Kulutuksen vähentämisestä ja muista kestävän kehityksen teemoista

Elävää vihreää ja entisajan harmaata harmonisesti rinnakkain. Kaikkea vanhaa ei pidä eikä tarvitse hävittää uuden tieltä 💚

"On kaunis kirkas huhtikuu mut paljahana vielä puu ja lunta paljon maassa, vaan katsos silmä sinervä jo päiväpuolla mättäällä se aukee kotihaassa." Immi Hellén (1861 - 1937).

Tällä(kin) kertaa kirjoitan myös itselleni muistutukseksi ajatuksia kestävyydestä ja tarpeettoman kuluttamisen hillitsemisestä. Lopussa on vakiintunut marttailu-osio ja hieman surusta hiljaisen viikon teemaan liittyvänä. Tunnistan toistavani erityisesti ilmastoteemaa ja muutakin kestävän kehityksen ajatusta. Työelämästä tuttu sanapari "sisäinen motivaatio" tulee nyt eläkeläisellekin mieleen. Siinähän ihminen hakeutuu omasta halustaan häntä itseään kiinnostavien tai hänestä itsestään arvokkaiden tehtävien ja teemojen pariin.

Toistamiseen liittyvä ja aina ajankohtainen teksti oli 23.3.2015 Positiivareiden sivuilla: "Katsopa omenapuuta. Siinä saattaa olla satoja omenia, ja jokaisessa omenassa on kymmenen siementä. Yhteensä tuhansia siemeniä. Joku voikin kysyä: mihin tarvitaan noin monta siementä vain siksi, että viereen kasvaa muutama uusi omenapuu? Luonnolla on antaa meille opetus: Useimmat siemenet eivät koskaan kasva. Jos haluat että jotakin tapahtuu oikeasti, sinun on yritettävä useammin kuin kerran." Jospa kylväisi tänäänkin sen tärkeän siemenen...

Hiilijalanjälki pienemmäksi -huoneentaulu Joensuun Marttakeskuksella

Makua mausteilla -kurssilla 4.4 marttakeskuksella ruokaillessamme luin seinällä olleesta ajankohtaisen osuvasta huoneentaulusta, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljen on pienennyttävä kolmannekseen nykyisestä vuoteen 2030 mennessä. Tulin ajatelleeksi, että siihenhän ei ole kuin muutama vuosi. Ja toisaalta se on vain takaraja, paljon pitäisi tapahtua jo sitä ennen.

Useimmille saattaisi riittää esimerkiksi se (enintään?) yksi lomalento vuodessa? Silloin kai matkastakin nauttisi enemmän, kun niitä ei tee niin tiuhaan.

Naapurin suloinen Mauno 💓

Kuuntelin Flinkkilä & Kellomäki -haastatteluohjelmaa YleAreenalta useampaankin kertaan, ja erityisesti puhutteli Riikka Suomisen haastattelu muutama viikko sitten. Riikka sanoi, että maapallolla on nyt huoliämpäri täynnä: on sotaa, korona ja ilmastonmuutos. Näiden kolmen maapalloa koetelleen ja yhä koettelevan tapahtuman jälkeen moni asia voi olla pysyvästi toisin. Toimittaja kysyi haastateltavaltaan, että kun sinulla on koira, eikö se kuormita ilmastoa. Tepsu-koirahan syö lihaa ja senkin ruuan voisi säästää ihmisille, keskustelijat pohdiskelivat. Riikka sanoi osuvasti, että jokaisella voisi olla oma ilmasto-/hiilibudjettinsa, jonka hän saisi käyttää miten haluaa. Joku haluaa matkustella, joku lisää neliöitä asuntoonsa jne. Hän priorisoi koiraan. Itsekin varmasti priorisoisin juuri koiraan, jos ei allergiasyyt estäisi koiran hankintaa. Onneksi naapureilla, sukulaisilla ja ystävillä on koiria, joita voi helliä. Laitoin oheen naapurieni Iida-Maijan ja Konstan luvalla kuvan heidän perheenjäsenestään Maunosta. Juuri tällainen koira olisi minullakin, jos se olisi mahdollista 💗 

Dukkah-salaattia ja valkopapu-parsakaalisalaattia 4.4. kurssilla

Marttojen makua mausteilla -kurssi 4.4.2022 oli monipuolinen, uudenlaiseen maustamiseen innostava ja tuotoksiltaan herkullinen. Mielestäni se oli kasvispainotteisuudessaan myös todellista ilmastoruokaa 👍Valmistimme mm. itämaista pho-keittoa, Dukkah-salaattia, kasvispyöryköitä tahinikastikkeella, intialaistyyppistä currya inkivääririisillä, pippuripastaa, valkopapuparsakaalisalaattia ja jälkiruuaksi ranskalaista uunivanukasta sekä päärynöitä mascarponevaahdolla. Viimeisimmässä Martat-lehdessä 2/2022 s. 14 - 19 on artikkeli ja ohjeita Makua mausteilla -kurssista. Nyt vain pitäisi itsenikin lähteä rohkeasti kokeilemaan uudenlaista maustamista. Maustamalla saa paitsi lisää makua ruokaan, myös toivottua vähäsuolaisuutta, mikä on tärkeää meille, jotka haluamme terveyssyistä vähentää suolan käyttöä. Kurssilla oppi, että vaihtoehtoja on paljon, etsimällä ja maistelemalla löytynevät ne omat suosikit. Itse ajattelin aloittaa ottamalla tuoreet taatelit parsakaalisalaattia maustamaan

Em. henkilökohtaiselle ilmastobudjetille ja monille muillekin kuluttamisen vähentämiseen tähtääville asioille saatetaan tänään vielä nauraa, tai joku voi pitää ajatusta vaikkapa henkilökohtaisesta hiilibudjetista kohtuuttomanakin, mutta tuskin niin on tulevaisuudessa. Monelle asialle naurettiin vielä 10 tai 20 vuotta sitten, ja nyt ne ovat jo totuttua arkipäivää. Eräs noin viisikymppinen isoäiti sanoi, että hänen lapsenlapsensa saattavat kysyä häneltä esim. 30 vuoden kuluttua, että mitä te oikein ajattelitte silloin kuluttaessanne, vai ajattelitteko yhtään mitään? 

Makua mausteilla -kurssin ruokapöytää 😋

Marttojen kurssilta 4.4. oppimistamme ajattelin kokeilla piakkoin mm. valkopapu-parsakaalisalaattia. Siihen tulee kahden keitetyn parsan lisäksi yksi pkt valkoisia keitettyjä papuja, yksi dl paahdettuja auringonkukansiemeniä, kuusi - kahdeksan tuoretta taatelia, yksi rkl valkosipulirouhetta ja yksi tl chilihiutaleita. Kastikkeeksi puoli dl oliiviöljyä, 2 rkl valkoviinietikkaa ja 1 tl dijonsinappia. Mielestäni erityisesti taatelit tekivät yllättävänkin hyvän säväyksen tähän salaattiin 😋 

Vielä muutama vuosi sitten ennen koronaa kuuli mm. somessa kommentteja, että säästäkööt suuryritykset ja valtiot ilmastoa, hän satsaa omaan nautintoonsa kuluttamalla. Joku taas hillitsee omaatuntoaan sillä, että kierrättää aktiivisesti. Riikka Suominen sanoi haastattelussa hyvin, että paras ekoteko on jättää ostamatta se, mitä ei aivan välttämättä tarvitse. Ei pitäisi ainakaan kilpailla esim. kuluttamisessa, vaan auttaa toisiaan ja jakaa enemmän omastaan, hän mm. totesi.

Ihailemalla opimme enemmän kuin arvostelemalla (Positiivarit 29.3.2022). Ihailen Riikka Suomista ja hänen kaltaisiaan ajattelijoita ja toimijoita. Monissa keskusteluissa on noussut sellaistakin näkökulmaa, että voiko tästä kaikesta etäelämästä oppia, oppia syyllisiä etsimättä. Paljon elämää (mm. sota-ajan) nähneet sanovat, että eikö ihminen huomaa luonnon varoitusmerkkejä jo pidemmältäkin ajalta: tsunamia, maastopaloja, tulvia ja hirmumyrskyjä, uusia pelottavia viruksia, maanjäristyksiä jne. Lisäksi on muita koettelemuksia: ilmastopakolaisuutta ja sotaakin.

Vuonislahtelaissyntyisen Sirpa Sulopuiston uutuuskirja 🌹 

Mietin omaankin ilmastobudjettiani. Siihen mahtunee vielä viikoittaiset 80 km x 2 ajot keskikulutuksellisella henkilöautolla mökille ja takaisin. Muuten eletään säästäväisesti, syödään kasvisruokaa ja käytetään mm. vaatteet tarkkaan. Maitotuotteista juustoa ja jugurttia käytän jonkin verran, kauramaitoon olen siirtynyt jo ajat sitten. Mökkipaikkakunnallamme Vuonislahdessa, siellä itäsuomalaisella maaseudulla, luonto on vielä puhdas ja elämä rauhallista. Maailmanlaajuisesti luonto on huo'annut kärsimystään jo pitkään. Kestävästä kehityksestä ja luonnon varojen säästämisestä puhutaan paljon, mutta samaan aikaan ihmiset puhuvat mm. saavutetuista eduista, kun tulee puheeksi kuluttaminen tai vaikka tiuhaan toistuvat lentomatkat. Kun yhdestä kriisistä selvitään, suurin into edellä mainittuun on ehkä jonkin aikaa vähäisempää, mutta sitten palataan entiseen, kunnes luonto jälleen muistuttaa. Ehkä kovemmin!

