Elämää, kuolemaa ja korona-ajassa opittua

Vuonislahden vappuun tuli 2021 uusi perinne: päällään seisovan orjan (viittaus Simpauttajaan) lakittaminen kylän käsityöpajassa valmistetulla Hankkijan lippiksellä (hatun koko 127) 😄

VAPPU on kevään loppupuolen juhlapäivä, kansainvälinen työväen juhlapäivä. Suomessa vapunpäivää aattoineen vietetään työväen ja ylioppilaiden juhlana. Vuodesta 1979 lähtien vappu on ollut Suomessa virallinen liputuspäivä, suomalaisen työn päivä. (Wikipedia 2021.) Vappu tulee käki kainalossa, pääskynen pivon pohjassa, sanottiin ennen. Toukokuun ensimmäinen päivä on kirkollisesti pyhitetty englantilaissyntyiselle nunnalle, pyhimyskuningas Rikhardin tyttärelle Walburgalle (suomalaisittain Valpurille tai Vapulle). Hän levitti keskiajalla kristinuskoa Saksassa ja perusti Heidenheimin luostarin. Nykyvappuun kuuluvat karnevaalitavarat kuten vappuhuiskat, serpentiinit ja ilmapallot. Vappupöytään laitetaan tippaleivät, munkit, nakit ja perunasalaatti ja tietenkin sima. Sima on kielessämme vanhastaan merkinnyt ’hunajaa’ tai ’mettä’. ’Juoman’ merkityksen sana sima on saanut Kalevalassa. (kotus.fi.)

Kelvän joen kuohuja äitienpäivänä 2021

HELATORSTAI (myös 'Kristuksen taivaaseenastumisen päivä') on vuotuinen kristillinen juhla, jota vietetään neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä Jeesuksen taivaaseenastumisen muistoksi (tänä vuonna 13.5). Taivaaseenastumisesta kerrotaan Apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa sekä lyhyesti myös Markuksen ja Luukkaan evankeliumien lopussa. Sana helatorstai on saatu muinaisruotsin sanasta helghathorsdagh, joka merkitsee pyhää torstaita. (Wikipedia 2021.) Helatorstain liturginen väri on valkoinen. Pääsiäisen juhlakausi päättyy helatorstain aattona. (oph.fi.)

Muita toukokuun merkkipäiviä ovat 8.5 vietetty lapsettomien lauantai ja toukokuun toinen sunnuntai 9.5 äitienpäivä. Kirjoitin 8.5 fb:ssä:

Hyvää lapsettomien lauantaita ja huomista äitienpäivää kaikille, joilla on äiti, jotka ovat itse äitejä, isoäitejä tai isoisoäitejä. Äitiys ja isoäitiys ovat muuttaneet muotoaan ajassa paljonkin. Enää biologinen side ei ehkä ole se kaikkein tärkein; rakkaus, välittäminen ja kuten joku hyvin sanoi, äidillinen asenne on olennaista. Elämää kokeneemmilta lapsi saa neuvoja, tietoa ja moraalisia arvoja - parhaimmillaan rakkauttakin, ja lisäksi varttuneemmat voivat toimia lapselle roolimalleina. Nämä sanat painoin aikoinaan mieleeni sosiaalialan opiskelijan opinnäytetyöstä 💗 Työssä käsiteltiin monimuotoisia perheyhteisöjä ja mm. isovanhemmuutta. Eräs äiti kertoi, että heidän uusperhesuvussaan hänen lapsellaan on kahdeksan isovanhempaa ja useita reippaita isoisoäitejä ja -isiä. Jollakulla toisella lapsella taas ei ole sitä yhtäkään, ei ole ehkä läsnä olevia vanhempiakaan. Mieleen tulee ne paljon siteeratut presidentin puolison sanat: "Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa" (Sylvi Kekkonen, Kiteitä 1949, s. 17). Hyvää tulevaa sunnuntaita kaikille lapsen tietä tasoittaneille 💓

Valkovuokot äitini kutomalla matolla.

