Yhteisillä matkoilla kulttuuria kokien

 

Kateryna Yehorovan (s.1991) teos "Wake up in Spring". Ukrainan Odessasta kotoisin oleva K.Y. valittiin Salmelan nuoreksi taiteilijaksi kesällä 2024.

Kulttuuria ja juhlaa kesä- ja heinäkuussa

Olen havainnut matkani varrella, että hyvinkin erilaisia asioita voi käsitellä taiteen kautta, ja tänä kesänä kulttuuritarjonta tuntuukin olevan runsas ja monipuolinen. Siispä keskityn nyt tässäkin ko. aihepiiriin. 

Aluksi muutama virke ajatusten pohjavirrasta. Olen ajatellut nykyään paljon somen viestivirrasta poimimaani ajatusta ”Maailma ei murene pahuuteen, mutta hyvien hiljaisuuteen se voi murentuakin”. Tätä ajatusta voi soveltaa moneen: sotiin, luonnonsuojeluun, mihin vain yhdenvertaisuuden tavoitteeseen, oikeudenmukaisuuteen, monenlaisen syrjinnän kokemuksiin, työpaikka-, koulu- ja järjestöelämän (ym. harrastusluontoisemman toiminnan) ikävämpiin ilmiöihin jne. 

Upeat värit Raana Lehtisen (s. 1990) teoksessa💙 

Keskustelut kanssakulkijoiden kanssa ovat olleet helpottavia näissäkin asioissa. Jokaiselle on suuri rikkaus, jos on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa monenlaisia asioita, niitä kipeitäkin. Alentuvat hymähtelyt turhanpäiväisestä herkistelystä tai "pikkuasioiden dramatisoinnista" tuntuvat tylyiltä, ne yritän sivuuttaa. Vähättely tai ylimielisyys voi ottaa herkemmin asioita aistivan voimille; sellaista eivät voimiensa tunnossa olevat tule ajatelleeksikaan. 

Mutta nyt pääasiaan, eli kesärientoihin ja mm. taiteeseen.

R.S:n "Taivaanjaara ja yöaurinko"  Etualalla Nina Ternon veistos

Kesän 2025 rientoja

Kesäkuun puolivälin viikonloppuna 15.6 pääsimme Joensuun Museoiden ystävien kanssa mm. Reidar Särestöniemen100-vuotisjuhlanäyttelyyn Taidekeskus Salmelaan ja Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolle (kuvia oheisena). Linja-auto oli viimeistä paikkaa myöten täynnä Salmelaan matkaajia. Rääkkylän Kihauksessa on kansallispukutuuletus 28.6, sinne Joensuun Kalevalaisten naisten kanssa yhteiskyydillä. Sukulaispojan ja nuorikkonsa häät on 5.7, vihkiäiset on kauniissa Nurmeksen kirkossa. Samalle suunnalle pääseekin jo heti seuraavalla viikolla, kun on Joensuun kaup.ork. ystävien musiikkimatka Nurmekseen to 10.7. Sitten pari päivää huilia ja su 13.7 marttojen kanssa Roukalahdelle kesäteatteriin. Tuossa välissä olisi kivaa meininkiä mökkipaikkakunnallakin, mutta ehkä emme aja kahtasataa kilometriä pikapyrähdyksen vuoksi. Päällekkäisyyksiltä ei voi välttyä: Ahvenisen Punasella Talolla olisi kansallispuku- ym. perinnepukutuuletuskin su 13.7. klo 11.30 - 14. Sinne haluaisin, mutta kun on lippu varattu jo 13.7 Roukalahteen, ja ainakin yksi kesäteatteri pitää kunakin kautena käydä katomassa... 

Seuraavalla viikolla 17.7 on Oopperayhdistyksen matka Savonlinnaan, ohjelmassa on klassikko-ooppera Boris Godunov. Hengästyttävääkö… 😳

Särestöniemen teoksia Salmelassa. Etualalla Nina Ternon veistos ja oikealla R.S:n "Suopursut". 

Senpä jälkeen onkin sitten runsas viikko lepäilyä mökillä, jonka jälkeen on 25.7 Heikki Turusen juhlaseminaari Herranniemessä. Kirjallisuusosuuden teemana on Kivenpyörittäjän kylä. Sitten alkavat jo pikkuhiljaa marjatkin kypsyä, ja niinpä oleilen - toivon mukaan -  enemmänkin luonnossa. Seuraava tilaisuus minne tulee laittaa ylle juhlavaatetta (kansallispuku?), on Siposten sukuseuran 30-vuotisjuhla Jamalissa Kettusten tilalla la 2.8. Elokuu on kulttuuririentojen osalta jo huomattavastikin hiljaisempaa, ja silloin suuntaan mm. marjametsään. Siellä voi muistella ja sulatella kaikkea kesällä kokemaansa. Muuta reissua ei elokuulle ole suunnitelmissa kuin 9–10.8 odotettu matka nostalgisten muistojen merenrantakaupunkiin Kotkaan Karpatioitten toiminnan vuosisuunnittelun merkeissä.

R.S:n ihana teos "Kevät"

Taide on ajaton kertomus elämästä yhteisellä matkallamme!

Kesällä moni pitää lomaa mm. verkkoviestinnästäänkin, esim. somesta ja blogeista, ja jotkut seuraamieni blogien kirjoittajat kertoivatkin jäävänsä kesätauolle. Saatan seurata esimerkkiä ja pitää blogi-taukoa heinä- ja elokuun – ellei sitten aivan päivänpolttavaa tarvetta tule julkaista jotain. Heinäkuun kulttuuririennoista olisikin varmasti mukava kirjoittaa, mutta jospa sitten syyskuussa vasta kirjoittaisin mm. niistä kulttuurin ja juhlien kesäkokemuksistani. Yhden kulttuuriaiheisen lehtijutun olen luvannut kirjoittaa kesän mittaan vapaaehtoistöinä. 

R.S:n teos Moloslehto. Tämä teos ei ole ollut aiemmin esillä näyttelyssä.

Taidekeskus Salmelan kesän 2025 esittelyssä sanottiin, että ”Taide rikkoo rajoja ja muureja” ja hieman siinä hengessä olen kokoillut kesän kulttuuririentojakin. Kesällä kaikki yhdessä koettu tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä tai erityiseltä, oli kyse sitten musiikista, kuvataiteesta, teatterista tmv. Sunnuntaina 15.6 suuntasimme siis Joensuun Museon Ystävien kanssa Taidekeskus Salmelaan ja Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolle. Gabriel Hoikkala esitteli meille Salmelaa ja sen näyttelyjä, saimme kokea hyvän ja kattavan esittelyn mm. Särestöniemen värikylläisistä teoksista. Hän kertoi, että kun yleisö kysyi kerran taiteilijalta, mitä teos esittää, taiteilija vastasi, ettei hän sitä voi sanoa - jokaisen tulee itse löytää se. Taiteen tulkinta onkin mitä suurimmassa määrin subjektiivinen kokemus, joten en edes yritä tässäkään selittää mitään teosta - ehkä jonkin oman ajatukseni voin niistä  sanoa. 

Nina Ternon veistokset sopivat R.S:n teosten yhteyteen hyvin

Reidar Särestöniemen (1925–1981) 100-vuotisjuhlanäyttely 7.6.–10.8.2025 Taidekeskus Salmelassa ja Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolla

Vuosi 2025 on taiteilija, professori Reidar Särestöniemen 100-vuotisjuhlavuosi. Salmelan nettisivuilla sanotaan, että Särestöniemi oli yksi valtakunnallisesti tärkeimpiä kuvataiteilijoitamme, joka tunnetaan säkenöivistä väreistään ja pohjoisen luonnon kuvauksistaan. Salmelan pääsalin kokonaisuuden lisäksi on laaja Reidar Särestöniemen näyttelyn Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolla. Näyttely muodostuu lähes sadasta Särestöniemen teoksesta ja kokoelmasta Nina Ternon veistoksia. (taidekeskussalmela.fi.) Saimme ihailla 15.6 Särestöniemen töitä myös Vuohijärven kulttuurikeskuksessa (siellä oli yhteensä 85 teosta). Tässä koosteessa oli erityisesti taiteilijan vanhempia töitä. 

Särestöniemen teoksia Salmelassa. Keskellä "Suopursut". 

Vuohijärvellä saimme nähdä teoksia 1940-luvun lopulta aina 1980-luvulle asti. Pääpaino on Särestöniemen vähemmän tunnetussa, varhaisessa tuotannossa ajalta ennen hänen tunnistettavan leiskuvan tyylinsä vakiintumista, erityisesti 1950-luvun teoksissa, Taidekeskus Salmelan esittelytekstissä sanotaan. Näyttely käsittää maalausten lisäksi myös piirroksia ja runsaasti grafiikkaa, ajatuksena avata katsojalle Särestöniemen taiteellista monipuolisuutta ja monitahoisia vaikutteita, joiden synteesi hänen rakastettu myöhempi tyylinsä on. Lisäksi esillä on taiteilijan kypsän aikakauden näyttäviä maalauksia, joita nähdään myös Taidekeskus Salmelan näyttelyssä. Nina Ternon veistokset ovat samoin kuvauksia luonnosta, ja niiden muotokielestä voi löytää samoja vaikutteita, jotka näkyvät Särestöniemen teoksissa. (taidekeskussalmela.fi.)

R:S:n "Luostari arktisen valtameren rannalla" (vas.) ja "Yötöntä yötä"

Seuraavana hieman lähdepoimintoja Särestöniemestä (Wikipedia 2015). Reidar Särestöniemi (vuoteen 1931 Kaukonen, syntyi ja kuoli Kittilässä) on tunnetuimpia lappilaisia kuvataiteilijoita. Särestöniemi tunnetaan suurista ja värikylläisistä Lappi-aiheisista maalauksistaan. Hänen taiteensa lähtökohtana olivat Lapin luonto sekä maakunnan ihmiset ja uskomukset. Hän sai mainetta pohjoisena mystikkona, mutta sai vaikutteita myös eurooppalaisen modernismin tunnetuilta taiteilijoilta, venäläisestä taiteesta ja esihistoriallisista luolamaalauksista. (Emt.)

Tähän väliin nuoren taiteilijan työ Salmelan näyttelystä. Kia Taegenin (s. 1990) teoksissa luonto näyttäytyy kaikessa elinvoimaisuudessaan ja hauraudessaan.

Reidar Särestöniemi syntyi Kittilän Kaukosen kylässä Särestön talossa maanviljelijä Matti Enok Kaukosen ja hänen vaimonsa Alma Alina o.s. Andersenin seitsenlapsisen perheen nuorimpana. Perheen toimeentulo perustui pitkälti omavaraistalouteen: pientilan mailla kasvatettiin perunaa, ohraa ja heinää, niityiltä kerättiin heinää ja tehtiin kerppuja muutaman lehmän ja lampaiden ravinnoksi. Särestössä oli hevonen ja porojakin, ja isä kävi metsätöissä. Suku oli antanut Kaukosen kylälle nimen 1600-luvulla. Vuonna 1931 perhe otti sukunimekseen Särestöniemen. (Wikipedia 2025.)

R.S:n varhaisempaa tuotantoa Vuohijärvellä

Särestöniemi otti teoksillaan kantaa myös sukupuolivähemmistöjen asiaan, mikä oli tuohon aikaan vaiettua. Särestöniemen merkittävimpiin teoksiin kuuluva Kielto ja kaipaus kertoo taiteilijan läheisestä suhteesta runoilija Yrjö Kaijärveen (s. 1896 Juuassa – k. 1971 Rautalammilla). Reidar S. oli 29 vuotta Yrjöä nuorempi. (Wikipedia 2025.)

R.S:n rakkaus luontoon välittyi teoksista erityisesti. Moni kokenut näyttelyissä kävijä on sanonut, että nyt täällä hän sai nähdä monia sellaisiakin teoksia, mitä ei ole koskaan nähnyt missään muualla. 

Oikealla R.S:n "Särestön pihapiiri" (Vuohijärven näyttely)

Reidar S:n kultakausi osui 1960–1970-luvuille ja hän teki taiteensa kautta luonnonsuojelutyötä. Särestöniemi alkoi 1970-luvulla aktiivisesti puolustaa luonnonsuojelua Lapin teollistamissuunnitelmien edetessä. Reidar Särestöniemen teoksia on kaikkiaan noin 1 500, joista noin kolmannes on Särestöniemi-museon hallussa. Särestöniemen teokset ovat kysyttyjä ja niiden arvot ovat nousseet merkittävästi. Tiettävästi arvokkain Särestöniemen teos on ollut Omakuva ja Ilves, joka myytiin huhtikuussa 2017 huutokaupassa Helsingissä 140 260 eurolla. (Wikipedia 2025.)

Vahvat värit R.S:n teoksissa Vuohijärven näyttelyssä

Taiteesta mielen ravintoa ja elämän voimaa

Seuraavaksi Salmelasta ja Vuohijärveltä Helsinkiin, Ateneumiin. Ahmin silmilläni 25.5 Ateneumin upeaa näyttelyä, ja pystyin aistimaan siitä vain häivähdyksiä, välillä voimakkaammin, välillä hennommin. Pysyvästä näyttelystä ja laajasta satojen teoksien vaihtuvasta näyttelystä pystyi yhdellä käyntikerralla ns. sisäistämään vain ohuen pintahipaisun. Samoin koin Salmelan taidekierroksellakin 15.6. Kokemaansa ja näkemäänsä sulattelee pitkään. 

Ateneumissa esillä ollut "Rajojen rikkojat" -näyttely teki suuren vaikutuksen. Se esitteli 1800-luvun unohdettuja naistaiteilijoita, pääosin Pohjois-Euroopasta. Ateneumin näyttely esittää 200 teosta 50 naistaiteilijalta. Monet näyttelyn taiteilijoista olivat myöhemmin eläneiden naistaiteilijoiden, kuten Helene Schjerfbeckin ja Ellen Thesleffin esikuvia. Ateneumin esittelytekstissä sanotaan, että Rajojen rikkojat, 1800-luvun matkustavat naistaiteilijat -näyttely tuo ensimmäistä kertaa yhteen 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä. Heidän aikanaan naiset joutuivat valitsemaan uran ja perheen välillä, eikä heillä ollut vielä äänioikeutta. Rajojen rikkojat raivasivat tietä seuraavien sukupolvien taiteilijoille. (ateneum.fi.)

Victoria Åberg, Monrepos (1865)

Kaikki Rajojen rikkojien taiteilijat Pohjoismaista, Baltiasta, Saksasta ja Puolasta opiskelivat ja työskentelivät Saksassa 1800-luvulla. Näyttelyn suomalaisia taiteilijoita ovat muun muassa Fanny Churberg, Alexandra Frosterus-Såltin, Ida Silfverberg ja Victoria Åberg sekä ulkomaisia Jeanna Bauck, Mathilde Bonnevie-Dietrichson, Marie Ellenrieder, Julie Hagen-Schwarz, Elisabeth Jerichau-Baumann, Magda Kröner, Amalia Lindegren, Emmy Lischke ja Bertha Wegmann. Näyttelyssä nähdään myös Suomen ensimmäisen naispuolisen tieteellisen kuvittajan Hilda Olsonin piirroksia Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmista. Esillä on maalauksia, veistoksia ja piirroksia yli 50 taiteilijalta, joista kaikki olivat naisia. (ateneum.fi.)

Rajojen rikkojat – 1800-luvun matkustavat naistaiteilijat -näyttely on esillä Ateneumissa 24.8.25 asti. 

Näkymää Rajojen rikkojat -näyttelystä

Kuvailen tässä hieman laajemmin (lähteitä käyttäen) näyttelyn tunnetuimpia suomalaistaiteilijoita Victoria Åbergia ja Fanny Churbergia.

Victoria Åberg syntyi 23.4.1824 Loviisassa ja kuoli 15.7.1892 Saksassa.

”Lähteillä” on Kansallisgallerian arkistokokoelmien ja kirjaston tuottama sivusto ja se kirjoittaa, että Victoria Åberg kuului Magnus von Wrightin, Johan Knutsonin, Ferdinand von Wrightin ja Werner Holmbergin ohella merkittävimpiin Suomessa toimineisiin varhaisiin maisemamaalareihin. Åberg kasvoi Vanhan Suomen (eli entisen Viipurin kuvernementin) saksalaiseen sivistykseen painottuvassa kulttuuri-ilmapiirissä. Hän kävi saksalaista tyttökoulua Haminassa ja toimi sen jälkeen kotiopettajattarena Mikkelissä. (lahteilla.fi.)

Fanny Churberg, Tyttöjä rannalla (1869), oikealla Victoria Åbergin Maisema

Vuodesta 1845 alkaen Åberg toimi toisen opettajattaren virassa Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Hän opetti piirustusta ja käsitöitä tässä ensimmäisessä valtion tyttökoulussa noin viidentoista vuoden ajan. Opettajattaren velvollisuudet sekä huolehtiminen leskiäidistä ja nuoremmista sisarista jätti vain vähän aikaa maalaamiseen. Vasta vuonna 1858, 34-vuotiaana, Åberg matkusti ensi kerran Düsseldorfiin, jossa Werner Holmberg oli opiskellut maisemamaalausta jo neljän vuoden ajan. Åbergin luonnoskirjat täyttyivät ulkona realistisesti tallennetuista puista ja muusta kasvillisuudesta, mutta varsinainen maisemamaalaus sommiteltiin ateljeessa ja viimeisteltiin pikkutarkasti. (lahteilla.fi.)

 

 

Edellä olevassa kuvassa on Fanny Churbergin taidetta 1800-luvun loppupuolelta. 

Victoria Åberg opiskeli ensin Dresdenissä saatuaan valtion matka-apurahan v. 1863. Siellä valmistui ensimmäinen suurikokoinen maalaus (kuva ohessa) entisen Vanhan Suomen alueelle sijoittuvista aiheista. Näköala Olavinlinnaan (1863) kuvaa keskiaikaista linnoitusta uhkaavien pilvien vyöryessä taivaalla. Seuraavana vuonna Weimarissa hän maalasi toisen (ks. kuvat oheisena) monumentaalisen suomalaisaiheensa Näkymä Monrepos -puistosta lähellä Viipuria (Monrepos, kuva edellä). Romanttiselle maisemalle tyypillisesti maalauksen etuala jää varjoon kirkkaimman valaistuksen kohdistuessa sommittelun keskipisteeseen, uusgoottilaiseen hautakappeliin. Maalaus vaikutti osaltaan siihen, että Pietarin keisarillinen taideakatemia myönsi Åbergille kriteeriensä mukaisen arvonimen vapaa taiteilija. (lahteilla.fi.)

Nuoremman aikakauden taiteilijan Satu Laurelin (s. 1983) teos "Stillpoint of Hidden Tomorrow" Salmelassa. Mielenkiintoisia yksityiskohtia!

Viktoria Åberg löysi mieleisensä dramaattisen maiseman Italiasta, jonne jäi asumaan, vaikka matkusteli muuallakin ja osallistui Suomen Taideyhdistyksen näyttelyihin. Hän ei koskaan avioitunut, vaan eli omistautuneena maalaustaiteelle sekä kirjallisille ja filosofisille pohdinnoilleen. Muiden ulkomailla asuneiden taiteilijoiden tavoin hänen oli hoidettava asiansa Suomeen kirjeitse. Ahkerana kirjoittajana tunnetun Åbergin kirjeitä on säilynyt myös Suomen Taideyhdistyksen pöytäkirjojen liitteiden joukossa. (lahteilla.fi.)

Victoria Åberg, Näköala Olavinlinnaan (1864)

Fanny Churberg syntyi 12.12.1845 nykyisessä Vaasassa ja kuoli v. 1892 Helsingissä.

Fanny C. oli lasarettilääkäri Matias Christian Churbergin ja hänen vaimonsa Maria Ulrika Peranderin seitsenlapsisen perheen kolmas lapsi. Neljä lapsista kuoli nuorena, ja Fanny menetti äitinsä vain 12-vuotiaana. Fanny saattoi olla kihloissa tunnetun taiteilijan Berndt Lindholmin kanssa, mutta he eivät koskaan avioituneet. Fanny Churberg aloitti maalausopintonsa Helsingissä ottamalla yksityistunteja ja jatkoi opintojaan Saksassa, arvostetussa Düsseldorfin taideakatemiassa. Hän palasi kuitenkin aina kesäisin Suomeen maalaamaan. Fanny oli myös yksi ensimmäisistä suomalaisista taiteilijoista, jotka opiskelivat Pariisissa. (naistenaani.fi.)

Myöhemmin F.C keskittyi käsitöihin ja perusti yhdessä arkkitehti Jac Ahrenbergin kanssa yhdistyksen nimeltä ”Suomen Käsityön Ystävät”.  Fanny toimi yhdistyksen kantavana voimana 10 vuotta. Yhdistys on edelleen toiminnassa, ja sen tavoitteena on edelleen kerätä kansanomaisia tekstiilejä, soveltaa niiden malleja uusiin käyttökohteisiin sekä herättää henkiin unohdettuja tekstiiliperinteitä. Nykyään yhdistyksen päätuotteena on ryijy. (naistenaani.fi.)

Julie Hagen-Schwarz, Kukkia maljakossa (1845)

Edellä olevan kuvan teoksen luonut Julie Wilhelmine Hagen-Schwarz (18. 10.1824 Prangli–20.10.1902 Tartto) oli virolainen taidemaalari. Kansallisuudeltaan hän oli baltiansaksalainen. Uransa aikana hän teki yli 700 muotokuvaa.

Fanny Churberg on yksi Suomen taidehistorian merkittävimmistä henkilöistä, Naistenääni-sivusto kirjoittaa. Hänen lyhyt mutta intensiivinen uransa jätti pysyvän jäljen kansalliseen taidemaailmaan. Fannyn tuotanto on voimakasta ja persoonallista, ja hänen maalauksensa kiehtovat ja innostavat edelleen. Fanny oli aikansa rohkea nainen, joka rikkoi perinteisiä sukupuolirooleja. Hän opiskeli Düsseldorfissa, joka oli naisille harvinaista. Se vahvisti hänen kiinnostustaan maisemamaalaukseen, joka tuli hänen päätyylisuunnakseen. (naistenaani.fi.)

Naisten työskentelyä hankaloitti aikoinaan niinkin arkinen asia kuin vaatetus: kireässä korsetissa ja kankeassa vannehameessa oli hankalaa liikkua, saati lähteä luontoon maalaamaan. (Kuva Ateneumista 25.5.)

 

Fanny Churbergin maalauksissa luonto on enemmän kuin vain tausta; se on päähenkilö. Hän vangitsi suomalaisen luonnon syvimmän olemuksen – valon, värit ja tunnelmat. Hänen teoksissaan on voimaa ja raakuutta, mutta myös syvää rakkautta ja ymmärrystä. Fannyn tunnetuimpia maalauksia ovat muun muassa ”Ukkosen jälkeen”, ”Syksy Porvoossa” ja ”Mäntymetsä”. Nämä teokset ovat kuin ikkunoita toiseen maailmaan, jossa luonto on sekä kaunis että pelottava, rauhallinen ja myrskyisä. Fanny onnistui välittämään katsojalle kokonaisvaltaisen elämyksen, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Fannyn taiteellinen ura jäi lyhyeksi, osin veljensä ja osin hänen oman sairastumisensa vuoksi. Ura katkesi vuonna 1879, mutta ennen sitä hän ehti maalata noin 300 teosta. Hän kuoli vuonna 1892, ja hänen kuolemansa oli suuri menetys taidemaailmalle, ja hänen merkityksensä Suomen taiteelle selvisi vasta 1900-luvun alkupuolella. (naistenaani.fi.)

Sally von Kugelgen (virolainen taitelija), Sophie Menteri (1887), oikealla Maria Martinau, Naisen muotokuva (n. 1880-1899)

Ateneumin Rajojen rikkojat -näyttelyssä oli myös toisen baltiansaksalaista syntyperää olevan taiteilijan töitä: Sally von Kugelgenin (kuva edellä). Elämänsä aikana hän vaikutti mm. Virossa ja Italiassa. Sally von Kügelgen s. 1860 Tartossa ja k. 1928 Roomassa (Wikipedia 2025.).

Fanny Churbergin ohella kaksi muuta naistaiteilijaa lukeutuu Suomen taiteen parhaimmistoon: Fannyn lisäksi Helene Schjerfbeck ja Ellen Thesleff. Heitä voi kutsua todellisiksi taiteen uranuurtajiksi / tienraivaajiksi. Churbergin ihanteita olivat mm. suomen kielen kehittäminen ja naisasia. Suomessa hänen töihinsä kohdistunut karkea ja tyly kritiikki lienee vaikuttanut osaltaan uran varhaiseen keskeytymiseen. (Wikipedia 2025.) 

Fanny Churbergin Kuutamomaisema, 1878

Tämänkin upean taiteilijan (F.C:n) kohdalla kävi samoin kuin monen muun eri alojen taiteilijan: vasta hänen kuolemansa jälkeen hänen työtään alettiin arvostaa, ja kun vuosikymmenet vierivät, arvostus ajassa kasvaa yhä edelleen - ja mihin vielä yltääkään. Myös näiden taiteilijoiden töihin kohdistunut tyly kritiikki lienee vaikuttanut osaltaan urien varhaiseen keskeytymiseen. 

Suosikkini Ateneumin näyttelyssä oli juuri Fanny Churbergin voimakas Kuutamomaisema, 1878 (kuva edellä). Tässä on jotakin hätkähdyttävää, mystistä, salaperäistä. Kirkkaan hopeinen valon kajo taivaalla ja vedessä, kuin tumman maan lohtu. Katsoja aistii siinä kuin ikkunan toiseen ulottuvuuteen, ihmisaisteilta salattuun 💜 

Helene Schjerfbeckin Toipilas

Toipilas on Helene Schjerfbeckin öljymaalaus kankaalle vuodelta 1888 (kuva edellä). Nykyisin Toipilas on suosituin Schjerfbeckin maalauksista. Sitä pidetään myös käännekohtana Schjerfbeckin uralla. Toipilaan jälkeen hän alkoi uudistaa maalaustapaansa ja pelkistää sekä värejä että muotoja. Maalaukseen on kuvattu pieni tyttö, joka istuu pöydän ääressä kuluneessa ja valkoisin tyynyin pehmustetussa rottinkituolissa. Toipilastyttö pitelee käsissään pöydällä olevaa versovaa oksaa, jonka jotkut katsovat viittaavan sairauden voittamiseen. (Wikipedia 2025.)

Lopuksi vielä kaksi kuvaa v. 2013 perustetusta Abba-museosta Tukholmasta. Pääsimme käymään siellä 24.5.25.

Abban artistien näköisnuket olivat olivat erehdyttävästi esikuviensa näköisiä

Abban legendaarinen musiikki elää yhä ja vahvasti 💖

Puvut, levykokoelmat, kulkuvälineet ja Abban kulta-ajan esineistö toivat museossa vahvan tuulahduksen 70-luvulta 💗

Saimme tavata museokierroksella myös Eila-ystävää, joka on asunut Tukholmassa jo kauan 💟  Yksi tie, jonka varrella monta hyvää hetkeä 👍

70-luvun muotia Abba-museossa

Hyvää kulttuurikesää 2025 🌺🌻🌼

Elämän hauraudesta

Jos nuo tummat reunat ottaisimme pois, ei niin kirkkaita ne vaaleammatkaan ois...

