Lentävät lehmät ja muita sydänsuven suakkunoita

Sanan kesäkuu alkuosa tarkoittaa myös kesantoa. Kesäkuu on ollut kesänajon aikaa, jolloin kesanto kynnettiin ensi kertaa. Nimitys perustuu siis kalendaariseen työkauteen samalla tavoin kuin kylvö- ja korjuuaikaa ilmaisevat touko-, heinä- ja elokuu. Suomen kielessä on lämpimimmällä vuodenajalla ollut kaksi nimitystä: kesä ja suvi. Suvesta on puhuttu Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä ja Uudellamaalla, muualla kesästä. Kesä-sanaa on kyllä vanhastaan käytetty myös lounaisessa Suomessa ja osassa Hämettäkin. Siellä se on tarkoittanut kasvukauden aikana viljelemättömänä pidettävää peltoa eli kesantoa. (kotus.fi.)

Tyyni rantanäkymä hänen muistolleen, joka auttoi pyyteettömästi naapureitaan 💝

Menneen tulkintaa ja tutkintaa

Nyt kun koronan keskellä on ollut paljon ”ylimääräistä” aikaa, toteutin eräänkin pitkäaikaisen suunnitelmani ja teetätin perimän testausta. Ajattelin että tulosten saapuminen sieltä USA:sta kestää hyvinkin pitkään, mutta tulokset tulivatkin sähköpostiini jo noin kuukauden kuluttua testin ottamisesta. FTDNA antaa lähes viikoittain sähköpostin välityksellä uusia serkkuosumia, joista en osaa sanoa, miten ne sukuuni liittyvät, sillä en hallitse (vielä?) tarvittavia atk-ohjelmia. Toivottavasti inspiroidun opettelemaan niitä joskus. En ole kai koskaan ollut erityisen tietotekniikkaorientoitunut ja uusien ohjelmien opettelu vaatii aina oman ponnistuksensa. Olen löytänyt nyt tuon dna-tutkimisen kautta muutamia uusia tuttavia, joiden kanssa olemme alkaneet tutkia yhteistä sukulaisuutta. Se on kiinnostavaa. Osumalistani kahdesta ensimmäisestä henkilöstä olen saanut jo selvitettyä, että heidän juuriaan on laillani eräällä korkealla vaaralla Pielisjärvellä, harjumaisemaa halkovan tien varrella. Siellä elänyt emäntä Vappu eli Valpuri (1854–1941) oli äidinpuoleisen isoukkini sisar. Näin löytyi sieltä yhteinen esiäiti henkilöille, joista en tiennyt, onko heillä samaa taustaa. Mielenkiintoista oli, että samassa yhteydessä löytyi myös varsin läheinen sukulaisuusosuma hyvään ystävääni, jonka kanssa emme ole sukulaisuudestamme tienneetkään. Toki syvää hengenheimolaisuutta olemme tunteneet jo yli 30 vuotta ja mm. musiikki on yhdistänyt 👭 ♫

Mielenkiintoista tämä kyllä on! Nämäkin lähimmät serkkuosumat ovat ”paperilla” vain kaukaista sukua, mutta dna:n mukaan osa näyttäisi jopa 1–2 serkkuosumaa. Ymmärrän, että se jotenkin kumuloituu, ja todennäköisesti sukulaisuusosuma eri henkilöihin tulee ikään kuin useampaa kautta. Koetan muistaa myös sen, että näissä listoissa näkyvät vain he, jotka ovat ko. testin teetättäneet. Tästä pitää itseään aina välillä ihan vasiten muistuttaa. Sukuasiat kiinnostavat muun muassa siksi, koska on niin paljon vastaamattomia kysymyksiä, mitkä ovat alkaneet askarruttaa enemmän näin vanhempana, siis se klassinen juttu tässäkin: vanhempana alkavat vanhat asiat kiinnostaa. Nyt on enemmän aikaakin miettiä. Ja toisaalta on tämä (havaintojeni mukaan aika monellekin tuttu) vaikeasti selitettävä ulkopuolisuuden tai jopa vierauden tunne. Mistä sekin sitten tulee, onkin jo toinen juttu 😎 

