskittyy ottamaan valokuvia, voi olla vaikeaa elää täysillä sitä tilannetta, jonka kuvakulmia pohtii. Hetket vilahtavat nopeasti ohi.

Motivaatio on sitä, että unelmien ylle vedetään työhaalarit (Positiivarit 9.12.2024).

Eva-Riitta sanoo s. 272, että hän ihailee ihmisiä, jotka osaavat pysyä yhä nopeatempoisemmassa ajassa mukana ja täydentävät ymmärrystään kokemuksillaan. Hän mietti myös omaa rooliaan vanhuksena, hyväksyykö todellisuuden ja osaako luopua. Pysähdyin miettimään näitä kysymyksiä, kun sain vastata hiljattain sukulaistytön opiskelutehtävään liittyviin kysymyksiin tästä aihepiiristä. Mielestäni em. kirjassa olennaisia asioita hyvin summaavia virkkeitä oli s. 274, kun E-R pohti, että epävarmassa maailmassa materiaa tärkeämpää on aineeton varallisuus, tieto, taito, osaaminen ja kyky selviytyä erilaisista tilanteista. Eväslaukussa on hyvä olla myös sosiaalisia taitoja, empatiaa, toivoa ja rohkeutta ja myös omien lahjojensa arvostamista.

KOTIMATKOJA MARI LEPPÄSEN KANSSA, Johanna Venho (2024)

Mari Leppänen kansikuvassa

Kuten Eva-Riitta Siitonenkin, tai omana aikanaan Katri Vala, myös piispa Mari Leppänen (s. 1978) on tullut tunnetuksi lasikattojen murtajana ja rohkeana yhteiskunnallisena kannanottajana. 

Mari Leppänen kuvaa s. 21 ukkinsa kuolemaa samoin kuin Fredi tyttärensä kuolemaa, että tunne siitä oli voimakas, ettei hän ole enää siinä vaan jossain muualla. Ruumis on jäänyt vuoteelle, mutta joku on lähtenyt. Muisti, muistaminen ja elämäkertakirjoittaminen kiinnostavat Maria. Hän miettii mm. sitä, mikä on muistojen totuus. Samassa perheessä kasvaneet voivat muistaa tapahtumat aivan eri tavoin (s. 43). Tämä on omakohtaisestikin tuttua. Marin isän äiti Kaino oli minusta kiinnostava henkilö. Kainolla oli papin emännän tehtävien lisäksi täysipäiväinen äidinkielen opettajan työ, jota hän rakasti. Kirjallisuuden opetus oli hänelle erityisen mieluisaa, ja hän valmistautui jo kesällä luettaviin teoksiin ja kävi alaan liittyviä kursseja.

"Rakastava ihminen elää rakastavassa 
maailmassa. Vihamielinen ihminen elää
vihamielisessä maailmassa. Jokainen,
jonka tapaat, on peilisi." (Ken Keyes, Jr.)

Kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen on Marille ehkä isoäitinsä perua. Sivuilla 76–77 kerrottiin terapeuttisesta sukupuusta, mikä oli henkilökohtaisestikin kiinnostavaa. Mari Leppänen on opiskellut mm. elämäkertakirjoittamista ja ohjannut ko. ryhmiä. Nämä menetelmät auttavat puhumaan vaietusta. Hyväterveys.fi kirjoittaa, että ko. sukupuusta voi paljastua vaiettuja asioita. Niitä ns. luurankoja kaapeissa voivat olla esim. avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, abortit, tuntematon isä, homoseksuaalisuus, insesti, perheväkivalta, itsemurha, psyykkinen sairaus, alkoholismi, rikos, murha tai omaisuuden menetys. Terapeutti piirtää siinä puun, jossa tunteet ja kertomattomat kertomukset siirtyivät suvussa eteenpäin. 