Aloitan iloisemmalla ja toiveikkaammalla aihepiirillä eli tulevaisuuden suunnitelmilla. Pääsemme pikapuoliin martta-kaverin kanssa odotetulle Vuokranantajaliiton organisoimalle omakustanteiselle risteilylle 23–25.5.2025. Sen teemana on ”Vuokranantajuuden uudet tuulet!” Seilaamme Silja Symphonylla Helsinki–Tukholma–Helsinki. On kiinnostavaa tutustua uusiin ihmisiin ja oppia uutta 👍 

Risteilyllä on runsaasti ohjelmaa, on mm. markkinapaneeli, mikä tarjoaa viihdyttävää ja asiapitoista keskustelua pilke silmäkulmassa "Pitääkö olla huolissaan?" -formaatin hengessä. Lisäksi on vuokranantajan juridiikkaa, matikkaa ja erilaisia sijoittajatarinoita. Tukholmassa olemme ilmoittautuneet Abba-museon kierrokselle. Abba-museo tarjoaa musiikin ystävälle varmasti hienoja elämyksiä. Ehkä kierroksella pääsee laulamaankin Abban viidentenä jäsenenä 😉 Luin esittelytekstistä, että museosta löytyy abbalaisten alkuperäisiä esiintymisvaatteita, kultalevyjä ja muita kiinnostavia ”Abba-esineitä”. Toivottavasti saamme tavata Abba-kierroksemme yhteydessä myös tukholmalaisen ystäväni ja sukulaiseni Eilan 💗 Laiva saapuu sunnuntaina Helsinkiin jo niin hyvissä ajoin, että ehdimme käydä taidenäyttelyissä ja toivottavasti tapaamme silloin myös Karon ja Peten 💑

Värienergiaa Tuija Hirvonen-Puhakan taidenäyttelystä

Sitten jo koettuun. Tutustuin Kirsin ja Museon ystävien vinkkaamana 8.5 Ahjossa Tuija Hirvonen-Puhakan taidenäyttelyyn Juhlat /Party, missä sai kokea värienergiaa parhaimmillaan. Suosittelen tätä ihanaa näyttelyä, se on Ahjossa vielä 25.5.2025 saakka!

Samana päivänä pääsimme Tuulan ja Marjan kanssa seuraamaan 10-vuotta täyttävän Sisaruet-kuoron kenraaliharjoituksia Pakkahuoneella 8.5. Mikä energia, taito ja vahvat tunteet! Suuret kiitokset ihanat Tellu ja koko upea kuoro! Konsertissa "Eletyn Elämän Puutarha" pidetään huolta niin henkisestä kuin fyysisestä terveydestä. Kohdallani kuoron monipuolinen ohjelma herätti suuria tunteita, niin ilon kuin menetyksenkin kyyneleitä. Se inspiroi myös muistelemaan, mistä lisää seuraavaksi.  "Eletyn Elämän Puutarhaa" voi seurata Joensuun Pakkahuoneella vielä 23.5. klo 19, 24.5. klo 19 ja 25.5. klo 15.

Kiitos jälleen ystäville kulttuuriseurasta, vinkeistä, jakamisesta ja kannattelusta, rinnalla kulkevasta ystävyydestämme. Tänään 13.5 saamme Sirpan kanssa nauttia elokuvateatteri Tapiossa Verdin Rigolettosta, missä yhtenä pääroolien tähtenä on Luciano Pavarotti. Aidaa seurasin 22.4 samassa paikassa. Kulttuurille iso peukku 👍 

Eikä tässä vielä kaikki: 17.7 on luvassa oopperaa Savonlinnassa Boris Godunovista nauttien 🎵 

Sisaruet-kuoron kenraaliharjoitusten säihkettä 8.5 💞

Seuraavaksi Sisaruet-konsertin myötä heränneisiin muistoihin. Lähestyn näitä aiheita useimmiten hieman empien, arasti. Aihe on herkkä. Äitienpäivä ajankohtaisuudessaan nostaa muistot vielä kirkkaammin esiin 💔 Sanat tuntuvat kuitenkin pyrkivän ulos kohdallani luontaisella tavalla, kirjoittamalla. Alentuvat hymähtelyt ns. yliherkkyydestä tuntuvat tylyiltä, ja ne pyrin sivuuttamaan. Vähättely tai ylimielisyys voi ottaa herkemmän voimille, sitä eivät voimiensa tunnossa olevat (tai sellaisen julkikuvan luoneet) tule ajatelleeksikaan. Joku voi murtua sellaisesta, mikä saa muissa aikaan vain olan kohautuksia tai vähätteleviä tuhahteluja. Pitkään jatkunut korona-aika eristäytymisineen saattoi olla se oljenkorsi, mikä katkaisi tuolloin henkisen selän - herkkyydessäänkin pitkään jaksaneelta vastuun kantajalta. Näennäisen sosiaalisuuden takana voi olla toisinaan syvää yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, toivottomuuttakin.

Jokin asia, kenties pienikin, voi olla se viimeinen pisara, tai se korsi, mikä saa henkisen selän katkeamaan. Toisinaan jää jäljelle kirje, toisinaan ei mitään. Nyt ei jäänyt kirjettä, jäi vain joukko kysymyksiä. Herkimmät särkyvät tehokkuutta ja alituista kiirettä korostavassa kulttuurissa. Vahvimmat pärjäävät, osa jää jalkoihin. Riittämättömyyden tunne on monelle tuttua. Kun muistelen elämää taaksepäin, nuo herkimmät ja itsekin elämän rankkoja osumia saaneet ihmiset auttoivat eniten. He eivät kääntäneet selkäänsä edes siinä pelossa, että jospa itse joudun huonoon valoon, jos tuen avuntarvitsijaa. Avusta on jäänyt ikuisiksi ajoiksi kiitolliset muistot. Olenhan itsekin ollut kuilun partaalla vaikeimpina hetkinä. Jostain ojentui käsi, joka kiskaisi takaisin 🙏 

Vihreä ja elävä nousee jälleen harmaasta maasta

Olen miettinyt ja diagnoosini aikoihin lääkärienkin kanssa jutellut, oliko tietyllä tapahtumaketjulla (stresseineen ja unettomuuksineen) yhteyttä oman sydänsairauteni puhkeamiseen. Olen miettinyt usein mm. sitä, että lääkärit ottivat esille takotsubon, särkyneen sydämen oireyhtymän. Tuosta mystiseltä kuulostavasta oireyhtymästä on tehty tutkimusta, väitöskirjojakin, mutta suomenkielistä lähdeaineistoa tuntuu olevan siitä kuitenkin vielä varsin vähän. 

Kokemusteni kautta pystyn jollakin vaikeasti sanoitettavalla tavalla ymmärtämään tuota lopulliseen umpikujaan joutumisen tunnettakin. Ehkä siksikin olen sanonut yhä uudelleen tilaisuuksien tullen, että jos kokee esim. työpaikkakiusaamista, siihen ei saa jäädä ainakaan pitkäksi aikaa, vaan pitää reagoida nopeasti, ja hankkiutua tilanteesta eroon vaikka irtisanoutumalla, jos muu ei auta. Terveytensä kustannuksella ei pitäisi riskeerata. Itselläni on ollut taipumusta viivytellä liikaa; siitä on saanut maksaa kovan hinnan. Vaikka tilanne tuntuisi toivottomalta, useimmiten löytyy kuitenkin jokin vaihtoehto. Jokaiselle soisi sen, että joukossa olisi aina heitä, jotka auttavat.

Ensimmäiset vuohenputket lautaselle, ne nousivat heti vapun jälkeen

On onni, kun tai jos on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa asioita, ja muistelen erityisellä lämmöllä ja kiitollisuudella myös häntä, joka on nyt poissa. Kohdallani on ollut onnea siinä, että on ollut mahdollisuus puhua ystävien kanssa. Olen kiitollinen tuesta vaikeina aikoina. Toisiaan tukeva ja arvostava ilmapiiri lienee kenelle vain tärkeä. Olen huomannut, kuinka suuri merkitys myös ystävien ja muiden läheisten kiittämisellä on. Onneksi ehdin kiittää edesmennyttä avusta niinä onnettomina aikoina, ennen kuin hän päätyi lopulliseen ratkaisuunsa. Suurta sydämen sivistystä omaavana hän antoi apuaan, vaikka oli niin monta muutakin tehtävää ja elämän haastetta.

Kuvamuisto vakituiselta kevätretkeltäni Höytiäisen kanavan lintutornilta

Tapasin sattumalta Ahjon näyttelyssä Sisaruet-konsertin kanssa samana päivänä erään opiskelukaverin ja juttelimme mm. työelämän haasteista, muistelimme edesmennyttä ja myös sitä, miksi on niin vaikeaa puhua kaikkein syvimmistä tunnoistaan. Mietimme että kun tulee se rankin ja toivottomin umpikujaan joutumisen tunne, ei ehkä enää pysty puhumaan lähimmilleenkään herkimmistä tunnoistaan, ei edes sille kaikkein rakkaimmalle. Tietyllä tavalla sitä kai itsekin prosessoi/käsittelee tiettyjä asioita yhä uudelleen vielä pitkien aikojen jälkeenkin. Olen monta kertaa miettinyt, kuinka kauan kestää päästä yli tietyistä nöyryyttäviksi kokemistaan tapahtumista. Toisinaan uusi nöyryytyksen kokemus, lievempikin, voi laukaista ylireaktion, kun taustalla on muita vastaavia kokemuksia, ehkä osin käsittelemättömiäkin. Se kaikki on pureutunut jonnekin niin syvälle tunnemuistiin, että ne tulevat toisinaan yhä vielä uniin ja valveilla ajatuksiin. 

Jos jotain toiveikkuutta tästä kaikesta koettaa löytää, toivoo ainakin, että viimeistään nyt kiinnitettäisiin enemmän huomiota näihin asioihin, jotka on ohitettu ja vaiettu. Ainakin niistä puhutaan nykyään rohkeammin. Eivät ne helppoja tai suoraviivaisia käsiteltäviä ole. Jos ne helppoja olisivat, kaipa niihin olisi jo ajat sitten löydetty ratkaisu! Joskus vasta suuri, odottamaton ja ennakoimaton tragedia herättää ajattelemaan, miettimään muutosta. Tuo kaikki voi olla monen tekijän summaa. Osaltaan ja arkisimmillaan tuossa ajassa pitkään kestäneet koronarajoituksetkin saattoivat vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Asioita ei silloin voinut suunnitella kuin pienen pätkän kerrallaan. Koko maailma oli uuden edessä. Kukaan ei tuolloin tiennyt, kuinka kauan tätä eristäytynyttä tilannetta jatkuu. Nyt korona-aika on helpottunut, mutta monenlaiset muut haasteet ovat sen sijaan vallanneet alaa.

