 |
| Karkkisydämen sulle lähetän, lämpimin ajatuksin luoksesi lennätän. Suu karkin sulattaa, ystävyyttä ei milloinkaan 💗 Ystävänpäivän tervehdys Marttalan nimikkoikonin ääreltä 💜 |
Hyvää tätä ystävänpäivää 14.2.2022!
"Voitte viedä elukan veden ääreen, mutta uppoamaan sitä ei voi pakottaa, tuumi Ihaa. Salaisuus piilee tässä: ystävyys kelluttaa" (A. A. Milne).
 |
| Iltanäkymää kaupunkiladultani Linnunlahdelta |
Piti miettiä tovi, onko nyt uutta tai tuoreudessaan osuvaa mistä kirjoittaisin. Sitten sain viime viikonloppuna palautetta ystävältä, joka lukee blogiani säännöllisesti. Hän mm. sanoi, että jo odottaa helmikuun postaustani. Palaute tuntui hyvältä ja innosti 👍 Mietin sitäkin, tarvitseeko lopulta olla aina uutta ja erikoista, tai esim. sellaista, mistä en olisi jo fb:ssä kirjoittanut? Jos kokee jonkin asian merkitykselliseksi tai tarpeelliseksi käsitellä, sitä sitten - vaikka useampaan kertaan. Toisaalta kaikki eivät ole fb:ssä, ja jos tuntee, että pitää käsitellä yhä vaikkapa yhdenvertaisuutta tai kysymyksiä jotka satuttavat, niitä on sitten käsiteltävä. Siis vaikka useampaan kertaan, jos tuntee sen tarpeelliseksi.
Tykkäsin jo yliopistossa kirjallisuuden opiskelusta, ja nyt pohdiskelinkin, miksi en käyttäisi joutoaikaani enemmän kirjallisuusaiheisten asioiden miettimiseen. Eräänä aamuna sain ajatuksen alkaa postata fb:iin jotain runoihin tai aforismeihin liittyvää ja välillä proosakatkelmiakin. Sitäkin lähinnä inspiraatiosta, ei suorittamisena. Myös tässä postauksessani on aineksia viime aikoina lukemistani kirjoista. Juuri tätä kirjoittaessani puhelimeni tekstari piippasi, että varaamani Ismo Alangon 543-sivuinen elämäkerta (Katja Kettu, v. 2021) on saapunut noudettavaksi. Sen herättämiä ajatuksia sitten myöhemmin keväällä, ehkä jo maaliskuussa. Nyt onkin runsaat tuhat sivua kirjallisuutta luettavana lähimpien viikkojen aikana, sillä myös maaliskuun kirjallisuuspiirikirja Pfeijfferin n. 600-sivuinen "Grand Hotel Europa" saapui samaan aikaan varauksesta. Se ei ole paljon aktiivisille lukijoille, mutta tällaiselle monesta kiinnostuneelle "renessanssityypille" on 😄
 |
| Helmikuun hedelmiä |
Aluksi tiiviisti käytännöllinen marttailu-osio: Marttojen sivuilta löysin pyykinpesukoneen puhdistusvinkin (kone tulee sen mukaan puhdistaa 1–2 kertaa vuodessa, vaikka mitään näkyvää tai "tuoksuvaa" ei esiintyisikään). Siitä vain kone pyörimään tyhjiltään 90 asteeseen ja puhdasta tulee! Kirkkautta olisi varmaan lisännyt vielä sitruunahappo, mutta nyt normipesuaine hoiti homman.
