Luonnon antimista kiitos

Elokuussa koulut jälleen alkavat. Ensimmäistä kertaa en tuntenut tällä kertaa haikeutta tai pahimmillaan tiettyä tyhjäntoimittaja-oloa koulujen alettua; jäinhän pois työstä jo loppuvuodesta -18 sen 45 vuoden työrupeaman jälkeen. Stressiä ja kiirettä en kaipaa, mutta työelämään liittyi tietenkin niin paljon muutakin. Iloitsen nyt Joensuun seudun kansalaisopiston runsaasta ja monipuolisesta tarjonnasta. Pääsin mukaan yksinlauluun, musiikin teoriaan ja peräti kahteen lauluryhmään. Saan mennä ikään kuin kouluun nytkin, mutta oppilaana - se on iso ilo 😍

Vakiintuneena marttailu-osionani tällä kertaa mustikat ja kauden tuoreet kotimaiset kasvikset.

Kukkakuhhausta vietetään jälleen Rääkkylässä 19–21.8.2022. Osallistun siihen marttojen kanssa 19.8. Tämä kukkakuva on Wanhan kaupungin päivästä 6.8, jossa olin tuulettamassa Pielisen Karjalan pukuani.

FB antaa tähän vuodenaikaan useitakin töitten aloitukseen liittyviä kuva- ja tekstimuistoja. Olenhan ollut fb:ssakin jo noin 13 vuotta, joten pitkää historiaa alkaa olla jo monessa. Muistelen työuraa hieman tässäkin, olihan siinä kuitenkin lähes puolen vuosisadan pituinen jakso elämää. Nyt jälkikäteen ajatellen tuntuu hämmästyttävältä, etten koskaan ole ollut kokonaan työttömänä. Ainakin nuorena ansio siitä kuuluu sille, että otin vastaan mitä vain työtä, jos sitä oli tarjolla. Osa-aikaisena olin aina välillä joitakin pätkiä; mutta pitkästä taipaleesta se oli kuitenkin vain varsin pieni siivu.

Samettiruusut - nuo helppohoitoiset - kukkivat jälleen runsaina

Muisteltiin kerran ystävien kanssa mm. "kutsetin" työvuosia 70- ja 80-luvuilla. Helpdeskiä kesäkauden jälkeen avuksi pyytäessä oli tullut mieleen se, kuinka isot kartonkikoneet saattoivat käynnistyä vasta yskähdellen pidemmän vuosilomaseisokin jälkeen. Monenlaista huoltomiesten ja -naisten apua tarvittiin, ennen kuin koneet kävivät tasaisesti. Jonain vuosina koululla töissä ollessani olin tuuminut, että nyt tämä riittävän tasaisesti käynyt "kone" yskiikin kesäseisokin jälkeen. Joskus salasanat olivat unohtuneet, ja joskus en saanut alati kehitysprosessissa olleita tietokoneohjelmia toimimaan. Huoltomiestä siis silloinkin tarvittiin, ja usein apu löytyi helpdeskistä.

Välillä lenkillä kaupungissa - näkymä Pyhäselän rannasta 11.8

Muutama vuosi sitten FB:ssä oli gallup, jossa piti nimetä seitsemän ensimmäistä työtehtävää joista maksettiin palkkaa ja minkä verran, ja kohdallani olin muistellut seuraavaa (järjestys on kronologinen, alkaen noin kymmenvuotiaasta):

1. Käpyjen ja marjojen kerääjä, palkkio joitakin kolikoita

2. Puiden kuorija kuorimaraudalla (nyk. metsuri?), taksa noin 20–30 penniä puusta

3. Männyn siementen kylväjä, tästä taisi saada jo setelirahaa… ehkä pari vitosta tai jotain...

4. Puuntaimien istuttaja, palkka nousi hieman siementen kylväjästä

5. Talouskaupan juoksutyttö / avustava toimistoapulainen; sain ensimmäisen kuukausipalkan, mikä taisi olla jotain 500 mk/kk

6. Jonain kesänä olin noin 17-vuotiaana HOK:lla Herttoniemessä liikeapulaisena. Pääasiassa siivutin makkaraa ja järjestelin hyllyjä. Palkka ei ollut suuri, mutta sormet ovat yhä tallella ja työhön sisältyi kommuunityyppinen työsuhdeasunto muutaman muun tytön kanssa. Tytöt olivat ympäri Suomea, kaksi oli kotimaakunnastakin. Muistelun väärti tämä oli siksikin, että olihan se ikimuistoinen kokemus maalaistytölle. Oi niitä aikoja, vieläkin muistan sen ruokakaupan tuoksun!

7. Tuotannon-/palkanlaskija tehtaassa. Teollisuustoimihenkilöiden ammattiliittoon kuuluvana sain TES:n mukaista palkkaa, mikä maksettiin muistaakseni kahden viikon välein. Tämä elämänvaihe oli v. 1974 - 1988, ja työ-/opiskeluhistoria jatkui sen jälkeen Joensuussa vielä n. 30 vuotta; ensin toimistotöissä ja sitten ammattikorkeakoulussa viestinnän opettajana. Olin opiskeluaikoina myös kirjastovirkailijan apulaisena kirjastoautossa, palkka oli pieni, mutta pidin työstä kirjojen parissa.

Helposta raparperihillokkeesta on alempana ohje

Kiintoisaa oli muuten huomata, että ”urani” alkutaival on ollut hyvinkin liiketalouspainotteinen, kuten kai monilla muillakin syrjäisempien pikkupaikkakuntien kasvateilla. Tuskinpa sitä olisi edes otettu vakavasti silloin 70-luvun alussa, jos olisin ehdottanut ammatikseni äidinkielenopettajaa, joksi sitten kouluttauduin 90-luvun loppupuoliskolla. Viimeiset 17 vuotta tein töitä ammattikorkeakoulussa ja sielläkin monet läheisimmät työkaverit taisivat muuten olla juuri liiketaloudesta. Toki myös sosiaalialalla ja tekniikassa oli monia läheisiksi tulleita työkavereita, joista joidenkin kanssa pidämme yhä yhteyttä. Reilua ja mukavaa väkeä 👍

Seuraavaksi hieman terveysasioista. Olen nyt mielestäni jo hyvinkin tottunut huhtikuussa aloittamaani tyydyttynyttä rasvaa välttelevään ruokavalioon. Tämä siksi, että kolesteroliarvot laskisivat. Kuulostelen nyt itseäni, ja jos ei runsasrasvaisia herkkuja tee mieli, niin miksipä sitten söisin / nauttisin jotain sellaista, mitä ei edes tee mieli. Vaaka näytti tänä aamuna 66. Paino on siis pudonnut muutaman kilon kevään mittaan. Varsinaista painon pudotuksen tarvetta ei kohdallani enää ole, mutta painoa pitää vahtia näköjään kuitenkin koko ajan, sillä olen mielestäni helposti lihovaa tyyppiä. Kasvisten ja marjojen lisäykselle kuuluu uudesta terveellisemmästä suunnasta suuri ansio, mutta kertaan heti tähän liittyvänä myös sen, että olen kolesterolin alentamis"kamppiksessani" karsinut ruokavaliosta lähes kaikki vakioherkkuni, eli kahvileivän, jäätelön ja suklaan. Kyläpaikassa syön mitä tarjotaan, mutta kotiin en hanki. Jo vakiintunut nollalinja alkon kohdalla jatkuu totuttuun tapaansa. Absolutismista ei ole kyse; ja jos vaikka kyläpaikassa tarjotaan kahvin kanssa konjakkilasillinen, nautin sen mielihyvällä. 