Juhlapäivistä muihin viime viikkojen tunnelmiin. Olen lukenut viime aikoina useita artikkeleja ja haastatteluja mm. hiljattain edesmenneestä Matti ”Fredi” Siitosesta (1942 – 2021). Eräässä niistä oli hänen tyttärensä Hanna-Riikan (1970–2018) sanat: ”Tämä elämä on koulutuskeikka. Uskon, että tulemme tänne uudelleen.” Uskon itsekin jonkinlaiseen uuteen tulemiseen – mitä se sitten onkaan, siitä on vain hennot ajatukset. Uskon jonkinlaiseen karman lakiin, eli siinä seuraavassa olomuodossa joutuisi jollain tapaa kohtaamaan ne oppiläksyt uudelleen, mitä nyt on jäänyt oppimatta. Joku kaveri sanoi jo nuoruudessa näistä asioista jutellessamme, että millä todistat, että jotain olisi vielä kuoleman jälkeen. Vastasin, että millä sinä todistat, ettei mitään ole. Taisi päättyä tasapeliin tuokin väittely. Mutta vakavammin puhuen, kukaan ei voi tietää, mitä silloin on, tai onko yhtään mitään. Uskon kuitenkin, että henki tai sielu siirtyy jonnekin toiselle tasolle, toiseen ulottuvuuteen sen jälkeen, kun tämä maallinen kehomme kuolee. 

Nyt korona-aikana on tullut puhuttua erityisen paljon puhelimessa tai kirjoitettua sähköpostia tai meseviestejä. Kirjoitin eräässäkin viestissä ystävälle, että tämä sydänsairaus on vaikuttanut jotenkin niin, että kuolema on tullut kuin lähemmäksi. Sitä on vaikeaa kuvailla tarkasti. Alussa ajatus kuolemasta pelotti, välillä jopa ahdisti, mutta nyt tuntuu kuin se olisi jokin tummasävyinen "kaveri", mikä kulkee olkapäällä mukana, ja muistuttaa (nyt kuitenkin jo enemmän lempeästi) elämän rajallisuudesta.  Kuolemistani en ole kuitenkaan viime aikoina juurikaan pohtinut. Kuolemaa ylipäätään olen miettinyt enemmänkin. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, voin tätä nykyä sydänlääkkeiden tuella hyvin. Mennessä näkee, miten on tulevaisuudessa. Sen tiedän, että ko. diagnoosi vaikuttaa ainakin nykytutkimuksen mukaan lyhentävästi elämäni pituuteen. En kuitenkaan halua tietää, kuinka paljon. Diagnoosin saatuani kylläkin kyselin lääkäreiltä ennusteista varsin paljonkin, kai liikaakin. Kun oli kulunut noin vuosi diagnoosista, aloin ajatella, että tärkeintä on pyrkiä elämään samanlaista elämää kuin ennenkin – tietysti terveelliset elämäntavat entistä tarkemmin huomioiden. Niissä onkin välillä suorastaan pilkuntarkkaa säätöä, kuten viime päivityksessäni kirjoitin 😉

Aurinkoinen aamu Pielisen rannalla 9.5.2021

Kuolemasta pitäisi puhua avoimemmin, yhtä luonnollinen asia se on kuin syntymäkin. Asiantuntijat sanovat, että kuolemaa pitäisi ajatella silloin, kun on enemmän voimissaan, ja sitten kun kuolema lähestyy, voisi ajatella elämää. Mielestäni se on hyvin sanottu. Tommy Hellsten sanoi eräässä haastattelussa vaimonsa kuoleman jälkeen, että elämän ja kuoleman välissä on vain ohut harso, ei mitään paksua betoniseinää. Hän mainitsi uskovansa, että kuolleet ovat lähellämme kuolemansa jälkeen jonkin aikaa, kunnes siirtyvät jonnekin kauemmaksi – sinne tuntemattomaan. Hellsten sanoi em. haastattelussaan myös, että tulisi miettiä sitäkin, onko elämää ENNEN kuolemaa. Noita sanoja voisi kyllä pohtia tarkemminkin.

