Helmenkalastusta helmikuun jälkeen

Vuonislahden marttojen laskiaispullakahveilla jäätien rannassa

Muistellessa tuli jokin aika sitten mieleen monimerkityksinen sana HELMENKALASTUS. Käytin sitä aikoinaan mm. antikvariaateissa kiertelystä. Toisinaan kalastajan onkeen osui tuolloin helmi: esim. ensipainos jostain 1900-luvun alkupuoliskon suomalaisesta klassikosta. Nyt kun on pikemminkin mm. kirjoista luopumisen aika, helmenkalastusta voi harjoittaa löytämällä kirjoista puhuttelevia ajatuksia, samaistumispintoja, henkisiä helmiä, muisteltavaa myöhemmäksikin. Niitä olen koonnut tähän päivitykseen, mihin on hieman johdattelua jo tammikuun -25 blogissani. Pitkä kai tämä on kerralla luettavaksi, mutta otsikoiden perusteella voinee lukaista vain sen osan, mikä sillä hetkellä kiinnostaa 😍

Antikvariaattilöytö vuosien takaa: Pessi ja Illusia vuodelta 1944

Lukusuunnitelmista

Nyt on kirjastosta varauksessa Anni Kytömäen Mirabilis, mikä on kirjaston jonosta päätellen erittäin suosittu. Lisäksi varasin Johanna Elomaan Rosalisan. Se on fiktiivinen kertomus sydänsiirron saaneesta naisesta. Varasin jo nyt myös huhtikuun kirjallisuuspiiriämme ennakoiden Peter Hoegin Lumen tajun.

Kirjallisia välipalojakin (otteina luettavaa) näemmä tarvitsee, ja aloin lukea nyt Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa, painos on vuodelta 1944. Luin sen jo lapsena, ja se teki suuren vaikutuksen, sai mielikuvituksen todella laukkaamaan. Siinä on paljon sanallisia helmiä helmenkalastajille. Toin tuon satukirjan mökiltä, jonne olemme koonneet pientä käsikirjastoa mm. Heikki Turusen kirjoista ja muusta paikallisesta ja puhuttelevasta. Tuo satukirja on pieninäkin paloina sopivasti maadoittavaa luettavaa, filosofista, hyvän ja pahan eroihin herättelevää, luonnon kauneuden ja monimuotoisuuden vierelle vievää.

PERHEENI TARINA, Eva-Riitta Siitonen. Sanna Wirtavuori (2024).

Siitosten nuori perhe kirjan kansikuvassa

Aluksi Perheeni tarina. Kiitokset tämän kirjan hyvän kokoisesta fontista, tekstiä oli helppoa ja miellyttävää  lukea. Joskushan joutuu hakemaan jopa suurennuslasin, kun ei lukulaseillakaan saa kunnolla selvää luettavasta tekstistä. Minkähän takia joissakin kirjoissa on niin pieni kirjasinkoko, paperin säästämisen vuoksiko? Kuuntelen jonkin verran myös äänikirjoja, mutta tällaiset puhuttelevat kirjat kuten tämä, haluaa lukea perinteisenä kirjana välillä pysähdellen ja asioita mieleen painaen tai muistiin kirjoittaen.

"Kaikki loput ovat myös alkuja.
Me emme vain tiedä sitä silloin,
kun se tapahtuu." (Mitch Albom.)

Ennakkokäsitykseeni peilaten oli hieman yllättävääkin, että Eva-Riitta Siitosen (s. 1940) tarinaan saattoi yllättävänkin monelta osin samaistua, ikäeroista ja myöhemmän elämän erilaisuuksista huolimatta. Lapsuuden mielikuvitusmaailman kuvaus tuntui hyvinkin tutulta, kuten monilla pienemmissä ympyröissä kasvaneilla. Itse menin esim. Pessiä ja Illusiaa luettuani metsään tai lammen rannalle mielikuvittelemaan - mielikuvissa oli kaikki mahdollista ja murheet unohtuivat. 