Martat vinkkaa -livejä olen seurannut fb:stä edelleen myös. Niistä viimeisimmäksi katsomassani kannustettiin kauden kasvisten, juuresten ja hedelmien käyttöön; ovathan ne nyt edullisimmillaan, ravintorikkaimmillaan ja maukkaimmillaan. Meillä syötiin nyt liven innoittamana uunibataatteja kalan kera, mausteena oli mm. limeä ja välipaloina kauden hedelmiä sweetieitä (on greipin ja pomelon risteytys), veriappelsiineja ja kotimaisia omenoita. Livessä sanottiin, että jos varastosta vielä kotimaisia omenoita löytyy, niitä kannattaa käyttää, ja löytyihän niitä kaupan varastostakin. Nuo ed. kuvassa olevat omenat olivat muuten huomattavasti maukkaampia kuin ulkomaiset vastaavat 😋
 |
| Tämä viime keväänä valmistunut torkkupeitto lienee tähänastisista suurin käsityöni; olen siihen tyytyväinen, samoin kuin oli peiton lahjaksi saanutkin 🌸 |
Mietin jälleen sitäkin, miksi luonto antoi käsityöläisten jälkeläiselle keskellä kämmentä olevat peukalot 😳 Niinpä vaan teki, mutta antoi sen sijaan kiinnostuksen perinnetekstiileihin, ihailun ja arvostuksen kädentaitoihin ja taitavien käsien luomaan. Pyrin muussakin ajattelemaan nykyään yhä enemmän niin, että vaikka sitä taikka tätä vaille olenkin jäänyt, niin jospa sain jotakin muuta sen sijaan. Voisin katsella ja käyttää käsitöitä vaikka kuinka usein tuntien mielihyvää, iloa, ja jos on vielä (vanhasta) tuunattu käsityö: siinä on lisäksi ekologisuutta ja persoonallisuutta – siis kestävää kehitystä parhaimmillaan 👍
Pitäisi polkaista tauon jälkeen liikkeelle myös raivausoperaatio, jossa laatikot/pussukat kierrätettäville, poisheitettäville ja tuunattaville. Ompelutaidottomana etsiskelin myös tekijää, joka ehtisi uudistamaan vintille vuosikymmeniksi säilömäni 90-luvun villakangastakkini. Löysinkin ilokseni tekijän, ja samalla sain vinkin kohteesta, jonne voin lahjoittaa ne 70-luvun turkiksenikin (hattu, puuhka ja puoliturkki), joille ei ole ollut käyttöä moniin vuosikymmeniin. Roskikseenkaan ei raaski ehjiä ja hyväkuntoisia heittää, ja kierrätyksessä/kirppareilla vaatteeni eivät jostakin syystä (?) ole suosittuja 😎
 |
| Suuria kiviä vuonislahtelaisen pellon reunalla |
Tommy Tabermanin ajankohtaisina puhuttelevat sanat kokoelmasta "Kukkiva kivi" tulivat mieleen hiljattaisten aluevaalien aikaan. Runoilija Tommy Tabermann (1947–2010) muistutti välittämisen ja yhteisvastuullisuuden tärkeydestä.
”Suuri kivi
nauraa neljää kättä
päin kasvoja eikä hievahda.
Silti, kun me ponnistelemme kaikin voimin yhdessä,
jokin
kiveäkin raskaampi
liikahtaa.”
Tabermania mukaillen yhdessä ponnistellen toivottavasti yhdenvertaisuuskin lisääntyy, ja siihen voi koettaa vaikuttaa äänestämällä. Yhdenvertaisuus julkisissa terveyspalveluissa on asuinpaikasta riippumatta tärkeää, vaalikampanjoissa painotettiin. En ainakaan huomannut, että minkään puolueen edustaja olisi sanonut, että kyllä julkisten terveyspalvelujen kuuluukin olla joillakin paikkakunnilla parempia tai huonompia kuin joillakin muilla paikkakunnilla 😚
Luotetaan siis siihen, että uudistusten myötä myös yhdenvertaisuus lisääntyy. Väki toki ikääntyy, mikä tuo omat vaatimuksensa, mutta se ei ole vain yksien paikkakuntien ilmiö.
 |
| Lemmikkini kaksoskuuset kylätien varrella harmaana helmikuisena päivänä |
Seurasin tammikuussa varsin aktiivisesti vaalikeskustelujakin ja aiheeseen liittyvää some-kirjoittelua. Havaintojen mukaan enemmän on ollut somessa palvelujen puutteista, mutta toisinaan on ollut kiittäviä kuvauksia, että asuinpaikkakunnalla saa nopeasti kattavan julkisen palvelun, oli kyse lääkäri-, hammaslääkäri-, fysioterapeutti- tm. palvelusta tai tutkimuksista. Joku kertoi, että jos esim. hammaslääkäriaikaa ei ole julkiselle saatavana, saa palvelusetelin yksityiselle. Se on hyvää palvelua. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla. Kohtelun tulisi olla kaikille (ainakin pääpiirteissään?) sama, onhan verojakin yhdessä kerrytetty. Kirjoitusten pohjalta vaikuttaa siltä, että ihmiset ovat yllättävänkin paljon eri asemassa sen mukaan missä asuvat.