Lehtikaalista on moneksi

 

Silloin tällöin kuuluu esim. punaviinin ystäviltä kommentteja, että eikö elämä ole ankeaa ilman viiniä. Pysähdyin kerran ihan miettimään, onko se siitä syystä ankeaa ja MIHIN tarvitsisin alkoholia. En ole koskaan edes erityisemmin pitänyt punaviinistä, joten en osaa sitä kaivatakaan. Grillimakkarat kylläkin ovat olleet kesäherkkuani, ja nyt ne ovat jääneet tältä kesältä kokonaan pois. Jälkimmäisissä olen käyttänyt silloin aiemminkin siipikarjasta valmistettuja makkaroita tai Muu-makkaroita (kasvispohjainen), mutta grillimakkaroitahan ne ovat yhtäkaikki. Kun kurinalaisempaan ruokavalioon tottuu, ja parhaimmillaan oppii pitämään siitä – se ei ole mitään kärsivää kieltäymyksissä kituuttamista tai edes askeettisuutta, kun siihen on siis tottunut. Viime viikolla tarkistettiin labrassa veren rasva-arvot. Oli mielenkiintoista nähdä, onko tämä noin neljän kk:n "ihmiskokeeni" tuottanut tulosta. Tarkistin tulokset kanta.fi:stä, ja ilokseni huomasin, että tuloksia oli tullut. Kokonaiskolesteroli, HDL ja triglyseridit olivat nyt hyvinkin viitearvoissa. Ainoastaan LDL oli vielä hieman yli 3, mutta oli tullut kuitenkin muutaman kymmenyksen alaspäin. Hyvä - tai voisiko sanoa: riittävän hyvä. Jotkut sanovat, että vähärasvaista dieettiä tulee noudattaa vähintään vuosi tuloksia saadakseen, nyt joku tunnettu ravitsemusterapeutti sanoi tv:ssä, että jo 2 viikkoa tuottaa tulosta. Kohdallani tämä tiukennettu jakso oli siis neljä kk, ja tuloksia tuli siis jo tässä ajassa. Ja nyt sitten vain jatkamaan samalla hyväksi havaitulla linjalla 👍 👍

Tämän(kään) puun juurella ei ole ollut aiemmin kantarelleja

Savon tätini miehineen toivat isot pussilliset lehtikaalia, oman maan perunoita, raparperia ja lehtisalaattia. Lehtikaalia pakastimme ja suurimman osan raparperista. Osasta raparperia keitin hilloketta aamupuuron höysteeksi, tuli todella hyvää. Ohje löytyi googlella. Muistinvaraisena kertauksena pienen satsin resepti: noin litra raparperipaloja, puoli dl vettä ja yksi desi sokeria kiehautetaan ja haudutellaan hiljaisella lämmöllä n. 10 min. Teimme myös entiseen tapaamme kaalista ja suippopaprikoista salaattia. Joka päivä on tullut syötyä kauden marjoja: mansikoita, vadelmia ja mustikoita. Vadelmien kohdalla sometutut ovat kertoneet, että paikalliset luomutilat ovat ilmoittaneet, että satoa ei tule. Sen kohdalla ilmeisesti ei ole hyvä marjavuosi ainakaan kaikkialla, muiden marjojen kohdalla kyllä. Myös kantarelleja sain litran verran täältäkin, niitä en ole useinkaan löytänyt muutamaa sientä enempää. Rouskuja ja tatteja täältä on kyllä löytynyt ihan hyvin. 

Kantarellisato on ollut tänä vuonna hyvä

Tämä ajankohta on unelmavuodenaikaa kasvisten ja marjojen suosijille. Koetan muistutella mieleeni kasvireseptejäkin. Paistamme pari kertaa viikossa pannulla öljyssä paketillisen Mifua (suikaleita tai murua), toinen kokkaaja usein pilkkoo siihen esim. kolme pienehköä kesäkurpitsaa, päälle kaura-Alproa purkillinen. Mukaan niitä mausteita mitä löytyy, eli esim. persiljaa, pienen sitruunan mehu, hieman timjamia. Tuota Alproa käytän siksi, koska sillä saa ruokaan "suutuntumaa" ja siinä on näköjään vähemmän tyydyttyneitä rasvoja kuin muissa nk. ruokakermoissa. Hyvää makua saisi varmasti kermalla ja voilla, mutta jos veren rasva-arvojen seuranta vaatii vähärasvaisempaa, niin sitä sitten. Kaikkeen tottuu. 

Mifu-suikaleista wokkia, missä suikaleiden lisäksi kesäkurpitsaa, kolmea eriväristä paprikaa ja porkkanaa. Mausteeksi ripaus mustapippuria ja paistamiseen kotimaista rypsiöljyä.

Kaupunkipäivinä on usein niin paljon aktiviteetteja, että pitää mennä vihannesten osalta ns. automaattivaihteella. Eli esim. kurkkua, tomaattia, usein erilaisia kaaleja ja porkkana ainakin. Edellä mainittujenkin kohdalla on vielä ihan korostaen kerrattava, että ihminen TOTTUU. Toisaalta tottuu huonompiinkin tapoihin. Alkuvuodesta totuin vähäheviseen eli huonompaan ruokavalioon, mikä ei ole hyvä juttu terveydenkään kannalta. En vain jaksanut välittää tai jotain. Talvikauden kasvikset eivät kai maistuneet. Onneksi suuntaa voi muuttaa ja totuttautua muuhun.

Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen tsasounan sisänäkymiä historiakävelymme yhteydessä Vuonisjärvellä 21.7.22

Mustikkaa on tullut hyvin tänä vuonna. Se on todellinen supermarja ja tekee hyvää sydänterveydellekin. Kertailen tähän jo mm. v. 2020 mustikasta kirjoittamaani. Mustikka ansaitsee mielestäni toistavaa kertaustakin ansioistaan. Mustikassa on E-vitamiineja ja jonkin verran C-vitamiinia. Se on hyvä ravintokuidun lähde, parempi kuin hedelmät. Superruoaksi mustikan tekevät sen sisältämät polyfenolit, joita siinä on eniten luonnonmarjoista. Varsinkin mustikan antosyaanipitoisuus on suuri. Antosyaanien on todettu muun muussa laskevan verenpainetta, edistävän verisuonten toimintaa ja parantavan insuliiniresistenssiä (sokeri- ja rasva-aineenvaihduntaa) ja niiden terveysvaikutuksia tutkitaan edelleen ahkerasti. Mikä mielenkiintoista, mustikalla on myönteisiä vaikutuksia mahdollisesti myös muistiin, ruoansulatukseen ja silmien terveyteen. Kuivattuja mustikoita on kautta aikojen käytetty lääkkeenä vatsavaivoihinkin. (martat.fi.) Perimätiedon mukaan sitä on käytetty niin ripulin kuin ummetuksenkin hoitoon.

Tutustuimme historiakävelymme yhteydessä 21.7.22 vanhaan tanssilavaankin Vuonisjärvellä 

Mustikka helpottaa Hyvä terveys -lehden (7/2020) mukaan metabolisen oireyhtymän aiheuttamaa tulehdustilaa ja on myös hyväksi silmien terveydelle. Tänä vuonna mustikoita on ollut runsaasti, ja myös niiden laatu vaikuttaa paremmalta kuin joinakin muina vuosina. Tietysti terveet elämäntavat muutenkin vaikuttavat, ja toisaalta tietysti jos muuten syö ja juo mitä ja miten sattuu, tuskin yksinomaan marjoja syömällä saavuttaa merkittäviä terveyshyötyjä 😎 Jos ruokavalion perusta on kunnossa, esim. jo parin dl:n päiväannoksella mustikoita on tutkimusten mukaan terveyshyötyjä.

Mustikkakuvaan oli osunut myös pari puolukkaa - puolukkasadosta ennustetaan tänä vuonna heikompaa. Puolukka olisi tarvinnut niinä tiettyinä tärkeinä viikkoinaan vettä...

