Muistojen helminauhaa ja Ismo Alangon elämäkerran innoittamaa

Ukrainan kansalliskukka Marttalan seinustalla

"Ystävä villi ja vallaton:

sinulle auringonkukka on,

avoin ja suuri ja ihana

tulvillaan päivänpaistetta.

 

Vartesi uljaana kohoaa.

Syleilet kirkkaana maailmaa,

kurkotat luottaen korkeuksiin,

maisemiin kaukana kutsuviin.

 

Auringonkukkani rohkea,

paljon saan sinulta oppia.

Valosi muillekin heijastuu

auringonkukka kuin keltainen kuu."  (Anna-Mari Kaskinen.)

Suruviesti pysäyttää silloinkin, kun tietää väistämättömän. Toivoimme, että aikaa olisi vielä. Kirjoitin ystävälleni viime viikolla, että seuraavassa blogissani kirjoitankin sitten Ismo Alangosta. Jatkan kirjoittamista, ainakin toistaiseksi. Nyt se tuttu kannustus, vuorovaikutus ja odotettu palaute jäävät pois. Ajatuksissa ne kuitenkin elävät ja konkreettisinakin saaduissa viesteissä. 

Muistelin ystävääni hiihtolenkillä aurinkoisella järven jäällä. Hän neuloi kauniita kirjoneuleita, oli kiinnostunut historiasta, luki paljon ja kuunteli äänitteitä, oli läsnä. Elämän onni oli pienissä lähellä olevissa asioissa. Mieleen tulee varmasti vielä useasti, että tämänkin ajatuksen, lukukokemuksen tai historiaan liittyvän haluaisin jakaa. Hän piti laillani mm. Anna-Mari Kaskisen runoista. 

Näkymä aurinkoiselta Pyhäselältä 💙

Muistan kun kävimme katsomassa 13.10.21 hänen kanssaan LÄHELLÄ-taidenäyttelyn Ahjossa ja sen jälkeen lounaalla Lumme-ravintolassa. Juttelimme silloin mm. sydänsairaiden vertaistukihenkilökoulutuksista, johon hän kannusti minua. Kirjoitin viime viikolla hänelle mese-viestiin, että nyt olen sitten ilmoittautunut sinne, ja menossa ko. koulutukseen tässä kuussa. Lähetin tuon viestin samana iltapäivänä, jolloin hän kuoli. Kun vastausta ei tullut, aavistin, että jotain on tapahtunut. Hän vastasi aina vaikka lyhyesti, jos ei sillä hetkellä jaksanut enempää kirjoittaa. Olimme yhteyksissä enemmän nyt n. kahden viime vuoden aikana ja suunnittelimme tapaamista lähiaikoina taidemuseolla. Jaoimme mm. sairauksiimme liittyvää, puhuimme elämästä ja kuolemasta. Kuolemasta emme puhuneet synkistellen tai dramatisoiden - itseasiassa nauroimme silloinkin paljon, vaikka se voi vaikuttaa erikoiselta. Kuolema tuntui samalla tavalla luonnolliselta ja elämään kuuluvalta kuin syntymäkin. Koin hänen olleen sinut väistämättömän kanssa. 

Myös Ismo Alanko pohti elämäkertateoksessaan paljon kuolemaa, siitä enemmän tuonnempana. Ismo mm. totesi, että me elämme kuolemamme jälkeen niissä ihmisissä, joihin olemme vaikuttaneet jotenkin elämämme aikana. Sillä tavalla edesmennyt kuin jatkaa elämäänsä.

Mielessäni on nyt viime aikoina käymämme keskustelut. Opin häneltä paljon. Tulee mieleen muisto viime kesältä läheiseltä hautausmaalta. Istuimme siellä penkillä hiljattain menehtyneen työtoverimme haudan läheisyydessä. Yht’äkkiä havahduimme, että onpa aika rientänyt, ja kyytikin varmaan jo odottaa. Kun läksimme kävelemään parkkipaikkaa kohti, hänen puolisonsa tuli vastaan ja sanoi, että olen kyllä kävellyt täällä jo kauemmin, mutta en raaskinut keskeyttää, kun teillä näytti olevan niin hauskaa 😍  Tuo keskustelu palaa mieleeni varmaan usein, kun kuljen sen penkin ohi.

On ikävä ystävää. Tunnen myös kiitollisuutta, että sain tutustua häneen. En tunne toista, joka olisi ollut niin läsnä ja ymmärsi jo sananpuolikkaastakin. Taivaalla on uusi kirkas tähti, valoisan ihmisen muisto 💖

Rakkaat lähtevät,

jää tyhjä tila muistojen asua 

– Helena Anhava –

Valoteos Joensuun Laululavan läheisyydessä 2.3.2022 💜

Nyt ajatukset Ismo Alankoon, kuten viime viikolla em. viestiini kirjoitin. Aluksi referointia Kirsin bookclubista: Kirjaa varten Katja Kettu ja Ismo Alanko, kaksi voimakastahtoista taiteilijaa, istuivat Ismon harjoitushuoneessa ja kävivät läpi valtavan joukon Alangon biisejä, joita kirjassa on esitelty kaksi ja puolisataa. Ne toimivat kuin Alangon ”päiväkirjoina” ja niiden kautta ja rinnalla he keskustelivat läpi myös Ismon elämän ja muusikkouran. Kirjan työstäminen vei kolme ja puoli vuotta. ”Litteroituja nauhoituksia kertyi 150 tuntia”, Katja Kettu kuvasi materiaalimäärää. Aina ei ollut helppoa, sitä kumpikaan ei ole peitellyt. (kirsinbookclub.com. 8.12.2021.)

Katja Kettu (s. 1978) kirjoitti Ismo Alangon (s. 1960) elämäkerran v. 2021. Kirjassa on ajankuvaa 60-luvulta alkaen tähän päivään. Ajankuva näkyy biiseissäkin. Kirjaa lukiessa tuli peilattua omankin elämänsä tapahtumia, fanitettujen biisien kautta ja muutenkin. Ollaanhan suunnilleen samaa ikäluokkaa, vain muutama vuosi ikäeroa. Samaistumispintaa oli mielestäni lopulta yllättävänkin paljon, vaikka elämänpolut ovat kovin erilaisia.

Ismo Alangon (s. 1960) elämäkerta v. 2021

Kriitikkojen kommenttien mukaan teos painottui liiaksi Ismon musiikkiin, ja henkilökohtainen osuus jäi ohueksi. Uskoisin, että teoksen sisältöön vaikutti sekin, mistä esim. Airi Vilhusen podcastissa (jossa hän haastatteli Katja Kettua) on mainittu, että Ismo ei juurikaan - ehkä luonteensa mukaisesti - halunnut paljastaa yksityiselämästään juurikaan. Se ei liene helppo lähtökohta elämäkerturille. Päähenkilön sielunmaisemaan päästiin lähinnä hänen biisiensä kautta. 

Ehkä itsekin lukijana olisin toivonut enemmän myös yksityisemmän elämän kuvausta, mutta kirja oli mielestäni hyvä näinkin, antoi ajattelemisen aiheita, ja niistä suunnittelin kirjoittavani tähän maaliskuun blogipäivitykseeni jo helmikuussa kirjan luettuani. Bänditreenien ja biisien kuvausta oli paljon, ja samalla ajattelin lähi-ihmisten vastaavia kokemuksia bänditoimintansa ajoilta. Eräällä keskustelupalstalla kuvattiin, että Ismo on erinomainen kokeilevan musiikin ammattilainen ja äänitaiteilija, hänellä on myös omaperäinen ja luova kirjallinen kyky.

