Lomanen Sortavalassa ja värien voimaa

Kun suunnitelmat laaditaan etukäteen, on hämmästyttävää, miten usein olosuhteet sopivat niihin. (Positiivarit 8.8.2019)

Veistos Sortavalan ortodoksisen kirkon pihassa

 Kun hankin vuosiviisumin alkuvuodesta 2019, suunnittelin että teen viisumin voimassaoloaikana ainakin yhden kevätmatkan, yhden syysmatkan ja yhden talvimatkan Sortavalaan. Nyt suunnitelma on toteutunut jo pääosin. Kirjoitin tänne viime huhtikuun lopulla kevätmatkastamme ja nyt eilen toteutimme sitten syysmatkan.  Ortodoksinen kirkko oli tälläkin kertaa ensimmäinen kohteemme. Se sopikin hyvin myös siksi, koska vettä sateli puolenpäivän maissa aika reippaasti. Suitsukkeet tuoksuivat, kirkkomusiikki soi hiljaa taustalla ja tuntui, että kirkon penkillä voisi istua vaikka kuinka kauan ja nauttia tunnelmasta. Tuntui hyvältä elää siinä hetkessä; sehän on kaikki mitä meillä on.

Sisänäkymää Sortavalan ortodoksisesta kirkosta

Nuotit kiinnostivat Sortavalan ortodoksisessa kirkossakin, vaikka kieltä ei ymmärtänytkään... 😏

Sytytimme 19.10 tuohukset ortodoksisessa kirkossa

 Tällä kertaa suunnittelimme jo ennakkoon, että menemme lounaalle Karjalankadun varrella sijaitsevaan Relaxiin, mitä moni tuttu on kehunut erittäin hyväksi ruokapaikaksi. Mitä varmimmin se sitä onkin, sillä kaikki pöydät olivat varattuja ja jatkoimme vatsat kurnien matkaamme eteenpäin. Edelliseltä reissulta tuttu kansankuppila Kronid Gogolevin puutaidegallerian läheisyydessä ei pettänyt tälläkään kertaa. Tilaa oli ja valinnanvaraa riitti. Vatsat täyttyivät herkullisesta ruuasta ja mukaankin lähti pussillinen ihania kaalipiirakoita take away -periaatteella. Galleriaan teki mieli, mutta nyt emme ajan rajallisuuden vuoksi sinne ehtineet - ehkäpä sitten talvimatkalla! (Gogolevin galleria on muuten suomalaisten 1800-luvun lopulla rakentamassa talossa, jossa toimi aikoinaan Karjalan Rauta Oy:n myymälä.) Liekö sateinen sää vaikuttanut, mutta shoppailtua tuli (edullisten hintojen houkuttamana) tällä reissulla tavallista enemmän. Ostoskassiin kertyi paitsi kaalipiirakoita, lankoja ja lasihelmiä myös suklaata, tattaria, kosmetiikkaa ja ihon ja hiusten hoitoaineita. Kaikki sangen tarpeellisia 😉

Kotieväiksi hankitut kaalipiirakat olivat todella herkullisia

Ennen kotimatkaa ehdimme vielä nauttia kakkukahvit muistorikkaassa Seurahuoneen kahvilassa - ennen sitä taidettiin sanoa Seurahuoneen baariksi (kuva: Marja-Liisa Kontturi)

Koska Sortavalassa ei ehtinyt tällä kertaa galleriaan, taiteen katselutarve jäi ilmeisesti päälle, ja heti seuraavana päivänä suuntasin Joensuun taidemuseo Onniin ja Ahjoon. Tuntui mahtavalta kierrellä jälleen talon kaikki kolme kerrosta ajan kanssa, rauhassa, välillä tuolilla istuskellen ja ihaillen.
Sortavalasta ostin pastellisävyisiä lankoja ja saman sävyisiä lasihelmiä, ja pastellisävyt tuntuvat tätänykyä viehättävän muutenkin, huomaan että myös taiteessa 😍

Suosikkejani Onnissa on madonnaa ja lasta esittävä teos (taidemuseo Onnin 2. kerros, Madonna-huone)

Albert Edelfeltin (1854 - 1905) "Virginien" (1883) äärelle pysähdyn aina. Taiteilijan muusan katse lumoaa 💘

Ferdinand von Wright (1822 - 1906) Peipposia (1889) ihastuttaa lintujen ystävää

Ikoninäyttely museon 3. kerroksessa tuntuu antavan jokaisella käyntikerralla hengenevästä, mitä on vaikeaa tarkasti kuvata. Tällä kertaa puhutteli erityisesti kuvan "Aina valvova Kristus" (Kati Peltomaa1998). Tämä on toinen suuren lauantain ikoneista, siinä Kristus esitetään ylösnousemusta odottavana. Kärsimysten välineistä on tässä kuvattu vain risti, joka on ylienkeli Mikaelin vaatteella peitetyissä käsissä. Käsien peittäminen merkitsee palvontaa. Vasemmalla on Neitsyt Maria rukousasennossa. Luonto kuvaa paratiisia.

Teos "Tyhjä takki" (Marjatta Palasto, 1999) herättää muistoja. Muistan kun taannoisina vuosina seisoin toisinaan väsyneenä sen äärellä ajatellen, että omakin takkini on typötyhjä. Univaje, väsymys ja usein myös stressi painoivat. Nyt se on muisto vain. Sairautta  kulkee tietty selkärepussa, mutta sen kanssa pärjää - ainakin toistaiseksi.  

Kauniita pastellisävyjä Sam Vannin (1908 - 1992) teoksessa "Suhteita" (1953). Ottamani kuva jotenkin muutti vaaleanpunaista oranssin suuntaan, luonnossa viileä pinkki miellytti enemmän 

Myös kolmannen kerroksen vaihtuvassa näyttelyssä pinkki hehkui: Canal Cheong Jagerroos, Vaaleanpunainen Tuhkimo (2018)

 Ahjon ovi jäi kutsuvasti raolleen kollegan siitä ulos pujahdettua ja niinpä pistäydyin sisään ja se kannatti. Hehkuvia värejä, mielenkiintoisia muotoja ja teemoja on tässä Joensuun taiteilijaseuran näyttelyssä.  Näyttely on avoinna vielä 3.11 saakka. Linkki näyttelyyn: http://www.taidekeskusahjo.net/kalenteri.html

Talo, Ahjo (Heidi Vasara 2018). Turkoosi talo ja lukuisat yksityiskohdat kuten sydämet ikkunassa teoksen oikeassa ylänurkassa  miellyttivät katsojan silmää 

Vaaleanpunaista maskuliinisemmin: All My Brothers, Ahjo (Tarja Tella 2018 - 2019)

Rosa Rugosa Therese Bugnet, Ahjo (Laura Melkinen 2019). Ihana ❤

Herkulliset sävyt Tuuli Meriläisen (2019) teoksessa Ahjossa

Väriä elämään 💗 💛  Värillä on väliä 💙 ❤  Väreissä on voimaa 💚💜

Vuosi on kulunut ❤ diagnoosistani

Turusen solan lehtikultaa Vuonislahdessa 11.10.2019

"Jokainen metsä on Jumalan puisto, pudonnut lehti eletty elämä" (Sylvi Kekkonen, teoksessa "Kiteitä" 1949, s. 13).

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä 10.10.2018 ei tältä suomen kielen ja kirjallisuuden opettajalta (monessakaan mielessä) hevin unohdu. Sain tuona päivänä sydänsairausdiagnoosin ja olin sairaalassa kymmenen vuorokautta. Diagnoosi tuli aivan "puskista", vaikka en koskaan kuvitellutkaan pysyväni iän kaiken terveenä. Suvussani on paljon sairauksia, joten alitajuisesti ajattelin periväni jonkin (muun) sairauden.
Luin nyt facebookin viestiketjussa vuosi sitten olleet tsemppiviestit uudelleen ja sydämessä lämpimästi ailahti: kuinka paljon ihania, aidosti myötäeläviä ja kannustavia viestejä ❤

Kannustusviestejä tuli niin sukulaisilta, työkavereilta, ystäviltä kuin ihanilta kyläkavereilta Vuonislahdesta.

Sydänperuna vuonislahtelaisen kyläkaverin pellosta 💚

Ajattelin kirjoittaa tänne tunnoista, mitä kulunut vuosi ja tämä uusi elämäntilanne tuo mieleen. Paitsi sairastuminen myös eläköityminen 45 vuoden työputken jälkeen on uutta. Välillä mietin, että jos diagnoosi oli selvinnyt aiemmin, olisiko ennuste parempi. Sitten luovuin tuosta pohdinnasta, mutta se ei näköjään estä neuvomasta muita 😉 Yhä edelleen painotan juttukumppaneilleni, että jos koet esim. pitkittynyttä ja sitkeää yskää, mikä ei tunnu millään paranevan, ole rohkea ja pyydä lisätutkimuksia! Olen ymmärtänyt, että näissä(kin) sairauksissa ennuste on parempi, jos tilanne ei ole ehtinyt kovin pahaksi. Pään pensaaseen laittaminen ei auta, vaan lääkäriin on mentävä oireiden pitkittyessä. Diagnoosi saattaa pelottaakin, mutta toisaalta siitä alkaa toipuminen - ainakin siinä määrin kuin se nykylääketieteen keinoin on mahdollista.