Enossa osan ajastaan asuvan Ulla Vaarnamon viimeisin teos 🌸

Näiden em. teosten tarinat ovat helmiä erityisesti meille historian rakastajille ja mielestäni myös kaikille ajallisesta lähihistoriasta tai tienoomme historiasta kiinnostuneille. Tuskin maltan odottaa, kun pääsen paneutumaan tarkemmin näihin teoksiin 💕 Toivon voivani palata sisältöihin myöhemmin tämänkin kanavan kautta.

Toki toivoisin myös vielä joskus pääseväni käymään Espanjassa, ehkäpä kerran Pariisissakin. Olen itseasiassa suunnitellut sitä jo aika kauankin. Tietysti jotenkin ristiriitaisin tunnoin olen tuon pienen matka-haaveenkin kanssa. Jonkinlainen lohtu kolkuttavalle tunnolleni on se, että lentomatkoja olen tehnyt vain vähän, keskimäärin kai noin kaksi kymmenessä vuodessa. Nuorempana kyllä enemmänkin. Mannertenvälisiä lentoja en kuitenkaan ole lentänyt koskaan, ja tuskin lennänkään. Tietysti sitä voisin miettiä enemmän, että sijoittaisin ne pankkitilillä olevat kulutukselta säästyneet eurot johonkin kestävän kehityksen kohteeseen, vaikka luonnon suojeluun. Silloin sekin raha olisi osaltaan edistämässä arvoja, joita pidän tärkeinä.

Lealta lahjaksi saadun runokokoelman juuret ovat metsissä, järvien rannoilla ja soilla 🌲

Ote em. Erja Laakkosen runokirjasta s. 12: ”Metsä vastasi minulle / oksat tarttuivat käsiini / Vaikka sinne en huhunnut / ketään kutsunut nimeltä / Tule tänne tyttökulta / astu kohti korpimaita / Täällä kelpaat kuljeskella / kuusten alla käydessäsi - -”

Joillakin voi olla tuttavia, yhteistyökumppaneita tai sukulaisia kaukomailla, ja heitä haluaa päästä tapaamaan. Yhä useampi ajattelee kuitenkin kestävää kehitystä myös tässä konkreettisesti, ja korvaa ainakin osan matkoistaan teamsilla, skypellä, livestriimauksella ja mitä kaikkia niitä jo onkaan. Hankkeiden ja muiden työyhteisöjen toimijat eivät ehkä kannusta enää entiseen malliin työntekijöitään lentämään ja katselemaan siellä paikanpäällä kutakin kaukaista kohdetta. Korona-aika osoitti, että monet tapaamiset voi tehdä kätevästi etäyhteyksilläkin. Matkalla olevan kokemat elämykset saattavat jäädä silloin ohuemmiksi, mutta osallistuminen ilmastotalkoisiin on kuitenkin tärkeämpää.

Synttärilahja maaliskuun lopussa huomaavaiselta kumppanilta 💗

Ote lahjakirjastani: ” Vaikka en enää voi kuunnella ääntäsi, rohkaisun sanat loistavat niin kuin valo. Muistan sinut aina.” (Emts. 13). 

Ihminen tottuu luonnonmukaisempaan elämään, oppii elämään säästävämmin ja karsimaan menojaan. Samalla tavalla siihen kai tottuu kuin on tottunut runsaaseen kuluttamiseenkin.

Aloin miettiä, mihin olen ruuan lisäksi kuluttanut viime aikoina. Olen ostanut kaksi kirjaa. Laitan tähän kuvat hankkimistani ja lahjaksi saamistani kirjoista. Sisältöihin palaan varmaankin myöhemmin, kun olen tutustunut paremmin. Nyt kirjallisuuspiirin kirjojen lukeminen on vienyt aikaa. Vaikka kulutuksen vähentäminen on tärkeää, ystävien ja läheisempien tuttujen kirjoittamat kirjat olen päättänyt hankkia omaksi - se on mielestäni kestävää kulutusta ja mitä parhainta kehitystä itsellekin. Erja Laakkosen ja Anna-Mari Kaskisen runokirjat sain lahjaksi. 

Huomasin muuten fb:n antamasta tekstimuistosta, että minulla oli siinä kuvassa samat ulkoiluvaatteet kuin 12 vuotta sitten. Päähinettä ja kaulaliinaa myöten. Siitä tuli itseasiassa oikein hyvä mieli, onhan se ilmastoteko tavallaan, kun käyttää vaatteet tarkkaan. On mulla pari muuta ulkoiluvaatekertaa, joita käytän suunnilleen vuorotellen, joten ihan pelkästään noiden samojen vaatteiden varassa en ole ollut kahtatoista vuotta 😄 Toisaalta olen iloinen siitä, että mitat ovat pysyneet osapuilleen samoina - se kylläkin vaatii kohdallani jatkuvaa seurantaa ja panostusta 😎 Aikoinaan tosin tuli hankittua lähinnä työssä käytettyjä vaatteita liikaakin, paljon vähemmällä olisin pärjännyt. 

Särkisalmen pilkkireissulla v. 2010 käyttämäni vaatteet ovat yhä käytössä 👍

Hiljattain lukemassani Ilja Leonard Pfeijfferin Grand Hotel Europa -kirjassa oli kuvaus vanhasta maailmasta ja mm. ihmisten tuhlailevasta elämäntavasta ennen ekokatastrofia. Kantavana teemana siinä oli massaturismin uhat, sekä seuraukset siitä, kun pyritään jatkuvaan talouskasvuun ja kuluttamisen lisäämiseen. Kaiken tämän yllä on ekokatastrofin uhka. Sivulla 175 tiivistettiin tätä teemaa mielestäni varsin osuvasti jotenkin näin: Se joka näyttää, ettei välitä maailmasta vähääkään, ja tyydyttää vain estottomasti omaa hedonismiaan, onko hän se ihailtu esikuva meille muille? Pitkään eläneenä muistan itsekin ajan, jolloin ihannoitiin mm. kaukomatkailua ja kuluttamista ylipäätään, ja jotkut jopa leventelivät runsailla kaukomatkoillaan ja muulla kulutuksella. Kulutuksen määrään suorassa suhteessa olevaa nautintoa pidettiin tavoiteltavana, jopa kadehdittavana.

Sula vesi Jauhiaisen salmen tienoilla huhtikuussa 2015

Näinä ilmastokriisin aikoina ei monikaan onneksi enää näytä ihannoivan tai ainakaan kehuskelevan kuluttamisensa runsaudella. Korona ja muut globaalit pandemiat hillitsevät mitä ilmeisimmin mm. massaturismia ja se myös muuttaa aihepiiriin liittyvää asenneilmastoa. Nyt Euroopassa on sota, mikä vaikuttaa paljon jo nyt mm. ruuan ja polttoaineiden hintoihin. Jatkossa vaikutukset lienevät vielä  suuremmat. Kaikki tämä liittyy myös tarpeettoman kulutuksen hillitsemiseen. Em. kirjassa kantavana oli myös se ajatus, että vallalla on yhä käsitys, että turismi on ansaintamalli (mm. s. 488). Turismia ei siis hillitä, vaan sitä pikemminkin edistetään, tuohan se rahaa kohdemaalle. Sivulla 491 jatketaan samasta teemasta, että loputon talouskasvu on teoriassa mahdotonta, ja jo pyrkimys rajoittamattomaan talouskasvuun johtaa ekologiseen katastrofiin, mikä on todiste talouskasvuun perustuvan järjestelmän kestämättömyydestä.

Pälviä Pielisen rannassa

Mietin Pfeijfferin kirjaa lukiessani, mihin jatkuvan talouskasvun tarve sitten perustuu. Ensimmäisenä tuli mieleen huoltosuhteen muuttuminen yhteiskunnassa, ihmisten ikääntyminen ja lisääntyvä hoivan tarve. Jotta kaikki voidaan rahoittaa, tarvittaneen talouskasvua. Niin se kai on, mutta voisiko miettiä sitäkin, tarvitaanko lopulta kaikkea materiaalista niin paljon, voisimmeko tulla toimeen vähemmällä kuluttamisella. Onko monta lomalentoa vuodessa tarpeen, tai uusi auto parin vuoden välein tai hieno vene? Asenneilmasto muuttuu varmasti, mutta melko hitaasti, luulisin. Nuoret ajattelevat jo toisella tavalla - onhan heillä elämä edessään! Uskon että tulevaisuudessa hän voi saada enemmän arvostusta osakseen, joka pystyy tyytymään vähempään materiaaliseen. Sen sijaan voidaan panostaa aineettomaan; kulttuuriin, henkiseen pääomaan. On kirjallisuutta, musiikkia, teatteria, elokuvia, kuvataidetta... Oikeastaan vain mielikuvitus on rajana. Myös ihmissuhteet elämän sisältönä ja merkityksien tuojana ovat keskeisiä.  

”Kauneinta on elämässä
lämpö kahden ihmisen.
Vaikket tänään ole tässä,
ystävyys jää, ikuinen.” (Anna-Mari Kaskinen.)

