Elämää, kuolemaa ja korona-ajassa opittua

Vuonislahden vappuun tuli 2021 uusi perinne: päällään seisovan orjan (viittaus Simpauttajaan) lakittaminen kylän käsityöpajassa valmistetulla Hankkijan lippiksellä (hatun koko 127) 😄

VAPPU on kevään loppupuolen juhlapäivä, kansainvälinen työväen juhlapäivä. Suomessa vapunpäivää aattoineen vietetään työväen ja ylioppilaiden juhlana. Vuodesta 1979 lähtien vappu on ollut Suomessa virallinen liputuspäivä, suomalaisen työn päivä. (Wikipedia 2021.) Vappu tulee käki kainalossa, pääskynen pivon pohjassa, sanottiin ennen. Toukokuun ensimmäinen päivä on kirkollisesti pyhitetty englantilaissyntyiselle nunnalle, pyhimyskuningas Rikhardin tyttärelle Walburgalle (suomalaisittain Valpurille tai Vapulle). Hän levitti keskiajalla kristinuskoa Saksassa ja perusti Heidenheimin luostarin. Nykyvappuun kuuluvat karnevaalitavarat kuten vappuhuiskat, serpentiinit ja ilmapallot. Vappupöytään laitetaan tippaleivät, munkit, nakit ja perunasalaatti ja tietenkin sima. Sima on kielessämme vanhastaan merkinnyt ’hunajaa’ tai ’mettä’. ’Juoman’ merkityksen sana sima on saanut Kalevalassa. (kotus.fi.)

Kelvän joen kuohuja äitienpäivänä 2021

HELATORSTAI (myös 'Kristuksen taivaaseenastumisen päivä') on vuotuinen kristillinen juhla, jota vietetään neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä Jeesuksen taivaaseenastumisen muistoksi (tänä vuonna 13.5). Taivaaseenastumisesta kerrotaan Apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa sekä lyhyesti myös Markuksen ja Luukkaan evankeliumien lopussa. Sana helatorstai on saatu muinaisruotsin sanasta helghathorsdagh, joka merkitsee pyhää torstaita. (Wikipedia 2021.) Helatorstain liturginen väri on valkoinen. Pääsiäisen juhlakausi päättyy helatorstain aattona. (oph.fi.)

Muita toukokuun merkkipäiviä ovat 8.5 vietetty lapsettomien lauantai ja toukokuun toinen sunnuntai 9.5 äitienpäivä. Kirjoitin 8.5 fb:ssä:

Hyvää lapsettomien lauantaita ja huomista äitienpäivää kaikille, joilla on äiti, jotka ovat itse äitejä, isoäitejä tai isoisoäitejä. Äitiys ja isoäitiys ovat muuttaneet muotoaan ajassa paljonkin. Enää biologinen side ei ehkä ole se kaikkein tärkein; rakkaus, välittäminen ja kuten joku hyvin sanoi, äidillinen asenne on olennaista. Elämää kokeneemmilta lapsi saa neuvoja, tietoa ja moraalisia arvoja - parhaimmillaan rakkauttakin, ja lisäksi varttuneemmat voivat toimia lapselle roolimalleina. Nämä sanat painoin aikoinaan mieleeni sosiaalialan opiskelijan opinnäytetyöstä 💗 Työssä käsiteltiin monimuotoisia perheyhteisöjä ja mm. isovanhemmuutta. Eräs äiti kertoi, että heidän uusperhesuvussaan hänen lapsellaan on kahdeksan isovanhempaa ja useita reippaita isoisoäitejä ja -isiä. Jollakulla toisella lapsella taas ei ole sitä yhtäkään, ei ole ehkä läsnä olevia vanhempiakaan. Mieleen tulee ne paljon siteeratut presidentin puolison sanat: "Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa" (Sylvi Kekkonen, Kiteitä 1949, s. 17). Hyvää tulevaa sunnuntaita kaikille lapsen tietä tasoittaneille 💓

Valkovuokot äitini kutomalla matolla.

Juhlapäivistä muihin viime viikkojen tunnelmiin. Olen lukenut viime aikoina useita artikkeleja ja haastatteluja mm. hiljattain edesmenneestä Matti ”Fredi” Siitosesta (1942 – 2021). Eräässä niistä oli hänen tyttärensä Hanna-Riikan (1970–2018) sanat: ”Tämä elämä on koulutuskeikka. Uskon, että tulemme tänne uudelleen.” Uskon itsekin jonkinlaiseen uuteen tulemiseen – mitä se sitten onkaan, siitä on vain hennot ajatukset. Uskon jonkinlaiseen karman lakiin, eli siinä seuraavassa olomuodossa joutuisi jollain tapaa kohtaamaan ne oppiläksyt uudelleen, mitä nyt on jäänyt oppimatta. Joku kaveri sanoi jo nuoruudessa näistä asioista jutellessamme, että millä todistat, että jotain olisi vielä kuoleman jälkeen. Vastasin, että millä sinä todistat, ettei mitään ole. Taisi päättyä tasapeliin tuokin väittely. Mutta vakavammin puhuen, kukaan ei voi tietää, mitä silloin on, tai onko yhtään mitään. Uskon kuitenkin, että henki tai sielu siirtyy jonnekin toiselle tasolle, toiseen ulottuvuuteen sen jälkeen, kun tämä maallinen kehomme kuolee. 

Nyt korona-aikana on tullut puhuttua erityisen paljon puhelimessa tai kirjoitettua sähköpostia tai meseviestejä. Kirjoitin eräässäkin viestissä ystävälle, että tämä sydänsairaus on vaikuttanut jotenkin niin, että kuolema on tullut kuin lähemmäksi. Sitä on vaikeaa kuvailla tarkasti. Alussa ajatus kuolemasta pelotti, välillä jopa ahdisti, mutta nyt tuntuu kuin se olisi jokin tummasävyinen "kaveri", mikä kulkee olkapäällä mukana, ja muistuttaa (nyt kuitenkin jo enemmän lempeästi) elämän rajallisuudesta.  Kuolemistani en ole kuitenkaan viime aikoina juurikaan pohtinut. Kuolemaa ylipäätään olen miettinyt enemmänkin. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, voin tätä nykyä sydänlääkkeiden tuella hyvin. Mennessä näkee, miten on tulevaisuudessa. Sen tiedän, että ko. diagnoosi vaikuttaa ainakin nykytutkimuksen mukaan lyhentävästi elämäni pituuteen. En kuitenkaan halua tietää, kuinka paljon. Diagnoosin saatuani kylläkin kyselin lääkäreiltä ennusteista varsin paljonkin, kai liikaakin. Kun oli kulunut noin vuosi diagnoosista, aloin ajatella, että tärkeintä on pyrkiä elämään samanlaista elämää kuin ennenkin – tietysti terveelliset elämäntavat entistä tarkemmin huomioiden. Niissä onkin välillä suorastaan pilkuntarkkaa säätöä, kuten viime päivityksessäni kirjoitin 😉

Aurinkoinen aamu Pielisen rannalla 9.5.2021

Kuolemasta pitäisi puhua avoimemmin, yhtä luonnollinen asia se on kuin syntymäkin. Asiantuntijat sanovat, että kuolemaa pitäisi ajatella silloin, kun on enemmän voimissaan, ja sitten kun kuolema lähestyy, voisi ajatella elämää. Mielestäni se on hyvin sanottu. Tommy Hellsten sanoi eräässä haastattelussa vaimonsa kuoleman jälkeen, että elämän ja kuoleman välissä on vain ohut harso, ei mitään paksua betoniseinää. Hän mainitsi uskovansa, että kuolleet ovat lähellämme kuolemansa jälkeen jonkin aikaa, kunnes siirtyvät jonnekin kauemmaksi – sinne tuntemattomaan. Hellsten sanoi em. haastattelussaan myös, että tulisi miettiä sitäkin, onko elämää ENNEN kuolemaa. Noita sanoja voisi kyllä pohtia tarkemminkin.

Älä koskaan kasva niin isoksi,
ettetkö voisi esittää kysymyksiä,
älä koskaan tiedä niin paljon,
ettetkö voisi oppia jotain uutta (Og Mandino).

Itikanhiekan rantaa vappuna 2021

Edellä olevan mietelmän sanat johdattavat oppimiseen, ihmettelemiseen, mitä kaikkea onkaan tässä ajassa.  Nyt kun ollut reilusti aikaa mietiskellä yhtä ja toista, huomaa katsovansa entistä enemmän elämää myös niin eteen- kuin varsinkin taakse päin. FB:n antamat muistot vuosilta ennen koronaa tuovat kontrastia tähän aikaan. Niiden myötä katse on suuntautunut erityisesti nyt korona-karanteenin aikaan enemmän taaksepäin, muistoihin. Muutos elämänmenossa tuntuu olevan yllättävänkin suurta näin lyhyessä ajassa. Nähtäväksi jää, kuinka kauan muutos kestää, todennäköisesti kaikki ei kuitenkaan tuota pikaa palaa siihen menoon, mitä elettiin vielä esim. kolme vuotta sitten. Korona on ollut eräänlainen pakollinen pysähdys vauhtiin ja nousukiitoon. Moni on todennut, että jo pitkään meno on ollutkin sellaista, että koko ajan pitää olla enemmän ja enemmän, ja yhä ihmeellisempää, talouskasvun on edettävä vauhdilla. 