Metsiin jää ahkerastakin poimimisesta huolimatta paljon marjoja ja sieniä pilaantumaan. Jos ei itse pääse marjaan, voisi myös kysellä tutuilta, myisikö/lahjoittaisiko joku marjoja omasta runsaudestaan. Myös torilla voi marjastaa, ja joku voi poimia korvausta vastaan tutuillekin. Myyntiin kerätyistä marjoista ja sienistä kuulin radiosta hyvän puheenvuoron, jossa todettiin, että laita myyntiin vain sellaisia tuotteita, mitä itsekin ostaisit. Tämä on hyvä vinkki moneen, vaikka asunnon vuokraukseenkin. Kuiva ja pyörivä mustikka on kuulemma parasta, mutta olen huomannut, että jos poimurilla poimii, saaliista tahtoo tulla kosteaa. Jos malttaisi poimia käsin ja perkaisi ne varovasti ja käsin rasioihin, saisi varmaan paremmin sitä pyörivää mustikkaa. Meillä on ollut hieman mutkat suoristava meininki, eli marjat on kerätty poimurilla, perattu ritilällä jo metsässä ja pakastettu puolen litran pusseihin tai rasioihin. Tänä vuonna meillä on käytetty pääasiassa rasioita, joten jospa pysyisivät niissä paremmin kokonaisina.

Suuria hyvälaatuisia mustikoita pyöräilylenkin varrelta

Kiitän luontoa mustikoista ja monista pienemmistäkin saaliista. Edellä olevissa kuvissa on kantarelleja, pieniähän ne tuossa ovat, mutta niitä on ollut enemmän kuin vuosiin. Jos puolukoista tulee tänä vuonna huonompi sato kuten ennustetaan, toivon että niitä tulevina kesinä nousee jälleen vakipaikoillemme Pielisen itärannoille. Rouskut nousevat vasta myöhemmin ja ainakin jonkin verran niitä toivoo saavansa talvisäilöön sienisalaattiaineksiksi. Paljoa en suolasieniä säilö, koska ne jäävät itseni syötäviksi ja vahva suola vaatii liottelut ym. Kerman kanssa valmistettu suolasienisalaatti on kuitenkin minulle se tavallaan välttämätön jouluherkku – kerran vuodessa sen kolesteroliarvonikin kestänevät. 

Kun suppikset nousevat, teen varmaankin jälleen perinteisen vierailuni Savoon. Iralta ja Savon sukulaisiltani olen saanutkin jo kuivattuja suppilovahveroita ja tatteja lahjaksi. Hedelmät olen jättänyt nyt vähemmälle, kotimaiset luonnonmarjat saavat korvata sen osion. Kotimaisia omenoita ostamme yleensä syksyisin, kun ne kauppoihin tulevat.

Kahden pienen herukkapensaamme sato menee yleensä rastaiden suihin, mutta olemme saaneet poimia herukoita kavereiden puutarhasta - kiitos 💕

Pidän paljon kotimaisista marjoista ja arvostan erittäin paljon myös anteliaita ihmisiä, jotka kutsuvat puutarhaansa poimimaan. Kerrankin herukkasankollisen kanssa pois lähtiessämme meille sujautettiin vielä mukaan juuri pellosta nostettuja perunoita, sipuleita, salaattia ja tilliä. Ihania anteliaita ihmisiä, jotka antavat runsaudestaan toisillekin 💗 

Ukonhattu kukkii uskollisesti elokuussa 💜

Hyvää kypsän kesän aikaa 🌿🌻🌿

Kulttuurisia ikkunoita

Heinäkuun teemanani on viime aikoina koettua otsikolla "Kulttuurisia ikkunoita". Vakiintunutta marttailu-osiota ei tällä kertaa ole, martatkin pitävät kesälomaa aktiivitoiminnasta 😉 Heinäkuun loppupuoliskolla menemme kuitenkin Karelian marttojen kanssa yhdessä nauttimaan kulttuurista Utran kesäteatteriin ja elokuussa ehkä vielä Rääkkylän Kukkakuhhaukseenkin. Olen havainnut, että oli kyse vaikka ruuasta, juomasta, matkoista, mistä vain kuluttamisesta tai osittain jopa kulttuurielämyksistä, ne tuntuvat ja maistuvat sitä paremmilta kun kohtuuharvakseltaan nauttii. Jos tuhlaten käyttää, reissusta reissuun rientää, ähkyyn itsensä syö tai juo, ei se lopulta maistukaan enää niin tuoreelta ja maukkaalta 😏  

Kulttuurielämysten vaikutus on tietysti moniulotteisempi, se kaikki virkistää, voimaannuttaa, avaa uusia näkökulmia ja myös kuin raaputtaa mielen syövereihin pinttynyttä karstaa, puhdistaa ja valaisee. Katharsis? Kulttuuri auttaa menemään eteenpäin kuin keitaalta keitaalle, kuten hiljattain menehtynyt vaikeaa sairautta sairastanut ystävämme totesi. 

Pitkän koronatauon jälkeen tuntui aivan erityisen ihanalta päästä 3.7 katselemaan taidetta Salmelassa Mäntyharjulla sekä osallistua Liisamaija Laaksosen (s. 1938) 60-vuotistaiteilijajuhlaan Mäntyharjun kirkossa. Suorastaan imin vaikutteita sieltä; luonnosta, runoista, kuvataiteesta, kauniista historiallisista rakennuksista. Otin myös kuvia muistoikseni ja inspiraatioksi. Tutustuin uusiin ihmisiin ja vaihdoin näkemyksiä koetusta. 

Valikoin tähän taideteoskuvista heinäkuun teemani "Kulttuurisia ikkunoita" mukaisesti ko. ideaa konkreettisemmin; metaforisesti ikkunoita on mm. taiteilijajuhlassa kuultujen runojen myötä. Runot, musiikki, mitä moninaisin kirjallisuus ja kuvataide tarjoavat katsauksen elämän ikkunoihin, ainakin jos malttaa pysähtyä tunnustelemaan.  Kuvia ja Liisamaija Laaksosen taitelijajuhlassa kuultuja runoja tähän heinäkuun blogipäivitykseeni valitessani koetin ajatella sitä(kin), millä tavoin tuo näkymä tai runo vaikutti, kuinka puhutteli, liikauttiko sisintä.

Laila Pullisen veistos Carelia 

Kuulimme Mäntyharjun kirkossa 3.7 esiintyjille rakkaimpia runoja (mm. Eino Leinolta) sekä musiikkia ja lauluja vuosien varrelta pianovirtuoosi Matti Paatelman säestyksellä. Laaksonen oli kutsunut mukaan ystävänsä Esko Salmisen ja Samuli Edelmannin sekä tyttärensä Katariina Kaitueen. Ensimmäiseksi laitan tähän henkilökohtaisesti puhutelleen ja sisintä liikauttaneen Tommy Tabermanin runon "Herra varjele meitä" juhlaohjelman osasta "Naisen elämää". Seuraavaksi kahdessa osassa otteet Aale Tynnin runosta "Se kaikki, mitä en koskaan sano". Sen jälkeen Arja Tiaista, Raili Malmbergia, Eeva Kilpeä ja Eino Leinoa. 

Tommy Tabermanin runoissa on mielestäni viisautta, syvällisyyttä, moniulotteisuutta ja toisinaan myös huumoria kuten tässä seuraavassa runossa "Herra varjele meitä". Voi hyvin nauraa itselleenkin 😊

"Herra varjele meitä

toisiltamme

sillä meillä on jo ennestään

kylliksi kestämistä

itsessämme

Herra auta meitä

sotkemasta asioitamme

keskenään

sillä kaksi sotkua

ei ikinä selviä

panemalla ne samaan läjään

Herra säästä meidät

uusilta vakavilta ihmissuhteilta

sillä vanhoissakin on yhä

enemmän tekemistä

kuin kohtuudella voisi vaatia

Herra avaa meidän silmämme näkemään

että ihminen ja ongelma

kulkevat käsi kädessä

alituisesti kinastellen

kumpi on todella vahvempi

Herra jos meidän on

sinun mieliksesi

pakko joka päivä sietää

toista ihmistä

anna hänen tulla

myöhään, lähteä aikaisin

ja siinä välissä olla

hellä, intohimoinen

hauska, ymmärtäväinen

varakas ja kohtelias

Herra opeta meitä

viihtymään  hyvin

omassa seurassamme

ja märehtimään asioitamme

yksinäisyydessä

niin ettemme syyttä suotta

piinaa ketään toista

Herra suo meille

juuri sen verran elonpäiviä

ettemme ehdi kunnolla tajuta

kuinka vajaita ja hölmöjä

me lopulta olemme

ja mitä kaikkea syvää ja ihanaa

päästimme joka hetki

sivu suumme." (Tommy Tabermann.)

