Tasan puoli vuotta sitten makasin keskussairaalan sydänvalvontaosastolla. Fyysisesti olin kai varsin huonossa kunnossa, mutta pää pelasi ja mielikuvitus laukkasi. Lähi-ihmisten hämmennykseksi suunnittelin hautajaisiani aina hautapaikkaa myöten ja jaoin mitä moninaisimpia ohjeita. Sairaus tuli ennalta arvaamatta ja oli minulle vieras ja pelottava. Lienen ollut tuolloin melko varma, että tästä ei selvitä. Ystäväni ja ikätoverini lähetti toisten voinnistani välittäneiden lailla kannustavia viestejä ja valoi uskoa tulevaisuuteen. Sitten kävi niin, että hän sai vakavan sairauden diagnoosin muutamia viikkoja myöhemmin ja nukkui pois viime viikonloppuna. Sairauden nopea eteneminen tuntuu yhä käsittämättömältä 💔
Sain hyvää hoitoa ja korvaamatonta henkistä tukea sukulaisilta, ystäviltä, työkavereilta, tutuilta ja tuntemattomammiltakin. Nyt siitä on puoli vuotta, ja täällä olen yhä. Läheisten tuki, lääkitys, keskussairaalan sydänosaston tarkka seuranta ja ammattilaistyö, vertaistukiryhmät niin netissä kuin täällä kotipuolessakin ovat auttaneet, ja voin tällä hetkellä hyvin. Tällä viikolla oli uusia tutkimuksia, mutta enää en pelkää niitä, vaan näköjään suhtaudun niihin jonkinlaisella uteliaisuudella - kumma kyllä.
Tulevasta en tiedä. Hyvän vaiheen kestosta ei laadita ennusteita ja hyvä niin. Toisaalta tulevaisuudestaan ei tiedä kukaan. Kukaan ei tiedä, onko elämää jäljellä paljon vai vähän. Olen miettinyt viime aikoina kuolemaa, ja olen ajatellut niinkin, että se on tasapuolisinta mitä ajatella saattaa. Elämä tasii viimeistään silloin, kun elämä päättyy. Suurikin maallinen omaisuus ja valta ovat samalla viivalla kuin köyhyys ja toisten vallan alla oleminen.
Nyt elämme suurta viikkoa, piinaviikkoa, kärsimysviikkoa, hiljaista viikkoa. Tällä viikolla on monta nimeä. Pääsiäisen sanoma on kuitenkin lohdullinen. Itselleni pääsiäinen on ollut aina kirkkovuoden suurin juhla - lienen sydämen ortodoksi. Haluan muistaa ortodoksisen pääsiäisyön sanoman: Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, haudoissa oleville elämän antoi. Viime kuussa itkin iäkkään ja täyden elämän eläneen omaisen arkun äärellä. Päinvastoin kuin alussa olevissa Laura Närhen sanoissa, en olisi halunnut päästää pois, pidin kiinni. Ikävä jää, mutta irti päästäminen on välttämätöntä. Lopulta joutuu luopumaan omasta elämästäänkin, kaikesta. Kun ikätoveri lähtee, tuntuu kuin olisi jatkettava sitä ja siitä, mikä kesken jäi. Lämpimän tuen ja välittämisen laittaisin kiertämään, tekisin osani niin hyvin kuin voin. Vielä on mahdollisuus.
 |
| Pääsiäismunat muistuttavat pääsiäisen sanomasta ja kuvaavat uskoa uuteen elämään 💓 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti