Kaamoksen keitailla Elizan, Édithin ja Lempin seurassa

Adventtikirkkomme joulupuu 🎄

Avaan yleensä aamuisin ensimmäiseksi radion, ja kerran siellä miesääni koskettavasti ja ajankohtaisesti lauloi: ”Joku lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa.” Kirjoitin sen ylös jotta muistaisin, miten hyvin täällä 105. itsenäisyyspäivää viettävässä maassamme kaikki vielä kuitenkin on.  

Päätin myös, etten marise vuodenajasta, oli sää millainen vaan. Kylmää ja pimeää on aikansa jokaisena vuotena, sama se, valitanko vai mietinkö muuta. Valoa ja iloa mielenmaisemaansa saa vaikka värikkäiden kuvien katselusta ja kulttuuririennoista. Sydänpiirin vertaisryhmässä puhuimme mm. kaamoksen vaikutuksesta mielialaan. Totesin, että kun on syntynyt maalla, josta oli yli 30 km lähimpiin liikennevaloihin, ei osaa pitää pimeyttä sen kummempana. Siihen tottui. Sähkötkin tuolle syrjäiselle kylälle tulivat vasta 70-luvun alussa, sitä ennen valaisi mm. Tilley-lamppu ja hieman myöhemmin sähköä tuotti pihalla pörisevä aggregaatti.

Lumen alla piilossa on rantakukkakin

Marraskuussa oli runsaasti kulttuuririentoja: 12.11 Joensuun kaupunginteatterilla oli My Fair Lady marttojen yksityisnäytöksenä; su 20.11 oli Enon Louhitalolla Edith ja sen yhteydessä Villa Koivuranta, minne ruokailemaan pääsyä olen pitkään toivonut. Elizan jälkeen seurasimme Louhitalolla Edithin tarinaa, ja 29.11 sain vielä seurata Lempinkin tarinaa, ja yhtymäkohtiakin löytyi mielestäni kaikista.

Sunnuntaina 27.11. oli Karelian Marttojen perinteinen adventtikirkko Joensuun ev.lut. kirkossa. Adventtikirkon jälkeen juhlimme: Meijerin Marttojen (nykyisin Karelian Martat) perustamiskokous oli 28.10.1972, ja adventtikirkon jälkeen vietimme 50-vuotisjuhlaa Joensuun seurakuntakeskuksessa.

Lauantaina 3.12 klo 13.00–15.00 oli Vuonislahden kylän Joulunavaus ja joulupuuro sekä joulutori Wanhan Koulun Puodin edessä.  

Lauantaina 17.12 laulamme Soihtu-kuoron kanssa Joensuun joulutorilla ja sen jälkeen on yhteinen ruokailu. Näillä mennään jouluun asti – keitaalta keitaalle.

Pielinen alkaa jäätyä marraskuun lopulla

Metaforat mielessäin

Tällä kertaa kirjoitan teatterikokemuksistani ja muun muassa metaforista, johon sain sytykkeen ystävältä. Juttelimme hänen kanssaan kirjastolla mm. opiskelujemme opinnäytteistä ja keskustelu eteni kielen metaforiin ja muuhun kuvakielisyyteen. Opinnoistani on jo aikaa, mutta muistan suomen kielen pro-seminaarityöni olleen nimeltään ”Metaforat politiikan kielessä”. Rima on ollut näemmä korkealla (!), vaikka melko epävarmaksi opiskelijaksi itseäni luonnehtisinkin. Itsetunnon horjuessa opintojen keskeyttäminenkin oli etenkin alkuvaiheessa mielessä, mutta maisterin paperit sain kuitenkin viidessä vuodessa. 

Jo edesmennyt ystäväni kannusti väitöstilaisuutensa karonkassa: ala toki sinäkin tehdä jatko-opintoja, osaat kirjoittaa ja se on paljon se! Jatko-opintoja en kuitenkaan suunnittele (mm. tavoitteellisuus siihen puuttuu), mutta ehkä ilo kirjoittamisesta auttoi silloin ammoisina opiskeluaikoinakin. Esim. proseminaarissa innostus ja kiinnostus kielikuviin kai kompensoi osaltaan heikkouksia. Olisin saattanut jatkaa samasta aiheesta graduksi asti, mutta vieraiden kielten vähäinen taito sai muuttamaan aiheen suomen kielen kielenhuolloksi. Siinä lähteet löytyivät suomeksi. Tuota aihetta en myöhemmin kuitenkaan katunut, olihan se aivan keskeistä ”ruisleipää” työssäni. Työssäni kannustin opiskelijoitakin elävöittämään tekstejään sopivilla metaforilla tai vertauksilla. Niissä on suuri kielellinen voima! Nyt jos olisin tekemässä opinnäytetyötä metaforista, aihe saattaisi liittyä kielikuviin, joilla kuvataan sairautta tai vammaa – noin jotensakin suuntaa antavasti ilmaisten.

Talvilepoon siirtyvän luonnon sävyjä

Kiinnostuin katselemaan myös lähteitä. Monissa lähteissä oli varsin rajujakin kielikuvia, ajattelin mm. sota- tai taistelumetaforien runsautta, esim. sairautta kuvattaessa ”taisteli ylivoimaista vihollista vastaan” tai ”kamppaili kauan”. Esimerkiksi koronaviruspandemiasta ja muista vastaavista puhutaan usein sodan kielikuvin. Vakavat sairaudet ovat pelottavia, ja jäin miettimään, lisäävätkö vahvat kielikuvat vielä entisestäänkin pelkoa tai uhkan tunnetta. Metafora ”pandemia on sota” ei ole yksiulotteisesti huono tai hyvä, Tuomas Forsberg kirjoitti artikkelissaan (Kosmopolis 2020) ja lisäsi, että taistelu koronavirusta vastaan on sotaa, jota terveydenhuollon henkilöstö käy päätöksentekijöiden johtamana ja kansan tukemana. Myös sairastuneet voivat olla taistelijoita, kun elimistöä puolustavat immuunijärjestelmät käyvät vastahyökkäykseen. Poikkeusolot muistuttavat sodan olosuhteista ja takaisin normaaliin päästään vasta, kun pandemia on kukistettu. (Forsberg 2020.) Useammissa lähteissä sanotaan, että vaikka tarkoitetaan hyvää, ei surevalle kannata esim. sanoa: ”Hän taisteli loppuun saakka”. Tästä tulee tunne, ettei taistelu kuitenkaan riittänyt, koska hän menehtyi ts. ”koki tappion”, ja olisiko hänen pitänyt taistella vielä kovemmin.

Sumua Pielisjoen rannassa

Laakarilehti.fi (21.8.2020) kirjoitti mm. muistisairauden metaforista: Populaarissa puheessa käytetään mielellään metaforista kieltä. Metaforat ovat keino käsitellä vaikeita tai abstrakteja ilmiöitä, kuten sairautta tai kuolemaa. Muistisairauden uhka rinnastetaan epidemiaan ja vitsaukseen tai kriisiin ja käsiin räjähtävään aikapommiin. Luonnonmullistuksiin viittaavat vertauskuvat, kuten "hiljainen tsunami" tai "nouseva hyökyaalto" ovat tavallisia. Luonnonkatastrofien lisäksi muistisairaus herättää mieliin myös myyttistä kuvastoa. Se voidaan nähdä "vuosisadan demonina", jota vastaan pitää taistella. Alzheimerin tautiin on liitetty joskus myös kauhufilmien kuvastoa, sairastuneita on kutsuttu milloin "eläviksi kuolleiksi" tai äärimmillään "vihanneksiksi", em. lähteessä todetaan. Tällaiset metaforat viittaavat persoonallisuuden häviämiseen taudin myöhäisessä vaiheessa. Tilaa on kuvattu kuolemaan kytkeytyvillä vertauskuvilla, esimerkiksi ilmaisuilla "kuolema ennen kuolemaa", "sosiaalinen kuolema" tai "loppumattomat hautajaiset". Kuten vertauskuvat toteavat, muistisairaus on itsepintaisesti liitetty kuolemaan ja kärsimykseen. Ovatko voittopuolisesti negatiiviset mielikuvat muuttaneet itse muistisairauden vertauskuvaksi, laakarilehti.fi kysyy.