Kuvamuisto Kukkolasta

Avun tarvitsijoita pitäisi voida tukea, tarjota keskusteluapua ja kuntoutustakin. Yhtä helppoa ja kaikenkattavaa ratkaisua ei ole. Lähimpien ihmisten tuntoja ei pysty kuvittelemaankaan, kun läheinen kuolee yllättäen. Itselleenkin sitä sanoi tuolloin monta kertaa, että olisin voinut useammin soittaa ja kysellä kuulumisia, ja sitten jälkikäteen kaduin, kun en soittanut. Ei siinä aina sen ihmeellisempiä asioita tarvitsisi olla. Voi jutella niitä näitä, arkisia juttuja, havaintoja vaikka kesän tulosta, luonnon ilmiöistä. Joskus näennäisen pienellä teolla tai toisen huomaamisella voi olla suurikin merkitys ratkaisevina hetkinä.

Hyvää laulajaa ja rakasta kollegaa muistellessa mieleen on noussut tämä Juha Tapion laulu ”Kelpaat kelle vaan”:

”Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.”

Esimerkiksi kiusaamisen jäljet eivät kai milloinkaan täysin häviä, vaikka kuinka yrittäisi poistaa niitä. Vaikka kiusaaja pyytäisi anteeksi jälkikäteen, arvet eivät häviä. Anteeksi voi antaa, ja kai pitääkin, mutta voiko unohtaa? Joku viisas sanoi, ettei eteenpäin pääse, jos ei pysty antamaan anteeksi.

Jonain äitienpäivänä Kaakkurinvaaralla jyrkkää pudotusta katsellen 💔 

Lopuksi vielä terveysasioihin. Kaikki tällainen voi vaarantaa fyysisenkin terveyden. Viime viikkoina verenpainemittari on näyttänyt jälleen noin sadan leposykkeitä, ja työvuosista tuttu aamuöinen heräily on tullut takaisin. Lähteet sanovat, että esimerkiksi ahdistunut olo, yöunien häiriintyminen ja painajaiset ovat selkeitä merkkejä siitä, että asiaan on reagoitava. 

Kiusaamisen kokemuksetkin voivat vaikuttaa terveyteen todella pitkään, vielä monien vuosien jälkeen. Lähteet sanovat, että tavallisimpia seurauksia ovat masennus ja pelko. Jos kokee jatkuvasti uhkaa, voi alkaa pelätä vaaraa sielläkin, missä sitä ei ole. Lisäksi ylireagoimisenkin riski siinä on, jos yht`äkkiä kokee esim. henkisen iskun taholta, mistä sitä ei olisi ikinä kuvitellut tulevankaan. Toinen osapuoli voi olla tällöin ällistynyt, että miten tästä nyt näin suuri draama tuli, eto asiasta. Ansaitsemattomalta tuntuva kriittinen palaute satuttaa, vaikka kovin suurista asioista ei kyse olisikaan. Kun ääni vastatessa särkyi, sitäkin häpesi, vaikka ei tarvitsisi. 

Työyhteyksistäni muistan ansaitun ja rakentavan palautteen tärkeyden. Jokainen tarvitsee joskus korjaavaakin palautetta, mutta parjaavaa kolautetta ei tarvitse kukaan!

Pääsimme 7.5 kolmenkymmenen Karelian martan ryhmänä Kiihtelyksen marttojen vieraiksi. Kiitos jälleen ihanalle Kirsille, joka hoidit järjestelyt sujuvasti, solmit yhteydet Kiihtelyksen marttoihin ja johdattelit meidät mm. esittäytymään opettajan sujuvilla taidoilla 💖👍

Vastoinkäymiset eivät mielestäni ns. jalosta, mutta kun ajattelen kovia kokeneita, jotakin myönteisessä mielessä erityistä on heissä, joiden elämä on jossain vaiheessa tavalla tai toisella suistunut raiteiltaan, tai kovia vastoinkäymisiä on ollut. Heissä ei ole itsekorostuksen tarvetta tai ylimielisyyttä. He eivät esim. tunne tarvetta kiusata, vähätellä tai alistaa muita. He tuntevat ja vähintäänkin oheisviestinnällään osoittavat empatiaa ja pyrkivät myös auttamaan voimiensa mukaan.

- Pitää vaan kasvattaa paksumpi nahka ja/tai vetää teflonia pintaan, jotkut neuvovat. Onnistuuko paksumman nahkan kasvattaminen tai ns. teflonin pintaan vetely sitten tuosta vaan? Toisin sanoen, voisiko vain iloisesti ohittaa ja hypähdellä yli tylyt asiat ja keskittyä ainoastaan hyviin ja rakentaviin? Joillakin se kenties onnistuu, joillakin ei. Pahinta lienee, jos ei pääse irtautumaan kurjasta kokemuksesta, vaan palaa mielessään siihen yhä uudelleen. Esimerkiksi nettihäirikkö tai muu kiusaaja on silloin toimissaan onnistunut. Silloin voi myös uusi vastoinkäyminen tai nöyryytyksen kokemus saada suhteettoman suuret mittasuhteet, jos taustalla on jokin käsittelemätön vastaava kokemus.

Tulipalosta pelastunut alttaritaulu Kiihtelysvaaran kirkossa 🙏

Alakulon hetkinä saan usein voimaa runoista tai aforismeista. Aforismi sai ajattelemaan, että jos ei yllä ystävällisyyteen, on koetettava olla edes kohtelias. 

”Kukaan ei voi olla niin suuri tai pieni, etteikö voisi olla aina kohtelias” (Positiivarit 7.9.23).

"Mausta makean veden tuntee, vaikeina aikoina todellisen ystävän" (kiinalainen sananlasku).

"Vältä ystävystymästä ilkeän ihmisen kanssa, mutta älä tee hänestä vihollistasi" (kiinalainen sananlasku).

Onneksi nyt on KEVÄT – ajatus lentää kauas korpeen, luonnon lohtuun, rannan raikkauteen.

Upeat kirkkotekstiilit Kiihtelysvaaran kirkossa 💛💚

Näin kaupassa otsikon erään lehden kannessa: ”Olet sitä mitä ajattelet”. Jos siis ajattelee paljon kurjia asioita, muuttuuko itsekin niiden kaltaiseksi? Huh, ei kai. Pohdiskelen nyt, olisiko oma olevaisuuden majani parempi, jos keskittyisin vain hyviin ja mukaviin asioihin niin ajatuksissani kuin kirjoittamisessanikin. Tuntuuhan se aika helpolta toimintamallilta näin kirjoitettuna - simsalabim - ajatuksellisen taikasauvan heilautus, ja kaikki on toisin! Kaipa se olisikin noin ihanteellista, mutta toisaalta: ystävän vinkin mukaan paremmin siitä pääsee eroon, kun käsittelee asiaa jotenkin. Eivät ole kivuttomia nämäkään asiat; eikä yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua edes liene.

Tässä yhteydessä tulee mieleen myös kirjailijan ja äidinkielen opettajan Anna-Liisa Alangon sanat teoksessa ”Marjakuusen aikaan”. Siinä hän sanoo s. 25, että pitää kertoa ihmisille asioita, joista he eivät välttämättä halua kuulla, mutta joita on tarpeen tietää. Kysymys on siitä, miten meidän ja tulevien sukupolvien käy. (Emt.) Mielestäni mm. kiusaamiseen liittyvistä kipeistä asioista on tärkeää puhua, vaikka se ei helppoa tai mukavaa olisikaan. Asioihin ei tule korjausta, jos niistä vaikenee.  

Kaunis sinisellä kirjailtu käspaikka ja ikoni Kiihtelysvaaran kirkossa 💙

Tällaisten kokemusten tiedetään kohottavan myös sykettä tai verenpainetta, ja pitkittyessään myös sydänsairauksien riski kasvaa. Tarinassani lähestytään asian näitäkin puolia. Tuttu on se tunne, kun ei saa unta, ja pyörii sängyssä epämääräisen vatsakivun (stressin?) kourissa. Kun lopulta nukahtaa, herää sudenhetken aikaan neljältä. Monet ajat ovat olleet erilaisia kuin niiden nyt jälkikäteen olisin toivonut olevan, mutta syvään itsesääliin ei liene kuitenkaan syytä. Ystäviä on ja muita lähi-ihmisiä 💞 Jälleen kerran tulee mieleen myös usein käyttämäni mietelause, jossa pessimisti sanoo, ettei enää pahemmin voisi olla. Optimisti vastaa, että kyllä voisi.

Kohdallani saan välillä kuulla, kuinka vielä tuon ikäinen jaksaa touhuta, ja tokaisipa joku hiljattain, että ihmeen virkeä oletkin noin vanhaksi! Tuumin että kun on koko ikänsä tottunut olemaan enemmän aktiivinen ja sosiaalinenkin, ei näköjään osaa pysähtyä kotisohvalle eläkkeelläkään - ei ainakaan niin kauan, kun vointi on riittävän hyvä ja jaksaa. 