Ihmiset eivät välttämättä edes tiedosta sitä, että he eivät sure omaa suruaan, vaan surevat ylisukupolvista taakkaa. Joku voi masentua, eikä tiedä miksi. Joku voi kokea esim. jatkuvia (psykosomaattisia?) kipuja, eikä tiedä mistä ne johtuvat, ja fyysistä syytä ei löydy. Viha, suru tai traumat voivat siirtyä suvussa. Sotaveteraanien lapset ja lapsenlapset puhuvat usein tästä. Kun terapeuttista sukupuuta piirtää, oivaltaa että yksittäisen ihmisen kokema trauma on jättänyt jälkiä muihinkin. Näitä asioita Mari pohti mm. suhteessaan kummitätiinsä Elmaan. Mari kertoo s. 84, että oli tulevien sukupolvienkin kannalta arvokasta, että hänen isänsä on tallettanut mennyttä ja kirjoittanut ylös muistojaan. Jokaiselle tulee elämässä aika, jolloin hän haluaa hahmottaa omaa elämäänsä ja tutkia juuriaan. Terapeuttisen sukupuun avulla voi päästä käsiksi vaiettuihin asioihin ja voi oppia ymmärtämään, miksi se tai se käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Olen itsekin oivaltanut vasta kypsillä kymmenillä, miten paljon jokin vaiettu asia on saattanut vaikuttaa useampaankin elämään.

Venevaja hiihtolenkkini varrella. Vanhat harmaat rakennukset ruokkivat mielikuvitusta 👍

Kirjassa oli pari kiintoisaa yksityiskohtaa tutuille paikkakunnille. Marin isoisän vanhemmat Aliina ja Hermanni on haudattu Riistavedelle. Olen viettänyt siellä aikaa sukulaisten luona, käynyt hautausmaillakin. Nuorena perheenä (ensimmäisen lapsen Onnin synnyttyä) Leppäset asuivat tuossa läheisellä Kontiolahdella, puoliso Risto on pappina siellä. Perhejuhlista, mm. häistään Mari mainitsi, että ulkoisia puitteita tärkeämpää on hänelle aina juhlien tunnelma. Itseltänikin on kysytty, juhlinko tasavuosia. Tällä hetkellä tuntuu, etten jaksa alkaa järjestää juhlia, pikemminkin toiveenani olisi pieniä yhteisiä tuokioita vuoden varrella, leppoisasti kohdaten, kakun ja kuohuvan äärellä. Toivon että niissä olisi mukava tunnelma, eikä olisi ainakaan ahdistusta esim. siitä, olenko varmasti muistanut kaiken, onko kaikki erityisruokavaliot huomioitu tai liinat tärkättyjä 😓

Kirjassa pohditaan paljon myös Marin uskonnon juuria, vanhoillislestadiolaisuuttakin. Hän pohtii mm. s. 171, että suurperheen äitiys ei ole luontevaa kaikille tai ei ole kaikkien toive. Toisaalta kaikki eivät edes saa lapsia. Myös naisten muunlaisia rooleja tulisi tässä liikkeessä arvostaa ja nähdä, ja tarjolla pitäisi olla miesten kanssa tasavertaisia rooleja. Kaikkia ei voi tuupata samaan muottiin. Valitettavaa kuitenkin on, kun näitä asioita sanoo ääneen, ilmapiiri liikkeen sisällä kiristyy, kirjassa todetaan. Mari Leppänen pyrkii nostamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ääniä, jotka muuten jäisivät vaietuiksi; esim. ihmisoikeudet, lähisuhdeväkivalta, vähemmistöjen oikeudet.

Hiihtelyä ilta-auringossa. Jossain taustalla Koli 💙

Samaistumispintaa suhteessani sosiaaliseen mediaan löysin mm. s. 189–190, kun Mari sanoi, että sosiaalinen media on luonteva tapa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Se ei ole tietenkään ongelmatonta. Ajattelen hänen laillaan, että ongelmiin reagointi ei ole yhtä kuin poistuminen sos. mediasta kokonaan, tai leimata se yksinomaan pahaksi. Tärkeää olisi rajata sen käyttöä, ja olla läsnä ihmisten kanssa ilman sitäkin. Kirjassa painotettiin, että Mari oli onnellisimmillaan, kun sai elää lähellä muita, ja kokea tekevänsä työtä paremman maailman puolesta.

