Muistoja ja kiitoksia menneestä ja tuntoja tulevasta

Joululahjakirjani -24 inspiroi ajattelemaan Paateria 💜

Aluksi hieman vuodenaikaan liittyvää perinnetietoa. Joulun jälkeisiä viikkoja kutsutaan härkäviikoiksi. Nimitys viittaa pitkään pyhättömään jaksoon, jolloin on taas keskityttävä työhön, ja nimi lienee syntynyt alueella, jolla härkiä on käytetty vetojuhtina. Työnteon lisäksi on palattava myös arkiruokaan ja arkivaatteisiin. Loppiaisesta alkaa härkäviikot, reikäleivät, rättipairat, presutupakat ja vittaköyret, on Pomarkussa lueteltu. Eräs toinen nimitys joulun jälkeisille viikoille on selkäviikot. Selkäviikko viittaa keskitalveen, talvenselkään. Selekäviikoilla seipään vinkuissa syö kyllä suolasilakoitakin, on Kiteellä sanottu. (kotus.fi.)

Talvimaisemat ovat toisinaan kuin Pekka Halosen maalauksista 1930-luvulta

Sain fb-kaveriltani Katjalta kiinnostavan idean muistella tapahtumia ym. (kuvien ja muistiin kirjaamisen kautta) kuluneen vuoden varrelta. Pysähdyin myös ajattelemaan ko. yhteistyötahoa tai kaveria, ja lähetin mielessäni lämpimät kiitokset ja tässä postauksessani värillisellä fontilla sanallisestikin. Kun on asioita näkyväksi laittanut, niihin on kiva palata myöhemminkin, ja niinpä ajattelin koota niitä nyt tähän tammikuun blogiinikin. Lähtökohtana voisi olla, olisiko vielä mahd. jotenkin uudistua tai uudistaa eloansa; siis mitä jättäisi pois ja vieläkö olisi mahdollisuus johonkin uuteenkin. Elämä on tasaista ja turvallista, se näemmä mahdollistaa monenlaisen harrastamisen ja uudenkin kokeilun.

Latu Paaterin suuntaan etenee kauniissa metsämaisemissa

Blogini kirjoittaminen on jatkunut kuukausittain v. 2019 alusta alkaen. Kiitokset kirjoittamiseen kannustaneille! Kiitos myös vielä blogin aloittamiseen kannustaneelle Iralle! Uudistuminen mm. blogini ulkoisen asun suhteen olisi hyväksi. Tarvitsisin tähän kuitenkin kurssin tai muuta opetusta, tekniset taitoni eivät taida riittää omin nokkinensa etenemiseen. Seuraavan tavoitteen voisin kuitenkin ilman teknistä taitoakin tälle vuodelle asettaa: tiivistä tekstiä! Muun muassa Kaari Utrio on sanonut, että karsiminen parantaa tekstiä. Tällä kertaa postaukselleni taitaa tulla pituutta vielä entiseen malliin, kun kertailen mennyttä vuotta ja suunnittelen tulevaa. 

Toinen uudistumisidea voisi olla se, että laittaisin (historiasta ikikiinnostuneena) säännöllisesti tänne jonkin pienen historiaosion ja kuvan. Se lisäisi tiettyä tavoitteellisuuttakin. Jos idea alkaa/-isi saada tuulta siipiensä alle, historia-aihepiiriä voisi laajentaakin. Tällä kertaa historiakatkelmani on (postauksen loppupuolella) Kuoran koululta 1940-luvulta.

"Talven törröttäjät" (kuvassa etualalla) saivat muistelemaan kesää

Ajattelen toiveikkaana jotenkin niin, että missä vain iässä voi ainakin pohtia uudistumista ja uudistuakin. Uudistumista on ajattelunsakin muuttaminen; ei sen välttämättä tarvitse olla jotain konkreettista uudenlaista tekemistä. Ajattelunsa muuttaminen voisi olla vaikkapa sellaista, että keskittyy enemmän siihen kauniiseen ja hyvään mitä elämässä on, ja koettaa väistellä katkeria tai surkeita ajatuksia ja negatiivisia tarinoita etenkin, jos mahdollisille epäkohdille ei voi mitään. 