Älä koskaan kasva niin isoksi,
ettetkö voisi esittää kysymyksiä,
älä koskaan tiedä niin paljon,
ettetkö voisi oppia jotain uutta (Og Mandino).

Itikanhiekan rantaa vappuna 2021

Edellä olevan mietelmän sanat johdattavat oppimiseen, ihmettelemiseen, mitä kaikkea onkaan tässä ajassa.  Nyt kun ollut reilusti aikaa mietiskellä yhtä ja toista, huomaa katsovansa entistä enemmän elämää myös niin eteen- kuin varsinkin taakse päin. FB:n antamat muistot vuosilta ennen koronaa tuovat kontrastia tähän aikaan. Niiden myötä katse on suuntautunut erityisesti nyt korona-karanteenin aikaan enemmän taaksepäin, muistoihin. Muutos elämänmenossa tuntuu olevan yllättävänkin suurta näin lyhyessä ajassa. Nähtäväksi jää, kuinka kauan muutos kestää, todennäköisesti kaikki ei kuitenkaan tuota pikaa palaa siihen menoon, mitä elettiin vielä esim. kolme vuotta sitten. Korona on ollut eräänlainen pakollinen pysähdys vauhtiin ja nousukiitoon. Moni on todennut, että jo pitkään meno on ollutkin sellaista, että koko ajan pitää olla enemmän ja enemmän, ja yhä ihmeellisempää, talouskasvun on edettävä vauhdilla. 

Tämä aika on nyt pysäyttänyt miettimään sitäkin, mikä on elämässä todella tärkeää. Jos mahdollisimman konkreettisen esimerkin kuluneesta vuodesta ottaa, jotkut hamstrasivat vuosi sitten lääkkeitä, vessapaperia ja makaronia – perusasioiden äärellä siis todellakin oltiin.  Eri keskusteluista on välittynyt, että ihmiset ovat helpottuneita, kun vapaa-aikaa ei enää tarvitse suorittaa. Eläkeläisenkin pienessä elämässä huomaan tässä kohtaa jonkinlaista helpotusta. Näin on siltikin, vaikka kohdallani koetan karttaa kiirettä. Jos joku tykkää eläkkeellä(kin?) kiireestä, ihan hyvä hänelle, itselleni se menneiden vuosikymmenien kiire riittää. Nyt en enää sitä halua. Terveyden merkitys tuntuu koronan myötä ymmärrettävästikin useimmilla korostuneen, niin henkisen kuin fyysisenkin. Omaa terveyttäni edistää ilmiselvästi se, että en hanki itselleni kiirettä, stressistä puhumattakaan 😬

Punarinta pihapuussa 💚

Koronavuosi on opettanut myös kohtuullisuuteen, siltä ainakin vaikuttaa. Marttojen tärkeinä pitämät kierrätys, tuunaus ja ruokahävikin välttäminen ovat tulleet monille muillekin entistä tärkeämmiksi. Marttojen garderobi-koulutuksessa todettiin, että kaikkein ekologisin hankinta on se vaate tai esine, mikä on jo kaapissa. Vanhalle tavaralle ja vaatteelle voi kehitellä uutta käyttöä. Ympäristöarvot ovat tulleet entistä tärkeämmiksi. Meillä on vain yksi maapallo, mistä halutaan pitää parempaa huolta. Kokousten pitäminen etäyhteydellä on tullut luontevaksi tällaisellekin, joka sitä aluksi arasteli. Pohjois-Karjalan Marttojen vuosikokous pidettiin 8.5 Teams-yhteydellä, kokoukseen osallistui runsaat 50 marttaa ympäri Pohjois-Karjalaa. Itse osallistuin siihen tietokoneen välityksellä Vuonislahdesta. Piirin puheenjohtaja Päivi Leinonen totesi avauspuheessaan (pandemiaan viitaten) erittäin osuvasti, että kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista. Nyt on ollut aikaa pysähtyä ihmettelemään elämänmenoa, löytää uusia näkökulmia ja pohtia sitä olennaistakin.  

Korona-ajan käsityö torkkupeitto valmistui äänikirjoja kuunnellessa

Ihminen uskoo lopulta kaiken sen,
minkä hän toistaa itselleen
riittävän usein, olipa toteamus
sitten oikea tai väärä. Paljon tärkeämpää on se, mitä sinussa tapahtuu, kuin se mitä sinulle tapahtuu. (Positiivarit 6.5.2021).

Ympäristöarvoihin liittyviä asioita huomaan toistelleeni näissä blogikirjoituksissanikin, ja näin on varmasti jatkossakin. Minkä kokee tärkeäksi, sitä toistaa. Olen muistellut menneitä mm. FB:n antamien muistojen myötä. FB antoi alkukeväästä 2018 tällaisenkin muiston: Eilen tuumin, että koetan sisällyttää postauksiini jonkin tarinan, mietelmän tmv. Tämän päivän mietelmänä voisi olla arabialainen sananlasku: "Ikuinen auringonpaiste synnyttää hiekkaerämaan." Joillakin tuntuu olevan jatkuva päivänpaiste, erityisesti materiaalinen yltäkylläisyys ja valtaa käyttävä ja korostava asema - miksi sitten niin tyhjä katse, ja sanojen takana kumiseva onttous.

Jotkut kamppailivat jo silloin, riittääkö pienestä eläkkeestä esim. lääkkeisiin. Eriarvoisuuden suuruutta korostava hehkutus toi entistä selvemmin esiin taloudellisen menestyksen kasvaneen eron. Mietiskelin tuolloin muutama vuosi sitten mm. seuraavaa: silloin tällöin tulee kohdalle (täällä niukkuuden Suomessa?) seuraavanlaisia tuokioita: kun juttukumppanilta kysyi, mitä SINULLE kuuluu, alkoi kuulua vuolas selostus hankituista taloista ja tavaroista, tiluksista, mittavista kuukausituloista, lasten ja lastenlasten huikeista menestystarinoista ymv.  Esitystä havainnollistettiin kännykästä näytetyillä kuvilla komeasta omakotitalosta keskellä kaupunkia järven rannalla, lapsista ja lapsenlapsista kauniina ja rohkeina kalliissa harrastuksissaan.

Marjatta Palaston (s. 1943) teos Tyhjä takki (Joensuun taidemuseo Onni) voisi symboloida myös tyhjää katsetta, tyhjää mieltä.

Komean kulissin ylläpitoako tuo kaikki on, ken tietää. Joku voi tietysti tuntea suurta epävarmuutta erilaisten vaatimusten ristitulessa, miksi hän muuten olisi niin keskittynyt korostamaan itsensä ja perheensä asemaa, rahan ja omaisuuden tuomaa turvaa. Erään kiintoisan havainnon olen tehnyt maaseudun ihmisten suhtautumisesta. Kenties minulla on ollut vain hyvä tuuri, kun kohdalle on sattunut tietynlaisia ihmisiä, tai sitten harvaanasutulla seudulla todellakin ajatellaan jotenkin toisin? Kun aloimme viettää aikaa maalla n. kymmenen vuotta sitten, jäin jo silloin juttelemaan kylätiellä vastaan tulevien kanssa. Saatoin silkkaa epävarmuuttani alkaa kertoa, että kyllä tässä on hankittu yliopistotutkintokin, ja ylioppilaaksikin kirjoitettu iltalukiosta vielä aikuisiällä, omin avuin, työn ohessa. Onnekseni sain palautuksen olennaiseen melko pian, ja selväksi tuli, että pointti on siinä, mitä meillä on tässä juuri nyt; miten menee tällä hetkellä, ja olisiko kenties mahdollisuus johonkin yhteiseen jatkossa. Liittyisitkö siihen ja siihen työryhmään tai yhteiseen projektiin, saatettiin kysyä. Menneillä urotöillä tai toisaalta itsetuntoa horjuttaneilla virheillä elämän varrella ei tuntunut olevan juurikaan merkitystä. Syntyperästä tai omaisuuksista ei kysytty, ja jos olisin alkanut sellaisia luetella, minut olisi mitä varmimmin palautettu olennaiseen. Joku iäkkäämpi kyläläinen tosin taisi kysäistä, onko sinulla sukujuuria tälle tienoolle, oletko Julkuvaaran tyttöjä. Ihan vikaan ei arvaus mennyt, asuihan isotätini perhe aikoinaan Julkuvaarassa 💑