Eräällä keskustelupalstalla kommentoinut sanoi, että sinä se jaksat pitää tätä yhdenvertaisuutta agendalla! Vastasin, että miksi en pitäisi, koenhan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden todella tärkeiksi. Toisaalta olen kai aina asemoitunut enemmän heidän porukkaansa ja puolelleen, joilla kaikki ei ole mennyt tai ollut aina niin hienosti tai etuoikeutetusti.
Se on tietenkin huolestuttavaa, kun äänestys% jäi niin alhaiseksi. Äänestäessämme olisimme ainakin kaikki yhdenvertaisia - jokaisen ääni yhtä tärkeänä.
 |
Valon lisääntymisestä iloisena jatkan hiihtelyä pari kertaa viikossa ja ohjatut jumpatkin käynnistyivät jälleen pitkän tauon jälkeen. Laulutunnit ja kirjat tuovat puolestaan henkistä virkistystä ja vaihtelua.
"Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss’ oli kyllä,
vaikk’ ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.
Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri. - -" (Eino Leino.)
 |
| Helmikuun kirjallisuuspiirissämme on Martta Kaukosen esikoisromaani "Terapiassa" |
Lasten ja nuorten kaltoinkohtelusta kertoi kirjallisuuspiirimme helmikuun kirjakin. Kirjallisuuspiirimme alkaa nyt jälleen kokoontua Teamsissa pitkän tauon jälkeen.
Helmikuun kirjanamme on Kuopiossa v. 1976 syntyneen Martta Kaukosen esikoisromaani "Terapiassa" ja maaliskuussa Ilja Leonard Pfeijfferin lähes 600-sivuinen"Grand Hotel Europa". Molemmat olivat itselleni aiemmin tuntemattomia, ja mielestäni kirjallisuuspiirin keskeinen ansio onkin siinä, että tulee tartuttua sellaisiin teoksiin, mihin ei muuten. Kaukosen kirjan kannessa oli sanat: "Sinä et kestä kuulla siitä. Minä olen elänyt sen." Nyt kun olen lukenut kirjan, sanojen merkitys avautuu. Loppupuolella oli myös puhutteleva ja mielestäni merkityksellinen virke: "Ajattelin ehkä, että jos siitä ei puhuta, sitä ei ole olemassa." Vaikka monikaan tuskin kertoo pitävänsä teemasta, jossa kuvataan esim. insestiä, raiskauksia, kiusaamista ja muuta väkivaltaa, mitä moninaisimpia loukkauksia ja vääryyksiä, niin lakkaavatko ne / eivät ole olemassa, jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta? Puhujien ja kirjoittajien lisäksi tarvitaan myös kuuntelijoita ja lukijoita.
 |
| Anni Kytömäen Finlandia-palkittu Margarita ihastutti ja vaikutti 💚 |
Kirjailija Leena Lander sanoi Yle Areenan haastattelussaan, että kirjailijan tuleekin kirjoittaa (myös) rankoista tapahtumista; niitä pitää tutkia ja käsitellä - juuri se on kirjailijan tehtävä. Ehkäpä tämä tehtävä voisi olla myös blogien, kolumnien ja muiden tekstien kirjoittajillakin? Jos sitä kaikkea ei käsittele, se purskahtaa joka tapauksessa jotenkin esille ja näkyviin - tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, Lander sanoo.