Joensuun Laululavan valaistusta 3.3.22. Tuttu estradi Ismollekin 😍 

Ismo Alangon ”Risteys” (ote):

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee

Moni juuttuu nopeaan
tapaan täältä matkustaa
taidan vielä vaeltaa ja odottaa

Kunnes syksy minut saa
kunnes lumi peittää maan
jaksan vielä odottaa
talven selkä kyllä kantaa repussaan - -

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee
kutsun toista kulkijaa
kadun kannen takojaa
en voi enää vaeltaa ja odottaa”

En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että biisien sanoituksissa kuuluvat mm. Kalevalan kaltaiset alkusoinnut, loitsuaminen, hokemat, Kullervon koettelemusten teemat. Kirjaa lukiessa tuli peilattua myös oman elämänsä tapahtumia, erityisesti jostain 80-luvun tienoilta. Ajankuva ja muistot välittyvät biisien myötä. Mieleen tuli mm. Hassisen koneen aikainen ”Levottomat jalat” jo 80-luvun alusta, Ismo Alanko Säätiön ”Rappiolla” ja Sielun Veljien aikuinen ”Peltirumpu” sekä hiljattaisempi ”Risteys”; sekä runotilaisuuksissakin kuultu ”Kun Suomi putos puusta” (1990, ote seuraavana), ”Rakkaus on ruma sana” ja monta muuta.

Rockmuusikko Ismo Alanko vihittiin kesäkuussa 2018 Itä-Suomen yliopiston kunniatohtoriksi. Kuvasin yliopiston pihassa Alkukivet talvella 2022.

”- - Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä
Ei nähty itse sikaa eikä edes säkkiä
Kun Suomi putos puusta maito oli milkkiä
Pilkkisaalis pakasteita, yöt blackiä
Kun Suomi putos puusta kaikki kävi kovin äkkiä

Suo, kuokka ja Jussi
Martti Luther ja muovipussi
Lappi ja Kainuu ja Karjala huokas
Kuin yhdestä suusta
Kun Suomi putos puusta- -”

Tuttuja ja puolituttuja nimiäkin näkyi kirjan sivuilla; osa niistä tuttuja tuosta läheiseltä hautausmaaltakin. Alussa on kuvausta Ismon lapsuusvuosilta Joensuussa -60- ja 70-luvuilta. Kirjassa on kuvausta myös äiti-Anna-Liisan lapsuudesta ja hänen syntymäkodistaan. Äidin koti Hankasalmella oli pieni. Musikaalinen isä Voitto oli maalaistalon poika Keski-Pohjanmaalta Toholammilta. Isän perheeseen kuului mm. tanssimuusikoita. Voitto kuoli sydänkohtaukseen syyskuussa 1983 karjalaisessa kuntojuoksussa yhdeksän km:n kohdassa vain hieman yli 50-vuotiaana (s. 171).

Kuvaukset perheen kesämökiltä Onkamosta koskettivat itseäni lukijana, ja ne ovat mitä ilmeisimmin myös päähenkilölle tärkeitä. Onkamosta peräisin oli Ismon ensimmäinen kokemus siitäkin, että kaikki on yhtä (s. 26). Hän on kantanut koko elämänsä ajan mukanaan kuvaa siitä, kun hän makaa selällään veneen kokassa ja katselee puuveneestä taivaalle. Silloin syntyi oivallus, että olemme yhtä tämän ympäröivän maailman kanssa. Oivallus siitä, että on osa isompaa kokemusta, on auttanut mm. esiintymisjännityksessä. Ismo toteaa, että emme ole enempää emmekä vähempää kuin osa kaikkea, osa suurempaa kokonaisuutta (Emts.)

Ismo suunnitteli nuorena suomen kielen opintojakin (kuva yliopistolta ko. ainejärjestön seinältä)

Rippikoulu Lieksan Kylänlahdessa kristillisessä opistossa jäi myös Ismon mieleen. Siellä itsekin kävin rippikoulun 70-luvulla. Nukuttiin kerrossängyissä, iltanuotiolla laulettiin hengellisiä lauluja ja paistettiin lettuja. Pohdittiin uskontoa. Vapaa-aikana pelattiin lentopalloa ja saunottiin yhteissaunassa uikkarit päällä ja välillä uitiin. 

Kirjassa pohdittiin mm. sitä, kuinka paljon ihmisessä on pahuutta, ja miten se saa vallan joissakin tilanteissa. Sivulla 183 ollut virke kosketti: Ovatko kaikkein pahimpia ne, jotka vain hiljaisesti hyväksyvät sen, mitä tapahtuu. Myös Martin Luther King on sanonut, että pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. Valitettavasti monenkin kohdalla on ollut koulu- tai työpaikkakiusaamista, tai kiusaamista vaikka harrastuksissa. Ovatko pahimpia silloin(kin) he, jotka vain katsovat hiljaa vierestä? Kohdallani olen kiitollinen loppuun asti heille, jotka eivät katsoneet vierestä, vaan puuttuivat tapahtumien kulkuun.