Tämä aika on nyt pysäyttänyt miettimään sitäkin, mikä on elämässä todella tärkeää. Jos mahdollisimman konkreettisen esimerkin kuluneesta vuodesta ottaa, jotkut hamstrasivat vuosi sitten lääkkeitä, vessapaperia ja makaronia – perusasioiden äärellä siis todellakin oltiin.  Eri keskusteluista on välittynyt, että ihmiset ovat helpottuneita, kun vapaa-aikaa ei enää tarvitse suorittaa. Eläkeläisenkin pienessä elämässä huomaan tässä kohtaa jonkinlaista helpotusta. Näin on siltikin, vaikka kohdallani koetan karttaa kiirettä. Jos joku tykkää eläkkeellä(kin?) kiireestä, ihan hyvä hänelle, itselleni se menneiden vuosikymmenien kiire riittää. Nyt en enää sitä halua. Terveyden merkitys tuntuu koronan myötä ymmärrettävästikin useimmilla korostuneen, niin henkisen kuin fyysisenkin. Omaa terveyttäni edistää ilmiselvästi se, että en hanki itselleni kiirettä, stressistä puhumattakaan 😬

Punarinta pihapuussa 💚

Koronavuosi on opettanut myös kohtuullisuuteen, siltä ainakin vaikuttaa. Marttojen tärkeinä pitämät kierrätys, tuunaus ja ruokahävikin välttäminen ovat tulleet monille muillekin entistä tärkeämmiksi. Marttojen garderobi-koulutuksessa todettiin, että kaikkein ekologisin hankinta on se vaate tai esine, mikä on jo kaapissa. Vanhalle tavaralle ja vaatteelle voi kehitellä uutta käyttöä. Ympäristöarvot ovat tulleet entistä tärkeämmiksi. Meillä on vain yksi maapallo, mistä halutaan pitää parempaa huolta. Kokousten pitäminen etäyhteydellä on tullut luontevaksi tällaisellekin, joka sitä aluksi arasteli. Pohjois-Karjalan Marttojen vuosikokous pidettiin 8.5 Teams-yhteydellä, kokoukseen osallistui runsaat 50 marttaa ympäri Pohjois-Karjalaa. Itse osallistuin siihen tietokoneen välityksellä Vuonislahdesta. Piirin puheenjohtaja Päivi Leinonen totesi avauspuheessaan (pandemiaan viitaten) erittäin osuvasti, että kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista. Nyt on ollut aikaa pysähtyä ihmettelemään elämänmenoa, löytää uusia näkökulmia ja pohtia sitä olennaistakin.  

Korona-ajan käsityö torkkupeitto valmistui äänikirjoja kuunnellessa

Ihminen uskoo lopulta kaiken sen,
minkä hän toistaa itselleen
riittävän usein, olipa toteamus
sitten oikea tai väärä. Paljon tärkeämpää on se, mitä sinussa tapahtuu, kuin se mitä sinulle tapahtuu. (Positiivarit 6.5.2021).

Ympäristöarvoihin liittyviä asioita huomaan toistelleeni näissä blogikirjoituksissanikin, ja näin on varmasti jatkossakin. Minkä kokee tärkeäksi, sitä toistaa. Olen muistellut menneitä mm. FB:n antamien muistojen myötä. FB antoi alkukeväästä 2018 tällaisenkin muiston: Eilen tuumin, että koetan sisällyttää postauksiini jonkin tarinan, mietelmän tmv. Tämän päivän mietelmänä voisi olla arabialainen sananlasku: "Ikuinen auringonpaiste synnyttää hiekkaerämaan." Joillakin tuntuu olevan jatkuva päivänpaiste, erityisesti materiaalinen yltäkylläisyys ja valtaa käyttävä ja korostava asema - miksi sitten niin tyhjä katse, ja sanojen takana kumiseva onttous.

Jotkut kamppailivat jo silloin, riittääkö pienestä eläkkeestä esim. lääkkeisiin. Eriarvoisuuden suuruutta korostava hehkutus toi entistä selvemmin esiin taloudellisen menestyksen kasvaneen eron. Mietiskelin tuolloin muutama vuosi sitten mm. seuraavaa: silloin tällöin tulee kohdalle (täällä niukkuuden Suomessa?) seuraavanlaisia tuokioita: kun juttukumppanilta kysyi, mitä SINULLE kuuluu, alkoi kuulua vuolas selostus hankituista taloista ja tavaroista, tiluksista, mittavista kuukausituloista, lasten ja lastenlasten huikeista menestystarinoista ymv.  Esitystä havainnollistettiin kännykästä näytetyillä kuvilla komeasta omakotitalosta keskellä kaupunkia järven rannalla, lapsista ja lapsenlapsista kauniina ja rohkeina kalliissa harrastuksissaan.

Marjatta Palaston (s. 1943) teos Tyhjä takki (Joensuun taidemuseo Onni) voisi symboloida myös tyhjää katsetta, tyhjää mieltä.

Komean kulissin ylläpitoako tuo kaikki on, ken tietää. Joku voi tietysti tuntea suurta epävarmuutta erilaisten vaatimusten ristitulessa, miksi hän muuten olisi niin keskittynyt korostamaan itsensä ja perheensä asemaa, rahan ja omaisuuden tuomaa turvaa. Erään kiintoisan havainnon olen tehnyt maaseudun ihmisten suhtautumisesta. Kenties minulla on ollut vain hyvä tuuri, kun kohdalle on sattunut tietynlaisia ihmisiä, tai sitten harvaanasutulla seudulla todellakin ajatellaan jotenkin toisin? Kun aloimme viettää aikaa maalla n. kymmenen vuotta sitten, jäin jo silloin juttelemaan kylätiellä vastaan tulevien kanssa. Saatoin silkkaa epävarmuuttani alkaa kertoa, että kyllä tässä on hankittu yliopistotutkintokin, ja ylioppilaaksikin kirjoitettu iltalukiosta vielä aikuisiällä, omin avuin, työn ohessa. Onnekseni sain palautuksen olennaiseen melko pian, ja selväksi tuli, että pointti on siinä, mitä meillä on tässä juuri nyt; miten menee tällä hetkellä, ja olisiko kenties mahdollisuus johonkin yhteiseen jatkossa. Liittyisitkö siihen ja siihen työryhmään tai yhteiseen projektiin, saatettiin kysyä. Menneillä urotöillä tai toisaalta itsetuntoa horjuttaneilla virheillä elämän varrella ei tuntunut olevan juurikaan merkitystä. Syntyperästä tai omaisuuksista ei kysytty, ja jos olisin alkanut sellaisia luetella, minut olisi mitä varmimmin palautettu olennaiseen. Joku iäkkäämpi kyläläinen tosin taisi kysäistä, onko sinulla sukujuuria tälle tienoolle, oletko Julkuvaaran tyttöjä. Ihan vikaan ei arvaus mennyt, asuihan isotätini perhe aikoinaan Julkuvaarassa 💑

Tuumin jo tuolloin vuosia sitten, että useitakin tutkimuksia on siitä, että ihmisen onnellisuus ei lisäänny käytettävissä olevan rahan lisääntymisen myötä, riittää hyvin, jos bruttokuukausitulot ovat jo n. viiden tonnin luokkaa. Onnellisuutta näyttää lisäävän se, jos kykenee jakamaan omastaan, auttamaan toisia - myös heitä, jotka eivät omaa lähiperhettä ole. Kenties noihinkin em. tyhjiin silmiin syttyisi ilonpilkahdus, jos hän antaisi yltäkylläisyydestään toisille. Jos ei aikaansa pysty antamaan tai ei halua antaa, eikä mielikuvituskaan riitä miettimään auttamiskohteita, voisi ryhtyä vaikka kuukausilahjoittajaksi kehitysmaahan tai antaa johonkin kotimaiseen avustuskohteeseen. Puolison kanssa yhdessä tilille tulevasta yli kymppitonnin kuukausitulosta kyllä riittäisi - jos halua on. Suuren talon, huvilan ja parin kolmen auton (komeita näemmä, kuvissa autot yleensä poseeraavat talon edessä) ylläpito tietenkin maksaa, ja suunnitellut kaukomatkat koko lähiperheen voimin ovat tiettyjä kustannuseriä tietysti nekin, mutta vielä jäänee ylikin!

Tommy Hellsten sanoi hyvin fb:ssä eilen 10.5.2021: ”Saat sen mistä luovut ja menetät sen mitä vaadit”.

Nämä sinivuokot olivat ilmeisesti karanneet jonkun pihasta kylätien varteen

Raskas olo tuli tuota kaikkea kirjoittaessani. Huoh. Nyt kun luin tuonkin kolmen vuoden takaisen muiston, huomaan, kuinka paljon se kaikki ärsytti tuolloin. Miksi se ärsytti, sitä voisi pohtia ja myös sitä, voisiko tästä oppia jotain. Eräs arkinen esimerkki noista tuontapaisista muistoista on sekin, kun jotkut hehkuttivat silloin, kuinka ihanaa on päästä mukaan esim. tiettyihin hankkeisiin, sillä niissä saa matkustella, toisinaan kaukaisiin maanosiinkin ja useita kertoja vuodessa. Lieneekö koronan ansiota, mutta sellaisia hehkutuksia ei nyt juurikaan kuulu. Pikemminkin on käynyt niin, että kun media nostaa esiin tapauksia, jossa henkilö on matkustanut esim. sadan tuhannen euron edestä melko lyhyellä aikavälillä työnantajansa piikkiin, se pikemminkin aiheuttaa paheksuntaa kuin ihastusta. Voi aiheuttaa jotain epämääräistä myötähäpeääkin. Etätyö ja muu etänä osallistuminen on herättänyt ajattelemaan, että tällä tavoin voi säästää luontoa ja samalla voi säästää omia voimavarojaankin, kun ei tarvitse olla koko ajan reppu pykälässä valmiina kiiruhtamaan lentokentälle. Uskon monen muun lailla, että mm. järjestötyössä ja jopa harrastuksissa etäyhteydellä osallistuminen jää jatkossa pysyväksi. Tuskin se kokonaan lähikokoontumisia korvaa, mutta mitä varmimmin korvaa osaltaan.

Ruukkukukaksi kevättalvella hankittu sinililja sai uuden elämän metsässä 💙

 
Mitä muuta mieleen on palannut vuosien varrelta. Jossain muistossani vuosien takaa mietin parin ikätoverini kertomaa, kuinka ylpeitä he kertovat olevansa, kun vanhemmat kouluttivat heidät, laittoivat aikanaan oppikouluun ja kannustivat yliopistoon. Tasoittivat tietä pitkälle aikuisuuteen. Hankkivat pianon ja luistimet. Aikoinaan tunsin jotain epämääräistä haikeutta, liekö ollut kateuttakin. Nyt näin ei ole enää, aika on tehnyt tehtävänsä ja hyvä niin. Nyt jollekin jopa nauran: tuskin minä kömpelönä olisin oppinut luistelemaan tai soittamaan pianoa. Muuta kuitenkin opin. Kävin koulut ja suoritin opiskelut aikuisena opintotuella - toisaalta tämä taisi mennä samoin kuin useimmilla nykyisin. Sieltä syrjäiseltä maaseudulta keskustaan opiskelukortteeriin ei ollut mahdollisuutta hankkiutua monestakin syystä. Silloin ei ollut peruskoulua, mikä tasa-arvoistaa koulutusta kiitettävästi nykyisin, ja näin on ollut jo noin puolen vuosisadan ajan. Piti ihan tarkistaa, milloin se tapahtui: Peruskoulujärjestelmään siirryttiin koko maassa pohjoisesta alkaen asteittain vuodesta 1972 lähtien (Wikipedia 2021). 