Myös kirjailija Märta Tikkanen sanoi kiinnostavasti Yle Areenan haastattelussa, että hän kirjoittaa siitä, mitä pelkää, mistä kokee kipua. Näin hän saa kanavan kipeille tunteille, ja siten se tunnemyrsky jotenkin katoaa tai ainakin laimenee. Ymmärrän niin, että jollain tapaa samoista asioista tässä on kyse. Kaukosen teoksessa koin olleen jotakin samaa kuin esim. Landerin "Tummien perhosten kodissa" tai Tikkasen teoksessa "Miestä ei voi raiskata". Kipeitä ja tuskallisia asioita, niitä joista mieluummin vaietaan joko häpeästä tai aiheen ahdistavuuden vuoksi. Ahdistavia kohtia lukiessani halusin uskoa, että oikeus lopulta voittaa. Kirja tuntui yllättävistä käänteistään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) hyvinkin todelta. Tällaista voi tapahtua missä vain, milloin vain ja tapahtuu juuri tällä hetkelläkin. Myös siellä, missä sitä ei ikinä voisi kuvitella tapahtuvan.
En ole varma, oliko seuraava mietelmä tässä teoksessa, vai jossain muussa viime aikoina lukemassani, mutta se tuli kuitenkin nyt kirjan luettuani mieleeni: "Sic transit gloria mundi". Kun oikeus jossain vaiheessa voittaa, voi komea kulissi romahtaa, järkyttäviä tekoja tehneen koreaksi kiillotettu ulkokuori rapisee, paha paljastuu ja saa ansionsa mukaan.
 |
| Helmikuisen pilvettömän päivän väreinä turkoosi ja vaaleansininen |
Anni Kytömäen Finlandia-palkitun Margaritan luin hiljattain myös. Pidin sen kielestä, teemasta, historian ja luonnon kuvauksista. Kirjan päähenkilöä jäi suorastaan ikävä, kun luin loppuun kirjan kevyesti käänneltävät uusiopaperiset sivut. Samaistuin kirjan Senniin monessakin kohtaa, jopa saman lääketiet. operaation kokemuksessa. Teoksen s. 357–358 sanottiin: ”Joskus potilas vajoaa kiitollisuudenvelkaan. Silloin häntä on ystävällisesti oikaistava, että hänen terveytensä pelastivat lääketieteellinen tutkimus ja yhteiskunta, ei hoitohenkilökunnan yksittäinen jäsen.” Lääketieteellinen tutkimus ja yhteiskunta auttoivat niin Senniä kuin minuakin.
Kirjan Senni tuntui olevan sinut sen kanssa, että lapsia ei tule, eikä siis lapsenlapsiakaan. Hän ei tainnut sen kummemmin edes ajatella koko asiaa. Silloin tällöin kuulee, kun kysellään, eikö lapsia tai lapsenlapsia ala jo tulla, ja joskus jopa tiedustellaan, missä vika. Kysymyksiä saatetaan lisäksi tehostaa oman onnellisen lapsilykyn kuvauksilla.
Mielestäni nuo asiat ovat jokaiselle yksityisiä, herkkiäkin. Väestöliiton vastuuasiantuntija Minna Oulasmaa kirjoitti Karjalaisessa 23.1.22, että harmittomaksi tarkoitettu kysymys voi satuttaa syvästi. Lisäksi hän haluaisi antaa onneaan hehkuttaville sellaisen hyväntahtoisen muistutuksen, että kaikki eivät ole samassa asemassa; ja pahimmillaan tällaiset tilanteet ovat johtaneet ystävien välirikkoihinkin. Ei pitäisi kysellä sitäkään, valitseeko joku tietoisesti lapsettomuuden vai onko se tahatonta.
