PAALASMAAN ONNETTOMUUS MUISTOISSAMME

Läpinäkymätöntä usvaa syyskuussa Pielisen rannalla

TAIDETTA JA HISTORIAA

Tänä kesänä 2026 koin joidenkin taidekokemusten ja kesäretkien myötä tietyn (vaikeasti selitettävän) ajattomuuden tunteen, monella tapaa tunteita koskettavan. Tyhjentävästi sitä ei pysty selittämään, mutta jotain suuntia siitä voi koettaa kirjoittaa. Toisaalta esim. taiteen kokeminen on myös mitä suurimmassa määrin subjektiivista, yhtä ”oikeaa” selitystä tai kuvausta sille ei ole. Pääsimme käymään Taidekeskus Salmelassa Joensuun Museon ystävien ryhmämatkalla 2.8, siitä ohessa muutama kuva. Salmelan esitteessä sanotaan, että taide käsittelee yhä rohkeammin globaaleja teemoja, kuten ilmastonmuutosta, ihmisoikeuksia ja yhteiskunnallisia jännitteitä. Ne herättävät tunteita, kutsuvat vuoropuheluun ja myös haastavat katsojaa. Jälleen tuli mieleen, että taide ja kulttuuri on yhteistä, se kuuluu kaikille.

Jan Nevan (s. 1974) "Kesäyö" oli tällä kertaa (2.8) oma suosikkini. Aistin tässä luonnonmystiikkaa, ukkospilvien joukossa valon kajoa, toivoa on aina...

RASKAAT MUISTOT

Kun on pitkän elämänsä varrella kokenut suruja ja vastoinkäymisiä (tosin tämä on varsin ylimalkainen määrittely), jotenkin tuota aikanaan käsittelemättä jäänyttä vielä näin aikojenkin jälkeen käsittelee, ja käsittelee tuntemuksiaan myös toisten kokeman kautta. Ehkä koetun käsittely heti kokemusten jälkeen olisi järkevämpää (?), mutta aina siihen ei ole voimavaroja. Moni sanoittaa kokemaansa laillani melko samoin: voimat ovat menneet kulloiseenkin arkeen, selviytymiseen ja joskus jo uusista kolhuista eteen päin pääsemiseen. Jotkut ovat sitä mieltä, että olisi parempi vain pyrkiä unohtamaan, haudata menneet niitä sen enempää miettimättä. En lopulta edes tiedä, kumpi sitten on parempi, pyrkiä unohtamaan vai käsitellä kokemaansa. Tuli kuitenkin mieleen, että käyväthän jotkut terapiassakin, jotkut useitakin kertoja. Nyt iäkkäänä saa kuitenkin onnekseen elää tasaista ja rauhallista elämää, hyvää siltikin, vaikka krempat iän myötä lisääntyvät kuten useimmilla toisillakin. Tunnollinen itsehoito auttaa tietty jonkin verran, mutta ei kaikkeen; ”kone” kuluu.

Susanna Snellmanin (s. 1967) teos "Tunne" ("Henkäys") puhutteli minua vahvasti 2.8.
Näin siinä siirtymää, muutosta - toisaalta rukouksenkin.

KATHARSIS?

Joskus koetun käsittely esim. taiteen kautta on hyväksi; vaikkapa kuvataiteen, musiikin tai kirjallisuuden kautta. Käsitteenä tuo lähenee monille (mm. kirjallisuutta opiskelleille) tuttua aristoteelisesta draamaa, katharsista. Eo. termi tunnetaan parhaiten Aristoteleen Runousopista, jossa se tarkoittaa tragedian herättämän myötätunnon purkautumista ja katsojan mielen uudistumista, joskus raskaista tunteista puhdistumistakin. Tieteentermipankki.fi sanoo, että taidekokemuksen yhteydessä mahdollisesti tapahtuva puhdistautuminen ja jalostuminen, vapautuminen ahdistuksesta ja jännityksestä on katharsista sekin. Sari Kuusela kirjoitti blogissaan katharsiksesta helpotuksen voimana jotenkin niin, että katharsis voi tuoda kokemuksen negatiivisista tunteista puhdistumisesta, ja siksi siitä puhutaan puhdistavana kokemuksena, joka tuntuu olevan tarpeen hankalien tai tunnepitoisten tilanteiden jälkeen.

Kollektiivisen surun kokemuksessa kyse on uskoakseni myös jakamisesta, tarpeesta olla ”me” mieluummin kuin ”minä”; olla ja kokea yhdessä muiden kanssa, jakaa kokemus. 

Tässä(kin) yhteydessä kiittäisin mm. ryhmämatkojen järjestäjiä ja kimppakyytien tarjoajia – mitä arvokkainta jakamista arjessa on sekin. 

Susanna Snellmanin (s. 1967) puhuttelevat luontoaiheiset maalaukset toivat mieleen mm. ilmastonmuutoksen (todellisen!) uhan. Luonto on kaunis ja elämän edellytys, mutta kuinka kauan, jos tositoimiin ei ryhdytä?

Kirjoitan tässä blogipäivityksessäni mm. Paalasmaan veneturmasta (lähteitä käyttäen). Silloin hukkuneiden nuorten siunaustilaisuudessa oli n. 4000 ihmistä jakamassa surua. Istumapaikkoja Juuan kirkossa on 800, muu saattoväki seurasi siunaustilaisuutta kaiuttimista kirkon ulkopuolelta. Tässä syyskuun blogissani on Salmelan kuvien lisäksi keskeisenä aihepiirinä muistot 19.7.26 TSL:n Joensuun seudun opintojärjestön kokopäiväretkeltämme Juukaan ja Paalasmaalle. Otin myös silloin kuvia ja liitän niitä blogiini, kuvia tässä on yhteensä 21. Kuvien yhteydessä on tekstejä. Oppaanamme Paalasmaan kylätalolla toimi Paalasmaan kyläpäällikkö Tuija Brax. Lämmin kiitos hyvästä opastuksesta ja maukkaista marjapiirakkakahveista ja mm. Paalasmaan kylätalon esittelystä.

Jan Nevan (s. 1974) teoksien kautta koin mm. erämaiden rauhasta kumpuavaa luonnonmystiikkaa. Jo lapsena hain luonnosta suojaa ja lohtua. Luonto ei ollut koskaan pelottava, edes karhut ja sudet eivät mietityttäneet, vaikka niitä tiedettiin tienoolla liikkuvankin. 

KOLLEKTIIVINEN SURU JA MUISTO

Olin syksyllä 1959 Paalasmaan veneonnettomuuden aikaan vasta nelivuotias, mutta johonkin kollektiiviseen tunnemuistiin kaikki tuo on piirtynyt. Asuin lapsena ja nuorena Pielisen toisella puolella. Pian 92 v. täyttävä sukulaiseni on hyvämuistinen yhä, ja hän kertoi, ettei tuona surun syksynä juuri muusta puhuttukaan kuin ko. veneturmasta. Uutisia oli seurattu tarkasti lehdistä ja kuunneltu radiosta. Kollektiivinen suru kosketti oikeastaan koko Suomea, ei yksinomaan meitä Pielisen rannoilla eläviä. Onnettomuuden uhrien siunaaminen ja hautaus Juuan kirkon pihamaalle 16. lokakuuta oli koko maata koskettanut surujuhla, suuri kollektiivinen suru. Kirkko oli täynnä surevaa kansaa, ja osa kuunteli tilaisuutta ulkona kaiuttimista. (juukaseura.fi.) Jotkut ovat kertoneet kuunnelleensa hautajaisia radiosta ja lukeneensa siitä eri lehdistä.

Pielisen harmaita aaltoja ja vaahtopäitä katsellessa tuli mieleen nuo lokakuiset 67 vuoden takaiset synkät hetket. Sää oli myös 19.7.26 sateinen, harmaa ja tuulinen kuten usein syksyllä.

Kesäretkellämme 19.7.26 satoi rankasti vettä, Pielinen oli harmaa ja vaahtopäinen, Paalasmaan polveilevan saarimaiseman taustalla leijui sumua. Maisema oli melkein kuin lokakuussa. Eläydyin jotenkin noihin 67 vuoden takaisiin tapahtumiin vahvasti, vaikkakaan ne eivät konkreettisesti koskettaneet lähiperhettäni. Uskon että monia tienoon ihmisiä nuo järkyttävät tapahtumat ovat seuranneet tavalla tai toisella läpi elämän. Yhden turmasta pelastuneen kanssa olemme vaihtaneet viestejäkin.

Hirvisaaren lossilla Paalasmaalle 19.7. Wikipedia kertoo, että lossiyhteys mantereelta Paalasmaalle toteutui vuonna 1969. Hirvisalmen lossimatkaa on Paalasmaalle noin 400 m.