Vanha sanonta kuului, että muuttaa ei voi kuin itseään, ja jos joku juttukumppani näkee KAIKEN kuin mustien lasien läpi, voi ainakin yrittää vaikuttaa siihen, antaako sen vaikuttaa itseensä. Joskus on suunnattava nokkansa ihan toiseen suuntaan, jos tuollainen pääsee ihon alle. Toinen hyvä ohje on se, mikä on tärkeydessään toistamisenkin väärti: mihin kiinnittää huomiota se kasvaa, ja minkä jättää huomiotta se pienenee. Simppeli esimerkki: jos kuulee pahoja puheita, ne voi koettaa ohittaa huomiotta, ja jos puolestaan kuulee hyvää, niihin voi palata vaikka useastikin.

Pitkät varjot ja aurinko matalalla 12.1.2025

Kun nyt mietin sitä, mihin olen aikaani käyttänyt, varsin aktiiviseltahan tuo kulunut vuosi näyttää. On kuitenkin syytä huomata, että monissa järjestöissä ym. olen mukana siitä lähtökohdasta, minkä jaksan tehdä, mitä osaan, tai mikä kiinnostaa tai inspiroi. Eli en todellakaan tee siellä kaikkea mahdollista. Useimmille kanssakulkijoille se on ollut onneksi ok. En enää tällä iällä ja voimilla uurasta esim. talkoissa, niin arvokasta työtä kuin se onkin. Joskus olen ollut niissä mukana lähinnä jonkinlaisena ”seurustelu-upseerina”, eli osaltani eräänlaisena hengen nostattajana, kuten eräs mukava martta-kaveri kerran kauniisti muotoili. 

Tällainen "renessanssi-ihminen" ei näköjään pysty keskittymään vain yhteen tai kahteen asiaan; maailmassahan on niin paljon erilaisia kiinnostuksen kohteita. Ihailtavaa toki on, jos joku pystyy keskittämään kaiken aikansa ja energiansa esim. yhden itselle tärkeän asian edistämiseen. Silloinhan saattaa saada aikaan myös mahtavia tuloksia! Kohdallani taitaa kuitenkin olla niin, että jos huomaan vaikka aamulla netistä jonkin kiinnostavan luennon kävelyetäisyydellä, saatan mennä kuulolle, vaikka se ei liittyisi sen hetkisiin aktiviteetteihini mitenkään. Aina voi oppia uutta, tai voi saada uuden näkökulman jononkin asiaan. Myös uudet tuttavuudet ovat tervetulleita. Eräänäkin päivänä huomasin ort. srk-keskuksella ”Ortodoksisuus tutummaksi” -luennon. Sinne suuntasin päivälenkkini yhteydessä, ja kiinnostavaa uutta tietoa sainkin.  

Taidemuseo on yhä lempipaikkojani, ja tämä upea Virginie löytyy  2. kerroksesta, Arla Cederbergin kokoelmasta.

Kohdallani lienee ikuinen oppimisen paikka mm. siinä, etten olisi heti puolustuskannalla, jos joku sanoo, että sinun pitäisi olla kiinnostunut niistä tai näistä asioista, eikä noista mistä nyt olet. Joskus se saattaa olla ihan hyväkin vinkki, mutta pitäisi puolin ja toisin hyväksyä, että meitä on moneksi ja lopulta on onni, että olemme erilaisia. Eri asiat kiinnostavat. Ja toisaalta: en ole juuri esim. matkustellut vähäisiä kotimaan lähikohteita kauempana, joten aikaa on siitäkin jäänyt muuhun. Tietenkin matkustelun lisäksi voi jollakulla olla monia muita suuria ja merkityksellisiä asioita elämässään, jollaisista ei tällä muistelijalla tai kaltaisillani ole osaa eikä aavistusta. 