Samaistumista

Myös opintojen alkutaival nuoruudessa oli hankalaa ennen muuta taloudellisten syiden vuoksi. Myös pihistely jatkui monen muun vastaavaa kokeneen lailla pitkälle keski-ikään, olihan aina tottunut tyytymään vähään. Eva-Riitan lapsenlapsi Wiljami sanoi s. 261, että mummo on ponnistanut hyvin vaatimattomista oloista ja päässyt pitkälle. Iltalukiota käytiin, kun oltiin päästy omilleen ja elämä oli hieman tasoittunut myös taloudellisesti. Myös äidiksi tulo 19-vuotiaana ja sittemmin yksinhuoltajuus ovat omaakin samaistumispintaani. Ja työnteko tietysti, Eva-Riittakin teki parhaimmillaan useampaa työtä yhtä aikaa. Työ on ollut aina erittäin tärkeä osa elämää.

Hämärän hetken tunnelmaa

Myös Fredin (Matti Siitosen) musiikkiuran kuvaus oli kiinnostavaa. Painoin mieleeni s. 79 esitellyn Fredin sanoittaman ja säveltämän laulun Maan valitus. Se oli hänelle rakas ja samalla myös julistus luonnon puolesta. Tutun kipeältä tuntui myös Matin ja Eva-Riitan viimeinen kohtaaminen sairaalassa. Kun asiakaspalvelija on stressaantunut ja loppuun palamisen partaalla, voi tapahtua sellaistakin, mitä ei kenellekään soisi. Sivulla 114 kerrotaan myös lasikattojen rikkomisesta. Siitä puhutaan silloin, kun nainen etenee tehtävään, mikä ennen on ollut miesten miehittämä. Tätä kuvattiin mielestäni hienon metaforisesti: kun lasikatto helähtää rikki, avautuu tie ylöspäin, mutta huipulle täytyy selviytyä sirpaleiden läpi. Pienikin siru jalan alla voi aiheuttaa tuskallisen kivun ja vaivata pitkään.

"Kun päivien luku vähenee, yhden arvo kasvaa" (M. Envall).

Minua miellytti tässä kirjassa myös se, että ei pitäydytty vain onnekkaiden asioiden ja menestyksen kuvailuun, vaan otettiin rohkeasti esille myös elämän tummemmat puolet; vastoinkäymiset, väkivaltakin. Jälleen samaistumispintaa löytyy monen sellaisenkin kanssa, jotka eivät ehkä häpeän, syyllisyyden tmv. vuoksi rohkene puhua kokemastaan. Esimerkkeinä näistä lähisuhdeväkivalta ja toisaalta myös alkoholismi perheessä. Muistelen nyt esim. Helvi Hämäläisen (1907–1998) kirjaa ”Säädyllinen murhenäytelmä” tai Maria Jotunin (1880–1943) ”Huojuvaa taloa”. Näistä erityisesti jälkimmäinen kuvaa hirvittävää avioliittohelvettiä, jossa nainen alistuu väkivaltaan ”mielenmalttia” hokien ja vaieten kärsien. Näissä kuvauksissa nk. perheenpää pahoinpitelee vaimoaan mitä julmimmilla tavoilla, myös lasten nähden. Näistä kuvauksista on jo lähemmäksi sata vuotta, nykyään tilanne on (toivottavasti!?) toinen. Kesällä 2024 NYTKIS ry teetti miehille paljon mediahuomiotakin saaneen kyselytutkimuksen, jossa selvitettiin miesten asenteita naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja tasa-arvoon. Tutkimuksen mukaan joka neljäs 18 - 35-vuotias mies uskoo, että nainen voi ansaita häneen kohdistuvan väkivallan esim. ulkonäöllään, pukeutumisellaan tai käytöksellään. Kaikista miehistä näin ajattelee tutkimuksen mukaan joka viides. Huolestuttavaa, tietenkin. Lähisuhdeväkivaltaa voi toki olla naistenkin tai kenen vain tekemänä. Huolestuttavaa yhtäkaikki. Nämä eivät ole mieltä ylentäviä keskustelun aiheita, moni ehkä väistää puheenaiheen sen rankkuuden vuoksi. Toisaalta jos näistä ei puhuta, kirjoiteta, tutkita ymv., muutosta ei tapahdu. Pahinta on, jos väkivallan kokija jää yksin.