Toisinaan kuuli kerrottavan, että perintörahoillaan hän hankki sitä ja tätä ja rakennutti mm. toisen asunnon perintömaillensa. Kohdallani (ja varmasti monella muullakin) elämä eteni tässäkin kohtaa eri tavalla; ei peritty maata tai muutakaan, asunto-osake ja vapaa-ajan paikka on hankittu säästöillä työansioista +40 työvuoden ajalta. Ikä taitaa tehdä tehtävänsä tässäkin, ja nimenomaan myönteisessä mielessä; en tunnista kummoisiakaan ikäviä fiiliksiä lähtökohtien erilaisuudesta – en ainakaan enää. Myönnän kyllä sen tuntuvan yhä kurjalta, jos joku katselee (korkeammiksi kokemiensa lähtökohtiensa vuoksi) ylhäältä alaspäin, alentuvasti 😟 Siitä sen sijaan iloitsen vielä tänäänkin, että opiskelut toteutuivat - parempi siis myöhään kuin ei milloinkaan 👍 Sain vielä aikuisena nauttia koulutusmahdollisuuksista itseäni paljon nuorempien rinnalla. Esteitä ei asetettu, tasa-arvoisen opiskelujärjestelmän myötä sai opiskella niin pitkälle kuin pää riitti. Minulla se riitti maisterintutkintoon asti. Se on ollut varmaankin parasta, mitä kohdallani on ollut. Kullanneeko aika muistot, mutta nautin täysillä yliopisto-opiskelusta, iltalukiostakin. Tuntui kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut. Hain tietoa eri asioista, ja otin useamman sivuaineenkin pääaineeni suomen kielen lisäksi. Olen viime aikoina alkanut nähdä uniakin opiskeluajoista, välillä olen niissä oppilaana välillä opettajana. Mielenkiintoista 😊

Punakukat kaupungissa

Liekö nuo tietyt ärsyyntymiset merkkejä siitä(kin), että tässäkin kohtaa on jokin oppimisen paikka. Miksi sekin asia ärsyttää tai jopa vihastuttaa? Nyt kun on ollut runsaasti aikaa mietiskellä, olen pohtinut sitäkin, miksi jotkut vielä kypsillä kymmenilläkin korostavat syntyperäänsä, sen myötä perimäänsä omaisuutta ja ylipäätään syntymässä saatuja upeita lähtökohtiaan elämälle. Olisiko olennaisempaa, millaista elämä on juuri nyt? Tietysti jos ne lapsuuden ja nuoruuden kultaiset muistot tekevät nyt onnelliseksi, niin se on kai eri juttu, vaikeaa tietää. 

Tulee vielä mieleen eräskin lounaskeskustelu muutaman vuoden takaa. Kun kysyin lounaskumppanilta, mitä eräälle yhteiselle vanhalle tutulle kuuluu, alkoi selostus tuon tuttavan omaisuuksista, mikä oli vielä avioliiton myötä tuplaantunut. Se ei kuitenkaan kysyjää kiinnostanut. En silti ”kilttinä tyttönä” sitä sanonut (vaikka olisi kai pitänyt), vaan kuuntelin hiljaa epämääräisin tympääntymisen tuntein. Enemmän olisi kiinnostanut, mitä tuolle ihmiselle kuuluu ylimalkaan, missä päin asuu, onko ollut terveenä tai mitä vain muuta.

Valkovuokot nousevat uskollisesti joka kevät samoille sijoilleen 💚

Onnellisinta olisi, jos jokainen voisi toteuttaa itseään jonkin oman lahjansa/vahvuutensa kautta, silloin ei ehkä olisi niin paljon tarvetta korostaa syntyperäänsä tai esim. perimäänsä tai muulla tavoin lahjana saamaansa materiaalista hyvää. Uskon että jokaisella on jokin lahjakkuus, tai vähintäänkin taipumuksia vaikkapa urheiluun, taiteisiin, käden taitoihin tai mihin vain itsensä toteuttamiseen. Keittiöpsykologi löytää tässä jälleen yhtymäkohdan itsetuntoonkin, ja kaipa sekin osaltaan vaikuttaa. Paljon siteerattu virke toteaa, että jos ei arvosta itseään, voi olla vaikeaa arvostaa muitakaan. Se ainakin on varmaa, että vaikka noin toimisi huonon itsetuntonsa vuoksi, ylimielisyydellä tai pahimmillaan toisten nöyryyttämisellä ei koidu kenellekään mitään hyvää. Huonon itsetunnon kipuilu voi saada monia muotoja. Ylenpalttinen hehkutus esim. omaisuuksista on kai lopulta merkki jonkinlaisesta tyytymättömyydestä - tavalla tai toisella. Ihmisellä tuskin on silloin sisimmässään hyvä olla, vaikka ulospäin kaikki näyttäisi hienolta.

Nyt ikääntyneenä toivottavasti oppisi ”äänestämään jaloillaan” em. kohdatessa – toivottavasti ainakin useimmiten. Jos ei ole vieläkään oppinut, jospa ymmärtäisi edes pysähtyä miettimään, mitä tämä kokemus haluaa opettaa, mikä saa tästäkin asiasta ärsyyntymään. Toisaalta voisi ottaa esimerkkiä heistä, jotka tuollaisia vuodatuksia kuultuaan huomaavat laittaa sormet korviinsa ja suunnata ajatuksensa ja katseensa muualle. Sekin, että ei ota kantaa tai ummistaa silmänsä ja korvansa on eräänlainen kannanotto. Se on toisinaan viisasta tai vähintäänkin jonkinlaista vastarintaa tuollaiselle toiminnalle. Kaikeksi onneksi on toisenlaisiakin kertomuksia. Jotkut ovat jo ennen korona-aikaa auttaneet naapuriaan, vieneet vanhuksen kävelylle tai auttaneet asioimisessa. Antaneet aikaansa, jakaneet henkistä tai aineellistakin hyvää. Jotkut ystäväni kalastavat, sienestävät tai marjastavat, ja antavat näitä luonnonherkkuja toisillekin.

Pielinen äitienpäivänä klo 11, maisemassa alati muuttuvat värit 💙

Muistojen kautta palautui nyt mieleen, että jotkut antavat omastaan toisille henkistä hyvää antamalla aikaansa, kuuntelemalla tai jopa luovat toisten kanssa yhdessä uutta kulttuuria. Se lämmittää sivullisempaakin. Joku voi antaa omastaan kuin valikoiden. Tietysti on erilaisia elämäntilanteita, voimavarat voivat olla niukat. Jossain ystävänpäivän kortissa luki, että kaiken hyvä omistamisen tekee merkitykselliseksi se, että on joku/joitakin jonka kanssa sen voi jakaa. Hyvin sanottu, on se jaettava sitten vaikka kykyä antaa huomiotaan toisille. Tällaiset viestit tuntuvat hyvältä. Jospa laitaisinkin nämä muistot päällimmäisiksi, omaisuuden ja muun vastaavan hehkutuspuheet syrjään tai kokonaan pois mielestä 😒 

Pikku-Martaksi nimetty vene ja kevään ensimmäiset antimet korvasienet ja raparperit toukokuulla 2014

Lopuksi muihin aiheisiin. FB antoi tällaisen mieltä herkistävän muiston 28.4.2018: Silmäilen tupani ikkunasta lunta ja sitä vauhdilla sulattavaa aurinkoa. Leskenlehtiä ei vielä näy, kaupunkikodin seinustalla kukkivat sinililja ja vuokko. Sulavesi rannalla, siinä pulikoi kolme joutsenta. Kukahan noista lienee kolmas pyörä, mietin kisailuaan seuratessani. Kimakka meteli syntyy, lieneekö mustasukkaisuutta ilmassa.

Samassa yhteydessä olin kirjoittanut muiston työpäivästäni: Eiliset perjantai-iltapäivän tunnit koululla olivat monessa mielessä erityiset. Kenelläkään ei ollut kiire, jatkoimme yli ajan, vaikka oli perjantaiehtoo. Innostuneita esityksiä omalta alalta. Joku käsitteli lapsen asemaa 50-luvulla, sodassa särkyneen isän ja työn uuvuttaman äidin huomassa.

Joku toinen valotti miehen ja isän asemaa tänään, jäädäkö vanhempainvapaalle vai keskittyisikö tienaamaan; nuorilla perheillä ei ole paljon. Vaatimukset ovat monet. "Mitä kaikkee miehen tulee olla" siteerasimme Suurlähettiläitä ja nauroimme. Miten hyvältä yhdessä nauraminen tuntui vakavienkin aiheiden keskellä - tai erityisesti vakavien! Tuntien päätyttyä viipyileviä hyvän kesän toivotuksia ja kaiken muunkin hyvän. Haikeaakin oli, nielaisin liikutuksen. Jokainen heistä ihanista edelleen niin läsnä, silmissä iloinen tuike. Nyt häivyn herkistelemään taustalle, koetan somepaastotakin - ainakin hieman. Jatkan luonnonilmiöiden seuraamista. Viikonloppuvapaata on neljä päivää. 💗

Maamies peltoon pehmeään kylvää, kyntää siementään

En tuolloin aavistanut, että nuo edellä mainitut olivat viimeisimpiä lähitunteja opettajan työssäni. Verkkokursseja toki vielä oli yms. Tässäkin voisi siteerata Eino Leinon Tummaa: 

”- - pannen päivät päälletyksin / niin tulevat kuin menevät, / niin paremmat kuin pahemmat; / päällimmäiseksi paremmat.”

Hyvät muistot päällimmäiseksi, muut sivuun tai alimmaisiksi - tai kokonaan unholaan. Jos niihin on tarvetta palata, lienee se merkki siitä, että jotain on yhä käsittelemättä, oppimatta. Keittiöpsykologin pohdintaa - tarpeellista vai tarpeetontako, en tiedä 😮

Aiempina keväinä vajan taakse viedyt pääsiäisnarsissit nousevat heti, kun lumi sulaa 💛 

Lopuksi vielä muisto niinkin kaukaa kuin toukokuulta yli puolen vuosisadan takaa. Säkeet tulivat mieleen katsellessani noita kuvamuistoja toukokuulta vuosien varrelta, pikkulinnuista, vuokoista, maamiehen pellosta, kalastajaa kuljettavasta purresta. Tätä kevätlaulua laulettiin aikoinaan siellä pienen kyläkoulun kevätjuhlassa:

Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee, pikkulintu suruton laulelee; "nyt kevät on!" Vuokko kaino kuvustaan avaa silmäns' unestaan, kaunokukat hymyten nousee kaste niityllen.

Pursi kaunis kiikuttaa somasti sen soutajaa! Maamies peltoon pehmeään kylvää, kyntää siementään. Lapset kukkakimpuillaan koristavat hiuksiaan, riemulaulu verraton kaikuvi: Nyt kevät on! (Suomalainen teksti Olli Vuorinen, sävellys C. M. Bellman.)