Kuutamo marraskuussa Ylisoutajansillan tienoilla

Lähdetekstejä silmäillessäni ja omaa ja läheisten sairauksia ajatellessani muistuttelen mieleeni, että jokaisen sairaus on yksilöllinen. Sairauteni alkuvaiheessa kyselin lääkäreiltä ennusteesta. Vastaus oli useimmiten juuri se, että kaikki riippuu niin monesta tekijästä ja kunkin tilanne on yksilöllinen; eli mitään yleispäteviä ennusteita ei mielellään anneta. Kanssani samassa tilanteessa oleville olen vinkannut, että älä ainakaan katsele vanhoja nettilähteitä. Hakukone saattaa antaa relevantilta tuntuvan lähteen parinkymmenen vuoden takaa, mutta lääketiede on kehittynyt siitä jo todella paljon. 

Mitä enemmän metafora-lähteitä silmäilin, sitä kiinnostavampia tekstejä alkoi tulla… Eräs puhutteleva oli kirjallisuusterapiaopintojen lopputyö ”Taistelu vai tarina? Syöpäkokemus kirjallisuusterapeuttisesta näkökulmasta” (Jaana Miettinen 2013, Helsingin yliopisto), jossa todetaan, että sairastuessaan ihminen joutuu luopumaan terveen ihmisen identiteetistään ja rakentamaan minäkuvansa uudelleen. Tuleeko tästä loppujen lopuksi vahvuus vai taakka, sitä olen kohdallanikin pohtinut. Ko. lopputyössä myös todetaan, että sairaudet ovat raskaina metaforista, esimerkkeinä mm. syöpä tai tuberkuloosi. Olen kiinnittänyt huomiota samaan kuin em. lähteessä: Muistokirjoituksissa ei useimmiten mainita henkilön kuolleen syöpään, vaan hänen sanotaan ”menehtyneen pitkällisen sairauden uuvuttamana”. Onko syöpä kuin myyttinen taruolento, jota ei parane ärsyttää mainitsemalla turhaan sen nimeä - kenties se alkaisi etsiä uusia uhreja yhden nujerrettuaan, työn loppupäätelmissä kysytään. Militaristinen kuvasto eli oman elimistönsä mieltäminen jatkuvan sodankäynnin taistelutantereeksi voi olla myös stressin aiheuttaja (emts. 9). (Miettinen Jaana 2013; toissijainen lähde mm. Sontag Susan 2010.)

Perinteinen seimi Carelicumissa

Metaforissa ja muissa kielikuvissa on todellakin voimaa! Edellä kuvattujen vahvojen kielikuvien myötä tuli mieleen sekin, että jos kauhistun jonkin sairauden pelottavaa mainetta, voisin samalla toistaa itselleni, että ei ole kahta samanlaista, vaikka diagnoosi olisikin sama. Joillakin sairaus saattaa edetä nopeasti hyvästä hoidosta huolimatta, jotkut elävät saman diagnoosin saatuaan iäkkäiksi ja kuolevat lopulta johonkin aivan muuhun, ehkä vanhuuteen. Uskon myös vakaasti, että useimpien sairauksien etenemiseen voi vaikuttaa myös elämäntavoillaan. Tätä olen pohtinut usein aiemminkin, ja tällä kertaa myös kielikuvat vain jonkinlaisena pienenä pintaraapaisuna, ja ehkäpä palaan tähän inspiroivaan aiheeseen myöhemmin… Kaipa blogitekstin vapaassa genressä voisikin ottaa esille kulloinkin vaikka vain yhden kiinnostavan metafora-esimerkin? Vaikkapa sen, miksi mieluummin sanotaan, ”hän nukkui pois” kuin ”hän kuoli”.