Jälleen kerran on tarpeen huomata sekin, että työelämässä ollessa oli omakin tilanteeni tietysti toinen, eli työhän se oli aina ykkönen. Omat pohdintani keskittyvät lähinnä tällaiseen elämäntilanteeseen, jossa voi itse päättää mihin aikansa käyttää. Kohdallani keskeisiä ovat mm. liikunta, kulttuuririennot ja vapaaehtoistehtävät. 

Karelian marttojen järjestämällä kukkakimppujen sidontakurssilla loppukesästä -24

Mitä oli vuonna 2024 ja jatkaisiko samaa rataa?

JoenVolin jumpissa kävin kausikortilla viime vuonnakin pari kertaa viikossa; tämä harrastus on jatkunut jo vuosikymmeniä. Kiitos JoenVolille hyvästä ja monipuolisesta liikuntatarjonnasta ja kiitos myös mukaville jumppakavereille!  Jumpat ovat valikoituneet pitkälti siten, mitkä ovat kävely- tai pyöräilymatkan päässä. Olen näemmä laiska lähtemään bussilla minnekään kauemmaksi, vaikka vain muutaman km:n bussimatkan päässä olisi esim. jumppaseurani jooga. Tätä vuosikymmenien käytäntöäni voisin uudistaa ottamalla siihen vaihteeksi esim. laviksen, ja jättämällä toisesta päästä jotain pois. Viime viikolla kävinkin jo kokeilemassa lavista, ja hauskaa oli. Siinä jumpattiin mm. tangon, humpan, valssin ja jenkan tahtiin. Oli mukavaa aloittaa jumpat jälleen joulutauon jälkeen. Ulkoliikuntaakin harrastan säännöllisesti, pääasiassa sauvakävelyä.

Sininen hetki lenkkeilyreitilläni pakkaspäivänä 12.1.25 💙

Viime talvena hiihto jäi liikunnastani pois, sillä pelkäsin silloin saavani jonkin rytmihäiriön yksin metsätaipaleilla hiihdellessäni. Rytmihäiriöitähän tuolloin oli sen vaikean stressikesän -23 jälkeen. Nyt sukset voisi jo ulos survaistakin. Vuonislahdessa lähtee hyvä latu Herranniemen jälkeen (ennen vanhaa kyläkoulua) oikealle, tämä vinkkinä Joensuusta päin tulijoille. Kuulin että se on juuri nyt poikki metsätöiden vuoksi, mutta avattaneen pikapuoliin. 

Joskus hiihtelen jäälläkin, jonne on myös tehty hyvä latuverkosto. Niin sitä vaan taivaltaa läpi tuulen ja tuiskunkin Paateriin tai joskus melkein Kolille saakka ja takaisin. Isolla selällä voi olla vastatuuli, ja pyry tuntuu neulanpistoina naamassa, mutta sisulla vaan omaa tahtia eteenpäin. Paaterin reitin menomatkalla tietää, että Herrankukkaro antaa jo suojaa, ja tullessa suojaa Rekiniemen vankka hongikko. Karvapohjat luistavat useimmilla keleillä hyvin. Haluan uskoa, että tästä eteenpäin olisi hiihtokin jo viimetalvista varmempaa. Suurkiitos latujen ylläpitäjille!

Don Giovannin loppukiitoksista Savonlinnassa heinäkuussa -24🎵

Kulttuuririentoja on ollut kuluneenkin vuoden varrella säännöllisesti: konsertteja, teattereita, näyttelyjä, kesäteatteria, oopperaakin... Niitä on toivon mukaan tänä vuonnakin. Tykkään käydä niissä porukan mukana, ja mm. martat ja TSL järjestävät ryhminä hyviä kulttuurireissuja, kiitos heille! Pitäisi seurailla aktiivisemmin netistä, järjestävätkö muutkin tahot, esim. Varkauden teatteri kiinnostaisi. Jos tiedät ryhmämatkaa Joensuusta Varkauden teatteriin, laitatko viestiä vaikka mesen kautta! Oopperaan Savonlinnaan toivoisin pääseväni tänä vuonnakin. Lämmin kiitos Pirjo-kollegalle viime kesän oopperareissulle aktivoinnista!