Otan tähän aihepiiriin vielä siten kantaa, että kansainvälistä adoptiota pitäisi mielestäni helpottaa paljonkin. Mediassa on haastatteluja, joissa kerrotaan, että adoptioprosessi oli niin pitkä ja hankala, että ikäkin saattoi jo tulla esteeksi vanhemmuutta odottavilla. Adoption myötä moni vaikeissa oloissa elävä lapsi saisi täältä korkeamman elintason maista turvatumman elämän 💓
 |
| Laskiaissunnuntaina 27.2 pullakahvit 😋 |
Teemani olivatkin tällä kertaa jotenkin tummempisävyisiä. Koen että näistäkin on kirjoitettava, käsiteltävä, rankempiteemaisiakin kirjoja luettava jne. Martta Kaukosen teosta mukaillen: Ne eivät lakkaa olemasta sillä, että niistä ei puhuta. Positiivareiden sivuilla olivat 10.2.2014 seuraavat Sokrateen sanat: "Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen." Viitisen sataa vuotta ennen ajanlaskua lausutut sanat pätevät yhä. Jotkut asiat vaan vaativat käsittelyä ja oppimista, jotta voi päästä eteenpäin. Jos jää loputtomasti ajattelemaan kokemaansa, se kuluttaa voimat, syövyttää sisintä ja myrkyllinen kokemus tuntuu vain kasvavan kasvamistaan. Äärimmillään kaikki voi päättyä ahdistukseen, peruuttamattomaan umpikujaan, ja lähteneen jälkeen jää vain kysymyksiä 💔
Vahvuutensa tulisi huomata ja käyttää jäljellä oleva elämänsä sellaiseen, minkä kokee omakseen, missä kokee osallistuvansa jonkin hyvän rakentamiseen ja mistä saa iloa ja inspiraatiota. Nuorempana oli ainakin omalla kohdallani vallalla tietty osaamattomuuden tunne tai ei ainakaan tunnistanut omaa osaamistaan juurikaan. Sitä luetteli aina vain sujuvasti heikkouksiaan, mutta vaikeni visusti, jos tuli puhe vahvuuksista. Kypsillä kymmenillä tunnistanee jo melko hyvin vahvuutensa ja heikkoutensa, tietää ilon aiheensa ja myös sen, mikä ”tökkii” – tai toivottavasti näin olisi jo ainakin osapuilleen. Sama on kai jokaisella, myös heillä, joiden vuolaista ylisanoista (”tajunnan räjäyttävä”, ”maailmoja mullistava” jne.) huomaa ärsyyntyvänsä. Järki sanoo, että vaikka olisi kuinka "maailmoja mullistava" kokemus, tuskin kukaan voi 24/7 velloa kuvaamassaan valtaisassa onnentunteessa 😳 Toisaalta vahvoja ylisanoja käyttävän (kehuskelijankaan?) kohdalta ei voi tietää, millaista hänen elämänsä todella on, ja onko siellä taustalla lopulta jotakin ihan muuta.
FB antoi sopivasti tekstimuiston Hietalan runosta, mistä ote:
” - - Sehän on ihan
kunniallinen ammatti
sanoi optikko, kun
valitin,
että silmälasini
tekevät minut
opettajan näköiseksi.
Kuinka totta.
Ihan tavallinen ammatti
se on,
muiden ammattien
joukossa.
Eikä toimenkuvaan
kuulu olla
ihanteiden
ruumiillistuma,
virheetön/erehtymätön
esikuva/epäihminen.
Kunhan vain hoitaa hommansa."
Mahdollisuuksia monenlaiseen toimintaan on eläkeläiselläkin, etenkin jos terveyttä ja jaksamista riittää. Eräs lähimain ikäiseni kaveri kirjoitti fb:ssä: ”Jatkan vanhenemista ja harrastan tulevaisuuden pohdintaa ja pyrin toimimaan tärkeinä pitämieni asioiden parissa." Siinä on kohdallenikin ohjenuoraa eteenpäin, ja voisinkin hakeutua jo ensi kuussa siihen vapaaehtoiskoulutukseenkin – siis jos korona suo. Jos suo, reissu suuntautuisi ensimmäisen kerran kahteen vuoteen jopa kotimaakuntaa kauemmaksi, peräti noin 300 km:n päähän 👍 😍 👍
 |
| Ystävänpäivänä 14.2.2015 kyläkaverit muistivat uunituoreilla piirakoilla ja kukkasilla🌷 |
"Ystävyys ei vanhene.
Sitä ei voi hukata eikä hävittää.
Sillä ei ole viimeistä käyttöpäivää.
Se on leikki, joka on aina kesken."
(Anna-Liisa Alanko 2017.)
"Kaiken hyvän omistamisen tekee mielekkääksi se, että on ystäviä, joille ne voi jakaa" (Positiivarit 14.2.2013).
Kiitos ystävyydestänne ja jaetuista hetkistä 👪 💕 🌷
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti