Lopussa vuoden, mennyttä muistellen

Illan pimentyessä joulukonserttiin menossa v. 2025

Taide ja kulttuuri apuna traumojen käsittelyssä

Huomaan, että nyt tuli laitettua aika iso alkuotsikko, mutta tällä kertaa näin. Tässä kirjoituksessani pääaiheina ovat muistot ja musiikki, miksipä ei muukin kulttuuri. Näin joulun alla muistelemme aina tilaisuuden tullen myös kuusijuhlia lapsuuden kouluillamme. Mieleen tulevat tuoksuvat pussit omenoineen ja pullineen sekä vanhat joululaulut ja näytelmät ja muut kuusijuhlaesiintymiset. 

Kerron aluksi erään kuulemani muiston alakouluajoilta, mikä ei niin onnellinenkaan ole, mutta onko elämä ylipäätään aina onnellista? Tuossa alakoulussa oli jonkin aikaa ollut epäpätevä sijainen, joka tuurasi pidemmällä sairauslomalla ollutta vakituista opettajaa. Tuuraaja oli sisäänpäin kääntynyt vähäpuheinen henkilö, ja erityisesti vilkkaammat oppilaat joutuivat tuuraajan silmätikuiksi. He saivat seistä häveten arestissa luokan nurkassa, toisten oppilaiden vaivihkaa arkana silmäillessä. Jos rohkaistui kysymään, miksi jouduin TAAS nurkkaan, hän vastasi, että koska olet tuollainen – aina äänessä! Luultavasti vilkkaampien persoona ärsytti jo pelkällä olemassaolollaan. 

Samantyyppinen tilanne voi muodostua aikuisiälläkin, tai jopa kypsillä kymmenillä. Jos ryhmässä on esim. nk. introvertteja ja ekstrovertteja, voi vähemmistöön jäänyt ”erilainen” joutua silmätikuksi tai kokonaan syrjäytetyksi. Pelkkä aktiivisuus voi ärsyttää sisäänpäin kääntyneempiä - tai päinvastoin. Asiantuntijoiden mukaan useimmat ovat kuitenkin jotain introvertin ja ekstrovertin väliltä, mutta otin nyt tuon esimerkin aihepiirin monimutkaisuuden vuoksi.

Valoja ja varjoja joulukonserttia kuunnellessa

Kerran tuo eo. muistossa mainittu henkilö ohjasi jotain koulun joulunäytelmää ja tupeerasi sitä varten kohteenaan olleen lapsen pitkän tukan sellaiseen takkuun, ettei sitä saatu enää selviteltyä. Rooliksi näytelmässä hän oli valinnut tälle jonkin noidan, peikon tmv. Niinpä tupeeraus oli tavallaan kuin hyväksyttävää, vai oliko? Kertoja muistaa yhä sen oudolla tavalla hurjistuneen ilmeen, kun ”ohjaajan” tupeerauskampa suihki kuontalossa. Tukan selvittely oli ollut kivuliasta, ja kotona hermostuttiin, että minkä ihmeen takia tuo tukka piti tupeerata tuollaiseksi 😖 Isoja tuppoja hiuksia irtosi ja osa takuista leikattiin lopulta irti hiusten kasvaessa. Koululainen oli silloin alle kymmenvuotias. Tämän sorttisesta touhusta on hankalaa – ainakaan suoraan – syyttääkään, kuuluihan takkutukka näytelmän roolihenkilön ilmiasuun. 

Samalla tavoin kai aikuisiälläkin löytyy ”hyviä syitä” kiusaamiselle tai syrjimiselle: se kun nyt vaan oli semmoinen tai tämmöinen ja ansaitsi niin ollen kohtelunsa, selitettiin. Olen miettinyt matkani varrella sitäkin, kenelle voi kertoa, kun/jos kiusaaja on auktoriteettiasemassa oleva aikuinen ja kiusattava vasta lapsi? Vanhemmille ehkä, tai toisille opettajille, jos sellaisia on? Kiusattu lapsi kaipaisi tuekseen ketä vain aikuista. Aikuisten tulisi saada tietää tuollaisista tapahtumista ja puuttua asiaan. Koulukiusattujen lasten kohdalla tilanne on vaikeampi, jos vanhemmat eivät omilta kiireiltään tai rasitteiltaan jaksa tai huomaa. Tässäkin ajassa voisi painottaa enemmän vanhempien vastuuta seurata herkillä aisteilla lastensa elämää, kaikki ei ole varhaiskasvattajien tai koulunkaan vastuulla.