Utran kesäteatterissa kesällä -24

Vapaaehtoistoiminnan kautta voi mm. vaikuttaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin

Kiitos martoille ja sydänyhteisöille monipuolisista yhteistoiminnoista, asioiden jakamisesta, antoisista keskusteluista, virikkeistä ja ystävyyksistäkin.

Marttailua tulee kohdallani nyt jo kuudetta vuotta P-K:n marttojen piirihallituksessa, ja Karelian marttojen hallituksessa alkoi nyt viimeinen kausi (eli vuoden päästä tulee siinä 8 v. täyteen). Siellä on mukavaa seuraa, ja aina oppii uuttakin. Kiitos Päivi, Marika, Riitta, Leena, Helit ja moni muu asioiden jakamisesta! Viime huhtikuussa olimme Tampereella Marttojen 125-vuotisjuhlassa, joten joskus pääsee porukan mukana upealle matkalle vähän kauemmaksikin. Tampere olisi muuten loistava matkakohde omaehtoiselle kulttuurikäynnillekin, junaillen tietenkin. Pari yönseutua hotellissa, taidenäyttelyjä, teatteri ja/tai konsertti, kävelylenkkejä kaupunkia katsellen. Ehkä voisi käydä Väinö Linnan tai muiden suurten kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien haudoillakin.

P-K:n marttojen kanssa katsomassa "Kultaista vasikkaa" Js:n kaupungin teatterissa marraskuussa -24

Sydänvertaisten kanssa olimme viime huhtikuussa vuositapaamisessa Kokkolassa. Toivoin tämän vuoden vuositapaamisen olevan Kotkassa, sitä ehdotettiinkin. Tuo merenrantakaupunki olisi monessakin mielessä kiinnostava. Vuositapaaminen on v. -25 Jyväskylässä, jonne olen päässyt näissä merkeissä jo useamman kerran.

Kerran kuussa käymme sydänvertaiskaverin kanssa vertaistukitehtävissä sairaalassa. Tämä on ollut voimaannuttavaa itsellekin, siinäkin oppii tai saa uudenlaista näkökulmaa. Jos annan itselleni tästä toiminnasta palautetta, voisin kiittää kuuntelemisen kohentumisesta, jos sen jotenkin noin kömpelösti voisi ilmaista. Jos tätä lyhyesti selventää, havaintojeni mukaan on parempi keksittyä kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa kuin kuvailla omia kokemuksiaan. Toki niistäkin voi/pitää puhua, varsinkin jos kysytään. Ehkä alkuun oli itsellä tarve puhua enemmän myös omista sydänkokemuksistaan; nyt vuosien jälkeen oman tilanteen kuvailu on jäänyt vähemmälle; enemmän taustalle.

Yhteistoiminta P-K:n sydänpiirin kanssa on ollut palkitsevaa 💗

Olen käynyt joka toinen viikko Sydänpiirillä ohjatuissa hyvinvointi- ja terveyskoulutuksissa, 1,5 t kerrallaan. Niihin pätee aika pitkälle sama kuin edellisessä, että itsellekin antoisampi keskustelu syntyy, kun tekee vaikka muutaman kysymyksen toisille ja keskittyy kuuntelemaan, kuin puhuu itse tai itsestään. Jos jutun juurelle pääseminen tuntuu joskus hankalalta tuntemattoman kanssa, voi vaikka vain kysäistä ”Mitä kuuluu” tai ”Kuinka olet voinut”. Sillä näemmä pääsee jo alkuun. Itselleni hyödyllistä on ollut huomata sekin, että kaikki eivät välttämättä halua tai jaksa puhua asioistaan. Silloin tämä henkilö voi olla kuuntelijana tai muuten vain hiljaa omissa oloissaan.

