Kirjallisuudesta ja kirjallisuuden kautta

Mökit nukkuu lumiset myös Marttalassa jouluna 2023 💙 

Tammikuun päivitykseni on pitkälti kirjallisuuspainotteinen. Tykkäsin yliopistossa ja mm. kirjastolinjan merkonomiopinnoissa kirjallisuuden opiskelusta, ja jo alaluokilla käytin säännöllisesti kyläkoululla ollutta pientä kirjastoa. Niin ollen mikäpä sen luontevampaa kuin käyttää välillä aikaansa kirjallisuusaiheisten asioiden miettimiseen ja myös niistä kirjoittamiseen - etenkin silloin, kun on saanut sytykkeen. Nyt sain sytykkeen joululahjoistani ja kirjat tähän olenkin valinnut siitä lähtökohdasta, että ne olivat juuri hiljattaisen joulun lahjakirjojani.

Lapsuuden lukukokemuksista tuli mieleen erityisesti Anni Polvan Tiina-kirjat ja luontokirjat, joista mieleen jääneimpänä on paljon kuvia sisältänyt "Helmipöllön metsä". Olen nyt vanhemmiten nostalgiafiiliksissäni haeskellutkin tuota kirjaa, mutta en ole löytänyt. Jos sinä hyvä lukijani löydät, vinkkaathan!

Sain nämä molemmat em. kirjat myös joululahjaksi, ja Katri Helenan kirjan myös kirjaston varauksesta, joten siksi oheisessa kuvassa on kaksi samaa kirjaa.

Runo-otteita ja tai aforismeja minulla on ollut täällä lähes joka kerta koska koen, että niistä saa paljon hyvää: lohtua, iloa, oivalluksia. En niitä yleensä sen kummemmin analysoi; mahdollinen lukija voi itse tehdä halutessaan analyysiä tai päätelmänsä, jos nuo sanat sillä hetkellä jotenkin koskettavat. Myös kuvat ovat tälle visuaaliselle hahmottajalle aina tärkeitä, ja niitä on tälläkin kertaa lähes parikymmentä.

Tämän tammikuisen päivitykseni teemana on sininen. Väri ei liity puoluepolitiikkaan, vaan väriteemoina on joululahjakirjojeni innoittamana sinivalkoinen ääni Katri Helena ja isänmaallisuuden puolesta puhuneen Jenni Haukion kirja ”Sinun tähtesi täällä”. Jenni Haukio viittaa siniseen väriin useammallakin tavalla, esim. s. 106 hän kirjoittaa, että auringon juuri laskettua maisema värittyy syvänsiniseen utuun ja sininen hetki on lyhyt talvinen valoilmiö. Sivulla 127 hän viittaa kansanlauluun ”Taivas on sininen ja valkoinen”. Se on itselleni tuttu mm. niiltä ajoilta, kun kuorossa oli koelaulu ennen kuoroon osallistumista. Ääni jännityksestä väristen laulettiin tuo kansanlaulu, ja kaipa se meni silloin riittävän puhtaasti, kun/jos kuoroon hyväksyttiin. Sivulla 140 Haukio kirjoittaa olleensa ylpeä, kun näki valtiovierailujen yhteydessä vierailun kunniaksi salkoihin nostetut siniristiliput.

Sininen hetki vuonislahtelaisella pellolla

Valokuvat valitsin sinisten kuvien kansiostani. Katri Helenan kirjaa tässä kuvatessani kappaleiden väleissä on otteita hänen laulustaan ”Sinistä silkkiä”. Katri Helena Kalaoja on säveltänyt kappaleen Sinistä silkkiä ja sanoittanut sen on Elina Kalenius. Olen aina pitänyt tästä kauniista, tunnelmallisesta ja sävyltään herkästä laulusta.

Alla vanhojen omenapuiden
oli varjot siniset niin.
Kuunvalossa valkeassa,
kuun valossa oudon valkeassa
kun yhdessä kuljettiin.

Kirjoitan tässä joululahjakirjoistani siinä järjestyksessä kuin ne luin, ensin Katri Helenaa ja postaukseni lopuksi Jenni Haukiota. Jonotin Katri Helena laulaja -kirjaa (Elina Hirvonen 2023) sekä Jenni Haukion kirjaa ”Sinun tähtesi täällä” kirjastosta viime kevättalvesta alkaen, ja sain Katri Helenan kirjan nyt joulunalla varauksesta luettavakseni. Sain samalla kertaa mielenkiintoista lukemista näiden kahden suomalaisen naisen elämästä, toinen on syntynyt -45 ja toinen -77.

Sinihimmeä hetki Marttalan pihassa

Meidän yllemme taivas valoi
sinivalkeaa hohdettaan.
Tämä lumottu sininen hetki,
tämä lumottu kaipuun sininen hetki
ei palaja milloinkaan.

Lukemista aloittaessani tuli mieleen, että kaipa Katri Helenan vaiheista on kirjoitettu jo niin paljon, että hänen elämänsä on vuosikymmenten saatossa tullut mediasta jo hyvinkin tutuksi. Kirja antoi kuitenkin uutta tällaisellekin, joka on seurannut mielenkiinnolla laulajan vaiheita jo sieltä 60-luvulta alkaen. Kirja oli mielestäni avoimesti, tunteella, herkästi ja myös kauniilla suomen kielellä kirjoitettu elämäntarina. Mieleen tuli muistoja jo puhelinlankojen ajalta, kun naapurin Siiri kylätiellä vastaan tullessaan sanoi, että oletko jo kuullut radiosta sen ”Puhelinlangat laulaa”, siinä on kyllä iloinen ja kaunis laulu. Letkistäkin tanssittiin hieman myöhemmin Katrin letkiksen tahtiin. Myöhemmin monet Katrin laulut ovat olleet tunteiden tulkkina elämän eri käänteissä.

Pastellinsininen näkymä Jauhiaisen sillan kohdalla

Se lieneekö totta lainkaan
vai kaunista untako vain.
Sinä juoksit luotani yöhön,
jäi jäljelle viittasi vain.

Erityiskiitokset kirjailija Elina Hirvoselle (s. 1975) Katrin elämäkerrasta. Takakannen liepeessä lukee, että Hirvonen on palkittu kirjailija ja dokumenttielokuvien tekijä, ja hänen esikoisromaaninsa ”Että hän muistaisi saman” oli Finlandiapalkinto-ehdokkaanakin v. 2005. Kirjailija pystyi kuvaamaan uskottavasti ja aidosti Katri-Helenan sisimpiä tunteita, ja kirja oli rakenteeltaan helposti seurattava. Historiasta muutenkin kiinnostuneena pidin kirjassa myös ajan kuvauksesta eri vuosikymmenten varrelta. 

Monia valtakunnallisesti ja maailmanlaajuisesti kiinnostavia historiallisia tapahtumia nousi mieleen kirjaa lukiessa, samoin kuin Jenni Haukionkin kirjaa lukiessa. Kirjassa nostettiin esiin myös merkityksellisiä henkilöitä niin Katri Helenan uran kuin myös koko suomalaisen viihdemusiikin saralta. Eri aikakausien tapahtumat kuvattiin mielestäni sopivan tiiviisti ja kokoavasti. Niitä ei käyty liian laveasti kuvailemaan, ja kirjan päähenkilöön keskittyvä rakenne pysyi napakkana. Yritän itsekin muistaa mm. sen Kaari Utrion ohjeen, että karsiminen parantaa tekstiä – ehkäpä välillä jo onnistunkin, mutta korjattavaa riittää kyllä aina.

Koivujen valkoista pitsiä turkoosinsinistä taivasta vasten 

Tämä tarina vanha ja kaunis
yhä tänäänkin totta se on.
On aarteeni himmeä viitta,
on aarteeni hauras himmeä viitta,
se sinistä silkkiä on.
(Otteet laulusta Sinistä silkkiä, sävellys Katri Helena Kalaoja, sanoitus Elina Kalenius).