Harmaa hetki Pielisen rantakalliolla itsenäisyyspäivänä 2025 puolenpäivän aikaan

Maailma ei murene pahuuteen, mutta hyvien hiljaisuuteen se voi murentuakin, sanovat viisaat ajattelijat. He ovat siinä varmaankin oikeassa. Kaltoinkohtelijana voi olla päiväkoti- tai koulutoveri tai vertainen työ- tai järjestökaveri tai kuka vaan esim. auktoriteettiasemassa ollut. Onneksi kuitenkin moni kuin ihmeen kaupalla saa jostakin kiinni; tai löytyy ihminen, joka kiskaisee kuilun partaalta kauemmas. Ainakin hetkeksi. Hyviä ja myötätuntoisia kanssakulkijoita on. Itse sain kouluaikoina tukea yhdessä soittamisesta tai laulamisesta, päiväkirjan kirjoittamisesta, luonnosta suurine suojaisine puineen, lintuineen ja muine eläimineen. Edellä olevan otsikon teemasta lisää myöhemmin.

Pielisen rannalla 10 vuotta sitten, joulukuussa 2015

Musiikista hoivaa

Facebook antoi muiston marraskuulta v. 2016. Huolsimme musiikin opiskelijoittemme kanssa tuolloin ääntä mm. Olavi Uusivirran Nuoren ja kauniin myötä ja illalla pääsi vielä kuoroon laulamaan joululauluja. Lemppareitani silloin olivat "lumiukkolaulu" Walking in the Air ja ikivihreä ja -ihana Valkea joulu. Muun muassa niitä lauloimme ko. vuoden joulukuussa hoivakoti Helmessä ja Vetreassa. Musiikki auttoi pääsemään yli ja eteenpäin. Tällä hetkellä joulun lempikappaleitani ovat Taivas sylissäni, Tonttu, Tulkoon joulu, Aavistus ja Marian poika. Viittaan vielä aikaan noin kymmenen vuotta sitten: musiikki auttoi tuolloin(kin) pääsemään rankkojen aikojen yli. Muistot tuosta ajanjaksosta ovat onneksi jo haalistuneet, mutta eivät kokonaan unohtuneet. 

Joulukonserttia Joensuun kirkossa kuunnellessani muistui mieleen myös ajanjakso 90-luvun alussa. Tuo aika mm. rahallisine vaikeuksineen (pieni osa-aikatyön palkka ja asuntolainan korko 14 %) oli tosi rankka, ja musiikki tarjosi eräänlaisen oljenkorren silloinkin. Ystäväni Tuula kokeneena laulajana pyysi mukaan kuoroon ja sitä myötä pääsin noin vuodeksi mahtavaan (useamman kuoron laulajista koottuun) suurkuoroon laulamaan pääsiäisenä Mozartin sielunmessua (Requiem eli ”lepo”) Joensuun kirkkoon. Muistan yhä nuo kannattelevat ja hetkeksi levon antaneet tuokiot n. vuoden kestäneiden harjoitusten aikana 🎵🎶 Mieleen jäi senkin, että sain olla itseäni PALJON lahjakkaamman lauluporukan joukossa, mutta kun pysyin stemmassa, sain jäädä. Mieleen jäi kirkkaana muistona myös ihailemani Soile Isokosken kohtaaminen kirkon portaikossa, hän lauloi yhtenä solistina tuossa suurkuorossa. Maailmankuulun taiteilijan ystävällinen hymy ja terveyhdys ja jopa kiittävä kommentti valkoisesta pitsikauluspuserostani jäivät helminä mieleen. Tuo pusero on muuten yhä (yli 30 vuoden jälkeen) tallessa muistona, eihän sitä raaski hävittää 😍

Nostalginen joulutaulu Herkkuleipurien pajassa

Elämä yllättää, joskus kielteisesti, joskus onneksi myönteisestikin. Olenkin alkanut ajatella yhä enemmän niin, että ainoa varma on epävarma. Kenelle vain voi tapahtua mitä vain, milloin vain ja missä vain. Pitkän matkani varrella olen havainnut myös sen, että myös ne voimiensa tunnossa olevat kovan vallan käyttäjät voivat olla jonain päivänä yllätysten edessä. Hyvä palaa jossain vaiheessa takaisin tekijälleen, mutta uskon että niin käy myös pahoille teoillekin. Vastaan voi tulla kipeitä vastoinkäymisiä jokaisella. Olen aina ajatellut, että elämä ikään kuin tasii. Voitonvarma valtansa huipulla oleva voi olla huomenna ”maassa” ja tämän hetken kolhitulle tuleekin onnellisempi käänne.

