Elämää muutoksessa, uuden äärellä?

Kesäkukat elokuussa (kuva on Joensuun kaupungin puistosta)

Monipolvisista muutospohdinnoista saankin aiheen tähän blogikirjoitukseeni, kenties useampiin seuraaviinkin - ainakin osaan kustakin päivityksestä. Jos näistä miettimisistä saisi samalla inspiraatiota raivaukseenkin. Huomaan selittäväni itselleni verenpaineillani (keskimäärin 86/56) hitauttani ja aloitekyvyttömyyttäni, ja kyllä se saattaakin olla osasyy. Samoin kuumuus vaikutti ajoittain aiemmin kesällä. Huomaan myös yhä edelleen, että jos en saa kunnolla nukutuksi, energiataso menee lähes nollille. Turha silloin on edes yrittää muuta kuin pakolliset perusrutiinit.

Ylipäällikön päiväkäsky on arvokas säilytettävä muisto edelliseltä asukkaalta 💙

Muuttopuuhat ovat käynnistyneet nyt lähinnä kumppanin aktiivisuuden ansiosta. Hän hankki jo runsas kaksi vuotta sitten asunnon, mikä on reilustikin suurempi kuin tämä asunto, ja mikä on hyvä: siinä on hissi, parveke ja sauna. Hänellä on intoa, aikaa ja voimavaroja tehdä muuttoa, kun jäi nyt elokuussa eläkkeellekin. Moni on sanonut, että kun usein muuttaa, tulee raivattua silloin pois joutavaa. Olen asunut tässä 80-luvulta alkaen, joten arvannette mikä on tilanne… 😚 Nyt pitäisi raaskia luopua tarpeettomasta tavarasta. Osasta luopuminen on helppoa, osaan on muodostunut kummallinen tunneside, vaikka tavaraa ei olisi käyttänyt mihinkään vuosikymmeniin. 

Mietin säilytettäviä tavaroita, vaikka poistettavia pitäisi kai miettiä enemmän. Haluan säästää esim. keittiön lampun, hankin sen puoli vuosisataa sitten ja on kuin ihmeen kaupalla säilynyt ehjänä tänne asti. Sellaisia tavaroita haluaa näköjään säästää, mihin liittyy jokin tarina tai tietty muisto. Mmmmmm, kunpa siinä pysyisinkin 😳

Säilytettäviä muistoja edelliseltä asukkaalta, pölliklubeja ja oman jalkaväkirykmentin kirja. Tupakoinut hän ei enää pitkiin aikoihin, mutta kaikki säilytettiin. Hyvä historiaan liittyvä muisto mm. nuo tupakat holkkeineen. 

Olen kysellyt kavereilta, mitä te teitte ylim. tavaralle muutossanne; veittekö Konttiin tai muuhun kierrätyskeskukseen, nettikirppikselle, lahjoititteko tutuille/sukulaisille tms. Tai oletko kaivannut jälkikäteen jotakin, mistä luovuit. Aika harvoin niitä kuulemma kaivataan. Olen näköjään laiska myymään tavaraa kirppiksellä, mieluummin lahjoitan pois. Kestävän kehityksen ideologian sisäistäneenä on vaikeaa heittää ehjää tavaraa roskiinkaan; ehjien kirjojen roskiin heittäminen on suorastaan mahdotonta. Kierrätyspiste kirjastossa onkin osoittautunut hyväksi paikaksi viedä kirjoja, sieltä ne lähtevät yllättävänkin nopeasti eteenpäin. Muun ylimääräisen tavaran kanssa olen ihmeissäni, vaatteita, kenkiä ja laukkuja on paljon ja varsinkin ns. koriste-esineitä. Mutta jospa se siitä, pikkuhiljaa. Kiirettä ei ole, sitä huomaan toistelevani varmaan liikaakin. 

Kristallilaseja kymmenittäin...

Muutosta voisi ajatella myös jonkinlaisena uuden alkuna. Kiirettä ei todellakaan ole ollut aiemminkaan, hyvinkin kauan suuriin muutoksiin on valmistauduttu. Niin sanottu harkinta-aika on nytkin kestänyt jo pitkään. Ollaan molemmat kai aika perusteellisesti harkitsevia, etenkin mitä suurempiin elämänmuutoksiin tulee. Pienemmissä jutuissa kyllä ex temporekin onnistuu. Siihen en osaa ottaa kantaa, mikä lopulta on hyvä, esim. ovatko nopeat vai hitaat ratkaisut parempia. Kullakin on oma tyylinsä ja elämäntilanteetkin erilaiset. Maantieteellinen siirtymä tässä on vain muutama sata metriä keskikaupungille päin, vielä lähemmäksi toria. Siinä on kaikki todellakin äärellään, apteekkikin ja näytteenottokeskus sekä mm. yksityiset lääkäriasemat ja yksityiset hammaslääkärit aivan lähinaapurissa. Ja tietysti useimmat kulttuuririennot ja liikuntapaikat. 
 