Tuumin jo tuolloin vuosia sitten, että useitakin tutkimuksia on siitä, että ihmisen onnellisuus ei lisäänny käytettävissä olevan rahan lisääntymisen myötä, riittää hyvin, jos bruttokuukausitulot ovat jo n. viiden tonnin luokkaa. Onnellisuutta näyttää lisäävän se, jos kykenee jakamaan omastaan, auttamaan toisia - myös heitä, jotka eivät omaa lähiperhettä ole. Kenties noihinkin em. tyhjiin silmiin syttyisi ilonpilkahdus, jos hän antaisi yltäkylläisyydestään toisille. Jos ei aikaansa pysty antamaan tai ei halua antaa, eikä mielikuvituskaan riitä miettimään auttamiskohteita, voisi ryhtyä vaikka kuukausilahjoittajaksi kehitysmaahan tai antaa johonkin kotimaiseen avustuskohteeseen. Puolison kanssa yhdessä tilille tulevasta yli kymppitonnin kuukausitulosta kyllä riittäisi - jos halua on. Suuren talon, huvilan ja parin kolmen auton (komeita näemmä, kuvissa autot yleensä poseeraavat talon edessä) ylläpito tietenkin maksaa, ja suunnitellut kaukomatkat koko lähiperheen voimin ovat tiettyjä kustannuseriä tietysti nekin, mutta vielä jäänee ylikin!

Tommy Hellsten sanoi hyvin fb:ssä eilen 10.5.2021: ”Saat sen mistä luovut ja menetät sen mitä vaadit”.

Nämä sinivuokot olivat ilmeisesti karanneet jonkun pihasta kylätien varteen

Raskas olo tuli tuota kaikkea kirjoittaessani. Huoh. Nyt kun luin tuonkin kolmen vuoden takaisen muiston, huomaan, kuinka paljon se kaikki ärsytti tuolloin. Miksi se ärsytti, sitä voisi pohtia ja myös sitä, voisiko tästä oppia jotain. Eräs arkinen esimerkki noista tuontapaisista muistoista on sekin, kun jotkut hehkuttivat silloin, kuinka ihanaa on päästä mukaan esim. tiettyihin hankkeisiin, sillä niissä saa matkustella, toisinaan kaukaisiin maanosiinkin ja useita kertoja vuodessa. Lieneekö koronan ansiota, mutta sellaisia hehkutuksia ei nyt juurikaan kuulu. Pikemminkin on käynyt niin, että kun media nostaa esiin tapauksia, jossa henkilö on matkustanut esim. sadan tuhannen euron edestä melko lyhyellä aikavälillä työnantajansa piikkiin, se pikemminkin aiheuttaa paheksuntaa kuin ihastusta. Voi aiheuttaa jotain epämääräistä myötähäpeääkin. Etätyö ja muu etänä osallistuminen on herättänyt ajattelemaan, että tällä tavoin voi säästää luontoa ja samalla voi säästää omia voimavarojaankin, kun ei tarvitse olla koko ajan reppu pykälässä valmiina kiiruhtamaan lentokentälle. Uskon monen muun lailla, että mm. järjestötyössä ja jopa harrastuksissa etäyhteydellä osallistuminen jää jatkossa pysyväksi. Tuskin se kokonaan lähikokoontumisia korvaa, mutta mitä varmimmin korvaa osaltaan.