Kaunista kevättä kaikille - oi ihana toukokuu 😍

Koronaväsymystä, muistoja ja monenlaisia sävyjä huhtihopeassa

Pääsiäistä vietettiin tänä vuonna huhtikuun ensimmäisellä viikolla. Kotuksen (2021) nettisivuilla sanotaan, että pääsiäinen on johdettu verbistä päästä. Pääsiäisenä paasto päättyy, toisin sanoen silloin päästään paastoamisesta. Sana on ollut käytössä suomen kirjakielessä aina 1500-luvulta lähtien.

Talitintin titityy aloittaa, joutsenten fanfaari jatkaa, ja kevään edetessä mitä moninaisin lintukuoro laulaa ja soittaa luonnon omaa musiikkia 💗

Idea tuntui olevan nyt hakusessa, mietin mistä oikein kirjoittaisin, vai jättäisinkö huhtikuun blogipäivityksen väliin? Sitten ajattelin, että huhtikuu on minulle se lempikuukausi, ja en saa antaa pitkään jatkuneen koronaeristyksen ja -väsymyksen lamaannuttaa. Tämä aika tuntuu koettelevan voimia, siitä enemmän tuonnempana. Olen huomannut kanssakulkijoiden kesken ajatuksia vaihtaessamme (etänä tietenkin), että en ole yksin näiden aatoksieni kanssa, mitä kaikkea  tajunnanvirrasta tänään tähän poiminkin. Kevät etenee vauhdilla, ja kirjoitan kuvien oheen kevennykseksi muutaman lempivuodenaikani tunnelman luonnosta ja muustakin.

Mielessä saattaa olla nyt myös T. S. Eliotin runon tunnelmaa:

"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää

sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston ja pyyteen, kiihoittaa

uneliaita juuria kevätsateella.

Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla

maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä

elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin..." T.S. Eliot, 1922.

Mietin, mistä tulee tuo tuttu sanonta "huhtikuu on kuukausista julmin". Voisiko se kummuta kansanperinteestä: ihmisiä kuoli keväisin ehkä vielä tavallista enemmän; rankka talvi uuvutti voimia, varastot hupenivat jne.  Sääolosuhteet vaihtelevat huhtikuussa paljonkin, heikkenevät jäät vievät uhrinsa, joet tulvivat, herkkä mieli masentui kun valo lisääntyi.  Arkisemmin: valo paljastaa pölypallot ja pesemättömät ikkunatkin, tekemistä olisi, mutta ei oikein jaksa. Toki taustalla voi olla vain tunnettu Eliot-sitaatti T.S. Eliotin (1922) runosta Autio maa – kukapa tietää.

Pääsiäisen aika on kirkkovuoden tapahtumista läheisin tälle sydämen ortodoksille.
Täällä v. 1887 valmistuneessa Pyhän Nikolaoksen kirkossa on joinakin aiempina pääsiäisinä seurattu ristisaattoa ja kuunneltu kuoroa 💜 Nyt tv:n kautta etänä Tampereelta. 

Harjoittelen par'aikaa viime viikolla käyttöön otetun uuden puhelimeni käyttöä, ja huomaan että uusi laite opetteluttaa. Kertaan tässäkin jo face bookissa viestimääni, että osa yhteystiedoista katosi tietojen siirron yhteydessä; otan mahd. puuttuvan numerosi talteen soittosi yhteydessä. Myös kaikki aiemmat WhatsApp-viestit ja tekstiviestit valitettavasti katosivat. Joidenkin sellaistenkin viestien menetys harmitti, mitä muuten en olisi muistanutkaan. Tuli mieleen Hilja Mörsärin sanat: ”Juuri menetetty on enemmän olemassa kuin silloin, kun se vielä oli.”

Entinen älypuhelimeni kestikin yllättävän kauan, peräti 6,5 vuotta, vaikka oli tosi kovassa käytössä 😁 Uskon ettei tuon uuden hyvän puhelimen käytössä ole pidemmän päälle ongelmia, mutta käyttöön otossa oli. Muutama huomio: sen entisen puhelimeni sim-kortti oli mikro-kokoa, kun uuteen kävi vain nano-koko. Lopulta saatiin aktivoitua uusi sim-kortti ja saatiinkin se käyttöön uudessa puhelimessa. Laulutuntieni säestykset olivat siinä entisessä puhelimessa, sekä WhatsAppin viestit, ja koko joukko tekstiviestejä, mitkä kaikki katosivat tiedon siirron yhteydessä. Erikoisinta minusta oli, että yhteystiedoista (puhelinnumerot) suurin osa säilyi, mutta sieltä täältä tietoja katosi, ja jostain syystä katosi juuri kymmenkunta sellaista läheisimpien yhteystietoa, mitä eniten käytin  😓 Eipä auta valittaa, tekee vain parhaansa, ei kai muutakaan voi. Olen kyllä nyt miettinyt, että tässä olisi saumaa vaikka jollekin tietotekniikka-alan yrittäjälle, joka opettaisi meille (hieman varttuneemmille?) uusien laitteiden käyttöä ja erityisesti tuota edellä mainitsemaani käyttöön ottoa tiedonsiirtoineen. Kolmas sektori (kuten TSL) järjestää nörttikerhoja ja muuta opastusta. Itse kaipaisin myös koulutusta tämän blogini ulkoasun ymv. uudistamiseen. Olen opetellut blogin tekniikkaa ylipäätäänkin vain yritysten ja erehdysten kautta, en ole käynyt siihen mitään kurssia tms. "Papukaijamerkki" siis, kun olen edes jotenkin onnistunut, vaikka ulkoasu kaipaisikin uudistamista  😏Teamsia käytän sovelluksen kautta, enkä ole onnistunut asentamaan taustakuvaa tai joitakin muita lisätoimintoja. Asennus pitäisi tehdä kai Microsoftin kautta tai jotain, en tiedä. Siinä lienee seuraava oppimisen paikka? Opiskelijat ja työssä käyvät saavat mm. Teamsin  oman yhteisönsä kautta, meillä muilla se on omassa varassa, ei ole lisenssejä, mikrotukea tmv.

Huhtikuun hopeinen valo, loppukuusta usein turkoosikin - kauneinta vuodenkierrossa

 
Pitkän eristäytyneisyyden jälkeen alkaa näköjään käydä jotenkin herkillä, mökkihöperöityä jollain tapaa.  Sos. kontaktit ovat rajoittuneet kohdallani omaan kumppaniin, ulkoillessa tapaamiini ihmisiin ja somessa ja puhelimessa tietysti viestitellään. Huomaan kaipaavani yhä enemmän kasvokkaisia kohtaamisia, mm. ohjattuja jumppia ja ryhmäjoogaa, uimahallikäyntejäkin. Iäkkäämpiä sukulaisiani en ole tavannut aikoihin. Puhelimella pidämme heidän kanssaan yhteyttä. Jotkut ovat somessa ja joillakin on sähköposti, heidän kanssaan yhteydenottoja on myös sitä kautta. Joidenkin järjestöjen toiminnassa olen sitkeästi mukana, niissä yhteydet ovat Teamsin kautta, samoin viikoittainen laulutuntini on ollut etänä Teamsilla. Laulutunnit päättyvätkin tällä erää huhtikuun lopussa. 

Vaihdoin kerran kevätladulla muutaman sanan erään suunilleen ikäiseni kanssahiihtäjän kanssa. Minut sai silloin mietteliääksi hänen tokaisunsa, että kyllä nyt jo tympäisee tämä hiihtokin, kun ei ole mitään muuta (otaksun että hän tarkoitti pääosin koronakaranteenia). Hätkähdin ensin tuota tokaisua siinä ihanassa auringonpaisteessa, mutta tovin mietittyäni uskon ymmärtäneeni pointin. Nyt viime viikkoina tämän tietyn eristäytyneisyysahdistuksen/-väsymyksen iskiessä itseänikin alkoi jo tympäistä yksinäiset kävelylenkkini 😳. 

Keskusteluohjelmia ja haastatteluja puhelimen kuulokkeista kuunnellen olen saanut itseni kynnyksen yli ja liikkeelle. Joskus kuuntelen puhelimen kuulokkeista musiikkiakin, viime aikoina eri versioita laulutuntieni kappaleesta "Odotusta Pariisissa" ja kevään viimeisestä harjoituslaulusta ”Pariisin kuu”. Kuluneen vuoden aikana olen soitellut pitkiä yksityispuheluja varmaan enemmän kuin koskaan ennen. On ollut antoisaakin päivittää asioita ystävien ja mm. vanhojen koulukavereiden kanssa: syntymät, kuolemat, yhteen menot ja eroamiset, sairastumiset ja tervehtymiset, projektien loppuunsaattamiset ja keskeytymiset, myötämäet ja vastoinkäymiset. Erästäkin entistä naapuriani en ole tavannut kai 30 vuoteen, ja juttu luisti puhelimessa kuten ennen.

Metsien mättäät lumettomat, hankikannot toisaalla, tähän aina pysähdyn - onko tullut melkein kesä?

Välillä mieliala laskee, kun elämässä ei tunnu olevan juuri muuta kuin yksinäiset kävelylenkit. Vai onko? Sitten muistan tietokoneen kautta kuunneltavat äänikirjat (sekä virkkauksen niiden lomassa), webinaarit ja Teams-palaverit + viikoittaisen laulutunnin. Eilen oli marttojen ystäväkahvilakin ensimmäistä kertaa, etänä sekin. Kun välillä kyllästyttää sauvakävelemään tai pyöräilemään lähtö, muistan vaakakuppivertauksen: mitä on siellä toisella puolella vaakakupissa; lihaskunnon säilyttäminen ja muut terveyshyödyt, ja voinee sanoa senkin, että normaalipainossa pysyminen on kohdallani jo terveyssyistä tärkeää. Koetan työntää kyllästymisen tunteet taka-alalle, ja sitkeästi vaan ulkoliikkumaan. Välillä sitten ajattelen jo hyvinkin toiveikkaana, että nyt kahden ja puolen vuoden kuluttua eläköitymisestä olen alkanut löytää sisältöä ja uusia merkityksiä lopulle elämää. Omalla kohdallani en allekirjoita sitä, että ihana elämä koittaa kuin taikaiskusta sen jälkeen, kun ovi työelämään sulkeutuu. En allekirjoita sitä silloinkaan, vaikka tekemistä vapaallakin riittäisi. Onhan iso osa merkityksellistä elämänsisältöä jäänyt pois. Kun mittariin tuli maaliskuun lopussa jälleen uusi lukema, uusien suunnitelmien sijaan olisi toisaalta aika myös miettiä, mitä jättää pois, mistä luopuu. Uuden rakentaminen kuuluu ihmisen perusluontoon, joku haastateltava totesi hyvin Efter Niossa 19.4. Uuden rakentaminen on jonkinlaista ikuista tasapainoilua pois jättämisen ja uuden rakentamisen välillä.