Aale Tynnin runon myötä mietin, onko toisten ymmärrettävä kaikki sekin, mitä emme koskaan sano. Antaa anteeksi sekin, mitä emme anteeksi pyydä. Auttaa yhä uudelleen ja uudelleen pysymään koossa. 

"Se kaikki, mitä en koskaan sano,

sinun, rakkaani, täytyy ymmärtää,

sinun täytyy selkeästi se nähdä,

mikä minulle on vain hämärää. 

Miten rakastan sinua, koskaan en sanoa saata, en koskaan, milloinkaan.

Vain heleää tulta on minun ruumiini - ei, se on ilmaa ja maata,

se on puiden ja kukkain silmuja tulvillaan.

Joka ainoa silmu aukee ihoni alla,

koko ruumiini rikkauteensa pakahtuu.- -" (Aale Tynni: "Se kaikki, mitä en koskaan sano")

Kuvataitelija Kaisa-Tuulia Tuomen (s. 1980) hauraat ja kaiken katoavaisuudesta viestivät kukka-aiheet puhuttelivat. 

"- - Ota syliisi minut ja avaa suudelmalla

tämä itsepäinen suu.

Se anteeksi anna, mitä en ano,

mitä kenellekään en koskaan sano,

mitä itse tiedä en. 

Ota syliisi minut ja anna olla

minun luonasi onnellinen.

Pidä koossa kädellä voimakkaalla

koko pyörivä liike, rauhaton -

kuten Jumala ohjaa maailmaansa,

kuten Jumalan tahdosta myöskin maalla

rata turvallinen ja selvä on." (Aale Tynni: "Se kaikki, mitä en koskaan sano")

Liisamaija Laaksonen lausui mm. tämän seuraavan runon vahvasti, intohimoisesti ja tunteella. Itseäni puhuttelivat erityisesti säkeet "pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman, että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä tuherra päiviään miesten selän takana" ja "Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä - -" 💞

"Minulla on parveke, jolla seistä,

takki johon voin kääriytyä, lapsi jota halata,

miehiä eri tahoilla, kaikenlaisia.

Minä elän elämää josta unelmoin nuorena.

Unelmat täytyy toteuttaa, tuskat kestää, viinat juoda, vuokrat maksaa, köyhiä puolustaa, vaaleissa äänestää.

Minä pidän miehistä, jotka kantavat taakkansa, perheensä, työnsä, tuskansa, vaivansa; eivätkä heittäydy heikoiksi.

Minä pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman, että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä tuherra päiviään miesten selän takana.

En ole täällä toistamassa vanhoja kuvioita.

En ole täällä mikään lohtu tai satama.

Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä.

Minä olen köyhän makeinen, kirpeä, sinä muistat aina, ei nekku, eikä marenki.

Minusta ei saa enempää kuin osaa ottaa, osaa tahtoa."

(Arja Tiainen)

Anniina Vainionpää (s. 1979) Pieni lintu

Tätä kokijaa kosketti nuoren taiteilijan Anniina Vainionpään (s. 1979) Pieni lintu. Siinä näin luonnonsuojelullista teemaa ja konkreettisimmillaan jopa ulko-oven viereen seinällemme amppeliin pesineen pikkuisen harmaasiepon 💓 Nyt heinäkuussa kaikki 4 - 5 munaa ovat jo kuoriutuneet, ja harmaasieppopariskunta ruokkii ahkerasti ammollaan olevia pikkusuita. 

Iltaisin olen kuunnellut täällä Pielisen rannoilla huilumaisella äänellä laulavaa lintua, ja seuraava Liisamaija Laaksosen taiteilijajuhlansa lopuksi esittämän runon ote sopii tähän hyvin: 

"- - Tahtoisin laulaa

lasinkirkkaan laulun,

jonka sävel soisi kuulaana ja kauniina

niin kuin mustarastaan huilu

himmeässä kesäyössä.- -" (Raili Malmberg, Ylistyslaulu elämälle)

Hankin nykyään enää harvoin vaatteita. Tässä yllä on kuitenkin uusi kukkamekko sävysävyyn taustalla olevan seinän kanssa 😊 Ikkuna on musta, mitähän sen takana onkaan? (Kuvan otti matkakaverini Raija.)

Mäntyharjun kirkko ympäristöineen on minulle henkilökohtaisestakin syystä merkityksellinen, niinpä googlailin hieman tietoa Mäntyharjun seurakunnan nettisivuilta sekä kirkosta että sen ympäristöstä. 

Ko. seurakunnan nettisivuilla kerrotaan, että Mäntyharjun seurakunta perustettiin jo vuonna 1595, mutta jo ennen sitä paikalle oli rakennettu kirkko. Nykyisen kirkon suunnittelijana toimi valtionarkkitehti Charles Bass. Hänen suunnitelmansa mukaan kirkkoon olisi mahtunut 5950 henkilöä. Kun kirkkoa alettiin rakentaa tunnetun kirkonrakentaja Matti Salosen johdolla vuonna 1819, kirkkoa ei kuitenkaan rakennettu niin suureksi kuin alun perin oli suunniteltu. Kellotapuli saatiin valmiiksi vuonna 1819 ja kirkko valmistui vuonna 1822. Kirkossa on istumapaikkoja noin 1700. Rakennus on Kerimäen kirkon jälkeen Suomen toiseksi suurin puukirkko ja samalla Suomen suurin lamasalvosrakenteinen hirsirakennus. (mantyharjunseurakunta.fi.) 

Puolesta Savon ja syntymämaan -muistomerkki Mäntyharjun hautausmaalla sodan 1918 uhrien muistolle. Taustalla v. 1822 valmistunut Mäntyharjun kirkko

Mäntyharjulainen seurakunta-aktiivi ja sijaissuntio Sauli Paakkari pyysi jokaisesta seurakunnasta tiedon penkkien yhteen lasketusta metrimäärästä ja jakoi sen 60 cm:n mitalla, jonka yksi henkilö tarvitsee. Tuloksena oli, että Kerimäen tunnetusti suurimman kirkon jälkeen kakkoseksi tuli Mäntyharjun kirkko 1700 henkilöllä. Laskelma on siis tehty todellisen, eli istumaan mahtuvan henkilömäärän mukaan. Nettisivuilla kerrotaan, että suuruudesta on ilmeisesti oltu montaa mieltä, ja taakse jäivät tämän tarkemman mittaamisen jälkeen mm. Merikarvian, Heinäveden ja Mikkelin maaseurakunnan kirkot, joiden on ajoittain kerrottu olleen toiseksi suurimpia puukirkkoja. 

Alttaritaulun aiheena on Jeesuksen taivaaseen astuminen. Huomioni kiinnittyi myös alttaritaulun vas. puolella olevaan upeaan luonnonsävyiseen ryijyyn 

Alttaritaulun (kuva edellä) kirkkoon maalasi ja lahjoitti vuonna 1831 mäntyharjulaissyntyinen Berndt Godenhjelm. Alttaritaulun aiheena on Jeesuksen taivaaseen astuminen. Ensimmäiset urut hankittiin kirkkoon vuonna 1876. Toiset urut hankittiin vuonna 1935, jolloin kirkkoon hankittiin sähköt. Pitkän harkinnan jälkeen kirkkoon rakennettiin kolmannet urut vuonna 2008. Tunnelmalliselle luontokirkolle on Mäntyharjun kirkolta vesistön rantaa pitkin kulkevaa polkua pitkin noin 500 metriä. (mantyharjunseurakunta.fi.) 

Kirkon ikkunat olivat 1.7 avoinna helteen vuoksi

Viimeiset kiusaukset Joensuun ev.lut. kirkossa oli 1.7. oli hyvä ja vaikuttava. Joensuun ev.lut. kirkko toimi tässä mielestäni hyvänä esityspaikkana, saarnastuoli, alttarin alue ja myös keskilehteri olivat käytössä. Menin paikalle hyvissä ajoin, jotta saan vielä lipun ja hyvän paikan. Valikoin paikkani siltä pohjalta, että näen myös kuoron, minullehan visuaaliselle hahmottajalle on tärkeää myös nähdä, ei ainoastaan kuulla. (Kirjoitan näitä tarkempia muistojani osin itselleni, jotta voin halutessani vielä palata kulttuurikokemuksen tunnelmiin.) Ohjaus oli yli 45 oopperaa ja muutamia musikaaleja ohjanneen Juulia Tapolan. Paavo Ruotsalaisen roolissa oli baritoni Esa Ruuttunen, Ruotsalaisen 1. vaimona upea sopraano Varvara Merras, seppä Jaakko Högmanina basso Matti Turunen ja Anna Loviisana eli Paavon 2. vaimona Eeva-Maija Haukinen.

Moniväriset pionit kukkivat 1.7 Joensuun ev.lut. kirkon lähellä olevan vanhan kirkon muistomerkin ympärillä 

Pääsin seuraamaan 1.7 myös kapellimestarin Kaapo Ijaksen työskentelyä lähietäisyydeltä, olihan paikkani lehterillä. Suorastaan lumouduin siitä nuoresta energiasta ja taidosta. Pianisti, urkuri ja lyömäsoittajat säestivät. En ole nähnyt Viimeisiä kiusauksia aiemmin, vaikka tämä yksi yleisimmin esitetyistä suomalaisista oopperoista onkin, joskus hieman slangikielisesti karvalakkioopperaksikin kutsuttu. Niin ollen käsiohjelman synopsis oli tarpeen juonen kulkua seuratessa. Käsiohjelman sanoihin on helppo yhtyä: ooppera onnistui tavoittamaan sen kamppailun, mitä me kaikki käymme elämämme lopussa erilaisten valintojemme parissa. Käytinkö elämäni oikein, kadunko jotain tehtyä tai tekemättä jättämääni jne. Vahva esitys, johon palannen ajatuksissani vielä useastikin. 

Tämän mökkipihastamme kuvatun pioninäkymän tekstiksi sopii mielestäni mukaelma Taidekeskus Salmelan esittelyvihkosesta: Onni on sitä, että joku on istuttanut puun tai kukan, joka kukkii meille tänään 🌺

"Sinun kanssasi, rakkaani,

vuodet menevät liian nopeasti

Se on ainoa mistä sinua syytän.

Ne tuhat vuotta jotka olemme olleet yhdessä 

ovat kuin yksi varastettu iltapäivä

ja jokainen varastettu iltapäivä 

kuin tuhatsata ajastaikaa." (Eeva Kilven runokokoelmasta "Perhonen ylittää tien")

Pielisen Karjalan kansallispuku pääsi tuulettumaan Runon, suven ja Eino Leinon päivänä 6.7 

Kulttuuritankkaus jatkuu entistä ehommalla innolla pitkän koronatauon jälkeen. Sanoin jollekin kaverille, että minulla ei varmaankaan koskaan ole ollut neljää itselleni merkityksellistä kulttuuritapahtumaa saman viikon sisällä kuten oli nyt. Tässä olenkin tainnut olla ahne? Nyt onkin aika pitää taukoa koettua makustellen, muistellen ja tunnustellen. 

Kansan- ja kansallispukujen tuulettelimme kuluneen viikon puolivälissä 6.7. Runon, suven ja Eino Leinon päivänä Joensuun Torilavalla. Tuuletuksen organisoi Joensuun Kalevalaiset naiset. Torilavalta kävelemme Miihkali Arhippaisen patsaalle Ilosaareen, missä oli patsaan kukitus.

Lieksan kirkon alttari-ikkunan takana näkyi kaunis kesäinen kirkkopuisto 🌳

Monolan gaalakonsertissa 8.7 kuulimme Jean Sibeliuksen Lemminkäissarjan op. 20 sekä orkesterimusiikkia Heino Kaskelta ja Uuno Klamilta. Uuno Klami (1900 - 1961) kuoli nettitietojen mukaan sydänkohtaukseen jo 60-vuotiaana. Ensiesityksenä kuulimme Tuomas Kantelisen teoksen, jonka Jussi Makkonen (sello) ja Nazig Azezian (piano) esittivät Kuopion kaupunginorkesterin solisteina. Kuopion kaupunginorkesterin kapellimestarina oli Atso Almila. Konsertin päätyttyä toivoin, ettei tämä päättyisi koskaan - koettu oli kuin musiikkia taivaasta 💙

 Pielisjärveläissyntyisen Heino Kasken (1885 - 1957) preludi op. 7 nro 1 tuntui tulevan erityisen lähelle juuri nyt täällä Lieksan kirkossa. Kansallisromantiikkaa kauneimmillaan 💚 Olin kuulevinani siinä Pielisen aallot niin tyynenä päivänä kuin myrskyisenä yönäkin, kaikkea tätä muutamassa minuutissa! Kaikki voi muuttua hetkessä niin myrskyiseksi kuin tyveneksikin, kuten missä vain elämässä. Oli hienoa, kun Monola-gaalakonserttiin oli saatu vieraaksi tämä suuri (kuulin että Helsingin tienoon muusikoilla täydennetty) Kuopion kaupunginorkesteri. Ihailemamme Jussi Makkonen ja Nazig Azezian toimivat konsertissa solisteina tässä 1. puoliajalla olleessa Tuomas Kantelisen Nordic Adagion orkesteriversion ensiesityksessä. Sielukasta ja vahvasti tunteita koskettavaa musiikkia 💜 Kuopion kaupunginorkesteri esitti toisella puoliajalla Jean Sibeliuksen (1865 - 1957) Lemminkäissarjan op. 22. Osan II kohdalla kuulin (tai jotenkin tunsin?) kuin suuren linnun siipien havinaa, kun se saa vahvasti ilmaa siipiensä alle. Tuon osan nimi oli Tuonelan joutsen. 

Paikkamme olivat ristinmuotoisen kattoikkunan alla 

Viime maaliskuussa kuolleen ystävämme seuraavan kulttuurielämyksen toiveena ja tavoitteena oli päästä Monola-gaalaan 8.7.2022. Kirkossa koimme jotain sellaista, mitä en edes yritä selittää. Uskova ystäväni sanoi tämän kaltaisia taivaskokemuksiksi.  Ensimmäisellä puoliajalla kanssani samaan aikaan vierustoverini kuiskasi minulle, että hänelle tuli ystävämme juuri tässä kohdassa erityisen vahvasti mieleen. Samoin tunsin minäkin.

Katsoin ylös kattoikkunan ristiin, lasin läpi näkyvän turkoosin taivaan valkoisiin pumpulipilviin 💙 Alttari-ikkunan takana koivut  havisivat tuulessa tuon ihmeellisen kauniin musiikin tahtiin. Luonto, taide, vahvat ja sydänjuuria koskettavat tulkinnat. Mielessä kiitollisuus, että saimme olla mukana. 

Virittäydyin gaalaan katselemalla ja kuvaamalla kirkkopuiston kukkia. Kuvan otti eräs ystävällinen orkesterin jousisoittaja - kiitos tuntemattomalle 🌼 

Muistan kun kuuntelin Liisamaijan vahvaa tulkintaa tästä runosta kyyneleitä poskilta pyyhkien...