Ruukkukukaksi kevättalvella hankittu sinililja sai uuden elämän metsässä 💙

 
Mitä muuta mieleen on palannut vuosien varrelta. Jossain muistossani vuosien takaa mietin parin ikätoverini kertomaa, kuinka ylpeitä he kertovat olevansa, kun vanhemmat kouluttivat heidät, laittoivat aikanaan oppikouluun ja kannustivat yliopistoon. Tasoittivat tietä pitkälle aikuisuuteen. Hankkivat pianon ja luistimet. Aikoinaan tunsin jotain epämääräistä haikeutta, liekö ollut kateuttakin. Nyt näin ei ole enää, aika on tehnyt tehtävänsä ja hyvä niin. Nyt jollekin jopa nauran: tuskin minä kömpelönä olisin oppinut luistelemaan tai soittamaan pianoa. Muuta kuitenkin opin. Kävin koulut ja suoritin opiskelut aikuisena opintotuella - toisaalta tämä taisi mennä samoin kuin useimmilla nykyisin. Sieltä syrjäiseltä maaseudulta keskustaan opiskelukortteeriin ei ollut mahdollisuutta hankkiutua monestakin syystä. Silloin ei ollut peruskoulua, mikä tasa-arvoistaa koulutusta kiitettävästi nykyisin, ja näin on ollut jo noin puolen vuosisadan ajan. Piti ihan tarkistaa, milloin se tapahtui: Peruskoulujärjestelmään siirryttiin koko maassa pohjoisesta alkaen asteittain vuodesta 1972 lähtien (Wikipedia 2021). 

Toisinaan kuuli kerrottavan, että perintörahoillaan hän hankki sitä ja tätä ja rakennutti mm. toisen asunnon perintömaillensa. Kohdallani (ja varmasti monella muullakin) elämä eteni tässäkin kohtaa eri tavalla; ei peritty maata tai muutakaan, asunto-osake ja vapaa-ajan paikka on hankittu säästöillä työansioista +40 työvuoden ajalta. Ikä taitaa tehdä tehtävänsä tässäkin, ja nimenomaan myönteisessä mielessä; en tunnista kummoisiakaan ikäviä fiiliksiä lähtökohtien erilaisuudesta – en ainakaan enää. Myönnän kyllä sen tuntuvan yhä kurjalta, jos joku katselee (korkeammiksi kokemiensa lähtökohtiensa vuoksi) ylhäältä alaspäin, alentuvasti 😟 Siitä sen sijaan iloitsen vielä tänäänkin, että opiskelut toteutuivat - parempi siis myöhään kuin ei milloinkaan 👍 Sain vielä aikuisena nauttia koulutusmahdollisuuksista itseäni paljon nuorempien rinnalla. Esteitä ei asetettu, tasa-arvoisen opiskelujärjestelmän myötä sai opiskella niin pitkälle kuin pää riitti. Minulla se riitti maisterintutkintoon asti. Se on ollut varmaankin parasta, mitä kohdallani on ollut. Kullanneeko aika muistot, mutta nautin täysillä yliopisto-opiskelusta, iltalukiostakin. Tuntui kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut. Hain tietoa eri asioista, ja otin useamman sivuaineenkin pääaineeni suomen kielen lisäksi. Olen viime aikoina alkanut nähdä uniakin opiskeluajoista, välillä olen niissä oppilaana välillä opettajana. Mielenkiintoista 😊

Punakukat kaupungissa

Liekö nuo tietyt ärsyyntymiset merkkejä siitä(kin), että tässäkin kohtaa on jokin oppimisen paikka. Miksi sekin asia ärsyttää tai jopa vihastuttaa? Nyt kun on ollut runsaasti aikaa mietiskellä, olen pohtinut sitäkin, miksi jotkut vielä kypsillä kymmenilläkin korostavat syntyperäänsä, sen myötä perimäänsä omaisuutta ja ylipäätään syntymässä saatuja upeita lähtökohtiaan elämälle. Olisiko olennaisempaa, millaista elämä on juuri nyt? Tietysti jos ne lapsuuden ja nuoruuden kultaiset muistot tekevät nyt onnelliseksi, niin se on kai eri juttu, vaikeaa tietää. 

Tulee vielä mieleen eräskin lounaskeskustelu muutaman vuoden takaa. Kun kysyin lounaskumppanilta, mitä eräälle yhteiselle vanhalle tutulle kuuluu, alkoi selostus tuon tuttavan omaisuuksista, mikä oli vielä avioliiton myötä tuplaantunut. Se ei kuitenkaan kysyjää kiinnostanut. En silti ”kilttinä tyttönä” sitä sanonut (vaikka olisi kai pitänyt), vaan kuuntelin hiljaa epämääräisin tympääntymisen tuntein. Enemmän olisi kiinnostanut, mitä tuolle ihmiselle kuuluu ylimalkaan, missä päin asuu, onko ollut terveenä tai mitä vain muuta.