Hoivakotikeikalla Karjalan Karaokeklubilaisten kanssa 19.11.25 (kuva: Marja Mölsä)

Olen nyt suunnitellut musiikkiin liittyviä uusia harrastuksia, vaikka toki ikäni ymv. tuomat rajoitteet tiedostankin. Ääneni kunto on ainakin tällä hetkellä hyvä ja vielä jaksaa – ainakin toistaiseksi. Kävin viime talvena kurkkutautien lääkärillä, ja hän sanoi että käytössäni olevat lääkkeet ja ikä alkavat rajata äänenkäyttöä, mutta laulaa saa (ja pitääkin?) niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Jotain jätän tietysti uuden tieltä poiskin, ei ole pakko pakata kalenteria täyteen. Kaikissa harrastusporukoissa esim. ikä ei ole miinus, vaan kaikki otetaan yhdenvertaisina mukaan. Lauluporukoissa saa uusia tuttuja ja sehän sosiaaliselle (ekstrovertille?) on tärkeää. Musiikin avulla voi käsitellä monenlaisia tunteita, siitä saa iloa, lohtua ja elämänsisältöä. 

Laulutuntini jatkuvat vielä, ja lippu mm. joulukonserttiin 14.12 on jo hankittu. Kauneimmat joululaulut niin Paaterin kuin Joensuunkin kirkoissa kuuluvat myös joulunalusajan isoihin iloihin. Kulttuuria näyttämötaiteenkin muodossa tuli koettua: upea Minna Canthin Työmiehen vaimo Enon Louhiteatterissa 30.11. Joku sanoi osuvasti, että taidekonteksti on hyvä traumojen käsittelyssä. Tätä ajattelin Työmiehen vaimoa katsoessa. Tämän teemainen kirjallisuustaide on toiminut oman ja uskoakseni mm. monien kanssasisartenkin traumojen käsittelyssä, niin silloin Canthin aikaan 140 vuotta sitten kuin nykyisinkin. Ja musiikki tietenkin ja kaikki kulttuuri!

Joulukuussa 2023 metsätie oli luminen

Muistoja musiikista

Olen saattanut kirjoittaa seuraavasta muistostani tänne aiemminkin, mutta tuskinpa toisto haittaa. Löysin vuosikymmenien jälkeen Opettaja-lehdessä olleen muistokirjoituksen runsaan parin vuosikymmenen takaa. Sen oli kirjoittanut nuoruusaikainen äidinkielen opettajani kyläkouluni yläluokkien opettajastani. Heiltä molemmilta saatiin tuolloin hyviä eväitä elämään: äidinkielenopettajalta rakentavaa ja ansaittua palautetta ja kannustusta kirjoittamiseen ja kansakoulun yläluokkien opelta kipinää musiikkiin, mm. kuorolauluun. Ehkäpä jo silloin kypsyi myös haave äidinkielen opettajan ammatista, joksi myöhemmin aikuisena sain opiskellakin. Siitä olen syvästi kiitollinen varmaan hamaan loppuuni asti. 

Muistelen yhä lämmöllä tuota kyläkoulun pientä kuoroa ja nokkahuiluorkesteria, jonka kanssa kävimme jopa noin sadan km:n päässä kulttuurikilpailussa. Sata kilometriä oli tuohon aikaan tosi pitkä matka, ja nuo matkat olivat silloisen elämäni tähtihetkiä. Koulun kuusijuhlissa lauletut laulut muistan yhä keskeisinä joulutunnelman virittäjinä. Musiikkiharrastuksen varassa jaksoi; esiintymismatkoissa oli mitä odottaa. Joissakin valokuvissa näkyvä totinen tiukkalettinen soittaja käytti siinä lähes itsensä mittaista alttonokkahuilua – nyt ihmettelen, miten lienee osannutkaan. Tuolla opettajalla oli kyky innostaa musiikin pariin, ja opettaa lapsille mm. nuottienlukutaitoa. Virheistä ei rangaistu, saati pilkattu tai osoiteltu huonona esimerkkinä. Kesäisin tuo opettaja täydensi opintojaan Savonlinnan oopperalaulukursseilla, ja kun hän innostui, silloin myös koko ryhmä onnistui!

Joulukuussa 2025 lunta on niukalti

Tässä yhteydessä tulee yhä mieleen myös kirjailijan ja yliopistovuosien äidinkielenopettajani Anna-Liisa Alangon sanat teoksessa Marjakuusen aikaan. Siinä hän sanoo s. 25, että pitää kertoa ihmisille asioita, joista he eivät välttämättä halua kuulla, mutta joita on tarpeen tietää. Kysymys on siitä, miten meidän ja tulevien sukupolvien käy. (Emt.) Mielestäni esim. kaltoinkohtelemiseen liittyvistä kurjistakin asioista on tärkeää puhua, vaikka se ei helppoa tai miellyttävää olisikaan. Uskon että olipa epäkohta mikä tahansa, niihin ei tule muutosta vaikenemalla. Uskon myös, ettei trauma katoa, jos sitä ei käsittele tavalla tai toisella.