"Ja eräänä päivänä

me koukistumme toistemme ympärille

ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,

sinun kulumavikasi minun kihtiini kietoutuneena

minun mahahaavani sinun sydänvaivasi vieressä

ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,

emme erkane konsana ei." (Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta, 1972)

Lieksan kirkkopuiston sankarihaudoilla kukkivat loistosalviat 💜

Viimeviikkoisen Eino Leinon päivän kunniaksi vielä pari otetta Hymyilevästä Apollosta. 

"- - Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk' ei aina esille loista.

Kas, hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss' ihmiset tuntevat tuntehin,

siellä lähell' on Jumalakin. - -"

Violettia ihanuutta myös omassa pihassa (ukonkello?) 💜

Kiitos kulttuurista, musiikista, kuvataiteesta, runoudesta. Kiitos että voin kiitollisuuteni ilmaista. 

"- - Ja kiitospa vihdoin viimeinen,

kun laulun lahjan sa annoit,

kun riemut ja murheet lapsosen

näin sävelten siivillä kannoit,

sen sulta, sulta ma yksin sain

ja sulle siitä mä vastaan vain

ja leiviskästäni tilin teen,

miten käytin mä kanteleen. - - (Hymyilevä Apollo, Eino Leino)

Katsauksia elämän ikkunoihin - hyvää sydänkesän aikaa 🌸🌹🌺🌻🌼

Asenteesta aforismein, kesäretkistä keskeisemmin

 

Kukkiva pihlaja Jauhiaisen salmen sillankorvassa kesäkuussa 2016

Asiat eivät muutu.
Ihminen muuttaa
katsantokantaansa,
siinä kaikki.

(Carlos Castaneda.)

Kesäkuun teemojeni oheen valitsin mietelauseita, joissa kuvataan asenteen merkitystä. Tänään 20.6 Positiivareiden sivujen mietelauseena oli: ”Positiivinen asenne ei ole mikään määränpää. Se on elämäntapa”.  Juuri nyt hieman jomottelee hammasta, mutta voisin ajatella vaikka niin, että entä jos särkisi kovemmin tai useampaa hammasta samalla kertaa. Kävinkin hiljattain sekä hammaslääkärin että -kirurgin yksityisvastaanotoilla. Tulossa onkin isompi useamman tonnin hammasremontti, mutta onneksi sentään tuli säästettyä työvuosina ns. pahan päivän varalle. Juuri nyt en jaksa kuunnella tai lukea juttuja elämän nautintoihin satsaamisesta, tai siitä, että kun vaan tarpeeksi kovaäänisesti vaatii, saa kyllä mm. erikoishammaslääkärin palvelut edullisemmin julkisiltakin 😕

Olin tehnyt blogiluonnosta sitä mukaa kuin tapahtumia (joista halusin kirjoittaa) on vastaan tullut, tuskinpa tänään saisin ainakaan tässä määrin uutta tekstiä aikaiseksi. Kuvatkin postautuivat jostain syystä tällä kertaa päinvastaisessa järjestyksessä kuin ne latasin ja alunperin suunnittelin tähän laittavani; mutta olkoot nyt sitten tällä tavoin tällä kertaa. Kirjoittaminen sujuu ainakin jotenkuten puolikuntoisenakin, mutta tietotekniikan kanssa kanssa ei jaksa ponnistella hammassärkyisenä 😳 

Kuusenkerkät kesäkuussa

Jo toukokuussa suunnittelin seuraavaksi aiheekseni jotain lähiympäristön ulkopuolella liikkumiseen liittyvää. Nyt kun koronatilanne ja -rajoitukset ovat lieventyneet, on ollutkin ihanaa nauttia jo pienistä lähiseutumatkoistakin. Kotimaisuus, vastuullisuus, ilmasto- ja ympäristökysymyksethän ovat edelleen sydämenasioitani. Kun mietin keskusteluja eri ikäisten tuttujeni kanssa, huomaan toisinaan, että vanhemmilla henkilöillä tarkimmin mieleen jääneet muistot nousevat usein niistä siihen aikaan harvinaisemmista ulkomaan matkoista. Jos on syntynyt esim. 30–40-luvuilla, ei kaukomatkailu ollut heille kovin yleistä, ei ainakaan vähävaraisemmilla. Meillä 50-luvulla syntyneillä mahdollisuudet ovat olleet jo toisenlaiset, ja sitä nuoremmille se on jo osa elämää – tai ainakin oli ennen ilmastokriisiä. 

Nyt kestävän kehityksen arvot ovat vaikuttanut mm. tähän jo varsin paljonkin, ja nuorempi sukupolvi näyttää harkitsevan kaukomatkatkin tarkemmin. He eivät esim. tee Thaimaan matkasta suurta numeroa, kuten esim. omassa nuoruudessani vielä oli. Sehän oli aivan valtava juttu, jos joku teki mannertenvälisiä matkoja 😲 Nykyään ei enää juurikaan kuule hehkutusta, millä kerrotaan esim. käynneistä golfaamassa Aasian maissa tiheään ja isolla kaveriporukalla. Nuoremmissa ikäpolvissa myös kasvisruoka on yhä suositumpaa, samoin kuin muukin kestävän kehityksen arvojen mukaan eläminen. Se on toisaalta itsestään selvääkin, onhan heillä elämä edessään! Vaikuttaa siltä, että nykyisin on pikemminkin trendikästä kertoa lähimatkoistaan, ja kokemuksen arvoa ei mitata sillä, miten kauas on menty hakemaan uusia elämyksiä, kokemuksia tai virikkeitä.

Vuohenputket Paiholan villiyrttiretkellä

Muutaman kotimaan reissun olenkin jo tänä kesänä varannut: Heinäveden Valamoon ja Kermankosken kesäteatteriin 19.6 (josta kerron hieman seuraavaksi), Taidekeskus Salmelaan 3.7, Monola-Gaalaan Lieksaan 8.7 ja Rääkkylän Kukkakuhhaukseen 19.8. Ulkomaan reissuja en ole suunnitellut. Edellinen lentomatkani taitaakin olla kesältä -17 Osloon. Tässä päivityksessä kirjoitan myös muista pääasiassa tähän lähitienoolle tehdyistä reissuista, kuten Onkamoon, Kuhasaloon ja Höytiäisen suistoalueen lintutornille. Marttailu-osiossani on villiyrttiteemaa Paiholassa jokirannan maisemissa.

Kun muutamme asenteemme, emme pelkästään näe elämää eri tavalla. Elämä itse muuttuu aivan toiseksi. (Katherine Mansfield.)

Voikukat Paiholan villiyrttiretkellä (ks. marttailuosio lopussa)

''Tarinaa tien päältä'' KULKUKOIRAT -​laulunäytelmä kertoi 19.6 Reiskasta (Taipale), Klabbista (Kari Tapio) ja Topista (Sorsakoski). Tämä esitys oli Kermankoskella kesäkuussa kolmena peräkkäisenä päivänä 16.6–19.6.2022. Seurasimme eilen sunnuntaina kesäteatteriesitystä siellä Kermankosken lavalla Heinävedellä. Tapasin väliajalla tuttuja Enon suunnaltakin, myös sieltä oli tehty bussiretki tähän esitykseen. Oli hienoa nauttia Kermankosken upeissa koskimaisemissa tangokuninkaallisten (mm. Marita Taavitsainen, Tiina Räsänen, Tommi Soidinmäki) esittämistä tutuista ja nostalgisista sävelmistä. Tommi Soidinmäki oli Reijo Taipaleen roolissa, Juse Venäläinen Klabbina ja Jarkko Järvenpää Topi Sorsakoskena. He olivat paitsi ulkoiselta olemukseltaan myös äänenväriltään hyvinkin paljon esikuviensa kaltaisia. Esitystä säesti Onnentähti-orkesteri. Kaikkinensa nautittava esitys 👍

Kulkukoirat-laulunäytelmä oli tarina kolmesta suomalaisesta laulajasta tien päällä. Keikkamatkoilla miehet pitävät yhteyttä toisiinsa, kohtaavat ja tukevat toisiaan jaksamaan pitkät matkat ja valvotut yöt. Yhteiset tarinat ja huumori yhdistävät ja lähentävät heitä toisiinsa. Ikuinen ystävyys syntyy ja kestää elämän loppuun saakka. Tämä tunteita koskettava kolmen miehen laulama laulu soi mielessä vielä kotimatkallakin: ”Kuin taivaisiin, sä nosta mua nyt jälleen. Kuin taivaisiin, taas päälle vuoren sen elää voin, kun kanssasi näin kuljen... Kuin taivaisiin, sun vierelläs mä meen - -”

Kermankosken kuohuja sateisena päivänä 19.6

Ennen Kermankosken kesäteatteria kävimme Heinäveden Valamossa opastetulla kierroksella ja ruokailemassa. Nautimme lounaan 260-paikkaisessa Kahvila-Ravintola Trapesassa, joka on saanut nimensä kreikan kielen pöytää tai luostarin ruokasalia tarkoittavasta sanasta. Ravintola täyttyi nopeasti mm. konfirmaatioon pääkirkossa osallistuneesta väestä. 