Paalasmaan laivalaiturista oli Juuan kirkonkylälle noin 15 km. Onnettomuusveneistä rantaan oli noin 150 m. Kun avunhuudot alkoivat kuulua, rannan taloista lähdettiin nopeasti soutuveneillä apuun, hetkeäkään ei ollut hukattavana. Veden lämpötila oli vain noin 8 astetta; siinä hyväkin uimari on vaarassa kangistua. Järvelle alkoi nousta usvaa, ja illan hämärä voimistui onnettomuuden aikoihin klo 18–19. Aurinko laski noin klo 18.30. Apuun lähteneet saivat pelastettua viisi veden varaan joutunutta, yksi pääsi uimalla rantaan. Ylen artikkelissa kirjoitettiin, että osa pelastuneista ei pystynyt puhumaan asiasta vuosikymmeniin, osa on puhunut onnettomuudesta avoimesti.

Pielisen madaltuneita rantoja 19.7.26

JUUKA - PAALASMAAN RETKELLÄ 19.7.2026

Pääsimme TSL:n Joensuun seudun opintojärjestön järjestämälle ryhmämatkalle Juukaan 19.7. Päivä oli sateinen, mutta se ei meitä (täyden bussin matkalaisia) haitannut. Toivon pääseväni vastaavalle retkelle Juukaan ja Paalasmaalle toistekin, ehkäpä jo ensi kesänä. Oheisena on aluksi kuvia Juuan kirkolta, jossa pääsin kuvaamaan toivomani alttarinäkymänkin. Juuan nykyinen kirkko on otettu käyttöön v. 1851 ja vihitty käyttöönsä v. 1859; sen on suunnitellut arkkitehti C. A. Gustavsson (juuanseurakunta.fi).

Tämän alttaritaulun (kuva seuraavana) edustalla 15 valkoista arkkua oli siunaustilaisuudessa 16.10.59. Alttaritaulu on Kaarlo Kiljanderin (1885) tekemä jäljennös A. von Beckerin maalaamasta, tulipalossa tuhoutuneesta Kaavin kirkon alttaritaulusta ”Kristus ristillä” (juuanseurakunta.fi).

Juuan kirkon alttarinäkymä

Tutustuimme myös oppaamme Tuula Ikonen-Graafmansin johdolla Puu-Juukaan. Saimme kuulla myös Juuassa varttuneen Arja Puoskarin ja kuljettajamme Kai Rantatuvan kertomana historiaa Juuasta. Suurkiitos kaikille oppaillemme, historiasta kertoneille ja myös matkakavereille monista mielenkiintoisista keskusteluista, jakamisesta. Päivän päätteeksi pääsimme vielä Vuokon kesäteatteriin, ja sieltä sateen lakattua aurinkoisessa kesäillassa kotiin ajellessamme ihailin niitä satumaisen kauniita maalaismaisemia, vanhoja metsiä, vihreitä niittyjä ja vehmaita lehtoja. Mielestäni näimme tuolloin kappaleen kauneinta Suomea!

Juuan kirkko on otettu käyttöön v. 1851 ja vihitty käyttöönsä v. 1859

Lounasruokailumme oli ravintola Juuan Seurassa, ja sen jälkeen suuntasimme Hirvisaaren lossilla Paalasmaalle, tuo matka kesti noin 15 min. Sade rummutti bussin ikkunaan ja Pielinen velloi harmaana lossin ulkopuolella. Opastetun kierroksen myötä kiinnostukseni alkoi herätä laajemminkin. Sain heti retken jälkeen P-K:n maakunnan varastokirjastosta lainaan Paalasmaasta kertovan kirjan, johon uppouduin pikimmiten Pielisen toisella puolella, mökin hiljaisuudessa. Lopulta luin tuon hauraan, todella paljon luetun oloisen kirjan kahteenkin kertaan. Tämähän on historiasta kiinnostuneen laatuaikaa: mielenkiintoista, tiedonnälkää ruokkivaa, tunteita koskettavaakin – ehkäpä eräänlaista katharsistakin. Ken tietää? Tietyllä herkkyydellä näitä asioita lähestyvänä kuitenkin uskon, että voi se olla niinkin.

"Paalasmaa surun saari", 1969 (Matti Vainionpää, s. 1926–k. 2006)

PAALASMAAN RETKI 19.7.2026 MUISTUTTI HETKESTÄ JOLLOIN KAIKKI HILJENEE

Kirjallisuudessa ei ole Paalasmaan moottoriveneonnettomuutta (Mikkelinpäivän sunnuntaina 4.10.1959 klo 18 tienoilla) juurikaan käsitelty, lukuun ottamatta tätä pientä kirjaa (kuva edellä) "Paalasmaa surun saari", 1969 (Matti Vainionpää, s. 1926–k. 2006). Sain em. Matti Vainionpään kirjan lainaan P-K:n maakuntakirjaston varastokirjastosta. Olen käyttänyt tässä lähteenäni mm. sekä sitä että mm. Paalasmaan kylätalolla 19.7 lukemaani Seura-lehden artikkelia 40/2020 ja joitakin nettilähteitä. Silmät kostuivat useita kertoja näitä tekstejä lukiessani. Vainionpään uskonnollissävytteistä kirjaa lukiessani tuli mieleen, että sielut jatkavat matkaansa, mutta keskinäinen rakkaus on pysyvää 💜

Hukkuneiden muistomerkin on suunnitellut kuvanveistäjä Heikki Konttinen, paljastusjuhla oli v. 1962. Taustalla v. 1818 valmistunut kellotapuli. 

Lauantaina 1.9.1962 oli hukkumisturmassa kuolleiden muistomerkin (kuva edellä) paljastusjuhla Juuan kirkon läheisyydessä, hukkuneiden nuorten hautapaikalla. Sen on suunnitellut kuvanveistäjä Heikki Konttinen. Juhlassa puhui mm. piispa Olavi Kares. Kunniavartiossa seisoivat turmasta pelastuneet nuori nainen ja nuori mies. Patsas kuvaa hukkuvaa nuorta miestä, joka on kuin viimeisillä voimillaan kohottanut kätensä kohti taivasta. Patsaaseen on kaiverrettu psalmin 107 sanat: "Hädässään he huusivat Herraa". (Emts. 78–79.)

Paalasmaan pääsaarella, Sydänvaaran näköalapaikalla usvakeijujen hunnut liehuivat horisontissa

Kolmen vuoden kuluttua tästä tragediasta on kulunut 70 vuotta. 

Ajan kulumisesta huolimatta aihepiiri koskettaa vahvasti yhä, menettihän moni turmassa nuoren sukulaisensa, ystävänsä, naapurinsa tai esim. koulutoverinsa. Vielä useampi tuntee tai on tuntenut jonkun, joka menetti läheisensä. Muun muassa juukaseura.fi kirjoittaa, että Juuassa sijaitsevan (tuolloin n. 500 asukkaan) Suomen korkeimman saaren Paalasmaan edustalla vuonna 1959 sattunut onnettomuus on Suomen historian pahin sisävesillä tapahtunut pienveneonnettomuus.

Paalasmaan pääsaarella, Sydänvaaran näköalapaikalla. Lähistöllä on myös näköalatorni. Erämaajärvemme Pielinen näkyy taustalla. 

Sunnuntaina 4. lokakuuta 1959 Paalasmaalta lähti kohti Juuan kirkonkylää moottorivene, jonka kyydissä oli 19 paikkakuntalaista nuorta. Lähteiden mukaan nuoret miehet (11) jäivät kohteliaasti kannelle, nuoret naiset (8) menivät kajuuttaan. Osa nuorista oli menossa Mikkelinpäivän tanssi-iltamiin Juuan työväentalolle (tuonnempana on 19.7.26 ottamani kuva työväentalosta). Osa nuorista oli palaamassa Juuan kunnan keskikoulun asuntolaan kotona vietetyn viikonlopun jälkeen. Matkaa vesiteitse oli viitisentoista km, linnuntietä noin 10 km. Veden lämpötila on lähteiden mukaan ollut tuolloin noin 8 astetta. Onnettomuudessa menehtyi 15 ihmistä, joista suurin osa oli 1930-luvulla syntyneitä paalasmaalaisia nuoria. 

Tuon hetkistä mielenmaisemaani 19.7. oli Sydänvaaran näköalapaikalta poispäin johtava tie, taustalla tässäkin usvaa. Kauempana voi mielikuvissaan nähdä esim. reppuselkäisen koululaisen etenevän...