Valkovuokot nousevat uskollisesti joka kevät samoille sijoilleen 💚

Onnellisinta olisi, jos jokainen voisi toteuttaa itseään jonkin oman lahjansa/vahvuutensa kautta, silloin ei ehkä olisi niin paljon tarvetta korostaa syntyperäänsä tai esim. perimäänsä tai muulla tavoin lahjana saamaansa materiaalista hyvää. Uskon että jokaisella on jokin lahjakkuus, tai vähintäänkin taipumuksia vaikkapa urheiluun, taiteisiin, käden taitoihin tai mihin vain itsensä toteuttamiseen. Keittiöpsykologi löytää tässä jälleen yhtymäkohdan itsetuntoonkin, ja kaipa sekin osaltaan vaikuttaa. Paljon siteerattu virke toteaa, että jos ei arvosta itseään, voi olla vaikeaa arvostaa muitakaan. Se ainakin on varmaa, että vaikka noin toimisi huonon itsetuntonsa vuoksi, ylimielisyydellä tai pahimmillaan toisten nöyryyttämisellä ei koidu kenellekään mitään hyvää. Huonon itsetunnon kipuilu voi saada monia muotoja. Ylenpalttinen hehkutus esim. omaisuuksista on kai lopulta merkki jonkinlaisesta tyytymättömyydestä - tavalla tai toisella. Ihmisellä tuskin on silloin sisimmässään hyvä olla, vaikka ulospäin kaikki näyttäisi hienolta.

Nyt ikääntyneenä toivottavasti oppisi ”äänestämään jaloillaan” em. kohdatessa – toivottavasti ainakin useimmiten. Jos ei ole vieläkään oppinut, jospa ymmärtäisi edes pysähtyä miettimään, mitä tämä kokemus haluaa opettaa, mikä saa tästäkin asiasta ärsyyntymään. Toisaalta voisi ottaa esimerkkiä heistä, jotka tuollaisia vuodatuksia kuultuaan huomaavat laittaa sormet korviinsa ja suunnata ajatuksensa ja katseensa muualle. Sekin, että ei ota kantaa tai ummistaa silmänsä ja korvansa on eräänlainen kannanotto. Se on toisinaan viisasta tai vähintäänkin jonkinlaista vastarintaa tuollaiselle toiminnalle. Kaikeksi onneksi on toisenlaisiakin kertomuksia. Jotkut ovat jo ennen korona-aikaa auttaneet naapuriaan, vieneet vanhuksen kävelylle tai auttaneet asioimisessa. Antaneet aikaansa, jakaneet henkistä tai aineellistakin hyvää. Jotkut ystäväni kalastavat, sienestävät tai marjastavat, ja antavat näitä luonnonherkkuja toisillekin.

Pielinen äitienpäivänä klo 11, maisemassa alati muuttuvat värit 💙

Muistojen kautta palautui nyt mieleen, että jotkut antavat omastaan toisille henkistä hyvää antamalla aikaansa, kuuntelemalla tai jopa luovat toisten kanssa yhdessä uutta kulttuuria. Se lämmittää sivullisempaakin. Joku voi antaa omastaan kuin valikoiden. Tietysti on erilaisia elämäntilanteita, voimavarat voivat olla niukat. Jossain ystävänpäivän kortissa luki, että kaiken hyvä omistamisen tekee merkitykselliseksi se, että on joku/joitakin jonka kanssa sen voi jakaa. Hyvin sanottu, on se jaettava sitten vaikka kykyä antaa huomiotaan toisille. Tällaiset viestit tuntuvat hyvältä. Jospa laitaisinkin nämä muistot päällimmäisiksi, omaisuuden ja muun vastaavan hehkutuspuheet syrjään tai kokonaan pois mielestä 😒 