Rakkaus on ruma sana -lyriikassa huomaa intertekstuaalisuuttakin:

”- - Parempi vois olla vaikka liivi taikka laavu
Suomi taikka suudelma, ilta taikka aamu
Kirosanan kaltainen on lempi pohjoinen
Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana
Rakkaus on ruma sana, runojen raiskaus

Jos sais kerran reissullansa rakkaudesta ruikuttaa - tekisin sen heti!
Muttei ole enää sanaa käytän rivii kauniimpaa - tekaisin sen heti!
... sana mikä sana!
Pelkkää syvää tunnetilaa, hyvää hekumaa, sana mikä sana!

Enää tarvitse ei valaa lemmenvaloja
Joudutaan ja juostaan pitkin onnen saloja
Kirosanan kaltainen on lempi pohjoinen
Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana - -”

Tuomas Korkalon "Dramaattinen sommitelma" Joensuun uudella konservatoriolla

Fb:n antamia korona-ajan muistoja lukiessa tuli mieleen, että kulkutauti on kurittanut ihmisiä kovalla kädellä jo kauan, eikä se täysin ole vieläkään loppunut. Nyt järkkyi muu turvallisuus, Eurooppaan tuli sota. Jo vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, on kuulunut hiljaisia ja äänekkäämpiäkin signaaleja siitä, että mm. luontoa tuhlaava koko ajan kasvava kulutus ei voi näin jatkua. Ehkä näitä signaaleja ei ole otettu (riittävän?) vakavasti. Voi vain miettiä, mihin tämä kaikki voi johtaa. 

Pieni kuriositeetti par’aikaa lukemastani Grand Hotel Europasta (Ilja Leonard Pfeijffer, 2018), joka kuvaa mm. ihmisten tuhlailevaa elämäntapaa ennen ekokatastrofia. Teoksessa avataan varsin kriittisiäkin näkymiä siihen, miten massaturismi vaikuttaa kohdemaiden alkuperäiskulttuureihin. Siinä pohdittiin mm. sitä, mihin se johtaa, jos ihminen tyydyttää vain estottomasti omaa hedonismiaan välittämättä siitä, mitä maapallolle tapahtuu. Teoksessa todettiin, että korona ja muut globaalit pandemiat tosin hillitsevät mm. massaturismia – ainakin jonkin aikaa.

Ismoa kiinnostavat myös itämaiset uskonnot, vaikka hindulaista, buddhistia tai sielunvaellukseen uskovaa hänestä ei tullutkaan. Näiden uskontojen myötä tuli kuitenkin oivallus, että kuolema ei ole kauhea, piilotettu, vaiettu ja pelottava mörkö, kuten niin usein meillä. Intian matkallaan hän huomasi, että kuolema on värikäs, valoisa, äänekäs ja jopa iloinen. Se helpottaa elämää, jos kuolemaa ei tarvitse pelätä. (S. 249.) 

Jo kolmikymppisenä Ismo pohtii paljon kuolemaa, ja silloin syntyi mm. biisi ”Hetki hautausmaalla”. Tuonpuoleiseen on ehtinyt mennä jo monta ikätoveria, mm. joensuulainen ystävä ja bänditoverikin. Biisin ”Väärään maailmaan” on kuvattu syntyneen 90-luvun alussa kuolleen bänditoveri-Jounin muistolle. Kuoleman mysteeri on kiehtonut aika, ei ole helppoa hyväksyä ruumiinsa katoavaisuutta. Kuolema on olennainen osa elämäämme, ja tiedämme siitä kaikkein vähiten. (S. 268.) Sivulla 281 Ismo toteaa, että toisaalta me elämme kuolemamme jälkeen niissä ihmisissä, joihin olemme vaikuttaneet jotenkin elämämme aikana. Sillä tavalla kuollut ikään kuin jatkaa elämäänsä.