Kun katselin tänään Karjalaista, siinä julkaistujen kuolinilmoitusten vainajat olivat pääosin 1930-luvulla syntyneitä. Nämäkin tuolloin henkensä menettäneet nuoret olisivat nyt noin 90-vuotiaita. Nuorin tuossa turmassa menehtynyt oli vain 16-vuotias koulutyttö. Olin tämän onnettomuuden aikaan vasta nelivuotias, mutta jonnekin syvään alitajuntaan on Paalasmaa jäänyt kuin surun saarena. Useimpien onnettomuuden uhrien lailla 30-luvulla syntynyt sukulaiseni kertoi, ettei tuona surun syksynä juuri muusta puhuttukaan, järkytys 15 nuoren hukkumiskuolemasta oli syvä kauempanakin asuneille. Koettiin, että suru kosketti koko Suomea. M. Vainionpää kirjoittaa emts. 74, että Paalasmaan saaren kalliita uhreja vielä tulevatkin sukupolvet muistelevat, ja viipyvät heidän muistonsa äärellä. Näin olen havainnut monissa satunnaisemmissakin keskusteluissa.

Paalasmaan Camping-alueen läheisyydessä on veneturman uhrien muistomerkki. Wikipedia kertoo, että Paalasmaan laivarannassa on kuvanveistäjä Kauko Kortelaisen veistämä onnettomuuden muistomerkki ”Surukivi”, joka paljastettiin vuonna 1984.

Onnettomuudessa menehtyi nuoria kaikkiaan kymmenestä kodista, kahdesta perheestä kummastakin kolme lasta. Toisesta tytär ja kaksi poikaa; toisesta kaksi tytärtä ja poika. Kolmannesta perheestä kuoli veljekset. Vainionpään kirjassa s. 43 kerrotaan, että iäkkäät vanhemmat menettivät nämä molemmat poikansa, jotka olivat turman aikaan 27- ja 23-vuotiaita. Pojat hoitivat jo rannan tuntumassa ollutta kotitaloa. Onnettomuudesta selviytyi hengissä kuusi, mm. nuori opettajatar, joka huomasi riisua heti painavat päällysvaatteet yltään. Joku onnettomuudesta selviytynyt kertoi lehtiartikkelissa, että hän kiskoi heti hansikkaatkin käsistään, ja illan hämärtyessä oli vaikeaa hahmottaa, kelluiko veden pinnalla vaatteita, laukkuja, reppuja vai ihmisiä.

Näkymä Paalasmaan Camping-alueen läheisyydessä olevan veneturman uhrien muistomerkin edustalta. Vettä satoi rankasti kuvan ottohetkellä, joten kuvakulma on aivan satunnainen.

Matti Vainionpään kirjassa s. 24, 28 ja 29 kerrotaan, että tehokkaalla moottorilla varustettu mantereen suunnasta tullut pikakiitäjä törmäsi illan hämärtyessä nuoria kuljettaneen veneen keulaan. Tuohon aikaan veneissä ei välttämättä ollut valoja eikä matkustajilla pelastusliivejä. Törmänneen veneen kuljettaja pääsi uimalla rantaan, matkustajana ollut mieshenkilö hukkui. Em. kirjassa pohdittiin, että ehkä jotkut saivat vammoja törmäyksessä, mikä vaikeutti uimista. Turma tapahtui noin 150 metrin päässä rannasta. Naarauksissa todettiin, että kaikki vajonneet yhtä (myöhemmin illemmalla löytynyttä) mieshenkilöä lukuun ottamatta löytyivät toinentoistensa läheisyydestä. Onnettomuudesta hengissä selviytynyt kertoi haastattelussa, että järkyttävintä oli se hiljaisuus, kun avunhuudot vähitellen lakkasivat. Kuolonuhrien lisäksi myös molemmat onnettomuusveneet saatiin ylös seuraavana päivänä 5.10 noin 8 m:n syvyydestä.

Kylätalolla on kaunis sinisävyinen käspaikka ja ikoni (kuva seuraavana) veneturman uhrien muistolle. Vierellä on veneturmassa hukkuneiden nimitaulu. Luin face bookista, että käspaikan on valmistanut juukalainen Lahja Kirjavainen, joka lahjoitti käspaikan ikonille, joka on maalattu veneonnettomuuden uhrien muistolle. Alkuperäisen ikonin on maalannut valtimolainen ikonimaalarimunkki Stefanos. Ikoni sijaitsee Paalasmaalla Herman Alaskalaisen tsasounassa. Kuvan ikoni on siitä ensimmäinen toisinto.

Kaunis sinisävyinen käspaikka, ikoni ja hukkuneiden nimitaulu Paalasmaan Kylätalolla

Turman jälkeisenä päivänä (samoin kuin hautajaispäivänä 16.10) kaikkialla Juuassa siniristiliput olivat puolitangossa. Myöhemmin lehdessä oli ollut yhteinen kuolinilmoitus turmassa menehtyneistä, mikä monessa sivullisemmassakin perheessä talletettiin arvokkaimpien lehtileikkeiden joukkoon.