Jäät risahtavat ja kun kuulen kuovin äänen, en enää mene järven jäälle (kuva Enosta 18.4)

Viime aikoina leposyke on ollut jo välillä lähempänä satasta ja yöunet ovat olleet katkonaisia. Huonosti nukkuessa sävyt synkkenevät.  Pienemmätkin vastoinkäymiset (kuten erinäiset  tietotekniikkaongelmat ja esim. rokotuksen varaamisen vaikeus) tuntuvat saavan ihan eri mittasuhteet, tietysti paljon suuremmat.  Tänään sain kyllä olooni iloakin, eli takaisinsoiton vuosikontrollin verikokeista ja tiedon, että ne olivat hyvät. 

Koronarokotusten varausjärjestelmistä vielä muutama virke. Hyvinkin erilaisilta ko. systeemit vaikuttavat eri alueilla Suomessa. Muun muassa Uudenmaan alueella se toimii kuulemma loistavasti ja hyvä niin. Myös monilla muilla alueilla takaisinsoitto- ym. järjestelmät ovat toimineet tuttavien kertoman mukaan hienosti, ja tietenkin hyvä on sekin. Täällä on ollut toisin. Ko. ajanvaraussysteemissä on ollut jotain perin "erikoista" ja linjoja ruuhkauttaa varmasti sekin, kun ihmiset ohjataan varaamaan aikaansa samalla kellonlyömällä. Toisaalta jotkut jonottavat rokotusaikaansa hätäpäissään useamman henkilön voimin, mikä entisestään lisää ruuhkaa. 

Olen ollut rokotusvuoroni ajankohtaiseksi tultua kahden viikon alussa tietokoneen ääressä jonottamassa, ja viime ma 3,5 tunnin jonotuksen jälkeen sain lopulta ajan noin 100 km:n päähän, siellä oli aika ko. viikon perjantaille. Lähitienoolle en aikaa saanut. Kumppani sai järjestymään töistään sen päivän palkatonta vapaata, ja hän lähti kuskaamaan. Mitäpä sitä ei tekisi, jotta riskiryhmäläinen saa turvaa antavan rokotuksen, vaikkapa sadan km:n päässä? Jotkut tuttuni onnistuivat saamaan ajan ma heti klo 8:n jälkeen, olen tietenkin iloinen heidän puolestaan. Itse satuin ilmeisesti vain kuulumaan siihen huono-onnisempaan porukkaan.  En ainakaan osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, kun en ehtinyt varaamaan aikaa, vaikka olin tietokoneella klo 8.00 ja lisäksi myös puhelimessa klo 8 lähtien parin minuutin välein. Ehkä jonotus olisi pitänyt aloittaa jo ennen klo 8:aa? Vaikeaa tietää. Lopuksi vielä se, että hoitohenkilökunta tekee varmasti parhaansa, suurkiitos heille.

Pajunkissat olivat tänä keväänä erityisen pörheitä - turkit kuin silkkiä silittäville sormille 💚

Rokotuksen jälkioireista en ole tunnistanut muuta kuin pistoskohta on ollut samalla tavalla hieman arka kuin minkä tahansa rokotuksen jälkeen. Pientä väsymystä oli rokotuksen jälkeisenä päivänä, mutta se voi johtua heräilystäkin. Havahduin yöllä muutaman kerran, kun kierähdin rokotuskäsivarren päälle. Eräs erikoisempi tuntemus oli rokotuspäivänä, kuin metallin maku suussa.  Veren hyytymishäiriöitä tämän AZ:n jälkeen en ajattele. Jos se kohdalleni osuu, vaikka on muista syistä päivittäin ns. verenohennuslääkekin, se ei sitten olisi mielestäni enää edes harvinaista sattumaa, vaan suorastaan kohtalo. Seuraava rokotus minulla on heinäkuussa samalla paikkakunnalla kuin missä ensimmäinenkin.

Pekka Turusen Lieksan Taidetoimintakeskuksella maalaama taulu 🐦

Hiljaiselossani olen koettanut hakea elämänsisältöä mm. lukemalla entistä tarkemmin FB:n antamia muistojakin. Fb antaa kuva- ja tekstimuistoja vuosien varrelta. Tekstimuisto 19.4.2013: Liisa Salo-Lee (2010) tarjoili sanallisen välipalan Leonardo da Vinciä mukaillen: teoria antaa purjehdukselle suunnan ja kompassin. Jaksan ihastua yhä uudelleen, kun joku osaa muotoilla isommankin asian yksinkertaiseen ja tiiviiseen pakettiin. Tässä lienee itselläkin loppuelämän oppiläksy. Kun tekstissä on mukana vielä kuvallisuutta, niin aina parempi 👍

 Fb antoi nyt tämänkin muiston yhdentoista vuoden takaa 20.4.2010. Esimieheni Anneli kannusti minua tuolloin kolmen viikon työelämäjaksolle, jota ensin emmin. Emmin siksi, että työelämäähän oli jo tuolloin takana reilusti yli 30 v. Työkokemukseni oli kertynyt mm. tradenomien ja insinöörien työympäristöistä, ei kuitenkaan sosionomien, ja heidän kanssaanhan sain toimia amk:ssa lähes puolet työajastani. Työelämäjaksolle hakeuduin siis Honkalampisäätiölle. Pääsin tuolloin mukaan bänditreeneihin Honkalampikeskukselle, sekä mm. tutustumaan avustaja- ja tulkkikeskuksiin, palvelukotiin ja puheterapiaan. Lauloimme yhteislauluna bänditreeneissä viittomin toivelaulut Levoton Tuhkimo ja Viidestoista yö. Viikon viimeisenä päivänä sain osallistua AAC-koulutukseen. Lyhenne tulee sanoista Augmentative and Alternative Communication eli puhetta tukevat ja korvaavat kommunikointimenetelmät. Opin mielestäni paljon sellaista, mistä en ollut ennen kuullutkaan. Työelämäjakso oli rikastuttava kokemus, mistä jäi aineellinenkin muisto: vuonisjärveläisen Pekka Turusen Lieksan Taidetoimintakeskuksella maalaama taulu (kuva). Se on nyt kehystettynä olohuoneessamme. Taulussa on vahvat värit ja ohjaaja kertoi, että Pekan tauluissa on aina jossakin kohtaa lintu 💖

Nyt nousee lenkkeilypolkujen varrella jo useampikin pieni kultainen pää - keltakukkia, kultatukkia 💛 Leskenlehti ja rentukka ovat melkeinpä lempikukkiani, niin paljon ne ilahduttavat talven jälkeen 💛

Luonto näyttää kukoistavan tänä keväänä entistä hehkeämmin – liekö osansa lepotauolla ilmansaasteista? Hankkeiden ja muiden työyhteisöjen toimijat eivät tulevaisuudessa (toivottavasti) kannusta entiseen malliin työntekijöitään lentämään ja katselemaan siellä paikanpäällä kutakin kaukaista kohdetta; senhän voi tehdä etänä tietotekniikan keinoinkin. Korona-aikana on tehty iso digiloikka, ja olisi tosi kummallistakin, jos paluu entiseen menoon olisi automaattista. Kuuntelin tällä viikolla eräänkin henkilön haastattelua, joka oli käyttänyt vuoden aikana yli 50 000 euroa veronmaksajien/yhteiskunnan rahoja matkusteluun ympäri maapalloa toinen toistaan eksoottisempiin kohteisiin. Hätkähdin ihan googlaamaan, ja verkkouutisten mukaan hänellä oli vuonna 2019 yli 55 000 euron matkakulut. Verkkouutiset kirjoittaa, että vuonna 2018 hänen matkalaskunsa olivat peräti 64 233 euroa 😱. Koronavuosi 2020 hillitsi matkustusintoa. Matkakuluja hänellä kertyi kahden vuoden -18 ja -19 aikana yhteensä liki 120 000 euroa (verkkouutiset.fi 2020). Toisinaan kyllä tuntuu, että tässä ajassa on ilmiöitä, mitä ei tavallisella arkijärjellä pysty edes käsittämään. Vaikka tämä kaikki herättää kurjia tuntemuksia, on tietenkin hyvä, että media nostaa ko. asioita julkisuuteen, ja mitähän onkaan vielä julkitulematta...? 

Matkan elämykset saattavat jäädä etänä osallistuessa vähäisemmäksi, mutta ilmastotalkoisiin on osallistuttava jokaisen, elämyshakuisimpienkin. Olen miettinyt aiemminkin, että useimmille saattaisi riittää esim. se (enintään?) yksi lomalento vuodessa. Saattaisi olla niinkin, että siitä yhdestä matkasta nauttisikin enemmän, kun harventaisi tiheää matkustamistaan milloin millekin kulmalle maapalloa. 

Kävin tällä viikolla talven jälkeen ensimmäistä kertaa viipyilevällä kävelyllä hautausmaallakin. Siellä mieleen tuntuu tulevan usein uusia näkökulmia, parhaimmillaan sotkuiset ajatukset selkiytyvät. Ajattelin erään suunilleen ikäiseni naisen sanoja, että  elämästä nauttiminen on tärkeintä ja siihen kuuluu myös jatkuva uusien elämyksien hakeminen ja kokeminen. Jotkut taas korostavat työn teon, kohtuullisuuden ja yksinkertaisemman elämän merkitystä. En lopulta sitten tiedä, mikä on se perimmäinen totuus tai jopa elämän tarkoitus tässäkin kohtaa 😶 Vielä monimutkaisemmaksi muuttuu, kun ajattelee, ettei kaikilla ole varaa eikä muitakaan mahdollisuuksia toteuttaa esimerkiksi eksoottisia kaukomatkoja. Kyynikko voisi todeta, että siinähän se tasaantuu: joku matkustaa työnantajansa piikkiin kuudellakymmenellä tonnilla vuodessa + yksityismatkat siihen päälle ja jotkut eivät lainkaan. Huoh 😰 Tympeältä tuntuu, mutta välillä näin. 

Kevätsade kovempikin – vanhan lumen surma, kohta rentukat tulevat...