Nyt esim. tämä huone missä tätä kirjoitan, näyttääkin jo aika "erikoiselta", yksi seinä on tyhjänä kokonaan, siitä on lähtenyt jo seinän laajuinen hyllykkö toiseen asuntoon. Muut paikat tavarakaaoksessa... Tunnen välillä jopa jonkinlaista syyllisyyttä raivaamissaamattomuudestani, mutta järki sanoo, että ei aihetta hoppuiluun. Tuntuu että deadlineja työelämän tyyliin pitäisikin asettaa, ehkä siten saisi itseensä enemmän jämäkkyyttä.

Muisto- ja käyttöesineitä Lotta-kupeista ja -lautasista alkaen...
 

Kerronpa erään tarinan. Katson nyt seinällä edessäni olevia kahta pientä orvokkitaulua, ne hankin 90-luvun alussa kai viimeisillä rahoillani. Opiskelin silloin, ja olin monista eri syistä niin vähissä varoissa, ettei ollut rahaa ostaa vaatteita edes kirppareilta. Aina oli tili miinuksella ennen opintotuen tuloa, eikä säästöjäkään ollut kuten nyt jonkinlaisena puskurina. Pelastus oli, että silloin oli käytössä ns. limiittitilit, eli tietyn määrän saattoi ylittää tilillä olevaa. Muistan, kun jotkut ystäväni lahjoittivat vanhoja vaatteitaan tai maksoivat ravintolalaskun yhteisen illan jälkeen. Siinä elämänvaiheessa sitten soi ovikello ja ovella oli nainen, joka myi maalaamiaan pikkutauluja. Tuntui siltä, että tuo ihminen taitaa olla vieläkin vähävaraisempi kuin minä. Niinpä ostin taulut. Ne otan mukaani muutossa, samoin kuin pari pientä suopursua kuvaavaa taulua ja yhden juhannusruusumukaelman. Niissä on se idea, että ovat lempikukkiani, suopursu etenkin raikkaine tuoksuineen. Parin kirpparilta hankitun unikko-taulun kanssa ollaan vielä kahden vaiheilla, ne siirtynevät harkintalaatikkoon. Aivan ehdottomasti säilytettäviin aarteisiin kuuluvat Siirin tekemät ristipistotaulut ja Pekka Turusen vuonisjärveläinen lintumaisema. Ne kunniapaikalle olkkariin - aivan kuten nytkin.  

Timo Puhakan "Karhu"

Raivausta ja lisäksi päivittäistä sauvakävelyä on vain koetettava pitää agendalla. Välillä innostun pakkaamaan pikkutauluja ym. pikkuesineistöä, laittamaan kirjoja kierrätykseen ja pakkaamaan osan ns. harkintalaatikkoon. Harkintalaatikosta tarjotaan kavereille ehjiä ja puhtaita esineitä, osa on aika kauniitakin, mutta itselle liikaa... Joskus hyvin nukutun yön jälkeen on virtaa pestä ikkunoitakin. Toiseen asuntoon kumppani on tilannut parvekkeen lasituksen, siitä tulee uskoakseni hyvä kesähuone. Parveke on kohtalaisen iso kulmaparveke; kiva kun siitä näkee kahteen suuntaan ja sisäpihalla on kauniit kukkaistutukset.  

Oheistin tähän ylä- ja alapuolella olevat FB:n antamat kuvamuistot (Keskeneräisyys-näyttelystä Ahvenisen Punaisella talolla 4.8.2019) siksi, koska tämä sisältää mielestäni syvällisemmänkin ajatuksen kaiken keskeneräisyydestä. Kaikki on lopulta aina kesken. Mitään ei saa täysin valmiiksi. Jotenkin se on hyvin lohdullinen ajatus. 

Oheiset kuvat ovat keskeneräisten käsitöiden näyttelystä, jonka voittajaksi pääsi yleisöäänestyksellä Timo Puhakan "Karhu" ja hopeasijalle Eeva Ikosen "Lentoon". Hienoja ja inspiroivia töitä olivat kaikki.