Seuraavaksi on hieman referointia Uuden Valamon historiasta (wikipedia 2022): Laatokan Valamosta Heinävedelle siirtyneitä munkkeja oli marraskuussa v. 1940 noin 150 henkeä, joista suurin osa vanhoja miehiä. Jo 1960-luvulla suurin osa Heinävedelle tulleista munkeista oli kuollut, ja heidät on haudattu Papinniemen hautausmaalle. Vuonna -73 perustettu yhdistys Valamon Ystävät ryhtyi aktiivisesti keräämään varoja luostarin uuden kirkon rakentamiseen. Myös kirkkokunta tuki näitä toimia merkittävästi. Kirkko oli viimeistelyjä vaille valmis vuonna v. -76 ja se pyhitettiin Kristuksen kirkastumiselle. 

Ulkona emme juurikaan eilen kävelleet, taivashan valutti vettä runsain mitoin, ja sää oli viileä, mutta sitäkin enemmän nautin kiertelyistämme sisätiloissa, olihan edellisestä Valamon käynnistäni jo aikaa.  

Voimme valittaa

että ruusussa on piikkejä

tai iloita siitä, että piikkipensaassa on ruusuja. 🌹

(Abraham Lincoln).

Laatokan Valamoa kuvaava teos uudessa Valamossa

Kirkon ikonit kunnostettiin pääasiassa Laatokan Valamosta mukaan otetuista ikoneista. Uusi Kristuksen kirkastumisen kirkko vihittiin käyttöönsä juhlallisin menoin kesäkuussa -77 arkkipiispa Paavalin, lukuisan ulkomaisen vierasjoukon ja kotimaisen papiston avustamana. Kirkkoon on kunniapaikalle laitettu Suomen historiallisesti merkittävin ikoni, Konevitsan Jumalanäiti, joka sota-aikana v. -40 tuotiin turvaan nykyisen Suomen alueelle ja sijoitettiin luostariin vuonna -56. Heinävedellä olevan tiettävästi vanhimman Konevitsan Jumalanäidin ikonin kopion valmistusaika sijoittuu 1400-luvun lopulle tai 1500-luvulle. Tämä ikoni poikkeaa alkuperäisestä myös siinä, että ikoni on maalattu molemmilta puolilta, alkuperäinen ikoni oli maalattu vain toiselta puoleltaan. Perinteisesti luostareissa on valmistettu myös alkoholijuomia. Valamon luostari on pääosakas tislaamotoimintaa operoivasta Viiniherman Oy:stä, ja sillä on tislaamosta (esim. viskin valmistus) osake-enemmistö. (wikipedia 2022.)

Vanhan kirkon sisänäkymää uudessa Valamossa

Perimätiedon mukaan Valamon luostari on perustettu 1100-luvulla, viimeistään 1300-luvulla. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaista. Luostarin uutta sijoituspaikkaa valittaessa ratkaisevaksi tekijäksi muodostui ministeri Yrjö Herman Saastamoisen omistaman Papinniemen kartanon päärakennuksesta löytynyt pyhittäjäisiä esittänyt ikoni, jonka läsnäoloa Papinniemessä veljet pitivät Jumalan johdatuksena. Heinäveden Valamo jatkoi Laatokan Valamon maatalousluostarin perinteitä aina 1960-luvulle asti. Matkailusta tuli kuitenkin pian luostarin pääelinkeino. (valamo.fi.) 

Kirkon yläpuolella pilviä ja maassa vesilätäköitä sateen hetkeksi tauottua ☂

Harmaa taivas on vain ohikiitävien pilvien parvi (Duke Ellington).

Konevitsan ikääntynyt ja pieni veljestö liitettiin vuonna 1956 Valamon luostarin yhteyteen Heinävedelle. Veljestön mukana Valamoon siirtyi Konevitsan luostarin suurin aarre, em. Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni, joka sijoitettiin kunniapaikalle luostarin kirkkoon. Monet sen edessä rukoilleet ovat saaneet vastauksia pyyntöihinsä. (ort.fi.) Oppaamme kertoi, että ikonien ihmeteoista voidaan ajatella monella tavalla. Kun ihminen pysähtyy ikonin eteen ja alkaa syvemmin ajatella elämäänsä ja mm. sen ongelmia, voikin ratkaisu yht'äkkiä tulla jostakin alitajunnasta. Ihmeitäkö? Ken tietää.  

Höytiäisen suistoalueen opastetaulussa olivat mm. lempilintuseni talitiaiset 💗

 Jos vastoinkäymisen jälkeen olet enemmän kuin sitä ennen,
niin ei se ollutkaan vastoinkäyminen.
(Kaarlo Marjanen).

Kävin pyöräilemässä kesäkuun alussa Höytiäisen suistoalueen lintutornilla. Noljakan 2,5 kilometrin pituinen luontopolku kulkee Höytiäisen kanavan suiston luonnonsuojelualueella. Luonnonsuojelualueella on erikoinen historia, syntyihän se Höytiäisen purkautumisen seurauksena. Nykyisin luonnonsuojelualue on linnustollisesti merkittävä. Luontopolun varrella on lintutorni ja reitti kulkee pitkälti pitkospuita pitkin. Reitti on merkitty puisin opastein ja reitin varrella on alueen luonnosta kertovia tauluja. Noljakan luontopolku sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä Joensuun keskustasta. (joensuu.fi.)

Pohjois-Karjalan lintutieteellinen yhdistys pystytti tämän 7 metrin korkuisen lintutornin v. 2000.

Seuraava kesämuistoni liittyy JoenVolin kiltalaisten kanssa tekemäämme kevätkesän retkeen Kuhasaloon. Joensuun ortodoksinen seurakunta vietti satavuotisjuhliaan vuonna 1993. Juhlien yhteydessä pystytettiin talkoovoimin Joensuun Kukkosensaareen eli Kuhasaloon puinen ikonikatos muistuttamaan lähistöllä kerran sijainneesta Kuhasalon luostarista. Katoksen alle on asetettu Valamon luostarin perustajien, pyhien Sergein ja Hermanin ikoni. Laatokan Valamon luostari perusti 1530-luvulla sivuluostarin eli skiitan Kuhasaloon. Tarkoituksena oli silloin varmaankin ortodoksisen uskon vahvistaminen paikallisen väestön keskuudessa. On todennäköistä, että luostariveljestö joutui varsin pian pakenemaan rajasotia ja luterilaisia, ja Stolbovan rauhaan (1617) mennessä luostari on jo ollut pysyvästi tyhjillään. (joensuuntaidemuseo.fi.) 