Karpatiat ry:n hallituksessa olen ollut parin vuoden ajan. Tässä(kin) kohtaa voisi ajatella, että teen sen minkä osaan ja mihin motivoidun. Lehtijuttujen kirjoittaminen on ollut motivoivaa, ja se on myös mukavaa, ja niitä olen kirjoittanut Karpatiat-lehteenkin nyt noin kymmenen eriaiheista juttua vuosien varrella. Omahoitoon liittyvä vertaistuki on mielestäni kiinnostava aihepiiri kaikissa sydänvertaistehtävissä.  

Käyn Jyväskylän kaupungin kirkkoa katsomassa jokaisella Jyväskylän reissullani

Elokuussa olimme Jyväskylässä sydänvertaisten kanssa kokoustamassa ja tulevan kauden toimintaa suunnittelemassa. Samoin paikallisessa Karpalot-sydänryhmässä keskustellaan sydänterveyteen liittyvistä aiheista, ja niissä käyn aina kun pääsen, ja kun kyyti järjestyy. Sulan maan aikaan nuo muutaman km:n matkat taittuvat sujuvasti pyörällä, mutta talven liukkailla keleillä on toista.

Viime maaliskuussa olin pitkästä aikaa kardiologin vastaanotolla. Edellinen kerta oli huhtikuussa 2020, ts. olen onnekkaasti pärjännyt omahoidolla. Nyt tarvitsin stressikesän -23 jälkeen lääkityksen tarkistusta rytmihäiriöiden vuoksi. Näistä syistä jäi siis kuluneena talvena se hiihtokin väliin. Eli stressiä ja siitä lähes ”automaattisesti poikivia" unihäiriöitä pitää todellakin välttää!!!

Kokkolan upeaa puutalokulttuuria pääsi näkemään huhtikuussa -24 💖

Laulutunneilla ja kuorossa olen käynyt kerran viikossa. Olen kirjoittanut täällä ääniongelmistani kuluneen vuoden aikana useampaankin otteeseen, joten en kuvaile enää enempää syytä, miksi kuoro jää nyt pois. Kansalaisopistolla alkoi tässä kuussa toivomani kurssi, jossa käsitellään ikääntyneiden ääniongelmia ja siihen ilmoittauduin, samoin laulutunneille. Laulutunneilla sävellajia voi esim. laskea madaltuneeseen ääneen sopivaksi, ja laulu on silloin edelleen ilo. Huomaan että uusi harrastus piristää, ja esim. äänenhuoltokurssilla oli jo kiva tavata pitkästä aikaa mm. iltalukiokaverini 90-luvulta ja tutustua uusiinkin ihmisiin.

Olen käynyt toisinaan srk-keskuksella laulamassa toivevirsiä ja kauden teemalauluja, samoin karaokessa Torikievarilla pari kertaa. Täytyy toivoa, että Torikievari saisi jatkotoimintaansa rahoitusta, onhan se todella tärkeä kohtaamispaikka mm. monille ikääntyneille 🙏  

Huomaan, että lauluasennossani olisi korjaamista 31.10.24, hartiat korvissa...? (Kuva: Anne Härkönen)

Vuonislahden marttojen ja ko. kyläyhteisön rientoihin olen osallistunut silloin, kun vain pääsen. Vuonislahdessahan vietämme edelleenkin aikaa viikoittain ympäri vuoden. Kiitos kylän väelle kulttuuritapahtumista, yksintanssista, latujen ja lenkkipolkujen ylläpidosta ja tietenkin martta-toiminnasta! Luonnossa oleilu on parasta mahdollista ajan viettoa ja uskon että omahoitoakin. Monet luotettavat tutkimukset osoittavatkin, että metsässä liikkuminen alentaa verenpainetta ja sykettä ja sen olen huomannut itsekin. Kun seurailen rannekkeesta sykkeitäni, näillä metsälenkeillä syke on ollut yleensä 150:n ja 50:n välillä, mikä on minulle ihanteellinen. Beetasalpaaja ym. sydänlääkkeet rajoittavat mm. sykkeen matalammaksi, joten mitään urheilijan sykkeitä ei silloin kannata tavoitella.   