Eeva Ikosen "Lentoon"

Jatkanpa vielä puutteitteni paljastuksia 😎 Olen huomannut, että minulle on suorastaan mahdotonta heittää roskiin esim. huonekasvia, jos siinä vielä vähänkin henki pihisee. Osa tällaisista rajatilakasveista on nyt uuden asunnon parvekkeella tehostetussa hoidossa, osa on viety maalle. Täällä ei ole kuin pari henkitoreissaan olevaa huonekasvia. Muutenkin meillä on kestävä kehitys -ideologian sisäistäneinä ajattelutapa, että mitään ehjää tavaraa, puhdasta ja ehjää tekstiiliä, elävää kasvia tai varsinkaan kirjoja ei voi heittää roskiin. Kirjat viedään kirjaston kierrätyspisteeseen, kasvit sinnittelevät mökillä tekohengityksessä, ja jos silti kuolevat, heitän puutarhajätteeseen. Siitä saadaan toivon mukaan kompostia - joskus. 

Kompostinkin kehittäminen vaatisi lisäopiskelua. Jos siitä suunnilleen itsestään (?) syntyy kompostia kahdessa kompostiastiassamme, niin hyvä, mitään erityisiä toimenpiteitä ei ole sen eteen innostuttu tekemään. Kumppani on kyllä pihatöissäkin ahkerampi, mutta kompostiasioista ei hänkään ole innostunut – ainakaan vielä. Tässä nyt teen näköjään koko ajan tunnustuksia laiskuudestani, tai mitä vetämättömyyttä lieneekään. Viherkasvien hoitoon ja ruuanlaittoon voisin kyllä panostaa paljon enemmän. Somessa tulee usein annettua itsestään turhankin ahkeraa kuvaa, ja kivahan se on välillä saada kavereilta hyväntahtoisia kommentteja, että kuinka sinä jaksatkin olla tuollainen marttojenmartta. En todellakaan jaksa enkä viitsi, vaikka tietty kunnia-asia se olisikin.

Ohvanan Kulttuuritalolla seurasimme 8.8 ratkiriemukasta esitystä "Suhteellisesti ottaen"

 

Välillä innostun yhä edelleen milloin mistäkin, mutta ylipäätään teen nyt vapaalla ollessani sitä mistä tykkään, ja sitäkin vain hyvin nukuttujen öiden jälkeen. Valvottua tai huonosti nukuttua yötä seuraa rokulipäivä. Nyt on pesty ja pakattu kuplamuoviin ja siirretty eteenpäin mm. tuo em. kristallilasikokoelmani. Olen lähinnä Venäjän reissuilta ja kirppareilta koonnut vuosikymmenten saatossa puolen tusinaa valkoviini-, punaviini- ja kuoharilaseja, konjakki-, likööri- ja snapsilaseja, grogilaseja, boolilaseja ja -maljan, olutlaseja, pari viinikarahvia jne. Taustalta tuumittiin, että sulla on kyllä alkoholia käyttämättömäksi aivan uskomaton määrä erilaisia alkoholilaseja. Ne kuitenkin säilytetään, laitetaan valolliseen vitriiniin, tykkään katsella kauniita laseja. Jos se tuottaa iloa, niin ne haluaa säilyttää, vaikka eivät aktiivikäytössä olisikaan. Voihan ne myöhemmin siirtää eteenpäin, tilanteen mukaan mennään. Nyt ei ole vielä sen aika. Toisaalta mikäpä estää juomasta viinilasista vaikka mehua tai kauniista grogilasista vettä?

Ohvanan esityksen tyylikkäät väliaikatarjoilut 😋 

 