Aurinkoa rannalla ja melkein kuin sannalla huhtikuussa 2015

Ajankohtainen marttailuosio vielä: martat kannustavat ilmastoystävälliseen kasvispainotteiseen ruokaan (kaksi kuvaa aiempana), kohtuulliseen kuluttamiseen ja kotimaisuuteen. Kotivara on tullut tänä keväänä jälleen ajankohtaiseksi. Koronakaranteen alkaessa 23.3.2020 olin kopioinut martat.fi -sivuilta seuraavan ohjeen kotivaraksi. Kopioidussa testissä on väljemmät välit ehkä siksi, että sinne voi lisäillä itselle välttämättömiä tuotteita, ja tietysti voi jättää jo ehdotetuista jotain pois. Marttojen ehdotus:

"Kotivara on vettä ja ruokaa koko perheen tarpeisiin ainakin 72 tunniksi:

72 tunnin varautumissuosituksella tarkoitetaan sitä, että jokaisessa kodissa pitäisi olla valmius selvitä itsenäisesti häiriötilanteen sattuessa ainakin kolme vuorokautta. Kotivara ei ole erillinen hätävarasto, vaan tuotteita käytetään ja kierrätetään koko ajan. Kokoa mieleisesi kotivara sellaisista elintarvikkeista, joita käytät muutenkin. Mieti myös mitä ja miten voit tarvittaessa laittaa ruokaa sähkökatkon aikana. Hanki kotivaraan esimerkiksi:

juotavaksi valmista mehua ja pullotettua vettä

tuoreita hedelmiä, kasviksia ja juureksia sekä säilykkeitä

leipää, näkkileipää, riisikakkuja, korppuja

pähkinöitä, siemeniä, kuivattuja hedelmiä

hilloja, soseita

muroja, myslejä, hiutaleita

mehuja, mehukeittoja

huoneenlämmössä säilyvää maitoa ja kasvijuomia

kala-, liha- ja papusäilykkeitä

lastenruokia

pikariisiä, linssejä, pastaa, nuudeleita, pussikeittoja, valmiskastikkeita, kastikejauheita, muusijauhetta, soijarouhetta

erityisruokavalioiselle sopivaa ruokaa

välipalapatukoita, keksejä, suklaata, sipsejä

lemmikeille ruokaa.

Kotivaraksi kannattaa varata vain sellaisia ruokia, joita tulee normaalistikin käytettyä. Näin ruokien kierto sujuu eivätkä elintarvikkeet pääse vanhentumaan ja syntymään hävikkiä."

Tulppaanien alut ovat kaupunki-lähiympäristöni ensimmäisiä kevään merkkejä 🌷

Nyt alkaa hiljainen viikko, tänään on palmusunnuntai, huomenna malkamaanantai. Hiljaista viikkoa on nimitetty myös pyhäksi viikoksi tai kärsimysviikoksi. Muutaman päivän päästä on pääsiäinen, itselleni se on kirkkovuoden suurin juhla. Palmusunnuntain ja pääsiäisen merkityksistä olen kirjoittanut aiemmissa kevätajan blogipäivityksissäni. Ehkäpä juuri pääsiäiseen liittyvänä oli tänä viikonloppuna 9–10.4 Flinkkilä & Kellomäen ohjelmassakin suru-teemaa. Teema liittynee osin tähän huolestuttavaan maailmanaikaankin ja uhkiin. Ohjelmassa todettiin, että tähän aikaan liittyy myös paljon vihan tunteita. Vihan ja pelon alla tai taustalla on aina suru, haastateltava sanoi em. ohjelmassa. 

Nyt kokeillaan tämän kauden hedelmän (mangon) jatkojalostamista siemenestä ruukkukasviksi 🌱 Netistä löytyy ohjeita.

Olen huomannut nykyisin eräissä sähköisissä viestimissä vihan ilmaisuja heiltäkin, joilta sitä en olisi edes osannut kuvitella. Ehkä sielläkin on pohjalla suru, ehkä myös pelko ja huoli. Hiljattain edesmennyt ystäväni sanoi, että olen miettinyt usein samaa verkkokeskustelujen hengestä. Useammin kuin kerran olen huomannut kuinka keskustelun tyyli ja ilmaisujen sävy voi hetkessä muuttua ilkeäksi, jopa X-ryhmissä, joiden tarkoitus on kai jakaa uusia ohjeita ja vertaistukea. Joskus jonkin harrastetyhmän asiaton viestintä johti siihen, että ryhmä jakaantui kahteen. Erimieliset perustivat oman ryhmänsä. Ehkäpä meidän ihmisten yksi perustarpeista onkin päästää höyryjä ulos paikassa kuin paikassa, joskus vähän epäasiallisestikin, surullista. 💔

Ihmisluontoon tosiaan kuulunee päästellä aika-ajoittain höyryjä ulos. Sen ymmärtäminen on omalla tavallaan näkemystä avartavaa, vaikka tuo kaikki on surullista tietenkin. Joskus ilkeyden kohteet pystyvät ohittamaan kommentit sen kummemmin reagoimatta, mikä usein hiljentää höyryjen päästelijän purkaukset ainakin hetkeksi. Pohdin täällä aiemmin, että esimerkiksi trolli ilmeisesti janoaa huomiota ja elää siitä. Kun se ei saa huomiota, trollaukset kaatuvat omaan mahdottomuuteensa.

Ajankohtaista on myös se, että nyt viimeistään on aika tyhjentää pakastinta ja maakellarin varastoja!

Vihan taustalla on suru. ”Suru saapui tietä käyden / huoli vieraaksi ajeli / Tulipa sisään ovesta / tänne itsensä asetti / liittyi pöytään syömäsille / pisti maata sängyn päälle / aina kulki kintereillä / jokaista kysyi perästä / Millä vieras lähteväksi / kuinka kurja kulkijaksi / Eipä kuuntele puhetta / mitään käskyistä välitä.” (Erja Laakkonen 2020, s. 21.)

Kuvamuisto Seurasaaresta toukokuussa 2011

FB antoi tekstimuiston joltain aikaisemmalta huhtikuulta, missä oli mielestäni sopivia ajatuksia tähänkin aikaan:

Juuri tänään yritän elää ainoastaan tämän päivän koettamatta ratkaista koko elämäni ongelmia yhdellä kertaa. Jaksan yhden päivän selviytyä sellaisestakin, mikä lamauttaisi voimani, jos ajattelisin, että minun olisi kestettävä sitä koko ikäni. Juuri tänään yritän olla riittävän onnellinen. Juuri tänään yritän mukautua vallitseviin oloihin. Tänään yritän olla pelkäämättä. 

Erityisesti haluan rohkein mielin nauttia kaikesta kauniista, kuten joutsenista joella ja hopeisesta valosta järvellä, kevään ensimmäisistä kultaisista kukinnoista, ja uskoa, että maailma antaa minulle kaiken, minkä itse sille annan.

(Kenneth Holmesia mukaillen.)

 Rauhallista pääsiäisen aikaa 💚💛

Muistojen helminauhaa ja Ismo Alangon elämäkerran innoittamaa

Ukrainan kansalliskukka Marttalan seinustalla

"Ystävä villi ja vallaton:

sinulle auringonkukka on,

avoin ja suuri ja ihana

tulvillaan päivänpaistetta.

 

Vartesi uljaana kohoaa.

Syleilet kirkkaana maailmaa,

kurkotat luottaen korkeuksiin,

maisemiin kaukana kutsuviin.

 

Auringonkukkani rohkea,

paljon saan sinulta oppia.

Valosi muillekin heijastuu

auringonkukka kuin keltainen kuu."  (Anna-Mari Kaskinen.)

Suruviesti pysäyttää silloinkin, kun tietää väistämättömän. Toivoimme, että aikaa olisi vielä. Kirjoitin ystävälleni viime viikolla, että seuraavassa blogissani kirjoitankin sitten Ismo Alangosta. Jatkan kirjoittamista, ainakin toistaiseksi. Nyt se tuttu kannustus, vuorovaikutus ja odotettu palaute jäävät pois. Ajatuksissa ne kuitenkin elävät ja konkreettisinakin saaduissa viesteissä. 

Muistelin ystävääni hiihtolenkillä aurinkoisella järven jäällä. Hän neuloi kauniita kirjoneuleita, oli kiinnostunut historiasta, luki paljon ja kuunteli äänitteitä, oli läsnä. Elämän onni oli pienissä lähellä olevissa asioissa. Mieleen tulee varmasti vielä useasti, että tämänkin ajatuksen, lukukokemuksen tai historiaan liittyvän haluaisin jakaa. Hän piti laillani mm. Anna-Mari Kaskisen runoista. 

Näkymä aurinkoiselta Pyhäselältä 💙

Muistan kun kävimme katsomassa 13.10.21 hänen kanssaan LÄHELLÄ-taidenäyttelyn Ahjossa ja sen jälkeen lounaalla Lumme-ravintolassa. Juttelimme silloin mm. sydänsairaiden vertaistukihenkilökoulutuksista, johon hän kannusti minua. Kirjoitin viime viikolla hänelle mese-viestiin, että nyt olen sitten ilmoittautunut sinne, ja menossa ko. koulutukseen tässä kuussa. Lähetin tuon viestin samana iltapäivänä, jolloin hän kuoli. Kun vastausta ei tullut, aavistin, että jotain on tapahtunut. Hän vastasi aina vaikka lyhyesti, jos ei sillä hetkellä jaksanut enempää kirjoittaa. Olimme yhteyksissä enemmän nyt n. kahden viime vuoden aikana ja suunnittelimme tapaamista lähiaikoina taidemuseolla. Jaoimme mm. sairauksiimme liittyvää, puhuimme elämästä ja kuolemasta. Kuolemasta emme puhuneet synkistellen tai dramatisoiden - itseasiassa nauroimme silloinkin paljon, vaikka se voi vaikuttaa erikoiselta. Kuolema tuntui samalla tavalla luonnolliselta ja elämään kuuluvalta kuin syntymäkin. Koin hänen olleen sinut väistämättömän kanssa. 