Ilta-aurinkoa Kolin suunnalla

Tämän 543-sivuisen teoksen keskikohdan tunnistin olevan jossain s. 250 tienoilla. Onkamon mökin saunan portailla istuessaan Ismo tajusi, että Sielun Veljien yksi aika oli päättynyt, ja oli aika pistää hanskat naulaan. Kaikella on aikansa. Tällöin elettiin 90-luvun alkua. (S. 256.) Laululyriikassa, runoudessa, taiteessa ylipäätään, se on jännittävää, ettei tarvitse olla ihan varma, mitä tällä nyt halutaan sanoa (s. 294). Hieman samaa kuvattiin s. 317, kun Ismo sanoi, ettei hän osaa sanoa, mistä on kyse esim. tanssiesityksessä tai kuvataiteessa. Ei taiteen tarvitse kertoa mitään. Ei hän halua miettiä taidetta katsoessaan, mitä tällä halutaan sanoa, Ismo totesi. Mielestäni tuo on raikas ja myös jotenkin vapauttava näkökulma. Tuli mieleen jälleen eräs muisto. Aikoinaan minulla oli kausikortti kaupunginorkesterin konsertteihin. Vakipaikoillamme istui vieressäni vanhempi rouva, joka tykkäsi tauoilla ja hieman esitysten aikanakin analysoida kuulemaamme musiikkia. Itse olisin vain halunnut istua hiljaa, kuunnella ja nauttia. Muistan olleeni kiusaantunut ja kaipa jollakin tavalla tunsin ymmärtämättömyyttäkin.

Hiihtäjän varjo Paaterin läheisellä pellolla

Elämäkertateoksen noin 150 viimeistä sivua oli jo 2000-luvulta. Kronologisesti edenneessä teoksessa vuoden 2011 tienoilla elämäkerran päähenkilö alkoi miettiä alkoholinkäyttöään, ja sitä, miten päästä kohtuuteen, tai jos voisi lopettaa juomisen kokonaan. 80-luvulla alkoholia käytettiin niin runsaasti, että tuntuu kuin lukijallekin tulisi välillä pöhnäinen olo tai krapula. 

Ismon elämään tuli sitten kävely luonnossa, uiminen ja saunominen. Hänen mielessään rakkaimmat saunomismuistot ovat lapsuuden mökkimaisemasta Onkamo-järven rannalta. Vuoden 2011 kohdalla kertoja totesi, että nyt on erään aikakauden päätös, Ismo oli ollut jo tuolloin monta vuotta raittiina, ja luonut hyvää musiikkia selvin päin. Todistanut itselleen, ettei tarvitse viinaa mihinkään, ei lavalla villiintymiseen eikä keikan jälkeiseen rentoutumiseen. On käyty pariterapiassa ja perehdytty itämaiseen mystiikkaan. (S. 436.) Elämässä oli suuria muutoksia. Avioero tuli v. 2013 tienoilla ja sen jälkeen jonkin ajan päästä uusi suhde ja uusi avioliitto syksyllä 2019. Myöhemmin Ismo sanoi, ettei edes uskonut, että vanhemmalla iällä voisi tulla vielä näin voimakas ja elämää muuttava kokemus. Monillahan sen sijaan nuoruudenrakkaus oli sellainen, josta ei päässyt koskaan yli.

Hiihtolenkkimuisto Sammallammelta lyhtyjen valaisemalta ladulta

Olen kokenut elämässäni paljon alemmuuden tunteita, Ismo Alanko kuvaa s. 474. Hän oli ajatellut, että muut ihmiset ovat jotenkin hienompia ja parempia, ovat nähneet maailmaa laajasti. Mitä enemmän elämänkokemusta on tullut, sitä selvemmin hän on tajunnut, kuinka turhaa se on – kaikilla on ongelmansa, puutteensa ja rajoitteensa. Joku voi tietää jostain yksittäisestä asiasta enemmän kuin joku toinen jne. Tuolla henkilöllä voi puolestaan olla toiset elämänalueet, mitkä eivät ole hänellä hallussa. Jollakin voi olla kuin kultamaalilla koristeltu julkisivu, sellainen näytelty elämä, mitä joku toinen kadehtii tietämättä, mitä sen julkisivun takana lopulta on.

Ismolla todettiin sydämen rytmihäiriö v. 2014, kun hän oli katkolla. Hän kertoo, ettei hän edes osannut kuvitellakaan, miten usein sydänongelmat liittyvät sydänsuruihin tai vastaaviin. Sydänvian paljastuminen järkytti, olihan isänsäkin kuollut sydänkohtaukseen. Sen jälkeen lääkäri sanoi tiukasti: et ota enää pisaraakaan, tai kuolet. Aikomisen piti muuttua vihdoin konkretiaksi. (S. 480.) Tämän jälkeen syntyi mm. biisi, jossa mielestäni erittäin osuvasti kuvattiin, että jokainen tässä elämässä ottaa omia kuviaan, tekee omaa taidettaan. Jonkun toisen tapa vain voi olla näkyvämpi kuin jonkun toisen. Esimerkiksi bisnekseen ja / tai politiikkaan Ismo ei halunnut isänsä lailla lähteä, ne hän näki kohtuuttoman stressaaviksi.

Tätä Mykräsaarenkin graafista väritystä katsellessa huomaa, että harmaassa(kin) on monia sävyjä🌲

Sivulla 467 viitattiin Ismon biisiin ”Harmaa on hyvä väri”, ote siitä:

”Harmaalokki lentää yllä harmaan kaupungin
Harmaa taivas huokuu turvaa talvipäivän pehmeyteen - -

Harmaa on hyvä väri - -

Helsinki on harmaa kaikki tunnustavat sen
Mutta kuinka moni näkee kaikki sävyt harmauden

Tai keltaista vihreää syvään punaista
Moni tipahtaa ennen kuin ehtii nuolaista - -”

Sivulla 302 oli mielestäni kiintoisa kohta, jota voisi soveltaa harrastelijan laulamiseenkin. Ismo sanoo, että aina on ollut suuria laulajia, jotka tulkitsevat jotain yksinkertaista tekstiä ja saavat siihen tulkinnallaan suuria merkityksiä ja tunnetiloja. Toisaalta hyvä tekstintekijä jättää tulkitsijalle tilaa. Jos teksti sisältää itsessään kaiken, mitä halutaan sanoa, se pitää tulkita neutraalisti. Kaikkein kauheinta on, jos joku tulkitsee sisältörikasta tekstiä voimallisesti eläytyen. Tulee kuin lisää lättyä lätyn päälle, ja biisi tukehtuu. Monet tekstit vaativat lakonista tulkintaa, jotta niille jää tilaa hengittää. Tästä tuli laulutunneiltani mieleen sisältörikas ja vahvateemainen Evakon laulu tai sitten toisaalta vaikka se voimallisempaa eläytymistä kaipaava pieni laulelma Kevätkoivu.

Harmaan sävyjä ja jäniksien jälkiä vuonislahtelaisella metsätiellä 6.3

Äidin kuolema tammikuussa 2018 kosketti syvästi kaikkia Alangon sisaruksia. Äidin kuolema oli siinäkin mielessä virstanpylväs, että nyt jäätiin eturintamaan; tuulinen tunne, kun ei ole edellisen sukupolven puskuria edessä. (S. 519.) Anna-Liisa (1935–2018) oli keskeinen kulttuurivaikuttaja Joensuussa. Hänen kuolemansa kosketti ihmisiä laajasti. Anna-Liisan itsekin tunsin. Ismo Alangon olen kohdannut kasvokkain vain kerran, ohimennen hänen äitinsä muistojuhlassa Joensuun ev.lut. seurakuntakeskuksella 15.4.2018.

Faniryhmä Sielunsiskot seuraavat Ismon elämäntapahtumia, keräävät arkistoja, kutovat sukkia, maalaavat tauluja ja virkkasivatpa he porukalla päiväpeitonkin, mihin jokainen teki yhden ruudun (s. 526). Nykyään Ismo on huomattavasti leppoisampi mies, Katja Kettu kirjoittaa. Ei ahdista, on rakkautta, pää toimii kirkkaana, saa asioita aikaan. Soolokeikkojen tekeminen v. 2022 on ihanaa, kun vain korona sen sallii. Soolokeikkoja voisi tehdä lopun ikäänsä, Ismo toteaa.