Onnettomuuden uhrien yhteinen siunaustilaisuus oli Juuan kirkossa pe 16.10.59 klo 10. Kirkko oli täynnä, n. 4000 saattajaa, joista osa kuunteli siunaustilaisuutta ulkona kaiuttimista. Juuan seurakunnan kirkkoherra Lauri Hakamies siunasi 15 valkoisissa arkuissa lepäävää entistä rippilastaan. Pastorit Matti Ahonen ja mm. monille lieksalaisille tuttu Toivo Salomaa avustivat. Juuan mieskuoro ja srk:n kuoro lauloivat. Siunaustilaisuudessa esitettiin mm. Titanic-hymninä tunnettu "Sua kohti Herrani" ja Heikki Klemetin "Laine". Haudalta omaiset siirtyivät jatkamaan surujuhlaa Juuan keskikoululle. SPR järjesti lisäksi yhteisen muistojuhlan 18.10.59 vanhalla kansakoululla. (Emt.) Eräs juukalaissyntyinen tuttuni, joka oli ollut tuolloin noin 6-vuotiaana vanhempiensa kanssa kirkossa, kertoi että kirkko oli ollut todella täynnä, ja lähiomaisille oli varattu paikat kirkon etuosasta. Tuo kaikki oli piirtynyt lapsen tunnemuistiin tarkasti.

Veneturmassa hukkuneiden suunnikkaan muotoinen yhteishauta muistomerkin ympärillä. Jokaisella haudalla oli kauniit punaiset kesäkukat ja perennat. 

Matti Vainionpään kirjassa oli kuvia mm. veneturmassa kuolleiden hautajaisista 16.10.1959. Kirjassa oli koskettava kuvaus lähiomaisesta, joka poimi hallalta säästyneet kukat kotipihasta kimpuksi ja laski ne omaisensa haudalle. Eräässä hautajaisten kuvatekstissä sanotaan, että näitä kuvia katsellessa tulee mieleen, että meidän jokaisen on kerran kuljettava aikanamme tämä tie. Ko. kirjassa oli myös mieleeni jäänyt metafora elämästä kuoleman odotushuoneena. Kun kutsu kuuluu ja ovi avautuu, kaikki täällä päättyy. Kutsu voin tulla milloin vain, minkä ikäisenä vain, ennalta arvaamatta tai joskus kauankin tulevaa ennakoiden.

Juuan historiallinen työväentalo valmistui v. 1909. Sitä käytetään edelleen aktiivisesti. 

Olen miettinyt viime vuosina paljon kuolemaa, ja siitä on tullut realismia, elämään kuuluva tosiasia siinä missä syntymäkin. Kun lapsi lähtee ennen vanhempaansa, jäljelle jää kysymyksiä: miksi näin? Vastausta ei voi tietää. Paalasmaan retkemmekin myötä olen ajatellut entistä enemmän paitsi kaiken katoavaisuutta, myös ennalta arvaamattomuutta. Tätä ajatellessa aika on tuntunut menettäneen merkityksensä, tai muuttuneen jotenkin abstraktiksi – kuin ajattomuudeksi. Unetkin ovat olleet välillä merkillisiä, kuin kaikki tuo ajattelemani ei jättäisi rauhaan, vaan nousisi erilaisina kuvina uniinkin. Mieli- ja unikuvissa nuo 67 vuotta sitten kuolleet nuoret ovat yhä nuoria, kauniita ja vahvoja. Itse olin 67 vuotta sitten nelivuotias ja nyt olen jo vanha. Olen puhunut tästä kaikesta mm. joillekin ystävilleni, ja he ovat kehottaneet kirjoittamaan. Moni voi jakaa saman tyyppisiä tuntoja, joku enemmänkin, joku vain hiukan, joku haluaa ohittaa. Kaikki yhtä ok. 

Kiitos kaikille hyvistä keskusteluista ja kiitos myös sinne jonnekin jo 20 vuotta sitten menehtyneelle Matti Vainionpäälle tunteita koskettaneesta kirjasta ”Paalasmaa surun saari” 🙏

Näillä miettein syyskuussa 2026, toisinaan Pielisen vaahtopäitä ja toisinaan sen peilityyntä katsellen.

Usvaa Kolin suunnalla syyskuussa 2026

Kaikkea hyvää syksyynne 🍂🍁🍂