Myös Ismo Alanko pohti elämäkertateoksessaan paljon kuolemaa, siitä enemmän tuonnempana. Ismo mm. totesi, että me elämme kuolemamme jälkeen niissä ihmisissä, joihin olemme vaikuttaneet jotenkin elämämme aikana. Sillä tavalla edesmennyt kuin jatkaa elämäänsä.

Mielessäni on nyt viime aikoina käymämme keskustelut. Opin häneltä paljon. Tulee mieleen muisto viime kesältä läheiseltä hautausmaalta. Istuimme siellä penkillä hiljattain menehtyneen työtoverimme haudan läheisyydessä. Yht’äkkiä havahduimme, että onpa aika rientänyt, ja kyytikin varmaan jo odottaa. Kun läksimme kävelemään parkkipaikkaa kohti, hänen puolisonsa tuli vastaan ja sanoi, että olen kyllä kävellyt täällä jo kauemmin, mutta en raaskinut keskeyttää, kun teillä näytti olevan niin hauskaa 😍  Tuo keskustelu palaa mieleeni varmaan usein, kun kuljen sen penkin ohi.

On ikävä ystävää. Tunnen myös kiitollisuutta, että sain tutustua häneen. En tunne toista, joka olisi ollut niin läsnä ja ymmärsi jo sananpuolikkaastakin. Taivaalla on uusi kirkas tähti, valoisan ihmisen muisto 💖

Rakkaat lähtevät,

jää tyhjä tila muistojen asua 

– Helena Anhava –

Valoteos Joensuun Laululavan läheisyydessä 2.3.2022 💜

Nyt ajatukset Ismo Alankoon, kuten viime viikolla em. viestiini kirjoitin. Aluksi referointia Kirsin bookclubista: Kirjaa varten Katja Kettu ja Ismo Alanko, kaksi voimakastahtoista taiteilijaa, istuivat Ismon harjoitushuoneessa ja kävivät läpi valtavan joukon Alangon biisejä, joita kirjassa on esitelty kaksi ja puolisataa. Ne toimivat kuin Alangon ”päiväkirjoina” ja niiden kautta ja rinnalla he keskustelivat läpi myös Ismon elämän ja muusikkouran. Kirjan työstäminen vei kolme ja puoli vuotta. ”Litteroituja nauhoituksia kertyi 150 tuntia”, Katja Kettu kuvasi materiaalimäärää. Aina ei ollut helppoa, sitä kumpikaan ei ole peitellyt. (kirsinbookclub.com. 8.12.2021.)

Katja Kettu (s. 1978) kirjoitti Ismo Alangon (s. 1960) elämäkerran v. 2021. Kirjassa on ajankuvaa 60-luvulta alkaen tähän päivään. Ajankuva näkyy biiseissäkin. Kirjaa lukiessa tuli peilattua omankin elämänsä tapahtumia, fanitettujen biisien kautta ja muutenkin. Ollaanhan suunnilleen samaa ikäluokkaa, vain muutama vuosi ikäeroa. Samaistumispintaa oli mielestäni lopulta yllättävänkin paljon, vaikka elämänpolut ovat kovin erilaisia.

Ismo Alangon (s. 1960) elämäkerta v. 2021

Kriitikkojen kommenttien mukaan teos painottui liiaksi Ismon musiikkiin, ja henkilökohtainen osuus jäi ohueksi. Uskoisin, että teoksen sisältöön vaikutti sekin, mistä esim. Airi Vilhusen podcastissa (jossa hän haastatteli Katja Kettua) on mainittu, että Ismo ei juurikaan - ehkä luonteensa mukaisesti - halunnut paljastaa yksityiselämästään juurikaan. Se ei liene helppo lähtökohta elämäkerturille. Päähenkilön sielunmaisemaan päästiin lähinnä hänen biisiensä kautta. 

Ehkä itsekin lukijana olisin toivonut enemmän myös yksityisemmän elämän kuvausta, mutta kirja oli mielestäni hyvä näinkin, antoi ajattelemisen aiheita, ja niistä suunnittelin kirjoittavani tähän maaliskuun blogipäivitykseeni jo helmikuussa kirjan luettuani. Bänditreenien ja biisien kuvausta oli paljon, ja samalla ajattelin lähi-ihmisten vastaavia kokemuksia bänditoimintansa ajoilta. Eräällä keskustelupalstalla kuvattiin, että Ismo on erinomainen kokeilevan musiikin ammattilainen ja äänitaiteilija, hänellä on myös omaperäinen ja luova kirjallinen kyky.

Joensuun Laululavan valaistusta 3.3.22. Tuttu estradi Ismollekin 😍 

Ismo Alangon ”Risteys” (ote):

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee

Moni juuttuu nopeaan
tapaan täältä matkustaa
taidan vielä vaeltaa ja odottaa

Kunnes syksy minut saa
kunnes lumi peittää maan
jaksan vielä odottaa
talven selkä kyllä kantaa repussaan - -

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee
kutsun toista kulkijaa
kadun kannen takojaa
en voi enää vaeltaa ja odottaa”

En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että biisien sanoituksissa kuuluvat mm. Kalevalan kaltaiset alkusoinnut, loitsuaminen, hokemat, Kullervon koettelemusten teemat. Kirjaa lukiessa tuli peilattua myös oman elämänsä tapahtumia, erityisesti jostain 80-luvun tienoilta. Ajankuva ja muistot välittyvät biisien myötä. Mieleen tuli mm. Hassisen koneen aikainen ”Levottomat jalat” jo 80-luvun alusta, Ismo Alanko Säätiön ”Rappiolla” ja Sielun Veljien aikuinen ”Peltirumpu” sekä hiljattaisempi ”Risteys”; sekä runotilaisuuksissakin kuultu ”Kun Suomi putos puusta” (1990, ote seuraavana), ”Rakkaus on ruma sana” ja monta muuta.

Rockmuusikko Ismo Alanko vihittiin kesäkuussa 2018 Itä-Suomen yliopiston kunniatohtoriksi. Kuvasin yliopiston pihassa Alkukivet talvella 2022.

”- - Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä
Ei nähty itse sikaa eikä edes säkkiä
Kun Suomi putos puusta maito oli milkkiä
Pilkkisaalis pakasteita, yöt blackiä
Kun Suomi putos puusta kaikki kävi kovin äkkiä

Suo, kuokka ja Jussi
Martti Luther ja muovipussi
Lappi ja Kainuu ja Karjala huokas
Kuin yhdestä suusta
Kun Suomi putos puusta- -”

Tuttuja ja puolituttuja nimiäkin näkyi kirjan sivuilla; osa niistä tuttuja tuosta läheiseltä hautausmaaltakin. Alussa on kuvausta Ismon lapsuusvuosilta Joensuussa -60- ja 70-luvuilta. Kirjassa on kuvausta myös äiti-Anna-Liisan lapsuudesta ja hänen syntymäkodistaan. Äidin koti Hankasalmella oli pieni. Musikaalinen isä Voitto oli maalaistalon poika Keski-Pohjanmaalta Toholammilta. Isän perheeseen kuului mm. tanssimuusikoita. Voitto kuoli sydänkohtaukseen syyskuussa 1983 karjalaisessa kuntojuoksussa yhdeksän km:n kohdassa vain hieman yli 50-vuotiaana (s. 171).

Kuvaukset perheen kesämökiltä Onkamosta koskettivat itseäni lukijana, ja ne ovat mitä ilmeisimmin myös päähenkilölle tärkeitä. Onkamosta peräisin oli Ismon ensimmäinen kokemus siitäkin, että kaikki on yhtä (s. 26). Hän on kantanut koko elämänsä ajan mukanaan kuvaa siitä, kun hän makaa selällään veneen kokassa ja katselee puuveneestä taivaalle. Silloin syntyi oivallus, että olemme yhtä tämän ympäröivän maailman kanssa. Oivallus siitä, että on osa isompaa kokemusta, on auttanut mm. esiintymisjännityksessä. Ismo toteaa, että emme ole enempää emmekä vähempää kuin osa kaikkea, osa suurempaa kokonaisuutta (Emts.)

Ismo suunnitteli nuorena suomen kielen opintojakin (kuva yliopistolta ko. ainejärjestön seinältä)

Rippikoulu Lieksan Kylänlahdessa kristillisessä opistossa jäi myös Ismon mieleen. Siellä itsekin kävin rippikoulun 70-luvulla. Nukuttiin kerrossängyissä, iltanuotiolla laulettiin hengellisiä lauluja ja paistettiin lettuja. Pohdittiin uskontoa. Vapaa-aikana pelattiin lentopalloa ja saunottiin yhteissaunassa uikkarit päällä ja välillä uitiin. 

Kirjassa pohdittiin mm. sitä, kuinka paljon ihmisessä on pahuutta, ja miten se saa vallan joissakin tilanteissa. Sivulla 183 ollut virke kosketti: Ovatko kaikkein pahimpia ne, jotka vain hiljaisesti hyväksyvät sen, mitä tapahtuu. Myös Martin Luther King on sanonut, että pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. Valitettavasti monenkin kohdalla on ollut koulu- tai työpaikkakiusaamista, tai kiusaamista vaikka harrastuksissa. Ovatko pahimpia silloin(kin) he, jotka vain katsovat hiljaa vierestä? Kohdallani olen kiitollinen loppuun asti heille, jotka eivät katsoneet vierestä, vaan puuttuivat tapahtumien kulkuun.