Ikkunoistamme näkyvä pikkuinen Mykrä-saari on nätti kaikkina vuodenaikoina 💚 

Kuluneella vuodella on ollut myös muutamia sellaisia järjestömenoja, joihin osallistun silloin tällöin tai tarvittaessa. Kalevalaisten naisten toimintoihin olen osallistunut jonkin verran, mm. perinnevaatteiden pukutuuletuksiin. Joensuun museoiden ystävien hallituksessa ja parissa muussa järjestössä käyn tarpeen mukaan. Toisinaan näen oman roolini niissä lähinnä täydentäjänä (jos ei hallitusta saada kokoon) tai jotenkin muuten tilapäisluontoisesti. Tämä voi tuntua hassulta, mutta jos se itselle ja toisille sopii, niin mikäpäs siinä sitten. Stressiä tai syyllisyydentuntoja en aio vähäisestä tai vain satunnaisesta osallistumisestani ottaa.

Pääsisipä jo lempipaikkaansa, eli odotan remontin päättymistä taidemuseo Onnissa

Karelia amk:n kirjallisuuspiiriin olen osallistunut jo vuosia säännöllisesti. Kiitos Pekalle ryhmämme vetämisestä! Kirjallisuuspiirissä on omalla kohdalla uudistumisen tarvetta: luen jatkossa ne kirjat, mitkä tuntuvat kiinnostavilta – maailmassahan on miljoonia kirjoja. Tähän asti olen lukenut kannesta kanteen kaikki kirjallisuuspiirin kirjat. Jokaisesta kirjasta on toki jotain saanut, toisista enemmän, toisista vähemmän. Jos kirja on kovin paksu ja pienipränttinen, ja teema lisäksi itselle epäkiinnostava, saattaa mennä useita satoja sivujakin ennen kuin saa ideasta kiinni, niin silloin ehkä kannattaisi tarttua toiseen kirjaan. Joskus ko. kirja kylläkin palkitsee lukijansa vasta aivan loppupuolella, siksi olen kai tähän asti lukenut kaiken ehdotetun kannesta kanteen ja osallistunut mielestäni varsin aktiivisesti keskusluihinkin.

P-K:n marttojen piirikokouksessa Kolilla viime keväänä

Nyt varasin kirjastosta ihailemani kirjailijan Anni Kytömäen Mirabiliksen ja omaelämäkerralliset ”Perheeni tarina” ja ”Rouva puhemies”, mitkä kertovat Eva-Riitta Siitosen ja Anu Vehviläisen elämästä. Anu Vehviläisen elämästä kertova kirja on nyt jo puolivälissä, ja se on hyvin mielenkiintoinen. Tuttuja nimiä siinä on paljon, ja jotkut mieltä askarruttaneet asiat ovat saaneet vastauksiakin. Joululahjaksi sain Eva Ryynäsen elämästä kertovan fiktiivisen ”Evan neljä elämää” (Katja Kärki 2024). Se oli todella mukaansa tempaava, nautin sen lukemisesta. Omaelämäkerralliset ja muussakin mielessä jonkin todellisen henkilön elämään pohjautuvat kirjat tuntuvat nyt kiinnostavimmilta. Myös ihailemani kirjailijan Johanna Venhon piispa Mari Leppäsestä kirjoittama kirja ”Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa” kiinnostaa. Kotimainen kaunokirjallisuus kiinnostaa minua nyt selvästi enemmän kuin ulkomainen. Jonain päivänä mielenkiinnon kohde saattaa toki siinäkin kohtaa muuttua - mennessä näkee.