Karelian martoilla oli 29.4 marttakeskuksella "Italialainen keittiö" -kurssi ihanan Maijan asiantuntevalla opastuksella 😋

Tulevasta ei tiedä, ja pysyvä muistutus kuolevaisuudesta onkin kulkenut olkapäällä jo kolmen vuoden päästä vuosikymmenen ajan. Nuo tunnelmat ovat yhä selkeinä mielessäni. Läksin 10.10.2018 verkkokurssityöpäiväni lomassa työterveysasemalle pyytämään lääkettä pahaan ja pitkittyneeseen yskääni ja univaikeuksiini. Nukkumaan en pystynyt enää kuin puoli-istuvassa asennossa yskäni vuoksi. Astmalääkkeet eivät antaneet vastetta. Työaikani oli tuolloin pyynnöstäni vain noin 60 %, mutta otin tietysti vastuuta kuten kokonaista työaikaa tekevät, mikä lienee sinänsä "jaloa" (?), mutta... 😓 Siltä työterveysasemareissulta jäin sitten kymmeneksi vuorokaudeksi osastolle, mistä yhdeksän vrk letkuissa sydänvalvonnassa. Ns. lakisääteiseen eläkeikääni oli tuolloin vielä puolisen vuotta, mutta eläköityminen siinä vaiheessa ei aiheuttanut syyllisyyden tuntoja, olihan työsarkaa tullut kynnettyä kaikkinensa jo 45 vuotta.  

Kollega sanoi myöhemmin hieman kieli poskessa, että tokihan suomen kielen ja kirjallisuuden open elämän suuret ja yllättävät tapahtumat osuvat juuri suomalaisen kirjallisuuden päivälle 10.10 😍 Ympäriltä ovat rivit sittemmin jo surukseni harventuneetkin, ja joku on voinut saada niinkin vakavan diagnoosin, johon hoitokeinoja ei ole. Lisäksi lapsen tai nuoren äkillinen kuolema on erityisen pysäyttävä ja sattuu sivullisemmankin sydämeen 💔 

Elämä on hauras 🌟

Kaunis saniaislehto Ala-Kelvällä 💚

Toiveikasta ja valoisaa toukokuuta kaikille vakituisille lukijoilleni ja satunnaisille kävijöille 🌱🌼🌱

Historiaa tasavuosien taitekohdassa

Huhtikuun kohokohtiani oli Karpatiat ry:n juhlaseminaari ”Sairaan hyvä sydän – vertaistukea jo 25 vuotta” 11.–13.4.25 Jyväskylässä. Aluksi kunnianosoitusta tässäkin KOLMANNEN SEKTORIN (mm. eri potilasjärjestöjen) työlle: Tämänkin viikonlopun eri asiantuntijapuheenvuoroissa välittyi näiden järjestöjen tärkeä tavoite: sairastuneiden omahoito laajenee yhteistoiminnan, vertaistuen ja tehostuneen omahoidon myötä. Muun muassa lauantaina 12.4 puhunut kardiologi totesi, että tämä kaikki ehkäisee osaltaan myös sitä, ettei sairausosuman saanut (ainakaan niin helposti) saisi muita sairauksia. Niukentunein resurssein toimiva sotekin uskoakseni kiittää...

Kirjoituspöytänäkymä Toivolan vanhasta pihasta. Tällaisen pöydän ääressä istuisin mieluusti lukemassa ja kirjoittamassa; salalokeroon jotain piilottaenkin...

Oheiset kuvat tässä päivityksessä ovat pääosin perjantain 11.4. etkojen tutustumiskierrokselta Toivolan vanhasta pihasta (Cygnauksenkatu 2). Oppainamme toimivat ihanat jyväskyläläiset Kirsi Pönkänen ja Seppo Pönkänen. Aloitimme tutustumisen Toivolan pihan Käsityöläismuseon taloista (Kuparisepän talo ja Puusepän talo). Historianrakastaja nautti pääsystä 1800-luvun upeaan ympäristöön ja pihapiirin talojen kertomiin tarinoihin (oheisena runsas kuvakooste).

Vertaistukihenkilöt saivat ruusut iltajuhlassa 12.4.25 🌹 Ruusuni säilyi raikkaana Joensuuhun asti 👍

Perjantain etkot jatkuivat teemalla "Sydän ja sanat - kirjallisuusterapia itsetuntemuksen herättäjänä" -työpajana Toivolan pihan kulttuurisalissa ja päivän päätteeksi oli illallinen Vanhan Pappilan juhlasalissa. Työpajan piti kirjallisuusterapiaohjaaja Fanny Torro. Tapaamisemme koostui tiiviistä johdannosta kirjallisuusterapeuttisuuteen, ja yksin ja yhdessä toteutettavista harjoituksista, joiden jälkeen on mahdollisuus jakamiselle ja keskustelulle.

Makuukammari Toivolan vanhassa pihassa

Ohjaajamme Fanny kertoi, että kirjallisuusterapia on taideterapeuttinen menetelmäkokonaisuus, jonka avulla voidaan tutkia elämän ja itsen vuoropuhelua kirjoittamisen, lukemisen, kuuntelemisen ja eri luovuusterapioita yhdistelevin keinoin. Suomessa sairaalakirjastot ovat olleet uranuurtajia tässä toiminnassa. Nykyisin ilmestyy myös Kirjallisuusterapia-lehti, josta kiinnostuneet voivat hakea lisää ajankohtaista tietoa. Tulin ajatelleeksi, että nykyisin niin suositut kirjallisuuspiiritkin ovat tavallaan kuin kirjallisuusterapiaa: luetaanhan niissä yhdessä sovittu kirja, keskustellaan siitä ja kuunnellaan toisten lukukokemuksia. Jotkut voivat laatia lukemastaan analyysinkin kirjoittamalla siitä  sähköisien viestimien kirjallisuusryhmiin. 

On tärkeää, että ihmisellä on sanoja omille tunteilleen. Huomio suuntautuu tässä ennen kaikkea omien kokemusten, ajatusten, tunteiden ja havaintojen jäsentymiseen ja näkyväksi tulemiseen. Kirjallisuusterapia toimii siten mm. itsetuntemuksen herättelijänä. Kirjallisuusterapeuttisuus auttaa meitä peilaamaan itseämme maailmaan ja toisiin ja antaa kenties sanoja vielä sanoittumattomalle.

Sali kauniine huonekaluineen, huonekasveineen ja lamppuineen Toivolassa

Kirjallisuusterapiassa painotettiin myös sitä, että osallistuminen esim. harjoituksiin ei edellytä erityistä harjaantuneisuutta kirjoittamisessa, kiinnostus kieleen ja halu tutkia maailmaa sanojen avulla riittää. Tässä ei ole siis kielenhuolto olennaista, mikä oli tärkeä muistutus itsellenikin. Kirjallisuusterapeuttinen katse on salliva ja utelias: emme etsi täydellistä tekstiä vaan tutkimme, mitä kirjoittamisen, lukemisen ja muiden luovien menetelmien yhdistelmät meissä koskettavat.

Kirjallisuusterapiaharjoituksen tehtävänantona oli ”Sydämeni tänään”. Kirjoitin seuraavan tekstin lempivuodenajastani:

Sydän herää huhtikuussa, kaikki aistit terävöityvät. Näen huhtikuun hopeisen valon ja metsän mättäät lumettomat - joko nyt on kesä? Kuulen talitintin ensilaulun, joutsenten fanfaarin ja jo myös kuovin – silloin ei enää järven jäälle! Tunnen pajunkissan pehmeyden, silkin silittäville sormille, pääsiäiseen virittymisen. Kevätsade kovempikin luo lisää kevättä, se on vanhan lumen surma. Aamulla rapakon jää risahtaa, aihe astahtaa varovasti, nastakengät viety kesäsäilöön. Ilma ihmeen kevyttä hengittää; mättäillä männävuotiset puolukat, makeat kuin karkit. Huhtikuu herättää tähän kaikkeen, puhuttelee aistia kuudettakin, antaa häivähdyksen toisesta todellisuudesta; aavistuksen, unen tai näyn…

Ihanat puulattiat, laipiot ja ikkunat Toivolassa

Ohjaajamme pohjusti, että ryhmässä omien tekstien ja havaintojen jakaminen on vapaaehtoista ja se tapahtuu luottamuksellisessa ja jokaista arvostavassa ilmapiirissä. Kirjoittamisen ja lukemisen ja siitä keskustelun myötä voi heittää pois kaikki ”roolivaatteet”. Kohdallani satuin pieneen ryhmään, ja joku sanoi, että tämä päivä on hänelle erityinen vuosikymmenien takaisen muiston myötä. Kun työstimme tekstejämme eteenpäin, ja yhdistelimme niiden lauseita, ryhmämme tekstiksi muodostui tiivis ja tunteikas kokonaisuus. Siitäkin välittyi selvästi, että sanojen rakentava voima tulee toivon kautta: kyllä tästä selvitään!

Fb:n viestivirrasta ui tänään sopivasti vastaan ote Äidinkielen opettain liiton vuosikirjasta 2013: Aikuisia opettava kollega Marjo Nurmi kirjoitti: "Virheiden etsimiseen perustuva pedagogiikka on tehnyt tehtävänsä. Fiksut ihmiset oppivat välttämään sitä, mistä saavat aina moitteita. ---Toisaalta joku voi hallita kaikki kieliopin hienoudet, niin ettei tee yhtään virhettä. Silti hän voi olla tylsä kirjoittaja, jolla ei ole mitään sanottavaa. Paperille putoilee pelkkiä sovinnaisuuksia ja tyhjänpäiväisyyksiä". Siinäpä eväitä kenelle vain kirjoittajalle – itselleni myös tietenkin!

Kapea sänky mm. suutarin huoneessa - ihmiset olivat kai pienempiä ennen?

"Kun kellon voi jättää

toiseen huoneeseen

ja unohtaa ladata puhelimen

ja on paperi, kynä

ja sytyttämistään odottava ajatus,

hiven kaipausta

ja jotain kerrottavaa.

Joku jolle kertoa" (Pia Perkiö).