Tonttu-uko ilahdutti kävijää Carelicumissa

Kuluttamiseen liittyvän asenneilmapiirin muuttumisesta

Seuraavaksi menenkin kuvakielisyydestä käytännölliseen. Marttailu-osiona voisi olla näin joulun alla lahjavinkit – ja näinä säästöaikoina kuluttamisen vähentämiseen liittyvinä. Fb:n muistossa 12.11.20 oli ajatus jaettavaksi erityisesti näin poikkeusaikana. Siinä kehotettiin ostamaan joululahjat pieniltä suomalaisyrityksiltä ja itse itsensä työllistäneiltä ihmisiltä. Se voisi olla lahjakortti hierojalle, kampaajalle, jalkahoitoon, nuohoojalle, valokuvaajalle, siivoojalle, remonttimiehelle, kaivinkoneyrittäjälle, teatteriin, yksityiselle optikolle, käsityöläiselle tai laboratorioon... Näin varmistettaisiin, että raha jää Suomeen ja yksityisille yrityksille eikä monikansallisille yhtiöille ulkomaille, ehdotuksessa kannustettiin. Näin se on myös ekologisempaa. Siten monille ihmisille tulee parempi joulu. Ja jos on taitoa valmistaa lahjat itse, ne ovat tietenkin kaikkein arvokkaimpia. Kohdallamme päätimme, että tänä vuonna annamme toisillemme vain yhden käytännöllisen joululahjan. Lisäisin tähän vielä erään lahjavinkin eli esim. talon rännien putsauksen tai vaikka kuusiaidan leikkauksen – tai todella tärkeänä myös sen, että antaa lahjaksi aikaansa.

Siikajoen sävyjä marraskuun lopulla

Olen ilahtunut mm. somessa tietystä asenneilmapiirin muuttumisesta, mikä liittyy kuluttamiseen. Eräs kaverini kirjoitti siellä, että hän kestää tämän kaamoksen sen varassa, kun tuli juuri etelän aurinkolomalta ja seuraava loma on varattu palmujen katveeseen kevättalvelle. 
Kommentoin siihen, että keitaita tarvitaan oikeastaan ihan kaikessa. Kerroin, että itselleni iloa tuottaa kevätkaudelle sovittu pidennetty viikonloppu Mikkelissä ja syyskaudella (jos tautitilanne sen suo) peräti viikon kylpyläloma Imatralla. Nuoruudessani jos tuollaista olisi kirjoittanut tai puhunut mainitussa yhteydessä, olisi mitä todennäköisimmin saanut osakseen joko säälittelyä tai jopa pilkkaa/ivaa (riippuu tietysti kommentoivasta henkilöstä) tyyliin, että voi sinua raukkaa, pienetpä ovat ilosi 😆 Silloin kaukomatkoja ihailtiin, ja pidettiin jopa kadehdittavina. 

Hieman samaan liittynee sekin, kun marraskuun viimeisenä viikonloppuna vietettiin ns. mustaa perjantaita kulutuksen merkeissä. Kirjoitin somessa meneväni shoppailun sijaan opiskelijoiden (maksuttomaan) konserttiin, enkä aio ostaa mitään.  Ei tullut vähättelyä tai ivaa, pikemminkin kommentoijat ja keskustelun aloittanut etelän matkaajakin pitivät näitä vaihtoehtoja hyvinä - ja eikä vähiten ilmastosyistäkin. Toisaalta jos ei tarvitse mitään, miksi ostaisi jotain turhaa alennusmyynnistäkään nurkkiaan tai vaatekaappejaan täyttämään. 

Helppoa arkiruokaa

Jouluruuista ja niiden tuunauksesta kirjoitin tänne mm. viime joulukuussa, ja nyt vain pikkuvinkki eräästä arkisesta lounasruoastamme. Huomaan, että enemmän suunnittelua vaatii, kun ei käytetä lihaa eikä gluteiinia ja tyydyttyneitä rasvoja ja suolaa mahd. niukasti. Eli meillä on se paljon puhuttu ton-ton-ruokavalio. Monivärisiä kasviksia tulisi käyttää joka päivä; jossain lähteessä luki että viittä. Porkkanasta, herneistä, tomaatista ja kaalista tulee jo neljä väriä - riittää mielestäni hyvin. Tässä aineksina on Mifu-jauhista, kasviksia, mausteita ja hieman gluteiinitonta kaura/riisiä. Yllättävänkin hyvää ruokaa kaikessa yksinkertaisuudessaan! 

Kotimaiselle ruualle tässäkin yhteydessä iso peukku 👍

Kukkasen🌼kuvasin taidegalleria Ratamon porstuassa Jyväskylässä

Katselin 19.11 Ykkösaamua TV1:ltä. Ko. ohjelmassa puhuttiin ilmastonmuutoksesta - karua kertomaa on asiantuntijoidenkin suulla. Mitä sitten tavallinen ihminen voi tehdä, toimittajat kysyvät. Kasvisruokavalio tai kasvispainotteisuus syömisisään on mitä ilmeisimmin ilmastoteko. Myös kotimaisen ruuan suosiminen on hyväksi. Luin erästä artikkelia, jossa viitattiin Sitran raporttiin. Raportissa kirjoitettiin lentämiseen liittyvistä päästöistä, että maapallon ekologinen kantokyky ei kestä enempää kuin yhden lyhyen meno-paluulennon kerran kolmessa vuodessa TAI yhden kaukomatkan kerran viidessä vuodessa ihmistä kohden. Onneksi myös Suomi on täynnä upeita kohteita, missä voi matkustella. Korona-pandemia on lähteiden mukaan hillinnyt päästöjä, mutta nyt on palattu entiseen, ja menty jo aiemmasta ylikin.

Kirjoitan lopuksi myös teatterikokemuksistani, jotka saivat pohtimaan mm. naisen asemaa runsaan sadan vuoden takaisista ajoista näihin päiviin. Toisaalta kun on hyvä kulttuurikokemus, se inspiroi tutkimaan myös tarinan taustoja tarkemmin. Kaltaiseni pitkään eläneet ovat myös kokeneet ajan, jolloin tasa-arvo oli hyvinkin eri mallilla kuin mitä se on tänään.

Teatterielämystä odottaessa 

My Fair Ladyn Eliza

Pääsimme 12.11 seuraamaan Joensuun kaupunginteatterissa upeaa My Fair Ladya. Tämä oli Pohjois-Karjalan Marttojen tilaama yksityisnäytös. Näimme esityksessä mm. Riverian tanssialan opiskelijoita Outokummusta – ihastuttavia ja taitavia tanssijoita 👍 Viisihenkisessä orkesterissa oli mukana opiskelijoita Joensuun konservatoriolta. Kaunista musiikkia, upeita pukuja, hieno lavastus ja valaistus – pääsimme näin hetkeksi arjen yläpuolelle. Esitys hereytti nauruunkin, kun professori Higgins (Petteri Rantatalo) kouli kukkaistyttö Eliza Doolittlesta (Regina Launivuo) seurapiirikelpoista opettamalla häntä puhumaan sivistyneesti. Eliza halusi kuitenkin oppia muutakin kuin kauniita korulauseita. Professorin kirjasto oli hänelle aarreaitta, ja oppikirjallisuus oli keskeinen osa monipuolista lavastustakin. 

My Fair Ladyn kiitoksista 🌸🌹🌺🌻🌼

Joensuun teatterin nettisivuilla todetaan, että kun tekstin pintaa raapaisee syvemmältä, voi huomata, että todellisuudessa tämä on nuoren naisen kasvukertomus, ja tässä esityksessä Eliza nähdään toimijana, ei kohteena. Eliza haluaa itse päättää omasta elämästään. Hän on eteenpäin pyrkivä nainen, joka haluaa opiskella saadakseen itselleen paremman elämän. Kulttuurikokemus saa toisinaan pohtimaan omaakin elämäänsä, sen myötä- ja vastamäkiä. Olen usein aiemminkin todennut, että parasta oli, kun sai vielä aikuisena opiskella kuten oli halunnut. Nuoruuden haave toteutui. Vielä 50-luvulla syntyneillä syrjäseutujen ihmisillä ei ollut (ainakaan välttämättä) opiskelumahdollisuuksia. Joskus silloin kuuli myös sanottavan, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, hehän menevät naimisiin (ja puoliso elättää?) tai he pääsevät piioiksi paremmille ihmisille. Tänä päivänä esim. tuo sana ”paremmille” särähtää jo korvaan. Tasa-arvo on mennyt mielestäni Suomessa paljon eteenpäin jo muutamassa kymmenessä vuodessa, mutta todellakaan ja valitettavasti samoin ei ole kaikkialla maailmassa.

Tämän klassikkoteoksen kirjoittamisen aikoihin (1900-luvun alussa) ammattikoulutus ja äänioikeus olivat vielä vain kaukaisia haaveita naisille riippumatta siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan he kuuluivat. Eliza oppi kuitenkin pitämään puoliaan. Kun professori Higgins sai nähdä tämän uuden, itsestään tietoisen naisen, hän rakastui. Löysin tässä yhtymäkohtia suomalaisiin klassikkoihinkin kuten Juurakon Huldaan. Hella Wuolijoki kirjoitti salanimellä Juhani Tervapää tämän omassa ajassaan (1930-luvulla) edistyksellisen yhteiskunnallisen teoksen. Tuskinpa pelkkää sattumaa on sekään, että salanimi oli miehen.

Tämän tyyppiset teokset saavat myös pohtimaan, että jospa jokaisella nuorella olisi elämässään vaikka yksikin henkilö, joka kannustaa, rohkaisee erityisesti kriittisellä hetkellä. Se voi auttaa häntä ratkaisevastikin eteenpäin. Tukija voi olla vaikka koulun keittäjä, asuntolanhoitaja, naapuri tai joku etäisempikin sukulainen tai ystävä. Erään ystäväni kanssa olemme pohdiskelleet näitä asioita useinkin. Mietimme, miksi joidenkin kohdalle tuntuu kasautuvan kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä ja suruja. Kun mietin elämää taakse päin, asioilla näyttää tosiaan olevan taipumusta kasaantua. Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin mitä varmimmin muuttuu. Harvan elämä on vain pelkkää vastoinkäymistä tai toisaalta pelkkää onneakaan. 

Elämä tasii – siltä se ainakin vaikuttaa. Lähes jokainen joutuu jossakin elämänsä vaiheessa kokemaan itse tai kohtaamaan läheisillään myös sairauksia tai sairauden. Sairauksista myös puhutaan nykyään avoimemmin, ja ihmiset elävät vanhemmiksi, jolloin sairauksiakin on luonnollisesti enemmän. Kohdalleni osuneen sairausdiagnoosin jälkeen pohdin myös sitä, halusiko sairauteni kertoa (tai opettaa?) minulle jotakin. Tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan ainakin se on selvää, että kiireen ja stressin sekä niistä johtuvien univaikeuksien pitää loppua. Jos joskus nykyään nukun yön huonosti, mieleen palautuu todella selvästi se henkisesti ja fyysisesti hirveä olo, mikä valvomisesta seuraa. 

Olen muistellut yhä kiitollisena ja lämmöllä saamaani myötätuntoa ja tsemppiviestejä. Sääliä en kaivannut, ja nyt miellän ne harvat säälisävyiset viestitkin sellaisiksi, että ehkä viestin lähettänyt pelkäsi, että jospa hänellekin käy samoin. Pelko kanavoitui siten kauhisteluna tai säälittelynä 😞 Tämän kokemuksen myötä uskon oppineeni sen, että en ala säälitellä tai kauhistella, vaikka juttukumppani kertoisi kuinka rankasta kokemuksesta tahansa. Myötäelävä kuunteleminen on aivan eri asia. 

Eläkkeellä kun on aikaa miettiä elämänsä käännekohtiakin, ajattelen että onneksi kannustajia sattui kohdalle elämän eri käänteissä. Jos lie ollut joskus alas painajia, oli ylös nostajiakin. Jälkimmäisille kuuluu iso ansio siitä, että vielä aikuisena (ja keskikertaisena oppijana) suoritin työn ohella aikuislukion ja yliopistotutkinnon täydennyskursseineen. Vaikka se voi tuntua erikoiselta, opiskelua pidänkin elämäni merkittävimpänä saavutuksena. Ehkäpä sitä siksi tulee näin toistelleeksikin. Eräänlainen Juurakon Huldan tarina siis tässäkin – tavallaan 😉

Edithin punasävyisiä lavasteita 🌹

Edith!

My Fair Ladyn Elizan tarinan jälkeen saimme seurata viikon päästä toista herkkyydestään vahvuuden luoneen naisen eli Edithin tarinaa. Louhiteatteri esitti Katariina Leinon kirjoittaman ja Kirsikka Leinon Louhiteatterille sovittaman ja ohjaaman musiikkinäytelmän, joka kulkee Pariisin kaduilta ja Edith Piafin lapsuudesta suurille lavoille ja suuriin tunteisiin. Miehet vaihtuvat, mutta intohimoinen rakkaus laulamiseen pysyi ja ohjasi elämää sen loppuun saakka. Piaf ei voinut elää ilman laulua. 

Louhiteatterin lavalla nähtiin Edith Piafin raskaan elämän vaiheita ja kuultiin Piafin rakastetuimpien kappaleiden suomenkielisiä versioita. Edith Piafin roolissa vuorottelivat nuori Sara Tahvanainen, aikuinen Veera Turunen ja ikääntynyt Edith Anna Mustonen. Näytelmän musiikista vastasi Tanja Pennanen, lavastuksesta Tuija Hirvonen-Puhakka ja rekvisiitasta Tarja Männistö-Laakkonen. Tanjan harmonikka sopi mielestäni erityisen hyvin ranskalaiseen tunnelmaan. Tutuimpia kappaleita olivat Pariisin taivaan alla, Padam padam, Hymne a l`amour eli Hymni rakkaudelle ja Kun saapuu syys.

”Ei sinun tarvitse jäädä katuojaan vain sen takia, että satuit syntymään sinne”, sanoi eräs Edithin ystävä. Legendan mukaan Édith Piaf syntyikin kadulla Pariisissa 19.12.1915. Mutta näin ei kuitenkaan ollut, ja todellisuudessa hän syntyi sairaalassa läntisessä Pariisissa.

Herkkuruokaa Villa Koivurannassa 😋

Referoin tähän hieman yle.fi:n nettisivuilta Édithin elämän vaiheita. Édith Piafin elämä ei alkanut onnellisesti. Äiti hylkäsi hänet ja isä lähti sotaan. Ensimmäinen maailmansota riehui Euroopassa ja kaikesta oli puutetta. Édithin isoäiti, joka oli ilotalon emäntä Normandiassa, otti tytön hoiviinsa. Myös ilotytöt osallistuivat hänen kasvatukseensa. Seitsemän vuoden ikäisenä Édith lähti isänsä luokse Pariisiin. Isä oli katuakrobaatti ja Édith sai temppujen välissä viihdyttää yleisöä. Katulaulajan kova koulu oli kuitenkin myös hyödyllinen Édithille, jonka äänestä tuli kantava ja voimakas.

Syksyllä 1935 kun Édith oli 19 vuoden ikäinen, hän tapasi yökerhon omistaja Louis Lepléen, joka kiinnitti Édithin esiintyjäkaartiinsa. Leplée alkoi kutsua 142 cm:n pituista Édithiä nimellä la môme Piaf, eli pikku varpunen. Ja pian kaikki tunsivat Édithin nimellä Édith Piaf. Édith Piafin ura alkoi edetä nopeasti. Hänet haluttiin esiintymään kaikkialle, myös radioon ja sitä kautta hän myös pääsi levyttämään.

Édith Piafin rakkauselämä oli lievästikin ilmaistuna kaoottista. Vain 17-vuotiaana hän synnytti tyttären, joka kuitenkin kuoli vain parivuotiaana aivokalvontulehdukseen. Hän rakastui moniin nuoriin nouseviin artisteihin ja auttoi heitä matkalla maineeseen. Miehiä tuli ja meni, mutta jotkut myös inspiroivat Piafia kirjoittamaan sanoituksia. La vie en rosen kerrotaan syntyneen suhteesta Yves Montandin kanssa. Charles Aznavour kuului myös Piafin hyviin ystäviin ja he myös levyttivät yhdessä. Kesällä 1948 Édith Piaf rakastui palavasti ranskalaiseen nyrkkeilijään Marcel Cerdaniin. Laulu Hymn á l’amour oli omistettu Cerdanille, joka kuoli lento-onnettomuudessa vain vähän ennen kuin Piaf levytti laulun. Veera Turunen esitti mm. Hymnin rakkaudelle suurella tunteella ja taidolla. Tästä inspiroituneena pyysin ja sain Hymnin rakkaudelle myös laulutunneilleni. Oli ilo huomata, että on mennyt eteenpäin +kolmen vuoden laulutuntien aikana – aiemmin pidin tätä laulua itselleni aivan liian haasteellisena. Tuskin olisin uskaltanut edes yrittää 😶 Kolmen sävelaskeleen puolikkaan laskemisella oli suuri merkitys sille, että laulusta tulikin ihan riittävän hyvä. Ja mukavaa huomata sekin, kun uskaltaa ottaa vaativampia kappaleita, silloin on oiva tilaisuus opiskella myös musiikin teoriaa 👍