Nyt korona-aikana on huomattu, että ihminen kyllä tottuu luonnonmukaisempaan elämään, oppii elämään säästäväisemmin ja karsii menojaan. Samalla tavalla siihen kai tottuu kuin on tottunut runsaaseen kuluttamiseenkin? Mediassa on ollut juttuja, että nyt eri yhteisöillä ja myös yksityisillä henkilöillä on säästynyt rahaa, joillakin reilusti. Toivottavasti ymmärrämme ja osaamme käyttää rahat viisaasti, kun kuluttaminen lähtee jälleen kasvuun 😒 Arkisimmillaan perusasioiden korostuminen näkyi n. vuoden takaisena vessapaperin ja makaronin hamstrauksena, laajemmin kotoilun trendikkyytenä ja mm. väljempiin oloihin (esim. kesämökeille) etätöihin hakeutumisena. Toivottavasti luonnonvarojen tuhlaajat havahtuvat korjaamaan toimintaansa heti, eikä vasta sitten, kun on se viimeinen pakko. Jotkut ovat sitä mieltä, että vastuu on yrityksillä ja eniten saastuttavilla mailla, itse en ajattele ihan niinkään. Vastuunsa on kaikilla. 

Siitä sainkin aasinsillan FB:n antamaan muistoon vuoden takaa. Asiantuntijat sanovat, että jos ihmiskunta ei pysty tekemään ilmastoratkaisuja, olemme pian entistä suurempien ongelmien edessä. Tiettävästi viimeisessä haastattelussaan (alkuvuodesta 2020) Kulttuuritoimitus-verkkojulkaisulle Pentti Linkola (1932–2020) kommentoi ajankohtaista koronaviruspandemiaa näin: ”Koronavirus voi hieman jarruttaa maapallon tuhoa, mutta kun se on saatu lannistettua, jatkuu sama elämäntapa  😥 Niin kauan kuin taloudellinen edistys ja kehitys ovat ihmisen keskeisiä tavoitteita, on maapallon pelastaminen menetetty”, Linkola sanoi tuossa viimeisessä haastattelussaan.

Keltakukat kukkivat Malmikadulla

Ikkunaluukun raoista virtaavia valonsäteitä ei enää muisteta sen jälkeen,
kun luukut on kokonaan avattu (Henry Thoreau).

Synttärikakkua pääsiäisen väreissä 😋

Lopuksi vielä hieman hiljattaisista synttäreistäni. Maaliskuun lopulla tuli jälleen uusi lukema mittariin. Syntymäpäiväni inspiroimana kyselin äidiltäni tarkemmin syntymäni ajoista. Äitini muisteli, että samana päivänä kun synnyin, oli samassa pienessä sairaalassa syntynyt kaikkiaan 19 lasta. Onkin todella suuri määrä! Ennen en suurin surminkaan sanonut tarkkaa ikääni, pitihän sitä olla olevinaan nuorempi, mutta nyt sillä ei ole enää väliä, luullaanhan minua toisinaan jo ikäistäni vanhemmaksikin 😎 Johtunee siitä(kin?), kun ei nyt eläkkeellä viitsi samalla tavalla laittaa itseään, mm. meikkaus ja kampaajakäynnit ovat todellakin harventuneet. Synnyin maaliskuun viimeisenä tiistaina v. 1955 klo 00.10 Lieksan sairaalan synnytysosastolla. Ko. sairaala (tai sen synnytysosasto?) oli otettu käyttöön syyskaudella v. 1954. Lapset olivat syntyneet sitä ennen kai kotona? Aloitin kuulemma tuon vuorokauden synnytys"ruuhkan", ja ko. vuorokauden viimeinen lapsi oli syntynyt klo 23.40. Äidilläni on iäkkääksi hyvinkin hyvä muisti, ja hän muisti senkin, että osasto oli ollut niin täynnä, että seurusteluhuoneessakin oli ollut neljä sänkyä, käytävällä kolme ja lopuissa seitsemässä kahden ja neljän hengen potilashuoneissa oli ollut lisävuoteita. Syntymästämme yhdeksän kuukautta taaksepäin oli juhannus, ja onhan se romanttista aikaa 😉 Olisipa kiinnostavaa tietää, ketä nuo muut samana päivänä samassa paikassa syntyneet ovat. Ikääntyessä historia on alkanut kiinnostaa muutenkin yhä enemmän, ja olisi kiinnostavaa tietää tuostakin.

Kevään ensimmäisen pyöräilylenkin 19.4 kruunasi jäätelö Ylisoutajan kioskilla 👍  Rannan ilma on ihmeen kevyttä hengittää 😍 

Päätän näihin jotenkin niin lohdullisiin sanoihin ”Kaikki on jatkuvassa muutoksen tilassa – mikään ei pysy samana, eikä mikään kestä loputtomiin. Lohdullista, eikö vain?” (Dalai-lama, Dalai-lama & Desmond Tutu Ilon kirja 2016).

Huhtikuun hopeaa ja hopeanharmaata ~ terveisiä Tuijalta 🌷🌸🌹🌺🌻🌼

Vahvoista ja rohkeista maaliskuun naisista, suunnitelmista ja ihastuksen aiheista

Maaliskuun teemapäiviä ovat naistenpäivä 8.3, Minna Canthin päivä 19.3 ja Marian ilmestyspäivä 21.3. Maaliskuun viimeisenä sunnuntaina 28.3 onkin jo palmusunnuntai. Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä oli 28.2; Kalevala-aiheesta sananen tuonnempana.

Herrankukkaron mutka Paaterin ladun varrella

 Suunnittelin kirjoittavani maaliskuun blogissani mm. rutiinien rikkomisesta ja toisaalta myös rutiinien hyödyllisyydestä eläkeläisenkin elämässä. Pohdiskelin ilon ja ihastuksen aiheita ja jotain on suunnitelmistakin. Eräänlaista rutiinien rikkomista on sekin, että kirjoitan tätä päivitystä poikkeuksellisesti nyt täällä maalla, ns. mökkikoneelta. Tietokoneiden perusperiaatteet lienevät osapuilleen samat, mutta käytännön jutut jäävät nähtäväksi, kuinka toteutuvat. Kuvat ainakin latautuivat näköjään päinvastaisessa järjestyksessä kuin tarkoitukseni oli, mutta haitanneekos tuo... 😳

Kuvien kohdalla olen yleisemminkin pohdiskellut sitä, että voisin ottaa kuvissani esimerkkiä minimalistisemmasta tyylistä, mulla on usein liikaa kaikenlaista niin teksteissä kuin kuvissakin... 😎 

Voimapuu vakituisen hiihtolatuni varrella. Tämä vankka mänty on kasvattanut tukevat juuret tuuliselle paikalle 💚

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3 on virallinen juhlapäivä useissa maissa. Tasa-arvoa työelämässä ja mm. yhtäläistä äänioikeutta vaadittiin jo sata vuotta sitten 1. kansainvälisenä naistenpäivänä. Kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran jo 19.3.1911, jolloin Itävallassa, Tanskassa, Saksassa ja Sveitsissä järjestettyihin kokoontumisiin osallistui yli miljoona naista ja miestä. Tuolloin vaadittiin naisille äänioikeutta, työoikeutta, oikeutta ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista. Naistenpäivänä järjestetään maailmanlaajuisesti tuhansia tapahtumia, joiden tarkoitus on osoittaa kunnioitusta naisia kohtaan ja juhlia heidän saavutuksiaan. (wikipedia.org.)

Minna Canthin päivä on myös tasa-arvon päivä. Naisten ja vähäosaisten asialla toimineen Minna Canthin päivää vietetään 19.3.  Minna Canth (1844–1897) oli suomalainen kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Canthin elämäntyö on vaikuttanut suuresti Suomen kehittymiseen tasa-arvon ja koulutuksen edelläkävijämaaksi. Minna Canth oli vasta 35-vuotias ja odotti seitsemättä lastaan, kun hänen miehensä kuoli v.1879. Hän itse menehtyi vain 53-vuotiaana sydänkohtaukseen vuonna 1897, ja hänet on haudattu Kuopion Isolle hautausmaalle. Minna Canthin kuuluisimpia näytelmiä ovat Työmiehen vaimo ja Anna Liisa. Canth on ensimmäinen suomalaisnainen, jolla on oma liputuspäivä. (yle.fi.) "Kaikkea muuta, kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää", ovat monien mieliin painuneet Minna Canthin sanat vuodelta 1884.

Minna Canthin haudalla kesällä 2007

Marianpäivä on tutuin niistä nykyisessä suomalaisessa kalenterissa olevista päivistä, jotka liittyvät Neitsyt Mariaan. Marianpäivä oli alunperin 25.3, yhdeksän kuukautta ennen joulua. Tätä päivää Suomen luterilainen kirkko viettää lähimmäksi sattuvana sunnuntaina, tänä vuonna 21.3. Päivän aihe on enkeli Gabrielin ilmestyminen Marialle ja ilmoitus siitä, että hänestä tulee yhdeksän kuukauden kuluttua Jeesuksen äiti. (kirjasto.oulu.fi.) Päivän merkitys kulttuurissamme on vähentynyt, mutta saamelaiset viettävät sitä yhä vahvasti. Päivä osuu kevätpäiväntasauksen tienoille, joten sillä on myös vuodenkierrossa merkitystä. Maria on kannustava esimerkki uskon voimasta ja rohkeudesta. Raamatun mukaan Maria lausui kiitoslaulun (Luuk. 1:46-55),  jota kristikunnassa yhä päivittäin lauletaan. Marian ilmestyspäivän virsi 50 pohjautuu myös siihen. Päivän sanoma kiteytyy kiitoslaulussa: Jumala kääntyy vähäisimmän puoleen. Vallanpitäjät syöstään istuimiltaan. Alhaiset korotetaan. Nälkäiset ruokitaan. Jumalan ihmiseksi tuleminen muuttaa ihmisten luoman arvojärjestyksen. (tampereenseurakunnat.fi.)

Hiihtolenkkini kahvitaukopaikka Paaterin galleria-kahvilassa

Hyvinkin eristynyttä elämää olen viettänyt viime aikoina (ainakin mitä tulee fyysisiin kontakteihin), kuntoutusviikko toki oli noin kuukausi sitten. Välillä tekee hyvää olla ihan hiljaakin. Muistan nyt Paula Sainion ihanan aforismin: Sanat ovat lemmikkejäni, ruokin niitä hiljaisuudella. Silloin tällöin on marttojen Teams-etäkokouksia, laulutunti Teamsilla viikoittain ja olipa kerran jopa yhdistetty pankki- ja taidenäyttelykäyntikin kaupungilla maski naamassa. Ja sehän tarkoitti silloin sitä, että eläkeläisen kalenteri oli täynnä 😁  Kävimme tuolloin pitkästä aikaa ystävän kanssa taidenäyttelyssä maskit naamassa ja varovaisuutta noudattaen, käynti virkisti. Taidemuseossa ei ollut juuri muita kuin me ja asiakaspalvelija lasin takana. En pelännyt koronaa.