Rakkaus on ruma sana -lyriikassa huomaa intertekstuaalisuuttakin:

”- - Parempi vois olla vaikka liivi taikka laavu
Suomi taikka suudelma, ilta taikka aamu
Kirosanan kaltainen on lempi pohjoinen
Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana
Rakkaus on ruma sana, runojen raiskaus

Jos sais kerran reissullansa rakkaudesta ruikuttaa - tekisin sen heti!
Muttei ole enää sanaa käytän rivii kauniimpaa - tekaisin sen heti!
... sana mikä sana!
Pelkkää syvää tunnetilaa, hyvää hekumaa, sana mikä sana!

Enää tarvitse ei valaa lemmenvaloja
Joudutaan ja juostaan pitkin onnen saloja
Kirosanan kaltainen on lempi pohjoinen
Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana - -”

Tuomas Korkalon "Dramaattinen sommitelma" Joensuun uudella konservatoriolla

Fb:n antamia korona-ajan muistoja lukiessa tuli mieleen, että kulkutauti on kurittanut ihmisiä kovalla kädellä jo kauan, eikä se täysin ole vieläkään loppunut. Nyt järkkyi muu turvallisuus, Eurooppaan tuli sota. Jo vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, on kuulunut hiljaisia ja äänekkäämpiäkin signaaleja siitä, että mm. luontoa tuhlaava koko ajan kasvava kulutus ei voi näin jatkua. Ehkä näitä signaaleja ei ole otettu (riittävän?) vakavasti. Voi vain miettiä, mihin tämä kaikki voi johtaa. 

Pieni kuriositeetti par’aikaa lukemastani Grand Hotel Europasta (Ilja Leonard Pfeijffer, 2018), joka kuvaa mm. ihmisten tuhlailevaa elämäntapaa ennen ekokatastrofia. Teoksessa avataan varsin kriittisiäkin näkymiä siihen, miten massaturismi vaikuttaa kohdemaiden alkuperäiskulttuureihin. Siinä pohdittiin mm. sitä, mihin se johtaa, jos ihminen tyydyttää vain estottomasti omaa hedonismiaan välittämättä siitä, mitä maapallolle tapahtuu. Teoksessa todettiin, että korona ja muut globaalit pandemiat tosin hillitsevät mm. massaturismia – ainakin jonkin aikaa.

Ismoa kiinnostavat myös itämaiset uskonnot, vaikka hindulaista, buddhistia tai sielunvaellukseen uskovaa hänestä ei tullutkaan. Näiden uskontojen myötä tuli kuitenkin oivallus, että kuolema ei ole kauhea, piilotettu, vaiettu ja pelottava mörkö, kuten niin usein meillä. Intian matkallaan hän huomasi, että kuolema on värikäs, valoisa, äänekäs ja jopa iloinen. Se helpottaa elämää, jos kuolemaa ei tarvitse pelätä. (S. 249.) 

Jo kolmikymppisenä Ismo pohtii paljon kuolemaa, ja silloin syntyi mm. biisi ”Hetki hautausmaalla”. Tuonpuoleiseen on ehtinyt mennä jo monta ikätoveria, mm. joensuulainen ystävä ja bänditoverikin. Biisin ”Väärään maailmaan” on kuvattu syntyneen 90-luvun alussa kuolleen bänditoveri-Jounin muistolle. Kuoleman mysteeri on kiehtonut aika, ei ole helppoa hyväksyä ruumiinsa katoavaisuutta. Kuolema on olennainen osa elämäämme, ja tiedämme siitä kaikkein vähiten. (S. 268.) Sivulla 281 Ismo toteaa, että toisaalta me elämme kuolemamme jälkeen niissä ihmisissä, joihin olemme vaikuttaneet jotenkin elämämme aikana. Sillä tavalla kuollut ikään kuin jatkaa elämäänsä.

Ilta-aurinkoa Kolin suunnalla

Tämän 543-sivuisen teoksen keskikohdan tunnistin olevan jossain s. 250 tienoilla. Onkamon mökin saunan portailla istuessaan Ismo tajusi, että Sielun Veljien yksi aika oli päättynyt, ja oli aika pistää hanskat naulaan. Kaikella on aikansa. Tällöin elettiin 90-luvun alkua. (S. 256.) Laululyriikassa, runoudessa, taiteessa ylipäätään, se on jännittävää, ettei tarvitse olla ihan varma, mitä tällä nyt halutaan sanoa (s. 294). Hieman samaa kuvattiin s. 317, kun Ismo sanoi, ettei hän osaa sanoa, mistä on kyse esim. tanssiesityksessä tai kuvataiteessa. Ei taiteen tarvitse kertoa mitään. Ei hän halua miettiä taidetta katsoessaan, mitä tällä halutaan sanoa, Ismo totesi. Mielestäni tuo on raikas ja myös jotenkin vapauttava näkökulma. Tuli mieleen jälleen eräs muisto. Aikoinaan minulla oli kausikortti kaupunginorkesterin konsertteihin. Vakipaikoillamme istui vieressäni vanhempi rouva, joka tykkäsi tauoilla ja hieman esitysten aikanakin analysoida kuulemaamme musiikkia. Itse olisin vain halunnut istua hiljaa, kuunnella ja nauttia. Muistan olleeni kiusaantunut ja kaipa jollakin tavalla tunsin ymmärtämättömyyttäkin.

Hiihtäjän varjo Paaterin läheisellä pellolla

Elämäkertateoksen noin 150 viimeistä sivua oli jo 2000-luvulta. Kronologisesti edenneessä teoksessa vuoden 2011 tienoilla elämäkerran päähenkilö alkoi miettiä alkoholinkäyttöään, ja sitä, miten päästä kohtuuteen, tai jos voisi lopettaa juomisen kokonaan. 80-luvulla alkoholia käytettiin niin runsaasti, että tuntuu kuin lukijallekin tulisi välillä pöhnäinen olo tai krapula. 

Ismon elämään tuli sitten kävely luonnossa, uiminen ja saunominen. Hänen mielessään rakkaimmat saunomismuistot ovat lapsuuden mökkimaisemasta Onkamo-järven rannalta. Vuoden 2011 kohdalla kertoja totesi, että nyt on erään aikakauden päätös, Ismo oli ollut jo tuolloin monta vuotta raittiina, ja luonut hyvää musiikkia selvin päin. Todistanut itselleen, ettei tarvitse viinaa mihinkään, ei lavalla villiintymiseen eikä keikan jälkeiseen rentoutumiseen. On käyty pariterapiassa ja perehdytty itämaiseen mystiikkaan. (S. 436.) Elämässä oli suuria muutoksia. Avioero tuli v. 2013 tienoilla ja sen jälkeen jonkin ajan päästä uusi suhde ja uusi avioliitto syksyllä 2019. Myöhemmin Ismo sanoi, ettei edes uskonut, että vanhemmalla iällä voisi tulla vielä näin voimakas ja elämää muuttava kokemus. Monillahan sen sijaan nuoruudenrakkaus oli sellainen, josta ei päässyt koskaan yli.

Hiihtolenkkimuisto Sammallammelta lyhtyjen valaisemalta ladulta

Olen kokenut elämässäni paljon alemmuuden tunteita, Ismo Alanko kuvaa s. 474. Hän oli ajatellut, että muut ihmiset ovat jotenkin hienompia ja parempia, ovat nähneet maailmaa laajasti. Mitä enemmän elämänkokemusta on tullut, sitä selvemmin hän on tajunnut, kuinka turhaa se on – kaikilla on ongelmansa, puutteensa ja rajoitteensa. Joku voi tietää jostain yksittäisestä asiasta enemmän kuin joku toinen jne. Tuolla henkilöllä voi puolestaan olla toiset elämänalueet, mitkä eivät ole hänellä hallussa. Jollakin voi olla kuin kultamaalilla koristeltu julkisivu, sellainen näytelty elämä, mitä joku toinen kadehtii tietämättä, mitä sen julkisivun takana lopulta on.

Ismolla todettiin sydämen rytmihäiriö v. 2014, kun hän oli katkolla. Hän kertoo, ettei hän edes osannut kuvitellakaan, miten usein sydänongelmat liittyvät sydänsuruihin tai vastaaviin. Sydänvian paljastuminen järkytti, olihan isänsäkin kuollut sydänkohtaukseen. Sen jälkeen lääkäri sanoi tiukasti: et ota enää pisaraakaan, tai kuolet. Aikomisen piti muuttua vihdoin konkretiaksi. (S. 480.) Tämän jälkeen syntyi mm. biisi, jossa mielestäni erittäin osuvasti kuvattiin, että jokainen tässä elämässä ottaa omia kuviaan, tekee omaa taidettaan. Jonkun toisen tapa vain voi olla näkyvämpi kuin jonkun toisen. Esimerkiksi bisnekseen ja / tai politiikkaan Ismo ei halunnut isänsä lailla lähteä, ne hän näki kohtuuttoman stressaaviksi.