Mielestäni tässä kirjassa oli useammassakin kohdassa myös sellaisia aineksia, josta lukija voi saada lohtua elämäänsä. Katri Helenan suuri suru rakkaan puolison Timo Kalaojan kuoltua koskettaa sydäntä. Myös pojan kuoleman kuvaus menee tunteisiin. Katri Helena kertoi avoimesti myös kommunikoinnistaan henkimaailman kanssa. Tässä kohtaa löysin tiettyä intertekstuaalisuutta Tommy Hellstenin teokseen, josta pari lainausta: ” - - kyse on vain hyvin ohuesta harsosta kuolleiden ja elävien välillä - - kuolema ei ole loppu, vaan se voi olla alku, ehkä kysymys onkin vain näkökykymme rajoittuneisuudesta - -”. (Tommy Hellsten teoksessa ”Valo syntyy pimeässä”.)

Sydämeni epätasaiset rytmit ovat jatkuneet jo kolmisen kuukautta, joten vielä en ole tohtinut lähteä yksinäisille hiihtolenkeilleni, mutta toivoakseni pääsisi pian ladullekin 👍

Ajattelen jotenkin samoin kuin he, jotka sanovat, että kuoleman jälkeen lähdemme tekemään tavallaan kuin toista tehtävää. He vertaavat elämää kouluun, jossa edetään ikään kuin luokka luokalta ja toteavat, että tapaamme elämämme varrella monia mielenkiintoisia ihmisiä, jotka jättävät meihin jälkensä. Toisten jättämät jäljet ovat seuraavan tehtävän kannalta enemmän merkittäviä, toiset vähemmän. Tällä tehtävällä näissä kuvauksissa viitataan kuoleman jälkeiseen tilaan. Jotkut pitävät tämänkaltaista ajattelua eräänlaisena ”hörhöilynä”, mutta itselleni tuolla nimittelyllä ei ole väliä. Kukaan ei lopulta ole tullut kertomaan, onko elämää kuoleman jälkeen vai ei.  Ei voida siis vannoa varmuutta kumpaankaan suuntaan. Säilytän tuon jo nuoruudesta peräisin olevan käsitykseni, ja epäilijöille vastauksena vain, että sittenhän se koetaan, ei ole varmuutta kumpaankaan suuntaan. Nuorempana en itse muista kokeneeni mitään ns. yliluonnollisia rajatilakokemuksia, vanhemmalta iältä tulee parikin mieleen. Ehkäpä niistä joskus kirjoitan, toinen sattui heinäkuussa 2009, toinen pariinkin otteeseen kesäkaudella 2011. Nuo molemmat kokemukseni olivat Pielisen rannoilta.

Siniharmaa hetki hiihtoladulla jonain tammikuisena iltana

Katselin kuvaa hänestä, joka joulun alla menehtyi pitkään sairastettuaan. Luin fb-viestejä ja katselin kuvia myös hänestä, joka kuoli hiljattain varsin nuorena äkillisesti, ennalta aavistamatta, kesken aktiivisen elämänvaiheen. Muistin myös tuona samana päivänä menehtynyttä, hän kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen. Kuvien ja yhteisten muistamisien myötä edesmenneet tulevat kuin eläviksi, läsnä oleviksi. Muistelimme yhteisten ystävien kanssa heidän kanssaan koettua. Melkein kuulen nytkin noiden hyvää huumoria viljelleiden ihmisten naurun, äänet, eloisan puheenparren.

Kuvien kohdalle pysähtyessä mieleen tuli ote Edith Södergranin runosta:

"Ikävöin maahan jota ei ole,

sillä kaikkea mikä on,

olen väsynyt himoamaan.

Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin

maasta jota ei ole - -".

Tammikuun alussa matalalta ja kirkkaasti

Palaan vielä hetkeksi Katri Helenan elämäkertaan. Tietynlaista samaistumispintaakin löytyi. Kirjan takakannessa sanotaan, että Katri Helena kertoo tarinansa omasta näkökulmastaan, kuvia kumartamatta ja vaiettuja asioita kaihtamatta. Kirjassa kerrotaan myös hänen kolmannesta puolisostaan rehellisen realistisesti, mutta mielestäni kuitenkin kunnioittavasti. Jokainen ihminen on mikä on, kirjassa todettiin. Muuttaa ei voi kuin itseään. Lukijana sain käsityksen, että tuo puoliso aliarvosti hänen iskelmälaulajan ammattiaan, ei kannustanut edes euroviisumatkalla (jossa oli mukana), petti ja oli ylimielinen. Katri Helenan rinnalla hän sai kuitenkin paljon julkisuutta. En ummista silmiäni siltä, että tämä on vain toisen osapuolen kokemus. Kuvailen toisen osapuolen kokemusta tässä siis yksinkertaisesti siitä lähtökohdasta, koska luin juuri nyt tämän kirjan.

Kuun valossa oudon valkeassa...

Kuvaus nosti esiin omakohtaisiakin kipupisteitä, kun oli esim. luullut, että jonkin silloisen kumppanin tai kaverin kanssa tuntui olleen paljon yhteistä, kunnes melko pian joutui huomaamaan, että niin ei todellakaan ollut. Kaikki elämän lähtökohtia myöten oli erilaista, aitoa keskinäistä tunnetta tai kunnioitusta ei lopulta kai edes ollut. Tuo paljon koetellut ja opettanut elämänvaihe päättyi Katri Helenan hyväksyvään toteamukseen, että sekin tie piti vain kulkea ja oppia siitä.

Katri Helena kasvoi maaseudulla pienessä työläiskodissa ja oli evakon lapsi. Hän on elämänsä varrella pohtinut sitäkin, miellyttääkö hän muita ja kelpaako omana itsenään - kuinka tuttua! Rakkaus laulamiseen ja lapsuuden kodissa saatu vanhempien hyväksyntä ja kannustus kantoivat hänet vaikeiden vaiheiden yli. Voisin suositella tätä kirjaa luettavaksi sellaisellekin, joka ei yleensä tule elämäkertoihin tarttuneeksi 👍

Kolin laskettelurinteen valot näkyvät Jauhiaisen sillalle

Sitten hieman työelämän ulkopuolella olevan identiteetistä ja mm. somekeskustelun kovenemisesta. Puhuimme erään tiiviisti työelämässä olevan ystäväni kanssa pitkään mm. ammatti-identiteetistä. Hän vinkkasi, että kirjoittaisitko blogiisikin tästä. Pohdimme, määrittääkö ihminen itseään liikaakin työidentiteetin kautta ja hahmottaako sen kautta paikkansa yhteisössä ja maailmassa. Jos tuo identiteetti katoaa esim. eläköitymisen tai sairastumisen vuoksi, onko hän silloin kuin ajopuu, joka ei ohjaa enää elämäänsä. Silloin voi kokea vähintäänkin irrallisuutta. Totesimme kuitenkin, että esim. lääkäri on aina lääkäri, koneasentaja on koneasentaja ja opettaja on opettaja, vaikka hän ei sillä hetkellä työssään olisikaan. 

Paneuduin miettimään aihetta lähteidenkin kautta. Useammassa lähteessä sanottiin jotenkin niin, että minäkuva vastaa kysymykseen siitä, millainen minä olen. Se on käsitys omasta itsestä ja suhteesta ympäröivään maailmaan. Minäkuva kehittyy ja muuttuu koko elämän ajan, kun ihminen saa vuorovaikutuksessa palautetta muilta ihmisiltä persoonastaan ja toiminnastaan. Tätä on mielenkiintoista pohtia. Voiko hauras minäkuva saada särön jo silloin, jos joku moittii sen hetkisiä tekemisiä tai sanomisia?