Mustikka kukkii Pielisen rannalla

Vahvojen naisten tarinat

Toisaalta vastauksia niihin kysymyksiin, mihin toivon vastauksia saavani, tuskin saan. Tai niin ainakin luulen. Mutta mistäpä sitäkään tietää? Aivan hiljattain sain yllätyksekseni tietoa isäni puoleisen mummoni äidin ja hänen vanhempiensa elämästä, ja sitä en olisi voinut uskoakaan. Näitä asioita muistavat lähisukulaiseni ovat jo kuolleet. Olen hyvin kiitollinen hänelle, joka sattumalta huomasi dna-osuman aikoihin yhtymäkohdan sukukirjassaan, ja otti yhteyttä. Näin nämä aiemmin nimiä vailla olleet Maria, Gunilla ja mm. Anna Kaisa alkoivat elää. Tieto heistä tuotti iloa iäkkäille sukulaisillenikin, ja äitini muisti lapsuudestaan Gunillan ladonkin, minkä sokea Esteri-täti oli täyttänyt kesäisin leppäkerpuilla. Pitkän metsätaipaleen ladolle hän oli kulkenut yksin, vaistonsa varassa 💗 Vahvojen naisten tarinat ovat kiehtoneet minua aina, ja nyt nämä em. naiset sekä toisaalta myös tämä äidinpuoleisen suvun esiäiti Valpuri alkoivat elää, ja he olivat mitä ilmeisimmin juuri niitä vahvoja naisia, hiljaisen ja tärkeän taustatyön tekijöitä, sitkeitä ja tunnnollisia uurastajia. Maria kuoli vakavaan sairauteen vain 35-vuotiaana, mutta esim. Valpuri eli 87-vuotiaaksi. Sekään ei ole ollut tavatonta tuohon aikaan, jos/kun naisesta on sanottu, että eihän se koskaan mitään tehnyt, oli vain kotona 😶 Kotona olijalla on voinut olla huolehdittavanaan toistakymmentä lasta ja navetallinen karjaa. Tämän päivän ihmiselle itsestään selviä mukavuuksia ei ole ollut. Myös miehet ovat olleet sitkeitä uurastajia. Em:n Marian aviopuoliso oli isoukkini Samuli, joka jäi vaimonsa varhaisen kuoleman jälkeen viiden pienen tyttären ja pian äitinsä jälkeen vauvana kuolleen pojan yksinhuoltajaksi. Suutarina perheensä elättänyt Samuli ei avioitunut uudelleen.  

Epätietoisuuksia tietenkin jää, ja niiden kanssa on vain opittava olemaan tämä elämänsä  loppusuorakin. Kenties jos osaisin käyttää alan eri tietokoneohjelmia, niin ehkä sitten saisi enemmän vastuksia. Nuo henkilöt, joihin olen nyt saanut yhteyden, ovat mukavia, ja juteltiin eräänkin uuden tutun kanssa puhelimessa melkein tunti. Ehkä paras anti tässä kaikessa (mm. dna:n tutkimisessa) onkin se, että tutustuu uusiin kiinnostaviin ihmisiin ja elämänpiiri siten laajenee - rakentavaa ja mielihyvää tuovaa kanssakäymistä siis tämäkin. Lisäksi on mukavaa huomata, että uusia vahvojen naisten tarinoita löytyy tästäkin ajasta.  Kenties vastauksia löytyykin jostain sieltä, kuin tulkintana rivien välistä, tai nykytermiä käyttääkseni: hiljaisina signaaleina. Toisaalta täsmällisiä vastauksia kaikkiin kysymyksiin ei ehkä tarvitsekaan tietää. Korona-karanteenilaisella riittää aikaa pohtia, ja olenkin miettinyt, että kärsivällisyyden kehittäminen – tällaiselle kärsimättömyyteen taipuvaiselle – onkin ollut eräs koronan myönteisistä puolista 👍 

Siposen sukuseura kokoontui Herranniemessä muutamia vuosia sitten. Äitini äiti Anna oli Siposia. 