Tätä Mykräsaarenkin graafista väritystä katsellessa huomaa, että harmaassa(kin) on monia sävyjä🌲

Sivulla 467 viitattiin Ismon biisiin ”Harmaa on hyvä väri”, ote siitä:

”Harmaalokki lentää yllä harmaan kaupungin
Harmaa taivas huokuu turvaa talvipäivän pehmeyteen - -

Harmaa on hyvä väri - -

Helsinki on harmaa kaikki tunnustavat sen
Mutta kuinka moni näkee kaikki sävyt harmauden

Tai keltaista vihreää syvään punaista
Moni tipahtaa ennen kuin ehtii nuolaista - -”

Sivulla 302 oli mielestäni kiintoisa kohta, jota voisi soveltaa harrastelijan laulamiseenkin. Ismo sanoo, että aina on ollut suuria laulajia, jotka tulkitsevat jotain yksinkertaista tekstiä ja saavat siihen tulkinnallaan suuria merkityksiä ja tunnetiloja. Toisaalta hyvä tekstintekijä jättää tulkitsijalle tilaa. Jos teksti sisältää itsessään kaiken, mitä halutaan sanoa, se pitää tulkita neutraalisti. Kaikkein kauheinta on, jos joku tulkitsee sisältörikasta tekstiä voimallisesti eläytyen. Tulee kuin lisää lättyä lätyn päälle, ja biisi tukehtuu. Monet tekstit vaativat lakonista tulkintaa, jotta niille jää tilaa hengittää. Tästä tuli laulutunneiltani mieleen sisältörikas ja vahvateemainen Evakon laulu tai sitten toisaalta vaikka se voimallisempaa eläytymistä kaipaava pieni laulelma Kevätkoivu.

Harmaan sävyjä ja jäniksien jälkiä vuonislahtelaisella metsätiellä 6.3

Äidin kuolema tammikuussa 2018 kosketti syvästi kaikkia Alangon sisaruksia. Äidin kuolema oli siinäkin mielessä virstanpylväs, että nyt jäätiin eturintamaan; tuulinen tunne, kun ei ole edellisen sukupolven puskuria edessä. (S. 519.) Anna-Liisa (1935–2018) oli keskeinen kulttuurivaikuttaja Joensuussa. Hänen kuolemansa kosketti ihmisiä laajasti. Anna-Liisan itsekin tunsin. Ismo Alangon olen kohdannut kasvokkain vain kerran, ohimennen hänen äitinsä muistojuhlassa Joensuun ev.lut. seurakuntakeskuksella 15.4.2018.

Faniryhmä Sielunsiskot seuraavat Ismon elämäntapahtumia, keräävät arkistoja, kutovat sukkia, maalaavat tauluja ja virkkasivatpa he porukalla päiväpeitonkin, mihin jokainen teki yhden ruudun (s. 526). Nykyään Ismo on huomattavasti leppoisampi mies, Katja Kettu kirjoittaa. Ei ahdista, on rakkautta, pää toimii kirkkaana, saa asioita aikaan. Soolokeikkojen tekeminen v. 2022 on ihanaa, kun vain korona sen sallii. Soolokeikkoja voisi tehdä lopun ikäänsä, Ismo toteaa.

Aurinko nousee (kuva Marttalan rappusilta)

Loppusanoissa s. 529–530 Katja Kettu kirjoittaa, että Ismo ei ole helppo ihminen. Hän on varautunut, eikä päästä ihmisiä lähelleen. Tutustuminen vei kauan. Hän myös vaatii itseltään paljon. Ismosta on myös helppo pitää. Hän on mielenkiintoinen, aito ja luotettava. Pitää huolta läheistensä hyvinvoinnista. Johannan mukaan Ismo on viisas lapsi, joka jaksaa innostua elämästä. Elämä on hyvässä vaiheessa. On kivaa asua maalla. Kevätalvella 2021 Ismo ja Johanna ovat ostaneet huvilan kauniine pihapiireineen pääkaupunkiseudun läheisyydestä. Pako maalle johtui osittain kulkutaudin aiheuttamasta ankeudesta. Raittiudestaan Ismo on onnellinen. Kuusikymppinen mies ei myöskään laiminlyö terveysasioita; hän pyöräilee ja syö kasvisruokaa. Ismon elämässä on alkanut uusi vaihe maaseudun rauhassa. Lopuksi (s. 532) kirjailija toteaa: Olipa se seikkailu! Onnea matkaan, on ollut kunnia tutustua!

Mielestäni tämä kuvassa oleva bataattiruoka maistui paremmalta kuin näyttää 😋  

Käytännöllinen marttailu-osio vielä lopuksi. Kun maailma myllertää, tuntuu lohdulliselta tarttua kiinni tavallisiin arkisiin asioihin. Kauden kasviksista kuten bataateista olikin jo helmikuun päivityksessäni. Kuorin tällä kertaa puolenkymmentä irtomyynnissä ollutta bataattia, kuutioin ne, ja kiehautin pienessä vesimäärässä muutaman minuutin. Sillä välin paistoin Mifu-jauhista (original) paketillisen pannulla pienessä öljytilkassa (voi laittaa sipuliakin, jos haluaa), lisäsin siihen 2,5 dl:n purkillisen ruokakermaa, hieman timjamia, mustapippuria ja persiljaa. Sitten vain sekoiteltiin. 

Myös bataattimuusi ja mifu-kastike olivat hyviä, sen totesimme viime viikonloppuna. Seuraavaksi voisi kokeilla vielä vaikka bataattisosekeittoa. Monet sitrushedelmät kuten veriappelsiinit ja limet ovat bataattien ohella maaliskuunkin tuotteita, samoin mango. Kotimaisuutta kannatan tietysti mitä suurimmassa määrin, mutta vaikka nämä tuotteet tulevat ulkomailta, marttojen vinkki-videossa kerrottiin, että niiden ekologisuus on nyt satokauden aikana parempi mm. siksi, että nyt ylimääräistä kasteluvettä ei tarvita niin paljoa. Ne ovat nyt myös ravintorikkaampia ja edullisempia.

Monenlaisia aineksia oli tällä(kin) kertaa, kuten elämässä on yleensäkin. 

Tekstini oli osin tajunnanvirtaa. Mediakanavien kautta tajuntaan virtaa sota.  

"Meidän on hyväksyttävä rajallinen pettymys, mutta emme saa koskaan menettää rajatonta toivoa" (Martin Luther King).

Tänään 8.3 on kansainvälinen naistenpäivä. Tasa-arvoa työelämässä ja mm. yhtäläistä äänioikeutta vaadittiin jo sata vuotta sitten 1. kansainvälisenä naistenpäivänä. 

Vuoden takaiseen FB:n tekstimuistoon olin kirjoittanut: Nainen; niin samanlainen, erilainen, ihanainen, liikkuvainen, kotimainen, muukalainen, petomainen, keijukainen, hienonlainen nainen - niin monenlaisia naisia, on Marttoja ja Marioita. 

Toivoa ja valoa kevääseen ja hyvää naistenpäivää erityisesti sinne 💙 💛

Ystävänpäivän tervehdyksen ohessa tummempiakin sävyjä

Karkkisydämen sulle lähetän, lämpimin ajatuksin luoksesi lennätän. Suu karkin sulattaa, ystävyyttä ei milloinkaan 💗 Ystävänpäivän tervehdys Marttalan nimikkoikonin ääreltä 💜

Hyvää tätä ystävänpäivää 14.2.2022!  

"Voitte viedä elukan veden ääreen, mutta uppoamaan sitä ei voi pakottaa, tuumi Ihaa. Salaisuus piilee tässä: ystävyys kelluttaa" (A. A. Milne).

Iltanäkymää kaupunkiladultani Linnunlahdelta

Piti miettiä tovi, onko nyt uutta tai tuoreudessaan osuvaa mistä kirjoittaisin. Sitten sain viime viikonloppuna palautetta ystävältä, joka lukee blogiani säännöllisesti. Hän mm. sanoi, että jo odottaa helmikuun postaustani. Palaute tuntui hyvältä ja innosti 👍 Mietin sitäkin, tarvitseeko lopulta olla aina uutta ja erikoista, tai esim. sellaista, mistä en olisi jo fb:ssä kirjoittanut? Jos kokee jonkin asian merkitykselliseksi tai tarpeelliseksi käsitellä, sitä sitten - vaikka useampaan kertaan. Toisaalta kaikki eivät ole fb:ssä, ja jos tuntee, että pitää käsitellä yhä vaikkapa yhdenvertaisuutta tai kysymyksiä jotka satuttavat, niitä on sitten käsiteltävä. Siis vaikka useampaan kertaan, jos tuntee sen tarpeelliseksi. 

Tykkäsin jo yliopistossa kirjallisuuden opiskelusta, ja nyt pohdiskelinkin, miksi en käyttäisi joutoaikaani enemmän kirjallisuusaiheisten asioiden miettimiseen. Eräänä aamuna sain ajatuksen alkaa postata fb:iin jotain runoihin tai aforismeihin liittyvää ja välillä proosakatkelmiakin. Sitäkin lähinnä inspiraatiosta, ei suorittamisena. Myös tässä postauksessani on aineksia viime aikoina lukemistani kirjoista. Juuri tätä kirjoittaessani puhelimeni tekstari piippasi, että varaamani Ismo Alangon 543-sivuinen elämäkerta (Katja Kettu, v. 2021) on saapunut noudettavaksi. Sen herättämiä ajatuksia sitten myöhemmin keväällä, ehkä jo maaliskuussa. Nyt onkin runsaat tuhat sivua kirjallisuutta luettavana lähimpien viikkojen aikana, sillä myös maaliskuun kirjallisuuspiirikirja Pfeijfferin n. 600-sivuinen "Grand Hotel Europa" saapui samaan aikaan varauksesta. Se ei ole paljon aktiivisille lukijoille, mutta tällaiselle monesta kiinnostuneelle "renessanssityypille" on 😄

Helmikuun hedelmiä

Aluksi tiiviisti käytännöllinen marttailu-osio: Marttojen sivuilta löysin pyykinpesukoneen puhdistusvinkin (kone tulee sen mukaan puhdistaa 1–2 kertaa vuodessa, vaikka mitään näkyvää tai "tuoksuvaa" ei esiintyisikään). Siitä vain kone pyörimään tyhjiltään 90 asteeseen ja puhdasta tulee! Kirkkautta olisi varmaan lisännyt vielä sitruunahappo, mutta nyt normipesuaine hoiti homman.