Kun vauhti kasvaa, näköala supistuu.

Vain hidastus avartaa.

(Eero Silvasti)

Hiihtänyt olen tänä talvena hyvinkin aktiivisesti, etenkin kun huomioi sen, että tässä on ollut parin vuoden tauko. Nyt on ollutkin oikea vanhan ajan talvi paksuine lumihankineen ja pakkasineen. Ulkoilun suuntaa antava pakkasraja kohdallani on ollut -15, ja hiihtovarusteisiini kuuluu nykyään akkusähköllä lämmitettävät hanskat ja muutenkin lämpimämmät vermeet. Olen nykyään viluisempi ja toisaalta en hiihdä kovaa vauhtia. Jäällä hiihdellessä järven selältä puhaltava viima tuntuu toisinaan kuin neulanpistoina naamassa. Mutta niin kaunis, huikean kaunis on esim. oranssinpunainen auringonlasku kupeessaan tähtinä tuikkivat valot hämärtyvillä Kolin rinteillä. Kuukin näkyy toisinaan ja aurinko tietenkin, jolloin taivaan turkoosi sävy toistuu hangen sinisyydessä 🌞 🌜 🌝

Talvella murheita muisteta ei,

talvella paljon on lunta,

muistoja kauniita katsellaan,

riemuja vanhoja riemuitaan,

nähdähän kesästä unta.

(Eino Leino)

Pakkaspäivän iltaruskonäkymää

Tapasin ilokseni eilisellä jäähiihdolla työkaverin ja muistelimme menneitä. Työelämästä tuli nyt mieleen tämäkin asia, minkä vuoksi monet alansa ammattilaiset voivat kuormittua, stressaantua, palaa loppuun, joutua sairauslomalle tai äärimmillään joutuvat jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle. Tällainen asia on esim. tietoteknisten järjestelmien jatkuva muutos. Moni sanoo, että juuri kun ehdin oppia tämänkin järjestelmän, se muuttui ja heti alkoi ponnistelu uuden järjestelmän oppimiseksi. Välillä saattaa tulla mieleen melkein kyyninen ajatus, että mitäpä hyötyä on opetella tätäkään järjestelmää kunnolla, kun kohta se jo kuitenkin muuttuu. Jos olisin työelämässä korkea päättäjä, kiinnittäisin kyllä tähän huomiota useillakin ammattilaisaloilla. Esimerkiksi opettaja voi olla huippuammattilainen pedagogiikassa ja myös oman alansa substanssissa, mutta tietotekniset asiat voivat olla hankalia. Entä toisaalta vaikkapa lääkärin työ, mikä sisältää uskoakseni paljonkin erilaista tietoteknistä työtä, raportointia ymv.? Tietokonetta naputtaessaan ja uusia ohjelmia opetellessaan esim. opettaja tai lääkäri ei voi suunnata energiaansa täysillä siihen, minkä parhaiten osaa, ja missä työssä itsekin todennäköisesti parhaiten viihtyy. Sellaisesta ei hyötyne sen enempää työnantaja kuin asiakkaatkaan? 

Jasmin Anoschkinin (s. 1980) veistos "Tuoreherne Baby Giraffe" Joensuun Taidemuseo Onnin vaihtuvassa näyttelyssä maaliskuussa 2021

Kuntoutuksessa sai mm. vertaistukea, ja parhaimmillaan se voi kantaa pidemmällekin kuin vain sen hetken. Tosi hyvä on myös, että pidämme joidenkin kuntoutujien kanssa yhteyttä kuntoutuksen jälkeenkin. Useimmat haluavat jatkaa elämänsä kokemuksia, jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Minulle jonkinlainen oppiläksy on tiedostaa se, että kaikki eivät halua jakaa elämänsä kokemuksia. Sitä on tärkeää mietiskellä mahdollisessa vapaaehtoistyössäkin - tai oikeastaan jo sitä suunnitellessa. Joskus voi olla vaikeaa tietää, mitä toinen odottaa tai toivoo, jos hän ei ilmaise mitään. Jossain mietelauseessa sanottiin, että opettele olemaan hiljaa heidän kanssaan, jotka eivät sanojasi kaipaa. Tai pitäisikö toisinaan väistää kokonaisvaltaisemminkin? Aina ei voi tietää, voi vain arvailla ja toivoa, että arvaus osuisi edes osapuilleen oikeaan. 

Olkaamme iloisia ja muistakaamme, että kaikkein vaikeinta

on kestää niitä vastoinkäymisiä, jotka eivät koskaan tule (Amy Lowell).

Suunnitelmissani on hakeutua myöhemmin sydänsairaiden vertaistukihenkilökoulutukseen, ja siinä(kin) mielessä kaikenlainen oppiminen ja erilaisten kokemusten jakaminen on arvokasta. Ko. koulutukset ovat Etelä-Suomessa, ja hakeudun tietysti sinne vasta sitten, kun koronasta on päästy - tai ainakin rokotukset on saatu. Kohdallani tuo vapaaehtoistyö on mielessä ehkä siksi, koska on jonkinlainen tarve (tai voisiko sanoa ihan kutsumus?) olla vielä jollekin tueksi tai jotenkin hyödyksi. Tietysti pitää ottaa huomioon sekin, mihin suuntaan oma kunto ja jaksaminen etenee, nythän se on ollut (ainakin tällä hetkellä) hyvinkin hyvä.  Koronarokotus mulla on vasta myöhemmin, en kuulu tähän 1. ryhmään, jota nyt rokotetaan. Arvioin että vuoroni on ehkä huhtikuussa. 

Upeita käsitöitä kylätoimintakeskus Kukon näyttelyssä syksyllä 2017 

Seuraan innolla mm. fb:ssä käspaikka-, isoäidinneliö- ym. ryhmiä, joskin omat kädentaitoni ovat sangen vähäiset. Olenkin miettinyt, kuinka tällaisen ompelijoitten, kutojien ja suutareitten suvusta (sekä isän että äidin puolelta) on voinut tulla niin kömpelö käsitöissä 😮  Isoäidinneliöitä virkkaan huvikseni, mutta eivät nekään täydellisen symmetrisiä ole. Neliöitten värit ovat kuitenkin kauniita ja villalanka tuntuu hyvältä sormissa. Torkkupeiton tekeminen etenee hitaasti, teen sitä milloin inspiroidun, yleensä äänikirjojen kuuntelun ohessa vähän kerrallaan. Ilahduin, kun eräs perinnekäsitöiden taitaja ja käsityönopettaja sanoi, että hänestä tärkeää on myös se, että perinnetekstiileistä ja käsitöistä ylipäätäänkin KIINNOSTUNEITA (tai jopa innostuneita) on, kaikkien ei tarvitse osata itse tehdä 😘 

Saimme ihailla poppanataidetta kierrätysmateriaalista kylätoimintakeskus Kukossa keväällä 2017

Saan iloa mm. kauniisti kirjailtujen ja virkatuilla pitseillä somistettujen käspaikkojen katselusta. Jotenkin mystinen kukkilintu kiinnostaa. Taidankin hankkia punaista puuvillalankaa ja kirjoa pienen kukkilinnun puseron rintamukseen.  Edesmennyt ystävä välitti mallin helposta ja yksinkertaisesta ristipistotyöstä, jossa oli pieni kukkilintu. Sen kirjomista voisin koettaa opetella myöhemmin.  

Koitadesign kertoo nettisivuillaan (2020), että kukkilintu symboloi rakkautta, valoa ja onnea. Karjalaiset samoin kuin monet muutkin kansat uskoivat, että sielu poistuu ruumista linnun muodossa. Kaksi lintua vastakkain on vanha itämainen symboli. Itämaisittain siinä esiintyy riikinkukot, mutta Karjalassa symboli sai piirteitä paikallisesta luonnosta. Karjalaiset eivät nähneet käsitöissään riikinkukkoa vaan Kukkiksen, Kukkien kukkin, Kukkilintusen. Se oli sielun lintunen, joka tuo viestiä tuonpuoleisesta. (koitadesign.fi.) Punainen kukkilintu oheisessa kuvassa on Kyllikki Suvannon ja Elizaveta Korpelaisen kirjasta "Nuken henki" (v. 2017, s. 82).  Nuken henki -teoksesta on enemmän blogipäivityksessäni 13.8.2019. Tässä teoksessa s. 83 sanotaan, että esim. joutsen on karjalaisille sielulintu, tuonilmaisiin siirtyneen ihmisen sielu, ja sen tappaminen oli ehdottomasti kielletty. Olen aina pitänyt paljon ilmaisusta tuonilmaisiin 💗 

Kalevalan päivänä seurasin Kalevalaisten Naisten liiton nettisivuilta päivän teeman etäesitystä ja huomasin silloin myös  leikkimielisen testin Kalevalan naisista. Testin mukaan minussa olisi 25 % samaa kuin Louhessa ja 25 % samaa kuin Ilmattaressa 😉 Ilmatar, ihana impi, vanhin luonnon tyttäristä, sanotaan Kalevalassa. Louhi ja Ilmatar olivat varttuneempia naisia. "Louhi Pohjolan emäntä / Pohjan akka harvahammas" ei kauneudellaan hurmannut, mutta vahva hän oli, vaikutusvaltainenkin. 

Testi oli tehty huumorilla, mutta kenties se omalta osaltaan ilmentää sitä, että moneen suuntaan tässäkin on mielenkiintoa - ja toisaalta tämän ikäisellä lienee jo elämänkokemustakin. Kalevalaa pitäisikin lukea enemmän, onhan se paitsi suuri inspiraation lähde, myös meidän kaikkien yhteistä suomalaista kulttuuriperintöä.

Tämä kukkilintu on Kyllikki Suvannon ja Elizaveta Korpelaisen Nukkekirjasta (2017 s. 82)

Kun pakkasmittari näyttää yli -15, lykkään hiihtämistä myöhempään ja haen inspiraatiota mm. katselemalla FB:stä kuva- ja tekstimuistoja. FB antoi eilen muistot elämän alkamisesta ja päättymisestä. Neljä vuotta sitten 9.3.2017 oli iloinen hetki, kun veimme suloiselle poikavauvalle ruusut 💙  Isoukkinsa lailla tämä nyt nelivuotias rakastaa musiikkia 🎵🎶 Veljensä ja hän ovat meille yhtä läheisiä kuin oma lapsenlapsi. Ajankohtaisohjelmissa sanotaan, että tänään syntyneet elävät keskimäärin yli 100-vuotiaiksi. Nyt syntyneen vauvan elinkaari voi yltää keskimäärin ajalle 2120! On kiinnostavaa pohtia, millainen maailma on tuohon aikaan.