Kuvamuisto Suomi 100 -juhlasta v. 2017 Vuonislahden Seurojentalolta

Kyllä - aikoja vaihtaisin pois

Laulussa sanotaan, etten päivääkään vaihtaisi pois. Itse vaihtaisin varmasti, enkä vain päiviä vaan vuosia. Monet vuodet ja elämän jaksot ovat olleet todellakin erilaisia kuin niiden nyt jälkikäteen olisi toivonut olevan. Itsesääliin ei kuitenkaan ole syytä vaipua, on ollut hyvääkin. Kohdalle on osunut monia hyviä ihmisiä ja elämää eteenpäin rakentaneita käänteitä. Tämänkin alkuvuoden jotkin kokemukset satuttavat yhä, mutta nyt loppuvuodesta iloitsen mm. hyvistä uusista kohtaamisista. Huomioimista merkkipäivän merkeissäkin on vielä loppuvuodesta tullut, kauniisti paketoitu lahjakynttilä, kutsu yhteisille juhlakahveille muiden merkkipäivän viettäjien kanssa ja yhteisiin ruokailuihinkin. Iloitsen 💗

Joulukuun valoja Marttalasta

Elämän arvista muistuttaa toisaalta yhä eräänlainen (yli?)reagointi, jos joku pyrkii ylittämään rajat, loukkaamaan tai nöyryyttämään - olipa se sitten fyysistä tai henkistä. Nöyryyttämisen koen rumimpana ja syvät haavat jättävänä vallankäyttönä, josta ei hyödy kukaan – ei edes itse nöyryyttäjä. Tulee mieleen vanha sananparsi, jossa sanotaan jotenkin niin, että pakkasella housuunsa pissaaminen lämmittää ehkä hetken, mutta sen jälkeen on kahta kauheampi vilu. Yksinkertaisinta olisi vain sivellä teflonia pintaan ja pyrkiä sivuuttamaan ilkeilyt ymv., mutta toivon silti, etten lakkaisi reagoimasta epäoikeudenmukaisuuteen, väkivaltaan tai muuhun kaltoinkohteluun. Olen kiitollinen, että näin kypsillä kymmenillä olen saanut olla yhä useammin myös kuuntelijana, jakamassa koettua.

Jouluinen maustekakku onnistuu hyvin gluteenittomanakin 😋

Viisaus on kykyä tietää mistä voi olla piittaamatta (William James)

Olen kirjoittanut näistä asioista aiemminkin, ja kaipa tätä kaikkea pitää käsitellä niin kauan kuin on tarpeen. Jos sen sulkee möykkynä sisäänsä, se ei anna rauhaa. Jotkut kirjoittavat vielä vanhuudessaan kirjojakin mm. nuoruudessaan kokemastaan väkivallasta. Kiusaamisen, nöyryyttämisen tai muun kaltoinkohtelun jäljet eivät ehkä koskaan kokonaan häviä, vaikka aktiivisesti yrittäisikin poistaa niitä. Joskus kiusaaja voi pyytää anteeksi jälkikäteen, mutta arvet jäävät. Toisinaan kiusaaja voi todeta vielä vuosien jälkeenkin, ettei hänessä tai hänen käyttäytymisessään ollut mitään vikaa. Syyhän oli kiusatussa, mitäs oli ”sellainen” tai ”tällainen”. Joskus voi kuulla sellaistakin selitystä, että mitäs olit aina äänessä, joka paikkaan "nokkas laittamassa", ja vieläpä niin ”auki”, mikä sitten kai aiheutti sen kiusaamisen. Erilaiseksi koettu piti saada pois porukoista, ja silloin voitiin käyttää kyseenalaisiakin keinoja.

Toinen jouluinen "must": jouluksi täytyy saada piparipullia 😋

Anteeksi antamisen ajatus kuuluu jouluunkin, mutta entä unohtaminenihan ? Joku viisas sanoi, ettei eteenpäin edes pääse, jos ei pysty antamaan anteeksi. Sitä kohti pyrkien! Toivottavasti sen jälkeen voi keskittyä täydemmin ihan muuhun, vaikka terveytensä hoitoon kokonaisemmin. Kun kerroin vatsavaivoistani, 91-vuotias äitini sanoi juuri tänään, että häntä ihmetyttää, kun sinä tiedät terveysasioista niin paljon, mutta silti syöt niin huolettomasti mitä sattuu. Varmaan oikeaan osunut kommentti; eikä selityksekseni riitä, että kunpa pitää huolehtia sydänterveydestä, niin ei jaksa kiinnittää huomiota vatsaa ärsyttäviin ruoka-aineisiin, niihin sinänsä terveellisiinkin. Niinpä, ei saisi keskittyä vain yhteen asiaan, tässäkään. Yritän! Sitä ennen maustekakun ja piparipullien lisäksi ne vakiintuneet jouluruoat – kai?

Joulurauhaa ja terveyttä uudelle vuodelle🎅