Diagnoosini on pysyvä ja etenevä, mutta tällä hetkellä voin hyvin. Hoito ja seuranta ovat hyviä ja kattavia, lääkkeet tehokkaita ja omahoitokin niin huolellista kuin mahdollista. Kun sanoin lääkärille, että tuo sana etenevä pelottaa minua, hän vastasi mielestäni hyvin, että tavallaanhan jokaisen tilanne on etenevä; kenenkään olotila ei ole pysyvä. En osaa avata tätä paremmin, mutta toivon että tästä ymmärsi pointin. Alkuaikojen pelot ovatkin nyt jo siirtyneet jonnekin taustalle. Muistan kun alkuaikoina tarrauduin kiihkeästi joihinkin arkisiin asioihin, esim. hapanjuurileivontaan. Jos en jaksanut leipoa, selasin kännykästä ohjeita ja luin ko. keskustelupalstojen viestejä. Ajatus siitä hieman huvittaa nyt, mutta ehkäpä se oli mielen keino keskittyä johonkin muuhun kuin sairauden miettimiseen.

Suolatonta hapanjuurileipää 

Olen aktiivisesti mukana vertaistukiryhmissä niin netissä kuin kasvokkain, ja osallistuin keväällä Hämeessä Karpatioitten sopeutumisvalmennuskurssille ja nyt hain myös Kelan kuntoutukseen. Harrastuksiani jatkan niin kauan kuin se hyvältä tuntuu ja jaksan. Aloitin seutuopistolla uuden kiinnostavan harrastuksenkin: yksinlaulutunnit. Alkusysäyksenä siinä oli, että jaksaisin jatkaa kuoroharrastustani, sillä välillä kuorostemmoja laulaessa tuntui, kuin happi ei riittäisi. Ajattelin että se johtuu tästä nykytilanteestani, mutta ehkä olin väärässä. Olen saanut laulutunneilla hyviä tekniikkaohjeita, ja happi riittää - ainakin toistaiseksi. Myös tulkintaan on tullut hyvää ohjausta, en enää mielestäni vain "suorita" laulua läpi keskittyen siihen, että mahdollisimman oikein on mentävä. Harrastajalaulajakin on eräänlainen tunteiden tulkki 💙 Haluaisin antaa vinkin toisille, jotka syystä taikka toisesta ovat uuden edessä: koeta löytää jokin harrastus tai muu juttu, mikä aidosti innostaa ja kiinnostaa sinua. Siihen löytyy kyllä sen jälkeen aikaa. Voimavaroista ajattelen niin, että harrastaa niin kauan kuin jaksaa ja pystyy, ja murehtii mahdollista jaksamattomuutta sitten, kun/jos se on edessä. Jos murehtii nyt, tulee tehtyä se kahteen kertaan tai kenties jopa turhaan.

Uskon että aiemmin terveenä ja lääkkeiden käyttöön tottumattomana mm. päivittäiset lääkkeet aamuin illoin, monenlaiset tutkimukset, alkuaikojen pelot ja epävarmuus ovat jollakin tavoin muuttaneet minua. Toivon etteivät silti huonompaan suuntaan varsinkaan suhteessa kanssaihmisiin 😘

Sydänkahvit kuorokavereiden seurassa

Alussa esim. lääkkeiden ottaminen oli jotenkin vaikeaa. Muistan kun keittelin iltaisin löysää kauravelliä, jonka lomassa pillereitä nieleskelin. Vatsa oli turpea kuin rantapallo, ja vasta jälkikäteen tajusin, että joillakin lääkkeisiin tottumattomilla alkuaikojen runsas lääkitys voi jopa pahentaa oireita. Nyt ymmärtäisin sen olevan ohimenevää. Myöhemmin ajattelin, etten voi kontrolloida ja hallita kaikkea, on vain luotettava. Teologi ja kirjailija Tommy Hellsten on sanonut, että pelko synnyttää kontrollin. Kasvuun voi suostua, ja suostuminen on usein myös kipuun suostumista ja vastoinkäymisten edessä nöyrtymistä. Hyväksyy sen mitä tapahtuu; jotakin se vastoinkäyminenkin haluaa opettaa, Hellsten lisää. Olen sitä mieltä, että vastoinkäymiset eivät ns. jalosta, mutta kun ajattelen tällaisia henkilöitä, jotakin myönteisessä mielessä erityistä on heissä, joiden elämä on jossain vaiheessa tavalla tai toisella suistunut raiteiltaan. Heissä ei ole itsekorostuksen tarvetta tai ylimielisyyttä. He eivät esim. tunne tarvetta kiusata, vähätellä tai alistaa muita. Olen käynyt kuuntelemassa Tommy Hellstenin luentoja tuossa lähikirkossamme. Hengellisyys on tuntunut aina läheiseltä, vaikkakin sunnuntain kirkossa käynnit ovat harventuneet paljonkin maalla vietettyjen viikonloppujen vuoksi. Jos olemme viikonlopun kaupungissa, yleensä suuntaan tuohon parinsadan metrin päässä olevaan lähikirkkoon (ikkunakuva). Jos tilaisuus tarjoutuu, on suurta juhlaa päästä seuraamaan myös ortodoksista vigiliaa. Rohkenen ajatella tämän olevan myös tietynlaista ekumeenisuutta 💜

Sydän löytyy Joensuun ev.lut. kirkon lasimaalauksestakin ❤

Millaisia elämänmuutoksia tämä vuosi on sitten tuonut tullessaan. Liikuntaa olen harrastanut lähes entiseen malliin jo noin puolen vuoden ajan, lähinnä joogaa ja ohjattua ikäliikuntaa viikoittain. Kumppanilta synttärilahjaksi saatu aktiivisuusranneke mittaa paitsi sykkeitä, myös ilmoittaa, joko päivän liikuntatinki on täytetty 😉 Välillä on kyllä heräteltävä tietoisuutta, että en orjallisesti ala elää rannekkeen ohjeistusten mukaan...

Painoani seurailen päivittäin, mikä ei minulle (ylipainoon taipuvaiselle) ole mitenkään uusi juttu. Niissä harvoissa perinteisissä illanistujaisissa valitsen yhä useammin alkoholittoman vaihtoehdon, tai nautin sen yhden kuoharilasillisen tai kahvikonjakin hyvällä omallatunnolla. Eräs ystäväni kysyi, että sinähän tykkäät siideristä ja lonkerosta, etkö voi niitä enää lainkaan nauttia 😢 Vastasin että otan sitten, kun mieli tekee, sillä kohtuudella voi tietysti niitäkin nauttia. Ei vaan ole tehnyt mieli, ja olen tiedostanut, kuinka paljon erinomaisia alkoholittomia vaihtoehtojakin löytyy. Toisaalta totaalikiellot eivät ole toimineet aiemminkaan, ja näin on varmaan nytkin.

Parin vuoden takaisen kuorokeikan jälkeen poksautettu kuohari laulajakaverin seurassa💕

Myös sitä silloin tällöin kysytään, onko lääkkeistäni sivuvaikutuksia. En osaa sanoa, onko nenän vuotaminen seurausta sairaudesta vai jonkin lääkkeen sivuvaikutusta. Nokka joka tapauksessa vuotaa usein ja etenkin ulkona ja rasituksessa. Joskus juttukumppanit ottavat taka-askeleita tartunnan pelossa, kunnes sanon että ei mulla flunssaa ole, tämä niistäminen nyt vain kuuluu tähän nykytilanteeseeni. En tiedä, onko se tilapäistä vai jääkö pysyväksi. Myös jalat ja kädet ovat usein kylmät ja herkät palelemaan. Viime viikonloppuna vein neulomista harrastavalle äidilleni pinkkejä villalankoja, jotta hän neuloisi minulle säärystimet ja ranteiden lämmittimet. Niitä käytän mm. joogatunneilla, koska lattia on viileä. Eilisiltä Joensuun satamamarkkinoilta löytyivät pinkit lammastossut, mitkä ovat nytkin jalassa.

Värillä on ollut aina väliä - nyt tuntuu puhuttelevan pinkki ja muut pastellisävyt 💗

Marttailuharrastus tuntuu edelleenkin mukavalta, ja olen varsin aktiivisesti mukana Karelian Martoissa ja myös P-K:n marttapiirissä. Rinnakkaisjäsenenä olen Vuonislahden Martoissa. Olen tehnyt myös jonkin verran vapaaehtoistöitä. Koetan kuitenkin välttää kiirettä ja suorittamista - ja varsinkin stressiä! Ikuinen opin tarve on myös koettaa elää tässä hetkessä, ei menneisyyttä muistellen tai tulevia miettien. Marttojen ruokakurssit ovat olleet kiinnostavia ja tarpeellisia ja mielestäni ne soveltuvat hyvin mahdollisimman vähäsuolaiseen ruokavalioon pyrkivällekin. Minulle on sanottu, että millään täyssuolattomalla ruokavaliolla ei tarvitse olla, mutta kun siihen (että en lisää ruokiin suolaa) on nyt tottunut, niin hyvinpä tuo tuntuu menevän näinkin. Suolaa saa kyllä riittävästi kaupan valmistuotteissakin, mm. leivässä ja leikkeleissä.

Sydämen bongasin martta-hallituksen kokouspaikastammekin Joensuun Kotikartanolta (ns. Piparkakkutalolta)

Olen koettanut tiedostaa myös sen, että arvokas kokemus kanssaihmisten aidosta välittämisestä ja mitä moninaisemmasta tuesta olisi jäänyt väliin ilman tätä kaikkea. Annan sille suuren arvon ja muistan aina. Kiitos teille kaikille kultaiset kanssakulkijat 💕

Vuonislahden Marttojen puheenjohtajan Maijan tuoma ihana gluteeniton mansikkasydänkakku 💖

Paaterin taikaa 20.9.2019

 Tärkeintä on katsoa kuinka valo lankeaa (Eva Ryynänen).

Sain olla viikko sitten 20.9 Paaterissa seuraamassa tietokirjailija Sirpa Sulopuiston ja taitelija Nina Mutikin esittelyä. Inspiroidun tästä persoonallisesta ja kiinnostavasta esittelystä niin, että luin Sirpan toimittaman teoksen (2015) uudelleen ja päätin kirjoittaa tuntemuksistani tännekin. Lähteenäni käytin tässä em. teosta ”Kaikkialla on kauneutta, kuvanveistäjä Eva Ryynänen”. Toim. Sirpa Sulopuisto 2015.

Mietin miten tuntemuksiani kuvaisin, enhän oikeastaan osaa muuta kuin ihailla ja kunnioitten ihmetellä. Taideteoksen tulkinta on aina subjektiivista, eli sananpartta mukaillen: kauneus on katsojan silmässä. Kirjallisuuden opinnoissani minua puhutteli paljon mm. intertekstuaalisuus.  Intertekstuaalisuus tarkoittaa tiiviisti ilmaistuna tekstienvälisyyttä, esim. tekstissä esiintyviä viitteitä tai yhtymäkohtia muihin teksteihin.

Koska intertekstuaalisia viitteitä voi havaita paitsi kirjallisuudessa myös kulttuurissa yleensäkin, niin kenties voisinkin lähestyä tätä suurta kokonaisuutta paitsi pienien tarinoiden myös intertekstuaalisuuden kautta.

Luin hiljattain Minna Rytisalon Rouva C:n. Minulle lukijana tämä teos oli ennen muuta avioliiton tarina ja ihastuin Ferdinandiin, joka tuki vaimoaan (Minna Canth) hiljaa mutta lujasti. Kuvanveistäjä Eva Ryynäsen ja hänen ja puolisonsa Paavon yhteisen elämän tarina kulki mielessäni jollain tapaa mukana tätä kirjaa lukiessa. Vaikka Minnan ja Ferdinandin aikaan elettiin 1800-lukua ja aika oli tuolloin toinen, yhtymäkohtia löytyi mielestäni paljonkin. Myös Paavo paitsi tuki Evan taidetta lujasti, hän lisäksi myös osallistui aktiivisesti ja konkreettisesti taiteen tekemiseen mm. sahaamalla puusta moottorisahalla ensin kaiken tarpeettoman pois.

Sain tavata Paavon pari kertaa 70–80-luvuilla, ja hän jäi mieleeni huumorintajuisena ja ystävällisenä ihmisenä. Sain hänestä myös itseään korostamattomalla tavalla hyvin vahvan ihmisen kuvan. Miellyttäviä kohtaamisia, muistojen aarteita.

Sitten tarinoihin ja intertekstuaalisuuteen.

Eeva veisti nuorena paimenessa ollessaan leppäpölkystä veistoksen Paimentytön sunnuntai, johon hän sai innoitusta Immi Hellenin (1861–1937) tunnetusta runosta:

Sai aurinko taas jo loistelemaan,
Nyt rauhaisa päivä on Herran.
Mä muidenkin kans' oi milloinka saan
Taas templihin astella kerran?

Kun toiselle puolen tunturin tuon
Ens' silmäys auringon koittaa,
Käy laaksossa kansa alttarin luo
Ja tornissa kellot ne soittaa.

Kiinnostavia yhtymäkohtia on myös Nurmeksessa syntyneeseen säveltäjään P.J. Hannikaiseen (1854–1924). Hannikainen sävelsi mm. Immi Hellenin runot Oravan pesä ja Enkeli ohjaa sekä tunnetun suojelusenkelistä kertova laulun ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”.  Intertekstuaalisuutta kyllä: Eva veisti 1980-luvulla Nurmeksen kaupungin hallussa olevan Laulupuun säveltäjämestarin muistolle ja runoilija Immi Hellen oli hänen innoittajanaan mm. Paimentytön sunnuntaissa.

Evan teoksella Vaivaisukko on mielestäni myös kiinnostava tarina. Se oli alun perin Lieksan kirkon edustalla. Vaivaisukko ryöstettiin siinä moneen kertaan. Myöhemmin Pielisjärven ev.lut. seurakunta siirsi sen Pankakosken kirkon parvelle. Tämä oli onni, sillä siten se säästyi Lieksan kirkon tulipalolta v. 1979. Vaivaisukko on nykyisin Paaterissa. (Emts. 83.)
Toinen kiinnostava tarina liittyy Kirkkolan talossa olevaan Kukkapuuhun. Kerrotaan että Elias Lönnrot piti v. 1837 Pielisjärvellä käydessään sadetta Kirkkolan pihakuusen alla, ja tämän myrskyssä kaatuneen puun Eva veisti sittemmin kukkapuuksi. (Emts. 95.) 
Seitsemän veljestä Hiidenkivellä on palannut Paateriin. Lieksan kaupunginhallitus päätti v. 2001 ostaa teoksen Palokankaan suvulta Lieksan kaupungin kokoelmaan. (Emts. 18.)

Tämä nuoren Eevan teos Seitsemän Veljestä Hiidenkivellä pakattiin 1930-luvulla viholaissäkkiin, koska paperia ei siihen aikaan ollut juurikaan käytettävissä. Tällä teoksella Eeva pääsi Ateneumiin, muita pääsykokeita ei tarvittu!  (Emts. 12–13.)

Seitsemän veljestä Paaterin tuvan seinällä

Kirkon harjannostajaiset olivat keväällä v. 1990. Evan 50-luvulla veistämä saarnastuoli tuotiin Vuonislahden kyläkappelista Rekiniemestä Paaterin kirkkoon. Eva päätti muuttaa saarnastuolin aihetta Mariasta ja Jeesus-lapsesta muotoon Hyvä paimen karitsoineen.  (Emts. 153.)

Evan suurtyö syyskuisessa auringossa

Sisänäkymää kirkosta

Kirjani välissä on kopio painokuva-taulusta (alkuperäisen taulun maalasi taidemaalari Eeli Jaatinen, joka syntyi Tampereella 1905 ja kuoli Helsingissä 1970). Sitä katsellessa muistuu  mieleen Immi Hellenin runo:

”- - Hänt’ ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy.

On pimeä korpi ja kivinen tie. Ja usein se käytävä liukaskin lie.
Oi pianhan lapsonen langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois. - -”

Kopio painokuva-taulusta. Alkuperäisen taulun maalasi taidemaalari Eeli Jaatinen (1905 - 1970). Tämä kuva yhdistyy mielessäni aina Immi Hellenin "Suojelusenkeli"-runoon.

Eva luki ystävänsä Tonyn lahjoittaman Pessistä ja Illusiasta kertovan teoksen ja veisti sen kirjoittajan Yrjö Kokon toivomuksesta Pessin ja Illusian. Pessi ja Illusia on Yrjö Kokon kirjoittama satu. Pessi-peikko ja Illusia-keiju saivat alkunsa jatkosodan aikana rintamalla, kun Kokko laati lapsilleen joululehteä. Tämän vuonna 1944 julkaistun kirjan kuvituksena on Kokon ottamia luontokuvia. Illusia on sadun pieni keijutyttö. Illusian nimen pitäisi olla hänen isänsä lailla Illusioni, mutta hän jäi kovin pieneksi, joten hänen nimeään piti lyhentää. Samoin kävi pienelle Pessi-peikolle, jonka isän nimi on Pessimisti. (Wikipedia 2019.) Paaterin ateljeessa olevat Pessi ja Illusia kuuluivat Evan myöhäiskauden teoksiin. A. Kiven Seitsemän veljeksen ohella Y. Kokon Pessi ja Illusia olivat tarinoita, jotka merkitsivät Evalle paljon. Hän halusi kuvata Pessin ja Illusian avulla ihmisyyttä. (Sulopuisto, toim. 2015.) Romantikko voi löytää tässä yhtymäkohtaa myös Evan ja Paavon tarinaan 💜

Illusia ja Pessi, ikuisesti yhdessä  💕

Karhun nenä on hioutunut sileäksi ja kiiltäväksi lukemattomista kosketuksista. Lapset ovat saaneet ratsastaa karhun selässä 😊  

Pietari Brahen kipsipää näkyy hieman tanssivien karhujen takaa.

Eva Ryynänen veisti v. 1953 valmistuneen Pietari Brahen patsaan, joka on nykyisin Hovilan puistossa (Lieksan keskustassa) Pielisentien alkupäässä.

Eva rakasti luonnoneläimien (mm. lintujen) lisäksi myös koti- ja lemmikkieläimiä. Huomioni kiinnitti Sirpan toimittamassa kirjassa hauskat kissojen ja lehmien nimet Riitta Oskari, Villiruusu, Lamppu, Uusi Lamppu, Humina, Huvitar jne. (Emts. 39–40.)

Tämä lintuaiheinen veistosryhmä on mielestäni erityisen kaunis. Maailmassa on niin paljon rumuutta, en halua lisätä sitä (Sirpa Sulopuisto Evan sanoja lainaten, esittely Paaterissa 20.9.2019).

Eeva teki kaimalleen taiteilija Eeva Sauriolle 1950-luvulla leningin teosta korvaukseksi tervapuisen kukkasen. Eeva Saurio oli Paavon Lyyli-siskon ystäviä. (Emts. 43.) Kuntohovin pysyväisnäyttelyssä on ollut kaikkiaan 143 Eeva Saurion työtä: applikaatioita, akvarelli- ja tussitöitä ja öljymaalauksia. Eeva Saurion (1906 - 1995) Elämäni matka -taidenäyttely on esillä Joensuun Niinivaaralla nykyisessä Vetreassa.

Nurmeksessa syntynyt Saurio suunnitteli mm. ensimmäisen marttapuvun ja sen kankaan (sen tutun siniruutuisen) 1930-luvun puolivälissä. Paaterin tuvan uunin reunuksella oli muuten puolen tusinaa keraamisia/puisia martta-nukkeja; ehkäpä ne ovat martta-ystäviltä lahjoiksi saatuja 😊  

Eeva Saurion kaunis applikaatiotyö Vetreassa. Tästä voi kyllä aistia taiteilijan pukusuunnittelijataustaakin?

Eva käytti työssään monipuolisesti eri puulajeja. Taiteilijan mukaan lehtikuusi antoi karhulle hyvän karvan;  ja koivuun sai sopivasti veden tunnun. Punahongassa oli hyvät värit ja haapapuu korosti pohjoisen naisen vaaleaa ihonväriä. (Emts. 174.)

Tämän puun työstäminen jäi kesken

Kirjailija ja mm. joutsenten suojelija Yrjö Kokko, muun muassa tekstiilialan taiteilija Eeva Saurio, säveltäjä V. J. Hannikainen, runoilija Immi Hellen ja monet muut -  intertekstuaalisuutta on mielestäni paljonkin.

Evan taiteessa esiintyy hyvinkin monipuolisesti yhtymäkohtia toisten taiteilijoiden teoksiin.

Paaterin galleria-kahvila otettiin käyttöön kesällä 1993

Nina Mutik ja Sirpa Sulopuisto luonnon valon loisteessa Paaterin tuvassa 20.9.2019

Pielisen syksyisen usvanäkymän myötä nöyrät kiitokset sinne jonnekin 💕

Vuonislahden muikkumarkkinoilla 21.9.2019

Ajattele kuinka onnellinen olisit, jos juuri nyt menettäisit kaiken
mitä sinulla on - ja sen jälkeen
saisit sen kaiken takaisin.

-Frances Rodman

Olen onnellinen, että jo kymmenkunta vuotta olen saanut olla vapaa-ajan asukkaana osallisena Vuonislahden kyläyhteisössä. Tämä on monella tapaa hienoa, ja sen merkitystä tuskin näin hyvin huomaisikaan, ellei leikittelisi toisinaan tuolla em. mietelmällä. Siinä on hieman samaa sanomaa kuin että terveyttä osaa arvostaa vasta sen jälkeen, kun sen on menettänyt. Itse voin tätä nykyä hyvin (kiitos sydänlääkkeiden ja hyvän seurannan), mutta kyllähän se sairaus koko ajan ikään kuin selkärepussa mukana kulkee.

Mutta eipä siitä tällä kertaa enempää, vaan muikkumarkkinoihin 21.9.2019. Ne ovat olleet Vuonislahdessa jo 32 kertaa 👍 Olen ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana joka vuosi muikkumarkkinoilla, paitsi viime syksynä. Silloin sattui Joensuun kauppa- ja kulttuuriopettajien retki Tukholmaan samaan aikaan; eli pätevä syy pitää olla, jos tämän jättää väliin.
Muikkuja oli tälläkin kerralla tarjolla monessa muodossa, oma suosikkini on voissa paistetut muikut valkosipulikastikkeella. Gluteenittoman ruokavalion noudattaja valitsi muikkukeiton. Pohjois-Karjalan maakuntaliiton kehittämispäällikkö Pekka Huovinen valitsi tällä kertaa perinteisen parhaan muikkumaun, ja voitto meni Nahewan paistetuille muikuille. Pekka kuvaili, että niissä ei ollut liikaa suolaa, ja aito herkullinen muikku maistui  😋

Maukkaat muikut valkosipulikastikkeella

 Vuonislahden kalastuskunnan puheenjohtaja Jouko (Jokke) Vallius fileoi hauen sähkökäyttöisellä fileerausveitsellä. Suuren hauen käsittely nahattomiksi ja ruodottomiksi fileiksi kävi kätevästi sähköisellä veitsellä. Jokke arveli, että illalla heidän koiransakin taitavat päästä herkuttelemaan kalaruualla 😋
Huomasin muuten äsken päivän lehdestä (Karjalainen 22.9 s. A24), että olimme päässeet Peltolan Tuulan & kumpp. kanssa muikkumarkkinoilla lehteen Joken kanssa, hauskaa 😊 👍

Jokke fileointia aloittamassa

 

Age Bändi esitti markkinoilla kolme settiä. Harmonikkaa (alla olevassa kuvassa vas.) soitti kylän oma poika Juha Räty, jonka lapsuudenkoti on vajaan puolen km:n päässä markkinapaikalta. Ape Pennanen oli solistina ja soitti kitaraa, kitaraa soitti myös Atso Vänskä, bassoa Ari Saarinen ja pyykkilautataiteilijana toimi Mikko Arola.

Bändi soitti ihania tuttuja ikivihreitä, ja siinä nurmikolla hieman tanssahtelimmekin Eeva-Liisan kanssa  😏 Niinhän sitä ennen vanhaan tehtiin Vuonislahden lavallakin: laitoimme tyttöporukalla laukut keskelle ja "rokkasimme" laukkukasan ympärillä. Maksitakit ja kiilalevennyksillä varustettujen housujen lahkeet vain liehuivat! Yhteen aikaan saapikkaissa oli kyllä niin paksut korotetut pohjat, joten enpä tiedä, miten nyt onnistuisi tanssiminen sellaisilla kengillä...

Age Bändin soundi tempaisi mukaansa 😊

 Harmonikkamusiikin ystävänä tämä musiikki sopii mielestäni upeasti kesäpäiviin ja -iltoihin ja myös syksyyn - muikkumarkkinoille 💜 Harmonikka oli epäilemättä ensimmäinen soitin, mitä lapsena kuulin. Isäni (1930 - 2003) soitti harmonikkaa arkenakin (tai soitti haitaria kuten siihen aikaan sanottiin). Soitto soi aina kun oli luppoaikaa. Heinänteon ja metsätöiden lomassa tuvassa syömässä käydessäänkin hän nosti usein haitarin syliinsä ja kohta raikuivat esim. Metsäkukkia, Mantzurian kummut tai Soittajan kaipuu: "- - Ennen linnutkin hiljeni laulustaan / kukat korjaili kaulustaan - -".  Radiosta kuunneltiin Tapio Rautavaaraa, Olavi Virtaa ja Laila Kinnusta, ja se lieneekin ollut monelle kyläpelimannille siihen aikaan ainoa oppi.

Juhani ja Martti Eskelisen musiikki toi mieleen nostalgiaa 

 Seurojentalon pihapiiri toimii kylällä mainiona ympäristönä mm. muikkumarkkinoille. Talon sisällä oli myynnissä toinen toistaan kauniimpia käsitöitä ja leivonnaisia. Seurojentalo lienee valmistunut jo v. 1906, ja sitä on remontoitu v. 1929 ja 2001 (Vuonislahden kylähistoria, toim. Sirpa Sulopuisto 2001).

Vilskettä oli jo aamupäivällä, eikä muutama sadepisara menoa haitannut. Vasemmalla olevassa seurojentalossa kokoontuu nykyisin mm. käsityöpiiri ja joogaryhmä, ja siellä on toteutettu vuosikymmenten saatossa mitä moninaisimmat kulttuuritapahtumat.

Jotkut tutut tulivat puolenpäivän junassa Joensuun suunnalta markkinoille ja lähtivät klo 17 tienoilla takaisin junalla. Markkinapaikalta on lyhyt ja suora reitti alamäkeä rautatieasemalle, joten ostoksia ei tarvinnut pitkälle kantaa.
Kuvassa oikealla on mehujen, marjojen ja omenoiden myyjä, ja tästä olemme aina ostaneet kotimaiset omenat ja mehut. Niin tehtiin tälläkin kertaa.

Kylätie ei ole hiljainen markkina-aikaan 😏 👍

 Olin jo alkukesästä luvannut itselleni ja kumppanille joululahjaksi käsinkudotun pellavaisen laudeliinan. Kesätorilla käydessäni olin ihaillut tätä Marjatta Kuivalaisen valmistamaa lumikiteet mieleen tuovaa liinaa, ja nythän se joululahja piti hankkia. Eihän jouluun olekaan kuin hetki! Liina on kyllä niin kaunis, että tuohon tupasen pöydälle sen laitoin ihailtavaksi - kenties sitten joskus lauteillekin  😏 Pöydällä on markkinoilta ostettuja makoisia omppuja ja linnut 💕

Ostoksia muikkumarkkinoilta

 Heti kun näköjään saa yhden toiveensa toteutettua, alkaa haaveilla seuraavasta. Ette ole varmaan huomanneetkaan (?), että olen aivan hurahtanut perinnekäsitöihin! Vaikka en itse niitä osaa valmistaa, se ei estä ihailemasta toisten tekemiä töitä 😊 Vinkkasin seuralaiselle, että syntymäpäivänikin on muuten jo maaliskuussa (eli pian...), ja kyllä tämä karjalainen punapoiminta-menetelmällä valmistettu liina on vaan niiiiiin ihana 💜 

Marjatta Kuivalaisen valmistama upea punapoiminta-liina

Ja viimeisenä mut' ei vähäisimpänä: olipa hauskaa tavata markkinoilla ystäviä, tuttuja ja sukulaisia 💕 Eilan ja Eijan halaukset lämmittävät vieläkin, hulvaton huumori ja joraaminen Eeva-Liisan kanssa nosti lenkkarit kuvaannollisesti kattoon, rupattelut ja kuulumisien vaihtaminen Riitan, Raijan, Leenojen, Maijan, Juhan ja monen muun kanssa toivat iloa eloon pidemmäksi aikaa.
Myös Iraa suloisine murusineen oli ihanaa tavata, ja pieni muskarilainen Lenni taisi jo katsella kiinnostuneena Age Bändin suuntaan... 😏

Kiitos järjestäjille jälleen kerran mahtavasta panoksestanne meidän kaikkien iloksi, hyödyksi ja virkistykseksi 💕 💜

Ps. Suosikkilintuni on talitintti - ei siis ole suotta bloginimenänikin 😏 Hankin muikkumarkkinoilta huovutetun tintin, mutta yksinäistähän sillä olisi ollut ilman kaveria. Siispä punatulkku lähti meille myös  😊 Samalla lähikuva uudesta  lumikide-liinastamme.