Martat vinkkaa -livejä olen seurannut fb:stä edelleen myös. Niistä viimeisimmäksi katsomassani kannustettiin kauden kasvisten, juuresten ja hedelmien käyttöön; ovathan ne nyt edullisimmillaan, ravintorikkaimmillaan ja maukkaimmillaan. Meillä syötiin nyt liven innoittamana uunibataatteja kalan kera, mausteena oli mm. limeä ja välipaloina kauden hedelmiä sweetieitä (on greipin ja pomelon risteytys), veriappelsiineja ja kotimaisia omenoita. Livessä sanottiin, että jos varastosta vielä kotimaisia omenoita löytyy, niitä kannattaa käyttää, ja löytyihän niitä kaupan varastostakin. Nuo ed. kuvassa olevat omenat olivat muuten huomattavasti maukkaampia kuin ulkomaiset vastaavat 😋

Tämä viime keväänä valmistunut torkkupeitto lienee tähänastisista suurin käsityöni; olen siihen tyytyväinen, samoin kuin oli peiton lahjaksi saanutkin 🌸 

Mietin jälleen sitäkin, miksi luonto antoi käsityöläisten jälkeläiselle keskellä kämmentä olevat peukalot 😳 Niinpä vaan teki, mutta antoi sen sijaan kiinnostuksen perinnetekstiileihin, ihailun ja arvostuksen kädentaitoihin ja taitavien käsien luomaan. Pyrin muussakin ajattelemaan nykyään yhä enemmän niin, että vaikka sitä taikka tätä vaille olenkin jäänyt, niin jospa sain jotakin muuta sen sijaan. Voisin katsella ja käyttää käsitöitä vaikka kuinka usein tuntien mielihyvää, iloa, ja jos on vielä (vanhasta) tuunattu käsityö: siinä on lisäksi ekologisuutta ja persoonallisuutta – siis kestävää kehitystä parhaimmillaan 👍

Pitäisi polkaista tauon jälkeen liikkeelle myös raivausoperaatio, jossa laatikot/pussukat kierrätettäville, poisheitettäville ja tuunattaville. Ompelutaidottomana etsiskelin myös tekijää, joka ehtisi uudistamaan vintille vuosikymmeniksi säilömäni 90-luvun villakangastakkini. Löysinkin ilokseni tekijän, ja samalla sain vinkin kohteesta, jonne voin lahjoittaa ne 70-luvun turkiksenikin (hattu, puuhka ja puoliturkki), joille ei ole ollut käyttöä moniin vuosikymmeniin. Roskikseenkaan ei raaski ehjiä ja hyväkuntoisia heittää, ja kierrätyksessä/kirppareilla vaatteeni eivät jostakin syystä (?) ole suosittuja 😎

Suuria kiviä vuonislahtelaisen pellon reunalla

Tommy Tabermanin ajankohtaisina puhuttelevat sanat  kokoelmasta "Kukkiva kivi" tulivat mieleen hiljattaisten aluevaalien aikaan. Runoilija Tommy Tabermann (1947–2010) muistutti välittämisen ja yhteisvastuullisuuden tärkeydestä.

”Suuri kivi
nauraa neljää kättä
päin kasvoja eikä hievahda.
Silti, kun me ponnistelemme kaikin voimin yhdessä,
jokin
kiveäkin raskaampi
liikahtaa.”

Tabermania mukaillen yhdessä ponnistellen toivottavasti yhdenvertaisuuskin lisääntyy, ja siihen voi koettaa vaikuttaa äänestämällä. Yhdenvertaisuus julkisissa terveyspalveluissa on asuinpaikasta riippumatta tärkeää, vaalikampanjoissa painotettiin. En ainakaan huomannut, että minkään puolueen edustaja olisi sanonut, että kyllä julkisten terveyspalvelujen kuuluukin olla joillakin paikkakunnilla parempia tai huonompia kuin joillakin muilla paikkakunnilla 😚 

Luotetaan siis siihen, että uudistusten myötä myös yhdenvertaisuus lisääntyy. Väki toki ikääntyy, mikä tuo omat vaatimuksensa, mutta se ei ole vain yksien paikkakuntien ilmiö.

Lemmikkini kaksoskuuset kylätien varrella harmaana helmikuisena päivänä

Seurasin tammikuussa varsin aktiivisesti vaalikeskustelujakin ja aiheeseen liittyvää some-kirjoittelua. Havaintojen mukaan enemmän on ollut somessa palvelujen puutteista, mutta toisinaan on ollut kiittäviä kuvauksia, että asuinpaikkakunnalla saa nopeasti kattavan julkisen palvelun, oli kyse lääkäri-, hammaslääkäri-, fysioterapeutti- tm. palvelusta tai tutkimuksista. Joku kertoi, että jos esim. hammaslääkäriaikaa ei ole julkiselle saatavana, saa palvelusetelin yksityiselle. Se on hyvää palvelua. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla. Kohtelun tulisi olla kaikille (ainakin pääpiirteissään?) sama, onhan verojakin yhdessä kerrytetty. Kirjoitusten pohjalta vaikuttaa siltä, että ihmiset ovat yllättävänkin paljon eri asemassa sen mukaan missä asuvat.

Eräällä keskustelupalstalla kommentoinut sanoi, että sinä se jaksat pitää tätä yhdenvertaisuutta agendalla! Vastasin, että miksi en pitäisi, koenhan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden todella tärkeiksi. Toisaalta olen kai aina asemoitunut enemmän heidän porukkaansa ja puolelleen, joilla kaikki ei ole mennyt tai ollut aina niin hienosti tai etuoikeutetusti. 

Se on tietenkin huolestuttavaa, kun äänestys% jäi niin alhaiseksi. Äänestäessämme olisimme ainakin kaikki yhdenvertaisia - jokaisen ääni yhtä tärkeänä.

Valon lisääntymisestä iloisena jatkan hiihtelyä pari kertaa viikossa ja ohjatut jumpatkin käynnistyivät jälleen pitkän tauon jälkeen. Laulutunnit ja kirjat tuovat puolestaan henkistä virkistystä ja vaihtelua.

Tasapuolisuudessa, yhdenvertaisuudessa tai miksi sitä nimittääkään, on lopulta kyse hyvinkin laajamittaisesta asiasta – ehkäpä lopulta kaikkein tärkeimmästä? Jos esim. lapsi tai nuori on kokenut jo varhain, että häntä ei kohdella samanarvoisena kotona, koulussa tai harrastuksissa, se jättää pahat jäljet pitkälle tulevaisuuteen, ehkä koko loppuelämäksi. Ajattelemattomat sanat ja nenänvartta pitkin silmäily haavoittavat. Jonkun itsetunto siinä kestää, mutta ei jokaisen. Nöyryytyksen kokemus jättää aina rankan tunnejäljen. Joku ajattelija sanoikin, että unohdamme kuulemamme ja näkemämme, mutta emme sitä tunnetta, minkä tuo kokemus herätti.

Herkkä kulkee antennit ojossa ja reagoi sellaiseen(kin), mihin muut tuskin korvaansa lotkauttaisivat. Niin on murheissa, mutta toivottavasti myös iloissa.

"Oli mullakin pienet murheeni,

mut minulle niiss’ oli kyllä,

vaikk’ ohitse kulkenut toinen ois

ja ne kuitannut hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni,

mut minusta oli se suuri,

ja luulenpa, siks oli suuri se,

kun se mun oli onneni juuri. - -" (Eino Leino.)

Helmikuun kirjallisuuspiirissämme on Martta Kaukosen esikoisromaani "Terapiassa"

Lasten ja nuorten kaltoinkohtelusta kertoi kirjallisuuspiirimme helmikuun kirjakin. Kirjallisuuspiirimme alkaa nyt jälleen kokoontua Teamsissa pitkän tauon jälkeen.

Helmikuun kirjanamme on Kuopiossa v. 1976 syntyneen Martta Kaukosen esikoisromaani "Terapiassa" ja maaliskuussa Ilja Leonard Pfeijfferin lähes 600-sivuinen"Grand Hotel Europa". Molemmat olivat itselleni aiemmin tuntemattomia, ja mielestäni kirjallisuuspiirin keskeinen ansio onkin siinä, että tulee tartuttua sellaisiin teoksiin, mihin ei muuten. Kaukosen kirjan kannessa oli sanat: "Sinä et kestä kuulla siitä. Minä olen elänyt sen." Nyt kun olen lukenut kirjan, sanojen merkitys avautuu. Loppupuolella oli myös puhutteleva ja mielestäni merkityksellinen virke: "Ajattelin ehkä, että jos siitä ei puhuta, sitä ei ole olemassa." Vaikka monikaan tuskin kertoo pitävänsä teemasta, jossa kuvataan esim. insestiä, raiskauksia, kiusaamista ja muuta väkivaltaa, mitä moninaisimpia loukkauksia ja vääryyksiä, niin lakkaavatko ne / eivät ole olemassa, jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta?  Puhujien ja kirjoittajien lisäksi tarvitaan myös kuuntelijoita ja lukijoita.