 

Uunit lämmittivät meitäkin, viileästä tuulesta tulleita 💗 Kauniin koristeellinen puusänky tässä huoneessa 👍

Maaliskuun blogissani viime kuussa oli kirjallisuuden inspiroimana aihepiiriä kuoleman keskusteluista ja uudelleen syntymisen mietteistä. Piispa Mari Leppäsestä kertovan kirjan myötä oli ajatuksia mm. terapeuttisesta sukupuusta (tosi mielenkiintoinen!). Jatkan osin näillä saman kaltaisilla mietteillä Johanna Elomaan uutuuskirjan Rosalisan innoittamana.

Pääsin 12.4.25 seuraamaan Jyväskylässä sydänyhteisöni tilaisuudessa teemaa Sydämeni salaisuudet, ja haastateltavana oli v. 1977 syntynyt kirjailija Johanna Elomaa. Kahvitauolla pääsin juttelemaankin hänen kanssaan, ja kysyin mm. kirjastaan ”Lupasin sinulle rakastaa”. Se perustuu tosiasioihin, ja kertoo aivoleikkauksesta toipuvan miehen ja hänen puolisonsa tarinaa. Todella kiinnostavaa, tämä lähtee seuraavaksi lukulistalle!

ROSALISA 💖

Rosalisa on Johanna Elomaan uusin, maaliskuussa 2025 ilmestynyt fiktiivinen kirja. Luin kirjan nopeasti, jopa ahmien, osin samaistuenkin. Se kertoo sydämen vajaatoiminnasta kärsivästä Sirusta, joka on päättänyt elää yksinäisyydessä. Toisen ihmisen päästäminen lähelle aiheuttaisi ainoastaan surua. Kirja muistuttaa lähes huomaamattomasti, että kaikki elämässä on särkyvää ja väliaikaista. Alla on kuva, jossa Kirsi haastattelee Johannaa teemalla "Sydämeni salaisuudet" Jyväskylässä 12.4.25 klo 13.30 - 14.15.

Kirjakarpaloiden vetäjä Kirsi Pönkänen (vas.) haastatteli Johanna Elomaata 12.4

Valokuvaajan taidoista sanottiin em. kirjassa s. 222 osuvasti, että hyvä kuvaaja löytää maisemista ja ihmisistä ne parhaat puolet. Kaikki ei kuitenkaan ole kameran linssin kautta tai silmin nähtävää, vaan joillakin ihmisillä on herkkyyttä aistia enemmän. Herkkyydessä on kääntöpuolensakin, ja herkkä aistii muita selvemmin mm. sen, jos joillakin on taipumus olla tyly, olivatpa he äänessä tai vaiti (s. 254). Tähän aihepiiriin palaan tässä tekstissä hieman enemmän mm. siitä näkökulmasta, "paineleeko herkkä vain pahkaansa" kohtaamansa ilkeydet, vai pyrkiikö puolustautumaan. 

Kehto sängyn vierellä ja pirteät pelakuut ikkunalla 🌺

Siru saa onnistuneessa siirtoleikkauksessa uuden sydämen (Rosalisa 2025), mutta pian käy selväksi, että kaikki ei ole hyvin. Oudot aistimukset eivät jätä häntä rauhaan, ja on kuin hän tuntisi toisen ihmisen tunteita ja kuulisi jopa ääniä, ja kokisi muita aistimuksia. Kirjassa kuvattiin mm. s. 258–259 kuinka päähenkilö Siru näki välähdyksiä paikoista, joissa ei ollut käynyt, ja jokin voima ajoi häntä jatkamaan, etsimään vastauksia. Hänen oli seurattava sydämensä ääntä, jotta hän saavuttaisi rauhan. Lääketieteen mukaan sydän ei voi kantaa muistijälkiä, mutta kuinka lopulta on?

Salusiinit eli puoliverhot keittiön ikkunoissa Toivolassa

Aforismeihin mieltyneenä löysin kirjasta tällaistakin puolta. Kirjassa oli mm. seuraava aforismin kaltainen mietelmä s. 325: ”Vanhat kelttiläiset sanovat myös, että se, joka ei löydä Luojaa luonnosta, ei löydä häntä mistään muualtakaan”. Sivulla 344 puolestaan sanottiin, että mitä useammin jonkin tapahtuman kuulee ja kuvittelee, sitä todempi siitä tulee. Sepitetystä tarinasta voi niin ollen tulla tarinan sijaan muisto. Mietin että selittäisikö se osaltaan mm. saman sisarusparven erilaiset muistot perheensä lapsuudesta. Kipeät muistot ja joskus traumatkin voivat kulkea raskaana taakkana jopa pitkälle vanhuuteen. Itsekin olen joutunut työstämään ja käsittelemään monia asioita, ja joissakin koen olevani jo ”voiton puolella”, joissakin työ jatkuu. Huhtikuussa huomasin Positiivareilta tämän mietelmän:

Kukaan ei voi aloittaa kaikkea
alusta, mutta kuka tahansa voi
aloittaa nyt ja tehdä lopusta
aivan toisenlaisen (Juhani Töytäri 1.4.25).

Vanhojen valokuvien kertomaa Toivolassa. Haluaisin astua keskellä olevan kuvan talon porstuaan, ja asettua taloon asumaan...

Sitten vielä ajankohtaiseen aiheeseen, eli ikääntymiseen. Pari viikkoa sitten pyörähti kohdallani aluille uusi vuosikymmenkin. Kumppani kysyi syntymäpäivän jälkeen aamukahvipöydässä, miltä tuntuu uusi vuosikymmen. Vastasin, että jotenkin huvittuneelta, hämmästyneeltäkin, ehkäpä kevyemmältäkin, sainhan jonkinlaisen elämän jatkoajan loppuvuodesta -18. Se oli selkeä käännekohta. Siteerasin Muumipeikkoa teoksesta Muumipappa ja meri: "Tässä ollaan, niin kauan kuin elämää riittää". Huomisesta ei tiedä, mutta tämä päivä vielä on. 

Jossain ryhmäkeskustelussa viime viikonloppuna pohdimme sitäkin, muuttiko em. käännekohta elämää jotenkin myös henkisessä mielessä. Itselleni tuli päällimmäisenä mieleen, että en ole mielestäni tuon käännekohdan jälkeen enää niin ”kiltti tyttö” kuin ennen. Jos sitä tiiviisti koettaa ilmaista, en käännä lyöjälle toista poskea ainakaan niin herkästi kuin ennen, vaan pyrin puolustautumaan ilkeyttä tai epäreiluutta kohdatessani. Se ei ole aivan helppoa, ja joskus voi sattua ylilyöntejäkin, ja siinä lopulta kyynelehtiikin se ilkeilijä, vaikka ei ollut tarkoitus ketään itkettää. Pitäisi kai yrittää ymmärtää, ettei esim. sanansäilän heiluttelijoiden kohdalla kyse ole (ainakaan aina?) ilkeydestä tai pahimmillaan kiusaamisesta, vaan siinä voi olla vaikka sosiaalista kömpelyyttä, taitamattomuutta tai muuta, tai vaikka oma paha olo ja elämän ankarat koettelemukset.

Vielä yksi kodikas sisänäkymä Toivolasta...

Lisää ikääntymisestä. Olen aina vierastanut sanontaa "ikä on vain numeroita", mutta nyt on kuitenkin todettava, että tunnen monta henkisesti ja fyysisesti reipasta, elämänvoimaa uhkuvaa n. 85-vuotiasta, jos kohta joitakin paljon nuorempiakin, jo nyt elämästä kyllänsä saaneita, eri syistä väsyneitä. Ehkä se sitten jossakin kohtaa on totta, että ikä on vain numero, vaikka monenlaista kremppaa se tuokin useimmiten tullessaan?

Sydämelliset kiitokset tässäkin yhteydessä kaikista viesteistänne syntymäpäiväni aikoihin 💜

Lakkakakkua, marinoituja mansikoita ja ruusu iltajuhlassa 12.4. 🌹🍓🍰 

Pete ja Karo kysyivät, milloin juhlin synttäreitä hieman isommalla porukalla, nyt viime kuun vaihteessa oli lähinnä vain pienet etkot pienellä porukalla äitini luona. Suunnittelin, että jospa ensi kesänä olisi vielä Vuonislahden Marttalassa pienimuotoisesti kahvit ja konjakit/viinit johonkin aikaan, poissulkien viikonloppu 5.7 (häät Nurmeksessa), 17.7 oopperareissu Savonlinnaan ja 2.8 sukuseuran juhla Jamalissa. Täällä Malmikadulla on nyt remontti x-aikataululla, joten kaupungissa ei ole siitä syystä pientä kahvitteluakaan. Ne 6-kymppisiltä avaamattomiksi jääneet pari konjakkipulloa avattaneen sitten, kun vieraat toivottavasti ilahduttavat meitä käynnillään ensi kesänä. Ajankohta ja kutsut lähipiirille myöhemmin. Kumppani jo kysäisi (aiheellisesti?), aionko pitää "avoimien ovien päiviä" koko ensi kesän, poissulkien nuo kolme em. päivää... no ei sentään. Lähetän kutsut siis myöhemmin, jos juhliminen tuntuu vielä siinä hetkessä ajankohtaiselta. Mennessä näkee. 