Kuhasalon puinen ikonikatos 

Kuhasalon luontopolku sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä Joensuun torilta. Merkittyjä esteettömiä reittejä nuotiopaikkoineen (kuusi nuotiopaikkaa ja kaksi vuokrattavaa kotaa) on kaksi: yhden ja kahden kilometrin mittaiset polut. Kuhasalo, joka myös Kukkosensaarena tunnetaan, on historiallisesti merkittävä paikka, ja sieltä löytyy tuo erämaaluostarin muistomerkki. (visit.joensuu.)

Voit keskittyä asioihin, joista olet kiitollinen, ja tulla paremmaksi ihmiseksi, tai voit keskittyä asioihin, joihin olet pettynyt, ja tulla katkerammaksi ihmiseksi. Valinta on sinun. (Mark Goulston.)

Paistoimme makkarat Kuhasalossa

Eräs muisto vielä toukokuultakin. Joensuun ja lähitienoon Karpalo-vertaistukiryhmä teki kevätretken 17.5 Tohmajärven Onkamossa sijaitsevaan Puun Sieluun - kauniiseen Onnelaan. Sää suosi ja tämän talven poikkeuksellisen paksut hangetkin olivat jo silloin lähes täysin sulaneet. 

Ajattele, mitä sinulla on, mieluummin kuin sitä, mitä sinulta puuttuu. Seulo omistamistasi asioista parhaat ja punnitse miten hanakasti olisit etsinyt niitä, elleivät ne jo olisi sinulla. (Marcus Aurelius.)

Italialaistaiteilija Marco Martellon komea ”Suomen leijona” oli nähtävillä Puun Sielussa

Osa meistä ei ollut Onnelassa aiemmin käynytkään ja ihastuimme niin, että päätimme mennä toistekin, kun tilaisuus tarjoutuu. Itä-Suomessa liikkuville voikin mielihyvin suositella tätä kauniin luonnon keskellä kuutostien varrella sijaitsevaa Onnelaa. Puun Sielu on perinteiseen karjalaiseen tyyliin rakennettu komea hirsilinna. Hirsilinnaa ympäröivässä puistossa saimme tutustua eri puulajeihin. Puutarha sisälsi lisäksi useita kauniita yksityiskohtia karjalaistyylisine piharakennuksineen ja erikoisine taideteoksineen. Tutustuimme Natalian johdolla myös navettarakennukseen, jonne oli tehty viihtyisät kokoustilat.

Niilo Lehikoisen taidetta Puun Sielussa
 

Puun Sielun taide herätti myös syvällisempiä mietteitä. Aloin pohtia jotenkin myös kaiken katoavaisuutta, ja sitä, että kukaan meistä ei lopulta tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Vertaisen kanssa kuulumisia vaihtaessamme ajattelin, että huominen voi tuoda onnea ja menestystä, mutta myös kipeän menetyksen. Menetyksessä ja menestyksessä onkin vain yhden kirjaimen ero. Joskus kipeä menetys voi olla materiaalinenkin, ja erityisen pahalta se tuntuu, jos sillä on paljon tunnearvoa ja siihen on syvästi tunteella kiintynyt. Läheisen tämän kaltaista surua läheltä seuratessani tähän valikoitui seuraava mietelmä: 

”Juuri menetetty on enemmän olemassa 
kuin silloin kun se vielä oli” (Hilja Mörsäri).

Puun Sielun komea päärakennus

Marttailuosioni vielä tähän lopuksi - vakiintuneeseen tapaani. Kävimme 1.6.2022 villiyrttiretkellä Paiholassa Karelian Marttojen, Villien Marttojen ja Paiholan Marttojen kanssa (tähän liittyvät kuvat ovat päivitykseni alkupuolella).  Sää suosi, tutustuimme toisiimme ja opimme uutta niin villiyrteistä kuin Paiholan tienoon historiastakin. Keskustelun lomassa poimimme mm. vuohenputkea, voikukkaa, poimulehteä, maitohorsmaa ja nokkosta. Lopuksi nautimme Paiholan Marttojen tarjoamat makoisat nokipannukahvit marjapiirakan kera, paistettiin makkarat ja laulettiin yhdessä Marttalaulu. Näitä muistoja on mukava ajatella, kun räntää sataa tai pakkanen paukkuu... 💕

Kehotan kaikkia synkkyyteen vajonneita kirjoittamaan muistiin, mistä he ovat kiitollisia. Silloin alkaa vähitellen ymmärtää, kuinka paljon on elämältä saanut. (Jim Carrey.)

Tuomen kukkien aikaa kesäkuun alkupuolella (kuva Vuonislahdesta)

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani mm. vuohenputkesta ja poimulehdestä, tällä kertaa keskityn voikukkaan. Voikukka on hyvin ravinnepitoinen kasvi. Se sisältää muun muassa eri vitamiineja ja K-vitamiinia siinä on erityisen paljon. Voikukassa on kolminkertainen määrä ravinteita muihin salaattikasveihin verrattuna. Voikukan lehdistä parhaat ovat pyöreäreunaiset lehdet, sillä niissä on vähiten kitkeryyttä. Kitkerimmät lehdet ovat vahvasti sahalaitaiset mutta niissä on myös eniten C-vitamiinia. Kitkeryyttä voi poistaa irrottamalla lehtiruodin ja ryöpätä lehtiä hetken kiehuvassa vedessä. Voikukalla on myös hoitavia ominaisuuksia ja se hoitaa erityisesti maksaa. Kasvilla on myös diureettinen vaikutus, eli se on elimistöstä nestettä poistava. Voikukan käyttöä voi kokeilla ensin pieninä määrinä. Sitä ei suositella, jos verenpaine on matala tai jos kärsii sappisairauksista. (hameensanomat.fi.) Voikukkaa voi käyttää salaattiin, leivän päälle, smoothieen, munakkaaseen, keittoon, marinadeihin ja muhennoksiin. Paras aika kerätä lehtiä on alkukesällä. Lisäksi voikukan mykeröt sopivat salaatteihin ja juomiin. (puutarha.net.)

Syreenit kukkivat kesäkuussa niin Vuonislahdessa mökillä kuin tässä Joensuun kaupungintalon vierelläkin

 Koko voikukka on kukkavanaa lukuun ottamatta on syötävää. Lehdet ovat miedonmakuisia, kun mykerönuppuja ei vielä näy. Tuoreena ja kuivattuna lehdet sopivat vihersilppuun ja lehtivihreäjauheeseen. Lehtiä ja kukkanuppuja voi pakastaa ryöpättyinä. Kukkien kehälehtiä voi lisätä sämpylätaikinaan ja käyttää leivonnaisten ja ruokien koristeena. Voikukan kukat ovat tunnettuja voikukkaviinin ja -siman raaka-aineita. (hyvinvoinnintilat.fi.) Voikukan lehtiä voisi kai käyttää teen aineksinakin? Edellä on erään lähteen maininta, että voikukkaa ei pitäisi käyttää, jos on matala verenpaine. Mullahan todellakin on, mutta koetan muistaa, että kohtuus kaikessa. Olen syönyt muun ruuan ohessa voikukkasilppua, enkä ole huomannut huimausta. Nauttimani määrät ovat olleet  tosin maltillisia. Vinkki: pientä kasvin lehtien kitkeryyttä leikkasi sitruuna, puristin tuoreesta sitruunasta hieman mehua sen voikukanlehtisilpun joukkoon. 

Alppiruusut Joensuun keskustassa kesäkuussa

Pieni polku salainen
viekottaa mua metsän syliin,
luonto kauneuttansa
ympärilläni tuhlaa,
en kaipaa muiden seuraan
meluisiin kyliin,
olen osa metsänväen
juhannuksen juhlaa.

Pajulinnun suruisa laulu
sieluani soittaa,
juhannuskeijut ihanimmat
niityllä karkeloivat,
oravakin puun latvasta
huomioni voittaa,
juhannusta lehdot järvet niityt,
salot ja vuoret soivat.

E. A. Wiksten (1849–1920.)

Hyvää keskikesän ja yöttömän yön juhlaa 🌸 🌺 🌻 🌼