Édith Piafin heikko kunto ja morfiiniriippuvuus olivat seurausta kahdesta vuonna 1951 sattuneesta auto-onnettomuudesta, joissa hän loukkaantui pahoin. Siksi onkin erikoista, että hän jaksoi 50-luvulla tehdä niin monta hienoa levytystä. Vuonna 1959 Édithin kunto romahti ja hän joutui sairaalaan. Monet luulivat, ettei hän enää pystyisi esiintymään, mutta ihme tapahtui, ja vuonna 1962 Piaf meni toisen kerran naimisiin itseään 20 vuotta nuoremman kampaajan Leo Sarapon kanssa. Édith Piaf kuoli (11.10.1963) seuraavana vuonna vain 47-vuotiaana. Hänet haudattiin Pére Lachaisen hautausmaalle tyttärensä ja isänsä viereen. Piafin taide elää ikuisesti. (yle.fi.) 

Tänä syksynä Piafin taide syttyi elämään vahvasti ja vaikuttavasti Enossa 👍 💖

Komea valaistu kuusi näkyy kauas Vuonislahdessa 🎄

Lempi

Sain hankittua viimeisen vapaan lipun arkitiistain 29.11 päivänäytökseen. Eläkkeellä koen suoranaisena luxuksena sen, että voi keskellä arkipäivää lähteä vaikka teatteriin – ja toisinaan ex tempore - ilman mitään ennakkosuunnitteluja! Esityksessä taustalla oli kuusamolaisen Minna Rytisalon romaani Lempi, josta tykkäsin kirjanakin kovasti. Teos kuvasi Lapin sodan aikoja, tällaiselle historian rakastajalle se oli siis kaikkinensa hyvin mielenkiintoinen. 

Naisten elämää tämäkin teos kuvasi, tällä kertaa 1940-luvulta. Naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta ohitettiin tässä lähinnä toteavasti, jotenkin kuin itsestään selvyytenä. Ensin se hätkähdytti, mutta sitten ajattelin, että juuri näinhän se mitä ilmeisimmin silloin oli – nainen oli miehen omaisuutta, jolle sai ja saattoi tehdä mitä halusi. Vaikka hakata, raiskata ja nöyryyttää. Näin oli tämän teoksen kuvauksessa erityisesti silloin, jos oli sattunut vielä lähtemään ulkomaalaisen miehen matkaan. Tämän päivän Suomessa niin naisen kuin miehenkin elämä on paljon parempaa, vaikka sota, ilmasto- ja energiakriisi ja pandemiat pelottavatkin. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta tämän päivän voi olla turvassa.

Itsenäisyyden kukat 100-vuotisjuhlasta 6.12.2017 Vuonislahden Seurojentalolla

Tänään on Suomen 105. itsenäisyyspäivä. 

Lainaan lopuksi Sotainvalidi-lehteä 4/2019 s. 33: Hyvää itsenäisyyspäivää maassamme, jonka olemme saaneet hoidettavaksemme veteraanisukupolvelta. Vapaus on luotava, ansaittava, rakennettava. Vapaus on vastuuta. Ilman vastuullisuutta, lähimmäisenrakkautta ja oikeudenmukaisuutta vapauskin voi muuttua itsekkyydeksi ja toisten alistamiseksi. Kaikkina aikoina ja kaikkialla alistettu ihminen on unelmoinut vapaudesta ja itsenäisyydestä.

Itsenäisyyden kynttilän lämpöä ja valoa💙 🌟