Oranssi pallo sinisessä maisemassa

Välillä varmaan jokainen on kohdannut joko somessa tai muualla sellaisia henkilöitä, jotka tuntuvat löytävän huonon puolen tai kritisoitavaa joka asiasta, ja heidän käsityksensä asioista tuntuvat vähintäänkin ahtailta. Silloin tuntuu, kuin asiassa kuin asiassa keskityttäisiin enemmän siihen, mikä on huonosti kuin siihen, mikä kuitenkin kaiken kurjuudenkin keskellä on riittävän hyvin. Itsetunnostako siinä jälleen on kyse, vai vallankäytöstä tai oman tyhjyyden täyttämispyrkimyksestä? Lähteiden mukaan itsetunto ei periydy, vaan sekin kehittyy läheisissä ihmissuhteissa kanssakäymisen kautta. 

Tuntuu kuin heidän kanssaan, joilla on hyvä tai riittävän hyvä itsetunto, on helppoa, mutkatonta ja mukavaa olla. He ovat sinut itsensä kanssa, ja hyväksyvät itsensä ja toiset sellaisina kuin he ovat. Ei ole tarvetta esim. singota ilkeyksiä tai arvostella. Jossakin mietelmässä sanottiin jotenkin niin, että aina on ollut ihmisiä, jotka kulkevat edellä ja tekevät ja toimivat, ja on myös heitä, jotka kulkevat perässä ja arvostelevat. Eräs fb-kaveri kirjoitti viisaasti, että itseään ei tarvitse pienentää, vaikka toiset sitä toivoisivat. Pitää vain elää rohkeasti elämäänsä niiden lahjojen kanssa, mitä on saanut. Onnellisinta kaikkien kannalta kai olisi, jos nuo (kadehtivat?) ilkeilijät löytäisivät omat lahjansa, joita he voisivat keskittyä kehittämään sen sijaan, kun viskelevät lokaa toisten niskaan. 

Uskon että on mahdollista kasvaa ja kehittyä niin kauan kuin elämää on. Sillä ei ole väliä, kuinka suurta tai hienoa tuo kehittyminen toisten mielestä on, jos siitä itse saa elämäänsä iloa ja tyydytystä. Esimerkiksi jumpalla ajattelen usein niin, että hyvä minä kun jaksoin jälleen tulla tänne, ja pystyin taivuttamaan ehkä millin syvempään kuin viime kerroilla. Tärkeintä on että liikkuu omien voimiensa mukaan, ja esim. lenkkeillessäni en ole enää pitkiin aikoihin mittaillut kilometrejä tai etenemisnopeutta. 

Pajut vaaleansinisessä asussaan

Kun on yhä kiinnostunut myös yhteiskunnallisista asioista, on tullut seurattua myös vaalikeskusteluja, ajankohtaisohjelmia ja myös em. aiheisiin liittyvää some-keskustelua. Kun kaikki ei voi olla (vaikka sitä toivoisikin) ainoastaan hyvää ja kaunista, hieman siitä nurjemmastakin puolesta. Jospa seuraavassa päivityksessäni voisinkin keskittyä vain siihen hyvään… 

Jotkut päättäjät ja/tai heidän kannattajansa ovat huolestuneita keskustelukulttuurin kovenemisesta. Toisinaan höyryjä päästellään mm. netissä omalla nimellä, toisinaan nimettömänä, jollaista taas hiljattain sai huomata.

 Olen miettinyt sometaukoakin, ja melkeinpä ihailen heitä, jotka pystyvät olemaan poissa somesta jonkin aikaa, vaikkapa puoli vuotta tai pidempäänkin. Olen kuitenkin ainakin toistaiseksi pysynyt siellä, koska enemmän siitä on ollut elämään hyvää tuovaa, on saanut ystävällisiä, kannustavia ja rakentavia kommenttejakin. Lisäksi some voi olla joskus esim. yksinäisyyden, sairauden, liikuntaesteen tmv. vuoksi hyvinkin tärkeä osa elämää. Mitä sitten voisi tehdä, kun kohtaa tylytystä? Edesmennyt ystäväni sanoi, että niin surullista kuin se onkin, ihmisluontoon näyttää vain kuuluvan ns. höyryjen päästely – myös somessa, seurauksista välittämättä. Olen miettinyt myös sitä, auttaisiko paksumman nahkan kasvattaminen tai ns. teflonin pintaan veteleminen? Vai voiko vain iloisesti ohittaa ja hypätä yli tylytykset ja keskittyä ainoastaan hyvään ja rakentavaan? Välillä se varmaan jo onnistuukin.

Pilvet nuo taivaan peittää...

Varmaan hamaan hautaan saakka kohdallani on myös taipumusta miettiä syntyjä syviä, miksi joku toimii siten kuin toimii. Mutta kunpa ei voi tietää. Voi vain arvailla, onko tuollaisia ulostuloja viljelevillä itsellään syystä taikka toisesta niin kamala olo, että he hakevat tuolla käytöksellään jonkinlaista helpotusta oloonsa. Tulee mieleen edesmenneen sukulaiseni sanat, jossa hän vertasi tuollaista käytöstä "pakkasessa housuunsa pissaamiseen: hetken se voi lämmittää, mutta sen jälkeen on kahta kauheampi vilu". 

Jokainen on kai joskus havainnut, että hänen kirjoittelunsa ja visuaalinen postaamisensa (esim. kuvat ja videot) somessa eivät miellytä kaikkia; ja tuskinpa on aina edes mahdollista miellyttää kaikkia. Olisi kuitenkin vähintäänkin kurjaa, jos ne useimmille hyvää mieltä ja iloa tuovat postaukset katoaisivat kokokaan tylyttäjien kritiikin tähden. Toivoisi että he, joita ne eivät miellytä, voisivat vain ohittaa nuo heitä ärsyttävät postaukset – etenkin jos siinä postauksessa ei ole mitään loukkaavaa tms. Jos hieman sarkastisesti voi sanoa, voisiko niitä ylipursuavia höyryjä käydä ilkeilyn sijaan päästelemässä vaikka mätkimällä nyrkkeilysäkkiä jossain kuntokeitaassa. Samalla tulisi harrastettua hyödyllistä liikuntaakin 👍

Suloiset savolaiset lehtipuut talviasussaan 💙

Tämän osioni lopuksi vielä hetkeksi ystäväni vinkkaamaan identiteettiaiheeseen. Olen täällä aiemminkin kirjoittanut, että omalla kohdallani koen yhä edelleen parhaimmaksi ajaksi elämässäni opiskeluajan, ja sen että sain vielä nelissäkymmenissä (ja keskinkertaisella lukupäällä) opiskella nuoruuteni toiveammattiin. Arvokkaana muistona ovat tutkintotodistukset, ja niiden arvo ei mielessäni himmene eläkkeelläkään.

Vuodet yliopisto-opiskelijana olivat taloudellisesti niukkoja mutta henkisesti rikkaita. En oikeastaan koskaan ajatellut, että voi minua onnetonta kun ei ole varaa parempaan asumistasoon tms. Keksityin asuntoni vaatimattomuuden harmittelun sijaan opiskeluun, ja opiskelu siinäkin iässä tuntui olevan kuin sijoitus tulevaisuuteen. Toisaalta vietin paljon aikaa mm. kirjastossa ja nautin yhteiskunnan tarjoamasta edullisesta ja monipuolisesta opiskelijalounaasta. Kun valmistuin, työllistymisen myötä talouskin koheni. Sain valmistuttuani työskennellä toiveammatissani vielä lähes parikymmentä vuotta, enkä lainkaan kiellä sitä, etteikö eläköityminen olisi ollut jonkinlainen kriisi. Vielä nyt jälkeenpäinkin ajattelen, että tuntui kuin olisi pudonnut tyhjän päälle.

Olin jälleen joulukonsertissa "Mökit nukkuu lumiset" Vuonislahden perinteikkäällä seurojentalolla 21.12.2023. Tämä kuva on vastaavasta konsertista v. 2022. 

Eläkkeelle jääminen tai muu työurasta luopuminen voi todella olla isokin identiteettikriisi, asiantuntijat sanovat. Mietin kohdallanikin, onko olemisellani enää kenellekään mitään merkitystä tai tarvitaanko minua enää missään. Muistelen jostain lukeneeni, että me eläkeläiset olemme tavallaan yhteiskunnan näkymätön joukko, jota ei enää tarvita – tai tarvitaan ehkä ainoastaan lastenlasten hoitajina. Jotkut hankkivat eläkkeellä kakkosasunnonkin lastenlastensa läheltä, jotta voivat osallistua tiiviisti lastensa ja lastenlastensa elämään. Mitä sitten teemme me, joilla ei elämää lastenlasten parissa ole? Uskon, että jokainen (oli sitten minkäkokoinen tai kuinka tiivis perhe-/sukuyhteisö tahansa) kaipaa jotain merkityksellistä tekemistä ja tarpeellisuuden kokemusta elämäänsä. 

Tähän väliin voisi soveltaen sopia ote ihailemani Ismo Alangon lyriikasta:

"Mä tulen siihen risteykseen / missä viitat vähenee / kadunpätkät lyhenee ja kapenee / joku juuttuu nopeaan tapaan täältä matkustaa / taidan vielä vaeltaa ja odottaa / kunnes syksy minut saa /kunnes lumi peittää maan / jaksan vielä odottaa / talven selkä kyllä kantaa repussaan / ... tulen siihen risteykseen / missä ruuhka hiljenee... / kadunpätkät lyhenee ja kapenee / kutsun toista kulkijaa / kadun kannen takojaa / en voi enää vaeltaa ja odottaa." (Ote Ismo Alangon lyriikasta ”Risteys”.)

Pinkin ja valkoisen sävyinen amaryllis jouluna -23 taustanaan sininen näkymä

Asiantuntija Pirkko Kasanen kirjoitti, että joskus eläköityminen voi tulla aivan yllätyksenäkin yritysjärjestelyjen tai sairastumisen myötä. Ihmiseltä voi tällöin pudota pohja siltä, onko hän enää osa sitä, minkä kokee keskeiseksi tai vähintäänkin hyödylliseksi. Pelko tarpeettomuudesta ja tavoitteiden puuttumisesta on silloin tavallista, Kasanen sanoo. Omia arvoja ja mieltymyksiä pohtimalla voi kuitenkin keksiä uusia keinoja merkityksellisyyden kokemiseen esimerkiksi vapaaehtoistyössä, ja siten löytää uusia rakennuspalikoita eläkeajan identiteetille. Vapaaehtoistyön olen itsekin kokenut merkitykselliseksi ja myös hyvää elämänsisältöä tuovaksi. 

Olen kokenut kohdallani toisaalta vahvasti myös sen, että työnantajan tarjoamaan työterveydenhuoltoon tottuneena oli todellakin uuden edessä, kun vaihtoehtoina ovat julkisella puolella jonottaminen tai tutkimusten ja hoidon kustantaminen omasta pussista. Iän karttuessa usein myös vaivat ja sairaudet tuppaavat lisääntymään, harvalla käy päinvastoin. Toki henkinen hyvinvointi voi monella lisääntyäkin eläköityessä, esim. jos haluaa, jaksaa ja saa harrastaa vaikkapa kulttuuria ajan kanssa.

Sinililjat odottavat kevättä lumen alla🌱

Eläköitymiseen liittyy kuitenkin myös uusia mahdollisuuksia. Enää ei tarvitse jaksaa työpäivän jälkeen ponnistautua harrastamaan tai ei tarvitse suunnitella viikonloppujen tekemisiä mahdollisimman ”palauttaviksi”. Aikaa ja energiaa jää enemmän sen tekemiseen, mistä nauttii. Tosin tähän liittyy riskejäkin, jos on herkkä sanomaan ”joo” kaikkeen, mihin pyydetään. Kalenteri voi silloin olla äkkiä täynnä eri yhdistysten kokouksia, sinänsä ihan mukavia harrastuksia jne., mutta liika on liikaa. 

Terveydellinen tilannekin voi alkaa rajoittaa. Mökillä voi nyt kuitenkin viipyillä pidempäänkin, eikä se ole sidottu perinteisille lomaviikoille – jos vaan pystyy irrottautumaan esim. vuosikymmenien viikonloppurutiineista. Myös arjen pienet asiat ovat ihania, itseäni ilahduttavat erityisesti hitaat aamut. Voi herätä ilman kelloa, syödä aamiaista rauhassa, lueskella – viipyillä vaikka somessa. Olenkin toivonut, ettei kukaan edes soittaisi ennen kello kymmentä, ellei sitten ole jokin välttämätön tai kiireellinen asia. (Lähde: Pirkko Kasanen [s. 1954] Valmistaudu vapauteen, Otava 2021.)

Kun kävelen talvella sinivuokkopaikan ohi, ajattelen että siellä ne ihanat ovat nytkin 💙

Lopuksi toiseen joululahjakirjaani. Joululahjakirjani Jenni Haukion "Sinun tähtesi täällä" oli mielenkiintoinen ja tarkka kuvaus vuosista presidentin puolisona v. 2012–2022. Tohtori Jenni Haukio on tällä kirjallaan osa presidenttien puolisoiden kirjallista perinnettä, Ester Ståhlberg ja Sylvi Kekkonen olivat myös kirjailijoita. Pidin kirjan otsikosta ja havainnollisista kuvista, joita oli paljon. Kiitollisuus mm. lottia ja veteraaneja kohtaan, isänmaallisuus ja suomalaisen kulttuuriperinnön vaaliminen ovat kantavia voimia tässä kirjassa. Mielestäni sillä on suuri merkitys etenkin nykyajan ihmisten tiedostamisessa.

Haukio oli oheistanut kirjaansa myös runoja, kirjallisia katkelmia, lähetettyjä kirjeitä ja pidettyjä puheita selkiyttämään havaintojaan ja kokemuksiaan. Pidin erityisesti Kultarannan arkkitehtuurin, taiteen ja kirjallisuuden (mm. runouden) kuvauksista. Myös monet musiikkiotteet olivat kiinnostavia. Hän siteerasi mm. Heikki Klemetin runoa "Oi kallis Suomenmaa", mikä esitetään yleensä veteraanien hautajaisissa.

Siniristilippu kuvattuna Lieksassa äitienpäivänä

Haukion kirjassa oli myös selkeästi ja tiiviisti rajattuna Suomen historiaa. Siinä kerrotaan mm. sivuilla 45–46, että Suomessa menetti viime sodissa henkensä 96 000 suomalaista ja eri tavoin vammautui n. 200 000. Se on valtavan suuri määrä, etenkin kun huomioi, että Suomi on pieni maa. Moni kirjan lukenut on todennut, että Jenni Haukio ei ole vain sujuvasanainen kirjailija vaan myös asiantunteva taide- ja kirjallisuuskriitikko sekä lasten, nuorten, luonnon ja eläinten puolesta puhuja. Hän on myös toiminut ajamiensa asioiden hyväksi - eikä ainoastaan puhunut tai kirjoittanut niistä. Ennen jokaista puhetilaisuutta ja vierailua hän mm. selvitti historiaa ja siellä kyseisellä hetkellä pinnalla olevia asioita, jotta voi osallistua keskusteluihin tilanteiden mukaisesti. Lukijana minulle oli uutta, että presidentin puolison tehtävät ovat niin monipuolisia - toki se kaikki lienee myös osin omasta aktiivisuudesta ja mielenkiinnon kohteista riippuvaista. Mielestäni myös hänen lapsuutensa ja taustojensa kuvaukset olivat kiinnostavia, ja mm. se, kun hän kertoi olevansa nk. varttikarjalainen, evakon lapsenlapsi. Hänen äidinäitinsä on lähtöisin Uudeltakirkolta, luovutetusta Karjalasta.

Myös lähi-ihmisen, sotainvalidin, hautajaisissa v. 2019 esitettiin tuo Haukion mainitsema H. Klemetin laulu. Vaikka nämä hautajaiset olivat edesmenneen omasta pyynnöstä erittäin pienet, oopperalaulaja ja kanttori Matti Turunen esitti sinivalkoisin nauhoin peitetyn valkoisen arkun äärellä todella komeasti tuon Klemetin sanoittaman laulun ja myös Veteraanin iltahuudon. Se oli tunteita vahvasti kouraiseva hetki. Suomen Sotainvalidit ry:n tunnuksessa lukee: "Uhrin ansiosta lippu liehuu", Jenni Haukio siteerasi kirjassaan s. 42.

Rauhallista ja hyvää alkanutta vuotta 2024 🙏💙

Mietelmien kannattelemana joulua kohti

Ratsastava joulupukki Vuonislahden joulutorilla 18.11.23 🎅

Olen ajatellut viime aikoina mm. sitä, että olosuhteet eivät muodostu vain teoista, vaan mitä suurimmassa määrin myös ajatuksista. Fyysisestä olotilasta olen miettinyt, tarkkailenko nykyään jokaista sydämen muljahdusta, jokaista vatsan turvotusta, lievempääkin väsähtämistä ajatellen, että onko sydämeen tullut jokin pahenemisvaihe. Kun oireet ja verenpainemittarin lukemat muuttuvat, tarkkailu näköjään alkaa. Tuli mieleen, että jos vaikka varpaassa olisi jokin huonoennusteiseksi todettu vaiva, tarkkailisiko sitä koko ajan kuin suurennuslasin läpi ja tunnustelisi, onko siinä kipua tai muuta oiretta. Seuraaviin mietelmiin viitaten ehkäpä menetetty onkin silloin enemmän olemassa, kun sen on jo menettänyt? 

Ymmärrämme veden arvon 
vasta sitten kun kaivo kuivuu (Positiivarit 13.12.23). 

Sitä voisi ajatella niinkin arkisen esimerkin kautta, että jos kadottaa vaikkapa jonkin esineen, sitä ajattelee paljon enemmän kuin niitä, mitkä ovat yhä tallella. Syksyllä pudotin erään vanhan Kalevalakorun marjametsään, ja sen jälkeen tuo koru tuntui arvokkaammalta kuin puolenkymmentä muuta melkein samanlaista, yhä tallessa olevaa.

”Juuri menetetty on enemmän olemassa 
kuin silloin kun se vielä oli” (Hilja Mörsäri).

Oranssin sävyjä joulukuun -23 alussa Pielisen itärannalla 💥

Tulee mietittyä liiaksikin myös tulevaisuutta peläten sellaistakin, mikä ei ehkä koskaan edes toteudu. Toisaalta mieli voi täyttyä menneisyyden miettimisestä – vaikka hetkessä tietysti pitäisi elää. Välillä jopa lähes puolen vuosisadan takaiset asiat tulevat mieleen ja myös uniin. Silloin miettii, eikö tuotakaan asiaa ole vielä käsitellyt, ja vieläkö sitä pitäisi vain työstää. Siihen en osaa ottaa kantaa, pitääkö antaa anteeksi esim. kokemansa henkinen tai fyysinen väkivalta, mutta jonkinlainen hyväksyntä niillekin kokemuksille pitäisi kai antaa, jotta pääsee siitä irti (lopullisesti/lopullisemmin?). 

Luin pahojen tekojen kokemuksista/ katkeruuden tunteista mm. kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen Sirpa Kähkösen haastattelusta (lisää lopuksi). Aiemmilla sukupolvilla on voinut olla mitä moninaisimpia haaveita ja unelmia, mutta he eivät ole päässeet niitä koskaan toteuttamaan. Silloin katkeruus voi myrkyttää mieltä koko elämän ajan, joskus hamaan loppuun saakka. Ymmärtää sen tietysti ja tuntee myötätuntoakin, mutta surullista kuitenkin... 😥Tähän pettymysten ja katkeruuden tematiikkaan palaan vielä lopussa Sirpa Kähkösen teoksen herättämien ajatusten yhteydessä.  

"Voit keskittyä asioihin, joista
olet kiitollinen, ja tulla paremmaksi
ihmiseksi, tai voit keskittyä asioihin,
joihin olet pettynyt, ja tulla
katkerammaksi ihmiseksi.
Valinta on sinun" (Mark Goulston).

Harmaan sävyjä joulukuun alussa Vuonislahdessa 🌲

"Kun autamme toisia, autamme myös itseämme, sillä mitä tahansa hyvää annammekin, se kiertää täyden ympyrän ja palaa takaisin meille" (Flora Edwards).

Edellä olevan aforismin lailla olen ajatellut paljon sitäkin, että uskon hyvien tekojen kiertävän tekijälleen jollain tapaa takaisin; mutta niin on mitä varmimmin myös pahojen tekojen kohdalla. Ei kuitenkaan pitäisi elää menneissä eikä tulevaisuudessa silloinkaan, kun menneiden kokemusten painolasti vaivaa ja toisaalta tulevaisuus pelottaa mitä moninaisimpine uhkineen. Maailmassa riehuvat sodatkin alkoivat välillä ahdistaa niin, että pakko oli sulkea hetkeksi silmänsä ja korvansa joka puolelta vyöryvästä uutisvirrasta. Tässä(kin) saattaa olla ikuisen oppimisen paikka – hamaan hautaan saakka. 

Yksi ajatus johtaa toiseen, ja haudasta tuli mieleeni, että seurustelen muuten nykyään varsin paljon kuolleiden kanssa; juttelen mielessäni tuonilmaisiin siirtyneelle ystävälleni tai sukulaiselleni. Ajattelen heitä ja heidän elämänsä valintoja, unelmiaan ja pettymyksiäänkin. Mietin, mitä hän tuumisi tästä tai tuosta. He tuntuvat olevan välillä lähellä ja läsnä kuin hyvinkin elävinä ja myös uniini he tulevat. Kun heitä ajattelee, ovatko hekin ikään kuin jopa enemmän olemassa kuin he, jotka vielä täällä elävät? Elämän rajallisuuden ainakin tajuaa nykyään kirkkaammin kuin koskaan.

Kuva taidemuseo Onnin näyttelystä joltain menneeltä vuodelta, teemana kuolleiden kanssa kommunikointi

Rohkeinta mitä ihminen voi tehdä silloin kun hän ei ole rohkea, on julistautua rohkeaksi ja toimia sen mukaisesti (Positiivarit 1.9.23).

Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä? (Tommy Tabermann).

Edellisiin mietelmiin viitaten olen pohtinut rohkeutta mm. silloin, kun huomaa ympärillään ilkeyttä tai väärän vallan käyttelyä. Ajankohtaismedioissakin on otettu toistuvasti esille keskusteluilmapiirin koveneminen niin kasvokkain kuin erityisesti somessa. En ole mielestäni mikään paras neuvoja, mutta jotain olen toivottavasti pitkän elämäni aikana oppinut, ja liiaksi olen ainakin aiemmin "painellut pahkaani", kun olen joutunut ilkeilyn kohteeksi. Tuollaisissa tilanteissa ei pitäisi jäädä vain itsekseen miettimään, vaan koettaa kerätä rohkeutta puuttuakseen siihen. Jotkut keskustelukumppanit neuvovat vain ohittamaan, unohtamaan, jättämään omaan arvoonsa. Herkemmät eivät ehkä tuohon reagoimattomuuteen kykene. 

Asiaan puuttuminen saattaa toimia tilannetta parantaen, ja rankkaa sananrieskaa viljelevä voi vastata, että hänpä kun ei ole edes huomannutkaan. Joku voi selittää, että hän kun on niin suorapuheinen ja myös varma siitä, että on oikeassa julkituodessaan tuon kovan ja joskus myös komentelevan sanomisensa. Valta tuntuu varmaan makealta sen ohikiitävän hetken - sen jälkeen voikin sitten olla jo suolaisempaa. Joskus kohdalle on sattunut surkuttelijakin, joka kertoo säälivänsä toista, kun hänellä ei ole sitä taikka tätä – yleensä sellaista, mikä on hänen oman elämänsä keskipiste. Olen usein ennenkin miettinyt sitä, että kaikilla ei tarvitse olla kaikkea (ja silti on oloonsa riittävän tyytyväinen) ja kaikkien ei toisaalta tarvitse esim. osata kaikkea sitä, mitä toiset osaavat. Mitä todennäköisimmin surkuttelun kohteella voi olla jotain sellaista, mitä ei surkuttelijalla. Säälijälle ei tule mieleenkään, että kaikki eivät ehkä edes kaipaa sellaista, mikä on hänelle itselleen olennaista tai se hänen elämänsä tärkeä keskipiste.

Kauniit lempivillahousut neuloi Tarja, päiväpeiton virkkasi naapuri ja talja on lampaalta 💛

Ellet sinä puolusta oikeuttasi 
olla oma itsesi, kuka sitä 
puolustaa? Kenen pitäisi?  (David Viscott.)

Onneksi useimmiten asiaan puuttuminen auttaa ja sen jälkeen on palkitsevampaa viettää aikaansa porukoissa, joissa toinen toistensa kunnioittaminen ja hyvät tavat ovat arvossaan. Ilkeilijän/ ylimielisen väärän vallan käyttäjän (tai mitä nimitystä tuosta toimintatavasta käyttääkään) kanssa käydyn keskustelun jälkeen välimatka häneen saattaa toki kasvaa, mutta haitanneeko tuo. Olen ennenkin kirjoittanut ja puhunut ystävien kanssa näistä asioista, mutta niin pitkään pitää kai itselleenkin toistaa, kun siihen on tarvetta. Ehkä näin voi käsitellä niitä menneitä kokemuksiaankin, jotka ovat vielä työstämisen tarpeessa. Stressiä etälääkärikin on kehottanut välttämään, ja kaipa stressi siltäkin osalta vähenee, kun/jos energiaa jää piikkien väistelyn sijaan enemmän heidän kannustamiseensa, jotka tekevät rakentavia tekoja ja arvostavat ystävällisempää maailmaa, johon seuraavassa Francois de La Rochefoucauldin mietelmässä viitataan. Onneksi hyvää tahtovia on kuitenkin enemmän, niin ainakin haluan uskoa.

Positiivareilla oli 24.1.23 tähän saumaan sopiva mietelause: "Ystävällisyys ei koskaan mene hukkaan. Jos sillä ei ole vaikutusta saajansa, se on ainakin hyväksi antajalleen."

Kuuno, mie ja itsetehty tonttu 5.12.15 jouluaiheisella käsityökurssilla

FB antoi edellä olevan kuvamuiston 5.12.2015 Vuonislahden seurojentalolta. Ihailemme siinä kurssille osallistuneen Kuuno-koiran kanssa tonttua, minkä tein Vuonislahden marttojen järjestämällä kurssilla kylän seurojentalolla. Koirat ovat ihania, viisaita ja taitavia 💘 Tuntuu että syke madaltuu jo eläinkuvien katselusta, puhumattakaan kun pääsee hellittelemään niitä, erityisesti koiria 💕

Se joka täydestä sydämestä ylistää kaunista tekoa, osallistuu tavallaan siihen (Francois de La Rochefoucauld).

Alla on vielä toinen kuvamuisto kurssilta 5.12.15. Eipä tule heti mieleen, milloin olen viimeksi tämmöisellä koneella työskennellyt. Kokemukseni huomioiden se sujui varsin hyvin - perheensä ompelemalla elättänyt mummoni olisi ilahtunut 😍 Tosin en huomannut, että aluslanka oli välillä loppunut... Ihmettelin vain huonoa tikin jälkeä – mutta lakatut kynnet ovat näköjään hienot! 😉

Vuonislahden marttojen järjestämällä käsityökurssilla 5.12.15

Taidoista esimerkeiksi otan jälleen käsityö- tai viherpeukalotaidot - eli ovatko nekin enemmän olemassa, kun niitä ei itsellä ole?  Toisaalta vaikka en itse noita taitoja omaakaan, arvostan molempia taitoja erittäin korkealle, ja mm. hankin ja käytän toisten tekemiä käsitöitä (kuva parin kuvan päässä edellä). Perinnetekstiileihin olen suorastaan hurahtanut. Tätäkin aihepiiriä kertailen siksikin, että kaikilla ei ole samat taidot ja luonnonlahjat, eikä tarvitsekaan - kovin yksipuolinen maailmahan siitä niin ollen tulisi? 

Kesäkukkia laitan kuitenkin joka kesä ja hankin ikkunoille ruukkukukkia kuihtuneiden tilalle. Kukista pidän paljon ja nykyinen lempivaatekappaleeni on Tarjan tekemät lempivillahousut (kuva edellä). Olen monesti pohtinut, että on hieman yllättävääkin, että vaikka on molempien vanhempiensa puolelta taitavien käsityöläisten sukua, taito saattaa kiertää jälkeläisen silti kaukaa. Käsityötaidoista tuli mieleen, että osaan virkata vain isoäidinneliöitä, eivätkä nekään täydellisiä ole, mutta kyllä ne isoäidinneliöiksi tunnistaa. Tuon ihan kelvollisen tontunkin olen askarrellut marttojen kurssilla, josta kuva edellä. Nuorena virkkasin puuvillalangasta reunuspitsejäkin pyyheliinojen somisteiksi, jonkinlainen käsitöiden tekohan tuntui tuohon aikaan olleen jokaisen naisen velvoite. Joidenkin opintojeni yhteydessä pohdiskelin sellaistakin, että jos elän vanhaksi ja olen hoivakodissa, toivon pääseväni siellä mieluummin esim. laulu- tai kirjallisuusvirikeryhmään kuin askartelupiiriin, vaikka se mm. muistin kannalta hyödyllistä olisikin. Näihin mietteisiin lisää inspiraatiota seuraavasta mietelmästä:

Et ehkä osaa tehdä kaikkea,
mutta väliäkös sillä.
Älä anna sen yhtään häiritä sitä,
minkä osaat. (Positiivarit 4.9.23.)

Kuvanveistäjä Erkki Erosen (1926 Pälkjärvi - 2018 Hyvinkää) luoma muistomerkki

Hyvää itsenäisyyspäivää vielä näin jälkikäteen Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkin myötä (kuva edellä). Kuvanveistäjä Erkki Erosen (1926 Pälkjärvi - 2018 Hyvinkää) tekemä muistomerkki paljastettiin Joensuussa Rauhan kappelin vierellä 10.12.1967. Graniittialustalla seisova nainen lähettää linnun lentoon kohti Karjalaa, ja tervehtii näin symbolisesti Karjalaan jääneitä.

Viherpeukaloisuudesta vielä sananen. Ystäväni ovat sen jo moneen kertaan kuulleetkin, että kitkemisestä sain lapsena/nuorena kiintiöni niin täyteen, että siitä on riittänyt koko loppuelämäksi. Onneksi esim. suosikkikasvistani eli porkkanaa saa edullisesti kotimaisena ympäri vuoden – suurkiitos viljelijöille! Keväisin mietin toisinaan hieman kieli poskessa Aale Tynin toiveikasta kasvatuslyriikkaa sisältävää runoa Puutarhurin laulu:

”- - Älä huolehdi turhaan tarhuri,
saat siemenet itämään.
Voikukkia kasvaa varmasti
ja vaikka et kylväkään - -”.

Tuula-ystävän luona naistenkutsuilla 😋

Kuten seuraavassa mietelmässä todetaan, luonto varustaa jokaisen jollakin kyvyllä, ja toivoisikin, että jokainen pääsisi saamaansa lahjaa myös jossain elämänsä vaiheessa toteuttamaan. Se voi aiheuttaa sitä alussa mainittua katkeruutta, jos elämänsä lopussa joutuu toteamaan, että ne itselle tärkeät unelmat tai tavoitteet jäivät toteutumatta, luonnolta saatu lahja jäi käyttämättä.

Luonto varustaa jokaisen ihmisen jollakin kyvyllä, jonka avulla hän pystyy helposti tekemään sen mikä on jollekin toiselle mahdotonta (Ralph Waldo Emerson).

Tämän aihepiirin päätän seuraavan Marcus Aureliuksen mietelmän ajatuksiin. Mietiskelen hetken nyt sitä, mitä luonto minulle antoi, aivan tyhjin käsin se ei jättänyt, vaikka paljon puuttuukin. Jos jossain olomuodossa syntyy vielä uudelleen, niin saa nähdä, millainen tilanne on silloin... 😏

Ajattele, mitä sinulla on, mieluummin
kuin sitä, mitä sinulta puuttuu. Seulo
omistamistasi asioista parhaat ja
punnitse miten hanakasti olisit etsinyt
niitä, elleivät ne jo olisi sinulla. (Marcus Aurelius.)

"Pystykorva" (Eva Ryynänen 1984 )

Terveysasiat ovat tämän ikäisen vakioaiheistoa, joten hieman niistäkin myös tällä kertaa. Sain lokakuussa etäkontaktin tk-lääkäriin ekg:ni poikkeamien vuoksi. Kysyin häneltä, voisiko omahoitoa vielä tehostaa, kun on huomioinut jo päivittäiset liikunnat, ruokavalion, lääkkeiden säännöllisen ottamisen ja mm. riittävät yöunet. Hän sanoi, että stressiä voisi koettaa välttää. Ehkäpä siksikin on syytä välttää myös niitä tilanteita, joihin tämän päivitykseni alkupuolella viittasin.

Johtuneeko iästä vai elämäntilanteesta, mutta olen alkanut pitää myös loppusyksystä. Voihan  filosofoida niinkin, että kun itsekin on jo iäkäs, elää tavallaan elämänsä syksyä. Ja toisaalta: esim. marraskuiset säät ovat sitä mitä ovat riippumatta siitä, kuinka kovasti niitä harmittelisin. 

Runo-ote toi mieleen myös ajatuksen, että asenne ratkaisee:

"Männyt köyristelevät selkäänsä,

ravistelevat turkkiaan

aamutuimaan tuulessa.

Aika ihanin! Marraskuu!" (Lassi Nummi 1999).

Kulttuuria voi onneksi harrastaa yhä edelleen siitä liiaksi rasittumatta tai stressaantumatta, ja iso ilo onkin, että mm. taidemuseo, teatteri, konserttisalit ja elokuvateatteri ovat tässä aivan lähellä. Oheiset eläinaiheiset kuvat otin hiljattain Joensuun taidemuseo Onnista. Ohessa on Vuoniskylillä vaikuttaneen taiteilija Eva Ryynäsen (1915 - 2001) veistos "Pystykorva" (1984), "Maitovarsat" (1980-luvun alku), "Karhu" (1970-luku) ja "Kukko" (1974) Joensuun Taidemuseo Onnin vaihtuvassa näyttelyssä joulunalla 2023.

"Maitovarsat" (Eva Ryynänen 1980-luvun alku)

Olen etenkin näin vanhemmiten alkanut uskoa yhä enemmän siihen, että jos ei itse panostaisi omahoitonsa eteen, mihin kuuluu mm. päivittäinen liikunta ja ruokavalion seuranta, olisi vielä (paljon?) huonommassa kunnossa ja luultavasti myös lihoisi tasaiseen tahtiin. Ja lihomisesta seuraisi tietysti ne yleisesti tiedossa olevat terveysriskit erinäisine vaivoineen. Sen tiedostaa kuitenkin, että jos elää ikärikkaammaksi - (eo. termilainaus Sirpalta), saattaa muistella vielä kaivaten tätä päivää, jolloin jaksoi vaivatta kävellä tai hiihtää senkin päivän lenkkinsä, käydä jumpalla ja hoitaa asiointinsa kävellen tai pyöräillen. Huolellisellakaan omahoidolla ja lääkehoidon tarkalla noudattamisella ei kuitenkaan (ainakaan aina) voi ehkäistä sairauksien pahenemisvaiheita.

Iloitse pienistä asioista, sillä
jonain päivänä saatat pohtia
menneitä ja huomata, että ne
olivatkin isoja asioita (Robert Brault).

"Karhu" (Eva Ryynänen 1970-luku)

Ikäkin tietysti vaikuttaa, kroppa kaikkinensa rapistuu iän myötä, mutta kaipa sitä voi hivenen jarruttaa, kun/jos yrittää panostaa hyvinvointinsa eteen. On tunnustettava, että välillä onnistun tässä paremmin, välillä huonommin. Etenkin näin loppusyksyisen kaamoksen aikaan nopeat hiilarit houkuttavat kuten suklaa... Paino on noussut loka-marras-joulukuun aikana hiljalleen pari kiloa. Se tuntuu heti kiristävänä housunvyötärönä. Toivon sen kuitenkin olevan kohdallani seurausta lisääntyneestä makean syönnistä, toivottavasti ei siitä tässä sairaudessa pelättävästä oireesta eli nesteen keräytymistä. Siitä en tällä hetkellä tiedä, kuinka asia lopulta on. Myönnän tarkkailevani erityisesti pallean (ylävatsan) turvotusta, sehän oli oireenani diagnoosivaiheessa silloin viisi vuotta sitten, kohdallani ei ollut nilkkojen turvotusta. Yksilöllistä siis on sekin. Sain tk:n etälääkäriltä 3 vrk:n holter-lähetteen, koska labrassa mitattu ekg ei ollut ns. normaali. Toivon että tuon marraskuun puolivälissä saamani 3 vrk:n holterin tulkinta ja mahd. lääkityksen tarkistaminen toisivat selvyyttä nykytilanteeseen. Soitin terveyskeskukseen heti sen jälkeen, kun huomasin holter-lausunnon tulleen kantaan ja pääsin etälääkärille, mistä olen huojentunut. Ekg:n pitkäaikaisseurannassa näkyi samansuuntaisia poikkeamia kuin lyhyessä ekg:ssäkin. Nyt odotan jatkoa. Rytmit eivät ole tasaantuneet omine aikoineen, vaikka sitä olen toivonutkin. Tilanne on jatkunut osapuilleen tällaisena jo lokakuun alkupuolelta alkaen. 

"Kukko" (Eva Ryynänen 1974) 

Päivittäinen kävelylenkki ulkona tuntuu tärkeältä kaikkina vuodenaikoina, ja sitä voin harrastaa nytkin entiseen tapaan. Kävelen yleensä hiljakseen tai kohtalaista vauhtia noin 1–1,5 tuntia, välillä vähemmän. Kilometrejä/askelia en enää nykyään mittaa. Yleensä kuuntelen samalla puhelimen kuulokkeilla youtubesta tai Yleltä Sydänliiton tai -piirin luentoja, kulttuuriin liittyviä henkilöhaastatteluja tai vaikka marttojen podcasteja. Tiedon hankkiminen tuntuu kuin työntävän huolta loitommaksi. Liikunta on kiistattomasti sydänsairaillekin hyväksi, enkä ole (vielä!) huomannut suorituskyvyn laskua epätasaisten sykkeideni vuoksi. Sellainen saattaa olla vastassa, jos esim. nuo epätasaiset sykkeet jatkuvat, ja perussairaus pahenee. Muutosvaiheissa on tärkeää saada lääkityksen tarkistusta muuttuneen nykytilanteen mukaiseksi. Se saattaa korjata tilannetta. Lisälyönnit ym. epätasaisuudet näkyvät edelleen lähes jokaisessa vp:n kotimittauksessa. Olen ollut saamieni kehotusten mukaan aktiivinen ja soitellut/kysellyt tilanteestani. Huolta on sydämen päällä nyt lähinnä siitä, että olen ymmärtänyt, että poikkeavasti runsastunut lisälyöntisyys voi olla merkki sairauden etenemisestä, ja silloin olisi hyvä saada sydämen ultraäänitutkimus, jolloin kardiologi voisi ottaa kantaa lääkitykseen. Käytössäni olevat lääkkeet ovat asianmukaisia, ja toivon, että tämän(kin) sairauden hoitoon tulisi myös uusia tehokkaita lääkkeitä.