Mutta mitäs muuta tässä on ollut. Arkista elämän menoa vaan, ei erityisempiä tai uusia harrastuksiakaan. Tänään ilmoittaudun aiempaan tapaani kansalaisopistoon laulutunneille ja joogaan. Myös pieniä kulttuuririentoja on ilokseni jo ollut, esim. torilavalla ulkoilmassa, turvavälejä tietenkin noudattaen. TSL:n ryhmän mukana pääsin Ohvanan kesäteatteriin ja Utraan. Pitkän koronaeristyksen jälkeen huomaan nauttivani kaikesta (live)kulttuurista aivan erityisellä tavalla. Kriittisiä sanoja niitä kohtaan ei kieleltäni kirpoa, kaikki elävä kulttuuri tuntuu kerrassaan ihanalta. Heinäkuun lopulla oli historiakävely Kelvällä, olin sitä osaltani organisoimassa. Paikallinen kokenut kyläläinen Matti Ryynänen opasti. Kuivan kesän kummajainen oli, kun tuona päivänä satoi vettä aivan kaatamalla. Sade oli toki luonnon kannalta toivottu, ja nimesimmekin kävelymme leikillisesti sadetanssiksi 😊 Se olikin viimeinen kyläaktiviteetti tältä kesältä, mitä olen ollut järjestämässä mökkiläisporukassa. Viimeisimpänä  kesämuistona, mutta ei vähäisimpänä: heinäkuun lopulla oli Vuonislahden Martat ry:n satavuotisjuhla kylän tanssilavalla, minkä juhlatoimikunnassa ja osin talkoissakin sain olla mukana; ja tietenkin mukana juhlassa 25.7.2021 (kuva alempana).

Wanhan ajan kesätorilla Rekiniemessä asiaankuuluvissa wermeissä (kuva: Anu Penttinen)

Ruokailuihin pitäisi kyllä kiinnittää jatkuvasti huomiota. Olen ollut aika huoleton (lievä ilmaus) ruokien kohdalla, ja nyt on jonkin verran ollut jo sos. kontaktejakin, mihin on liittynyt useimmiten ruokailut. Iran perhe kyläili kera mummon, ja nuoruuden ystävätkin vuosikymmenten jälkeen vierailivat. Alkoholillisista ruokajuomista kohdallani ei tule kaloreita, mutta muuten on ollut jälkiruokia, jäätelöä, kahvileipiä jne. normiruuan lisäksi. Vaaka näytti jo välillä +merkkistä lukemaa, mutta nyt on palautunut takaisin siihen ns. hyvän olon painoon 👍

Matti Ryynänen esitteli vanhoja esineitä 29.7 Kelvän kylätalolla. Esittelyvuorossa suutarin tekemät jalkineet ja tunnistettavina väline, jota käytettiin aikoinaan kengänsaumojen ompeluun, keskellä puunauloja kengäntekoon ja etualalla karbidilamppu. (Kuva: S. T.)

Savon sukulaiset kävivät, ja vietimme yhdessä mökillä mukavan päivän, ja ruokailimme ja kahvittelimme heidän kanssaan pitkään ja antaumuksella. Pääraaka-aineena oli sukulaisilta ja ystäviltä saadut kesäkurpitsat, ja mm. ankanmunat, mitä sain ent. työkaveriltani Päiviltä. Emme itse kasvata mitään, mutta onneksi kasviksia riittää näköjään muutenkin. Tutut ja sukulaiset antavat, ja kaupasta + torilta saa edullisesti. Järjestöjututkin (mm. marttailu) ovat pitkästä aikaa alkaneet pyöriä muutenkin kuin Teamsin välityksellä, ja silloin kuvioihin kuuluu ruokailut ja kahvittelut kahvileipineen. Toki muistamme koronan vaarat edelleen, ja tilaisuudet ovat olleet pääosin ulkona ja sinne kokoontuva väki on yleensä saanut kaksi rokotusta ja muutenkin noudatetaan turvasääntöjä vastuullisesti. 

Ryhmäkuva Vuonislahden Marttojen 100-vuotisjuhlan talkoolaisista (kuva: Raija Ruusunen)
 

Nyt ei ole lähiviikkoina juuri muita menoja kuin pari martta-tapahtumaa ja Kalevalaisten Naisten järjestämä kansallispukutuuletus loppukuussa. Tuttu soitti, ja kutsui herukoita poimimaan, häneltä saamme sekä mustia että valkoisia. Kyläkaverin kanssa sovittiin kesätorilla, että voimme tulla heille punaherukkaan. Ihmisten ystävällisyys ja anteliaisuus ilahduttaa todella paljon 💗 

Meillä on maalla kaksi pientä punaista herukkapensasta ja yksi musta ja yksi karviainen. Mustaherukkapensas on tukehtunut villiheinään (kertonee kitkemisinnokkuudestamme...?), punaisista linnut söivät marjat (emme viitsineet virittää verkkoja), mutta pieni karviainen tuotti kuin ihmeen kaupalla varsin hyvin satoa. Kannoimme paahteen aikana pensaille sankolla vettä järvestä, lieneekö se pensasta virkistänyt. Karviaisia on nautiskeltu aamupuuron kanssa, samoin kuin ns. syömämustikoita. Pakastimeen säilöttäväksi saatiin vain noin viitisen litraa, mustikan laatu oli marjapaikoissamme kuivan kesän vuoksi heikohko ja määräkin vähäinen.