Anni Kytömäen Finlandia-palkittu Margarita ihastutti ja vaikutti 💚

Kirjailija Leena Lander sanoi Yle Areenan haastattelussaan, että kirjailijan tuleekin kirjoittaa (myös) rankoista tapahtumista; niitä pitää tutkia ja käsitellä - juuri se on kirjailijan tehtävä. Ehkäpä tämä tehtävä voisi olla myös blogien, kolumnien ja muiden tekstien kirjoittajillakin? Jos sitä kaikkea ei käsittele, se purskahtaa joka tapauksessa jotenkin esille ja näkyviin - tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, Lander sanoo. 

Myös kirjailija Märta Tikkanen sanoi kiinnostavasti Yle Areenan haastattelussa, että hän kirjoittaa siitä, mitä pelkää, mistä kokee kipua. Näin hän saa kanavan kipeille tunteille, ja siten se tunnemyrsky jotenkin katoaa tai ainakin laimenee. Ymmärrän niin, että jollain tapaa samoista asioista tässä on kyse. Kaukosen teoksessa koin olleen jotakin samaa kuin esim. Landerin "Tummien perhosten kodissa" tai Tikkasen teoksessa "Miestä ei voi raiskata". Kipeitä ja tuskallisia asioita, niitä joista mieluummin vaietaan joko häpeästä tai aiheen ahdistavuuden vuoksi. Ahdistavia kohtia lukiessani halusin uskoa, että oikeus lopulta voittaa. Kirja tuntui yllättävistä käänteistään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) hyvinkin todelta. Tällaista voi tapahtua missä vain, milloin vain ja tapahtuu juuri tällä hetkelläkin. Myös siellä, missä sitä ei ikinä voisi kuvitella tapahtuvan.

En ole varma, oliko seuraava mietelmä tässä teoksessa, vai jossain muussa viime aikoina lukemassani, mutta se tuli kuitenkin nyt kirjan luettuani mieleeni: "Sic transit gloria mundi". Kun oikeus jossain vaiheessa voittaa, voi komea kulissi romahtaa, järkyttäviä tekoja tehneen koreaksi kiillotettu ulkokuori rapisee, paha paljastuu ja saa ansionsa mukaan.

Helmikuisen pilvettömän päivän väreinä turkoosi ja vaaleansininen

Anni Kytömäen Finlandia-palkitun Margaritan luin hiljattain myös. Pidin sen kielestä, teemasta, historian ja luonnon kuvauksista. Kirjan päähenkilöä jäi suorastaan ikävä, kun luin loppuun kirjan kevyesti käänneltävät uusiopaperiset sivut. Samaistuin kirjan Senniin monessakin kohtaa, jopa saman lääketiet. operaation kokemuksessa. Teoksen s. 357–358 sanottiin: ”Joskus potilas vajoaa kiitollisuudenvelkaan. Silloin häntä on ystävällisesti oikaistava, että hänen terveytensä pelastivat lääketieteellinen tutkimus ja yhteiskunta, ei hoitohenkilökunnan yksittäinen jäsen.” Lääketieteellinen tutkimus ja yhteiskunta auttoivat niin Senniä kuin minuakin.

Kirjan Senni tuntui olevan sinut sen kanssa, että lapsia ei tule, eikä siis lapsenlapsiakaan. Hän ei tainnut sen kummemmin edes ajatella koko asiaa. Silloin tällöin kuulee, kun kysellään, eikö lapsia tai lapsenlapsia ala jo tulla, ja joskus jopa tiedustellaan, missä vika. Kysymyksiä saatetaan lisäksi tehostaa oman onnellisen lapsilykyn kuvauksilla. 

Mielestäni nuo asiat ovat jokaiselle yksityisiä, herkkiäkin. Väestöliiton vastuuasiantuntija Minna Oulasmaa kirjoitti Karjalaisessa 23.1.22, että harmittomaksi tarkoitettu kysymys voi satuttaa syvästi. Lisäksi hän haluaisi antaa onneaan hehkuttaville sellaisen hyväntahtoisen muistutuksen, että kaikki eivät ole samassa asemassa; ja pahimmillaan tällaiset tilanteet ovat johtaneet ystävien välirikkoihinkin. Ei pitäisi kysellä sitäkään, valitseeko joku tietoisesti lapsettomuuden vai onko se tahatonta. 

Otan tähän aihepiiriin vielä siten kantaa, että kansainvälistä adoptiota pitäisi mielestäni helpottaa paljonkin. Mediassa on haastatteluja, joissa kerrotaan, että adoptioprosessi oli niin pitkä ja hankala, että ikäkin saattoi jo tulla esteeksi vanhemmuutta odottavilla. Adoption myötä moni vaikeissa oloissa elävä lapsi saisi täältä korkeamman elintason maista turvatumman elämän 💓

Laskiaissunnuntaina 27.2 pullakahvit 😋

Teemani olivatkin tällä kertaa jotenkin tummempisävyisiä. Koen että näistäkin on kirjoitettava, käsiteltävä, rankempiteemaisiakin kirjoja luettava jne. Martta Kaukosen teosta mukaillen: Ne eivät lakkaa olemasta sillä, että niistä ei puhuta.  Positiivareiden sivuilla olivat 10.2.2014 seuraavat Sokrateen sanat: "Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen." Viitisen sataa vuotta ennen ajanlaskua lausutut sanat pätevät yhä. Jotkut asiat vaan vaativat käsittelyä ja oppimista, jotta voi päästä eteenpäin. Jos jää loputtomasti ajattelemaan kokemaansa, se kuluttaa voimat, syövyttää sisintä ja myrkyllinen kokemus tuntuu vain kasvavan kasvamistaan. Äärimmillään kaikki voi päättyä ahdistukseen, peruuttamattomaan umpikujaan, ja lähteneen jälkeen jää vain kysymyksiä 💔  

Vahvuutensa tulisi huomata ja käyttää jäljellä oleva elämänsä sellaiseen, minkä kokee omakseen, missä kokee osallistuvansa jonkin hyvän rakentamiseen ja mistä saa iloa ja inspiraatiota. Nuorempana oli ainakin omalla kohdallani vallalla tietty osaamattomuuden tunne tai ei ainakaan tunnistanut omaa osaamistaan juurikaan. Sitä luetteli aina vain sujuvasti heikkouksiaan, mutta vaikeni visusti, jos tuli puhe vahvuuksista. Kypsillä kymmenillä tunnistanee jo melko hyvin vahvuutensa ja heikkoutensa, tietää ilon aiheensa ja myös sen, mikä ”tökkii” – tai toivottavasti näin olisi jo ainakin osapuilleen. Sama on kai jokaisella, myös heillä, joiden vuolaista ylisanoista (”tajunnan räjäyttävä”, ”maailmoja mullistava” jne.) huomaa ärsyyntyvänsä. Järki sanoo, että vaikka olisi kuinka "maailmoja mullistava" kokemus, tuskin kukaan voi 24/7 velloa kuvaamassaan valtaisassa onnentunteessa 😳 Toisaalta vahvoja ylisanoja käyttävän (kehuskelijankaan?) kohdalta ei voi tietää, millaista hänen elämänsä todella on, ja onko siellä taustalla lopulta jotakin ihan muuta.

FB antoi sopivasti tekstimuiston Hietalan runosta, mistä ote:

” - - Sehän on ihan kunniallinen ammatti

sanoi optikko, kun valitin,

että silmälasini tekevät minut

opettajan näköiseksi.

Kuinka totta.

Ihan tavallinen ammatti se on,

muiden ammattien joukossa.

Eikä toimenkuvaan kuulu olla

ihanteiden ruumiillistuma,

virheetön/erehtymätön

esikuva/epäihminen.

Kunhan vain hoitaa hommansa."

Mahdollisuuksia monenlaiseen toimintaan on eläkeläiselläkin, etenkin jos terveyttä ja jaksamista riittää. Eräs lähimain ikäiseni kaveri kirjoitti fb:ssä: ”Jatkan vanhenemista ja harrastan tulevaisuuden pohdintaa ja pyrin toimimaan tärkeinä pitämieni asioiden parissa." Siinä on kohdallenikin ohjenuoraa eteenpäin, ja voisinkin hakeutua jo ensi kuussa siihen vapaaehtoiskoulutukseenkin – siis jos korona suo. Jos suo, reissu suuntautuisi ensimmäisen kerran kahteen vuoteen jopa kotimaakuntaa kauemmaksi, peräti noin 300 km:n päähän 👍 😍 👍

Ystävänpäivänä 14.2.2015 kyläkaverit muistivat uunituoreilla piirakoilla ja kukkasilla🌷  

"Ystävyys ei vanhene.

Sitä ei voi hukata eikä hävittää.

Sillä ei ole viimeistä käyttöpäivää.

Se on leikki, joka on aina kesken."

(Anna-Liisa Alanko 2017.)

"Kaiken hyvän omistamisen tekee mielekkääksi se, että on ystäviä, joille ne voi jakaa" (Positiivarit 14.2.2013).

Kiitos ystävyydestänne ja jaetuista hetkistä  👪 💕 🌷