Kirjoittamisharrastukseni toivottavasti jatkuu vielä mahdollisimman pitkään. Sen koen osin samanlaisena aivojen virkistäjänä kuin joku toinen kokee sanaristikot, palapelit tai muut vastaavat. Palapelit ja muut pelit, sanaristikot ja sudokut eivät ole minun juttuni, vaikka varmasti virkistäviä niistä kiinnostuneille ovatkin. Vapaaehtoistöinä olen kirjoitellut pariin lehteen ja tarpeen mukaan (pyydettäessä) muuannekin.

Marttojen ruokakurssit ovat monipuolisia ja antoisia 👍

Viime vuoden muistojeni lopuksi jäin vielä ajattelemaan, olenko liian aktiivinen somessa. Eri keskustelupalstoilla ”surffailuunhan” kuluu helposti useampi tunti jok’ikinen päivä. Tämä voi olla sekä hyvä että huono asia. On hyvä, että somessa voi pitää yhteyttä kavereihin, saa tarvittaessa vertaistukea, iloa, inspiraatiota ja/tai virikkeitä. Tästä olen kirjoittanut usein aiemminkin, joten nyt vain lyhyesti sivuten. 

Välillä tulee jokin haikeudensekainen tunne (lieneekö kateutta tai itseruoskintaa omasta saamattomuudesta?), kun mm. monet ikätoverit kertovat upeista ja elämää rikastuttavista ulkomaanmatkoistaan, joita he tekevät useita vuodessa. Olen miettinyt tätä kaikkea aika paljonkin, sillä nykytilanteessani en voi syyttää sitä nuorempana kokemaani seikkaa, että rahaa ei silloin vain yksinkertaisesti ollut matkusteluun. Reissukavereita olisi ollut, voimia ja kiinnostustakin, mutta kaikki silloiset vähät rahat menivät välttämättömimpään. Nykyisin tosin myös eri koronavariantit ym. infektiot ajatteluttavat.  Perussairaana ei vähäisellä harkinnalla lähde hakemaan lisätauteja, sainhan jo nuorempana ja terveenä lentokonematkoilta melkein joka kerta jonkin sitkeän flunssan tms. Nykyään on tosin tehokkaita maskeja ja maskin päälle visiirejäkin, joilla voi suojata itseään.  Samanhenkinen matkaseura olisi tietenkin myös mainio; yksin ei enää tällä iällä huvita lähteä reissaamaan.

Herkullisia jälkiruokia marttojen ruokakurssilta 😋

Sellaisen tavoitteen voisin tälle vuodelle tältä elämänalueelta asettaa: seurailisin netistä tai lehdistä nykyistä aktiivisemmin, tehdäänkö bussimatkoja vierailulle vaikkapa pääkaupunkiseudulle (esim. Ateneumiin, Eduskuntaan, Tuusulan rantatielle) tai toisaalta meren rannan kaupunkeihin tai esimerkiksi Lappiin. Kotka, Hanko, Tammisaari, Rauma tai Naantali tuntuvat kiinnostavilta matkakohteilta. Viimekeväinen matka Kokkolaan oli minulle suuri elämys, ja etenkin, kun sain siellä ihanan paikallisen oppaan esittelemään sitä upeaa vanhaa puutalokulttuuria. Lämmin kiitos Seijalle! Kotimaassa on siis hyvinkin paljon mm. historiallisesti kiinnostavaa ja kaunista koettavaa. Ja voihan tätä kaikkea ajatella niinkin, että luonto kiittää, kun ei lentomatkusta ja suosii pidemmillä kotimaan matkoillakin junaa.