Mitä myönteistä karanteenissa?

Korona-ajan huonoista puolista on puhuttu ja kirjoitettu jo niin paljon, että hyppään ne tässä yli ja keskityn myönteisiin. Nyt kun tätä kaikkea on kestänyt jo lähes kolme kuukautta, tästä on tullut kuin uusi normaali. Korona-ajassa on ollut myönteistä tietty verkkaisuus, rauha, pakottomuus. Kun on aina ollut jonkinlainen sisäinen tekemisen pakko, ja on konkreettisestikin tottunut pienestä pitäen tekemään koko ajan jotain. Hyvä on kuitenkin muistutella mieleensä, että kun on jo esim. puolessa välissä seitsemättä kymmentä, ei enää jaksa siten kuin nuorempana. Eikä tarvitsekaan jaksaa, päivätyöt on tehty. Huomaan ärsyyntyväni esim. joistakin lisäravinnemainoksista, joissa yli kahdeksankymppiset herrat ja ladyt hehkuttavat, kuinka he jaksavat (lisäravinnetta nautittuaan) tanssia pikkutunneille ja patikoida ja kiipeillä kymmeniä kilometrejä päivässä haastavien vuoristomaisemien jyrkänteissä. Siitä vaan, tämä sanoo lyhyesti: evvk 😒 Jollain kummallisella tavalla viihdyn siis korona-ajassa. On hiljaisuutta, rauhaa ja positiivista hitautta.  Ei tarvitse edes langeta itselle tyypilliseen ylitulkintaan, päivät seuraavat toisiaan tasaisina ja ennustettavina. Koronatukkakin kasvaa, en muista olisiko koskaan aikuisiälläni ollut näin pitkä kampaajalla käynnin väli! Pinnejä ja solkia onneksi on, joilla saa tämän petolinnun tiettyä ruumiinosaa muistuttavan kuontalonsa pois silmiltä 😁 

Tämän eläkeläisen elämä pyörii muutenkin pienissä ympyröissä ja on hyvinkin itseohjautuvaa, ja nyt voi oikein tiedostaen vältellä niitä pahaa mieltä tuottavia kohtaamisiakin. Tai ainakin harjoitella, sitähän en ole oivaltanut aiemmin. Lenkkeillessäni kuuntelen usein puhelimen kuulokkeista mm. keskusteluohjelmia, jotka käsittelevät (väljästi tulkiten) psykologiaan liittyviä aiheita. Somessakin törmää toisinaan epäreiluihin, suututtaviiin tai ihan vain ärsyttäviin keskusteluihin. Loppuelämän läksy lieneekin se, ettei joka soppaan tarvitse lusikkaansa pistää, on pidettävä puolensa ja vedettävä rajat. Ugh 💪 😉

Suopursujen tuoksua ei voita mikään 💚

Laiskottelun oikeus ja ihanuus

Katsoin äskettäin vielä omakannasta huhtikuisen kardiologin lausunnon, ja siellä luki, että käytännössä kaikki arvoni ovat nyt ns. normaalit, ja vajaatoimintani oli tai on hyvinkin epätyypillinen. Välillä tuntuu siltäkin, kuin olisi saanut jatkoajan tai vähintäänkin uuden mahdollisuuden. Mystiikkaan taipuvainen miettii, että kenties silläkin on jokin tarkoitus. Olen miettinyt paljon nk. takotsubo-oireyhtymääkin, eli ns. särkyneen sydämen syndroomaa. On todettu, että tähän kaikkeen on kohdallani liittynyt ko. oireyhtymälle ominaisesti pitkittynyttä stressiä, univaikeutta ja mitä kaikkea muuta kielteistä em:uun liittyykin; ja senpä vuoksi aina vaan muistutan sekä itseäni että myös muita liiallisesta itsensä rasittamisesta ja/tai vaikeisiin ristiriitatilanteisiin ajautumisesta. Työelämässä olevat eivät voi aina kiirettä välttää, häärinhän itsekin siellä kiireisenä 45 vuotta. Aina ristiriidatkaan eivät ole vältettävissä, mutta uskon että useimmiten ovat - ainakin eläkkeellä. 