Pikku-Martaksi nimetty vene ja kevään ensimmäiset antimet korvasienet ja raparperit toukokuulla 2014

Lopuksi muihin aiheisiin. FB antoi tällaisen mieltä herkistävän muiston 28.4.2018: Silmäilen tupani ikkunasta lunta ja sitä vauhdilla sulattavaa aurinkoa. Leskenlehtiä ei vielä näy, kaupunkikodin seinustalla kukkivat sinililja ja vuokko. Sulavesi rannalla, siinä pulikoi kolme joutsenta. Kukahan noista lienee kolmas pyörä, mietin kisailuaan seuratessani. Kimakka meteli syntyy, lieneekö mustasukkaisuutta ilmassa.

Samassa yhteydessä olin kirjoittanut muiston työpäivästäni: Eiliset perjantai-iltapäivän tunnit koululla olivat monessa mielessä erityiset. Kenelläkään ei ollut kiire, jatkoimme yli ajan, vaikka oli perjantaiehtoo. Innostuneita esityksiä omalta alalta. Joku käsitteli lapsen asemaa 50-luvulla, sodassa särkyneen isän ja työn uuvuttaman äidin huomassa.

Joku toinen valotti miehen ja isän asemaa tänään, jäädäkö vanhempainvapaalle vai keskittyisikö tienaamaan; nuorilla perheillä ei ole paljon. Vaatimukset ovat monet. "Mitä kaikkee miehen tulee olla" siteerasimme Suurlähettiläitä ja nauroimme. Miten hyvältä yhdessä nauraminen tuntui vakavienkin aiheiden keskellä - tai erityisesti vakavien! Tuntien päätyttyä viipyileviä hyvän kesän toivotuksia ja kaiken muunkin hyvän. Haikeaakin oli, nielaisin liikutuksen. Jokainen heistä ihanista edelleen niin läsnä, silmissä iloinen tuike. Nyt häivyn herkistelemään taustalle, koetan somepaastotakin - ainakin hieman. Jatkan luonnonilmiöiden seuraamista. Viikonloppuvapaata on neljä päivää. 💗

Maamies peltoon pehmeään kylvää, kyntää siementään

En tuolloin aavistanut, että nuo edellä mainitut olivat viimeisimpiä lähitunteja opettajan työssäni. Verkkokursseja toki vielä oli yms. Tässäkin voisi siteerata Eino Leinon Tummaa: 

”- - pannen päivät päälletyksin / niin tulevat kuin menevät, / niin paremmat kuin pahemmat; / päällimmäiseksi paremmat.”

Hyvät muistot päällimmäiseksi, muut sivuun tai alimmaisiksi - tai kokonaan unholaan. Jos niihin on tarvetta palata, lienee se merkki siitä, että jotain on yhä käsittelemättä, oppimatta. Keittiöpsykologin pohdintaa - tarpeellista vai tarpeetontako, en tiedä 😮

Aiempina keväinä vajan taakse viedyt pääsiäisnarsissit nousevat heti, kun lumi sulaa 💛 

Lopuksi vielä muisto niinkin kaukaa kuin toukokuulta yli puolen vuosisadan takaa. Säkeet tulivat mieleen katsellessani noita kuvamuistoja toukokuulta vuosien varrelta, pikkulinnuista, vuokoista, maamiehen pellosta, kalastajaa kuljettavasta purresta. Tätä kevätlaulua laulettiin aikoinaan siellä pienen kyläkoulun kevätjuhlassa:

Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee, pikkulintu suruton laulelee; "nyt kevät on!" Vuokko kaino kuvustaan avaa silmäns' unestaan, kaunokukat hymyten nousee kaste niityllen.

Pursi kaunis kiikuttaa somasti sen soutajaa! Maamies peltoon pehmeään kylvää, kyntää siementään. Lapset kukkakimpuillaan koristavat hiuksiaan, riemulaulu verraton kaikuvi: Nyt kevät on! (Suomalainen teksti Olli Vuorinen, sävellys C. M. Bellman.)

Kaunista kevättä kaikille - oi ihana toukokuu 😍