Jos varjot pelottavat,
on hyvä muistaa,
että juuri ne kertovat
auringon paistavan (Paula Sainio, joensuulainen pappi ja runoilija).

Tässä kirjassa pohditaan myös paljon vanhoillislestadiolaisen liikkeen patriarkaalisuutta, tiukkoja rajoja, vaikenemisen ja poissulkemisen kulttuuria. Vallankäytön vääristymiä nähdään valitettavasti useissakin eri yhteisöissä. Vaikeista asioista pitää voida puhua, vain siten haavat voivat parantua, Marin veli Antti ajattelee s. 253. Helpompaa olisi vain vaieta ja sivuuttaa vaikeat asiat, esim. lasten hyväksikäytön, mutta ongelmat eivät siten ratkea. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen reaktiot Marin pappisvihkimykseen kuormittivat raskaasti koko perhettä, eihän ko. liike hyväksynyt naispappeutta.

Näkymä Kerimäen kirkolta enkeliparven suuntaan

Mari Leppänen valittiin joulukuussa v. 2020 toisella äänestyskierroksella Turun arkkihiippakunnan piispaksi 42-vuotiaana. Tässä tehtävässä hän oli ensimmäinen nainen yhdeksäänsataan vuoteen. Lopullisessa vaalissa hänet ja sadalla äänellä voittaneensa vastaehdokkaan erotti mm. se, että Mari kannatti, että kaikki parit, jotka pyytävät kirkossa vihkimistä, voisivat tulla vihityiksi kirkossa. Vastaehdokas oli eri mieltä. Mari sai onnittelulahjaksi villaisen tilkkupeiton, mihin kukin kannattajista oli valmistanut ruudun. Ei siis konjakkipulloa tai koriste-esineitä, vaan ihmisten lämpöä, käsin tehtyä, kirjassa todettiin. 

"Päätös on kaiken alku.
Kun ihminen päättää jotakin,
hän syöksyy voimakkaaseen virtaan
ja virta kuljettaa hänet paikkoihin,
joista hän ei ole uneksinutkaan
päätöstä tehdessään." (Paulo Coelho.)

Piispan tehtävään valinnan jälkeen sukupuoli nousi toistuvasti haastatteluissa esille. Sivulla 345 sanottiin, että kirkko ei jakaudu naisten ja miesten, enemmistöjen ja vähemmistöjen, konservatiivien ja liberaalien välille. Nykyaikaa leimaa ihmisten tarve vastakkainasettelulle, leimaamiselle ja leiriytymiselle, mutta Mari Leppänen toivoo voivansa olla kaikkien piispa. Sivulla 374 hän kuvaa kauniisti, että esim. ortodoksinen kirkko on tuntunut hänestä aina kotoisalta. Tsasounat olivat jo Savon lapsuudesta hänelle tuttuja ja Valamo ja Lintula ovat läheisiä paikkoja. Mari myös maalaa ikoneja ja lukee mm. ortodoksista teologista kirjallisuutta. Ortodoksinen teologia ja mystiikka tuntuvat puhuttelevilta. On paljon yhteistä juuristoa, piispa toteaa. Itsestänikin ortodoksisuus on tuntunut aina (jo nuoruudessa) lämpimältä ja läheiseltä. Aasinsilta seuraavaan lukuun: jos itseään tässä suhteessa määrittelee, määrittelisin olevani "sydämen ortodoksi". 

Tässä kirjassa oli myös mielenkiintoista tietoa Lounais-Suomen birgittalaisista luostareista. Naantalin luostarissa on jo keskiajalla kehitetty mm. sukan kantapään neulominen, minkä alkuperäinen idea oli Ruotsista.