Näin alkukeväästä muistelen usein myös Kerttua (26.3.1927 - 14.6.1990) ja Heimoa (16.3.1930 - 18.9.2003). Heillä molemmilla on laillani tässä kuussa syntymäpäivä. Elämän kiertokulkua, läheistä henkilöhistoriaa. Fb antoi myös muiston Anna-Liisan haudalta pakkaspäivänä 24.2.2018. Hautajaisiin en kyennyt menemään, kävin haudalla myöhemmin 💔 

"Aika on korjannut viljaa, sarka jo kylvetty on..."  Kanttori, oopperalaulaja Matti Turunen lauloi 9.3.2019 upealla bassoäänellään Veteraanin iltahuudon. Kun etenimme kohti Villen viimeistä leposijaa, vielä kauan kappelista kaikui Heikki Klemetin "Oi kallis Suomenmaa, sun koskiesi kuohua ja honkiesi huminaa suo mun kuunnella kunnes hetki lähtöni lyö..." Pakahduttava hetki sinivalkoisen arkun, siniristilipun ja sinivalkoisten kukkasten äärellä  💜

Sinivalkoiset värit Villen saattomatkalla 9.3.2019 

 Arjessa rutiineja voi rikkoa vaikka keskittymällä välillä (hyödyllisyyttä tai järkevyyttä miettimättä) sellaisiin asioihin, joista tulee hyvälle mielelle. Vaihtelu virkistää harmaita aivosoluja. Asiaan syvemmin perehtyneet opastavat, että tee asioita eri tavalla, sauno vaihteeksi illan sijaan aamulla, syö erilainen aamupala tai suuntaa lenkkisi tai päiväretkesi sinne, missä et ole ennen käynyt. Asiantuntijat sanovat, että arjen rutiinien rikkominen virkistää aivoja. 

Hyvistä rutiineista kannattaa toki pitää kiinni, kuten esim. päivittäisestä ulkoilulenkistä. Parhaimmillaan rutiinit vapauttavat energiaa esim. luovaan toimintaan, joten toki tämäkin on lopulta aika moniulotteinen juttu. Tuntuu ettei nyt työelämästä vapaalla ollessakaan olisi yhdentekevää, miten päivänsä käyttää. On helppoa yhtyä M. Envallin sanoihin: Kun päivien luku vähenee, yhden arvo kasvaa 💜 

Muistelemani Kerttu eli ihana Kepa-tätini (26.3.1927 - 14.6.1990) oli lapseton ja hän antoi itsestään paljon sisarustensa lapsille ja heidän lapsilleenkin 💗

Jos elämä on tylsää, teroita se, Jarmo Somppi sanoi mietelmässään. Silloin jos elämä alkaa tuntua tylsältä, voisi koettaa teroittaa elämäänsä vaikka rikkomalla rutiineja. Pientä rutiinien rikkomista oli sekin, kun laitoin loppiaisena kesäiset kukkaverhot ikkunaan 😊 Sanoin hiljattain jollekin kaverilleni, että jos nyt saisin elää elämäni uudelleen, tekisin vähemmän ja havainnoisin elämää enemmän. Menin kuin juna eteenpäin, suorituksesta toiseen, työelämän loppuvaiheessa pitkälti jo rutiinilla.  Toisaalta rutiinit voivat olla haitta myös havainnoimiselle, elämä etenee tosiaan kuin juna päivästä toiseen samalla tavalla. Luin ET-lehdestä 11/2015, että kun toistaa samoja toimintamalleja päivästä toiseen ja rutinoi arjen, aivojen ei tarvitse enää samalla tavalla havainnoida ympäristöä. Aivot säästyvät ajatustyöltä ja rutiineista muodostuu eräänlainen mukavuuden ansa. Päivät toistuvat samankaltaisina, ja kun koettaa esim. muistella, mitä tapahtui viime viikolla, ei muista mitään erityistä. Voisiko siis mm. rutiineja rikkomalla vaikuttaa aivojensa ja muistinsa hyvinvointiin?

Isäni Heimo (16.3.1930 - 18.9.2003) oli musikaalinen ja pääsi radiosähköttäjän oppiin Lievestuoreelle 40-luvun lopulla. Musikaalisuudesta oli uskoakseni hyötyä ko. tehtävässä.

Eräänlaista rutiinien rikkomista on myös tämä entistä ajankohtaisempi monipaikkaisuus. Me olemme olleet monipaikkaisia asujia itseasiassa jo ennen, kun siitä tuli trendikästä. Täällä Vuoniskylien tienoilla on paljon ympärivuotisesti asuvia osavuosiasukkaita ja lisäksi myös lomilleen tulevia kesämökkiläisiä. Vapaa-ajan paikkakuntamme vakiasukkaat ovat sanoneet, että mökkiläiset ja muut osavuosiasukkaat ovat tärkeä voimavara kylälle. Yhteistoimintaa onkin paljon ympäri vuoden. Jos vaikka ikkuna särkyy tai vesi lakkaa tulemasta, apu on lähellä 👍 Meille helpotus on ollut se, että tämä mökki tai pikkutalo on talviasuttava, hyvinkin mukava vesijohtoineen, viemäreineen ja kylppärin + saunan lattialämmityksineen. Rantapaikkamme on pieni, mutta täältä löytyy kaikki tarvittava. 

Monipaikkaisuus tuntuu uudelta ilmiöitä, vaikka kyseessä on erittäin vanha asia, tutkija Toivo Muilu toteaa. Jo muinaiset metsästäjä–keräilijät ja paimentolaiset olivat monipaikkaisia, ja vasta maanviljely ja kaupungit sitoivat ihmiset paikkaan tuhansia vuosia sitten. (Kvartti.fi/Toivo Muilu.)

Teresa Haukkalan toimittamassa raportissa (sitra.fi) sanotaan, että monipaikkaisuus on ilmiönä ajankohtainen ja globaali. Mielestäni vaikuttaa ilmiselvältä, että myös korona on vaikuttanut ihmisten haluun siirtyä väljempään elämiseen. Monipaikkaisuus on ihmisten jokapäiväisiä elinympäristöjä yhä useammin leimaavan, monien merkityksellisten paikkojen ja niiden välillä tapahtuvan liikkumisen kokonaisuus, Haukkala jatkaa. Se koostuu eri paikoissa tapahtuvasta liikkumisesta, palveluista, työstä, harrastuksista, kokemuksista ja asumisesta. Monipaikkaisuus on myös elämäntapa, kulttuuri ja lisäksi jokapäiväisten rutiinien rakenne. Fyysisen monipaikkaisuuden lisäksi virtuaalinen ympäristö on nousemassa mukaan keskusteluun.  Monipaikkaisuus on myös mahdollisuus, Teresa Haukkala toteaa. Ehkä haastavin, mutta samalla hedelmällisin kysymys liittyy siihen, kuinka tulevaisuuden Suomessa kyetään yhdistämään kaupunkiympäristön ja tiheän asutuksen taloudellinen aktiivisuus, virikkeellisyys, rikas vuorovaikutus, monimuotoisuus ja luovuus maaseudun rauhaan, väljyyteen ja luonnonläheisyyteen. Jos tässä onnistutaan, Suomella voi olla tässä ainutlaatuinen kansainvälinen kilpailuvaltti. (sitra.fi./Teresa Haukkala.)

Kylän yhteisissä riennoissa pukeudutaan usein wanhan ajan wermeisiin 😍 

Tavoitteista lopuksi. Tässä karanteenielämässä tulee seurattua vielä tavallista enemmänkin nettiä. Ehkä liikaakin. Siellä oli kerran mielenkiintoinen pohdintatehtävä loppuelämän haaveista/tavoitteista, joita oli kiintoisaa pohtia. Tuumin seuraavaa:

🌷 Koetan loppuun saakka löytää jotakin mistä innostua, tai jos ei voi tai jaksa innostua, niin jos voisi vaikka ilahtua. Sillä ei ole väliä, onko se toisten mielestä iloitsemisen väärti, riittää kun itsestä on. Aitoa iloa pienistä asioista Fransiskus Assisilaisen sanoin: "Yksi ainoa auringonsäde riittää hävittämään miljoonia varjoja."

🌸 Pyrin siihen, etten koskaan lakkaisi liikkumasta luonnossa ja lakkaisi iloitsemasta eläimistä. Jos liikuntakyky menee, toivottavasti voin lähteä luontoon mielikuvissani.

🌹 Pyrin säilyttämään innostuksen historiaan ja menneen ajan asioihin ylipäätään, kuten vaikkapa em.  perinnetekstiileihin. Koetan pitää myös aktiivisemmin yhteyttä heihin, jotka jakavat yhteisen kiinnostuksen - esim. vanhojen valokuvien, paikallis- ja henkilöhistorian keruun.

🌺 Toivon voivani vielä joskus matkustaa kaupunkilomalle Pariisiin ja merenrantalomalle manner-Espanjaan. En kohdallani erityisemmin kannata (ainakaan runsasta) lentomatkustamista, mutta nuo kaksi matkaa kotimaan ulkopuolelle toivoisin vielä voivani tehdä. Pitkään suunnittelemastani maalis-/huhtikuun -20 omatoimilomasta Espanjaan (siitä koronan vuoksi peruuntuneesta) jäi henkilökohtaiseksi rahalliseksi menetykseksi n. 550 euroa. Muuta pettymystä en nyt tarkemmin avaa. Siitä opin, että en tee matkoja (jos siis voin niitä joskus tehdä) omatoimimatkoina vaan matkatoimistojen järjestäminä seuramatkoina. Silloin rahat on ilmeisesti mahdollista saada takaisin, jos esim. uusi pandemia iskee tmv.

Myös Pyhäselän jäällä olen käynyt tänä talvena muutaman kerran hiihtelemässä. Tätä kuvaa ottaessani mielessä soi sen saman päivän laulutunnin harjoitus Mikä voi olla sen mukavampaa: ”Talvi kun loppuu ja kevät kun saa, mikä voi olla sen mukavampaa” 🎵

Maaliskuussa mahla virtaa, sanottiin ennen. En tiedä todenperäisyyttä, mutta selkeästi ensimmäinen kevätkuukausi tämä on, joten toivotan hyvää kevättä 🌻🌼🌿