Toivolan vanhan pihapiirin ulkonäkymää 

Juteltiin syntymäni ajoista äitini kanssa, ja siitä sain idean mietiskellä (tätä blogipäivitystänikin silmälläpitäen) enemmän niitä aikoja. Laittoikohan sieluni hanttiin (?) tähän kovaan ja kylmään maailmaan syntymistä, koska synnytys oli kuulemma käynnistynyt jo pe, ja ensiparkaisuni oli vasta ti-aamuna klo 00.10. Kotisynnytystä suunniteltiin, ja paikalla oli mummo ja synnytysten avustamisissa kokenut emäntä kylältä. Lopulta kuitenkin otettiin hevoskyyti kärrytietä pitkin Eno-Lieksa -maantien varteen ja siitä jollain autokyydillä Lieksan synnytyssairaalaan, joka oli otettu käyttöön syyskaudella v. 1954. Äitini muisteli, että saman vrk:n aikana kun synnyin, oli syntynyt peräti 19 lasta. Todella suuri määrä! Tuttuja hän ei muistanut muita kuin Olavin ja Annikin tytär naapurikylästä oli kuulemma syntynyt samana päivänä.

Toivolan vanhan pihapiirin ulkonäkymää turkoosin taivaan alla 💙 

Lienen eräänlainen "mystikko", sillä päästin jo mielikuvitukseni valloilleen, ja aloin ajatella, että jospa siellä "toisella puolella" oli niin hyvä olla, etten millään olisi halunnut tulla sieltä pois, ja siirtyä tuohon nyt syntymässä olevan kehooni. Ei voi tietää. Kukaan ei tiedä näistä varmuutta suuntaan eikä toiseenkaan. Voi vain arvailla, onko jotain muuta kuin tämä yksi ja ainoa elämä ja sen jälkeen ja sitä ennen vain täydellinen tyhjyys.

Kehostani olen kylläkin alkanut ajatella etenkin näin vanhemmiten yhä enemmän ja enemmän niin, että se on vain kuori tai kotelo (toki välttämätön, mutta silti vain sivuroolissa), jossa se todellinen minäni asustaa. Nimitettäköön sitä pääroolissa olevaa todellista minää vaikka sieluksi tai hengeksi. Tietysti tätä ”koteloakin” pitää pyrkiä huoltamaan (se tuttu omahoito liikuntoineen ym.), huolletaanhan autoa tai asuntoakin 😀

Vuonislahden sydän huhtikuussa 2025 💓

Eräs tuttuni sanoi (hän oli sairaalassa palliatiivisessa hoidossa), että hän tuntee niin, ettei hänen sielunsa enää pysy tässä kehossa, vaan sen on aika jo siirtyä toisaalle. Jonkin ajan kuluttua siitä hän kuoli. Hänellä oli toki jo ikää, kipuja ja sairauksiakin, ja hänen kuolemaansa ei liittynyt mitään erityistä dramatiikkaa.

Nuorempana en muuten kovinkaan mielelläni kertonut tarkkaa ikääni, pitihän sitä olla olevinaan nuorempi, mutta nyt sillä ei tunnu olevan enää väliä, luullaanhan minua joskus jo ikäistäni vanhemmaksikin! Kerran eräs juttukumppani luuli yli 8-kymppiseksi - vanha sieluko?

Synnyin siis maaliskuun lopussa tiistaina 70 vuotta sitten klo 00.10 Lieksan synnytyssairaalassa. Kropaltani olin jo tuolloin erittäinkin keskiverto, eli 3350 g ja 50 cm. Aloitin kuulemma tuon vuorokauden synnytys"ruuhkan" ja ko. vuorokauden viimeinen lapsi oli syntynyt klo 23.40. Äidilläni on 90-vuotiaaksi hyvä muisti, ja hän muisti senkin, että osasto oli ollut niin täynnä, että seurusteluhuoneessakin oli ollut neljä sänkyä, käytävällä kolme ja lopuissa seitsemässä kahden ja neljän hengen potilashuoneissa oli ollut lisävuoteita.

Kuu loistaa Jyväskylän kaupungin kirkon yllä 11.4. Kirkkokansa laulaa surumielistä sävelmää, kirkkotekstiileissä on violetti väri 💜  

Löytyisiköhän toisia saman vuorokauden aikana samassa paikassa syntyneitä, mietiskelin. Sähköisten viestimien voiman havaitsin tässäkin, ja niinpä löytyi Pirjo, joka on syntynyt samana päivänä samassa paikassa – kiinnostavaa! Näin vanhemmiten historia puhuttelee muutenkin yhä enemmän, joten oli kiinnostavaa kuulla tuostakin. Historian lisäksi minuahan viehättää kaikki vanha - mm. vanhat talot, vanhat tekstiilit, vanhat käyttö- ja sisustustavarat jne. Se näkynee oheen valitsemistani kuvistakin. Jo lapsena kiinnostavia olivat mm. autiotalot. Mielikuvitukseni alkoi silloin heti sepittää tarinoita autiotalojen ympärille. 

Tänään yritän mukautua vallitseviin oloihin, mm. tietotekniikan laukatessa eläkeläisenkin elämässä yhä vinhemmalla vauhdilla. Yhä ihmeellisimpiä ja erikoisempia sovelluksia tuntuu syntyvän harva se viikko. Toisaalta tuntuu yhä siltä, kuin eläisin jotenkin väärässä ajassa, vaikka esim. tietotekniikka on tietysti monessa mainio apu.

Kuva syntymäpäiväni iltana klo 18 lähisillalta, aurinko laskee ja pitenee varjot.

Välillä koen hyvinkin selvästi, että tässä iässä aurinko jo laskee ja pitenee varjot muutenkin kuin vain luonnon kierrossa. Toisaalta elämänkokemus ja matkan varrella kertynyt tietämys on arvokasta, ja nyt on myös tälle vuodenajalle ominainen lisääntyvä kevään valo ja saapuvat linnut, mm.  ylilentävät joutsenet ja muut muuttomatkaltaan saapuneet linnut.

Eräs osin tähän aihepiiriin liittyvä muisto tuli mieleeni. Pääsin alkuvuodesta 2011 valokuvataiteilija Annuska Dal Mason matkaan keräämään vanhoja muistoja. Hän oli kerännyt tammikuusta 2009 saakka tarinoita Pohjois-Karjalan seuduilta, paikoista ja ihmisistä. Näissä tarinoissa kerrottiin taloista, joita ei enää ole, legendoista joiden todenperäisyyttä ei oikein kukaan tiedä, elämästä näissä metsissä, sekä muistoja jotka ovat katoamassa metsien huminaan. Dal Maso kertoo näitä muistoja eteenpäin valokuvan muodossa. Kuullut tarinat mielessään taiteilija on palannut kerrotuille paikoille, vaikka suurin osa niistä on nykyään metsittyneitä peltoja, autioituneita taloja tai yksinkertaisesti ei ole enää mitään, mistä voisi päätellä tapahtuman sijoittuneen sinne. 

Tämä kuva löytyi 90 v. täyttäneen äitini albumista hiljattain. Kuvan takana lukee lyijykynällä kirjoitettuna "Lieksan Jaakonvaaran koululaisia v. 1939. Opettaja Onni Halonen." Isäni Heimo (1930–2003) on edessä kolmas oikealta. Koululaiset lienevät isäni lailla noin v. 1930 syntyneitä.

Eräs tuon em. näyttelyn kohde oli kotipaikkani naapurikylällä oleva Jaakonvaaran Musta Sormivaara, jossa partisaanit surmasivat siviilejä heinäkuussa 1944. Tuolloin surmansa sai mm. mummoni serkku Helmi sekä hänen kaksivuotias Aimo-poikansa ja yksivuotias Elvi-tyttärensä (kuva muistopaadesta Lieksan kirkkopuistosta). 

Muun muassa Helmin, Aimon ja Elvin nimet ovat tässä siviiliuhrien muistopaadessa Lieksan kirkkopuistossa. Taustalla on sodassa kaatuneiden hautausmaa ja Lieksan kirkko.

Näyttely tuntui koskettavan läheiseltä, olihan siinä kotitienooni lähihistoriaakin, sukulaistenkin historiaa. Näyttely oli esillä mm. Ahjossa Joensuussa ja luontokeskus Ukossa Kolilla. Oheiset suutarin työkaluja kuvaavat kuvat (kuva alla) toivat mieleeni em. Helmin sedän, eli isoukkini Samulin, joka elätti perheensä suutarina. Hänen vaimonsa kuoli alle 40-vuotiaana keuhkosairauteen, ja Samuli kasvatti viisi tytärtään yksinhuoltajana. Perheen ainoa poika kuoli pienenä. Isäni (1930–2003) on haudattu Samulin kanssa saman hautakiven alle Lieksan Mähkölle.

Suutarin työkaluja Toivolassa. Kuva isoukkini Samulin muistolle.

Tänä vuonna hiljainen viikko, pyhä viikko, kärsimysviikko on vasta nyt, huhtikuun jälkipuoliskolla. Mieli herkistyy kiitollisuuteen, onnekasta hyvääkin on kohdalleni annettu. Erityisen suurella lämmöllä ajattelen heitä, jotka tukivat ja auttoivat silloin kun oli vaikeaa. 

Kiitän ystävyydestä, kumppanuudesta, vertaistuesta 💗

Alla olevan kuvan näkymä on Marttalamme tuvan nurkasta. Pogostan Hilikan ja Juhani Bergheimin ikonikokoelma Joensuun taidemuseossa on eräs lempipaikoistani. Nyt taidemuseo on remontissa, odotan sen avautumista. Ikonien, ortodoksisen kirkkolaulun ja esteettisesti(kin) puhuttelevan yöpalveluksen kaltaiset henkiset eväspalaset sopivat erityisen hyvin tähän pääsiäisen aikaan.

Ystävältä saatu Pyhä Martta -ikoni kuvassa virpomavitsan vierellä 💛 

Hyvää pääsiäisen aikaa ja huhtikuun valoa 🌱🌷🌱