Seurasin viime helluntaina TV1:ltä Tastulan haastatteluohjelmaa, jossa hän haastatteli kirjailija Tommi Kinnusta. Tommi sanoi, että hyvät hetket ymmärtää, kun on ollut niitä vähemmän hyviä. Nyt on oikeus ottaa hyvällä omallatunnolla rennosti ja tehdä sitä mikä huvittaa, esim. tarkkailla luontoa ja nauttia elämästä. Tekemistäkin riittää, jos ei halua vain oleilla. Kohdallani odottaa kolmen (!) eri huushollin ikkunoiden pesut... ja mattojen pesut tietysti, mikä sekin jäi viime kesältä väliin. Aloitin pesemällä yhden huushollin yhden ikkunan ja seuraavana toisen jne. Peruna kerrallaan, sanoi vanha kansa. En ota stressiä. Jos alkaa stressata, jääkööt siihen. Kukaan ei pakota. Tietysti helpommin sanottu kuin tehty, kun se "sisäinen ääni" käskee, että otsansa hiessä työtä on tehtävä, ja Luoja ei laiskoja elätä! Pysähdyin ihan miettimään, mitä tuo sanonta tässä ajassa merkitsee tai voisi merkitä. 

Tietysti välillä huono omatunto uhkaa laiskottelijaa, ja silloin kysyn mielessäni, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua, jos jätän tuon tai tuonkin homman vaikka kokonaan tekemättä... Huomaan että ei ole kovin kummoiset seuraukset, vähemmälläkin pääsee. Välillä istun koko päivän kuuntelemassa äänikirjaa ja virkkaan. Tuo virkkaus on lähinnä mukavaa ajankulua. Tässäkin ns. matkalla olo (virkkaus) on pääasia, ei niinkään lopputulos. Ei siis tarvitse tulla huippusuoritusta 😄 Harrastelen edelleen yhtä ja toista, ja kenties kirjoittaminen on se mieluisin juttuni, muuhun ei juuri löydy taipumuksia tai lahjoja. Esim. laulutunneilla ja kuorossa käyn huvikseni, en siinäkään ole mitään erityisiä tavoitteita. Mutta riittävän hyvä on sekin, että pysyn nuotissa ja kuorolaulussa stemmoissa. Laulu tuottaa myös iloa ja kuorossa tapaa ystäviä 💑 ♬

Isoukkini Samulin ja isäni hauta Lieksan Mähköllä (pahoittelen vinoa kuvaa)

Opinnäytteitä tai lastenhoitoa?

Ainakin näin elämänsä viimeistä kolmannesta elävän kohdalla tekeminen voisi tarkoittaa sitä, että koettaa olla jollain tavalla paitsi itselleen myös toisille hyvä ja mahdollisuuksien mukaan  hyödyksikin. Tekemistä ei voi mitata, ts. mikä on suurta ja mikä pientä. Hiljattain joku ehdotti, että kun sinä kerran voit nyt niin hyvin, ja sinulla ei ole lastenlasten hoitoakaan, voisit alkaa tehdä vaikka väitöskirjaa. Mielenkiintoinen ajatus, imartelevakin 😊 Kohdallani en vain keksi aihetta, missä pärjäisi suomen kielellä, lisäksi tarvittaisiin miel. useamman vieraan kielen taito, jotta voi referoida eri lähteitä monipuolisesti. Seli seli? Pysähdyin kuitenkin miettimään, mikä se aihe olisi, jos väitöskirjan tekemiseen tarvittava motivaatio, energia ja kielitaito olisi. Vaikkapa Metaforat yhteiskunnallisen kielen kontekstissa tässä ajassa olisi kyllä aiheena kiinnostava. Lähteet löytyisivät todennäköisesti pääosin yleisen kielitieteen puolelta, ja suomen kielellä siellä ei pitkälle edetä. Lisäksi puuttuu tarvittava tavoitteellisuus/kunnianhimo tai mitä motivaatiota se sitten lopulta olisikaan. Koen riittäväni näine hyvineni ainakin itselleni. Jatkuvasti mukana kulkeva kysymys on kai monelle myös se, mitkä ovat aidosti niitä oman elämän omia toiveita, ja mitkä ovat jonkun toisen. Kävinhän minäkin aikoinaan pyrkimässä oikeustieteelliseenkin luultavasti lähi-ihmistä miellyttääkseni 😎 Opiskelupaikka Rovaniemellä jäi muutaman pisteen päähän, mutta onneksi en päässyt, ei se omintani olisi ollut. Olen lopulta saanut enemmän koulutusta kuin mitä nuorena olisin voinut kuvitellakaan. On aihetta olla kiitollinen, kun oma paikka on löytynyt tässä ja tällaisena. Tietenkin sitä haluaa loppuun saakka tehdä jotain, mistä olisi vaikka pieneltä osin iloa tai hyötyä jollekin, vaikka yhdelle ihmiselle jossain. Väitöskirja se ei kuitenkaan ole, vaikka niistä saatavaa laajempaa hyötyä en tietenkään epäile. Nostan hattua jokaiselle väitöskirjan tekijälle, ja erityisesti heille, jotka jaksavat tehdä sen vielä eläkeiässä 👍 

Menneitä muistellessa omakuvakin noin puolen vuosisadan takaa 😉

Mielivalta hyvissä tarkoituksissa on pahinta

Tommi Kinnusen haastattelu sai miettimään seuraavaakin. Hän sanoi haastattelussa 31.5, että elämä ei tule koskaan valmiiksi, kaikki on aina keskeneräistä ja keskeneräiseksi jää. Ihmisestä ei jää toisten muistoihin hänen hankkimansa omaisuudet, vaan pikemminkin se, miten hän on suhtautunut muita ihmisiä kohtaan, Kinnunen sanoi. Hän viittasi haastattelussa mielenkiintoisella tavalla myös Yksi lensi yli käenpesän teoksen ylihoitajatar Mildred Ratchediin. Kinnunen sanoi, että pahinta on, kun ihmiset hyvissä tarkoituksissa tekevät toisille pahaa. Yksi lensi yli käenpesän -teoksen ylihoitajatar harjoitti hyvissä tarkoituksissa (?) häikäilemätöntä mielivaltaa toisia kohtaan ja ei kaihtanut keinoja suojellakseen valta-asemaansa. Elokuvan Louise Fletcher ylihoitajatar Ratchedin roolissa oli niin kylmän karmaiseva, että jo pelkkä ajatus hänestä saa ihon kananlihalle 😲 

Myös hengellisyyden nimissä (uskonsodissa ymv.) on tehty maailman laajuisestikin järkyttävästi pahaa. Hyvissä tarkoituksissa ”oikeutetut” sodat, väkivalta ja julmuus ovat yhä tätä päivää.  
Hyvissä tarkoituksissa tehtyä pahaa voi olla myös tietynlaisten suosikkiasetelmien rakentelu. Tätä voi olla esim. perheen sisäisestikin, joku voi suosia vaikkapa yhtä lapsistaan tai lapsenlapsistaan. Työpaikalla esimies voi suosia jotakin työntekijöistä jne. Kun on valtaa, se houkuttelee tekemään sellaistakin, mitä ei ehkä edes itse sisimmässään hyväksy. Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä, ja tarkempi paneutuminen vaatisi kai hyvinkin pitkät ja perusteelliset pohdinnat.

Rannan tyrskyt huuhtelevat kivet puhtaiksi

Lentävät lehmät ja muuta erikoista

Eläkkeellä on aikaa miettiä elämänsä virheitäkin, mistä niin monet on tehty epävarmuuden ja/tai miellyttämisen halun kiemuroissa. Ylireagoimista olen myös miettinyt, ja huomio kiinnittyy  siihenkin, että jos ns. antennit ovat koko ajan sojossa ja herkkinä, mieli kuormittuu sellaisistakin tilanteista tai asioista, mihin muut eivät juuri korvaansa lotkauta. Ja heille tietenkin hyvä niin. Erityisherkille sensijaan on turha sanoa, että ei pidä välittää 😓 Se on sama kuin sanoisi lehmälle, että lennä! 
Kerron eräästä kohtaamisesta, mitä jäin miettimään jälkikäteen. Tapasin lapsuuden tuttuni eräässä tapahtumassa ennen koronaa, olimme tavanneet viimeksi noin 50 vuotta sitten. Kun kysyin mitä hänelle kuuluu, hän alkoi kertoa lapsenlapsistaan ja jo nyt syntyneestä lapsenlapsenlapsestaan. Kun vastasin hänen tiedusteluunsa, että eikö itselläni ole lapsenlapsia, hän kysyi, että eikös se olisi sinustakin kiva? Nyökkäilin innokkaasti, että tietysti, tietysti, joskin totesin, että ihan hyvähän tämä elämä on näinkin. Lisäsin vielä, että en oikeastaan osaa kaivata sellaista, mitä ei ole ollutkaan. Tähän tuttuni jatkoi: vaan kun sitä saa olla niin ylpeä, ja on hyvä, että suku jatkuu. Vastasin, että tottakai, minäkin olen ylpeä siskoni tytön ihanista pikkupojista ja veljeni poikien pienistä tyttäristä ja pojista ja myös heidän vanhemmistaan. Suku jatkuu siis. Samalla mieltäni alkoi kaihertaa jokin vaikeasti selitettävä kielteinen olo, herkkyyskö taas? Olinko jälleen liian mielin kielin tai jotain? Keskustelumme tyrehtyi sitten hieman vaivaantuneeseen hiljaisuuteen, mitä nyt vaihdettiin vielä muutama sana nivelrikoista ja muista ikään kuuluvista krempoista. Pohdin jälkikäteen, että tässäkö olivat ne puolen vuosisadan merkityksellisimmät kuulumisemme 😮 

Iltanäkymä 70-vuotiaasta verkkovajasta Pieliselle

 On varmaan monelle tuttua, kun on aikaa rauhassa ja ajan kanssa mietiskellä, asioista alkaa nousta esiin uusia puolia ja itsetuntemuskin kohenee. Jos on esimerkiksi erityisherkkä, sen tiedostaminen auttaa luovimaan monen karikon yli. Olen myös sen havainnut, ettei erityisherkkyys tosiaankaan näy päällepäin. Moni voi olla hyvinkin varman ja vahvan näköinen ulospäin, mutta on sisimmässään herkkä. Hieman kulunut mutta kuitenkin niin tosi elämänohje sanoo, että asiat pitää käsitellä, tai ainakin pyrkiä siihen ja sitten niihin vaan tottuu. Jos ei käsittele, siellä se hiertää kivenä kengässä aina vaan 😓

Vanha syreeni kukkii kevätkesä toisensa jälkeen

Kukin kukkii tavallaan

Uskon että jokaisen kiireisenkin olisi hyvä välillä pysähtyä miettimään, kuka hän todella on, miksi hän kokee asiat niin kuin kokee, ja mitkä ovat hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan. Joissakin keskusteluissa on nostettu esille, että onko se jopa kulttuurinenkin juttu, kun omat heikkoudet ovat aina niin kirkkaina mielessä, vahvuuksista sanotaan vain, että kunpa ei niitä vahvuuksia olekaan! Moni meistä pystyy kysyttäessä luettelemaan oikopäätä itsestään useita huonoja puolia; kehittämistä vaativia, heikkoja, jopa noloja juttuja. Hyvien ja vahvojen puolien julkilausuminen varsinkin toisten kuullen vaatiikin sitten jo ponnistusta. 

Rinta rottingille vaan - kuten tuolla pihani syreenivanhuksella! Ylpeänä kantaa se harvalukuiset kukkansa kuin sanoen: tavallani kukin minäkin  🌼

Hyvää sydänsuven aikaa 💖