Tampereen upeassa Tuomiokirkossa marttojen juhlajumalanpalveluksessa 4/-24 💙

Historiaa

Kuvasin oheisen (alla olevan) kuvan äitini (s. 1934) albumista. Kuva on Kuoran koululta, ja kuvan ottamisvuosi lienee vuoden 1947 tienoilla. Koulu perustettiin v. 1937; ensimmäinen opettaja oli Olavi Ristiharju. Koulu lakkautettiin v. 1966 ja viimeiset opettajat olivat Armi ja Pekka Suova. (Lähde: Lieksan Lehti v. 2000.) Nykyisin koulu on yksityisomistuksessa. 

Toisessa rivissä kuvan oikeassa reunassa lienee Ella Mononen Havukkavaarasta (avionimeltään Turpeinen) ja kolmantena oikealta on äitini ja kuudentena oikealta Sirkka Ikonen (avionimeltään Honkanen). Mainitsen lisäksi joitakin tunnistettuja, osa on toki vain olettaen tunnistettuja, onhan paljon aikaa kulunut: keskirivissä on siis Sirkka Ikonen kolmantena vasemmalta ja äitini Elvi samassa rivissä kolmas oikealta. Hänen vieressään kuvan katselijan suunnasta katsoen vas. on Rauha Timonen (toimittaja ja kirjailija Veikko Henrik Timosen sisar) ja Ella Mononen on reunimmaisena kakkosrivissä oikealla. Ellan vieressä on Maija Sarkkinen Lampivaarasta. Pojista äitini muisteli, että kuvassa olisi Keräsen Unto ja Valde, Leinosen Kaino ja Heino, Väinö ja Kaino Honkanen, Tykkyläisen Yrjö, Leppäsen Arvo ja sisarensa Taimi sekä Turpeisen Jorma ja Seppo ja Unto Leinonen. Taimi Leppänen lienee eturivissä toinen oikealta. Opettaja Olavi Penttinen on keskellä taustalla.

Kun katselee kuvaa, tulee ajatelleeksi, kuinka nopeasti aika kuluukaan. Noistakin sirkeäsilmäisistä 1940-luvun koululaisista suurin osa on jo nyt siirtynyt ajasta ikuisuuteen. 

Kuoran koululaiset ja opettaja Olavi Penttinen kuvattuna vuoden 1947 tienoilla

Lopuksi vielä hieman taideaihetta fb:n antaman muiston inspiroimana. Kun muutin 1980-luvulla Joensuuhun, sain torin läheisyydessä sijaitsevasta historiallisen kauniista taidemuseosta tuota pikaa mielipaikkani. Sitä se on vielä tänäänkin. Taidemuseo on yhä voimaa antava lempipaikkani, ja rakkaimmat teokset löytyvät 2. kerroksesta, Arla Cederbergin kokoelmasta. Joensuun taidemuseossa monien suosikkien joukosta ehkä kohdallani puhuttelevin on Hjalmar Munsterhjelmin (1840 - 1905) Tyttö maantiellä (n. 1890). 

Luontoaiheet ovat miellyttäneet minua eniten kuvataiteessakin. Tämä teos on koruton ja yksinkertainen, väreiltään harmaansävyinen ja tunnelmaltaan aito. Näkymä on jollain unenomaisella tavalla tuttu. Pohdin tytön tarinaa, mihin hän on menossa, mistä tulossa. Minne tuo tie menee, mistä tulee, mitä on mutkan tai metsänreunan takana. Teokselle voisi pohtia syvempiäkin merkityksiä: onko taiteilija nähnyt siinä pienen ihmisen tiensä alkutaipaleella, matkalla syntymästä kuolemaan? Tytön askellus on verkkaista. Kenties syvin viehätys onkin teoksen kiireettömässä tunnelmassa. Voi pysähdellä, unohtaa kiireet ja nauttia pienistä yksinkertaisista asioista. Kivinen tie ei ole tytölle ongelma. Tässä ajassa ongelmia tulee toisinaan asioista, jotka eivät lopulta ongelmia olekaan. Matka jatkuu...

Hjalmar Munsterhjelmin (1840 - 1905) Tyttö maantiellä (n. 1890) 💚

Hyviä härkäviikkoja kaikille 🙋