Talkoilemassa 25.11. Carelia-salilla tapahtumassa "Mielenterveysomainen toivon lähteillä". Laukku design by Sirpa sopi erinomaisesti Martta-puvun kanssa ja sai paljon kiittävää palautetta.
(Kuva: Elina Lyytikäinen.)

Moni on säästänyt ns. sukan varteen pahan päivän varalle, ja he käyttävät säästöjään mm. yksityisiin lääkäripalveluihin. Niistä on tullut tutuiltani pääsääntöisesti kiittävää palautetta; lääkäriin pääsee toivotussa aikataulussa ja jatkohoitoihinkin. Olin hiljattain kuuntelemassa kardiologin luentoa srk-keskuksella, ja ymmärsin, että yksityislääkäri pääsee katsomaan mm. holterin tuloksia, jos on antanut omakannassa tietojenluovutusluvan. Moni miettii vaihtoehtoa mennä yksityiselle lääkärille, jos julkiselle ei pääse. 

Kuulimme em. luennolla, että jos jo aiemmin diagnosoidun sairauden oireet muuttuvat, on syytä reagoida/huolestua ja pitäisi päästä lääkäriin ja hoitosuunnitelman / lääkityksen tarkistukseen. Näin on silloinkin, vaikka jaksaminen olisi sillä hetkellä vielä kohtalaisen hyväkin (mutta oireet kuitenkin muuttuneet tai lisääntyneet). Ei siis kannata jäädä odottamaan, että vointi menee huonoksi ja myös oireet pahenevat. Silloin saattaa olla edessä esim. sairaalajakso, ja hoito on siinä vaiheessa myös joka suuntaan hintavampaa, omahoito liikuntoinen ym. hankaloituu ja sairauden ennustekin usein huononee.

Kirjallisuudesta kipinää... kuva kotikirjahyllyn "käsikirjastosta"

Jos annat vain vähän arvoa itsellesi, saat olla varma,
ettei maailma korota hintalappusi lukemaa (Positiivarit 9.10.23).

Edellä oleva mietelmä muistuttaa, että ei pidä olla liian kaino asioittensa hoitamisessa / puoliensa pitämisessä. Voi olla, että herkempi ihminen on saanut käydä vuosikymmenien oppikurssin siitä, että mitä hän ansaitsee ja myös mitä ei ansaitse 😎 Lähipiirini on varoitellut liioista luottamustehtävistä ja kehottaneet lepäilemään. He tietävät ja ymmärtävät, että sosiaalinen tyyppi haluaa olla ihmisten parissa, mutta kysymys on nykyoloissa siitä, pitääkö olla mukana eri hommissa ja hallituksissa, eikö voisi vain mennä yhtenä riviosallistujana eri tilaisuuksiin ja nauttia valmiista. Tavallaan he ovat tietysti oikeassa ja selittelin, että juuri vastahan kieltäydyin terveyssyistä eräästäkin tehtävästä, vaikka pyyntöä tuohon hyvää työtä tekevään yhteisöön arvostankin.

Kirkkokonsertin ohjelma 26.11.23 🎵

Erillisen marttailuosion korvaa tällä kertaa tiivis kulttuuriosio:

Osallistuin Carelia-salissa 7.12 Maria Lundin, Tomi Metsäkedon, Pentti Hietasen, Tero Harjuniemen ja Jukka Nykäsen orkesterin joulukonserttiin Tuliset tenorit ja Suloiset sopraanot. He ja 10-henkinen orkesteri olivat lähteneet 10-vuotisjuhlakiertueelle ja hurmasivat yleisönsä juhlakiertueella joulun ajan sävelillä. Kauniita joulun säveliä sai kuulla myös Lions Clubin organisoimassa joulukonsertissa ”Kohti joulun valkeutta” 26.11 (kuva edellä). Teatterissa kävin marraskuun lopulla seuraamassa esityksen ”Mestari ja Margarita - Saatana saapuu Moskovaan” ja Markku Maasillan monologin ”Nahkoissaan” 5.12. Joululauluja olen käynyt laulamassa niin Joensuun kirkossa kuin Wanhan Koulun kahvilassakin. Tällä viikolla on vielä eräs useamman kuoron yhteiskonsertti tuossa läheisessä Joensuun kirkossa. Kaikki nuo em. kulttuuritapahtumat ovatkin kotoa vain noin varttitunnin kävelymatkan päässä, ja se näemmä madaltaa osallistumiskynnystä huomattavastikin.

Vuonislahteen mennessä ihailemme seimiasetelmaa Ahvenisen Punasella Talolla 💗

Olen nyt saamassa enemmän innostusta lukemiseenkin, mikä on ollut jollain tapaa katveessa viime vuosina. Olen toki lukenut koko ajan, mutta varsin pienesti. Onneksi on kirjallisuuspiirimme ja myös paljon kirjallisuutta lukevia ystäviä - he ovat pitäneet hentoista liekkiä vireillä. Kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajasta 2023 lopuksi muutama virke. Odotan lukukokemusta malttamattomana, nyt olen lukenut siitä vasta netistä ja jutellut teoksesta sen jo lukeneiden ystävien kanssa. 

Finlandia-voittaja oli kuopiolaissyntyisen Sirpa Kähkösen (s.1964) teos "36 uurnaa - Väärässä olemisen historia". Teos on omakohtainen kuvaus äidin ja tyttären suhteesta. Kirjallisuusystäväni Sanna totesi hyvin, että Sirpa K. on paitsi laajan ja merkittävän kirjailijan uran tehnyt, hän on myös kirjallinen rauhanneuvottelija. Lisäksi hän totesi, että Sirpa K. kirjoittaa rohkeasti vaietuista asioista niin julkisella kuin yksityiselläkin tasolla. Tähän samoin kuin Jenni Haukion teokseen Sinun tähtesi täällä on pitkät jonot kirjastossa, mutta ystävä lupasi lainata omat kirjansa. Häneltä sain nyt myös norjalaistaustaisen Siri Hustvedtin "Kaikki mitä rakastin" ja yhdysvaltalaisen Emma Clinen kirjan "Vieras". 

Kiitos kirjallisuusystäville kirjoista, monista inspiroivista kulttuurikeskusteluista ja myös mitä arvokkaimmasta palautteesta blogiinikin 💖 

Joulun valoja Wanhan Koulun Puodin pihapiirissä

Finlandia-voittajateoksen on kuvattu olevan myös eräänlainen käännekohta Kähkösen uralla. S.K totesi Ylen artikkelissa, että hän on tehnyt sovinnon menneisyytensä kanssa, sovinnon mm. suhteeseensa v. -22 kuolleeseen äitiinsä. Kun hyväksyy myös ne pahat asiat, on ikään kuin kokonaisempi ihminen. Kun ei tarvitse tuntea katkeruutta, silloin myös oma olo on miellyttävämpää! Tanssitaiteilija, professori Jorma Uotinen valitsi Kähkösen teoksen kuuden ehdokkaan joukosta. Hän totesi Ylen artikkelissa teoksen olleen hallittu kokonaisuus, tarkkanäköinen, oivaltava ja tunnustuksellinen, ja myös sen kieli on kirkasta ja tarkkaa. Eihän sitä tiedä, vaikka pukki lukisi blogiani ja varustaisi konttiinsa kirjan tai pari 😉👍😉 

Joulu pyöräyttää taikasauvaansa maailman yllä, ja katso, kaikki on pehmeämpää ja kauniimpaa (Norman Vincent Peale). 💟

Tunnelmallista joulun aikaa ja kaikkea hyvää vuodelle 2024 🎄🎅