Jenni Kokander YKSI MILJOONASTA (2022)

Jenni Kokanderin fiktiota

Eva-Riitta Siitonen määritteli em. kirjassa nykyisen itsensä mummoksi Töölön kylässä. Luin Jenni Kokanderin kirjan Yksi miljoonasta (2022) viime toukokuussa.

Veera kysyi kirjassa toistuvasti kirjan päähenkilöltä Orvokilta: kuka nyt olisit, jos kuolisit? Orvokki ajatteli, että hänet määriteltäisiin lentoemännäksi, kuten hänen kuolemansa jälkeen lehtiartikkeleissa todella kävikin. Poliisikuulusteluissa Veera yllättyi: tämäkö on Orvokissa kaikkein oleellisinta, siis se, että hän on lentoemäntä.

Jäin miettimään tuota määrittely-asiaa enemmänkin. Senkö perusteella meidät määritellään, mikä ei mahdu keskivertomuottiin? Entä vaikkapa perheenäiti, opiskelija, eläkeläinen tai jotain muuta aivan "tavallista"? Ennen hautakivessä oli toisinaan nk. titteli, mikä saattoi olla muutakin kuin sen henkilön ammatti tai oppiarvo; mieleeni tulee nyt vaikkapa ruustinna. Siinä nainen on määritelty miehen kautta.

Potkukelkat lähtövalmiina Vuonislahden jäätien rannassa

Tuli mieleeni myös suomen kielen opintojeni yhteydessä tekemäni kenttätyö, jossa kerättiin paitsi paikannimiä, myös nk. kölli- eli korkonimiä. Sellaisellakin ihminen saatettiin määritellä. Köllinimi saattoi tulla esim. erikoisemmasta puhetavasta, ilmiasusta (esim. Ripletti-Hilta) luonteenpiirteestä tai vaikkapa jostakin muusta kyläjäksestä poikkeavasta ansiosta (esim. Majuri-Martti). Tulin ajatelleeksi sitäkin, millähän sanalla tai sanaparilla itseni määriteltäisiin, jos nyt kuolisin. Määrittely voi olla vaikeampaa silloin, jos määriteltävällä ei ole ylitse muiden nousevia ansioita; merkittäviä eroavaisuuksia muihin - jos ei sitä eroavaisuudeksi tai ansioksi lasketa, että on ollut monessa mukana, ollut kiinnostunut monista asioista. Silloinko määriteltäisiin vain siten, että edesmennyt oli monessa mukana, oli monesta kiinnostunut?

Olen miettinyt viime aikoina paljon kuolemaa ja puhunut ystävillenikin (kenties rasittavuuteen asti?) siitä. Tässä kuussa ikävä vihlaisee, ja muistot edesmenneestä nousevat elävinä mieleen. Jenni Kokanderin kirjan takaliepeessä lukee: rakkauden hinta on aina suru.

"Mikä haaste onkaan elää läsnä
olevaa aikaa. Tänään kuolee
samalla, kun olemme huolissamme
huomisesta tai kadumme eilistä." (Anne Wilson Schaef.)

KATRI VALA, Kulkuri ja näkijä. Minna Maijala (2021).

Katri Vala kansikuvassa

Maijalan teoksen takakannessa lukee, että Valan (1901–1944) elämä oli lapsuudesta saakka poliittista. Hän ja hänen ympärillään olevat ihmiset ottivat rohkeasti kantaa yhteiskunnan ja maailman asioihin, olivat aikaansa edelläkin.

Vala oli myös suomalaisen runouden uudistaja. Maijalan teos kertoo Valan monista rooleista: opettaja, äiti; luonnon, ihmisten, ihmisyyden ja rauhan rakastaja; Tulenkantajiin osallistuja, lähimmäisistään huolehtija. Hän kantoi suurta huolta mm. äidistään, veljestään, puolisostaan ja pojastaan. Tähän voisi oheistaa vielä sitaatin kirjasta ”Vettä kukille” s. 357 ”: ”Vain egoistit pelkäävät omaa kuolemaansa. Muut pelkäävät niiden puolesta, jotka he jättävät taakseen”. Valan lyhyeksi jäänyt elämä oli täynnä vastoinkäymisiä. Hänen ensimmäinen lapsensa kuoli pienenä. Historiatiedon mukaan Valan lähimpien elämä ei ollut helppoa hänen kuolemansa jälkeen. Sekä hänen puolisonsa että Mauri-poikansa menehtyivät varsin varhain.

"- - Kun annat merkin, / astumme laivaasi hiljaisesti toivoen: / hyvyys, uusi kauneus, / ehkä vapautta, kirkkautta kenties?" (Katri Vala 1930, Maan laiturilla: runoja).

Katri Vala eli suurimman osan elämästään taloudellisessa niukkuudessa. Käännöstöistä hän sai välillä tukea omaan ja perheensä toimeentuloon, mutta välillä nähtiin nälkääkin. Ajattelen mm. Valan teosta "Pesäpuu palaa" kuinka ajankohtaisia nuo noin 80 vuotta sitten kirjoitetut tekstit ovatkaan. Vala sanoi rohkeasti ääneen, mitä mieltä hän on sodasta ja fasismista. Tuhoisat sodat jatkavat yhä riehumistaan, vaikka jokainen järkiajatus kertoo niiden mielettömyydestä.

Katri Valan kulttuurikeskukselta kesällä 2024

Pääsin käymään viime elokuussa Katri Valan kulttuurikeskuksessa Ilomantsissa (oheinen kasvokuva on ko. näyttelystä), ja sen näyttelyissä saattoi kokea mm. luonnonsuojelullisen näkökulman. Nyt puhutaan (onneksi!) jo paljon kestävyydestä / turhan kuluttamisen vähentämisestä, mutta mielestäni Katri Vala näki sen merkityksen jo sata vuotta sitten. Jos Vala eläisi tänään, uskoisin hänen ajattelevan ja myös vahvasti ääneen sanovan, että kurssissa on yhä runsaasti reivattavaa, jos halutaan maapallon säilyvän elinkelpoisena tulevillekin sukupolville.

"- - En tyydy siihen enää! / Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana! / Vain päivän ja yön! - -" (Katri Vala 1924, Kaukainen puutarha.)

Kirjassa kerrottiin (mm. s. 254) Valan suhteesta Ilomantsin aikoinaan Edvin Stoltiin. Otin tämän kuriositeettina, sillä Stolt oli saanut komennuksen (omakohtaisesti tuttuun) Enoon. Katri Vala kuvasi matkojansa Helsingistä Ilomantsiin monipolvisina: ensin tultiin junalla Joensuun kautta Enoon, siitä sitten vielä hevosella 50 km Ilomantsiin.

Taidetta luonnonmateriaaleista Katri Valan kulttuurikeskuksella

Katri Vala (1901–1944) kuoli liian varhain, tuberkuloosin riuduttamana. Helvi Hämäläinen sanoi (s. 380) heidän viimeistä kertaa tavatessaan, että yhtä paljon kuin nyt kärsit siitä, että sinua ei ole ymmärretty, yhtä hyljätty ja unohdettu kuin nyt olet, yhtä suuresti ihailtu, rakastettu ja kunnioitettu olet kerran oleva. Katri Vala kuoli helluntaiaamuna, vuodenaikana, jota hän eniten rakasti (s. 386). Hän olisi halunnut elää ja nähdä demokratian voittavan (s. 392).

Näitä kirjoja kirjastoon palauttaessani mieleen jäi haikeutta - kuin olisi luopunut tärkeäksi tulleesta ystävästä. Kun nämä tunnelmat muistiin kirjoitin, voin palata niihin uudelleen - ja kirjanhan voi lainata jälleen; tai ostaa ja laittaa sitten kiertoon. Seuraava mietelmä sopii moneen, miksei kirjallisuuden helmien muisteluunkin?

Rakkaat lähtevät,

jää tyhjä tila muistojen asua 

– Helena Anhava –

Hyvää alkukevättä kirjallisuuden ja muun kulttuurin parissa 🌷