Aurinko nousee (kuva Marttalan rappusilta)

Loppusanoissa s. 529–530 Katja Kettu kirjoittaa, että Ismo ei ole helppo ihminen. Hän on varautunut, eikä päästä ihmisiä lähelleen. Tutustuminen vei kauan. Hän myös vaatii itseltään paljon. Ismosta on myös helppo pitää. Hän on mielenkiintoinen, aito ja luotettava. Pitää huolta läheistensä hyvinvoinnista. Johannan mukaan Ismo on viisas lapsi, joka jaksaa innostua elämästä. Elämä on hyvässä vaiheessa. On kivaa asua maalla. Kevätalvella 2021 Ismo ja Johanna ovat ostaneet huvilan kauniine pihapiireineen pääkaupunkiseudun läheisyydestä. Pako maalle johtui osittain kulkutaudin aiheuttamasta ankeudesta. Raittiudestaan Ismo on onnellinen. Kuusikymppinen mies ei myöskään laiminlyö terveysasioita; hän pyöräilee ja syö kasvisruokaa. Ismon elämässä on alkanut uusi vaihe maaseudun rauhassa. Lopuksi (s. 532) kirjailija toteaa: Olipa se seikkailu! Onnea matkaan, on ollut kunnia tutustua!

Mielestäni tämä kuvassa oleva bataattiruoka maistui paremmalta kuin näyttää 😋  

Käytännöllinen marttailu-osio vielä lopuksi. Kun maailma myllertää, tuntuu lohdulliselta tarttua kiinni tavallisiin arkisiin asioihin. Kauden kasviksista kuten bataateista olikin jo helmikuun päivityksessäni. Kuorin tällä kertaa puolenkymmentä irtomyynnissä ollutta bataattia, kuutioin ne, ja kiehautin pienessä vesimäärässä muutaman minuutin. Sillä välin paistoin Mifu-jauhista (original) paketillisen pannulla pienessä öljytilkassa (voi laittaa sipuliakin, jos haluaa), lisäsin siihen 2,5 dl:n purkillisen ruokakermaa, hieman timjamia, mustapippuria ja persiljaa. Sitten vain sekoiteltiin. 

Myös bataattimuusi ja mifu-kastike olivat hyviä, sen totesimme viime viikonloppuna. Seuraavaksi voisi kokeilla vielä vaikka bataattisosekeittoa. Monet sitrushedelmät kuten veriappelsiinit ja limet ovat bataattien ohella maaliskuunkin tuotteita, samoin mango. Kotimaisuutta kannatan tietysti mitä suurimmassa määrin, mutta vaikka nämä tuotteet tulevat ulkomailta, marttojen vinkki-videossa kerrottiin, että niiden ekologisuus on nyt satokauden aikana parempi mm. siksi, että nyt ylimääräistä kasteluvettä ei tarvita niin paljoa. Ne ovat nyt myös ravintorikkaampia ja edullisempia.

Monenlaisia aineksia oli tällä(kin) kertaa, kuten elämässä on yleensäkin. 

Tekstini oli osin tajunnanvirtaa. Mediakanavien kautta tajuntaan virtaa sota.  

"Meidän on hyväksyttävä rajallinen pettymys, mutta emme saa koskaan menettää rajatonta toivoa" (Martin Luther King).

Tänään 8.3 on kansainvälinen naistenpäivä. Tasa-arvoa työelämässä ja mm. yhtäläistä äänioikeutta vaadittiin jo sata vuotta sitten 1. kansainvälisenä naistenpäivänä. 

Vuoden takaiseen FB:n tekstimuistoon olin kirjoittanut: Nainen; niin samanlainen, erilainen, ihanainen, liikkuvainen, kotimainen, muukalainen, petomainen, keijukainen, hienonlainen nainen - niin monenlaisia naisia, on Marttoja ja Marioita. 

Toivoa ja valoa kevääseen ja hyvää naistenpäivää erityisesti sinne 💙 💛