"Muutamat hädän hetket opettavat
ihmiselle viisautta enemmän kuin
vuosikymmenien tasaiset olot" (Maria Jotuni).

Väkivaltaisesta suhteesta voi irrottautua, kuten tässä ”Perheeni tarinassakin” rohkaistaan. Kirjassa puhutaan myös toisesta ongelmasta, voiko puoliso ikään kuin mahdollistaa kumppaninsa juomisen hyssyttelemällä, toisen puolesta tekemällä jne. Kuuntelin hiljattain erään nuoren poliitikon haastattelua, jossa hän kuvasi kokemaansa lähisuhdeväkivaltaa. Hän sanoi, että häneltä on usein kysytty: miksi et vain lähtenyt? Haastateltava sanoi, että tuskin sitä kaikkea muut ymmärtävät kuin he, jotka ovat itse kokeneet vastaavaa. Henkisesti ja/tai fyysisesti pahoinpidellyn itsetunto voi olla niin murskana, että hän alkaa epäillä itseään, eli onko hän jotenkin itse syyllinen, aiheuttanut kokemansa, tuntee häpeää tmv.

Kaunis aita hiihtolenkkini varrella Paaterissa

Siitosten perheen tarinassa sivulla 196 kerrottiin, että kirkot ja hautausmaat ovat olleet aina myös Eva-Riitalle tärkeitä. Niin itsellenikin. Niissä näkyy koko lähihistoriamme ja vuosisatojen tapahtumat, hän sanoo. Myös omaishoitajuuden puolesta Eva-Riitta puhuu. Hän sanoo mm. s. 208, että tyttärensä Hanna-Riikan kuoleman jälkeen hän on ymmärtänyt entistä selvemmin senkin, että erityisesti omaisen elämän loppuvaiheessa pitäisi ottaa kaikki mahdollinen apu vastaan, ja unohtaa hoitajan rooli, ja olla vain läsnä läheiselleen. Matti ja Eva-Riitta olivat läsnä, kun heidän tyttärensä elämä päättyi. Sivulla 214 on Matin koskettavat sanat: ”Olin läsnä kun tyttäreni syntyi ja olin läsnä, kun hän kuoli. Pidin kädestä kiinni, ja tunsin, kuinka pulssi lakkasi. Silloin tajusin, että siinä on vain kotelo. Joku lähti pois”. 

Pidin tässä kirjassa myös siitä, että annettiin sopivasti tilaa myös läheisten muistoille ja kokemuksille, olihan tämä perheen tarina. Hannan puoliso Janne sanoo s. 230, että sairaus antoi Hannalle vielä lisää rohkeutta ja uskallusta olla juuri oma itsensä, tehdä ja sanoa juuri sitä mitä haluaa. Tämän olen havainnut myös monien muiden vakavaa sairautta kokeneiden kohdalla, itsenikin.

Et ehkä osaa tehdä kaikkea,
mutta väliäkös sillä.
Älä anna sen yhtään häiritä sitä,
minkä osaat. (Positiivarit 4.9.2023.)

Linnunpönttö vähälumisen Koiraniemen harjulla hiihtolenkkini varrella

Pariskunnan poika Petri kertoi kirjan alkupuolella isänsä ja hänen yhteisestä autoharrastuksesta, mikä selvästi lähensi isää ja poikaa. Pojan tytär Wilma kirjoitti, että isoisä jota kutsuttiin Isoksi, ei koskaan toipunut Hanna-Riikan kuolemasta. He olivat hyvin läheisiä. Toisaalta Matti uskoi kohtaloon. Eräässä viimeisimmistä haastatteluistaan hän sanoi: ”Nykyään ajattelen yksinkertaisesti, että elämä jatkuu. Vaihdetaan olomuotoa ja tullaan uudelleen.” (S. 238.) Kirjan loppupuolella Eva-Riitta pohtii myös elämän nopeutumista. Matkoillakin nuoret ovat kännykkä kädessä nopeasti kartalla. Pysähdyin omakohtaisestikin miettimään kirjassa s. 270 esille tullutta, että kun esim. keskittyy ottamaan valokuvia, voi olla vaikeaa elää täysillä sitä tilannetta, jonka kuvakulmia pohtii. Hetket vilahtavat nopeasti ohi.

Motivaatio on sitä, että unelmien ylle vedetään työhaalarit (Positiivarit 9.12.2024).

Eva-Riitta sanoo s. 272, että hän ihailee ihmisiä, jotka osaavat pysyä yhä nopeatempoisemmassa ajassa mukana ja täydentävät ymmärrystään kokemuksillaan. Hän mietti myös omaa rooliaan vanhuksena, hyväksyykö todellisuuden ja osaako luopua. Pysähdyin miettimään näitä kysymyksiä, kun sain vastata hiljattain sukulaistytön opiskelutehtävään liittyviin kysymyksiin tästä aihepiiristä. Mielestäni em. kirjassa olennaisia asioita hyvin summaavia virkkeitä oli s. 274, kun E-R pohti, että epävarmassa maailmassa materiaa tärkeämpää on aineeton varallisuus, tieto, taito, osaaminen ja kyky selviytyä erilaisista tilanteista. Eväslaukussa on hyvä olla myös sosiaalisia taitoja, empatiaa, toivoa ja rohkeutta ja myös omien lahjojensa arvostamista.

KOTIMATKOJA MARI LEPPÄSEN KANSSA, Johanna Venho (2024)

Mari Leppänen kansikuvassa

Kuten Eva-Riitta Siitonenkin, tai omana aikanaan Katri Vala, myös piispa Mari Leppänen (s. 1978) on tullut tunnetuksi lasikattojen murtajana ja rohkeana yhteiskunnallisena kannanottajana. 

Mari Leppänen kuvaa s. 21 ukkinsa kuolemaa samoin kuin Fredi tyttärensä kuolemaa, että tunne siitä oli voimakas, ettei hän ole enää siinä vaan jossain muualla. Ruumis on jäänyt vuoteelle, mutta joku on lähtenyt. Muisti, muistaminen ja elämäkertakirjoittaminen kiinnostavat Maria. Hän miettii mm. sitä, mikä on muistojen totuus. Samassa perheessä kasvaneet voivat muistaa tapahtumat aivan eri tavoin (s. 43). Tämä on omakohtaisestikin tuttua. Marin isän äiti Kaino oli minusta kiinnostava henkilö. Kainolla oli papin emännän tehtävien lisäksi täysipäiväinen äidinkielen opettajan työ, jota hän rakasti. Kirjallisuuden opetus oli hänelle erityisen mieluisaa, ja hän valmistautui jo kesällä luettaviin teoksiin ja kävi alaan liittyviä kursseja.

"Rakastava ihminen elää rakastavassa 
maailmassa. Vihamielinen ihminen elää
vihamielisessä maailmassa. Jokainen,
jonka tapaat, on peilisi." (Ken Keyes, Jr.)

Kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen on Marille ehkä isoäitinsä perua. Sivuilla 76–77 kerrottiin terapeuttisesta sukupuusta, mikä oli henkilökohtaisestikin kiinnostavaa. Mari Leppänen on opiskellut mm. elämäkertakirjoittamista ja ohjannut ko. ryhmiä. Nämä menetelmät auttavat puhumaan vaietusta. Hyväterveys.fi kirjoittaa, että ko. sukupuusta voi paljastua vaiettuja asioita. Niitä ns. luurankoja kaapeissa voivat olla esim. avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, abortit, tuntematon isä, homoseksuaalisuus, insesti, perheväkivalta, itsemurha, psyykkinen sairaus, alkoholismi, rikos, murha tai omaisuuden menetys. Terapeutti piirtää siinä puun, jossa tunteet ja kertomattomat kertomukset siirtyivät suvussa eteenpäin. 

Ihmiset eivät välttämättä edes tiedosta sitä, että he eivät sure omaa suruaan, vaan surevat ylisukupolvista taakkaa. Joku voi masentua, eikä tiedä miksi. Joku voi kokea esim. jatkuvia (psykosomaattisia?) kipuja, eikä tiedä mistä ne johtuvat, ja fyysistä syytä ei löydy. Viha, suru tai traumat voivat siirtyä suvussa. Sotaveteraanien lapset ja lapsenlapset puhuvat usein tästä. Kun terapeuttista sukupuuta piirtää, oivaltaa että yksittäisen ihmisen kokema trauma on jättänyt jälkiä muihinkin. Näitä asioita Mari pohti mm. suhteessaan kummitätiinsä Elmaan. Mari kertoo s. 84, että oli tulevien sukupolvienkin kannalta arvokasta, että hänen isänsä on tallettanut mennyttä ja kirjoittanut ylös muistojaan. Jokaiselle tulee elämässä aika, jolloin hän haluaa hahmottaa omaa elämäänsä ja tutkia juuriaan. Terapeuttisen sukupuun avulla voi päästä käsiksi vaiettuihin asioihin ja voi oppia ymmärtämään, miksi se tai se käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Olen itsekin oivaltanut vasta kypsillä kymmenillä, miten paljon jokin vaiettu asia on saattanut vaikuttaa useampaankin elämään.

Venevaja hiihtolenkkini varrella. Vanhat harmaat rakennukset ruokkivat mielikuvitusta 👍

Kirjassa oli pari kiintoisaa yksityiskohtaa tutuille paikkakunnille. Marin isoisän vanhemmat Aliina ja Hermanni on haudattu Riistavedelle. Olen viettänyt siellä aikaa sukulaisten luona, käynyt hautausmaillakin. Nuorena perheenä (ensimmäisen lapsen Onnin synnyttyä) Leppäset asuivat tuossa läheisellä Kontiolahdella, puoliso Risto on pappina siellä. Perhejuhlista, mm. häistään Mari mainitsi, että ulkoisia puitteita tärkeämpää on hänelle aina juhlien tunnelma. Itseltänikin on kysytty, juhlinko tasavuosia. Tällä hetkellä tuntuu, etten jaksa alkaa järjestää juhlia, pikemminkin toiveenani olisi pieniä yhteisiä tuokioita vuoden varrella, leppoisasti kohdaten, kakun ja kuohuvan äärellä. Toivon että niissä olisi mukava tunnelma, eikä olisi ainakaan ahdistusta esim. siitä, olenko varmasti muistanut kaiken, onko kaikki erityisruokavaliot huomioitu tai liinat tärkättyjä 😓

Kirjassa pohditaan paljon myös Marin uskonnon juuria, vanhoillislestadiolaisuuttakin. Hän pohtii mm. s. 171, että suurperheen äitiys ei ole luontevaa kaikille tai ei ole kaikkien toive. Toisaalta kaikki eivät edes saa lapsia. Myös naisten muunlaisia rooleja tulisi tässä liikkeessä arvostaa ja nähdä, ja tarjolla pitäisi olla miesten kanssa tasavertaisia rooleja. Kaikkia ei voi tuupata samaan muottiin. Valitettavaa kuitenkin on, kun näitä asioita sanoo ääneen, ilmapiiri liikkeen sisällä kiristyy, kirjassa todetaan. Mari Leppänen pyrkii nostamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ääniä, jotka muuten jäisivät vaietuiksi; esim. ihmisoikeudet, lähisuhdeväkivalta, vähemmistöjen oikeudet.

Hiihtelyä ilta-auringossa. Jossain taustalla Koli 💙

Samaistumispintaa suhteessani sosiaaliseen mediaan löysin mm. s. 189–190, kun Mari sanoi, että sosiaalinen media on luonteva tapa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Se ei ole tietenkään ongelmatonta. Ajattelen hänen laillaan, että ongelmiin reagointi ei ole yhtä kuin poistuminen sos. mediasta kokonaan, tai leimata se yksinomaan pahaksi. Tärkeää olisi rajata sen käyttöä, ja olla läsnä ihmisten kanssa ilman sitäkin. Kirjassa painotettiin, että Mari oli onnellisimmillaan, kun sai elää lähellä muita, ja kokea tekevänsä työtä paremman maailman puolesta.

Jos varjot pelottavat,
on hyvä muistaa,
että juuri ne kertovat
auringon paistavan (Paula Sainio, joensuulainen pappi ja runoilija).

Tässä kirjassa pohditaan myös paljon vanhoillislestadiolaisen liikkeen patriarkaalisuutta, tiukkoja rajoja, vaikenemisen ja poissulkemisen kulttuuria. Vallankäytön vääristymiä nähdään valitettavasti useissakin eri yhteisöissä. Vaikeista asioista pitää voida puhua, vain siten haavat voivat parantua, Marin veli Antti ajattelee s. 253. Helpompaa olisi vain vaieta ja sivuuttaa vaikeat asiat, esim. lasten hyväksikäytön, mutta ongelmat eivät siten ratkea. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen reaktiot Marin pappisvihkimykseen kuormittivat raskaasti koko perhettä, eihän ko. liike hyväksynyt naispappeutta.

Näkymä Kerimäen kirkolta enkeliparven suuntaan

Mari Leppänen valittiin joulukuussa v. 2020 toisella äänestyskierroksella Turun arkkihiippakunnan piispaksi 42-vuotiaana. Tässä tehtävässä hän oli ensimmäinen nainen yhdeksäänsataan vuoteen. Lopullisessa vaalissa hänet ja sadalla äänellä voittaneensa vastaehdokkaan erotti mm. se, että Mari kannatti, että kaikki parit, jotka pyytävät kirkossa vihkimistä, voisivat tulla vihityiksi kirkossa. Vastaehdokas oli eri mieltä. Mari sai onnittelulahjaksi villaisen tilkkupeiton, mihin kukin kannattajista oli valmistanut ruudun. Ei siis konjakkipulloa tai koriste-esineitä, vaan ihmisten lämpöä, käsin tehtyä, kirjassa todettiin. 

"Päätös on kaiken alku.
Kun ihminen päättää jotakin,
hän syöksyy voimakkaaseen virtaan
ja virta kuljettaa hänet paikkoihin,
joista hän ei ole uneksinutkaan
päätöstä tehdessään." (Paulo Coelho.)

Piispan tehtävään valinnan jälkeen sukupuoli nousi toistuvasti haastatteluissa esille. Sivulla 345 sanottiin, että kirkko ei jakaudu naisten ja miesten, enemmistöjen ja vähemmistöjen, konservatiivien ja liberaalien välille. Nykyaikaa leimaa ihmisten tarve vastakkainasettelulle, leimaamiselle ja leiriytymiselle, mutta Mari Leppänen toivoo voivansa olla kaikkien piispa. Sivulla 374 hän kuvaa kauniisti, että esim. ortodoksinen kirkko on tuntunut hänestä aina kotoisalta. Tsasounat olivat jo Savon lapsuudesta hänelle tuttuja ja Valamo ja Lintula ovat läheisiä paikkoja. Mari myös maalaa ikoneja ja lukee mm. ortodoksista teologista kirjallisuutta. Ortodoksinen teologia ja mystiikka tuntuvat puhuttelevilta. On paljon yhteistä juuristoa, piispa toteaa. Itsestänikin ortodoksisuus on tuntunut aina (jo nuoruudessa) lämpimältä ja läheiseltä. Aasinsilta seuraavaan lukuun: jos itseään tässä suhteessa määrittelee, määrittelisin olevani "sydämen ortodoksi". 

Tässä kirjassa oli myös mielenkiintoista tietoa Lounais-Suomen birgittalaisista luostareista. Naantalin luostarissa on jo keskiajalla kehitetty mm. sukan kantapään neulominen, minkä alkuperäinen idea oli Ruotsista.

Jenni Kokander YKSI MILJOONASTA (2022)

Jenni Kokanderin fiktiota

Eva-Riitta Siitonen määritteli em. kirjassa nykyisen itsensä mummoksi Töölön kylässä. Luin Jenni Kokanderin kirjan Yksi miljoonasta (2022) viime toukokuussa.

Veera kysyi kirjassa toistuvasti kirjan päähenkilöltä Orvokilta: kuka nyt olisit, jos kuolisit? Orvokki ajatteli, että hänet määriteltäisiin lentoemännäksi, kuten hänen kuolemansa jälkeen lehtiartikkeleissa todella kävikin. Poliisikuulusteluissa Veera yllättyi: tämäkö on Orvokissa kaikkein oleellisinta, siis se, että hän on lentoemäntä.

Jäin miettimään tuota määrittely-asiaa enemmänkin. Senkö perusteella meidät määritellään, mikä ei mahdu keskivertomuottiin? Entä vaikkapa perheenäiti, opiskelija, eläkeläinen tai jotain muuta aivan "tavallista"? Ennen hautakivessä oli toisinaan nk. titteli, mikä saattoi olla muutakin kuin sen henkilön ammatti tai oppiarvo; mieleeni tulee nyt vaikkapa ruustinna. Siinä nainen on määritelty miehen kautta.

Potkukelkat lähtövalmiina Vuonislahden jäätien rannassa

Tuli mieleeni myös suomen kielen opintojeni yhteydessä tekemäni kenttätyö, jossa kerättiin paitsi paikannimiä, myös nk. kölli- eli korkonimiä. Sellaisellakin ihminen saatettiin määritellä. Köllinimi saattoi tulla esim. erikoisemmasta puhetavasta, ilmiasusta (esim. Ripletti-Hilta) luonteenpiirteestä tai vaikkapa jostakin muusta kyläjäksestä poikkeavasta ansiosta (esim. Majuri-Martti). Tulin ajatelleeksi sitäkin, millähän sanalla tai sanaparilla itseni määriteltäisiin, jos nyt kuolisin. Määrittely voi olla vaikeampaa silloin, jos määriteltävällä ei ole ylitse muiden nousevia ansioita; merkittäviä eroavaisuuksia muihin - jos ei sitä eroavaisuudeksi tai ansioksi lasketa, että on ollut monessa mukana, ollut kiinnostunut monista asioista. Silloinko määriteltäisiin vain siten, että edesmennyt oli monessa mukana, oli monesta kiinnostunut?

Olen miettinyt viime aikoina paljon kuolemaa ja puhunut ystävillenikin (kenties rasittavuuteen asti?) siitä. Tässä kuussa ikävä vihlaisee, ja muistot edesmenneestä nousevat elävinä mieleen. Jenni Kokanderin kirjan takaliepeessä lukee: rakkauden hinta on aina suru.

"Mikä haaste onkaan elää läsnä
olevaa aikaa. Tänään kuolee
samalla, kun olemme huolissamme
huomisesta tai kadumme eilistä." (Anne Wilson Schaef.)

KATRI VALA, Kulkuri ja näkijä. Minna Maijala (2021).

Katri Vala kansikuvassa

Maijalan teoksen takakannessa lukee, että Valan (1901–1944) elämä oli lapsuudesta saakka poliittista. Hän ja hänen ympärillään olevat ihmiset ottivat rohkeasti kantaa yhteiskunnan ja maailman asioihin, olivat aikaansa edelläkin.

Vala oli myös suomalaisen runouden uudistaja. Maijalan teos kertoo Valan monista rooleista: opettaja, äiti; luonnon, ihmisten, ihmisyyden ja rauhan rakastaja; Tulenkantajiin osallistuja, lähimmäisistään huolehtija. Hän kantoi suurta huolta mm. äidistään, veljestään, puolisostaan ja pojastaan. Tähän voisi oheistaa vielä sitaatin kirjasta ”Vettä kukille” s. 357 ”: ”Vain egoistit pelkäävät omaa kuolemaansa. Muut pelkäävät niiden puolesta, jotka he jättävät taakseen”. Valan lyhyeksi jäänyt elämä oli täynnä vastoinkäymisiä. Hänen ensimmäinen lapsensa kuoli pienenä. Historiatiedon mukaan Valan lähimpien elämä ei ollut helppoa hänen kuolemansa jälkeen. Sekä hänen puolisonsa että Mauri-poikansa menehtyivät varsin varhain.

"- - Kun annat merkin, / astumme laivaasi hiljaisesti toivoen: / hyvyys, uusi kauneus, / ehkä vapautta, kirkkautta kenties?" (Katri Vala 1930, Maan laiturilla: runoja).

Katri Vala eli suurimman osan elämästään taloudellisessa niukkuudessa. Käännöstöistä hän sai välillä tukea omaan ja perheensä toimeentuloon, mutta välillä nähtiin nälkääkin. Ajattelen mm. Valan teosta "Pesäpuu palaa" kuinka ajankohtaisia nuo noin 80 vuotta sitten kirjoitetut tekstit ovatkaan. Vala sanoi rohkeasti ääneen, mitä mieltä hän on sodasta ja fasismista. Tuhoisat sodat jatkavat yhä riehumistaan, vaikka jokainen järkiajatus kertoo niiden mielettömyydestä.

Katri Valan kulttuurikeskukselta kesällä 2024

Pääsin käymään viime elokuussa Katri Valan kulttuurikeskuksessa Ilomantsissa (oheinen kasvokuva on ko. näyttelystä), ja sen näyttelyissä saattoi kokea mm. luonnonsuojelullisen näkökulman. Nyt puhutaan (onneksi!) jo paljon kestävyydestä / turhan kuluttamisen vähentämisestä, mutta mielestäni Katri Vala näki sen merkityksen jo sata vuotta sitten. Jos Vala eläisi tänään, uskoisin hänen ajattelevan ja myös vahvasti ääneen sanovan, että kurssissa on yhä runsaasti reivattavaa, jos halutaan maapallon säilyvän elinkelpoisena tulevillekin sukupolville.

"- - En tyydy siihen enää! / Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana! / Vain päivän ja yön! - -" (Katri Vala 1924, Kaukainen puutarha.)

Kirjassa kerrottiin (mm. s. 254) Valan suhteesta Ilomantsin aikoinaan Edvin Stoltiin. Otin tämän kuriositeettina, sillä Stolt oli saanut komennuksen (omakohtaisesti tuttuun) Enoon. Katri Vala kuvasi matkojansa Helsingistä Ilomantsiin monipolvisina: ensin tultiin junalla Joensuun kautta Enoon, siitä sitten vielä hevosella 50 km Ilomantsiin.

Taidetta luonnonmateriaaleista Katri Valan kulttuurikeskuksella

Katri Vala (1901–1944) kuoli liian varhain, tuberkuloosin riuduttamana. Helvi Hämäläinen sanoi (s. 380) heidän viimeistä kertaa tavatessaan, että yhtä paljon kuin nyt kärsit siitä, että sinua ei ole ymmärretty, yhtä hyljätty ja unohdettu kuin nyt olet, yhtä suuresti ihailtu, rakastettu ja kunnioitettu olet kerran oleva. Katri Vala kuoli helluntaiaamuna, vuodenaikana, jota hän eniten rakasti (s. 386). Hän olisi halunnut elää ja nähdä demokratian voittavan (s. 392).

Näitä kirjoja kirjastoon palauttaessani mieleen jäi haikeutta - kuin olisi luopunut tärkeäksi tulleesta ystävästä. Kun nämä tunnelmat muistiin kirjoitin, voin palata niihin uudelleen - ja kirjanhan voi lainata jälleen; tai ostaa ja laittaa sitten kiertoon. Seuraava mietelmä sopii moneen, miksei kirjallisuuden helmien muisteluunkin?

Rakkaat lähtevät,

jää tyhjä tila muistojen asua 

– Helena Anhava –

Hyvää alkukevättä kirjallisuuden ja muun kulttuurin parissa 🌷