Marttapuvut kaunistivat juhlatilaa 25.7.2021

Upeita marttapukuja juhlatilassa 25.7.2021 on edellä olevassa kuvassa. Tekstiilitaiteilija Eeva Saurio suunnitteli alkuperäisen marttamekon Marttojen järjestöasuksi vuonna 1935. Puvun tarkoituksena oli osoittaa, että jokainen martta on tasa-arvoinen: kukaan ei voinut pukeutumisellaan korostaa omaa varallisuuttaan tai yhteiskunnallista asemaansa, vaan Martoissa kaikki olivat tasa-arvoisia töllin tyttärestä ruustinnaan. (martat.fi.) Eeva Saurio oli syntynyt Nurmeksessa v. 1906 ja kuoli Joensuussa v. 1995. Hänen hautamuistomerkkinsä on Nurmeksessa.

Pieni vieras piilosilla 💙

Tähän vuodenaikaan pohdiskelen yleensä koulujen alkamistakin; en ainoastaan pikkukoululaisten kannalta vaan taannoisen leipätyönikin. Työnihän alkoi koululla elokuussa. Kirjoitin face bookiin, että kohdallani eläkkeelle siirtyminen oli lopulta kai iso juttu, minkä oikeastaan hahmottaa paremmin vasta nyt, lähes kolmen vuoden jälkeen. Saattaa johtua siitäkin, että opiskelin vasta n. nelikymppisenä ammattiin, minkä koin omimmakseni. Ymmärrän hyvin erästäkin kaveriani, joka sanoi, että hänellä tuo siirtymäprosessi kesti noin neljä vuotta. Mulla kestänee vähintään saman, luulisin. Työ jäsensi elämää niin monella tavalla, ettei sitä pysty edes kovin kattavasti ja tiiviisti kuvaamaan. Koin työn omakseni, jopa merkitykselliseksi. Kaipa sitä nyt hakee saman tyyppistä merkitystä vapaaehtoistyön kautta. Tietysti on mukavaa ja jopa terveellistä nukkua nyt (yleensä) pitkiä yöunia, ilman stressiä, tiukkoja aikatauluja tai kiirettä. Ilmiasuuni voisin kyllä kiinnittää enemmän huomiota. (Korona)tukka on kasvanut pitkäksi, yltänee jo kainaloihin saakka, ja vaatteet ovat mitä milloinkin sattuu. Yöpaidassa tai aamutakissa en ole vielä kaupoille tai torille lähtenyt 😁 Mennessä näkee, koittaako sekin päivä vielä joskus. Kampaajan sentään havahduin varaamaan tätä kirjoittaessani.

Päivin lahjoittamat ankanmunat oli herkullinen uusi tuttavuus. Keltuainen oli suurempi ja voimakkaamman värinen kuin kananmunassa. 

Työ oli monessa mielessä tärkeää, huomaan sen erityisesti nyt jälkikäteen. Toki siinä oli lieveilmiönsä. Kiirettä tiukkoine aikatauluineen, stressiä, unettomuutta tai pahimmillaan kiusaamista en kaipaa. Mutta sitä työtä sinällään kaipaan, ja työkavereita ja varsinkin nuoruuden innossaan inspiroivia opiskelijoita. Heistä tuntui virtaavan energiaa itseenikin. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut nähdä työuniakin; yleensä ne ovat olleet mukavia - ei mitään painajaisia ainakaan. Kaiken tämän vuoksi (kai?) raivausoperaatiossa työvaatteiden (niitä on muuten paljon...!) ja loppujen työhön liittyvien papereiden hävittäminen on näköjään vaikeaa. Toki työpapereita olen käynyt jo läpi ja hävittänytkin useaan otteeseen, ja suurimman määrän niistä + ammattikirjallisuutta jätin työhuoneelle nuorempien hyödynnettäväksi. Tosin nuoremmat käyttänevät pääosin nettiä, en osaa sanoa, lukevatko enää ammattikirjallisuutta (paperi)kirjoista. Joku voi lukeakin. 

Nämä pohdinnat kuuluivat elokuuhun. Ensi kuussa muuta 💚

Hyvää kesän jatkoa, marja- ja sienituuria sekä voimia elämän muutoksiin 🍀🌹🍀